sunnuntai 3. huhtikuuta 2005

Jussi-Pate kakkonen

Karol Józef Wojtyła Wadowicesta, jonka vulgus tuntee paremmin hänen pyhyytenään paavi Johannes Paavali II:na, on sitten siirtynyt vanhimman edeltäjänsä vartioimille porteille. En tiedä, osaanko sanoa hänestä juuta tai jaata. Olen kyllin vanha muistaakseni hänen valintansa paaviksi. Olin siihen aikaan uskovainen (mutta myös darwinismin eläinkirjoja lukemalla sisäistänyt) pikkupoika ala-asteella, ja vaikka tiesinkin, että katolinen kirkko oli epäilyttävä jesuiittamainen laitos, kaipasin sentimentaalisesti alkukirkkoon ja viime kädessä Jeesuksen ja apostolien omaan ehtoollispöytään, kun ihmisten vapaa tahto ja syntisyys ei ollut vielä pilannut kristinuskoa uskonsodilla, tekopyhyydellä sun muulla anekaupalla. Siksi tunsin jotain epämääräistä halua kokea paavin koko kristikunnan johtajaksi. Lapsenuskollani olin vakuuttunut siitä, että maailman ongelmat olivat oleelliselta osaltaan seurausta synnistä ja luopumuksesta, ja että Jumalan pysytellessä horisontin takana olisi hyvä, jos kristikunnalla olisi yksi mies pauhaamaan yhdellä ukkosen äänellä jumalatonta, kommunistista Ryssää ja tekopyhää, mammonan turmelemaa Jenkkiä vastaan.

Samana vuonna oli kuollut Paavali VI hallittuaan katolista kirkkoa suurin piirtein yhtä pitkään kuin tämä nykyinen vainaja, eli hyvinkin kolmattakymmentä vuotta. On jokseenkin kuvaavaa, että hänen kuoltuaan Suomen Kuvalehden muistokirjoituksessa häntä kutsuttiin kauttaaltaan nimellä "Pius" Paavalin sijasta - siihen aikaan katolinen kirkko oli todella kaukana suomalaisesta arjesta, ja toisaalta merkittävät historialliset tapahtumat olivat viimeisten parin-kolmensadan vuoden aikana osuneet niin usein Pius-nimisten paavien valtakausille, että esimerkiksi Suomen suosituimman aikakauslehden Valittujen Palojen julkaisemat historiallisia tapahtumia käsitelleet artikkelit sisälsivät hämmästyttävän usein viittauksia siihen, mitä paavi Pius (se tuntui olevan aina nimeltään paavi Pius, vain järjestysnumero vaihteli) oli sanonut tästä tai tuosta maailman asioiden käänteestä. Kuvalehden toimittajan virhe tuntui siis minustakin jokseenkin ymmärrettävältä - minäkin olin ehdollistunut ajattelemaan, että Pius-niminen paavi kuuluu oleellisena osana ihmiskunnan normaalitilaan, ja että Paavali-niminen paavi on taas yksi merkki siitä, kuinka elämä on mennyt raiteiltaan sitten proverbiaalisten vanhojen hyvien aikojen.

Paavalin jälkeen remmiin astui Johannes Paavali I, porvarilliselta nimeltään Albino Luciani - kiltti, hymyilevä setä, jossa tuntuivat ruumiillistuvan kliseeitalialaisen kaikki myönteiset puolet. Pienelle pojalle oli melkoisen suuren surun aihe, että kiltti paavisetä kuoli kuukauden päivät hallittuaan sydänvaivoihinsa. Sittemmin Lucianin kuolemasta on kehitelty monenlaisia salaliittoteorioita, jotka tuntuvat jättävän Da Vinci -koodinkin varjoonsa. Kuulemma hän suhtautui ymmärtäväisesti ehkäisyyn ja abortin tarpeeseen, jolloin betonipäät raivasivat tieltään vaarallisen liberaalin. Koska Luciani oli teologisilta näkökannoiltaan konservatiivi, teoria kuulostaa kaukaa haetulta. Selvästi uskottavampi on salaliittoteorian toinen versio, jonka mukaan Luciani oli aikeissa siivota rahanvaihtajat temppelistä tarttumalla lujin kourin kirkon bisneksiin, mm. sen mafiayhteyksiin. Hän oli itse kotoisin Vittorio-Veneton seudulta Pohjois-Italiasta, missä Etelä-Italiaan suhtaudutaan kyräillen sen laittomuuden ja mafioituneisuuden vuoksi. (Pari vuotta sitten naapurinani oli englantia huonosti osaava, mutta hyvin kommunikaatiokykyinen ja miellyttävä, ihanteellisen isänmaallinen ja vasemmistolaiseksi tunnustautuva nuorukainen, carabinierin poika Rovigosta. Hänenlaisekseen kuvittelen yhä pohjoisitalialaiset.) Ehkäpä hän näki itsensä reippaana pohjoisen poikana, joka kristillistää nuo etelän villi-ihmiset - kuten tiedämme Carlo Levin romaanista Cristo si è fermato a Eboli/Christ Stopped at Eboli/Christus kam nur bis Eboli/Kristus stannade i Eboli/Jumalan selän takana, Kristus ei koskaan päässyt Ebolia etelämmäksi - ja opettaa heidät pois mafiatavoilta.

Olen kuitenkin itse varsin taipuvainen uskomaan, että kolmas versio eli se virallinen toden sanoo: että Luciani oli yksinkertaisesti vanha ja sydänsairas mies, joka olisi mieluummin halunnut ottaa rennosti ja viettää eläkepäiviä, mutta joka kaikille mieluisana ja mukavaksi kaveriksi tiedettynä kompromissiehdokkaana sysättiin virkaan, johon ei olisi halunnut ja jota ei jaksanut toimittaa, mutta josta ei nöyränä ja kilttinä miehenä tohtinut kieltäytyäkään.

Sitten tuli Karol Wojtyłan vuoro: kardinaali Felici astui basilikan parvekkeelle ja julisti: Annuntio vobis gaudium magnum: habemus Papam! Ilmoitan teille suuren ilon: meillä on paavi! Sen jälkeen hän aikansa uutta paavia asiaankuuluvilla superlatiiveilla - eminentissimus, reverendissimus ja onko siinä nyt vielä illustrissimuskin (vai pitäisikö sen olla illusterrimus? osaako siellä kukaan latinaa?) - kehuttuaan lausui itse nimen, akkusatiivimuodossa toki: Caroooluuummm...Cardinaaaleeem...Wojtyła! Kardinaali Felici muuten äänsi puolankielisen sukunimen täysin virheettömästi. Pikkupoikana, yksitoistavuotiaskohan lienen silloin jo ollut, en vielä osannut puolaa - en minäkään sentään seppä syntyessäni ollut, itse asiassa hämmästyisitte, jos tietäisitte, miten yksikielinen lapsuus minulla oli - mutta olen myöhemmin kuunnellut parikin radiodokumenttia, joista muistan erinomaisesti kardinaalin ääntämyksen. Luullakseni saatte kuulla hänen sanansa lähipäivinä radiosta tai televisiosta, koska ainakin Ylen odottaisi omistavan ohjelman tai pari Johannes Paavali II:n uralle.

1970-luvulla jyllänneen vasemmistolaisuuden pelottamina isovanhempani eivät osanneet ottaa puolalaisen paavin valintaa mitenkään itsestään selvästi hyvänä asiana. Sanoisin, että siinä kävi pikemminkin päinvastoin. Meillä asiaan suhtauduttiin ainakin jossain määrin sillä tavoin, että nyt oli ehkä ratkaiseva domino kaatunut ryssälle mieleiseen suuntaan. Ja kun puolalainen paavi antoi kehitysmaiden köyhyyden järkyttämänä jotain kapitalistista ahneutta arvostelevia lausuntoja - katolinen kirkkohan ei ainakaan puheissaan ole suhtautunut laissez faire -kapitalismiin (paavin äidinkielellä muuten leseferyzm) mitenkään jakamattoman myönteisesti, mikä on sittemmin aiheuttanut tiettyä kognitiivista dissonanssia puolalaisessa oikeistossa, joka mielellään haluaisi olla sekä talousasioissa yltiöliberaali että uskontoasioissa äärikatolinen - meillä epäiltiin paavin paljastaneen todellisen, ryssäläisen ja kommunistisen karvansa. Kului kaksi vuotta, ennen kuin paavin maanmies Lech Wałęsa osoitti siihen asti yhtenäisenharmaana aivopestyjen valtakuntana kavahtamamme Itäblokin edelleenkin sisältävän yllättävän paljon erilaisia sävyjä.