Maahanmuuttokriitikot ja Singapore

(julkaistu alun perin Paljastetun blogissa 14. marraskuuta 2013)

Usein hompanssien keskusteluissa esitetään jonkinlaisena esikuvana Singapore, koska sinne ei päästetä turvapaikanhakijoita. Itse asiassa useampi kuin yksi maahanmuuttokriitikoistamme asustelee nykyisin juuri Singaporessa, isänmaallista kyllä, ja olenpa erään sinne asettuneen nähnyt netissä valittelevan sitä, että ”kansallisvaltion kannattajia” Suomessa vainotaan.

On siis syytä tarkastella Singaporea valtiona, kun kerran se on ilmeisesti maahanmuuttokriitikoiden mielestä esikuvallinen.

Singaporen nimessä sing- on intialaisperäinen sana, joka tarkoittaa leijonaa. Tämä merileijona on Singaporen symboli. Copyright: Erwin Soo/Wikipedia.

Singapore on väkiluvultaan jokseenkin Suomen kokoinen, mutta pinta-alaltaan tietysti viisisataa kertaa pienempi kaupunkivaltio, joka tunnetaan maailmalla ennen muuta finanssi- ja kauppakeskuksena. Se oli aikoinaan brittiläinen siirtomaa, mutta mikäpä maapala ei siihen aikaan ollut. 1800-luvun alkupuolella Singapore oli yksi brittien ns. salmisiirtokunnista (Straits Settlements) Malakan niemimaalla; Malesian itsenäistyttyä Singapore kuului aluksi siihen, mutta erosi pian omaksi itsenäiseksi valtiokseen, koska singaporelaiset eivät halunneet jäädä Malesian ja Indonesian välille syttyneen sodantapaisen konfliktin jalkoihin.

Nykyään Singapore on yksi maailman vauraimpia ja menestyneimpiä maita monilla mittareilla. Ei siis ole mitään ihmeteltävää siinä, että hompanssit haluavat Suomesta Singaporen. Mutta katsotaanpa, millaista elämä Singaporessa olisi hompanssille.

Stamford Raffles, joka ajoi britti-imperialismin asiaa alueella ja perusti Singaporen. Lähde/source: Wikipedia.

Singapore on monikulttuurinen maa. Maassa on neljä virallista kieltä: englanti, mandariinikiina, malaiji ja tamili. Useimmat julkiset kyltit ovat kaikilla neljällä kielellä. Käytännössä vahvimmat kielet ovat englanti ja kiina, molemmat periaatteessa maahanmuuttajakieliä. Malaiji on se kieli, jota alueella on alun perin puhuttu, aivan kuten naapurimaassa Malesiassakin – se on yksi alueen suuria kieliä, joka on levinnyt kauppiaiden mukana, ja sukua Polynesian ja Filippinien kielille. Brittisiirtomaa-aikana se kuitenkin jäi isompiensa jalkoihin, kun maata hallitsemaan asettui brittivirkamiehiä ja työvoimaksi kaupunkivaltion kehittyvään kapitalismiin muutti laumoittain kiinalaisia. Tamili taas on Singaporen intialaisyhteisön kielistä puhutuin – se on yksi eteläisen Intian dravidakielistä. Missä britit, siellä intialaiset – tämä sääntö päti siirtomaa-aikana, ja intialaisyhteisöjä ja intialaisvaikutteita on tänäänkin monissa entisissä brittisiirtomaissa.

Nelikielinen Singapore. Kielet ovat englanti, kiina, malaiji ja tamili. Malaiji on Malesian pääkieli (ja Indonesian virallinen kieli on käytännössä malaijin murre). Tamili on yksi eteläintialaisista ns. dravidakielistä. Lähde/source: Wikipedia

Käytännössä tietysti kielet ovat sekoittuneita: kadun hallitseva kieli on yhtaikaa kiinalais- ja brittiläiskorosteinen, lauserakenteeltaan kiinalaisvaikutteinen Singaporen englanti eli ns. Singlish.

Mietitään, miltä tämä näyttäisi Suomessa: meillä puhuttaisiin yleisesti siirtomaa-ajan perintönä ruotsia (vrt. Singaporen englanti), mutta suurin osa maan väestöstä olisi venäläisiä (vrt. Singaporen kiinalaiset), mahdollisesti myös muita slaavilaisia itäeurooppalaisia, esimerkiksi puolalaisia (suurin osa Singaporen kiinalaisista puhuu muita kiinan muotoja kuin mandariinia, ja kiinan ”murteet” ovat tosiasiassa pikemminkin sukukieliä, eivätkä edes kovin läheisiä). Kansallislaulu olisi suomeksi (Singaporessa se on malaijinkielinen), samoin eräät muut isänmaallisesti symboliset tekstit (Singaporessa malaiji on armeijan komentokieli sekä kunniamerkkien mukana annettavien kunniakirjojen kieli). Vaikea sanoa, mikä porukka voisi vastata intialaisia, mutta sovitaan nyt vaikka niin, että Venäjältä olisi venäläisten ja puolalaisten lisäksi muuttanut turkkilaiskieliä, kuten tataaria, azeria ja turkmeenia, puhuvia muslimeja. He olisivat luultavasti saaneet tataarista virallisen kielen, kuten tamili on Singaporessa. Azerimme ja turkmeenimme olisivat vallitsevissa oloissa suhteellisen tyytyväisiä tilanteeseen, koska turkkilaiskielet ovat yleensä keskenään ymmärrettäviä, joten hekin saisivat melko paljon tolkkua tataarinkielisistä kylteistä ja kokisivat saaneensa tunnustusta omalle etniselle erityisluonteelleen.

Singaporelaiset sotilaat Afganistanissa laulavat kansallislauluaan Majulah Singapura lipunlaskun yhteydessä. Lähde/source: Wikipedia, copyright Peter Ferrell of the US Army

Puhutuin kieli olisi tietenkin pakkoruotsi, joka toki olisi saanut paljon vaikutteita venäjästä. Tietenkin virallinen Suomi järjestäisi aika ajoin kampanjoja puhtaan riikinruotsalaistyyppisen ruotsin puolesta: ”Tala ren svenska!” -iskulauseita roikkuisi joka seinällä. Venäläisväestömme puhuisikin siedettävää riikinruotsia, vaikkakaan ei aina aivan täydellistä. Jokainen julkinen tiedotuskyltti olisi ruotsiksi, venäjäksi, suomeksi ja tataariksi, tässä järjestyksessä. Suomen kielellä olisi seremoniallinen asema esimerkiksi kansallislaulun ja armeijan komentojen kielenä, mutta Suomalaisuuden liitto, joka tässä vaihtoehtotodellisuudessa olisi kiltti ja hallitusta kohtaan nöyrä sylikoirajärjestö, esittäisi silloin tällöin kohteliaita ja sivistyneitä vetoomuksia perinteisen kansalliskielen aseman parantamisen puolesta. Hallitus vastaisi yhtä kohteliailla ja ympäripyöreillä fraaseilla, mutta elämä jatkuisi entiseen tapaan meluisan afäärihengen vallitessa, ruotsiksi ja venäjäksi.

Ainoastaan mandariinikiina on virallinen kiinan kielen muoto Singaporessa, mutta eri "murteiden" (käytännössä sukukielten) puhujilla on omat kulttuurikeskuksensa. Tässä teochew-kiinalaisten keskus. Teochew kuuluu kiinan min nan -murteisiin. Lähde/source: Wikipedia user Sengkang

Singapore on vauras, säntillinen ja lahjomaton maa, jossa on hyvä tehdä bisnestä, mutta monet länsimaiset oikeudet ja vapaudet ovat siellä huonolla tolalla. Ilkivaltaisia nuoria miehiä rangaistaan siellä raipaniskuilla – jostain kumman syystä maahanmuuttokriitikkomme eivät pidä tätä erityisen barbaarisena, vaikka näkevätkin islamin sharia-lain edellyttämät raipparangaistukset merkkinä äärimmäisestä pahuudesta ja raakamaisuudesta. Mutta tämähän ei ole ensimmäinen eikä viimeinen asia, johon hompanssit soveltavat kaksia sääntöjä.

Kulkukieltokyltti Fort Canning Parkissa. Kielto koskee luultavasti Fort Canningin vesivarastoa, joka tietenkin on elintärkeä ja vartioitu kohde. Lähde/source: Wikipedia

Kuten edellä tuli mainituksikin, Singapore on monikulttuurinen maa, ja monikulttuurisuus otetaan siellä vakavasti – suorastaan kuolemanvakavasti. Tämä ei ole pelkkä kielikuva. Raipparangaistuksen ohella Singaporessa on yhä käytössä kuolemanrangaistus, ja teloitusmääräyksiä jaellaan anteliaalla kädellä. Aseiden käyttö on maassa turvallisuusjoukkojen, poliisin ja armeijan yksinoikeus, mutta perussiviili pannaan tuliluikkuleikeistä herkästi kalmajäähypenkille. Esimerkiksi kokoontumisvapautta rajoittavan lain rikkomisesta voi joutua hirsipuuhun, jos yrittää turvata laitonta poliittista kokousta ampuma-asetta heiluttamalla (edes aseen laukaiseminen ei ole välttämätöntä). Pyssyllä ampuminen asutulla alueella voi sekin olla nirrinlähdetysperuste, vaikka kukaan ei olisikaan ollut vaarassa.

Monikulttuuripolitiikan arvostelu sinänsä ei ole vielä kuolemantuomion arvoinen rikos Singaporessakaan, mutta maan hallinto lähtee siitä periaatteesta, että minkäänlaisia etnisten suhteiden horjutusyrityksiä ei hyväksytä. Hommafoorumilaistyyppisiä puheenvuoroja esittävät singaporelaiset joutuvat hyvin huumorintajuttoman oikeusistuimen eteen, sillä monikulttuurisen maan sisäisen sopusoinnun säilyminen on osa perustason yhteiskuntarauhaa, sitä harmoniaa, jota itämaissa ei järkytetä. On myös todennäköistä, että hommalaistyyppisistä puheista päätyisi Singaporessa pitkäksi aikaa turvasäilöön (paikallisella termillä ennaltaehkäisevään vankeuteen,preventive detention) – vangituksi hallinnollisella määräyksellä ilman oikeudenkäyntiä – vaikka laista ei suoraan löytyisikään passelia pykälää.

Homma-foorumilla on, kuten tiedämme, jo vuosia esiintynyt fantasioita sisällissodasta, ”punamädättäjien” surmaamisesta ym. Hompanssit ovat myös joka välissä korostaneet aseistautuneisuuttaan ja asetaitojen tarpeellisuutta nujerrettaessa maata hallitseva eliitti. Singaporessa tällaisista puheista irtoaa melkoisella todennäköisyydellä henkiriepu, ainakin jos niitä tussareita ja torrakoita löydetään asianomaisten kotoa. Luultavasti Singaporessa yksikään hommafoorumilainen ei enää olisi vapaalla jalalla, eivätkä törkysuisimmat ainakaan valtiopäivillä hilluisi: jos Suomi olisi kuin Singapore, he olisivat joutuneet jouluksi kaulastaan kuuseen roikkumaan, täysin voimassa olevien lakien mukaan. Monikulttuurisuuden vastustaminen olisi tietenkin laskettu raskauttavaksi asianhaaraksi tuomiota langetettaessa.

Pistää naurattamaan, että Suomea kommunistisena helvettinä pitävä ja täältä Singaporeen emigroitunut mies itkeskelee sitä hirveää sortoa, jota ”kansallisvaltion kannattajat” Suomessa muka joutuvat kärsimään. Täällä meillä ”kansallisvaltion kannattajat” äänestetään eduskuntaan meidän kaikkien selkänahasta veroina revittyjä sievoisia tuloja nauttimaan ja asioistamme päättämään, kun Singaporessa he joutuisivat vihreää mailia kävelemään.

Kaikilta osin on siis käsittämätöntä, että maahanmuuttokriitikot niin ihailevat Singaporea. Monessakin mielessä sen luulisi olevan heidän painajaisensa: maa, jossa kammottu ”väestönvaihto” on jo toteutunut alkuperäisen malaijiväestön jäätyä täysin kiinalaisvyöryn jalkoihin; maa, jossa maahanmuuttajien ja siirtomaaherrojen kielet ovat paremmassa asemassa kuin historiallisen asuttajakansan kieli; maa, jossa kaikenlainen monikulttuurisuuden rohkea kyseenalaistaminen – esimerkiksi nyt vaikka sianpäiden heitteleminen moskeijaan – tulkitaan kansallisen turvallisuuden uhkaamiseksi ja jossa siitä rangaistaan tämän tulkinnan mukaan; maa, jossa isojen poikien viattomat aseleikit ja oikeutetut sisällissotafantasiat johtavat kuolemanselliin ja kaulakiikkuun. Miten ihmeessä hompanssit voivat intoilla tällaisesta maasta?

Todellisuudessa hommalaisten tavoitteena ei oikeasti ole maahanmuuton rajoittaminen, saati sitten kansallisen kulttuurin puolustaminen. Se, mitä he haluaisivat, olisi avoimesti sortava, kova ja väkivaltainen valtiovalta nykyisen kiltin ja neuvottelevan sijaan. Esimerkiksi Singaporen kaltainen – maahan on muodollisista demokraattisen oikeusvaltion piirteistään huolimatta varsin autoritaarinen, kovaotteinen ja painostava, ainakin länsimaisen liberalismin näkökulmasta. Kiinalaisen kulttuurin lähtökohdat voivat olla hyvinkin toisenlaiset, en minä sitä sano – olkoonkin että aika monet singaporelaisen yhteiskunnan ja lainsäädännön erikoispiirteet ovat ilmeisesti vakiintuneet jo brittisiirtomaa-ajalla. Yksi tulkinta Singaporen oloista onkin, että siellä paikallinen väestö on alkanut hallita itseään omina siirtomaaherroinaan.

Suomen kaltaisissa maissa valtion valtaa käytetään ja sovelletaan melko sivistyneesti ja asiallisesti, ja avoin sorto loistaa enimmäkseen poissaolollaan. Luonnollisesti tällaisenkin valtion tukena on kova ja armoton väkivaltakoneisto, jolta kyllä saa luodin nahkaansa, jos sitä menee avoimesti uhkaamaan. Se kuuluu valtion luonteeseen ja määritelmään. Meillä vain sivistyminen on niin pitkällä, ettei täällä lähetetä dum dum -luoteja ampuvaa tappajaosastoa joka ikistä kiljupunkkaria lahtaamaan vain siksi että se kiljuu hasispäissään torilla armeijan olevan perseestä ja hallituksen natseja.

Juuri tämä valtiovallan sivistyneisyyden aste se pohjimmiltaan ottaakin hommalaisia aivoon. Kansallisesta kulttuurista he eivät oikeasti voisi (v---u!) vähempää välittää, ja luultavasti muslimitkin olisivat talibaneja myöten Homman kirjoissa ihan hyviä tyyppejä, jos Neuvostoliitto olisi yhä olemassa, miehittäisi Afganistania ja kävisi kommunismin nimissä sotaa paikallisia islamistiryhmiä vastaan. Valtiovallan humaani ja kiltti julkisivu se heitä suututtaa.

Mitä todennäköisimmin hompanssit kelpuuttaisivat monikulttuurisuuden ja paljon nykyistä vapaamman maahanmuuttopolitiikan, jos sitä sovellettaisiin singaporelaiseen tapaan: sinä hyväksyt nyt tuon moskeijan tuossa vastapäätä, tai sitten kohtelias kiinalainen pyöveli sovittaa köyden käkättimesi ympärille. Kun maahanmuuttokriitikot uskottelevat itselleen, että heille esitetyt varsin kohtuulliset vaatimukset kohdella muita ihmisiä ihmisiksi ovat jotain ”kommunistien harjoittamaa mielipidevainoa”, taitaa olla niin, että kyse on heidän jonkinmoisesta seksuaalisesta tms. fantasiastaan: itse asiassa kaikki olisi heidän mielestään täysin kunnossa, jos yhteiskunta panisi heidät kuriin kädestä vääntämällä ja pyssyllä uhkaamalla.

Silloin kun joku hommalainen onnistuu vuosikausia kuvottavia törkeyksiä syydettyään hankkimaan itselleen parin hassun huntin sakot kansanryhmän vastaisesta kiihottamisesta, voi sitä uhriutumista, itsesääliä ja oman kilven kiillottamista. Sekä hommalainen itse että hänen kannattajansa ja tukijansa oikein piehtaroivat mielihyvässä ja marttyyriudessa ja vertailevat täysin päättömästi taskurahasakkojaan Neuvostoliiton tai Natsi-Saksan uhrien kokemiin julmiin rangaistuksiin, mitä näitä nyt olikaan: teloittamisia takaraivoon ampumalla (Katyn), kaasukammiossa tikahduttamisia (Auschwitz), napapiirin taakse karkoittamisia (Siperia, Komi) ja vaarallisten ja epäterveellisten töiden teettämisiä ilman suojavarusteita (Kolyma).

Omasta mielestäni on lievästi sanoen mautonta esittää, että kännykän hinnan suuruisen summan maksaminen valtion kassaan olisi kärsimyksenä millään tavalla verrannollinen kaivos- tai metsänhakkuutöissä menehtymiseen, kaasukammiossa kuolemiseen tai Siperian-reissuun ilman talvivarusteita (muslimikriittisinä ihmisinä hompanssit varmasti ilahtuvat siitä, että Stalinin Neuvostoliitossa juuri muslimismiehiä kaapattiin Siperian vankijuniin lämpimistä koti-staneistaan ja vietiin kylmälle tundralle etelämaalaisissa vaatteissa).

Tämän lisäksi tietysti ei voida millään tavalla rinnastaa totalitaaristen murhaajavaltioiden vankeja ja uhreja, jotka usein joutuivat pidätetyiksi, vangituiksi ja tuomituiksi tietämättä itsekään miksi, ja maahanmuuttokriitikoita, jotka tieten tahtoen pyrkivät saamaan syytteen ja tuomion, ja jotka ovat varmasti oikein lakikirjasta tai nettirikoslaista vielä tarkistaneetkin pykälän. Hompanssit ja hompanssien idolit tietävät oikein hyvin, mistä heitä tai heidän palvomaansa sankarintekelettä syytetään, toisin kuin Neuvostoliiton vankileirijärjestelmän ”kaniinit”. Hommaidolin ei tarvitse pelätä joutuvansa poliisin hakkaamaksi eikä häneltä kiristetä tunnustusta väkivalloin eikä nöyryytyksin.

Lisäksi hommalaisilla on nykyään edustajia ajamassa asiaansa, eli mahdollisuuksia muuttaa paheksumaansa lakia. Sellaistahan heikäläiset ovat itse asiassa herrain päivillä ehdotelleetkin, mutta ilmeisesti vain irtoheittoina. Politiikka on kuitenkin kompromisseja ja kaupankäyntiä, eli jos hommahenkiset poliitikot haluavat muuttaa pykälää, heidän on syytä kertoa, mistä keskeisistä vaatimuksistaan he ovat valmiit luopumaan. Lainmuutosehdotukset on aina valmisteltava huolellisesti etukäteen ja perusteltava. Tätä hompanssiherrat eivät tietystikään ole yrittäneetkään.

Politiikka perustuu siihen ajatukseen, että omaa asiaa ajetaan niin pitkälle kuin osataan ja voidaan ja että kaikilla on oikeus ajaa omaa etuaan. Hompanssit eivät tietenkään tällaista hyväksy. Kaikki muut kuin he itse ovat kommunisteja ja he tietävät mikä on totuus ja kansan kanta ja isänmaan etu. Lakien noudattaminen ei kiinnosta, sillä valkoinen heteromies tietää kyllä ihon ja kivesten vaistolla mikä on oikein tai väärin, ja kaikki lait on Demla-salaliitto säätänyt suosimaan homoja ja neekereitä, sen on Halla-aho todistanut kirkkoslaavitieteellään. Kaikenlaiset kompromissit kommunistipuolueiden kanssa (sellaisiksi luetaan mm. Keskusta ja Kokoomus) ovat pikkusormen antamista pirulle.

Tietysti tällainen yhteistyöhaluttomuus on populismin elinehto. Populistipuolue saa ääniä lupaamalla yhdeksää hyvää ja kymmentä kaunista äänestäjilleen jahka se ensin pääsee valtaan. Lupauksia on kuitenkin mahdotonta toteuttaa, koska ne ovat yleensä loogisessa ristiriidassa keskenään – hieman yksinkertaistaen: vuokria ei voida samanaikaisesti korottaa vuokraisäntien ja alentaa vuokralaisten mieliksi. Siksi kompromissittomuus on keskeinen osa populistin poliittista strategiaa: sillä tavalla pysytellään poissa vallasta ja voidaan panna kaikki yhteiskunnan ongelmat ”vanhojen puolueiden” kontolle, ”koska ne eivät noudata meidän viisaita ajatuksiamme”.

Sille on kuitenkin muitakin syitä, miksi hompanssihenkinen äärioikeisto pyöriskelee fantasioissaan monikulttuuriin pakottavasta totalitarismista ja näennäisen ristiriitaisesti haaveilee Singaporesta, missä väestönvaihto ja monikulttuurisuus ovat kovapintaisen valtakoneiston erityisessä suojeluksessa. Hompanssien turvallisuudentunne ja tyytyväisyys yhteiskuntaan olisi itse asiassa todennäköisesti suurempaa, jos he tietäisivät joutuvansa nujerretuiksi ja vaiennetuiksi singaporelaisin keinoin heti mielipiteitään ilmaistessaan, vaikka maahanmuutto olisi huomattavasti nykyistä laajempaa ja monikulttuurisuus kirjavampaa.

Miksi? Kaipa siksi, että ankaruus ja autoritaarisuus olisi sitä kieltä, jota he ymmärtävät. Lässyttelevän empaattinen tätivaltio synnyttää heissä mielikuvan, että kukaan ei oikeasti pidä huolta maanpuolustuksesta eikä vastusta rikollisuutta ja että koko virkakoneisto on yhtä ainoaa ymmärtäväistä tanttalaumaa, joka antaa rikollisten ja maahantunkeutujien rellestää mielensä mukaan. Itse asiassa se, että heitä itseään vastaan ei ole jo aikoja sitten ryhdytty koviin otteisiin, on heidän mielestään todiste tästä: he tuntisivat olonsa luultavasti paljon turvallisemmaksi, jos lahkon johtajan pyssyleikit ja sisällissotahaaveet olisivat tuoneet ovelle jämerän joukon kovakuntoisia univormupukuisia miehiä muodostelmassa ja rynnäkkökiväärit tanassa ja osastoa johtava upseeri olisi tiukasti silmiin katsoen ja varmistamatonta pistooliaan esitellen ilmoittanut, että se nettikirjoittelu loppuu nyt, tai muuten tämä italialainen ystäväni Pietro Beretta suuttuu.

Beretta Cx4 Storm. Lähde/source: Wikipedia user Rama

Maahanmuuttokriitikkojen ongelma on, että heillä ei ole tällaista miehisesti uskottavaa tahoa kertomassa, miten kuuluu käyttäytyä – sellaista luotettavan uhkaavaa ja väkivaltaista. Singaporessa heillä olisi. Kun he kaipailevat kuolemanrangaistusta ja ankaraa yhteiskuntakuria, he pyytävät sitä viime kädessä itselleen, koska heillä nyt vain on sellainen luonne, että he eivät ymmärrä yhteiskunnan perustuvan viime kädessä väkivaltamonopoliin, ellei sitä hierota heidän naamaansa.

En ehdota maahanmuuttokriitikoiden teloittamista enkä kiduttamista, vaikka haluaisin (voi kuinka haluaisinkin!), mutta eiköhän ole syytä lopettaa se iänikuinen selittely, että maahanmuuttokriitikoiden vastuullistaminen häiriköinnistään ja törkeyksistään luo vain marttyyreja. Selvästi rikollinen ja vieläpä joukkomittainen ilkivaltaisuus ei muutu yhtään hyväksyttävämmäksi sillä, että sitä käytetään poliittisten tavoitteiden ajamiseen. Itse asiassa silloin kun nettiuhkailulla estetään perussuomalaisten ja hompanssien kriitikoita käyttämästä poliittisia oikeuksiaan, kyseessä on selkeästi terrorismi ja poliittisten toimintavapauksien loukkaaminen eli aivan lakikirjassa määritelty rikos. Tällaisten rikosten johdonmukaisempi rankaiseminen lisää ajan pitkään myös hompanssien tai sellaisiksi haluavien luottamusta yhteiskuntaan ja maahanmuuttopolitiikkaan.

Hommalaisuus vastaan perinteinen isänmaallisuus

(alun perin julkaistu Paljastetun blogissa 17. lokakuuta 2013)

Hommalaisuuden myötäjuoksijat puolustelevat hompansseja mielellään iskulauseella ”isänmaallisuus ei ole rasismia”. On kuitenkin kyseenalaista, voiko hommalaisuutta missään mielekkäässä merkityksessä pitää yhteneväisenä perinteisen isänmaallisuuden kanssa. Perehtymällä Homma-foorumin keskusteluun erot huomaa nopeasti.

Tämän artikkelin tarkoitus on olla kuluttajavalistusta niille Perussuomalaisten äänestäjille, jotka uskovat puolueen missään mielekkäässä mielessä edustavan perinteistä suomalaista isänmaallisuutta. Todellisuudessa puolueen äärioikeistolainen siipi edustaa sellaista kansainvälisistä propagandatehtaista omaksuttua ideologiaa, jota ei voi pitää suomalaismielisenä eikä isänmaallisina, jos isänmaallisuus määritellään tietoisuutena Suomen ja suomalaisten erityisestä edusta. Tässä artikkelissa esitetyt väitteet perustuvat tosiasioihin, jotka voidaan todentaa esimerkiksi Homma-foorumilta otetuilla laajoilla sitaateilla.

Tärkein ja silmäänpistävin ero on tietysti hommalaisten asenne Venäjään. Vaikka venäläisvastaisuudella on paikkansa Hommassa, on tyrmistyttävää nähdä, että ajatus Venäjän osavaltioksi joutumisesta nähdään Hommalla vähintäänkin hyväksyttävänä pohdiskelun aiheena. Rasismin kyseenalaistaja joutuu Hommalla nopeasti pannaan, mutta Suomen itsenäisyyden venäläismielinen kyseenalaistaja ei – vaikka EU esitetään hommalaisissa tai perussuomalaisissa piireissä nimenomaan itsenäisyytemme viejänä.

EU:n edustama länsimainen liberalismi on kuitenkin hommalaisille se todellinen vihollinen, kun taas Venäjän yhä despoottisemmaksi ja uusneuvostoliittolaisemmaksi muuttuva valtiojärjestelmä on heidän näkökulmastaan luonnollinen liittolainen. Tämä on jota kuinkin täydellisessä ristiriidassa perinteisen isänmaallisuutemme kanssa, jos kohta siinä on havaittavissa vaikutteita siitä neuvostoystävyyden hyväksyneestä kekkoslaisesta isänmaallisuudesta, joka YYA-sopimuksen aikakaudella sai aitoakin jalansijaa vallankin keskustapuolueessa. Tässä mielessä perussuomalaisia ja hommalaisia tosiaan voi pitää eräänlaisina ”äärikeskustalaisina”.

Luonnollisesti Hommalla esiintyy myös perinteistä ryssävihaa, mutta näyttää siltä, että yksi Homman tehtävistä äärioikeiston sisäisessä mielipiteenmuokkauksessa on juuri venäläismielisyyden tekeminen hyväksyttävämmäksi. Usein tämä tapahtuu hyvinkin pragmaattisesti ja järkevän oloisesti.

Esimerkiksi törkeäsuisena mölytoosana julkisuudessa esiintyvä James Hirvisaari on osoittanut kykenevänsä varsin hienostuneeseen järkisyyperustaiseen taivutteluun ja argumentointiin selittäessään Homma-foorumilla aatetovereilleen, miksi ”kansallismielisten” tulisi tarjota Venäjä-suhteissa parempia vaihtoehtoja kuin ”mokuttajien” (yhteiskunnan nykyisen valtavirran) ja kuinka suomalaisten ja venäläisten ”kansallismielisten” olisi ”kunnioitettava” toisiaan. Kun muistamme, että Venäjä on yhteiskunta, jossa rasistit saavat esimerkiksi muslimilapsien surmaamisesta pelkästään ilkivaltatuomioita, ei ole vaikea päätellä, mistä Hirvisaaren suosittelema ”kunnioitus” kumpuaa: idän ihantolassa ollaan ilmeisesti jo siellä, minne hän aateveljineen haluaa.

Neuvostoliiton aikaan KGB pyrki horjuttamaan läntisten demokratioiden vakautta yliopistointellektuelleja kestitsemällä ja mielistelemällä. Uudella Venäjällä tilanne on palannut tsaarinaikaisiin asetelmiin, eli nyt Venäjä onkin kaikkien taantumusvoimien poliittinen Vatikaani, ja länttä horjutetaan äärivasemmiston sijasta äärioikeiston ja salaliittouskovaisten välityksellä.  Maailmalla venäläismielisyys on äärioikeistossa vahvistuva trendi, ja Hommalla paimennetaan jo porukkaa saman lammaslauman jatkoksi. Luonnollisesti tässä työssä tarvitaan taivuttelukykyisiä kellokkaita, jotka osaavat kertoa riviväelle, miksi Suomen itsenäisyyttä varjellaan parhaiten liittymällä Venäjään.

Kuvaavaa on, että englanninkielinen Russia Today -televisiokanava panostaa pitkälti salaliittoteoreettiseen ”vaihtoehtoiseen tiedonvälitykseen”. Kanavalle kelpaa mikä tahansa länsimaisen demokratian kyseenalaiseen valoon saava roska – perivihollista saa heittää sillä kivellä, joka käden ulottuville sattuu. Esimerkiksi Jussi Halla-aho on esiintynyt kanavalla kertomassa satujaan Suomen liekehtivistä maahanmuuttajagetoista – ohjelmassa väitettiin naurettavasti Suomen maahanmuuttolukujen olevan Euroopan korkeimpia, ja luonnollisesti siinä väistettiin se kyseisen kanavan kannalta kiusallinen tosiseikka, että Suomen suurimpia maahanmuuttajaryhmiä eivät ole muslimit saati somalit, vaan mm. venäläiset.

Syy siihen, miksi esimerkiksi taistolaisia oli mielekästä ja perusteltua paheksua epäisänmaallisina, oli se, että heidän miellettiin olevan halukkaita käyttämään itänaapurin sotilaallista voimaa toista mieltä olevien kotimaan kansalaisten nujertamiseksi. Tämä on todellakin maanpetoksellisuutta, ihan määritelmän mukaan. Hommalaisten keskuudessa voittaa kuitenkin alaa asenne, jota ei millään voi erottaa taistolaisiin liitetystä. Tämä tuli selvästi näkyviin esimerkiksi Greenpeacen arktisen protestin äärioikeiston keskuudessa nostamassa vahingonilossa: oman maan sisäinen poliittinen jakolinja oli hommalaisten mielestä jyrkempi juopa kuin Suomen ja Venäjän etujen vastakkainasettelu, ja Sini Saarelan kaltaisten nöyryyttämiseen ja rääkkäämiseen Venäjän armottomuus ja julmuus oli onnen omiaan.

Tämä ei tietysti sinänsä hämmästytä ketään Homman kirjoittelua seurannutta, sillä foorumilla ja sitä lähellä olevissa piireissä haaveillaan varsin avoimestikin Venäjän armeijan käyttämisestä aseena maahanmuuttajia, suomenruotsalaisia ja ”vihervasemmistoa” vastaan. Tämä on maanpetoksellinen asenne ja hommalaisia on syytä pitää potentiaalisesti maanpetoksellisena aineksena aivan samoilla perustein kuin kommunisteja aikoinaan pidettiin.

Edelliseen liittyy läheisesti hommalaisten suhde aseelliseen maanpuolustukseen. Jussi Niinistö on itse asiassa varsin outo lintu Perussuomalaisten äärioikeistossa, koska hän edustaa aivan toisella tavalla perinteistä asemieshenkeä kuin varsinaiset hommalaiset – toki Niinistöllekin hurriviha on viime kädessä tärkeämpi kuin maanpuolustus.

On varsin tavallista, että hommalainen on valinnut siviilipalveluksen tai saanut tekaistuihin tai todellisiin terveysongelmiin vedoten vapautuksen asevelvollisuudesta. Siviilipalvelus ei hommalaisten keskuudessa millään tavoin rajoita asianomaisen mahdollisuuksia päästä arvostettuun asemaan. Tunnettua on, että Jussi Halla-aho on aseistakieltäytyjä, samoin Homman moderoija, nimimerkki ”Junakohtaus”, eivätkä he ole mitenkään epätavallisia esimerkkejä. Kuten Jiri Nieminen pani merkille elokuussa 2012 julkaisemassaan blogikirjoituksessa, hommalaisten maanpuolustustahto on merkittävästi alhaisempi kuin suomalaisten yleensä.

Perusteena taisteluhaluttomuudelleen hommalaiset korostavat usein sitä, että Suomi on nykyään täynnä maahanmuuttajia eikä siksi ole puolustamisen arvoinen maa. Toisaalta Hommaan ovat löytäneet tiensä myös monet ns. libertaristit, jotka näkevät asevelvollisuuden periaatteessa orjuutena ja miesten syrjimisenä naisten hyväksi. Ajatukseen liittyy usein tietokonekoukkuun jääneiden, sosiaalisesti kyvyttömien nörttimiesten (ns. ”alempitasoiset miehet”, ATM) tyypillistä naisvihaa, joka puhuttelee monia Hommalla.

Usein foorumilla myös korostetaan, että Suomessa ovat vallalla liian ”naismaiset” arvot, jotka tekevät Suomesta vastenmielisen ”miehiselle miehelle”. Näiden arvojen ymmärretään ilmenevän ”hyysäyksenä”, maahanmuuttajien ja marginaaliryhmien liian helläkätisenä kohteluna. ”Naismaista” maata ei haluta puolustaa. Jonkin verran tässä ”naismaisuuden” halveksunnassa on toki mukana asiantynkääkin – esimerkiksi miinakieltosopimukseen liittymistä paheksuvat maanpuolustushenkiset piirit Homman ulkopuolellakin. On kuitenkin surkuhupaisaa, kun asevelvollisuutta avoimesti halveksuvat sivariveteraanit ja juuri perinteiseltä ”miehiseltä” pätevyydeltään rajalliset nörtit Hommalla yksin tuumin vanhakantaisten militaristioikeistolaisten kanssa kiroavat ”ämmien hyysäysyhteiskunnan” epämiehekkyyttä.

Hommalla ei juurikaan ilmene vastakkainasettelua perinteisten maanpuolustajien ja kansainvälistä äärioikeistolaisaatetta edustavien sivarien välillä. Foorumin tavoitteille suosiolliset keskustelijat esittävät tämän mielellään todisteena foorumin suvaitsevaisuudesta ja poliittisesta moniarvoisuudesta. Yksi totalitaaristen liikkeiden ominaisuuksista on kuitenkin juuri se, että liikkeen sisällä vallitsee hyvinkin laaja sananvapaus, mutta liikkeen rajoja valvotaan poliittisen terrorin (tässä tapauksessa nettihäiriköinnin ja uhkailun) keinoin.

Itse asiassa voimme nähdä asian niin, että Hommalla suvaitaan esimerkiksi perinteistä militarismia eräänlaisena ”pääsylippuasenteena”, vaikka se olisikin ristiriidassa foorumin yleisen tendenssin kanssa. Jos ”valmis hommalainen” pitää Suomea pilallisena neekerihelvettinä, jonka puolesta ei sotahuutoa esitetä, perinteisen isänmaallisuuden ja maanpuolustushengen kannattaja nähdään ”esihommalaisena”, joka voidaan vakiintunein tekniikoin vähitellen aivopestä ”valmiiksi hommalaiseksi”. Moniarvoisuus ja sananvapaus koskevat vain äärioikeistolaisissa piireissä tyypillisiä, sallittuja ja vakiintuneita asenteita – kunhan pääasioista, siis tummaihoisten pahuudesta, ollaan samaa mieltä.

Hommalaisten suhde suomalaiseen kulttuuriin on ongelmallinen sekin. Hommalaiset esittävät mielellään tilanteen niin, että suomalaiset ovat vieraantuneet omasta kulttuuristaan ja langenneet ulkomaalaisten pauloihin. ”Suomalaisen kulttuurin” määritelmä on heiltä kuitenkin kadoksissa. Merkittävästi julkisuutta on saanut Suomen Sisun kirjallisuussuositusten lista, joka sisälsi enemmän natsi-ideologiaa kuin suomalaista kirjallisuutta. Monet sellaiset kirjailijat ja teokset, jotka ennen sotia olivat juuri porvarillisen kulttuuriälymystön mielilukemista, loistivat listalla poissaolollaan.

Taustalla on luonnollisesti se, että Suomessa ei nykyisellään varsinaisesti ole porvarillista kulttuuriälymystöä, joka myös porvarilliseksi tunnistuisi ja tunnustuisi (paitsi ehkä ruotsinkielisellä puolella, paradoksaalista kyllä). Vasemmistolaisuus on sotien jälkeen niin valtavirtaistunut ja liberalisoitunut, että nykyinen ”vasemmistolainen” tai vihreä älymystö on käytännössä samassa kohdassa kansakunnan kaapin päällä kuin joku Olavi Paavolainen tai Matti Kurjensaari kolmikymmenluvulla.

Etsiessään vaihtoehtoa ”vasemmistolaiselle” kulttuurille hommalaiset joutuvat siksi määrittelemään suomalaisen kulttuurin äärimmäisen ahtaasti. Periaatteessa heidänlaisensa äärioikeistolaiset ryhmittymät pyrkivät yleensä jonkinlaiseen uusklassisuuteen ja romantiikan elvyttämiseen. Suomessa vain esimerkiksi romantiikkaa edustaa joku ruotsinkielinen Runeberg – Aleksis Kivi oli jo suurimmaksi osaksi realisti, ja hänen jälkeensä tuli Minna Canth, joka tunnetusti kuvasi köyhälistöä (epäilyttävää vasemmistolaisuutta!) ja ajoi naisasiaa (hyi, femakko!). Toisin sanoen käytännössä koko suomenkielinen kirjallisuus on hommalaisnäkökulmasta epäilyttävää, ja ruotsinkielistähän he eivät voi sietää.

Suomalainen kirjallisuus on molemmilla kielillä yleensä ollut hommalaisnäkökulmasta liian humaania ja yleisinhimillistä arvopohjaltaan, silloin kun se ei ole ollut selvästi vasemmistolaista. Rasismille on vaikea saada taiteellista tukea vanhemmastakaan suomalaisesta kirjallisuudesta. Ainoa ohjelmallisesti rasistinen teos, joka klassikoidemme joukosta löytyy, taitaa olla äärioikeistolaisen ärjysvekomaani Bertel Gripenbergin vuonna 1907 kirjoittama En dröm om Folkviljan (”Unelma Kansantahdosta”), mutta paha kyllä siinä se kauhistuttava vieras rotu ovat suomenkieliset suomalaiset, jotka mölisten ja öyhöttäen nousevat artikuloimattomassa raivossaan repimään alas kaiken kauniin ja hienostuneen ja raiskaamaan ruotsinkieliset kaunottaret (kaikkien rasistien tapaan Gripenbergilläkin oli pakkomielle siitä, kuinka ”alempirotuiset” raiskaavat), joten sekään ei ihan taida soveltua maahanmuuttokriitikoiden kirjalliseen kaanoniin, vaikka siinä olisi ihan heidän makunsa mukaisia seksikohtauksiakin. (Suomenlahden länsipuolella äärioikeisto muuten on nyttemmin ottanut Gripenbergin omakseen, suomalaisvastainen rasismihan ei ole mikään ongelma riikinruotsalaiselle rasistille.)

Hommalaistaholla yleinen iskulause, jonka mukaan sosialismi tai kommunismi eivät ole suomalaista kulttuuria, on jo tosiasiaperustaisestikin virheellinen. Suomalaiset siirtolaiset tulivat esimerkiksi Yhdysvaltain työläispiireissä tunnetuiksi ankarista sosialistisista asenteistaan, ja amerikansuomalaisen lehdistön historiassa sosialistisilla julkaisuilla on merkittävä sijansa. Kotimaassa sosialismi ja kommunismi ovat toimineet merkittävinä moottoreina laajalle kulttuuri- ja kansansivistystoiminnalle. Tätä ei tarvitse pitää kaikilta osin hyvänä tai toivottavana asiana, mutta se on tosiasia, joka tulee ottaa huomioon kaikissa mielekkäissä ”suomalaisuuden” tai ”suomalaisen kulttuurin” määrittely-yrityksissä. Jos leikataan pois kaikki vasemmistoväritteinen esimerkiksi Suomen kirjallisuudenhistoriasta, jäljelle jää vain tynkä.

Hommalaiset eivät kuitenkaan tunne eivätkä harrasta juurikaan edes aatteellisesti neutraalia suomalaista kulttuuria. Hommalaisuuden ydinjärjestön Suomen Sisun kirjallisuuslistassa mainittiin kyllä Aarno Karimo, ensimmäisen tasavallan tunnettu höyrypääoikeistolainen, ja hänen jokseenkin makaaberit ja kuolemankultin rasittamat teoksensa. Siellä ei tunnettu esimerkiksi suurta kansatieteilijäämme Samuli Paulaharjua, jonka sekä tutkijoiden että suuren yleisön arvostamista perinnekirjoista on viime aikoina ilmestynyt uusia painoksia. Paulaharju oli maailman luonnollisimpana asiana valkoisten puolella sisällissodassa ja vailla erityisempiä sosialistisia sympatioita. Hän ei kuitenkaan kelvannut Suomen Sisulle, koska ei ole julistava nationalisti, vaan konservatiivinen perinteisten elämäntapojen tallentaja.

Hommalaisten keskuudessa esiintyy jonkin verran väsähtänyttä, kolmannen luokan vasemmistoajattelijoilta nyysittyä kritiikkiä esimerkiksi amerikkalaista massakulttuuria kohtaan, mutta koska erityisesti nuoret hommalaiset tietävät amerikkalaisesta ja japanilaisesta massakulttuurista paljon enemmän kuin kotimaisista klassikoista, tämä ”kritiikki” on lähinnä rituaalia ja kulissia.

Itse asiassa hommalaisten voidaan sanoa olevan kulttuurimaultaan enimmäkseen ”valmiiden asetusten” mukaisia passiivisia kuluttajia: kaikki suurten kansainvälisten kulttuuritehtaiden tuotanto kelpaa, mutta kotimainen korkeakulttuuri on joko ”kommunismia” tai ”monikulttuuria”. Erityisesti Suomessa toimivien maahanmuuttajataiteilijoiden teokset leimataan ”monikulttuurin pakkosyötöksi”, kun taas esimerkiksi japanilainen manga on kapitalististen periaatteiden mukaan markkinoitua tavaraa eikä siksi ollenkaan pakkosyöttöä.

Aktiivinen kulttuurintekijä hommalaisten joukossa on esimerkiksi James Hirvisaari, joka on tasan yhtä suomalaiskansallinen kuin etunimensä. Hän on kitaristi ja bändimies, jonka harrastamat lajityypit ovat gospel ja blues – siis amerikkalaisten mustien tyylit. Jos ”kansallismieliset” oikeasti viitsisivät noudattaa kovaäänisesti julistamiaan kulttuuripoliittisia periaatteita – heillehän tällainen kulttuurien sekoittaminen on juuri sitä paheksuttavaa postmodernistista rappiotaidetta – he olisivat potkineet Hirvisaaren joukoistaan jo aikoja sitten. Todellisuudessa, kuten tiedämme, Hirvisaari on perussuomalaisista erotettunakin vaikutusvaltainen ja arvostettu hahmo äärioikeistolaisissa piireissä.

Hommalaisten suhde sotaveteraaneihin on sitten rehellisesti sanoen tekopyhä. Hiljattain somessa kiersi muutaman veteraanin haastattelu: veteraanien asenne maahanmuuttajiin oli inhimillisesti myötätuntoinen, ja he ymmärsivät pakolaisten pakenevan samanlaista hätää kuin mikä Suomea aikoinaan kohtasi. Hommafoorumilla tämä luonnollisestikin johti raivokohtaukseen, ja kommentoijat leimasivat haastatellut veteraanit hyvinkin törkeästi loukkaavaan sävyyn vanhuudenhöperöiksi ja nykyaikaa tajuamattomiksi.  Tämä ei jostain syystä ollut hommalaisten mielestä veteraanien solvaamista. Heidän käsityksensä mukaan veteraaneilla ei saa olla omia mielipiteitä – veteraanien kuuluu seistä hiljaa rivissä ja nyökytellä nöyrästi kuin hommalainen julistaa siviilipalvelusmies Jussi Halla-ahon sertifioimaa totuutta.

Suomen Sisun tunnetussa suositeltujen lukemisten listassa loistivat poissaolollaan sekä kotimainen sotakirjallisuus että esimerkiksi Neuvostoliiton julmuuksien kuvaukset. Äkkinäinen luulisi molempien kiinnostavan ”isänmaallista” järjestöä. Me kuitenkin tiedämme paremmin: maahanmuuttokriitikoita ei kiinnosta katsoa maailmaa ylivoimaista Neuvostoliittoa vastaan taistelevan suomalaisen sotilaan eikä neuvostovankileirillä kituvan toisinajattelijan näkökulmasta, koska molemmissa tapauksissa pitäisi samastua alakynnessä olevaan, heikompaan, vainottuun. Se olisi aatteen kannalta paha riski, sillä koko ”maahanmuuttokriittisyyden” idea on olla vahvemman puolella, lyödä heikompaa ja nauraa hänen hädälleen.

Jos siis ajattelit äänestää perussuomalaista maahanmuuttokriitikkoa, koska luulit perussuomalaisia perinteisen isänmaallisuuden puolueeksi, olet väärässä. Totuus on seuraava:

• Perussuomalaiset maahanmuuttokriitikot eivät ole kiinnostuneita maanpuolustuksesta, vaan Hommalla maanpuolustustahto on selvästi alempi kuin suomalaisten keskuudessa keskimäärin
• Perussuomalaiset maahanmuuttokriitikot eivät ole halukkaita suojelemaan Suomea Venäjän uhalta, vaan monet heistä toivovat Suomen joutuvan Venäjän miehittämäksi ja Venäjän armeijan surmaavan maahanmuuttajat, suomenruotsalaiset jne
• Perussuomalaiset maahanmuuttokriitikot eivät ole suomalaisen kulttuurin asialla eivätkä ymmärrä suomalaisesta kulttuurista mitään, vaan haluavat hylätä suurimman osan suomalaisesta kulttuurista ja kirjallisuudesta
• Perussuomalaiset maahanmuuttokriitikot eivät arvosta sotaveteraaneja, paitsi sellaisia sotaveteraaneja, jotka ovat jo turvallisesti mullan alla eivätkä voi väittää vastaan, kun heidän nimissään vaaditaan asioita, joita he eivät olisi ikinä hyväksyneet

Jos taas haluat äänestää puoluetta, joka haluaa liittää Suomen Venäjän osavaltioksi, päästää Venäjän armeijan Suomea miehittämään, antaa Venäjän salaisen poliisin vainota suomalaisia ja nitistää veteraanit, suosittelen sinulle perussuomalaisia. Kaikki perussuomalaiset tai heidän kannattajansa eivät varmastikaan ole tällaisen kannalla, mutta puolueen vaikutusvaltaisin sisäinen ryhmäkunta, maahanmuuttokriitikot, ajaa juuri näitä asioita. Tarvittaessa se osaa kyllä kutsua Venäjän armeijan avukseen myös hoitelemaan oman puolueen ”väärämieliset”.

Perussuomalainen-lehden uudet palstat

(julkaistu ensimmäisen kerran Paljastetun blogissa 8. lokakuuta 2013)

SÄÄTIÖ: Timo Soinin tieteiskirjallisuushenkiset selitykset sille, mihin puoluetukirahat menevät ja miksi niitä ei näy piiritasolla. Mielikuvituksen huippu!

MATKAMUISTOJA SISÄAVARUUDESTA: Scifi- ja fantasialinjalla jatketaan. Jussi Halla-ahon katsaus omaan maailmankaikkeuteensa, jossa hänen henkilökohtaisiksi vihollisikseen julistamansa ventovieraat ihmiset muuttuvat ulkonäöltään samanlaisiksi sulautuakseen sitten yhteen unio mysticassa.

ON THE ROAD: Teuvo Hakkaraisen yhdistetty katsaus viinalajikkeisiin ja moottoripyöräkerhoihin. Teuvo kiertää Suomea kännissä moottoripyörällä, tapaa matkalla alan miehiä ja juhlii heidän kerhotiloissaan. Tukka putkella, tie edessä! Todellinen ylistyslaulu villin ja vapaan miehen itsenäisyydelle. Meikäläistähän eivät akat komenna, sanoi entinen mies.

NÄIN ELÄT ALEMMUUSKOMPLEKSIN KANSSA: terapiapalsta. Julkinen katkeruuden purkaminen koulutuskateuden aiheuttaman alemmuuskompleksin hoitokeinona. Terapeuttina Reijo Tossavainen.

NIGGAH SPOTTING. Lukijoiden omia neekeribongauksia (vrt. pornolehtien "omin käsin" -pornokuvasivu.) Parhaalle neekeribongaukselle Erotiikan Maailman vuositilaus ja ilmaiskappale Halla-ahon kootuista scriptahduksista. Tarkemmin ajatellen vain jälkimmäinen, Erotiikan Maailma tulee liian kalliiksi ja on arvomaailmaltaan epäilyttävän mokumielinen.

KIINALAINEN HÄPEÄPAALU: perussuomalaisista pahojaan kirjoittaneiden toimittajien sun muiden mokuttajien nimet ja osoitteet, valokuvat tähtäinristikkokuvioin sekä puolueen vapaaehtoisen tiedustelupalvelun antama kuvaus heidän päivärutiineistaan ja liikkeistään. Mukana myös suositukset katoltaäänestäjien tähtäyspaikoiksi huolella laskettuine pyssyn suuntauskulmineen. Kaiken kruunaa suurikirjaiminen kiistoteksti: "TÄMÄN ARTIKKELIN TARKOITUKSENA EI OLE KIIHOTTAA KETÄÄN MINKÄÄNLAISEEN RIKOKSEEN".

HUUMORIPALSTA: Helena Erosen neekeriaiheinen pakina. Ihan vitsillä vaan hei.

BAARIEN NAINEN: Ulla Pyysalon katsaus Helsingin kuumimpiin menopaikkoihin pöydän alta käsin.

JAMES HIRVISAAREN TAPAKASVATUSPALSTA: James Hirvisaari tunnetaan hienostuneena ja charmikkaana miehenä, joka voittaa kaikki puolelleen kohteliaisuudellaan ja reiluudellaan. Tällä palstalla hän opettaa viehätysvoimansa salaisuudet kaikille Perussuomalainen-lehden lukijoille.

GEBROKEN FINS VOOR UITLANDERS. Freddy van Wonterghemin hoono soomin alkeis kursi. Tälä kursila sinä maahan mutaja murijaani opit kolme kymenesä vuodesa yhtä hoono soomi ku Freddy sama ajasa.

Virtuaali-Homma, eli Homma-simulaatio niille, jotka eivät uskalla Hommalla käydä

(alun perin julkaistu Paljastetun blogissa 6. lokakuuta 2013)

Joukossamme on herkkiä sieluja, jotka eivät uskalla käydä Hommalla katsomassa, millaisia juttuja siellä kirjoitetaan. Modernin teknologian ansiosta hekin voivat kuitenkin muodostaa itselleen mielikuvan siitä, mistä Hommalla keskustellaan ja millä tavoin. On nimittäin mahdollista luoda uskottava ja eksakti simulaatio Homma-keskustelusta, joka asiantuntijoiden mukaan vastaa täysin alkuperäistä.

Olkaapa hyvät! Sanotaan, että keskustelusäie alkaa vaikkapa seuraavanlaisesta isänmaallisesta urotyöstä: ensin joku, sanotaanpa vaikka kuvitteellinen nimimerkki Mediaseururi, kopioi ja peistaa tiedotusvälineestä jutun, joka kertoo keski-ikäisen suomalaisen kalkkinaamaisen heteroukkelin uhriutumisesta muslimiterrorismin kynsissä. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että nelivuotias somalityttö on metrossa astunut hänen varpailleen. Tällöin sankari on mielestään hyvinkin oikeutetun isänmaallisen taistelunhalun elähdyttämänä hakannut pikkutytöltä aivokopan murskaksi sekä samaa järkähtämätöntä tunnetta osoittaen runnonut myös tytön vanhemmat teho- osastokuntoon.

Hommalaiset reagoivat tapahtuneeseen seuraavasti:
Ensin kuvitteellinen virkakunnan edustajaksi identifioituva nimimerkki pohtii asiaa muinaisantiikkisesta näkökulmasta verraten somaleja germaanisiin barbaariheimoihin ja päätyen johtopäätökseen, että kyseinen valkoisen rodun tulevaisuutta puolustanut sankari edusti alkuperäistä roomalaista kansallishyvettä eli virtusta tavalla, jota lällystynyt nykymaailma ei osaa arvostaa. 

Seuraavaksi puhuu nimimerkki Eikka Pöö Sukevan suljetulta julistaen, että sankarille tulisi antaa mitali tai ainakin maksaa tapporaha tunnustuksena isänmaallisesta urotyöstä. Tämä saa suurta kannatusta, ja useat nimimerkit ovat yhtä mieltä siitä, että ainakin kolehti tulisi kerätä urhon oikeudenkäyntikuluihin ja hänen perheensä auttamiseksi. Lakimiehen koulutuksen saanut hompanssi puolestaan ilmoittautuu vapaaehtoiseksi puolustamaan valkoisen rodun armoitettua esitaistelijaa julman demlatuomarin edessä.

Toisaalta joukko vapaaehtoisia ilmaisee halunsa kovistella tuomaria ennen oikeudenkäyntiä, jotta varmistuisi, että tuomari tuomitsee oikein eli vapauttaa syytetyn. "Emmehän halua, että tuomarin lapset joutuvat kärsimään isän demlalaisuudesta", vihjailee alkuperäisen idean esittäjä, ja tämä tuo hänelle kaikkien keskustelijoiden suosion. 

Tietyssä vaiheessa tapaus kulkeutuu kansainvälisten medioiden tietoon, jolloin osoittautuu, että niiden ymmärtämys valkosuomalaisen rodun esitaistelijaa ja hänen toimintansa itsepuolustuksellista luonnetta kohtaan on kovin rajallinen. Tämä synnyttää närkästyneitä vastareaktioita ja uumoillaan eräiden tavanomaisten epäiltyjen levittäneen epäisänmaallista disinformaatiota ulkomaaneläville. 

Epäiltyjen kuohitsemisesta ja suolistamisesta fantasioidaan kymmenen viestin voimin, kunnes yksi keskustelijoista esittää teorian, jonka mukaan ulkomaiden kirjoittelu todistaa taas kerran dhimmiytymisen saavuttaneen korjaamattomat mitat ja tilanteen olevan pelastettavissa vain laajamittaisin teloituksin ja puhdistuksin. Teoria saa entusiastista kannatusta. 

Muutama keskustelija ilmaisee myös huolensa vaarasta, jonka vainotulle sankarille tuottavat murhanhimoiset somaliterroristit ja heidän vielä armottomammat mokuttajaliittolaisensa. Tässä vaiheessa näet jokin somalijärjestö on rohjennut julkisesti valitella tapausta, esittää surunvalittelunsa uhrien omaisille ja toivoa, että oikeus tapahtuu Suomen lakien mukaan. Tämä tulkitaan Hommalla tietysti niin, että julmat somalisoturit ovat päättäneet omavaltaisesti rangaista miesparkaa kauhistuttavan sharia-lakinsa mukaan, sillä sitähän muslimit aina tarkoittavat puhuessaan oikeuden tapahtumisesta, senhän sanoo jär... ei kun Halla-ahon blogikin.

Lopulta keskusteluun puuttuu myös yksinäinen järjen ääni, joka kysyy, oliko se pikkutytön surmaaminen oikeasti kovinkaan viisasta tai oikeutettua. Tälle kirjoittajalle mode, joka on nimeltään jotain sellaista kuin gpu tai Minimirakkaus, rätkäisee tietysti bannit mokutuksesta, mutta sitä ennen hollantilaisniminen nimimerkki toteaa että on aina hyvä kun saadaan yksikin potentiaalinen muslimiäiti hyvissä ajoin pois pelistä, ja venäläisniminen nimimerkki toteaa että tällainen pikkutyttöjen sääliminen on vain valkoiselle rodulle ominaista hyvyyttä, jonka päälle neekerit eivät ymmärrä ja josta valkoisten on aika oppia pois, jos mielivät voittaa maailmansotansa neekereitä vastaan.

Edellä oleva on autenttista lähentelevä simulaatio tyypillisestä keskustelusäikeestä Hommalla, ja sen avulla Hommalla koskaan käymättömät saavat aivan riittävän hyvän mielikuvan siitä, millaisia juttuja siellä kirjoitetaan. 

Huomioita Halla-ahon kultista

/julkaistu ensimmäisen kerran Paljastettu-blogissa 6. lokakuuta 2013)

Halla-aholaisuuden kulttimaisia piirteitä porukalla pohdittuamme päädyimme panemaan kokoon seuraavan listan niistä periaatteista, joille halla-aholaiset maailmankuvansa ja retoriikkansa perustavat. 

Listan ensimmäinen luuranko on julkaistu Todellisuus.org -nettifoorumilla, mutta sitä on sittemmin laajennettu ja kommentoitu:
1. Ulkomaalaisen tekoja ei tule ymmärtää kuten suomalaisen tekoja yksilöpohjalta, koska ulkomaalainen ei ole yksilö, vaan kollektiivisen kulttuurinsa vanki. Tämä on halla-aholaisuuden ehkä keskeisin periaate ja tästä halla-aholainen rasismi kumpuaa. Laajennettuna sen voidaan sanoa koskevan jopa kaikkia halla-aholaisiin kuulumattomia: heidän katsotaan olevan yksi yhtenäinen ”vihervasemmistolaisten”, ”mokuttajien” massa, jolla ei ole minkäänlaisia sisäisiä mielipide-eroja mistään. 

Siinä missä halla-aholaiset kieltäytyivät ottamasta minkäänlaista vastuuta tai myöntämästä minkäänlaista ideologista yhteyttä Anders Behring Breivikiin, jopa kokoomuslainen, joka puhtaasti kotikasvatuspohjalta ja epäpoliittisesti on kyllästynyt rasistien törkeyksiin, julistetaan vihervasemmistolaiseksi, joka on jotenkin moraalisessa vastuussa pikkuanarkististen huligaanien töhryistä. 

2. Minkäänlainen positiivinen erityiskohtelu millekään vähemmistölle on kantaväestön syrjimistä. Toisin sanoen ruotsinkieliset kaavakkeet virastoissa ovat suomenkielisten syrjintää ja invalidiluiskat kirjastoissa ovat tervejalkaisten syrjintää. 

Tasa-arvoisuutta on se ja vain se, että kaikkia palvellaan suomeksi ja että kaikki, myös invalidit, saavat tasa-arvoisesti kiivetä portaat ylös.

3. Epähumaani äärioikeistolaisuus on vain objektiivisuutta, kiihkottomuutta ja tieteellisyyttä. Kaikenlainen humanitaarisuus on vasemmistolaisuutta ja johtaa väistämättä stalinismiin. Itse asiassa epähumaani äärioikeistolaisuus on oikeasti humanitaarisuutta humaanimpaa, koska humanitaarisuus on oikeasti stalinismia. 

Tästä ajattelutavasta esimerkiksi Sampo Terho antoi mainion esimerkin sanoessaan, että kommunismi voitti, koska kommunistien propagandassaan harjoittama vetoaminen kansainväliseen solidaarisuuteen, ihmisten yleiseen hyvyyteen ym. siirtyi kapitalismin puhetapaan. Tämän logiikan mukaan hyvyys – siis puoluerajojen yli tunnustettu hyvyys – on kommunismia.

4. Rasismi on ongelmallinen käsite, ja sitä paitsi olemme kaikki rasisteja, joten rasismin kieltäminen johtaa sananvapauden riistämiseen. Populismi on ongelmallinen käsite, ja sitä paitsi populismi kuuluu demokratiaan, joten populismin paheksuminen on demokratianvastaisuutta. 

Tämä demokratiakäsitys on tyypillinen kehitysmaille, joissa vaalit vaativat kuolonuhreja: oikeusvaltio ja yhteiskuntarauhan suojelemiseksi pystytetyt demokratian rajoitukset, amerikkalaisella termillä ”checks and balances”, ovat vain kansan tahdon rajoituksia. ”Kansalla” tulee olla demokratian nimessä oikeus vaikka riistää yksittäisen ihmisen ihmisoikeudet.

5. Maahanmuuttaja ei kotoudu. Maahanmuuttajan lapset ovat toisen polven maahanmuuttajia, maahanmuuttajan lapsenlapset kolmannen polven maahanmuuttajia.

6. Maahanmuuttajan rikokset johtuvat maahanmuuttajan kulttuurista ja uskonnosta, ja maahanmuuttaja tekee rikoksia osana kulttuurista sodankäyntiä. Suomalaisen rikokset johtuvat yksilöllisistä luonteen heikkoudesta, tai eräissä tapauksissa isänmaallisen valkoihoisen oikeutetusta katkeruudesta hyysäysyhteiskuntaa vastaan. 

Kuten Oriana Fallaci sanoisi, jos eläisi, ja sanoikin eläessään: jos somali kuseskelee seinälle, kyse on muslimiyhteisön kollektiivisesta halveksunnan osoituksesta lännelle, mutta jos valkoinen heteromies kuseskelee seinälle, se johtuu vain asianomaisen valkoisen heteromiehen yksilöllisestä huonotapaisuudesta. 

Korollaari: maahanmuuttajan tekemänä sama rikos on aina jotain paljon hirveämpää ja kohtalokkaampaa kuin kantaväestöön kuuluvan tekemänä. Kun perussuomalaisten ”työmiehenä” toimivan entisen ammattiyhdistysmiehen raiskaustuomio synnytti keskustelua, eräs häntä puolustamaan rientäneen ”vapaapalokunnan” miehistä julisti: ”Minä en tunne ketään joka ei olisi syyllistynyt johonkin seksuaalirikokseen, tai sen tunnusmerkistön täyttävään tekoon, lähes kaikki luokkakaverit syyllistyivät siihen jo ala-asteella, sen jälkeen teot ja puheet muuttuivat vain ronskimmiksi.” 

Toisin sanoen raiskauksesta tuli anteeksiannettava hairahdus, koska oma mies sen teki – ja suomalaisillakin oli nyt raiskauskulttuuri, mutta siinä missä maahanmuuttajien väitetty ”raiskauskulttuuri” oli tällaisten keskustelijoiden mielestä raskauttava asianhaara, suomalaisilla se taas oli lieventävä!

7. Maahanmuuttajakriitikoiden kuva yhteiskunnallisista vastakkainasetteluista on sisäisesti ristiriitainen, koska heidän tarkoituksensakaan ei ole mikään muu kuin (totalitaarisen) vallan haaliminen itselleen, ei minkään konkreettisen epäkohdan (edes maahanmuuton ongelmien) korjaaminen. 

Seuraavat kaksi asetelmaa ovat suosittuja maahanmuuttajakriitikoiden retorisia keinoja, jotka kuitenkin asiasisällöltään ovat yhteensopimattomia. Kumpikin on tietysti tarkoitettu vetoamaan keskiluokaksi itsensä mieltäviin henkilöihin, jotka kokevat olevansa vastuuttoman, rikollisen alaluokan uhkaamia ja tylyn yläluokan sortamia:

a) Maahanmuuttajakriitikot ovat yhteiskuntaa ylläpitäviä, kovaa työtä tekeviä miehiä, joiden selkänahasta maahanmuuttajien maahantuonti maksetaan. Maahanmuuttajakriitikoiden vastustajat ovat hippipummeja ja hasiksenpolttajia, jotka elävät maahanmuuttajakriitikoiden siivellä Kallion suvaitsevaisuuskuplassa.

b) Maahanmuuttajakriitikot ovat oikeaa juurevaa unohdettua kansaa, joka joutuu etnohelvettilähiöissään kärsimään maahanmuuttajista, samalla kun maahanmuuttajia maahantuova eliitti eristäytyy omille valkoisille hienostoalueilleen, joihin maahanmuuttajien väitetysti aiheuttamat ongelmat eivät ulotu.

A)- ja b)-kohtiin vedotaan pokkana jopa yhden ja saman puheenvuoron sisällä. Maahanmuuttajiin asiallisesti ja suvaitsevaisesti suhtautuvat ihmiset leimataan aina joksikin muuksi kuin ”kansaksi” - milloin ”kansan” rahoilla eläviksi pummeiksi ja narkomaaneiksi, milloin ”kansaa” sortavaksi eliitiksi – eikä tässä olla näkevinään mitään ristiriitaa.

8. (liittyy läheisesti kohtaan 6). Maahanmuuttajien oletetaan jatkuvasti – kollektiivina, maahanmuuttajien suurena ummana – syyllistyvän sangen väkivaltaisiin tekoihin, jotka lähtökohtaisesti oikeuttavat kaiken, mitä maahanmuuttajakriitikoiden leiri tekee, Breivikin terrori-iskua myöten. Mitä tahansa maahanmuuttajakriitikko tekeekin, maahanmuuttajien väitetään etukäteen jo tehneen paljon pahempia asioita. Tämän kulttilaiset ottavat itsestäänselvyytenä.

9. Jussi Halla-ahon kirjoitukset ovat erehtymättömiä: Jussi Halla-ahon kirjoitukset todistavat pelkällä olemassaolollaan, että ”mokuttajat” ovat väärässä. Varsin monet Halla-ahon kannattajat itse asiassa kieltävät koskaan lukeneensakaan miehen kirjoituksia ja vakuuttavat olevansa hänen puolellaan ennen kaikkea periaatteellisista sananvapaussyistä.

Aikoinani pidin tätä osana äärioikeiston ainaista valehtelua, mutta viime aikoina olen alkanut ottaa tämän vakuuttelun vakavasti. Suurimmalle osalle kannattajista Jussi Halla-ahon kirjoitukset eivät itse asiassa ole ollenkaan niin tärkeitä sisältönsä kuin symbolisen arvonsa kannalta – siksi, että jossain ylipäätään on olemassa yliopiston tohtorismiehen kirjoittama kokoelma tekstejä, jotka pelkästään niistä säteilevällä yliopistollisella arvovallalla kumoavat kaikki mahdolliset vastaväitteet. 

Kun opetuslapset ovat vakuuttuneet siitä, että kaikkeen mahdolliseen kritiikkiin löytyy jo valmis ja tyhjentävä vastaus profeetan pyhistä kirjoituksista, he voivat kuitata kaiken liikkeen ulkopuolelta tulevan arvostelun toteamalla, että Halla-aho on osoittanut tuon väitteen vääräksi, eikä heidän itsensä tarvitse. Kaiken lisäksi tämä läpitunkematon itsevarmuus on saanut monet vastustajatkin miettimään, olisiko Halla-ahon jutuissa sittenkin itua – vieläpä pelkäämään niiden lukemista, jos vaikka oma maailmankuva järkkyisi. 

Todellisuudessa Halla-ahon jutut eivät oleelliselta sisällöltään erotu äärioikeiston vanhastaan kierrättämistä myyteistä, ja sekä lukijoiden että vastustajien aliarviointi on typerryttävää luokkaa.

Yksi kulttilaisten keskeisiä väitteitä on, että Jussi Halla-ahon kirjoitukset eivät ole rasistisia eivätkä loukkaavia, vaan niistä saadaan sellaisia ainoastaan ilkeämielisellä, kontekstista irrottavalla lukemisella. Tämäkin väite perustuu siihen, että tekstejä ei oikeastaan lueta, vaan niiden annetaan vain olla olemassa omassa pyhyydessään. 

Kun kultin ulkopuolelta tulevat henkilöt alkavat lukea tekstejä oikeastikin ja tarkastella niitä länsimaisten, demokraattisten arvojen kontekstissa, tietenkin ne näyttäytyvät rasistisina, fasistisina ja perusluonteisimpien oikeusperiaatteiden vastaisina, mutta sepä onkin väärä konteksti: kulttilaisten mielestä ainoa oikea konteksti on kultin konteksti, jossa näiden tekstien pelkkä olemassaolo on ihmeellinen, hyvä ja pyhä asia.

Koska Halla-ahon tekstit ovat pyhiä tekstejä, niitä ei voi lukea eikä arvostella kuten maallisia tekstejä. Se, että joku lukee ne ja arvostelee niitä esimerkiksi tavallisin poliittisen journalismin keinoin, on kulttilaisten mielestä jo itsessään merkki asianomaisen ilkeämielisestä luonteesta ja henkilökohtaisesta kaunasta ja kateudesta Halla-ahoa kohtaan. 

10. Islamin ja maahanmuuton vaara on absoluuttinen vaara, johon ei ole olemassa minkäänlaista ratkaisua, paitsi karkottaminen ja surmaaminen. Kaikki yrityksetkin ratkaista sitä millään muulla tavalla kuin maahanmuuttajia tappamalla tai maasta karkottamalla ovat pelkkää lyyran soittoa palavalle Roomalle, silkkaa turhuutta ja dhimmiyttä. Vain maahanmuuttajien ihmisoikeuksien väkivaltaisella loukkaamisella voidaan ratkaista maahanmuuttajaongelma. 

Maahanmuuttajakriitikot huutavat kyllä kurkkunsa käheiksi naisten ympärileikkauksista ym., mutta koskaan asiaa ei nähdä siitä näkökulmasta, että maahanmuuttajanainen tulee Suomeen nimenomaan pakoon sukuelimiä silpovaa kulttuuria ja että Suomessa hänen ja hänen tyttäriensä on parempi olla kuin omassa maassaan. 

Ehei: maahanmuuttajakriitikon mielestä naisia sortavia käytäntöjä ei lopeteta auttamalla ja tukemalla naisia, vaan karkottamalla naiset vaikka väkivalloin apumme ja tukemme ulottumattomiin. Kuten nimimerkkiä Escritor käyttänyt maahanmuuttajakriitikko sanoi Jussi Jalosen blogin kommenttipalstalla: ”Musliminaisten ja heidän lapsien [sic!] kotouttaminen Suomeen onkin asia, jota ei tulekaan edistää mitenkään.”.

11. Maahanmuuttajan epäinhimillistäminen on viety niin pitkälle, että edes maahanmuuttajanaista ei nähdä seksuaalisesti haluttavana. Musliminainen ei ole kaapunsa alla edes jännittävä kielletty hedelmä, vaan hänet on systemaattisesti epäinhimillistetty ”käveleväksi säkiksi”. 

Kun nuori maahanmuuttajanainen nousee esimerkiksi politiikkaan, kauneuskuningattareksi tai kulttuurin tekijäksi, hänet leimataan esimerkiksi kiintiön edustajaksi ja hänen aikaansaannoksensa kiistetään – vaikkapa Nasima Razmyarin osallistuminen television tanssikisoihin kirvoitti maahanmuuttajakriitikoilta paljon ilkeyksiä hömppäkuuluisuudesta, mutta toisaalta myös fantasioita siitä, kuinka jotkut Nasiman selän takana piilottelevat, kuvitellut ”afgaaniyhteisön johtajat” antavat käskyn hänen kunniamurhaamisestaan, koska hän on tanssahtelemalla rikkonut ikiaikaisen ja muuttumattoman muslimikulttuurin käskyjä vastaan.

Kuvaavaa kyllä seksuaalisia fantasioita ei esiintynyt. Tähän on vissi syynsä. Muistan 2000-luvun alkupuolelta Jaakko Myöhäsen nettikirjoituksessaan naisten ja miesten kohtaamattomuudesta lausuneen, että seksuaalinen halu on pohjimmiltaan ihmisen tervettä sosiaalista järkeä: se vetää peräkammarinpojan ja tytön ihmisten ilmoille osallistumaan lajitoveriensa elämään. Karkeakin seksuaalinen fantasia halutun sukupuolen edustajasta on viime kädessä tunnustus hänen ihmisyydelleen, sillä kyky tuottaa yhdessä jälkeläisiä on määritelmällisesti merkki samaan lajiin kuulumisesta. 

Siinä missä musliminainen on maahanmuuttajakriitikoiden propagandassa epäseksualisoitu, muslimimies on yliseksualisoitu: hänen katsotaan tulevan tänne ja raiskaavan suomalaiset naiset ja koko länsimaailman. Tällaisilla mielikuvilla lietsotaan tietenkin kantaväestön nuoria miehiä väkivaltaan muslimimiehiä vastaan, ”puolustamaan naisiamme”. 

Toisinaan tietysti muistetaan korostaa sitä, että maahanmuuttajat ovat muslimimiehiä ja pelkkiä muslimimiehiä, eikä maahan tule naisia yhtikäs miltään suunnalta. Nuoriin kantaväestön miehiin on lietsottava sellainen tunnelma, että heiltä viedään nyt naiset käsistä. 

Todellisuudessa tietysti Suomessa on jo paljon nuoria maahanmuuttajataustaisia naisia, kaikki eivät ole muslimeja, eivätkä kaikki nimellisesti muslimitaustaiset perheet ole kliseenmukaisia haareminvartijamiesten valtakuntia – monet pakolaisethan ovat lähteneet kotimaistaan juuri päästäkseen pois tällaisesta kulttuurista. 

Toisenlaisessa ilmapiirissä nuoret naimattomat miehet voisivat kiinnostua maahanmuuttajatytöistä mahdollisina peti- ja aviokumppaneina. Maahanmuuttajakriitikoiden vanhimmistolla ei ole varaa siihen, että tämä saisi heidän nuoremman ja vielä kenties paatumattoman polvensa järkiintymään takaisin ihmisiksi. Itse asiassa useampi kuin yksi maahanmuuttajakriitikko on todennutkin, että jos maahanmuuttajien enemmistö olisi nuoria naisia, mitään maahanmuuttajakritiikin aaltoa ei olisikaan. 

No, huomattava osa maahanmuuttajataustaisista uussuomalaisista itse asiassa on nuoria naisia, ja yhä useammat seurustelevat tai ovat jopa menneet naimisiin kantapeikon kanssa. Tämä on kuitenkin halla-aholaisesta näkökulmasta hyvin ikävä asia, joka täytyy hämärtää näkyvistä. 

Espanjan sisällissodan aattona eräs sikäläinen intellektuelli pani merkille, että kovat proletaarimiehet eivät enää vihellelleet eivätkä hyväntahtoisen himokkaasti ehdotelleet mitään kauniille hyvinpukeutuneille ylemmän luokan neidoille. Miehet vain kiroilivat ja mutisivat luokkavihan täyteisiä solvauksia. Intellektuelli kirjoitti havaintonsa kommentiksi päiväkirjaansa: ”Kun politiikka on hormoneja vahvempi, meillä ei ole toivoa.”

Ei meilläkään.