"Kaikkien monikultturistien rakastama" - "Älskad av alla mångkulturvänner"

Timo Hännikäinen inisi jossain vaiheessa, että häntä jotenkin syrjitään kulttuuripiireissä, "kun taas Panu Höglund, joka kirjoittaa yhtä törkeitä juttuja naisista, on kaikkien monikulttuuri-ihmisten rakastama". En muista tarkkaa sanamuotoa, mutta jotenkin näin se meni.

Timo Hännikäinen påstod vid något skede att han på något vis diskrimineras i kulturkretsarna, "medan Panu Höglund, som skriver lika fräckt om kvinnor, är älskad av alla mångkulturmänniskor". Jag minns inte hur det exakt gick, men det här kommer tillräckligt nära.

Voisin sanoa tässä kohdassa jotain siitä, mitä mieltä olen ideavarkaista. Voisin myös heittää jotain siitä erosta, joka on satiirisen provokaation ja fasistisen propagandan välillä, tai harkitun tekstin ja epämääräisen känniölinän (jälkimmäistä en harrasta, koska olen raitis). Voisin sanoa jotain siitä, että kaappaamalla miesasian fasismin ajamiseen Hännikäinen on lopullisesti tuhonnut kaikki mahdollisuudet ajaa sosiaalisesti kehittymättömien nörttimiesten asiaa rakentavalla tavalla. Tänään asenteet sellaisia miehiä vastaan ovat läpitunkevamman vihamielisiä kuin edes silloin kun itse 2000-luvun alussa aloin puhua heidän puolestaan. Jopa niitä oikeita alkuperäisiä natseja ollaan valmiita ymmärtämään sävykkäämmin.

Här kunde jag säga ett par saker om vad jag anser om idétjuvar. Jag kunde också yttra mig om skillnaden mellan satirisk provokation och fascistisk propaganda, eller mellan övervägd text och oartikulerat fyllsnack (det sistnämnda är jag som helnykterist inkapabel till). Likaså kunde jag säga någonting i den stilen att Hännikäinen, genom att lägga beslag på manssaken för att främja fascism, har tillintetgjort alla möjligheter att föra socialt underutvecklade nördkillars talan på ett konstruktivt sätt. I dag är attityderna mot sådana män mer genomträngande fientliga än när jag i början av tjuguhundratalet började uppträda som deras talesman. Även de historiska, verkliga nazisterna möts med mer nyanserad förståelse.

Mutta sanonpa pari muuta asiaa. Toisin kuin Hännikäisellä, minulla ei enää ole ensimmäistäkään kanavaa julkaista omia juttujani suomeksi niin että niistä joku jotain maksaisikin. Sain virallisesti potkut bloggaajan paikaltani taloudellisista syistä, ts. siksi, että jutut eivät enää houkutelleet klikkauksia, mutta todellisuudessa syynä oli tietysti kommenttiosaston vuosia jatkunut häiriköinti. Työnjohto puolusti minua kyllä feministien painostusta vastaan, mutta annas olla kun alkoi se halla-aholaisten kommenttirumba. Se porukka tehtaili ylläpidolle valituksia aivan mistä vain, ja ylläpito piti noin yleisesti ottaen heikäläisten puolta. 

Men ett par andra saker vill jag konstatera. I motsats till Hännikäinen har jag ingen betalande utgivare för mina skriverier längre. Officiellt fick jag sparken som bloggkåsör av ekonomiska skäl, dvs därför att mina drapor inte längre samlade på så mycket reklamklick, men den verkliga orsaken var givetvis det fascistiska störbrus som i åratal pågått i kommentarlådan. Arbetsledningen tog mig visserligen alltid i försvar mot feministisk påtryckning, men det blev helt andra tongångar när Halla-aho lät sina viljelösa lemmar invadera min blogg. Det gänget riktade till sajtadministrationen överklaganden om vad som vara månde, och sajten tog i allmänhet deras parti mot mig.

Minä en todellakaan ole "kaikkien mokuttajien lempilapsi", vaan aika suuri osa kulttuuriväestä ("rivimokuttajista" puhumattakaan) suhtautuu huomattavasti torjuvammin minuun kuin Hännikäiseen, jonka tekninen osaaminen kirjoittajana ja lauseenrakentajana on juuri kirjailijoiden keskuudessa hyvin arvostettua ja jonka flirtti fasismin kanssa kiehtoi monia kulttuurijengiin kuuluvia sillä tavalla kuin paha aina kiehtoo. Hän jos joku oli kansakunnan kaapin päällä, samalla kun minut tunnettiin enemmän niistä törkeyksistä ja fantasioista, joita äärioikeisto netissä kirjoitteli minusta kuin siitä mitä oikeasti sanoin tai kirjoitin.

Jag är sålunda inte "älskad av alla mångkulturvänner", utan en stor del av kulturknuttarna (för att inte nämna vanliga dödliga med "mångkulturvänliga" övertygelser) förhåller sig betydligt mera ovänligt till mig än till Hännikäinen, vars tekniska färdigheter och yrkeskunnighet som skribent och satsbyggare åtnjuter stor uppskattning särskilt i författarkretsar och vars flört med fascismen fascinerade många intellektuella på det sätt ondskan alltid fascinerar en del människor. Han om någon var beundrad och uppskattad, medan jag var mera känd för de fantasier och okvädinsord extremhögern skrev om mig på webben än för vad jag i verkligheten sade eller skrev.

Hännikäinen, jota paha mokuttava maailma on sortanut mm. antamalla hänelle sievoisen summan rahaa Alfred Kordelinin säätiön varoista, olisi itse asiassa hyvinkin jo matkalla Finlandia-palkituksi uudeksi Paavo Haavikoksi, ellei hän olisi tehnyt sitä kardinaalivirhettä, että alkoi oikeastikin natsiksi. Hänen olisi sen sijaan pitänyt säilyttää tietty hajurako kaiken maailman halla-ahoihin. Esiintymällä politiikan yläpuolella leijuvana jumalallisena erotuomarina hän olisi voinut olympolaisista korkeuksistaan aina sanoa jotain sekä yli- että jalomielisen ymmärtäväistä äärioikeistosta, tietenkin täysin estetisoivasta näkökulmasta - ja tällä tavalla valtavirtaistaa äärioikeistoa paljon tehokkaammin kuin liittymällä avoimesti sen riveihin.

Hännikäinen, som den hemska mångkulturella kulturvärlden förtryckt bl a genom att ge honom en ansenlig summa pengar från Alfred Kordelins fond, skulle antagligen redan vara på väg till att bli en ny Paavo Haavikko och Finlandiapristagare, om han inte hade begått kardinalfelet att bli en riktig nazist. I stället borde han helst ha hållit sig på diskret avstånd från Halla-ahos likar. Genom att uppträda som en gudomlig skiljedomare som svävar över dagspolitiken skulle han från sina olympiska höjder alltid ha kunnat säga någonting både över- och ädelmodigt förståelsefullt om extremhögern, givetvis ur rent estetiserande synvinkel. På det här sättet skulle han också ha bidragit mera till att göra extremhögern acceptabel i samhällets huvudfåra än genom att öppet ansluta sig till den.

Koska Hännikäinen on ennen kaikkea muilta (esimerkiksi minulta) ideansa varastanut opportunisti, hänen olisi luullut ymmärtävän ylläolevan nimenomaan opportunistin tilannetajulla. Mutta ilmeisesti hän oli tyhmempi kuin saattoi odottaakaan. Tai sitten hän vain oli oikeasti aatteen mies ja vilpitön äärioikeistolainen, joka käytti esimerkiksi miesten seksuaalista puutetta ja sosiaalistumisongelmia vain aatteensa värväysvetonaulana. Minulla sentään ideana oli auttaa miehiä ilmaisemaan paha olonsa tavalla, joka johtaisi siihen, että he voisivat murtautua ulos noidankehästä ja oppia muodostamaan suhteita naisiin.

Som den opportunist och idétjuv (åtminstone när det gäller mina idéer) Hännikäinen är borde han ha insett allt det ovan konstaterade med det sociala omdöme som karaktäriserar varje opportunist. Men tydligen var han dummare än man kunde förvänta sig. Eller så var han en genuin idealist i sin högerextremism, som främst utnyttjade unga mäns sexuella nöd och sociala underutveckling som dragplåster för ideologin. Jag för min del försökte främst hjälpa sådana män att uttrycka sitt illamående på ett sätt som kunde hjälpa dem att bryta sig fria ur den onda cirkeln och lära sig knyta an på riktigt.

Kun kirjailijat ja kirjoittavat intellektuellit liittyvät vallankumouksellisiin poliittisiin liikkeisiin, kyse voi olla kahdesta asiasta. Joko nämä liikkeet ovat vallankumousretoriikkoineen viime kädessä aikakauden esteettisiä mielenilmauksia, jolloin kirjailijakin voi esteettisistä syistä kannattaa niitä. Tai sitten ne ovat oikeasti vallankumouksellisia, jolloin niillä on suhteellisen vähäiset mahdollisuudet onnistua vakaassa demokraattisessa yhteiskunnassa.

När författare och litterära intellektuella ansluter sig till revolutionära politiska rörelser, kan det handla om två saker. Antingen är dessa rörelser med all sin revolutionsretorik i sista hand estetiska uttryck för sin tids stämningar, vilket innebär att även en författare främst stöder dem av estetiska skäl. Eller så är det genuint revolutionära rörelser, som har relativt små möjligheter att lyckas i ett stabilt demokratiskt samhälle.

Ensinmainitussa tapauksessa kirjailijasta tulee todennäköisesti sukupolvensa arvostettu tulkki, jolle maksetaan apurahoja liukuhihnalta ja joka kutsutaan kaikkiin mahdollisiin keskustelupaneeleihin. Jälkimmäisessä tapauksessa voi toki käydä niin, että vallankumous onnistuu, kaikki sen johtajia korpeavat tyypit tapetaan ja kirjailija nousee uuden vallan lempilapseksi ja hovi-intellektuelliksi (mahdollisesti päätyäkseen sitten johtoklikin sisäisten uudelleenjärjestelyjen tuloksena maanparannusaineiksi, kuten Stalinin teloittamista kirjailijoista muistamme).

I det förstnämnda fallet kan det hända att författaren blir sin generations uppskattade tolk som betalas stipendier på löpande band och som inbjuds som deltagare till alla möjliga paneldiskussioner. I det andra fallet kan det visst hända att revolutionen ändå lyckas, ledarna avrättar alla de ogillar och författaren blir hovintellektuell och Boswellgestalt åt det nya väldet (låt vara att han sedan kan bli offer för interna omorganiseringsåtgärder inom ledarkotteriet, som fallet med de av Stalin avrättade författarna visar).

Vakiintuneessa demokratiassa on kuitenkin huomattavasti todennäköisempää, että vallankumous ei onnistu ja että vallankumoukselliset päätyvät joko vankilaan yritettyään sitä vallankumoustaan ihan verissä päin, tai sitten ajautuvat pilkatuksi hörhöporukaksi. Viisas raha on tällä hetkellä jälkimmäisen vaihtoehdon puolella, koska äärioikeiston noste on taittumassa täällä Suomessa, ja Hollannin vaalituloksen perusteella myös Euroopassa laajemmin. Siinä vaiheessa kun äärioikeistoa ei enää pelätä, sille nauretaan. Niin käy Hännikäisellekin.

I en etablerad demokrati är det dock mera sannolikt att revolutionen inte lyckas och att revolutionärerna antingen hamnar i fängelset när de väl försökt göra revolution med vapen i hand, eller att de helt enkelt blir allmänt utskrattade tokstollar. Oddsen är för närvarande på det andra alternativet, ty extremhögern börjar sakta men säkert förlora sin medvind här i Finland, och av det holländska valresultatet att döma även annorstädes i Europa. När extremhögern inte längre fruktas, kommer man att skratta åt den, även åt Hännikäinen.

Sille, että Hännikäinen meni aktiivisesti mukaan äärioikeistoon, on toki yksi mielekäs syy, josta minulla on henkilökohtaista kokemusta. Äärioikeisto ei arvosta sellaisia tyyppejä, jotka ymmärtävät sen vaikuttimia ja sen jäsenten henkilökohtaisia ongelmia mutta pyrkivät itse pitäytymään oikeusvaltion periaatteisiin ja olemaan ihmisiksi - koska äärioikeisto noin niin kuin määritelmällisesti on niitä periaatteita vastaan. Äärioikeiston tarkoituksena on tuhota oikeusvaltio, ja siksi kaikki yritykset ymmärtää, suhteellistaa ja valtavirtaistaa äärioikeiston näkemyksiä ja tavoitteita saavat äärioikeiston raivoihinsa.

Jag kan visserligen p g a min egen erfarenhet föreställa mig ett förståeligt motiv bakom Hännikäinens aktiva engagemang i extremhögern. Extremhögern uppskattar inte de människor som försöker förstå dess motiv och de personliga problem som får en att bli högerextremist men som själva försöker hålla sig till rättsstatens principer och allmänt folkvett - ty extremhögern bekämpar de principerna, det är vad extremhögern liksom enligt definitionen handlar om. Extremhögern vill tillintetgöra rättsstaten, och därför blir den rasande av alla försök att förstå och relativisera dess uppfattningar och målsättningar och utarbeta dem till någonting som kunde marknadsföras i huvudfåran.

Hännikäistä ilmeisesti pelotti se mahdollisuus, että hänelle kävisi kuin minulle, ts. että hän ymmärrettyään äärioikeistolaisten yksittäisiä murheita joutuisi paitsioon valtavirrassa ja tosiasialliseen julkaisukieltoon, mutta toisaalta puolustettuaan oikeusvaltiota myös äärioikeiston vainoamaksi. Eikä hänellä ilmeisestikään ollut oikeaa työpaikkaa eikä ammattia siltä varalta että kirjailijana ei enää pärjäisi. Toisaalta yhtä selvää oli että äärioikeistolla on nykyisin rahaa: sitä tulee sekä Putinilta että Timo Soinin säätiöltä. Toisin sanoen hänenlaisensa opportunistisen, rahanhimoisen senttarin oli luontevaa hakeutua siihen suuntaan.

Hännikäinen skrämdes uppenbarligen av utsikten att det skulle gå för honom som det gick för mig, dvs att han efter att ha visat förståelse för vissa bevekelsegrunder bakom den högerextrema mobiliseringen skulle hamna i skymundan och beläggas med de facto utgivningsförbud i huvudfåran, men att han samtidigt skulle förföljas av extremhögern på grund av att ha försvarat rättsstaten mot högerextremisterna. Något riktigt jobb eller yrke att falla tillbaka på hade han inte heller, för den dag det inte längre skulle löna sig att spela författare. Lika klart är det dock att extremhögern nuförtiden har pengar, både från Ryssland och från Soinis fond. Sålunda var det naturligt för en opportunistisk skribent ute efter pengar att söka sig till extremhögern.

Keisari Soini ja keisari Smith - Kejsare Soini och kejsaren av Amerika

Kaikki keskieurooppalaisen sarjakuvan ystävät tuntevat varmasti Lucky Luken, karjapaimenen ja pyssysankarin, joka ampuu varjoaan nopeammin. Viimeinen Luken seikkailu, jonka sarjakuvan klassisen kauden tekijä René Goscinny (muuten puolalaisten maahanmuuttajien poika - vanhemmat olivat nimeltään Stanisław Gościnny ja Anna Bereśniak) ehti käsikirjoittaa, oli nimeltään "Keisari Smith". Seikkailun juoni ratkesi tavalla, joka tuo hieman mieleen Perussuomalaisten nykyiset säätiökuviot, joten muistellaanpa sitä.

Alla vänner till centraleuropeiska tecknade serier känner säkert till Lucky Luke, cowboyn och revolverhjälten som skjuter snabbare än sin skugga. Det sista Lucky Lukeäventyret, som René Goscinny, manusförfattaren under seriens klassiska epok (förresten son till polska invandrare - hans föräldrar hette Stanisław Gościnny och Anna Bereśniak) hann skriva texten till hette "Kejsaren av Amerika". Slutet på äventyret påminner mig om det som håller på att ske med sannfinska stödfonden, så vi kan gärna dra oss till minnes vad som sker i serien.

Tarinassahan on kyse siitä, että jossain villin lännen takamaalla elelee isorikas nimeltä Smith, joka on mennyt rikkaudestaan sekaisin ja alkanut esiintyä Yhdysvaltain keisarina. Pikkukaupunki, jossa hän majailee, suhtautuu suvaitsevasti keisarin touhuihin, koska keisarin värikkäästi pukeutunut yksityisarmeija antaa juhlavuutta arkeen ja työllistää esimerkiksi räätälin. Valitettavasti keisarin hoviin ujuttautuu Buck Ritchie, aito lainsuojaton ja pankkirosvo, joka pyrkii hyödyntämään keisarin turhamaisuutta ja tämän armeijaa omiin tarkoituksiinsa. 

Historien handlar ju om den stenrike storägaren Smith som bor någonstans i vilda västern, som blivit galen av att vara så rik och som börjat uppträda som kejsaren av Förenta Staterna. Småstaden där han håller till tolererar kejsarens framfart, eftersom hans färgglatt uniformerade privatarmé ger vardagen en viss festlig prägel och dessutom sysselsätter bl a skräddaren. Dessvärre infiltreras kejsarens hov av Buck Ritchie, en tvättäkta vildavästernkriminell och bankrånare, som vill utnyttja kejsarens fåfänga och därigenom även den kejserliga armén till sina syften.

Keisari aloittaakin rosvon yllytyksestä Yhdysvaltain uudelleenvalloituksensa ryöstämällä paikallisen pankin. Sen jälkeen Lucky Luke kuitenkin onnistuu kidnappaamaan keisarin. Buck Ritchie koettaa ylipuhua keisarin armeijan ylipäällikkö Gatesia uudeksi keisariksi Smithin tilalle, mutta sotilaat eivät hyväksy häntä, koska hänellä ei ole mitään omistusoikeutta keisarin rahoihin, ei tämän omiin eikä pankista ryöstettyihin. Ja raha ratkaisee, koska keisarin sotilaat sotivat vain hyvällä palkalla.

Uppmuntrad av Ritchie inleder kejsaren sin återerövring av Förenta Staterna genom att råna den lokala banken. Därefter lyckas Lucky Luke dock kidnappa kejsaren. Buck Ritchie försöker övertala överbefälhavaren över kejsarens armé, Gates, till att bli ny kejsare i stället för Smith, men soldaterna accepterar honom inte, eftersom han inte har något lagligt anspråk på vare sig kejsarens eller bankens pengar. Och det är faktiskt pengarna som gäller, ty de kejserliga soldaterna är bara beredda att kriga om de får bra betalt.

Timo Soinin uusimman lausunnon mukaan persujen seuraavalle keisarille on käymässä juuri näin. Uusi puheenjohtaja ei mitenkään automaattisesti ole saamassa paikkaa Soinin persusäätiön hallituksesta. Soini pysyy persulandian keisari Smithinä, jonka takana puoluetukirahat ovat, ja kuka puolueen puheenjohtajaksi sitten valitaankin, hän on pelkkä keisarin ylimarsalkka, joka tekee kuten raha käskee.

Av Timo Soinis nyaste uttalande att döma är det precis så här det ska gå för näste kejsaren över partiet. Den nye ordföranden ska ingalunda automatiskt få plats i styrelsen för Soinis sannfinska fond. Soini förblir kejsare Smith som sitter på partistödspengarna, och vem som än väljs till partiordförande, blir han bara överste marskalken över kejsarens armé, som gör som ägaren till pengarna befaller.

Joshua Abraham Norton, "keisari Smithin" esikuva. Toisin kuin Smith, Norton oli rutiköyhä ja riippuvainen varakkaiden naapuriensa säälistä. Joshua Abraham Norton, förebilden till "kejsare Smith". I motsats till Smith var Norton utfattig och beroende av rika beskyddare som tyckte synd om honom.

Halla-aho valmistautuu vallankaappaukseen puolueessa - Jussi Halla-aho förbereder sig till statskupp i partiet

Suomalaisen rasismin palvottu mestari Jussi Halla-aho on persujen seuraava puheenjohtaja. Puoluekokoukseen tulee halla-aholaisten junttausiskujoukko äänestämään johtoon miehen, josta eroavaa yksilöllistä sielunelämää näillä kulttilaisilla ei ole. Tätä varten persuihin on alkanut liittyä uusia jäseniä, jotka edustavat halla-aholaista kekomieltä, ja puolueen säännöt takaavat puheenjohtajavaalissa äänioikeuden kaikille puoluekokoukseen saapuneille - mitään paikallisosastojen delegaatteja tms. ei ole.

Den finska rasistsubkulturens tillbedde mästare Jussi Halla-aho kommer att bli nästa ordförande för sannfinnarna.  På partimötet ska det dyka upp en slagtrupp halla-ahoitiska myglare för att rösta på sin sektledare, som det anstår kultmedlemmar utan eget individuellt själsliv. Dessa representanter för det halla-ahoitiska myrstacksmedvetandet har nu börjat infiltrera sannfinska partiet, och som bekant garanterar partireglerna rösträtt för alla medlemmar som är närvarande vid ordförandevalet - det finns inget system med delegater för lokala partiavdelningar eller dylikt.

Liittymisinnolla kerskaillut persujen "työmies" Matti Putkonen tietenkin kiisti ankarasti, että kyse olisi halla-aholaisten vallanriistoyrityksestä. Koska tiedämme, mikä arvo tosiasioilla on persujen keskuudessa, voimme lähteä siitä, että tästähän siinä juuri on kyse.

Matti Putkonen, partiets "arbetskarl", skröt i en intervju med tillflödet av nya medlemmar, varvid han givetvis förnekade alla insinuationer om ett halla-ahoitiskt maktövertagande i partiet. Men hans förnekande motsvarar ett bejakande, med tanke på vad för roll fakta spelar för sannfinnarna.

Halla-ahon vakavastiotettavin vastaehdokas on Sampo Terho. Tämä on tunnetusti lähinnä kevytversio Halla-ahosta. Ajattelultaan hän on jokseenkin yhtä rasistinen ja fasistinen: hän on aikoinaan julkaissut Kamala- ei kun Kanava-lehdessä (missäs muualla) rotu-"tiedettä" edustavan vuodatuksen, jonka on kokenut siivota näkymättömiin näin puheenjohtajavaalin edellä. Toisin kuin Halla-aholla, Terholla ei ole takanaan tahdottomien zombien armeijaa; toisaalta talousasioissa hän on mielikuvitukseton köyhienkurittaja ja laskutikkumies, joka ei takuulla pysty puhuttelemaan puolueen vähäväkisten siipeä - se porukka kun haluaisi vasemmistopopulismia arvokonservatiivisuudella höystettynä.

Den mest seriöse motkandidat Halla-aho har är Sampo Terho, men Terho är som bekant bara en lightversion av Halla-aho. Hans tänkande följer precis lika rasistiska och fascistiska banor som Halla-ahos: bland annat har den högervridna kulturtidningen Kanava nångång för ett antal år sen gett ut en "rasvetenskaplig" utgjutelse av Terho, som karln själv försökt gömma undan offentligheten så här före ordförandevalet. I motsats till Halla-aho har Terho ingen armé av viljelösa zombies bakom sig; vad gäller ekonomifrågorna är han en typisk fantasilös räknenisse och fattigfolksfiende som definitivt inte kommer att tilltala de mindre bemedlade i partiet - det gänget skulle föredra vänsterpopulism dekorerad med värdekonservatism.

Toisin sanoen Halla-ahon voitto on jo nyt selvä. Vanhoille SMP-henkisille ei ole tarjolla yhtään mitään, ja vaalin ratkaiseva rasistinen ja fasistinen äärioikeisto haluaa mieluummin aidon asian (Halla-ahon) kuin halvan jäljitelmän (Terho).  

Halla-ahos seger är sålunda redan nu en självklarhet. Gamla landsbygdspartister erbjuds ingenting alls, och den rasistiska och fascistiska extremhöger som avgör valresultatet vill hellre ha äkta vara (Halla-aho) än billigt fejk (Terho).

"Välj Mästaren till ordförande. Bli medlem i Sannfinländarna senast den 9 mars 2017. Du får vad du beställer. SannF."

Paavo Väyrysen kannattajat kristillisten riveissä - Kandidater för Paavo Väyrynen i kristdemokraternas led

Paavo Väyrysen Kansalaispuolue on ottanut riveihinsä sellaisia ehdokkaita kuin Karoliina Topelius. Väyrysläiset ovat ilmeisesti vaaliliitossa kristillisdemokraattien kanssa, joten he ovat näiden listoilla. Katsotaanpa, millaisia mielipiteitä siellä esiintyy.

Paavo Väyrynens Medborgarparti har välkomnat kandidater som Karoliina Topelius. Väyrynenanhängarna har tydligen ingått valförbund med kristdemokraterna och kandiderar på samma listor. Vi ska se vad det är för åsikter som förekommer bland dem.

Karoliina Topelius: "Matti Nurmi, i själva verket bodde jag i en förstad till St Petersburg, nära metrolinjens sista hållplats. Exakt definierat kan man väl säga att bostaden låg precis utanför St Petersburg. Boendeområdet var snyggt, bilarna nya, byggnaderna och bostäderna nya och fina. Gatorna var snygga, på lekplatserna såg man många barn som såg ut som de finska, de lekte och var glada. På samma förstadsområde fanns det över tjugo småföretagare, och de verkade klara sig bra. Det fanns bagerier, klädbutiker, flera apotek, när man stod på metrostationen och såg omkring sig kunde man se fem eller sex matbutiker, vill jag minnas. Restauranger fanns det åtminstone sex stycken. Det fanns tandläkare, finansrådgivare, jag vet inte vad annat. Så mycket småföretagande har jag inte sett i Finland på länge. De som arbetade där såg välmående, avslappnade och glada ut.
Ur finsk synvinkel är det inte trevligt att konstatera det här, men många saker förefaller vara bättre i Ryssland än i Finland, som ekonomin och köpkraften bland vanligt folk.

Leo Muukkonen: Ryssarna inspireras i allting av ärlig fosterländskhet - sund nationalism. Hos oss har småföretagandet dött ut under bördan av skatter och avgifter, och av de förskräckligt höga hyrorna på kontorutrymmena...

Matti Nurmi: På den ryska lönenivån skaffar man sig inte sånt [?]. Men där florerar ju allehanda företagsamhet...

Karoliina Topelius: Även i Finland skulle det vara klokt att placera en del av ekonomin - eller helst hela ekonomin - utanför det talmud-satanistiska ockerbanksväsendet.

Karoliina Topelius: "Den lavin av utlänningar som även invaderat Helsingfors centrum är ett utmärkt exempel på den talmud-satanistiska principen "söndra och härska", som går ut på att utsätta folkslagen i Mellanöstern för ett folkmord. Detta leder till massflykt, som när den riktar sig mot Europa kommer att förinta den europeiska civilisationen och livsstilen.
Här följer en del namn på det korrumperande släkte som tillskansat sig makten och som sedan århundraden, om inte årtusenden tillbaka härskat över handeln med slavar, vapen och knark, den pedofila handeln och organhandeln, valbedrägeriaffärerna, folkmorden i hela världen.
Det är visst behändigt att kunna planera och komma överens om sådana saker när man håller släktmöte eller äter middag med familjen, t ex under chanukkafesten:" [en lång förteckning över judiska eller förment judiska släktnamn, tydligen klippt och klistrad från någon engelskspråkig hatsajt].

Materiaalia tästä satutädistä olisi saatavilla enemmänkin, mutta eiköhän jo näiden näytteiden perusteella ole selvää, mihin Paavo Väyrysen kansalaispuolue tänään panostaa: antisemitistisiin salaliittoteorioihin ja Venäjän ihailuun. Tämä on kuitenkin taas yksi esimerkki siitä, että olin oikeassa jo vuosia sitten sanoessani maahanmuuttokriitikoiden olevan Venäjän agentteja.

Det skulle finnas även mer material om den här sagotanten, men jag antar att det redan blivit klart för alla vad Paavo Väyrynens medborgarparti i dag satsar på: antisemitiska konspirationsteorier och naiv russofili. Men det här är bara ett exempel till på hur jag fått rätt, jag som redan för ett antal år sen sade att invandringskritikerna är ryska agenter.

Kaksi virhettä äärioikeistoa koskevassa kirjoittelussa - Två kardinalfel i det mesta som skrivs om extremhögern

Suurin osa siitä, mitä erilaiset lehtineekerit ja vasemmisto-"intellektuellit" nykyään väittävät äärioikeistosta, on kahdella ratkaisevalla tavalla väärässä, pielessä, päin helvettiä. Seuraavat kaksi kardinaalivirhettä tekevät tätä aihetta koskevasta kirjoittelusta enimmäkseen lähtökohtaisesti arvotonta.

Det mesta av det som allehanda mediamurvlar och självutnämnda intellektuella på vänsterkanten påstår om extremhögern är på två avgörande sätt fel, dumt och idiotiskt. De följande två kardinalfelen gör det mesta som skrivs om temat nästan alltid värdelöst och omöjligt att ta på allvar.

1) Äärioikeiston "nationalismin" ja "isänmaallisuuden" vakavasti ottaminen. Kaikenlaisella nationalismin historiaa käsittelevällä kirjallisuudella on nyt julkaisubuumi, kun älyköt haluavat älyllistää asioita. Todellisuudessa kuitenkin äärioikeiston yritys esittää "kansallismielistä", "kansallisen kulttuurin puolustajaa" on täysin vailla erityistä sisältöä. Se on joko tekopyhää teeskentelyä, tai sitten kyseessä on tietoinen pyrkimys omia kansallisen kulttuurin määrittely-ylivalta.

1) Att man alls tar den högerextrema "nationalismen" och "fosterländskheten" på allvar. All litteratur som handlar om nationalismens historia upplever nu en högkonjunktur, när intellektuella vill intellektualisera saker och ting. I verkligheten är dock extremhögerns försök att uppträda som "nationalistisk" och dess bedyranden om att "försvara nationell kultur" tomma fraser utan innehåll. Det handlar antingen om rent hyckleri eller om medveten strävan att ta över hegemonin att definiera vad som är nationell kultur.

Tyypillinen äärioikeistolainen on kirjavaksi tatuoitu hevirokkari, jonka äidinkielen osaaminen rajoittuu englanninsekaiseen slangiin ja jonka ainoa kulttuuri on kansainvälistä kulttuuripuuroa. Hänenlaisellaan ei ole mitään asiaa esiintyä suomalaisen kulttuurin tai sivilisaation puolustajana, varsinkin kun muistetaan, että hänen aatteeseensa kuuluu sulkea suomalaisuuden ulkopuolelle merkittävä osa perinteistämme, suomenruotsalaisuudesta alkaen. 

En typisk högerextremist är en heavymusiker vars kunskaper i modersmålet begränsar sig till en vulgär gatujargong uppblandad med engelska ord och vars enda kulturbakgrund består av internationell masskultur. En sådan en borde inte alls uppträda som finskhetens försvarare, inte minst därför att hans ideologi handlar om att utesluta en stor del av traditionell finländsk kultur, inte minst finlandssvenskheten.

Hänen aatteensa toteutuminen ei todellakaan olisi mitään suomalaisuuden elvyttämistä, vaan sen radikaalia uudelleenmäärittelemistä. Sellaisena siitä myös pitäisi puhua, sen sijaan että omanlaisensa "poliittisen korrektiuden" puitteissa ollaan ottavinaan vakavasti hänen läpinäkyvä yrityksensä esittää kulttuuri-isänmaallista.

Skulle hans ideologiska visioner gå i uppfyllelse så skulle detta inte utgöra något finskt kulturellt återuppvaknande, utan en radikal omdefiniering av finskheten. De som är beredda att diskutera och kommentera extremhögerns kulturella målsättningar borde inse detta och utgå därifrån. I stället iakttar de en sorts "politisk korrekthet" och låtsas ta på allvar extremhögerns lätt genomskådade "kulturpatriotism".

2) Venäjä-kriittisyyden rinnastaminen rasismiin. Ei siitä monta päivää ole, kun joku Voima-lehteen (minnepä muuallekaan) kirjoittava partanaama taas kerran selitti virtuaalisormi ojossa, kuinka muslimeista tai Venäjästä tehdään nationalistisessa propagandassa "Toinen", johon omat kielteiset puolet heijastetaan. Muslimeista olen samaa mieltä, koska äärioikeiston mielikuvat muslimeista muistuttavat usein erehdyttävästi sitä, mitä he itse ovat ja tekevät.

2) Att man jämställer en kritisk attityd till Ryssland med rasism. Det har inte gått många dar sedan någon skäggig kille som givetvis skrev i Voima än en gång förklarade för oss med det virtuella pekfingret i högsta hugg hur muslimer eller Ryssland i nationalistisk propaganda blir "den Andre" som man överför sina egna negativa sidor till. Vad gäller muslimer hade han givetvis rätt, ty extremhögerns föreställningar om muslimer är till förväxling lika extremhögern själv.

Venäjä on eri asia. Venäjä on suuri, militarisoitu valtio, joka on tuossa vieressä ja joka on osoittanut käytännössä hyökkäyshalunsa ja pahan tahtonsa. Venäjä ei ole hajanainen joukko maahamme rantautuneita hätääntyneitä ihmisiä. Venäjä on valtio, jolla on armeija ja jonka tiedotusvälineet lietsovat vihaa ja epäluuloa esimerkiksi Suomea kohtaan. Sen takia tulee voida keskustella Venäjän uhasta ja sen torjumisesta ilman, että intellektuelleina itseään pitävät leimaavat koko aiheen tyhmien kapiaisten löpinäksi tai fasistisen vallankaappauksen valmisteluksi. (Itse asiassa armeija on tällä hetkellä ainoa turvamme fasistista vallankaappausta vastaan, koska kaikki muut instituutiot ovat pettäneet meidät.)

Ryssland är en annan historia. Ryssland är en stor, militariserad stat som ligger bredvid och som redan i praktiken bevisat sin krigstokighet och illvilja. Ryssland är inte en oorganiserad skara panikslagna människor som av en slump hamnat i Finland. Rysland är en stat med en armé och med medier som bland annat propagerar hat och misstankar mot Finland. Därför är det nödvändigt att vi kan diskutera hotet från Ryssland och avvärjandet av detta hot utan att självutnämnda intellektuella utmålar det som dumt yrkesmilitärsvammel eller förberedelser till en fascistisk statskupp. (I verkligheten är armén snarast det enda skydd vi för närvarande har mot en fascistisk statskupp, eftersom alla andra institutioner har svikit oss.)

Voisi luulla koko vasemmistoälymystön olevan täysin Venäjän tiedustelupalvelun talutusnuorassa, niin halutonta se on myöntämään itänaapurin roolia äärioikeistomme tukijana. Toki on turhaa panna aktiivisen pahantekijyyden tiliin sitä, mikä voidaan paljon paremmin selittää tyhmyydellä, tietämättömyydellä, ennakkoluuloisuudella ja älyllisellä laiskuudella, ja nämä synnithän ovat varsin tavallisia vasemmistoälymystön keskuudessa (itse asiassa huomattava osa persuilusta ja äärioikeistolaisuudesta on aika osuvaa puskateatteriparodiaa lapsellisemman sortin äärivasemmistosta).

Man skulle kunna tänka sig att hela vår vänsterintelligentia styrs av ryska underrättelsetjänster, såpass ovillig är den att medge att vår extremhöger stöds av den östra grannen. Å andra sidan är det onödigt att tillskriva medveten illvilja det som bättre kan förklaras med dumhet, ovetskap, fördomar och intellektuell lättja - mycket vanliga synder bland vänsterintelligentian (i själva verket är sannfinska extremhögerfasoner till en stor del rätt träffande buskisparodi på de barnsligaste vänsterextremisterna).

Yhteiskunta koostuu fennoideista (vanha parodia, en gammal parodi, bara på finska)

(Tämä on parodia erään äärioikeistolaisen jo klassikoksi muodostuneesta rasistisesta vuodatuksesta. Sanojen "fennoidi" ja "mongoloidi" sekä "biologinen kansanluonne" uuvuttava toistelu perustuu suoraan hänen kirjoitukseensa, joka oli yhtä täynnä jankkaamista "negroidin biologisesta kansanluonteesta". Tämä alla oleva kirjoitus on herättänyt vilpitöntä närkästystä maahanmuuttokriitikoiden keskuudessa, koska he ovat ilmeisesti kliinisin kriteerein vajaamielisiä eivätkä tajua tätä parodiaksi yhdestä omista pyhistä teksteistään.)

Fennoidien mielestä rasismi, nettivainot, poliittiset murhat, hillitön ryyppääminen, kännissä tappeleminen ja tappaminen sekä toista mieltä olevien sulkeminen keskitysleireille ja upottaminen suohautoihin ovat normaalia meininkiä. Jos fennoidit muodostavat väestön enemmistön jossain maassa, maan kulttuuri muodostuu fennoidien kansanluonteen mukaiseksi. Näin on käynyt esim. monilla taantuvilla teollisuuspaikkakunnilla, joissa keinotekoisesti kommunistisella verotuksella ylläpidetyt kulttuuri-instituutiot kuten koulut ja kirjastot ovat rappeutuneet talouden avautuessa, koska fennoidit eivät biologisen kansanluonteensa vuoksi viitsi niitä ylläpitää.

Länsi- ja etelärannikolla fennoidit ovat viime aikoihin asti käyttäytyneet ihmisiksi, koska svekoidirodun edustajien läsnäolo on toiminut sivistävänä esimerkkinä ja koska kulttuurisesti svekoidisoituneilla fennoideilla on ollut yhteiskunnassa arvostettu asema. Fennoidit kykenevät toimimaan länsimaisessa demokratiassa vain silloin, kun yhteiskunta sosiokultturaalisella paineellaan ja väkivaltakoneistollaan estää fennoideja manifestoimasta biologista, determinististä, geenien ohjaamaa syvintä luontoaan.

Fennoidit kykenivät sivistyneeseen elämään svekoidien rodun ylivallan alla vuosisatoja, koska isännät tiesivät kenen kanssa olivat tekemisissä ja osasivat myös panna fennoidit rotuominaisuuksiensa mukaiseen työhön suurvaltasotiensa rintamille. Manner-Euroopassa kavahdettiin hakkapeliittoja - fennoideja, jotka toteuttivat täysillä fennoidin geenien sanelemää, biologista kansanluonnettaan.

Samalla tavalla fennoidit kykenivät elämään sivistyneesti russoidien alaisina, koska russoidien valtakunnassa vallitsi jatkuva sorto ja väkivallan uhka. Koska kuri ja sorto on ainoa kieli, jota fennoidit ymmärtävät, fennoidi alistui russoidin anturan alla nopeasti mielisteleväksi, liehitteleväksi orjaksi, joka kuolemanuhan varjossa nöyristeli valtiastansa ja tsaariaan.

Mutta kun kuri heltyi, fennoidien biologinen mongoloidinen kansanluonne manifestoitui heidän käytöksessään. Fennoidit ryhtyivät mielipuolisesti teurastamaan toisiaan armottomassa sisällissodassa, mongoloidista biologista kansanluonnettaan manifestoiden. Lopulta voitolle päässyt fennoidiheimo sulki hävinneen fennoidiheimon keskitysleireille ja surmasi tai kidutti nälällä ja taudeilla hengiltä kymmenen hävinneen heimon fennoidia jokaista hävinneiden surmaamaa voittaneen heimon fennoidia kohti. Tässä näemme esimerkin fennoidien rodullisen, biologisen luonteen mukaisesta oikeudenmukaisuuskäsityksestä. Fennoidin biologia ei sovellu yhteen länsimaisen demokratian ja individualismin kanssa, vaan fennoidin täytyy aina kostaa todelliset tai luulotellut rikokset kokonaiselle ryhmälle, mieluiten moninkertaisin murhin.

Kun rodun raivo oli väsynyt, fennoidit rauhoittuivat hetkeksi demokratian kaltaiseen tilaan. Tällöinkin toki voittajien heimo mässäili jatkuvasti verellä maiskutellen sankaritöillään fennoidien sisällissodan aikana. Samalla hävinnyt fennoidiheimo haaveili yhtä verisestä kostosta naapurimaahan syntyneen julman diktatuurin avulla.

Naapurimaa hyökkäsi fennoidien maahan ja fennoidit joutuivat sopimaan riitansa torjuakseen uhan. Aivan ikävänä asiana tätäkään ei pidetty. Sotatantereella fennoidit pääsivät toteuttamaan biologista, solujen ja geenien määräämää kansanluonnettaan. Tämän vuoksi fennoidit muistelivat sotaa jälkeenpäin suurena, hienona aikana, kun oli mahdollista olla rotuluonnon mukainen fennoidi. Sodan jälkeen fennoidit joutuivat kuitenkin jälleen russoidien ylivallan varjoon ja joutuivat taktisista syistä esittämään länsimaista demokratiaa, niin huonosti kuin se sopikin fennoidien biologiseen kansanluonteeseen. Vaihtoehto kun oli vielä pahempi, nimittäin kuolema russoidien kauhistuttavan hirmuvallan kynsissä. Tämä jatkuva absoluuttisen kauhean väkivallan ja tuhon uhka piti fennoidit kurissa ja kauhun vallassa. Koska kuri ei heltynyt, fennoidit elivät biologisen luontonsa vastaisessa länsimaisessa demokratiassa, mutta veren kutsu ei hiljennyt, vaikka fennoidit joutuivatkin kätkemään biologisen mongoloidinluontonsa sivistyksen ohuen pintakelmun alle.

Sitten russoidien hirmuvalta romahti. Vanhasta muistista fennoidit elivät demokratiassa vuosikymmenen pari, mutta sitten nettiin perustettiin foorumi, jossa sisäisen fennoidinsa löytäneet näyttivät kaikille muillekin, mikä on fennoidin todellinen biologinen rotuluonne. Foorumilla fennoidit kuiskailivat toisiaan ihania sanoja, jotka saivat kadonneen rotumuistin heräämään: rotusota, suohaudat, Suuri Unelma, maastakarkotukset, väkivalta, rotusota.

Nyt kun fennoidit saivat lopultakin toteuttaa biologista kansanluonnettaan, tulos oli ilmeinen. Kohtelias puhe maahanmuuttajanaapurien kanssa muuttui pilkalliseksi äbäläwäbälän lällättämiseksi heti kun maahanmuuttajanaapurit sanoivat sanankin omalla kielellään. Aluksi fennoideja vähän ujostutti lyödä tappaakseen, ensin räjäyteltiin vain pommeja pakolaiskeskuksen pihamaalla ja paiskottiin pikkutyttöjä junanvaunusta laiturille. Mutta kun ensimmäinen kuolonuhri nähtiin, ensimmäinen junanpyörien alle jauhautunut mustaihoinen pikkutyttö, fennoidit eivät voineet enää vastustaa veren huutoa, biologisen kansanluonteensa geneettistä kutsua. Sivistyksen nöyryyttävä pintasilaus revittiin pois, tunkiolle joutivat demokratia, individualismi ja laki, sillä nyt oli Suuri Unelma toteutunut ja fennoidi lopultakin päässyt häkistään elämään kansanluonteensa mukaista elämää. Jos joku yksittäinen ressukka jossain vielä yritti ylläpitää sivistystä, fennoidit tekivät sellaisesta rotupetturista nopeasti selvää kansanluonteensa mukaisin keinoin. Svekoideista nyt puhumattakaan, koska heiltähän tuo nöyryyttävä sivilisaation pintasilaus oli alun perin peräisinkin. Nyt fennoidit saattoivat täysin rinnoin heittäytyä manifestoimaan biologista, geneettistä kansanluonnettaan, ja mahtava ÄBÄLÄWÄBÄLÄ ahmaisi ikuisiksi ajoiksi kitaansa koko fennoidien maan.

Luonnos Venäjää ja äärioikeistoa käsitteleväksi pamfletiksi (tyvärr bara på finska)

(Päivitetty viimeksi 11. lokakuuta 2017)

Kuten kaikki vanhat ajat kokeneet muistavat, ennen kylmän sodan loppua Suomessa oli ainakin sivistyneissä ja kalustetuissa huoneissa vaikea uskaltautua paheksumaan ääneen Neuvostoliiton ihmisoikeusrikkomuksia ja epäoikeudenmukaisuutta. Tämä johtui koko joukosta syitä ja sielullisia mekanismeja.

Ensinnäkin tietysti sekä Suomessa että monissa muissakin länsimaissa oli paljon sellaisia vasemmistolaisia, jotka pitivät Neuvostoliittoa osana omaa aateperinnettään. He eivät suinkaan kaikki olleet kritiikittömiä itänaapurin ystäviä, vaan monet saattoivat arvostella neuvostovaltiota kärkevästikin. He kuitenkin pitivät sitä omana yksinoikeutenaan ja paheksuivat samalla porvareita pahasta ja vääränlaisesta ”neuvostovastaisuudesta”. Heille Neuvostoliitto ei välttämättä ollut mikään johtotähti, vaan pikemminkin ullakolla möllöttävä seniili isoisä, joka huutelee ikkunastaan kadulle törkeyksiä ja ammuskelee haulikolla. Ukon puolta täytyi heidän mielestään kuitenkin pitää esivaltaa ja vihaisia suolapanoksesta saaneita ohikulkijoita vastaan, koska hän kaikesta huolimatta oli omaa huonetta ja sukua.

Toisaalta sekä vasemmistossa että muuallakin eli vahvana sellainen asenne, että Neuvostoliiton arvosteleminen oli yhtä joutavaa kuin kakan moittiminen siitä, että se haisee pahalle. Kaikkihan me pohjimmiltamme tiesimme millainen persläpi se oli, eikä se siitä haukkumalla tuntunut paranevan. Sitä vastoin esimerkiksi Yhdysvallat oli pohjimmiltaan moraalisten vaikuttimien tavoitettavissa – ”haukkumalla parannettavissa” – ja juuri siksi Yhdysvaltojen väärinkäytöksiä ja epäoikeudenmukaisuutta vastaan oli protestoitava.

Monet sellaiset radikaalit, jotka esittivät amerikkalaisvastaisuuden ruumiillistumaa, ajattelivat syvällä sisimmässään, että modernin demokratian kehdolta ja Abraham Lincolnin kotimaalta oli lupa odottaa parempaa. Olihan koko amerikkalaisvastaisuuskin aatehistoriallisesti katsoen tuontitavaraa Yhdysvalloista – isänmaallisuuteen kasvatettujen ja isänmaahansa pettyneiden nuorten keskiluokkaisten amerikkalaisten katkeruutta kuusikymmenluvulta.

Sukua edelliselle oli se selvemmin vasemmistoaatteellinen näkemys, että Yhdysvallat edusti kapitalismin johtavana maana eräänlaista maailmanlaajuista mafiaa, kun taas Neuvostoliiton vääryydet olivat yksittäisen puotinaruvarkaan pikkurikoksia. Se, että Yhdysvallat kaikista ongelmistaan huolimatta oli jonkinlainen demokratia, kun taas Neuvostoliitto pahimmillaan totalitaarinen ja parhaimmillaankin autoritaarinen hirmuvalta, ei tietenkään häirinnyt tällaisia ajatuksia, koska Yhdysvaltain voitiin aina selittää ulkoistaneen omat julmuutensa kolmannen maailman vasallivaltioihin, esimerkiksi Latinalaiseen Amerikkaan.

Sen, joka halusi pitää Yhdysvaltoja ja Neuvostoliittoa periaatteessa yhtä pahoina, olikin helppo löytää rinnakkaisuuksia Itä-Euroopan ”kansantasavaltojen” ja Latinalaisen Amerikan yhdysvaltalaispönkitteisten diktatuurien välillä. Yksi mahdollinen tulkinta senaikaisesta maailmanpolitiikasta oli, että suurvalta lähtökohtaisesti pakottaa omalla takapihallaan sijaitsevat maat diktatuureiksi ja vasallivaltioiksi, mutta voi toisaalta tukea demokraattisempia ja oikeudenmukaisempia yhteiskuntia toisella manterella, kilpailijasuurvallan läheisyydessä.

Toki monet hairahtuivat juuri tämän tulkinnan perusteella pitämään Kuubaa ja Nicaraguaa hyvinkin valistuneina demokratioina, vaikka Kuuba oli lähinnä yhdistelmä itäeurooppalaista kommunismia ja latinalaisamerikkalaisia caudilloperinteitä, Nicaragua taas maanosansa vasemmistopopulismin melko tyypillinen edustaja. Tällaista populismia näki myös sotilaiden hallitsemissa maissa, kuten vaikkapa Juan Velasco Alvaradon Perussa tai Omar Torrijos Herreran Panamassa – kaikki juntat eivät suinkaan olleet lähtökohtaisesti oikeistolaisia. (Nykyäänhän Venezuela toimii havainnollisena esimerkkinä vasemmistopopulistisesta hallinnosta Etelä-Amerikassa.)

Se yhteenkuuluvuus, jota vasemmistossa koettiin Neuvostoliittoa kohtaan, ei perustunut ainoastaan työväenliikkeen yhteiseen kansainväliseen aateperintöön. Meillä oli käyty koko yhteiskuntaa ja kulttuuria syvästi leimannut, aikakaudelleen poikkeuksellisen raakaotteinen kansalaissota, jota voidaan pitää Venäjän sisällissodan johdannaisena tai suorastaan yhtenä haarana. Monille ensimmäisen tasavallan vasemmistolaisille Neuvostoliitto oli siksi se osa vanhaa valtakuntaa, jossa ”omat” olivat päässeet voitolle; eikä sisällissodasta noussut Suomi ollut heille oma kansallinen koti, vaan pikemminkin valkoisten itselleen perustama harvainvalta, jonka täysivaltainen kansalainen työläinen ei ollut. Toki työväenliikkeen valtavirta hyväksyi Väinö Tannerin johdolla lopulta valkoisten perustaman demokratian, valkoiset taas kelpuuttivat vastaavasti työväenliikkeen neuvottelukumppanikseen. Ei kuitenkaan voi sanoa, ettei talvisodan aikaisella neuvostopropagandalla olisi ollut Suomessa tiettyä kaikupohjaa, kun se esitti suomalaiset sotilaat ”valkokaartilaisina” tai ”valkosuomalaisina”.

Vasemmistotaholla puhuttiin mielellään myös Neuvostoliiton kansojen kärsimyksistä toisen maailmansodan aikana. Itänaapurin selitettiin olevan aiheellisesti huolissaan turvallisuudestaan sotatraumojen vuoksi. Tämä ei ole aivan niin typerä väite kuin äkkinäinen luulisi, mutta on selvää, että Neuvostoliitossa näitä traumoja käytettiin kyynisesti hyväksi luotaessa kansan hyväksyntää neuvostovallalle. Nykyään, kun Neuvostoliittoa ei kommunistisena valtiona enää ole olemassa, venäläistä nationalismia rakennetaan juuri ”Suuren isänmaallisen sodan” koettelemusten ja sankaruuden varaan. Kaikki neuvostoaikaiset propagandatarinat on haettu koipussista, ja Stalinkin kelpaa suuren johtajan esikuvaksi.

On tietenkin kyseenalaista, ovatko juuri venäläiset se kansakunta, jolla on suurin moraalinen oikeus pompottaa koko muuta maailmaa sota-aikaisiin koettelemuksiinsa vetoamalla. Itse asiassa Venäjä on ominut itselleen useiden muiden kansojen uhriaseman. Neuvostoliitossa esimerkiksi juutalaisten joukkotuhosta ei saanut erikseen puhua, vaan sen itäeurooppalaiset uhrit laskettiin neuvostokansalaisiksi. Samoin tehtiin sodan valkovenäläisille ja ukrainalaisille uhreille. Koska ”neuvostoliittolainen” oli lännen yleisessä tietoisuudessa sama asia kuin ”venäläinen”, Venäjä saattoi kyynisesti laskea vaikkapa ukrainalaiset vainajat omaan kärsimystiliinsä ja sittemmin käyttää heitä hyväkseen – esimerkiksi moraalisena perusteena hyökätä ”fasistiseen” Ukrainaan ja panna alulle tätä kirjoittaessani käynnissä olevan kriisin.

***

Lapsuudessani erityisesti vanhojen keskustalaisten poliitikkojen rituaaleihin kuului Neuvostoliiton ylenmääräinen ja ylenaikainen kunnioittaminen – tästä esimerkkinä muistetaan usein Eino Uusitalon ehdotus Moskovan välirauhan päivän (19. syyskuuta 1944) vuosittaisesta juhlimisesta Suomen toisena itsenäisyyspäivänä. Tämän mielistelynhalun taustalla ei tietenkään ollut mikään vilpitön ystävyys naapuria kohtaan. Pikemminkin kyse oli arkaaisesta, alkuheimomaisesta halusta hyvitellä oikullista ja säälimätöntä luonnonjumaluutta, jota kyllä sydämen syvissä syövereissä pelättiin ja vihattiin, muttei koskaan rakastettu rahtuakaan.

Keskustalaiset poliitikot tietysti pyrkivät puhtaimmillaan edustamaan ns. Paasikiven-Kekkosen linjaa. Sen pohjana on Paasikiven ulkopoliittinen inhorealismi, joka korostaa itänaapurin intressejä suurvaltana ja sen täysin epämoraalista, mutta samalla hyvin rationaalisesti laskelmoivaa luonnetta. Paasikivi käytti Neuvostoliitostakin johdonmukaisesti nimitystä Wenäjä – näin kirjoitettuna – ja tämä olikin sopivaa, sillä paasikiveläisyyden ytimessä oli näkemys Venäjän geopoliittisten etujen johdonmukaisesta pysyvyydestä: neuvostovaltio oli, opetti Paasikivi, viime kädessä sama Wenäjä kuin se, jossa hän oli nuoruudessaan matkaillut. Tällä tavalla paasikiveläisyys nostaa itsensä kaiken kritiikin ja kaikkien mielipide-eroavuuksien yläpuolelle: niin Neuvostoliitto kuin Putininkin Venäjä ovat osa samaa ikiaikaisen paasikiveläisen Wenäjän jatkuvuutta, ja tämän Wenäjän edut, tarpeet ja pyyteet Paasikivi on lopullisesti, jäännöksettömästi ja vastaansanomattomasti osannut määritellä ja analysoida.

Varsinkin nykynäkökulmasta Paasikiven-Kekkosen linjan heikkous on siinä, että se näkee Wenäjän yksinomaan järkiperäisenä toimijana. Wenäjä haluaa varmistaa, että Suomi ei olisi turvallisuusuhka Pietarille, ja samalla se haluaa tehdä molempia hyödyttävää taloudellista yhteistyötä kanssamme. Yhteinen etu on löydettävissä diplomaattisesti neuvottelemalla. Jos päädytään sotaan Wenäjän kanssa, se ei paasikiveläisessä katsannossa voi koskaan johtua muusta kuin Suomen taitamattomuudesta.

Putinin Venäjä ei kuitenkaan noudata niitä taloudellisen järkevyyden lakeja, joiden mukana paasikiveläisyys seisoo tai kaatuu. Esimerkiksi länsimaiden horjuttaminen äärioikeistolaisten puolueiden ja avoimen natsististen terrorijärjestöjen välityksellä ei ole paasikiveläisesti viisasta. Paasikiveläisen, rationaalisen Wenäjän etujen mukaista olisi, että länsi olisi vauras ja vakaa ja että sen kanssa voisi käydä kauppaa ja tehdä yhteistyötä, jotta siitä vauraudesta ja vakaudesta leviäisi jotain itäänkin päin. Putinin Venäjää sitä vastoin motivoi katkeruus ja kostonhimo suurvalta-aseman menettämisestä. Seuraus on, että tämä Venäjä kiusaa länttä itsetarkoituksellisilla ilkitöillä, jotka ovat sen omallekin edulle vahingollisia. Sen lisäksi, että se nakertaa demokratiaamme ja oikeusvaltiotamme pönkittämällä fasisteja, se voi myös hyökätä aseellisesti Suomeen lähinnä imperialistisen huvin vuoksi.

Paasikiveläistyyppiseen puhuntaan kuuluu myös sellainen väite, että kauppasuhteilla voitaisiin estää sota, koska ne luovat keskinäistä taloudellista riippuvuutta. Tämä on jo käytännössä ilmennyt vääräksi: Ukraina ja Venäjä jatkavat keskenään kaupankäyntiä, vaikka ovat sodassa. Niin yhteen kietoutuneet niiden taloudet ovat. Se ei ole estänyt Venäjää hyökkäämästä.

Monet suomalaiset vasemmistolaiset pitivät Neuvostoliittoa – eivät todellakaan esikuvana, vaan – välttämättömänä valtapoliittisena apuvälineenä, jotta vaakaa saataisiin Suomen sisäpolitiikassa kallistettua vasemmalle. Kuten historioitsija Juha Siltala nuorena sanoi Image-lehteen kirjoittamassaan esseessä, modernisaatio tuotiin Suomeen venäläisten pistinten kärjessä, eli yhteiskunnan ja kulttuurin avautumista merkinneet, keskiluokalle mieluisat ja porvarillis-liberaalistakin näkökulmasta toivottavat muutokset saattoi ajaa läpi vain vasemmiston – eli viime kädessä Neuvostoliiton – tuella. Ainakin tältä se monista aikalaisista näytti, ja politiikassahan asiat ovat miltä ne näyttävät.

Toisaalta Neuvostoliiton kulttuurin konservatiivinen luonne viehätti meillä yllättävän monia porvareita. Työväenluokan nousu kulttuurisesti hallitsevampaan asemaan Suomessa johti (tai ainakin näytti johtavan) esimerkiksi kielenkäytön raaistumiseen, kun vitut ja perkeleet kaikuivat koululasten suusta – kukaan arvokas vanhemman sukupolven edustaja ei tietenkään tunnustanut, että hänen aikanaan olisi käyttäydytty noin. Kun vielä lehdistössä kauhisteltiin huumeongelmaa ja häirikkönuorisoa, oli helppo tuudittautua ajattelemaan, että kansallinen valistushanke oli jossain vaiheessa mennyt päin helskuttia. Samalla Neuvostoliiton äänitorvet korostivat, kuinka lapset heillä olivat kilttejä ja kuinka nuorisolle organisoitiin suurten kollektiivijärjestöjen puitteissa harrastustoimintaa, niin etteivät he ajautuneet renttujengeihin (jos nyt Neuvostoliitossa renttujengejä propagandistien mielestä ollenkaan olikaan).

Neuvostopropagandan suuriin kertomuksiin kuului ylipäätään sellainen väite, että lännelle ominainen kulttuurin viihteellistyminen ja rahvaanomaistuminen rähjäisine rämppäbändeineen ja niitä palvovine narkkaajalaumoineen oli rautaesiripun takana onnistuttu estämään. Idässä oli ehkä vainottuja toisinajattelevia, mutta lännessä oli aikuisille haistattelevia tuskin toiselle kymmenelle päässeitä liimanhaistelijahuligaaneja. Aika monen mielestä tärkeilevien taiteilijoiden vapaudet olisivat olleet halpa hinta maksettavaksi siitä, että nuoret saadaan kuriin. Taiteilijathan nyt olivat joka tapauksessa kommunisteja, sikäli kuin punanurkan kokouksiin edes ehtivät jatkuvalta narkkaamiseltaan ja homoseksuaaliselta orgioinniltaan.

Tosiasiassa myös Neuvostoliitossa esiintyi juuri sellaisia urbaanin rappion piirteitä, joita lännen kulttuuripessimistit omissa maissaan kauhistelivat. Toisinajattelijoiden vankileirimuistelmia lukeneet tietävät hyvin, että Neuvostoliitossa käytettiin huumeita. Toisin tuskin olisi voinut ollakaan, kun monissa eteläisissä osatasavalloissa oli vahvoja kannabis- ja oopiumiperinteitä, ja Neuvostoliitolla oli jo alkuaikoinaan omaa kokaiinituotantoa, jolla sekä sabotoitiin länsimaiden kansanterveyttä että turrutettiin liukuhihnateloituksia tekevien Tšekan miesten omatunto. Koska maan salaiset palvelut ja vankileirihallinto käyttivät tavallisia rikollisia apureinaan poliittisten vankien rääkkäämiseen, jo tsaarin aikana syntynyt rehevä alamaailma sai Stalinin valtakaudella rauhassa kukoistaa.

Konservatiivisia suomalaisia viehätti jollain tasolla myös neuvostoyhteiskunnan militarismi. ”Neuvostoliitossa ei ole aseistakieltäytyjiä”, he julistivat sormi pystyssä 80-luvun suomalaisille sivareille – epäilemättä siksi, että he pitivät näitä Neuvostoliiton kannattajina. Tämä ei tietenkään yleensä ollut kirjaimellisesti totta, koska tuolloinen aseistakieltäytyjäliike pitkälti ilmensi epämääräistä ja heikosti artikuloitunutta protestia myös taistolaisten väkivallanpalvontaa vastaan. Aivan toinen asia on, että aseistakieltäytymistä toki saattoi pitää kokonaispuolustuskyvyn kannalta huonona ideana ja siten välillisesti Neuvostoliittoa hyödyttäneenä. Hullunkurista kyllä edellisellä vuosikymmenellä vasemmiston lapsellisin osa oli vastaavasti uskonut, että rauhaa rakastavassa itänaapurissa ei esimerkiksi olisi julkaistu sotakirjoja – suomalaisten veteraanien romaanikirjoittelu kun oli niitä asioita, jotka olivat omiaan herättämään nuorten radikaalien pahennusta. Todellisuudessa Neuvostoliitossa kirjoitettiin ja painettiin sotakirjoja kyllästymiseen asti ja ylikin; oli siellä toisaalta aseistakieltäytyjiäkin, mutta näitä kohdeltiinkin sitten yhteiskunnan paarioina.

Hyvä esimerkki siitä salavihkaisesta lukkarinrakkaudesta, jota Neuvostoliiton karkeus ja kovaotteisuus herätti oikeistossa, on Kari Suomalainen. Tästä sivariaiheesta Karilla oli joskus huumoriton ja saarnaava sarjakuva, jossa hänen pieni mustatakkinen piirtäjähahmonsa julisti aseistakieltäytyjille: ”Mahdollisessa kahinassa olemme liitossa veli venäläisen kanssa, joka ei ymmärrä leikkiä sotilasasioissa.” Siksi, Kari valisti, sivarien pitäisi tositilanteessa ottaa ”joko kokardi tai nappi otsaan”.

Siis Kari, jota pidettiin lahjomattomana neuvostopainostuksen arvostelijana, oli kyllä halukas uhkailemaan Neuvostoliiton armottomuudella niitä, jotka olivat tässä asepalvelusasiassa hänen kanssaan eri kannalla. Suomettuneempaa näkökantaa on vaikea löytää kuin se, että ”jos olet kanssani eri mieltä, Neuvostoliitto tulee ja ampuu sinulle napin otsaan”.

Kari tietysti myös mielellään leimasi sivarit Neuvostoliiton hyödyllisiksi idiooteiksi, mikä olikin paremmin linjassa hänen yleisen poliittisen tendenssinsä kanssa. Mutta joskus hänen piirroksissaan ilmeni myös tiettyä vaivihkaista ihailua Neuvostoliiton julmuutta kohtaan. Tästä toisena esimerkkinä mainitsen sen kuvaparin, jossa hän piti pilkkanaan "nykynuorukaisten" oletettua epämiehekkyyttä ja vellihousuisuutta.

Ensimmäisessä kuvassa, otsikkonaan "JOS OLLAAN MENOSSA TÄHÄN SUUNTAAN…", itkuinen ja ahdistunut solttupoika kertoi, kuinka yksi ja toinen sotakaveri oli psykologin, psykiatrin, psykopaatin, pediatrin tai piru tietää minkä pedofiilin haastateltavana ja "mäkin sain neuroosin, kun korpraali huusi mulle". Toisessa kuvassa otsikko kuului: "...NIIN TODEN TULLEN OIKEAT MIEHET TULEVAT TÄNNE MUUALTA", ja siinä persoonattomien marssijoiden jättijalat tallasivat maahan suomalaispojat, joiden yllä leijui sellaisia sanoja kuin "Lällällää...hellyyttä...rakkautta...äitiii!" Marssivat jättisotilaat tulivat kuvaan oikealta, eli kartan idästä, eli Neuvostoliitosta – ei jäänyt epäselväksi, missä ne "oikeat miehet" majailivat.

Tämä ei valitettavasti ole kovin kaukana nykyisten venäläismielisten äärioikeistolaisten ajattelutavasta. He näet paheksuvat juuri Suomen nykyisen valtiovallan "epämiehekkyyttä" - ts. oikeusvaltiota ja ihmisoikeuksia. Sen sijaan he ihannoivat Venäjää esikuvallisen kovapintaisena ja raakamaisena maana.

Missään tapauksessa ei ole oikein suoraan syyllistää Karia nykyäärioikeiston venäläismielisyydestä, mutta Karin useiden piirrosten perusfilosofiana on pitää Suomea sinisilmäisenä (tai kommunismin turmelemana) yhteiskuntana juuri siksi, että täällä noudatetaan lakia ja kaikki ovat lain edessä yhdenvertaisia. Nyt Venäjällä on vallassa diktaattori, joka ei ole kommunisti mutta joka jakaa tämän saman laillisuutta ja oikeusvaltiota halveksivan ajattelutavan. Karin myöhäiskauden (tekisi mieleni sanoa: Karin rappiokauden) rasistisista kuvista maailmankuvansa nuoruudessaan ammentaneella ei ole mitään syytä vieroksua tämän diktaattorin johtamaa valtakuntaa.

Joskus nuoruuden kiihkossa olisin julistanut, miten tekopyhä Kari oli isänmaallisuudessaan ja maanpuolustushengessään, kun häneltä pääsi edellä kuvattujen laisia läpisuomettuneita möläyksiä. Nyt vanhana patuna annan armon käydä oikeudesta ja totean, että se oli vain esimerkki koko kansakuntaan - myös näennäisesti suomettuneisuutta vastustaviin oikeistolaisiin - juurtuneesta tottumuksesta vedota Neuvostoliittoon yhteyksissä, joihin itänaapurin ei olisi luullut mitenkään liittyvän. Asioita ei arvioitu asiaperustein, vaan ennemmin tai myöhemmin otettiin esille Neuvostoliitto ja Neuvostoliiton oletettu kanta siihen.

Tuonaikainen poliittinen keskustelu oli ihan tavallisen kansankin tasolla sitä, että pikkupojat osoittelivat toisiaan Neuvostoliitto-merkkisillä leikkipyssyillä huudellen "Pam! Kuolit!" Se, että maassa nousi valtaan tätä keskustelu- ja ajattelumetodia soveltavia poliitikkoja, oli pohjimmiltaan seurausta siitä, että käytännöllisesti katsoen koko kansakunta oli oppinut tällaisille tavoille.

***

Myös Neuvostoliiton – tai Venäjän – kulttuurin korkeaan tasoon vedottiin (ja vedotaan) mielellään suomalaisessa venäläismyönteisessä puhunnassa. Suomalaisessa toisen maailmansodan aikaisessa propagandassa venäläisyys esitettiin mielellään alkukantaisena raakalaisuutena, mutta suomalaiset itsekin ilmeisesti aivan luontojaan häpesivät tätä jälkeen päin. Onhan väite toki totuuden vastainen, koska Venäjällä kuitenkin on ainakin 1800-luvulta alkaen ollut maailman mittakaavassa merkittävää korkeakulttuuria. Hyvin tavallinen tapa kapinoida sotasukupolven oletettuja arvostuksia vastaan ja esittää itseään fiksumpaa olikin julistaa, että suomalaisilla ei ole mitään asiaa moittia Venäjää primitiivisyydestä, koska suomalainen (ainakin suomenkielinen) kulttuuri on nuorta ja kehittymätöntä.

Neuvostoliittolaisia arvostettiin myös innokkaina kirjallisuuden harrastajina: joka ikinen Moskovan-kävijä muisti mainita, että metrossa luetaan kirjoja. Olisi kuitenkin ollut syytä ottaa selvää myös siitä, mitä kirjoja luettiin. Esimerkiksi neuvostoliittolaisessa sotakirjallisuudessa esiintyi läntisen vasemmistohumanisminkin näkökulmasta epäterveinä pidettäviä piirteitä. Sotaromaanien kautta isovenäläinen, ulossulkeva ja rotukiihkoon vivahtava kansallismielisyys hiipi valtavirran neuvostokirjallisuuteen noustakseen sitten kunnolla ilmoille Hruštšovin suojasään jälkeen kehittymään lähteneessä maaseutukirjallisuudessa.

Maaseutukirjallisuus oli merkittävä neuvostoliittolainen kirjailijakoulukunta, jonka piirissä kirjoitettiin paljon kirjallisesti ansiokastakin proosaa. Ennen muuta se pyrki kuvaamaan kollektivisaation ja muiden neuvostojärjettömyyksien runteleman maaseudun elämää realistisesti ja elävöittämään neuvostopropagandan latistamaa kieltä kouriintuntuvalla maaseudun puheella, sananlaskuilla ja sananparsilla. Maaseutukirjailijat tunsivat huolta sekä perinteisen venäläisen kansankulttuurin tulevaisuudesta että luontoarvoista, joita Neuvostoliiton valtavat, kansalta kysymättä toteutetut rakennushankkeet usein uhkasivat.

Luonnonsuojelupyrkimystensä vuoksi maaseutukirjailijat saivat glasnostin ja perestroikan aikakaudella jonkin verran kriittisen toisinajattelijan mainetta ja sitä tietä myös myönteistä huomiota lännen tiedotusvälineissä. Ympäristöhuolensa vuoksi heitä pidettiin jotenkin itsestään selvästi myös vapauden airueina – muistelenpa jopa jonkin suomalaisen lehden kuitanneen vaikka Valentin Rasputinin, koulukunnan tunnetuimman ja suomeksikin käännetyn kirjailijan, antisemitistiset möläytykset demokratian lastentautina! Juutalaisviha oli laajemminkin levinnyttä maaseutukirjailijoiden keskuudessa, ja ylipäätään he kannattivat isovenäläisen nationalismin vastenmielisimpiä muotoja. Minään kansanvallan esitaistelijana tuskin kukaan heistä kunnostautui. Itse asiassa ehtiväisempi tutkija voisi löytää heidän teoksistaan yhtäläisyyksiä Pentti Linkolan ajatteluun: sekä venäläisten maaseutuprosaistien että Linkolan päävihollinen on moderni maailma ja modernisaatio.

Myös isovenäläistä kansallismielisyyttä julistavat historialliset romaanit saivat ilmestyä sensuurin häiritsemättä. Epäilemättä vallanpitäjien mielestä tällainen nationalismi oli omiaan lujittamaan uskollisuutta neuvostovaltaa kohtaan. Tunnetuin esimerkki ovat surullisen kuuluisan Valentin Pikulin tekeleet, mutta Pikul nousi ilmeisesti varsin laajasta viihteellis-propagandistisen historiallisen romaanikirjallisuuden aluskasvillisuudesta: samasta lajityypistä voi mainita esimerkkinä Leonti Rakovskin romaanin Kutuzov. Tämä taideluoma kuvaa (taas) yhtä tsaarin Venäjän ja Turkin välistä sotaa, ja totta kai sen alkusivuilla kerrotaan pahan lännen (kenenkäs muun) kiihottaneen turkkilaiset viatonta Venäjää vastaan.

Tietenkin Neuvostoliitossa ilmestyi myös kirjoja, joissa turvallisuuspalvelun miehet, tšekistit, esitettiin sankareina ja isänmaan puolustajina huomattavasti kritiikittömämmin kuin CIA:n miehet amerikkalaisissa jännäreissä konsanaan. Oliko tällaisen kirjallisuuden lukeminen muka sivistyneempää kuin esimerkiksi amerikkalaisen televisioviihteen katseleminen? Voiko kirjallisuus, jossa ylistetään Gestapon veroisia diktatuurin likaisen työn tekijöitä, olla valistavaa, rakentavaa ja suositeltavaa?

Venäjän klassikkokirjallisuus ei sekään välttämättä kaikilta osin sovellu kansanvaltaisen ja oikeudenmukaisen yhteiskunnan kulttuuriseksi kivijalaksi. Dostojevskia pidetään suurena psykologina ja ihmissielun tuntijana, mutta hän oli myös tyypillinen lattea venäläisnationalisti, joka ihannoi sivistymätöntä rahvasta, tai omaa mielikuvaansa siitä. Sekä länsi että juutalaisuus olivat hänen mielestään ortodoksista venäläisyyttä alemmalla tasolla.

Suuressa moraaliromaanissaan Karamazovin veljekset Dostojevski on luonut kristusmaisen ihannehahmon Aleksei (Aljoša) Karamazovin, joka tietysti edustaa vakavamielistä uskonnollista elämäntapaa vastapainona veljilleen Dmitrille (Mitja), joka viljelee viinaksia ja naurattaa naisia, ja Ivanille (Vanja), joka on suuntautunut länsimaiden rationalistisiin valistusaatteisiin niin, että hänestä on tullut moraaliton nihilisti. Eräässä kirjan kohdassa Aljošalta kysytään, onko ns. verivalhe eli tarina juutalaisten rituaalisista lastenmurhista totta, ja nuorukainen vastaa, ettei hän tiedä.

Dostojevskin ihailijat lännessä ovat selittäneet tämän itselleen siten, että kirjailija on muistakin lähteistä tunnetun antisemitisminsä viettelemänä horjahtanut pois yleisinhimillisestä moraalinäkemyksestään. Vähintään yhtä uskottavaa on kuitenkin tulkita asia niin, että Dostojevski seuraa tässä johdonmukaisesti omaa maailmankuvaansa. Hän voi olla ortodoksisen venäläisyyden maailmassa merkittävä moraalinen ajattelija, mutta hänelle moraalinen maailmankaikkeus loppuu siihen, mihin ortodoksinen uskontokin. Sen ulkopuolella on vain ihmisen näköisiä, mutta kaaoksen valtakunnassa eläviä olentoja, joiden moraalikäsityksistä on mahdotonta tietää mitään, koska he eivät ole ainoasta oikeasta uskosta osallisia, ja joilta voi siksi odottaa aivan mitä tahansa – myös lasten uhraamista.

Dostojevskin ihannointi saisi antaa tilaa sellaiselle nyansoidummalle asenteelle, jossa kirjailijan ongelmalliset piirteet myönnettäisiin avoimesti – sekin kiistaton tosiasia, että hänen teoksensa olivat tärkeä vaikute myös Joseph Goebbelsin, Hitlerin Saksan propagandapäällikön, henkiselle kehitykselle. Venäläisten tai baltiansaksalaisten valkoemigranttien (kuten tallinnalaistaustaisen Alfred Rosenbergin ja riikalaissyntyisen Max von Scheubner-Richterin) osallistuminen natsiliikkeeseen on ollut tiedossa jo pitkään, mutta tuntuu siltä, että Venäjän kulttuurin ideologiset yhteydet natseihin ovat päässeet systemaattisesti suurennuslasin alle vasta viime aikoina, esimerkiksi Michael Kelloggin tutkimusten ansiosta.

Hitleriläisyyden syntyä pohdittaessa on syytä muistaa se ainakin Sebastian Haffnerin esillä pitämä asia, että Hitlerin antisemitismi oli leimallisesti itäeurooppalaista, Itävalta-Unkarin valtakunnasta maahantuotua laatua ja että Saksassa juutalaisvastaisuus näytti ennen Hitlerin nousua olevan jo voitettu kanta. Antisemitismiä levitti 1900-luvun alussa organisoiduimmin tsaarin Venäjä, jolle juutalaisviha oli lähestulkoon samanlainen virallinen ideologia kuin kommunismi Neuvostoliitolle

***

Neuvostoliittoon ei suhtauduttu kuten normaalisti suhtaudutaan autoritaarisesti hallittuun, epäoikeudenmukaiseen maahan. Osittain tämä johtui siitä, että maa oli iso, sotilaallisesti vahva ja naapurissamme, joten meillä riitti paljon puhuttuja geopoliittisia syitä olla hiljaa ja huomaamatta kuin entinenkin virtsa sukassa. Tärkeintä oli kuitenkin se, että vasemmiston ja Neuvostoliiton yhteisen aateperinnön vuoksi kannan ottaminen itänaapuriin tuntui aina sisäpoliittisen kannan ottamiselta. Joka ei ollut Neuvostoliiton ystävä, ei myöskään kannattanut konsensusta ja sovittelua sisäpolitiikassa, eli toisin sanoen hän halusi sytyttää sisällissodan uudelleen.

Sellainen perverssi, joka oli sekä avoimesti kriittinen Neuvostoliittoa kohtaan että vasemmistolainen, taas lynkattiin lähimpään lyhtypylvääseen, tai ainakin marginalisoitiin kokonaan. Tällaisia henkilöitä oli ilman muuta merkittävässäkin määrin esimerkiksi SKDL:n (Vasemmistoliiton edeltäjän) ei-kommunistisessa siivessä, mutta laitavasemmiston sisäinen poliittinen kuri kavensi heidän vaikutusvaltansa olemattomiin. Esimerkiksi ”marxilaiseksi keskustelulehdeksi” itseään luonnehtinut Uudistuva Ihmiskunta oli oikeaoppisille kommunisteille vastenmielinen revisionistinen julkaisu, ja tovereita varoiteltiin koskemasta tähän vaaralliseen tartunnanlähteeseen vielä senkin jälkeen kun hurjimman taistolaisuuden kiihko oli lieventynyt.

Neuvostoliitto oli maan lisäksi mielentila, symboli ja jumalolento, tai ainakin erään uskonnolliset mittasuhteet saaneen poliittisen liikkeen oma Vatikaani. Silloin kun neuvostojärjestelmä romahti, yksi suurista toiveistamme oli, että sen tilalle tulleesta Venäjästä kehkeytyisi normaali, myös normaalisti kansainvälisten protestien tavoitettavissa oleva maa. Toisin sanoen silloin kun Venäjällä ilmenisi erityisen karkeita ihmisoikeusloukkauksia, vasemmistolaisetkin maailmanparantaja-aktivistimme paheksuisivat niitä kuten he siihen asti olivat paheksuneet esimerkiksi Yhdysvaltain tai sen tukemien diktatuurien rikoksia.

Neuvostoliiton romahduksesta Putinin kauden alkupuolelle asti näin näytti käyvänkin. Tästä tunnettu esimerkki olivat ne massiiviset mielenosoitukset, jotka nähtiin Anna Politkovskajan murhan jälkeen. Sen jälkeen tilanne on kuitenkin muuttunut. Tämä näkyy esimerkiksi siinä kritiikittömyydessä, jolla kansalaisjärjestöt ja sananvapausaktiivit ovat omaksuneet ilmiselvät Venäjän agentit ja Putinin juoksilaat Julian Assangen ja Edward Snowdenin kultapojikseen.

Nörttikulttuuriin kuuluva itsetarkoituksellinen halu paljastaa salattu ja tuoda julkisuuteen asioita, jotka eivät sinne kuulu, on valjastettavissa palvelemaan vaikka kenen häikäilemättömän tarkoituksia. Jos mafia haluaa tietää, missä ja millä nimellä mafiosoja ilmiantaneet kruununtodistajat nykyään elelevät, se löytää aina Assangen ja Snowdenin kaltaisia naiiveja ”paljastaja”-nörttejä ottamaan selvää asiasta, ”koska kansalla on oikeus tietää”. Aivan yhtä helposti Venäjä voi hyödyntää lapsellisten ”sananvapaus”-intoilijoiden huijattavuutta.

George Orwell irvaili aikoinaan oman aikakautensa pasifisteista ja vasemmistoradikaaleista, että he olivat kyllä valmiita kumartamaan sellaista julmuutta, joka oli kyllin häikäilemätöntä ollakseen menestyksellistä, vaikka esiintyivätkin kaikenlaisen ”sorron” vastustajina. Valitettavasti Orwellin pilkallinen heitto tuntuu osuvalta myös nykytilanteessa. Venäjää uskallettiin arvostella niin kauan kuin se näyttäytyi pelkkänä banaanivaltiona ilman banaaneja, keskisarjan diktatuurina. Nyt kun Putin on pelkällä asenteella onnistunut nostamaan maansa takaisin pelättyjen suurvaltojen luokkaan, maailmanparantajat ovat säikähtäneet pois osoittamasta mieltään sitä vastaan ja vanhat paasikiveläis-kekkoslaiset asenteet ja iskulauseet ovat palanneet käyttöön. Esimerkiksi Erkki Tuomioja, joka ei 80-luvulla suinkaan ollut niin neuvostomielinen eikä suomettunut kuin nykyään kuulee väitettävän, on taantunut täysin uuskekkoslaisuuden käveleväksi fraasikoneeksi.

Vasemmiston piirissä esiintyvä Venäjä-myönteisyys on yksi esimerkki siitä, kuinka typeriä puheet poliittisen muistin lyhytkestoisuudesta ovat. Pikemminkin poliittinen muisti on yhtaikaa hyvin pitkä ja hyvin dementoitunut.

Kommunistien näkökulmasta Suomen ensimmäinen tasavalta oli fasistinen sortovaltio, jossa SKP joutui lymyilemään maan alla julman ohranan vainoamana, ja demokratian – siis sellaisen valtiojärjestyksen, jossa heidänkin puolueellaan oli toimintaoikeudet – loi vasta Neuvostoliitto painostamalla porvarit ruotuun. Tämän ajattelutavan jäänteitä näkyy yhä laitavasemmiston vanhemman polven edustajissa, eritoten työväenluokkaisemmassa rivikannattajistossa, jolle vasemmistolaisuus on pikemminkin sukutraditio, isiltä peritty uskonto, kuin tietoisesti omaksuttu poliittinen aaterakennelma: Venäjän – ei oikeusvaltion eikä kansainvälisten ihmisoikeussopimusten, vaan Venäjän – kuvitellaan takaavan Suomen työväen ihmisoikeudet. Kuvaavasti monet erityisesti vanhemman polven vasemmistolaiset paheksuvat äärioikeistomme ylilyöntejä – ei lain eikä ihmisoikeussopimusten, vaan – Pariisin rauhansopimuksen (!) vastaisina.

Vasemmistolaiseen venäläismyönteisyyteen on toki tuoreempiakin syitä. Yksi niistä on se, että venäläiset ovat joutuneet jo 90-luvulla kärsimään samanlaisesta häikäilemättömästä kuprukapitalismista, joka nykyään koettelee Suomeakin. Heitä pidetään siis rahavallan sortamina kohtalotovereina ja heidän katkeruuttaan länttä kohtaan ymmärrettävänä ja aiheellisena. Samalla ei kuitenkaan haluta myöntää, että kaikki Venäjää sortaneet kuprukapitalistit eivät todellakaan olleet länsimaisia.

Pikemminkin siinä kävi niin, että neuvostojärjestelmän viidakon lain – ”kuole sinä tänään, minä kuolen huomenna”, kuten Aleksandr Solženitsyn sen vankileirikirjassaan muotoili – sisäistäneet venäläiset huijarit keplottelivat haltuunsa kansallisvarallisuuden ja jättivät kansan kurjistumaan. Länsimainen kapitalismi oli tässä enemmänkin taustalla, esikuvana, vaikka toki asiaan vaikuttivat myös kaatoluokan läntiset taloustietäjät, jotka riensivät itäblokkiin tekemään ihmiskokeitaan, kun eivät olleet saaneet toteuttaa itseään lännessä. Oikeastaan siirtymäkauden anarkiaa hyväkseen käyttäneiden venäläisten uusrikkaiden periaatteettomuus ja kyynisyys oli sitä luokkaa, että he tuntuvat pikemminkin yrittäneen jäljitellä neuvostoaikaisen propagandakirjallisuuden pilakuvaa riistäjäporhosta kuin mitään todellista länsikapitalismia. Tulee voida kysyä sekin kysymys, missä määrin neuvostojulmuuden mentaalisesti ja moraalisesti saastuttama venäläinen villipetotalous on vaikutuksellaan ohjannut lännen kapitalismin kehitystä viimeisten puolentoista vuosikymmenen aikana.

Vasemmistolaisen Venäjä-myönteisyyden merkittäviä motivaattoreita on tietysti myös automatisoitunut amerikkalaisvastaisuus, jonka vuoksi heikäläiset ovat kerkeitä uskomaan Venäjän tapaan esitellä itsensä vaihtoehtona amerikkalaisjohtoiselle yksinapaiselle maailmalle. Sitä he eivät kuitenkaan tule edes ajatelleeksi, mitä ”yksinapaisen maailman” vaihtoehdot ovat: pienten kansojen alistuminen Venäjän tai Kiinan kaltaisten häikäilemättömien, ohjelmallisesti demokratiaa vastustavien suurvaltojen ikeeseen, tai sitten samanlainen monenkeskeinen kansainvälinen anarkia, joka 1900-luvun alkupuolella johti Euroopassa kahteen suursotaan ja ennenkuulumattomiin julmuuksiin. Yhdysvaltain johtamassa maailmanjärjestyksessä on ollut ongelmansa ja epäoikeudenmukaisuutensa, mutta ei se tarkoita, että kaikki vaihtoehdot olisivat automaattisesti parempia. Toki ymmärrän, että esimerkiksi USA:n maailmanpoliisioperaatioiden runtelemissa tai uhkaamissa muslimimaissa voidaan olla tästä asiasta hyvin eri mieltä.

Keskustalaisen venäläismielisyyden taustalla on ajatus maaseudun ja haja-asutusalueiden asuttuina pitämisestä itsetarkoituksena. Maalla on voitava asua, koska maalla on voitava asua, eikä perusteita tälle kuulu kysellä. Keskusta tuskin kuitenkaan haluaa houkutella maaseudulle etätyötä tekeviä koulutettuja kaupunkilaisia, koska sille on myös tärkeää vastustaa kaupungin siveetöntä vapaamielisyyttä. Sen sijaan se haluaa palata YYA-aikaan, jolloin itärajan syrjäkylistä käytiin työläistöissä esimerkiksi Kostamusta rakentamassa ja säilytettiin perinteinen itärajan syrjäkylien elämäntapa.

Keskustalainen venäläismielisyys luottaa nimittäin siihen, että Venäjällä on aina tarjolla taloudellisia mahdollisuuksia. Vaikka idänkaupan kulta-ajoista on jo monta vuosikymmentä, Suomessa riittää aina höynäytettäviä, jotka kuvittelevat Venäjän olevan täynnä kultaharkkoja vaikka ilmatteeksi kotiin kantaa, jos niitä vain osaa venäjäksi pyytää. Jo parin vuosikymmenen ajan nuoria on narutettu opiskelemaan venäjää ja valmistumaan venäjää osaaviksi työttömiksi vetoamalla niihin kaupallisiin mahdollisuuksiin, joita kieli muka tarjoaa – luonnollisesti äärioikeistomme on käyttänyt tätä samaa ajatusta ruotsin kielen vastaisessa propagandassaan.

Oikeistolaiset, fasistisesti värittyneet Venäjän ystävät ovatkin tällä hetkellä parhaiten kiinni aikansa todellisuudessa. He tuskin ovat lukeneet riittävästi historiaa tietääkseen tsaarin Venäjän toimineen Euroopan santarmina eli toimittaneen vanhoillisille hallitsijoille sotilasapua 1800-luvun demokraattista liikehdintää vastaan, mutta heiltä ei todellakaan ole jäänyt huomaamatta se, että Venäjä on asettunut länsimaita repivissä kulttuurisodissa heidän puolelleen esimerkiksi monikulttuurisuutta tai seksuaalisia vapauksia vastaan. Venäjän suoraa apua lännen äärioikeistolle ei ole syytä vähätellä, mutta yhtä virheellistä olisi kuvitella, ettei äärioikeisto ilman eri rahoitusta olisi kyennyt tunnistamaan Putinia vakaumusveljekseen.

Venäjän nousu uusnatsismin maailmankeskukseksi on merkinnyt äärioikeiston aatemaailman yhdenmukaistumista hyvin monenlaisilla tahoilla ja monissa maissa. Suomessa on oltu haluttomia hyväksymään mahdollisuutta, että venäläismielisyydestä muodostuisi meilläkin äärioikeistolaisuuden valtavirtaa määrittävä piirre. Äärioikeistomme itsekin on pystynyt nielemään tämän liittolaisuuden vain yskien ja kakoen. Tyypillisesti heikäläisten puheenvuorot aiheesta esimerkiksi Homma-foorumilla alkavat vuolaalla Venäjän uhan myöntämisellä; tämän alibiosuuden jälkeen siirrytään kuitenkin vakuuttelemaan EU:n ja ”vihervasemmiston” edustamien arvojen olevan niin paljon uhkaavampia, vaarallisempia ja ”mädättävämpiä”, että käytännön asialinjalta tarkastellen Venäjä on sittenkin pienempi paha.

Lopputulemaksi jää, että ”vihervasemmistolaisuuden” vastustaminen on äärioikeistolle tärkeämpää kuin isänmaan varjeleminen Venäjän uhalta. ”Vihervasemmistolaisuudella” he tarkoittavat käytännössä länsimaista oikeusvaltiota, jonka määritteleminen vihreäksi ja vasemmistolaiseksi on toki yhtä odottamaton kuin ansaitsematonkin kohteliaisuus sekä vihreitä että vasemmistolaisia kohtaan. Minun nuoruudessani oikeusvaltio oli nimenomaan kaiken kivettävän ”Systeemin” ilmentymä, jota juuri kaikkien vihertävien tai punertavien vaihtoehtoihmisten piti vastustaa ajaakseen jonkin hyvin epämääräisesti määritellyn spontaanin rakkauden asiaa.

Siihen aikaan konservatiivisuuteen kuului oikeusvaltion puolustaminen nuorilta radikaaleilta. Nykyään taas ”konservatiiveiksi” itseään kutsuvat moittivat juuri perustuslakia ja yhdenvertaisuusperiaatetta. Heidän mielestään on kyseenalaista, että tummaihoisille myönnetään yhdenvertaiset oikeudet, ja perustuslaki taas on heidän vaatimiensa ”maahanmuuttopolitiikan uudistusten” tiellä.

***

Sekä vasemmistolaisesta että äärioikeistolaisesta venäläismielisyydestä vie suora tie mystisen venäläisyyden ihailuun. Sellaista on viime aikoina ollut havaittavissa taiteilija- ja älykköpiireissä, lähinnä jälkiturkkalaisten teatteri-ihmisten keskuudessa. Turkkalaisuudella tietysti on omat yhtäläisyytensä sekä äärioikeistolaisuuteen että äärivasemmistolaisuuteen: Jouko Turkkaa itseään ympäröi aikoinaan jota kuinkin äärioikeistolaisista diktaattoreista muistuttava johtajakultti, mutta johtaja itse oli julistuksellisesti vasemmistolainen – luullakseni kuitenkin vain siksi, että häntä muovanneella aikakaudella vasemmistolaiseksi julistautuminen oli sovinnainen tapa ilmentää näyttelijältä ja taiteilijalta odotettavaa tulipäistä kiihkeyttä poliittisella tasolla. Toisena aikana tarkalleen sama mentaliteetti olisi varmaankin ilmennyt äärioikeistolaisuutena ja raivonationalismina.

Mystinen russofilia liittyy laajempaan länsivastaiseen asennekokonaisuuteen. Sen merkittävin motivaattori tuntuu olevan vihamielisyys kristillisyyttä, ennen muuta luterilaista kristillisyyttä kohtaan, joka esitetään syynä suomalaisten neuroottisuuteen ja ahdistuneisuuteen. Jo 1980-luvulla yksi latteimmista asioista, mitä tyypillinen kansakunnan kaapin päälle pompahtanut nuorehko teatteripelle saattoi sanoa, olivat sanat Lutherin syytä tämä ahdistus. En edes muista, sanoiko tämän (jonkin aikakauslehden kannessa) Turkka, Jussi Parviainen vai joku muu saman porukan edustaja, mutta jo silloin tämä heitto oli puuduttavan ennalta-arvattava klisee.

Siihen aikaan tällä latteudella ei tietenkään ollut minkäänlaista poliittista, saati sitten ulkopoliittista relevanssia, mutta hämmentävää kyllä sen ympärille tuntuu sittemmin kasvaneen kokonainen myyttijärjestelmä, ellei aaterakennelma. Kalevala-elokuvan tekijä Jari Halonen – vanha Jumalan teatterin mies – on sekä elokuvassa että kirjoittelussaan ilmentänyt tätä ideologiaa näkemällä ruotsalaiset, suomenruotsalaiset ja Ruotsin suomalaisten vihollisina, jotka ovat kiskoneet kansakuntamme juuriltaan. Tässä maailmankuvassa pelastajan osa kuuluu Venäjälle, joka edustaa ruotsalaistumista ja kristinuskoa edeltävää alkusuomalaista šamanismia.

En ole hirveän hämmästynyt siitä, että teatterimenneisyyttä on myös Janus Putkosella, joka aikoinaan jätti näyttämöt siirtyäkseen nettiin luomaan ”vaihtoehtoisia uutisia”. Nyttemmin hän on tunnetusti hakeutunut vielä dramaattisempiin paikkoihin keskelle Itä-Ukrainan räiskettä, missä hänellä ilmeisesti on oikean virkamiehen asema toisessa Venäjän tuella luoduista leikkitasavalloista, vaikkei hän tiettävästi osaa edes venäjää.

Nyt en edes vaivaudu keskittymään siihen, miten naurettavaa on nostaa alkusuomalaisen šamanismin esikuvamaaksi juuri Venäjä, jossa vähemmistökansoja – varsinkin suomalaisugrilaisia, eritoten jonkinlaisen pakanauskonnon nykypäivään asti säilyttäneitä mareja – vainotaan ankarasti ja jossa kaikenlainen sorto motivoidaan ja oikeutetaan juuri kristillisellä (ortodoksisella) uskonnolla. Oleellisempaa on, että suomalaiseen nationalismiin on jo kauan kuulunut epähistoriallinen ja virheellinen käsitys ruotsalaisesta sorrosta, josta Venäjä muka vapautti meidät.

On totta, että Venäjä antoi Suomen suuriruhtinaskunnan pitää erilliset lait ja hallintokoneiston sen jälkeen kun maamme liitettiin tsaarin valtakuntaan. Mutta oliko tämä todellakin sellaista huikaisevaa reiluutta, jolla Suomi ”nostettiin kansakunnaksi kansakuntien joukkoon”? Ajatus tuntuu hieman epäloogiselta, sillä se oma laki, jonka Suomi sai säilyttää voimassa, oli juuri Ruotsin laki, siis se sama sortoruoska, jolla kamala kunkku oli Tukholmasta meitä huitonut.

Suomalainen kansallismielinen historiamyytti esittää Venäjän mielellään myös suomen kielen asian ajajana syyttäen avoimesti tai peitellysti Ruotsia kansankielen vainoamisesta ja pakkoruotsinkielistämisestä. Tämäkin on epäoikeudenmukaista Ruotsia kohtaan. Ruotsin kuninkaat kääntyivät suomenkielisten alamaistensa puoleen suomeksi käännetyin käskykirjein, ja Ruotsin vallan viimeisellä vuosisadalla saatiin aikaan myös suomenkielinen versio Ruotsin valtakunnan laista umpisuomalaisten lautamiesten tarpeisiin. Siellä, missä oikeaa kielisortoa harjoitettiin, tällainen ei olisi tullut kysymykseenkään – esimerkiksi englantilaisvallan aikaisessa Irlannissa jo käräjien istuminen vainotulla vähemmistökielellä olisi ollut järjetön ajatus. Toki Ruotsissa siirryttiin Suomen menettämisen myötä hyvinkin kielteiseen politiikkaan omalle puolelle rajaa jääneen tornionjokisen suomalaisvähemmistön kieltä kohtaan, mutta tämä oli seurausta Suomen menettämisestä – suomesta oli tullut vihollismaan (Venäjän) kieli ja epälojaaliuden merkki, jollainen se varmasti ei olisi ollut, jos Suomi olisi 1800-luvulla pysynyt Ruotsin osana.

Kyseinen vihollismaa eli Venäjä taas käytti suomen kieltä Suomen suuriruhtinaskunnan etäyttämiseen vanhasta emämaasta. Minun peruskouluaikaiset historian oppikirjani eivät olleet mitään Pirkkalan monisteita, vaan tunnetun kovan linjan oikeistolaisen Kai R. Lehtosen kynästä peräisin, mutta nekään eivät suorastaan kyseenalaistaneet naiivia näkemystä Venäjän keisarista poikkeuksellisen reiluna isäntänä nimenomaan kielipolitiikan osalta. Nykyään on sentään jo mahdollista myöntää, että tsaarin valtakunnan anteliaisuus kielikysymyksissä oli ennen kaikkea taktikointia. Sitä ei sentään ole vielä taidettu uskaltaa historioitsijapiireissäkään kysyä, missä määrin koko fennomaaninen liike ja suomenkielisyysnationalismi oli tsaarin propagandatehtaiden ja salaisten palvelujen luomus – ja missä määrin suomalaisuusliikkeen onnistuminen oli Suomen ja suomalaisten vapaudelle tappio irrottaessaan meidät Pohjoismaista ja kytkiessään kohtalomme Venäjään.

Siksi ei olekaan ollenkaan vaikeaa ymmärtää, että niin äärioikeistolaisten uusnationalistien kuin myöhäisturkkalaisen teatteriväen keskuudessa rehottaa nykyisin venäläismielisyys. Suomalaisessa kansallismielisessä perinteessä on oma venäläismyönteinen (tai Venäjälle kiitollinen) juonteensa, mikä vain pääsee unohtumaan, kun suomalaisten kamalaa ryssänvihaa ovat niin viestimet kuin ”vastuuntuntoiset” älykötkin rituaalisesti paheksuneet jo vuosikymmenten ajan, tietenkin teennäisestä katumuksesta rintoihin lyöden.

Toki sekä äärioikeiston että taiteilijoiden Venäjä-ihastuksen takana on muutakin. Nykyinen äärioikeistomme edustaa pääosin uutta sukupolvea ja uutta mobilisaatiota. Sille ”vanhat hyvät ajat” ovat käytännössä Kekkosen aikoja, eivätkä voisi muita ollakaan, sillä Kekkonen valittiin presidentiksi ensimmäisen kerran kuusikymmentä vuotta sitten – Kekkosta edeltävästä ajasta käytännöllisesti katsoen kellään ei ole omia muistikuvia. Äärioikeiston kärjessä vaikuttavat ideologit voivat olla hyvinkin puhdasverisiä vanhan koulukunnan uusnatseja ja fasisteja, joille myös Kekkonen oli punikki ja vihollinen, mutta erilaiset kärryillehyppääjät ja perässähiihtäjät muistavat Kekkosen ajan sillä tavalla kultareunaisena kuin idyllinen lapsuus aina muistetaan.

Minä kuulun juuri siihen sukupolveen, joka syntyi ja kasvoi ainakin murrosikään Kekkosen ajalla eikä kyseenalaistanut olevia oloja. Lisäksi isoisäni, joka oli Maalaisliiton kansanedustaja sotavuosina, kannatti ankarasta neuvostovastaisuudestaan huolimatta (tai ehkä jopa sen takia!) Kekkosen idänpolitiikkaa varsin lämpimästi, pragmaattisin asiaperustein toki. Suomessa esiintyi tuolloin kekkosmielistä isänmaallisuutta ja nationalismiakin. Sellainen asenne perustui ajatukseen, että suomettunut asemamme ilmensi itsenäisyyttä ja kansallista omapäisyyttä sekä suhteessa Neuvostoliittoon että Yhdysvaltoihin.

Kekkoslaisuuden muistumia ilmenee jopa yksiselitteisesti äärioikeistolaisten populistien puheessa: esimerkiksi Reijo Tossavainen, perussuomalaisten yrittäjäsiiven edustajana profiloitunut poliitikko, antoi eräässä kansanedustaja-aikaisessa blogipuheenvuorossaan ymmärtää pitävänsä entistä vahvempaa YK:ta varteenotettavana vaihtoehtona EU:lle. Kuten muuan tuttavani irvaili, tämä ei ollut kovin hyvin linjassa perussuomalaisen nationalismin kanssa, koska vahvassa ja jäsenmaihin päätösvaltaa käyttävässä YK:ssa Suomen asioihin olisi sotkeutumassa paljon enemmän ja paljon tummaihoisempia ulkomaalaisia kuin EU:ssa konsanaan. Mutta juuri vankkumaton luottamus YK:hon ja sen perusideaan kansakuntien yhteistyöelimenä oli yksi Kekkosen ajan aatteellisia tukipilareita, ja sieltä se päätyi myös Tossavaisen kirjoitteluun.

Kekkosen ajan haikailu sopii yhteen nykyisen äärioikeistolaisuuden kanssa siksikin, että Suomen rajat olivat vanhoina YYA-aikoina aika lailla kiinni äärioikeiston vihaamilta humanitäärisiltä maahanmuuttajilta. Tähän oli tunnetusti ensisijaisena syynä loikkarien luovutussopimus Neuvostoliiton kanssa: neuvostopakolainen, joka jäi kiinni Suomessa, palautettiin kotimaansa salaisen palvelun armoille – Kekkosen sanamuodon mukaan turvapaikan antaminen heikäläisille olisi ollut ”armon myöntämistä Suomen selkänahasta”. Tämä oli kuitenkin länsisuhteiden kannalta noloa, jolloin päädyttiin hyvin suomalaiseen ”puolueettomuusratkaisuun”: humanitääristä maahanmuuttoa ei lähtökohtaisesti otettu vastaan mistään. Chileläiset pakolaiset pääsivät maahan yksittäisen diplomaatin omavaltaisella päätöksellä; vietnamilaisten venepakolaisten vastaanottaminen 1970-luvun lopussa oli hyvän tahdon ele akuutin humanitaarisen kriisin aikana.

Nykynäkökulmasta hupaisaa on, että vietnamilaiset venepakolaiset herättivät epäluuloja lähinnä silloisessa laitavasemmistossa, koska he pakenivat kommunistista hallitusta. Sanomalehtipuheenvuoroissa vietnamilaisia luonnehdittiin ”oikeisto-opportunisteiksi”, mikä taisi olla silloinen ilmaus nykyiselle ”elintasopakolaiselle”. Sitä vastoin monet oikeistolaiset tai sotilastaustaiset henkilöt auttoivat vietnamilaisia sopeutumaan suomalaiseen yhteiskuntaan tavalla, joka nykyään toisi asianomaiselle äärivasemmistolaisen hyysärin maineen.

Vietnamilaisilla oli aivan samanlaisia ongelmia Suomeen sopeutumisessa kuin nyttemmin muslimipakolaisilla: nuoret miehet saattoivat ajautua rikollisuuteen, ja tunnetaanpa Turusta vietnamilaissällien tekemä 12-vuotiaan tytön ryhmäraiskauskin – silloinen lehdistö tosin tunsi vastuunsa eikä raportoinut raiskaajien kansallisuutta, vaan kutsui heitä ainoastaan maahanmuuttajiksi tai pakolaisiksi. Nykyään äärioikeistomme pitää vietnamilaisia tietenkin täysin kotoutuneena kansanryhmänä eikä koe heitä seksuaaliseksi uhaksi: vietnamilaisten naisten ajatellaan olevan sukupuolisesti tarjolla suomalaisille miehille, koska monien äärioikeistolaisten mielikuva itäaasialaisesta naisesta perustuu bordelliturismista saaduille nautinnollisille kokemuksille; vietnamilaisten miesten taas ei pelätä ”vievän naisiamme”.

Kun maahanmuuttovastainen äärioikeisto kaipailee vanhojen hyvien aikojen lintukotoon, jolloin Suomeen ei saanut tulla paljon mistään ja vieraiden maiden kansalaisia karkotettiin hyvinkin vähäpätöisten, uhrittomien rikosten takia, se kaipaa siis Neuvostoliiton aikaan, jolloin tiukka maahanmuuttopolitiikka oli pitkälti myönnytys vahvalle itänaapurille. Toisin sanoen sille on luonnollista toivoa, että itänaapuri taas vahvistuisi kovapintaisen johtajansa ankarien otteiden ansiosta.

***

Nykyään Natolla on ammattisotilaiden riveissä vankka kannattajakuntansa, mutta ei pidä ajatella, että tämä olisi mitenkään itsestään selvää. Itsenäinen puolustus isänmaallisena itseisarvona tuntuu elähdyttäneen esimerkiksi Wolf H. Halstia, yhtä Suomen tunnetuimmista ja tuotteliaimmista sotilastaustaisista kynämiehistä, jonka henkiseksi testamentiksi jälkimaailmalle jäänyt teos Euroopan kriisi 1987 ansaitsee huomiota siksikin, että 80-luvun tyypillisenä pasifistinuorukaisena jouduin jo tunnustamaan minulla olleen enemmän yhteistä Halstin kanssa kuin olin ennen kirjaan perehtymistä arvannutkaan.

Halsti ei tietenkään hyväksynyt siviilipalvelusta Suomessa, ja rauhanliikettä hän kutsui ”defaitistiseksi”, ts. tappiomielialaa lietsovaksi; mutta esimerkiksi silloisen Länsi-Saksan aseistakieltäytymiselle hän näki asiallisia ja vakavasti otettavia syitä. Halstin näkemys oli, että asevelvollisen tuli kokea taistelevansa isänmaansa puolesta. Koska Suomi oli puolueeton maa, jonka armeija oli yksinomaan puolustuksellinen, suomalaisella asevelvollisella ei ollut asiallisia syitä kieltäytyä aseista. Sitä vastoin Nato-maiden sotilaiden moraalinen tilanne ei ollut ollenkaan näin selvä.

80-luvulla, Ronald Reaganin aikana, USA-vastainen rauhanliike ei vahvistunut ainoastaan neuvostoliittolaisesta propagandayllytyksestä – vaikka sillä olikin vaikutuksensa, huomattava osa rauhanliikkeestä otti avoimesti etäisyyttä Neuvostoliiton totalitarismista. (Muistan itse asiassa Rauhanpuolustajien aika ajoin harrastaneen uhriutuvaa itsesääli-itkua siitä, kuinka pahoja heitä kohtaan oltiin sadankomitealaisessa rauhanliikkeessä, joka ei tosiaankaan siihen aikaan ollut neuvostomielinen.) Olennainen tekijä oli se, että USA:n ei koettu enää puolustavan Länsi-Eurooppaa Neuvostoliiton uhalta, vaan istuvan eurooppalaisten housuilla ydinsodan tuleen.

Halsti näki esimerkiksi länsisaksalaisen pasifismin johtuvan juuri tästä: Saksalla tuntui Reaganin aikaisen USA:n suunnitelmissa olevan ainoastaan radioaktiiviseksi ei-kenenkään-maaksi pommitettavan puskurivaltion rooli. Esimerkiksi neutronipommin keksijä Samuel Cohen antoi ylimielisyyttä uhkuvia haastatteluja, joissa hän korosti, että seuraava sota joka tapauksessa käytäisiin Euroopassa, koska ”teillä eurooppalaisilla nyt vain on niin huono säkä”. Tällaisessa tilanteessa Halstillakin riitti ymmärtämystä rauhanliikkeen defaitisteja kohtaan.

Halstin kirjassa Euroopan kriisi ratkeaa rauhanomaisesti, lähes utooppisella tavalla: itse asiassa kirjan loppusivujen tunnelma on lähes häiritsevän pasifistitätimäinen, vallankin kun kirjoittaja kumminkin on sotiimme osallistunut ammattisotilas. Kirjoittajan kuvaama jännityksen laukeamisen ja uuden rauhan maailma oli toki nuoren tulevan sivarin näkökulmasta hiukan huvittava, koska Halstille se oli ennen kaikkea maailma, jossa nuori saksalainen meni mukisematta armeijaan kokien sen velvollisuutenaan konkreettista kotimaata kohtaan – hänhän ei enää palvellut vierasta sotilasliittoa.

Halstia vielä parempi esimerkki kekkoslaisen ulkopoliittisen oikeaoppisuuden ja puolueettomuusihanteen valtavirtaistumisesta sotilaspiireissä on toki Yrjö Keinonen. Keinonen oli ilmeisesti hyvinkin pätevä ja osaava ammattisotilas, joka kuitenkin omista syistään joutui napit vastakkain monien kollegojen kanssa. Puolustusvoimain komentajana Keinonen osallistui Suomen modernisointiin samassa hengessä, jossa sitä toteutettiin koko yhteiskunnassa. Tämä tarkoitti, että hän suoritti useita myöhemminkin voimaan jääneitä uudistuksia, joiden luonne itsessään ei ollut poliittinen, mutta profiloitui samanaikaisesti Neuvostoliiton ystävänä.

Keinosen kerrotaan esimerkiksi ottaneen vastaan kommunistipomo Aarne Saarisen ja neuvostosuurlähettiläs Nikolai Kovaljovin ja antaneen siinä yhteydessä niin kritiikitöntä suitsutusta itänaapurin yhteiskuntajärjestelmälle, että Saarinen – jonka näkemys Neuvostoliitosta tunnetusti oli melko realistinen ja kriittinen – huolestui asiasta. Tässä oli ilmeisesti kyse kenraalin kömpelöstä yrityksestä harjoittaa YYA-henkistä diplomatiaa, mutta nykynäkökulmasta Keinonen näyttäytyy toki tuon tapauksen perusteella varsin epäilyttävässä valossa.

Sekä Keinonen että Halsti ovat kuitenkin omalla tavallaan esimerkkejä siitä, että sotalaitoksemmekin piirissä neuvostosuuntaan kallistuneella puolueettomuuspolitiikalla eli kekkoslaisuudella on ollut merkittävää kannatusta. Kekkoslaisuus on suomalaisuudessa syvemmällä kuin tahtoisimmekaan, ja siinä ei ole kyse (enää) vain neuvostopropagandan jälkivaikutuksista, vaan myös eräänlaisesta sisäistetystä herruudesta.

Siksi ei pidä ollenkaan yllättyä siitä, että esimerkiksi jonkin Vastavalkean kaltaisilla verkkosivustoilla esiintyy myös ammattiupseereja. He edustavat suuntausta, joka Kekkosen aikana oli ilmeisesti hyvinkin levinnyt puolustusvoimien upseeristossa. Lisäksi on syytä muistuttaa, että Venäjän uudella taantumuksellisella idealla on houkutuksensa heihinkin.

Koska Suomessa ei aikoihin ole ollut varsinaisia isänmaallisia intellektuelleja, jotka olisivat pyrkineet muotoilemaan, mitä suomalainen isänmaallisuus ja maanpuolustushenki voisivat 2000-luvulla olla, myös asevoimien piirissä on ihmisiä, jotka eivät voi hyväksyä sitä, että isänmaallisuus tarkoittaa myös liberaalien yksilönvapauksien – esimerkiksi homoseksuaalien oikeuksien, joilla nykyisin on suuri symbolimerkitys – puolustamista Venäjää vastaan.

Monelle ”isänmaallisuus” tarkoittaa poikkeavien ryhmien oikeuksien vastustamista. Tämä toki on ymmärrettävääkin, sillä esimerkiksi homojen oikeuksia on ollut ajamassa sama vasemmisto, joka on myös kannattanut aseistakieltäytymistä ja vastustanut armeijaa sinänsä. Mutta isänmaallisuuden määritelmä on lähtenyt karkuteille, jos kaikkein korkeimpana isänmaallisuuden muotona pidetään liittoutumista Venäjän kanssa Suomen itsenäisyyttä, vapautta ja länsimaisuutta vastaan.

Tämä selittääkin, miksi Venäjän propagandatehtaiden palvelukseen on ilmoittautunut kovina oikeistolaisina profiloituneita upseereita. Omassa nuoruudessani yksi tärkeimpiä syitä aseistakieltäytymiseen oli käsitys, että armeija oli sama kuin nämä upseerit, ja nämä upseerit vaikuttivat monellakin tapaa yksilön oikeuksien vihollisilta. Nyt minä kannatan aseellista maanpuolustusta – samasta syystä kuin nuorena sällinä vastustin sitä; ja nämä upseerit haluavat taas haluavat antautua Venäjän ylivoimalle, jotta Venäjä veisi meiltä heidän vihaamansa yksilönvapaudet.