Taivaan syvyydet

Merkitään nyt keskellä yötä muistiin sekin, että ostin itselleni joululahjaksi tähtitaivasrompun Redshift 5. Tarkoituksena oli ennen muuta hankkia lähdeaineistoa iirinkielistä tähtitieteen nettiensyklopediaani varten, mutta on se oikeasti aika hauska lelu, jos haluaa katsella animoidusti miten Mars nuljahtaa näkökentän editse Phobosia kiertävältä radalta katsottuna. Hauskanpidon jälkeen olen kuitenkin ruvennut ankaran luterilaiseksi, säätänyt ohjelman Tuorlan observatorion koordinaateille ja alkanut opetella tähtikuvioiden nimiä. (Tuorla sijaitsee Piikkiössä ja on sen vehkeen Turkua lähin valmis asetus. Kai maar siihen saisi ohjelmoitua ihan Turunkin, jopa Ylioppilaskylän, horisontin, jos vaivautuisi selvittämään meridiaanit sun muut koordinaatit, mutta ihan niin kunnianhimoinen en vielä ole.) Tähän asti ainoat tunnistamani ovat olleet Otavan (joka tarkkaan ottaen ei ole tähtikuvio, vaan tähtikuvion osa) lisäksi lähinnä Pieni karhu, Kassiopeia ja Orion, joka muuten oli Irlannissa ainainen seuralaiseni. Kun tulin kämpille irlantilaisessa iltapimeydessä, Orion loisti taivaalla näyttävänä ja komeana. Orioniin - iiriksi sen nimi voi olla Oiríon, mutta kansanomaisemmin An Bodach; bodach tarkoittaa sananmukaisesti "peniksellä (bod) varustettu henkilö", lähinnä se on halveksuva nimitys miehelle, mutta englannin buddy on tiettävästi siitä lainattu - kuuluukin näköjään paljon tähtitaivaan kirkkaimpia tähtiä, sellaisia joilla on omat komeat arabialta kalskahtavat nimet: Rigel ja Betelgeuze nyt ennen kaikkea. Pikkupoikana, kun minulla oli oma tähtitiedevaiheeni, juuri tähtien nimet olivat yksi tärkeimpiä syitä olla innostunut astronomiasta. Aldebaran, Arcturus, Sirius, Algjebba, Alphekka, Kochab, Phekda, Mizar, Alcor, Achernar, Megrez, Zubenetchamali, Mintaka, Alnitak, Rasalgethi, Regulus...Sittemmin nuo taivaan loputtomat syvyydet alkoivat pelottaa, ja siirryin kemiaan.

Tuon pirun tähtiensotamusiikin olisivat saaneet jättää pois, mutta muuten tämä on kuten sanottu aika upea vehje. Jos tähän voi luottaa, niin ainakin Piikkiöstä katsoen Orion on juuri nyt lounaassa päin, ja kokonaan horisontin yläpuolella. Orionin tunnistaa siitä, että sillä on kolmen vierekkäisen tähden vyö vyötäröllään: tähtien nimet ovat Alnitak, Alnilam ja Mintaka, ja kaikki kolme, tai niiden pääkomponentit, ovat paljon meidän Aurinkoamme nuorempia ja isompia tähtiä, joita odottaa supernovana räjähtäminen.

Aurinko on pääsarjan tähtiä, ja sellaiseksikin - näin kertoo www.daviddarling.info - harvinaisen lunkia sorttia. Paljon on intoiltu Auringon protuberansseista (jotka ovat kaikilla muilla kielillä protuberansseja, mutta englanniksi prominences ja iiriksi muuten starraiceachtaí) ja flareista (bladhmanna), mutta todellisuudessa, sanoo David Darling, suurimmalla osalla tähdistä ne ovat huomattavasti hurjempaa sorttia, puhumattakaan nyt siitä, että useimmat tähdet ovat vähintäänkin kaksoistähtiä, jolloin niitä ei oikein voi stabiililla radalla kiertää, tai ainakin niiden vuorovaikutuksesta syntyy kaikenlaisia ikävyyksiä - esimerkiksi vaikka noita novia, jotka nostavat sekä valovoiman että säteilyarvot pariksi viikoksi aivan sietämättömiin lukemiin eläville olennoille. Minkähän takia kellekään ei ole juolahtanut mieleen - vai onko? - kirjoittaa tieteistarinaa planeetasta, joka on asutettu jo eräitäkin vuosisatoja sitten maapallolta saapuneilla siirtolaisilla ja joka sitten yhtäkkiä joutuu vaaraan kun osoittautuukin, että kyseisessä aurinkokunnassa esiintyy säännöllisesti novia, ja siirtolaiset ovat syystä tai toisesta missanneet keskustähden näkymättömän seuralaisen, joka niitä aiheuttaa.

Sekä David Darling että Redshift ovat varsin nopeasti opettaneet minulle erään asian, jota en aiemmin tiedostanut: ilmeisesti tuolla ulkona on paljon vähemmän elämää ja asuinkelpoisia planeettoja kuin luulinkaan, siitä yksinkertaisesta syystä että muissa aurinkokunnissa on epävakaampia tähtiä ja turvattomammat taivaat. Esimerkiksi Tau Cetiä minun lapsuudessani tuntuivat astrobiologit, vai mitä eksobiologeja ne nyt olivat, varmana ehdokkaana elämää ylläpitäväksi planeetaksi: se on paljaalla silmällä näkyvä, Auringon kokoinen ja näköinen tähti, johon ei ole kuin alun toistakymmentä valovuotta matkaa (hei, se on oikeasti lyhyt matka!). Nykyään tiedetään kuitenkin, että Tau Cetillä ei välttämättä ole planeettoja ollenkaan, sitä vastoin selvästi isompi asteroidi- ja komeettavyö kuin Auringolla. Jos siellä mitään planeettoja onkaan, niiden ilmakehässä käy jatkuvasti jyske ja räiske, kun taivaasta lappaa Tunguskan meteoriittia joka herran päivä ja yö ja tunti. Väsää siinä sitten älyllisiä elämänmuotoja, kun meininki on suoraan Immanuel Velikovskyn visioista. Lisäksi Tau Cetin aurinkokunnassa ei ole riittävästi raskaita alkuaineita - ne kun eivät synny itsestään pienen tähden vaikutuspiirissä, vaan ilmeisesti ainoat tehtaat koko maailmankaikkeudessa, jotka tuottavat vetyä ja heliumia raskaampia alkuaineita, ovat isot tähdet, jotka sitten levittävät kaman pitkin kartanoa supernovissa - tätäkään en tiennyt ennen kuin nyt. Näyttää siltä, että se sauma, jossa tänne on päässyt syntymään elämää, on todella ahdas.

Joo joo, kyllä minä kuulen mitä te kuiskitte siellä takarivissä: Jumala on sekaantunut asiaan jollain tavalla. Kaikin mokomin. Sitten kuoltuamme Jumala nauraa meille kaikille pirullisesti (sic!) päin naamaa ja venkoilee, että menittepäs halpaan, menittepäs halpaan, näihin meidän Allahin kanssa kehittelemiin teekkarijäyniin...Kvasaareita ja kvarkkeja ja miljoonia valovuosia...HEH...ja jätkät tiiraavat vuosisadat putkeen siihen kaukoputkeen ja keksivät näitä teorioita eivätkä huomaa että oikeasti se tietysti oli koko ajan se musta samettikangas johon me Allahin kanssa oltiin pistetty reikiä. Ai, että onko Allah eri tyyppi kuin minä? No ei se oikeastaan ole, mutta tässä hommassa pakkaa pitkästymään niin että pitää keksiä sivupersoonia kavereiksi, kun on muuten niin yksinäistäkin. Ja turha muuten minulle on aukoa niistä teidän uskonsodista, itse te menitte asianne sössimään vaikka mä olin antanut joka kuppikunnalle selvät ukaasit ettei jengiä sillä lailla kuulu lahdata. Mutta ettehän te tolkun puhetta kuuntele. No joo joo, menkää nyt sitten armosta sinne taivaaseen. Vaikka turha sitä hankomiestä siellä hiilikellarissa on pelätä. Suojatyöpaikassa tumpelo kun on. Jotain sille piti keksiä, niin panin sitten teitä kiusaamaan, ihan niin kuin ette itse osaisi paremmin.


Orionilla on kaksi käsivartta. Olkapäinä toimivat Betelgeuze - tässä ohjelmassa se kirjoitetaan näköjään Betelgeuse - ja Bellatrix, toinen punainen ja toinen sinervänvalkoinen jättiläinen. Jalat ovat Saiph ja Rigel, molemmat sinervänvalkoisia jättiläistähtiä, Rigel ylijättiläinen. Etäisyys on molemmilla reilut parisataa parsekkia, eli helkkarin kuusessa ovat, mutta silti ainakin Rigel kuuluu tähtitaivaan kirkkaimpiin. Kirkkain on tunnetusti Sirius, joka on kirkas siksi ja vain siksi että se on lähellä. On se Aurinkoa isompi ja kirkkaampi, mutta se on asiallista pääsarjaa ja sijaitsee kahden ja puolen parsekin päässä. Sirius sijaitsee Isossa koirassa (sen takia sitä siis kutsutaan Koirantähdeksi), joka ei ole ihan Orionissa kiinni, mutta lähellä kumminkin. Tuorlan horisontista katsoen Sirius on periaatteessa näkyvissä tällä hetkellä, vaikkakin matalalla.

Jälkikirjoitus loppiaisen vastaisena yönä: Loppiaisen voisi viettää Marsin merkeissä. Tulin jo seuranneeksi Redshiftistä Viking-luotaimen kierroksia Marsin ympäri kultaisella 70-luvulla. Kun Kim Stanley Robinsonin Mars-trilogia aikoinaan jäi kesken ja myin sen pois, niin nyt voisi hakea netistä Edgar Rice Burroughsin lievemmin sanoen sekopäiset Mars-seikkailut luettaviksi.