lauantai 25. joulukuuta 2004

Flunssaa ja päänsärkyä

Tämä joulu on sitten kärvistelty kotona, olokin on ollut sairas (räkää ja kurkkukipua). Masentuisin, jos Parempi Puolisko ja adoptoitu kummityttö eivät piristäisi sähköpostiviesteillä. Tunnen itseni päähenkilöksi siinä romaanissa "Moreemi", jonka tampereeksi murtava henkilöhahmo uhkaa kirjoittaa eräässä Heikki-Pekka Miettisen Pahkeinen-sarjakuvan jaksossa - "Moreemin" piti olla suuri suomalainen sivistyneistöromaani, jonka päähenkilö piti ulkomaailmaan yhteyttä vain "tiatokoneen" ja "moreemin" välityksellä.


Kummityttö sai joululahjaksi mm. Abban musiikkia. Muistan, että silloin kun minä tulin siihen ikään, jossa identiteetti hahmotetaan kevyen musiikin kautta, Abbaa piti inhota, koska se kuului kaikkeen siihen, mitä punk vastusti. Punk oli Suomessa tosiaan monessa suhteessa eri asia kuin kotimaassaan. Meillä punk oli nimenomaan keskiluokkainen nuorisoliike, johon liittyi kaikenlainen keskiluokkainen osallistuminen ja maailmanparantaminen. Se oli itse asiassa 60-luvun uusiksiotto toisin kampauksin, johon liittyi edellisen maailmanparannusrupeaman torjuminen, koska se oli rappeutunut totalitaarista Neuvostoliittoa ihannoineeksi taistolaisuudeksi. 80-luvun alun kapinallisuuteen kuului oleellisena osana kommunistien ja natsien samastaminen: Terveet Kädet -bändin jossain kappaleessa kommari ja natsi kävelevät torilla kysellen toisiltaan, kuka tänään tapetaan ja tuhotaan. Ihmekö sitten, että kiinnostuin Puolasta, joka oli joutunut aikoinaan nimenomaan kommarien ja natsien yhteistuumin tuhoamaksi.

Mutta mitä Abba merkitsi punk-näkökulmasta? Kai jotain samaa kuin Danny, mikä oli kyllä oikeasti epäoikeudenmukaista. Danny esitti suomeksi käännettyjä amerikkalaisia kappaleita ilman lauluääntä. (Siitä ei itse asiassa ole kauaa, kun huomasin, ettei Dannylla ole lauluääntä. Joitakin vuosia sitten olin vanhempieni luona, ja Danny lauloi televisiossa. Ajattelin sovinnollisesti, että laulakoon Danny nyt siinä, kai maar ihmisellä jotain laulunlahjoja on, kun kerran se on niin monta vuotta alalla pärjännyt. Mutta hiukkasenkos hätkähdin, kun huomasin, että Danny ei ainoastaan ollut kykenemätön pysymään nuotissa, vaan että hänen äänensä haparoitsi samalla tavalla kuin täysin epämusikaalisen ihmisen ääni toikkaroi, kun hän yrittää päästä nuottiin kiinni eikä saa siitä minkäänlaista otetta - Florence Foster Jenkinsin äänityksiä kuulemalla tästä saa hyvän käsityksen.) Abba esitti omia kappaleita omalla, irlantilaistyyppisesti kansanmusiikkipohjalta kehitetyllä soundilla, mutta kansanmusiikki oli omaa, ruotsalaista, ei irlantilaista. Niin ikävää kuin onkin tunnustaa nuoruuden kapinallisuudessaan erehtyneensä ja alentuneensa epäoikeudenmukaisuuteen, punkin typeryyteen ja juveniiliuteen kuului oleellisena osana se, että ei osattu nähdä eikä varsinkaan kuulla eroa Abban - oikeiden taiteilijoiden - ja Dannyn - Dannyn! - välillä. Ehkä se osaltaan johtui siitä, että suomalainen iskelmämusiikki oli ja on ehkä vieläkin oikeasti lahjattomien keskinkertaisuuden turhamaisuuden tori. Oli vaikeaa tajuta, että Ruotsissa euroviisumuusikoksi voisi nousta oikealla lahjakkuudella.

Ehkä se on osa jotain laajempaa ongelmaa suomalaisessa kulttuurissa. En vain osaa suoralta kädeltä sanoa mitä.