keskiviikko 6. huhtikuuta 2005

Viikon lööpit löpisevät

Salarakkaat osa 1) Ministeri Lehtomäeltä yllättävä veto: hän otti ja meni naimisiin salarakkaansa kanssa, joka oli oikeasti pidetty salassa. Ainakin lehdistöltä.


Salarakkaat osa 2) Se salatavara...perhana, sekatavarakauppias jonka nimen unohdan tahallani vietti yön uusimman salarakkaansa kanssa. Mistäkö tiedän? No siitä että se luki uusimmassa Iltalärsäkkeessä, en muista kummassa. Tällä kertaa puotipuksulla ei tiettävästi ollut julkirakasta, jota hän olisi salarakkaansa kanssa pettänyt. Jos joku teologiaan paremmin perehtynyt saa tästä tolkun, kertokoon minullekin. Vaikka olenkin uskonnollinen mies, mystiikka ei suorastaan ole paras lajini.

Salarakkaat osa 3) Isänmaan ja kansan rakastama pääministerimme Matti Vanhanen eroaa vaimostaan. Salarakkaan olemassaolo on kiistetty, mutta Notatki on lähdesuojan piiriin kuuluvilta tahoilta saanut vinkin, että kyse on aina yhtä kieron punaruusukoneen presidenttipelistä: eron takana on pääministeriparkamme vietellyt eksoottinen, kohtalokas tumma kaunotar, joka lähemmällä tarkastelulla osoittautuu demarien, öhhmm, illegaalin siiven edustajaksi. Heijaa ruusut tulipunaiset, SDP:ssä ovat kukkineet.

Salarakkaat osa 4) Emme tietenkään pääse näin helpolla eroon salarakkaista. Se aito ja alkuperäinen salarakas Marina Fingerporillinen (tai jotain sinnepäin) on päättänyt avata nettiin omat sivut, joissa voidaan tarkastella hänen makuuhuoneensa tapahtumia. Ivanauruun ei ole aihetta - ei todellakaan ole reilua tehdä pilkkaa tyttöparasta, kun tämä haluaa vain rehellisesti ansaita muutaman lantin ainoalla työllä, jonka todella osaa. Niin että kun surffaatte netistä epäsiveellistä katseltavaa ns. masturbatorisia praktiikoita varten, muistakaa suosia kotimaista. Jos tavara ei ole kyllin kovaa, ts. alastomuutta ja penetraatiota ei ole riittävästi, muistakaa jättää valituksia rouvan (rouvahan hän nykyään on, ja haluaa anteliaasti jakaa avioelämänsä meidän kanssamme) sivujen palautelaatikkoon. Eiköhän kutsumusammatissa toimivalta ihmiseltä voitane odottaa tiettyä kykyä tulla vastaan vilpittömiä ihailijoitaan. Siis hakekaa sivut esiin, tarttukaa patukkaan lujalla myötäotteella ja jynssätkää ruista ranteeseen. Muistakaa vaihtaa kättä välillä, että lihakset kehittyvät tasapuolisesti.


Salarakkaat osa 5) Kun kerran muut, niin sitten minäkin. Tunnustan! Olen lähettänyt sähköpostia nti Caoimhe Ní Mhaicínille, jonka nettipäiväkirjani lukijat muistanevat peitenimellä Söpöys. Olemme peräti vaihtaneet pari viestiä, joiden sisällön tietenkin muodinmukaisen ekshibitionistisesti paljastan tässä, tietenkin iiristä suomeksi käännettynä:

P: Moro Caoimhe. Ei sulla sitä Alan Titleyn monografiaa iirinkielisen romaanin historiasta sattuisi olemaan?
C: Joo on täällä. Hintaa olisi yhdeksäntoista eppua, plus postikulut neljä ja puoli.
P: Selvät sävelet. Pist' pakettiin. Tuossa on osoite.
C: Ai, sori, mo leithscéal, Suomeen menee tietysti kolmetoista eukkaa postikulua. Anna mulle luottokorttisi numero ja turvakoodi.
P: No voi saakeli! Ei mulla mitään luottokorttia ole. Mä lähetän vaikka käteistä.

Tämän johdosta julkirakkaani epäilemättä panee välit poikki ja lyää puukoolla. Tosin minun on sanottava, että mistään romantiikasta minun ja Caoimhen välillä ei voi olla puhettakaan, sillä nyt sain tietää, että Caoimhellakin on se kamala tapa käyttää englannin kielen mukaisia preesensmuotoja sellaisissa yhteyksissä, joissa kunnon iiri edellyttää futuuria. Hyi olkoon. Sen jälkeen kyllä pidän suhteemme tiukasti professionaalina. (Hän varmaan salaa liittää myös ag-prepositiota käyttäviä agenttikonstruktioita impersonaalimuotoihin - jo ajatuskin saa mahani kiertymään inhosta.)

Moraalinen rappio ja juoppous: Mervi Tapola aikoo kieltää aviomiehensä, koko Suomen rakastaman urheilusankarin, rehevän elämäntarinan kääntämisen hienostuneeseen elokuvataiteelliseen muotoon, koska epäilee elokuvan tekevän pilkkaa hänen henkilöstään ja koska...niin, kauhistuttava paljastus: Matti allekirjoitti filmaussopimuksen humalassa. Tästä tiedosta iltapäivälehdet luonnollisesti repäisivät muhkeat otsikot. Lööppi jää varmasti loppuiäksi mieleemme muistuttamaan meille, miten järkyttäviin äärimmäisyyksiin moraalinen rappio ja juopottelu on näinä halvan viinan ja epäisänmaallisen euroilun aikana edennyt. Kuvitelkaapa, ennen työpäivää astelette puolimatkan kahvilaan siemaisemaan virkistävänä huuruavan kupillisen ja vilkaisemaan aamun iltalehtiä, istuudutte mukavasti kahvilan pöytään ja levitätte lehden pöydälle, ja...aivan totta, siinä se on, tuo kauhea otsikko:


MATTI

ALLEKIRJOITTI

H U M A L A S S A

sunnuntai 3. huhtikuuta 2005

Jussi-Pate kakkonen

Karol Józef Wojtyła Wadowicesta, jonka vulgus tuntee paremmin hänen pyhyytenään paavi Johannes Paavali II:na, on sitten siirtynyt vanhimman edeltäjänsä vartioimille porteille. En tiedä, osaanko sanoa hänestä juuta tai jaata. Olen kyllin vanha muistaakseni hänen valintansa paaviksi. Olin siihen aikaan uskovainen (mutta myös darwinismin eläinkirjoja lukemalla sisäistänyt) pikkupoika ala-asteella, ja vaikka tiesinkin, että katolinen kirkko oli epäilyttävä jesuiittamainen laitos, kaipasin sentimentaalisesti alkukirkkoon ja viime kädessä Jeesuksen ja apostolien omaan ehtoollispöytään, kun ihmisten vapaa tahto ja syntisyys ei ollut vielä pilannut kristinuskoa uskonsodilla, tekopyhyydellä sun muulla anekaupalla. Siksi tunsin jotain epämääräistä halua kokea paavin koko kristikunnan johtajaksi. Lapsenuskollani olin vakuuttunut siitä, että maailman ongelmat olivat oleelliselta osaltaan seurausta synnistä ja luopumuksesta, ja että Jumalan pysytellessä horisontin takana olisi hyvä, jos kristikunnalla olisi yksi mies pauhaamaan yhdellä ukkosen äänellä jumalatonta, kommunistista Ryssää ja tekopyhää, mammonan turmelemaa Jenkkiä vastaan.

Samana vuonna oli kuollut Paavali VI hallittuaan katolista kirkkoa suurin piirtein yhtä pitkään kuin tämä nykyinen vainaja, eli hyvinkin kolmattakymmentä vuotta. On jokseenkin kuvaavaa, että hänen kuoltuaan Suomen Kuvalehden muistokirjoituksessa häntä kutsuttiin kauttaaltaan nimellä "Pius" Paavalin sijasta - siihen aikaan katolinen kirkko oli todella kaukana suomalaisesta arjesta, ja toisaalta merkittävät historialliset tapahtumat olivat viimeisten parin-kolmensadan vuoden aikana osuneet niin usein Pius-nimisten paavien valtakausille, että esimerkiksi Suomen suosituimman aikakauslehden Valittujen Palojen julkaisemat historiallisia tapahtumia käsitelleet artikkelit sisälsivät hämmästyttävän usein viittauksia siihen, mitä paavi Pius (se tuntui olevan aina nimeltään paavi Pius, vain järjestysnumero vaihteli) oli sanonut tästä tai tuosta maailman asioiden käänteestä. Kuvalehden toimittajan virhe tuntui siis minustakin jokseenkin ymmärrettävältä - minäkin olin ehdollistunut ajattelemaan, että Pius-niminen paavi kuuluu oleellisena osana ihmiskunnan normaalitilaan, ja että Paavali-niminen paavi on taas yksi merkki siitä, kuinka elämä on mennyt raiteiltaan sitten proverbiaalisten vanhojen hyvien aikojen.

Paavalin jälkeen remmiin astui Johannes Paavali I, porvarilliselta nimeltään Albino Luciani - kiltti, hymyilevä setä, jossa tuntuivat ruumiillistuvan kliseeitalialaisen kaikki myönteiset puolet. Pienelle pojalle oli melkoisen suuren surun aihe, että kiltti paavisetä kuoli kuukauden päivät hallittuaan sydänvaivoihinsa. Sittemmin Lucianin kuolemasta on kehitelty monenlaisia salaliittoteorioita, jotka tuntuvat jättävän Da Vinci -koodinkin varjoonsa. Kuulemma hän suhtautui ymmärtäväisesti ehkäisyyn ja abortin tarpeeseen, jolloin betonipäät raivasivat tieltään vaarallisen liberaalin. Koska Luciani oli teologisilta näkökannoiltaan konservatiivi, teoria kuulostaa kaukaa haetulta. Selvästi uskottavampi on salaliittoteorian toinen versio, jonka mukaan Luciani oli aikeissa siivota rahanvaihtajat temppelistä tarttumalla lujin kourin kirkon bisneksiin, mm. sen mafiayhteyksiin. Hän oli itse kotoisin Vittorio-Veneton seudulta Pohjois-Italiasta, missä Etelä-Italiaan suhtaudutaan kyräillen sen laittomuuden ja mafioituneisuuden vuoksi. (Pari vuotta sitten naapurinani oli englantia huonosti osaava, mutta hyvin kommunikaatiokykyinen ja miellyttävä, ihanteellisen isänmaallinen ja vasemmistolaiseksi tunnustautuva nuorukainen, carabinierin poika Rovigosta. Hänenlaisekseen kuvittelen yhä pohjoisitalialaiset.) Ehkäpä hän näki itsensä reippaana pohjoisen poikana, joka kristillistää nuo etelän villi-ihmiset - kuten tiedämme Carlo Levin romaanista Cristo si è fermato a Eboli/Christ Stopped at Eboli/Christus kam nur bis Eboli/Kristus stannade i Eboli/Jumalan selän takana, Kristus ei koskaan päässyt Ebolia etelämmäksi - ja opettaa heidät pois mafiatavoilta.

Olen kuitenkin itse varsin taipuvainen uskomaan, että kolmas versio eli se virallinen toden sanoo: että Luciani oli yksinkertaisesti vanha ja sydänsairas mies, joka olisi mieluummin halunnut ottaa rennosti ja viettää eläkepäiviä, mutta joka kaikille mieluisana ja mukavaksi kaveriksi tiedettynä kompromissiehdokkaana sysättiin virkaan, johon ei olisi halunnut ja jota ei jaksanut toimittaa, mutta josta ei nöyränä ja kilttinä miehenä tohtinut kieltäytyäkään.

Sitten tuli Karol Wojtyłan vuoro: kardinaali Felici astui basilikan parvekkeelle ja julisti: Annuntio vobis gaudium magnum: habemus Papam! Ilmoitan teille suuren ilon: meillä on paavi! Sen jälkeen hän aikansa uutta paavia asiaankuuluvilla superlatiiveilla - eminentissimus, reverendissimus ja onko siinä nyt vielä illustrissimuskin (vai pitäisikö sen olla illusterrimus? osaako siellä kukaan latinaa?) - kehuttuaan lausui itse nimen, akkusatiivimuodossa toki: Caroooluuummm...Cardinaaaleeem...Wojtyła! Kardinaali Felici muuten äänsi puolankielisen sukunimen täysin virheettömästi. Pikkupoikana, yksitoistavuotiaskohan lienen silloin jo ollut, en vielä osannut puolaa - en minäkään sentään seppä syntyessäni ollut, itse asiassa hämmästyisitte, jos tietäisitte, miten yksikielinen lapsuus minulla oli - mutta olen myöhemmin kuunnellut parikin radiodokumenttia, joista muistan erinomaisesti kardinaalin ääntämyksen. Luullakseni saatte kuulla hänen sanansa lähipäivinä radiosta tai televisiosta, koska ainakin Ylen odottaisi omistavan ohjelman tai pari Johannes Paavali II:n uralle.

1970-luvulla jyllänneen vasemmistolaisuuden pelottamina isovanhempani eivät osanneet ottaa puolalaisen paavin valintaa mitenkään itsestään selvästi hyvänä asiana. Sanoisin, että siinä kävi pikemminkin päinvastoin. Meillä asiaan suhtauduttiin ainakin jossain määrin sillä tavoin, että nyt oli ehkä ratkaiseva domino kaatunut ryssälle mieleiseen suuntaan. Ja kun puolalainen paavi antoi kehitysmaiden köyhyyden järkyttämänä jotain kapitalistista ahneutta arvostelevia lausuntoja - katolinen kirkkohan ei ainakaan puheissaan ole suhtautunut laissez faire -kapitalismiin (paavin äidinkielellä muuten leseferyzm) mitenkään jakamattoman myönteisesti, mikä on sittemmin aiheuttanut tiettyä kognitiivista dissonanssia puolalaisessa oikeistossa, joka mielellään haluaisi olla sekä talousasioissa yltiöliberaali että uskontoasioissa äärikatolinen - meillä epäiltiin paavin paljastaneen todellisen, ryssäläisen ja kommunistisen karvansa. Kului kaksi vuotta, ennen kuin paavin maanmies Lech Wałęsa osoitti siihen asti yhtenäisenharmaana aivopestyjen valtakuntana kavahtamamme Itäblokin edelleenkin sisältävän yllättävän paljon erilaisia sävyjä.

Työ on taistelua, sanoo puhemies Mao

Tuo edellinen ei ole vielä valmiina, mutta Neiwertin blogista eksyin David Brinin (tunnettu scifiromaanista Tähtisumu täyttyy/Startide Rising, jota en ole lukenut) sivuille. Tuntuu olevan täyttä asiaa. Katsokaapa nyt ensinnäkin nämä:

Edistyksen paradoksi. Eli: täältä ylhäältä katsoen kaikki tiet vievät alaspäin.

Kommunistisen ryssän takkia vapauden vihollisena päälleen sovitteleva yhä fasistisempi jenkki.

David Brinin sivuilta löytyi myös linkki erääseen Salon.comin artikkeliin. Linkki ei valitettavasti toiminut, sillä katsottuani mainoksen, joka on välttämätön ehto Saloniin pääsemiselle, päädyin ilmeisesti vain lehden etusivulle. Sieltä löytyi kuitenkin eri hulppea artikkeli, jonka mukaan selibaattilupauksen tehneet Yhdysvaltain ns. kristittyjen osavaltioiden nuoret saavat käytännössä yhtä paljon sukupuolitauteja kuin muutkin, mutta päätyvät harjoittamaan huomattavasti erikoisempia seksuaalisia käytäntöjä. Mitä sanotte tästä ns. rahalainauksesta:

And so armed with limited knowledge, and believing regular, vaginal intercourse to be either immaculate or filthy dirty, these kids did with their pledge what everybody does with contracts: they found loopholes. Two of them to be exact.

Is there any greater irony than the fact that the Christian Right actually got their precious little adolescent daughters to say to their freshly scrubbed boyfriends: "Please, I want to remain pure for my wedding night, so only in the ass. Then I'll blow you."

perjantai 1. huhtikuuta 2005

Séamus Ó Grianna rauhan miehenä

Fuaimrian/Soundtrack: Donnchadh C. Ó Laighin: An Bealach go Dún Ulún


Sain viime hetkellä edes jonkinlaiseen kuntoon sen Kalle Päätaloa ja Séamus Ó Griannaa vertailevan artikkelihirvitykseni. Noloahan sitä oli Anders Ahlqvistin juhlakirjaan lähettää, men vad kan man göra? En minä millään kielellä hyvin kirjoita, siis jäsentelyn kannalta hyvin; mutta kaikkein huonoimmin suomeksi; ja tämä blogikirjoittelu ei ole parasta mahdollista harjoitusta, koska tässä tulee aina lorotelluksi kaikenlaisia joutavuuksia. Näkihän sen noista paraguaylaishöpinöistäni: minun piti puhua Borgesista (jonka kertomus- ja artikkelikokoelmia olen koettanut kovassa tahdissa panuta viime aikoina, tosin siinä sivussa tuli lopulta hoideltua valmiiksi myös La crónica de una muerte anunciadan ensimmäinen panuamiskierros, ja aikaisemminhan olin tehnyt samat temput jo kolmelle García Márquezin kirjalle, tosin vain yksi niistä, El coronel no tiene quien le escriba, oli oikea kaunokirja. Ehkä minä oikeasti vielä opin espanjaa riittävän hyvin lukeakseni kaunokirjoja sillä kielellä pelkästään rentoutumisen vuoksi), mutta juttu lipsahti sitten aivan ohi, ikään kuin en olisi vaahdonnut siitä pirun guaranín kielestä jo aikaisemmin.


Asiasisältö ei siis päässyt oikeuksiinsa sen lorottelun seassa, ja Séamus Ó Griannan koottujen kirjoitusten toiseen osaan (kolmatta ei ole vielä ilmestynyt, enkä tiedä, aikooko Nollaig Mac Congáil koota kokoelmaan vain Ó Griannan aiemmin kirjamuodossa julkaisemattomat hajatekstit vai myös hänen valtavan, mutta nykyään enimmäkseen saatavilta kadonneen novelli- ja romaanituotantonsa) en kunnolla ennättänyt tutustuakaan ennen kuin artikkeli piti lähettää. Lisäksi, vaikka tiedän tarkkaan, että minulla on kaksi eksemplaaria Ó Griannan romaanista Tairngreacht Mhiseoige - toinen on uusintapainos, toinen Ciarán Ó Duibhínilta lahjaksi saamani vanhalla kirjasimistolla painettu ensipainos - kumpaakaan ei löytynyt, jotta olisin voinut laittaa kunnon lähdeviitteen Séamus Ó Griannan kristillistä pasifismia vahvistamaan. Olisi sille löytynyt riittävästi todisteita myös tästä Nollaigin toimittamasta kakkosniteestä.


Pitäisi varmaankin lukea uudelleen Pádraig Ó Baoighillin paikallishistoriallinen juorukokoelma Óglach na Rosann (piru kun hänen matkakirjansa Skotlannista on taas kadonnut jonnekin, sekin pitäisi jossain välissä lukea loppuun), että saisi järjestykseen Séamus Ó Griannan elämänvaiheet. (Hän on kirjoittanut pari omaelämäkerrallista teosta, joista toinen, An Saol Corrach, on edelleenkin as cló, mutta toinen, Nuair a Bhí mé Óg, luojan kiitos saatavilla - minä olenkin tuhonnut jo pari kappaletta, en ainoastaan panuamalla, vaan ihan vain lukemalla ja joka paikkaan mukana raahaamalla, pitäisi taas ostaa uusi, ne Mercierin pokkarit eivät onneksi tule kalliiksi.) Tai no, minulla on ollut jo eräitäkin viikkoja työn alla vanhanaikainen paperikirje Pádraigille, voisin siinä sivussa kysellä häneltä hieman Séamusista. Pádraig on kotoisin samasta Rann na Feirsten kylästä kuin Séamus Ó Grianna, ja taitavat olla vieläpä sukuakin toisilleen nämä jalot herrasmiehet.


Mutta joka tapauksessa asiat menivät suurin piirtein siten, että Séamus Ó Grianna osallistui Irlannin vapaussotaan ja sittemmin tasavaltalaisena näiden ja vapaavaltiolaisten väliseen sisällissotaan. Hän oli käsittääkseni kuitenkin lähinnä vain propagandisti. Luullakseni Pól Ó Muirí kirjoitti Séamusin veljestä Seosamhista laatimassaan englanninkielisessä elämäkertakirjassa, että veljekset, jotka tuolloin olivat vielä keskenään ns. välilöissä, panivat sodan aikana pystyyn jonkinlaisena nationalismin biblia pauperumina toimineen propagandateatteriseurueen, joka sitten esitti veljesten omia näytelmiä iiriksi donegalilaisille alkuasukkaille - meininki oli siis melkein kuin Majakovskilla Venäjän vallankumouksen aikana. Näytelmien taiteellinen taso ei ollut kovin ihmeellinen. Olen lukenut niitä James Hardimanin kirjastossa Galwayssa, vai oliko se nyt Leabharlann na gCeithre Máistrí? Ainakin joitakin Griannan veljesten isänmaallisia näytelmiä siellä oli, en niitä kyllä kovin tarkkaan jaksanut lukea. Muistan niistä ainoastaan innokkaan nuorukaisen, joka englanninsekaisella iirillä, Sinn Féinin englanninkielistä propagandamateriaalia luettuaan, selittää perheelleen, kuinka nyt kaikkien pitää taistella freedomin puolesta. (Terveisiä vaan Peter Elkille.)


Pól Ó Muirí lienee lukenut näytelmät paremmin; Seosamh Mac [sic!] Griannasta kirjoittamassaan elämäkerrassa A Flight from Shadow (kyllä vain, englanniksi) hän mainitsi, että niissä (tai siinä, jonka Seosamh kirjoitti - en nyt muista, oliko näytelmiä montakin) näytetään sinänsä uskottava отцы и дети -ristiriita nationalismin elähdyttämien nuorukaisten ja kyynisten, maailmanparannuksen mahdottomuudeksi tuomitsevien isien välillä, mutta että ristiriitaa ei ratkaista mitenkään uskottavasti argumentoiden, vaan pojat yksinkertaisesti jyräävät isien puheet nationalistisin iskulausein. Kyseessä on siis eräänlainen "sosialistinen realismi", paitsi että kommunismin sijasta ideologiana toimii irlantilainen nationalismi. Samantyyppistä tavaraa ilmestyi tuohon aikaan iiriksi enemmänkin, vaikkapa nyt Pádraic Ó Conaire vanhemman Seacht mBua an Éirí Amach. Se pitäisikin lukea joskus kunnolla.


Séamus Ó Grianna nyt kuitenkin pettyi sekä nationalismiin että itsenäisyyskamppailuun. On aika kuvaavaa, että hänen kuuluisimman romaaninsa - jota en valitettavasti ole löytänyt mistään, vaikka se kuuluukin olleen irlantilaisten koulujen pakkolukemista ennen vanhaan, joten vanhoja kappaleita pitäisi löytyä joka paikasta - nimi on Mo Dhá Róisín - Minun kaksi Róisíniani. Róisín on naisen nimi, mutta myös naishahmon symbolisoiman Irlannin nimi. Kautta koko tuotantonsa Séamus Ó Grianna kertoo tarinaa miehestä, joka rakasti näitä kahta Róisínia eikä saanut kumpaakaan - ei nuoruudenrakkauttaan vaimoksi, eikä sellaista vapaata Irlantia kuin olisi halunnut.