torstai 14. marraskuuta 2013

Maahanmuuttokriitikot ja Singapore

(julkaistu alun perin Paljastetun blogissa 14. marraskuuta 2013)

Usein hompanssien keskusteluissa esitetään jonkinlaisena esikuvana Singapore, koska sinne ei päästetä turvapaikanhakijoita. Itse asiassa useampi kuin yksi maahanmuuttokriitikoistamme asustelee nykyisin juuri Singaporessa, isänmaallista kyllä, ja olenpa erään sinne asettuneen nähnyt netissä valittelevan sitä, että ”kansallisvaltion kannattajia” Suomessa vainotaan.

On siis syytä tarkastella Singaporea valtiona, kun kerran se on ilmeisesti maahanmuuttokriitikoiden mielestä esikuvallinen.

Singapore on väkiluvultaan jokseenkin Suomen kokoinen, mutta pinta-alaltaan tietysti viisisataa kertaa pienempi kaupunkivaltio, joka tunnetaan maailmalla ennen muuta finanssi- ja kauppakeskuksena. Se oli aikoinaan brittiläinen siirtomaa, mutta mikäpä maapala ei siihen aikaan ollut. 1800-luvun alkupuolella Singapore oli yksi brittien ns. salmisiirtokunnista (Straits Settlements) Malakan niemimaalla; Malesian itsenäistyttyä Singapore kuului aluksi siihen, mutta erosi pian omaksi itsenäiseksi valtiokseen, koska singaporelaiset eivät halunneet jäädä Malesian ja Indonesian välille syttyneen sodantapaisen konfliktin jalkoihin.

Nykyään Singapore on yksi maailman vauraimpia ja menestyneimpiä maita monilla mittareilla. Ei siis ole mitään ihmeteltävää siinä, että hompanssit haluavat Suomesta Singaporen. Mutta katsotaanpa, millaista elämä Singaporessa olisi hompanssille.

Singapore on monikulttuurinen maa. Maassa on neljä virallista kieltä: englanti, mandariinikiina, malaiji ja tamili. Useimmat julkiset kyltit ovat kaikilla neljällä kielellä. Käytännössä vahvimmat kielet ovat englanti ja kiina, molemmat periaatteessa maahanmuuttajakieliä. Malaiji on se kieli, jota alueella on alun perin puhuttu, aivan kuten naapurimaassa Malesiassakin – se on yksi alueen suuria kieliä, joka on levinnyt kauppiaiden mukana, ja sukua Polynesian ja Filippinien kielille. Brittisiirtomaa-aikana se kuitenkin jäi isompiensa jalkoihin, kun maata hallitsemaan asettui brittivirkamiehiä ja työvoimaksi kaupunkivaltion kehittyvään kapitalismiin muutti laumoittain kiinalaisia. Tamili taas on Singaporen intialaisyhteisön kielistä puhutuin – se on yksi eteläisen Intian dravidakielistä. Missä britit, siellä intialaiset – tämä sääntö päti siirtomaa-aikana, ja intialaisyhteisöjä ja intialaisvaikutteita on tänäänkin monissa entisissä brittisiirtomaissa.

Käytännössä tietysti kielet ovat sekoittuneita: kadun hallitseva kieli on yhtaikaa kiinalais- ja brittiläiskorosteinen, lauserakenteeltaan kiinalaisvaikutteinen Singaporen englanti eli ns. Singlish.

Mietitään, miltä tämä näyttäisi Suomessa: meillä puhuttaisiin yleisesti siirtomaa-ajan perintönä ruotsia (vrt. Singaporen englanti), mutta suurin osa maan väestöstä olisi venäläisiä (vrt. Singaporen kiinalaiset), mahdollisesti myös muita slaavilaisia itäeurooppalaisia, esimerkiksi puolalaisia (suurin osa Singaporen kiinalaisista puhuu muita kiinan muotoja kuin mandariinia, ja kiinan ”murteet” ovat tosiasiassa pikemminkin sukukieliä, eivätkä edes kovin läheisiä). Kansallislaulu olisi suomeksi (Singaporessa se on malaijinkielinen), samoin eräät muut isänmaallisesti symboliset tekstit (Singaporessa malaiji on armeijan komentokieli sekä kunniamerkkien mukana annettavien kunniakirjojen kieli). Vaikea sanoa, mikä porukka voisi vastata intialaisia, mutta sovitaan nyt vaikka niin, että Venäjältä olisi venäläisten ja puolalaisten lisäksi muuttanut turkkilaiskieliä, kuten tataaria, azeria ja turkmeenia, puhuvia muslimeja. He olisivat luultavasti saaneet tataarista virallisen kielen, kuten tamili on Singaporessa. Azerimme ja turkmeenimme olisivat vallitsevissa oloissa suhteellisen tyytyväisiä tilanteeseen, koska turkkilaiskielet ovat yleensä keskenään ymmärrettäviä, joten hekin saisivat melko paljon tolkkua tataarinkielisistä kylteistä ja kokisivat saaneensa tunnustusta omalle etniselle erityisluonteelleen.

Puhutuin kieli olisi tietenkin pakkoruotsi, joka toki olisi saanut paljon vaikutteita venäjästä. Tietenkin virallinen Suomi järjestäisi aika ajoin kampanjoja puhtaan riikinruotsalaistyyppisen ruotsin puolesta: ”Tala ren svenska!” -iskulauseita roikkuisi joka seinällä. Venäläisväestömme puhuisikin siedettävää riikinruotsia, vaikkakaan ei aina aivan täydellistä. Jokainen julkinen tiedotuskyltti olisi ruotsiksi, venäjäksi, suomeksi ja tataariksi, tässä järjestyksessä. Suomen kielellä olisi seremoniallinen asema esimerkiksi kansallislaulun ja armeijan komentojen kielenä, mutta Suomalaisuuden liitto, joka tässä vaihtoehtotodellisuudessa olisi kiltti ja hallitusta kohtaan nöyrä sylikoirajärjestö, esittäisi silloin tällöin kohteliaita ja sivistyneitä vetoomuksia perinteisen kansalliskielen parantamisen puolesta. Hallitus vastaisi yhtä kohteliailla ja ympäripyöreillä fraaseilla, mutta elämä jatkuisi entiseen tapaan meluisan afäärihengen vallitessa, ruotsiksi ja venäjäksi.

Singapore on vauras, säntillinen ja lahjomaton maa, jossa on hyvä tehdä bisnestä, mutta monet länsimaiset oikeudet ja vapaudet ovat siellä huonolla tolalla. Ilkivaltaisia nuoria miehiä rangaistaan siellä raipaniskuilla – jostain kumman syystä maahanmuuttokriitikkomme eivät pidä tätä erityisen barbaarisena, vaikka näkevätkin islamin sharia-lain edellyttämät raipparangaistukset merkkinä äärimmäisestä pahuudesta ja raakamaisuudesta. Mutta tämähän ei ole ensimmäinen eikä viimeinen asia, johon hompanssit soveltavat kaksia sääntöjä.

Kuten edellä tuli mainituksikin, Singapore on monikulttuurinen maa, ja monikulttuurisuus otetaan siellä vakavasti – suorastaan kuolemanvakavasti. Tämä ei ole pelkkä kielikuva. Raipparangaistuksen ohella Singaporessa on yhä käytössä kuolemanrangaistus, ja teloitusmääräyksiä jaellaan anteliaalla kädellä. Aseiden käyttö on maassa turvallisuusjoukkojen, poliisin ja armeijan yksinoikeus, mutta perussiviili pannaan tuliluikkuleikeistä herkästi kalmajäähypenkille. Esimerkiksi kokoontumisvapautta rajoittavan lain rikkomisesta voi joutua hirsipuuhun, jos yrittää turvata laitonta poliittista kokousta ampuma-asetta heiluttamalla (edes aseen laukaiseminen ei ole välttämätöntä). Pyssyllä ampuminen asutulla alueella voi sekin olla nirrinlähdetysperuste, vaikka kukaan ei olisikaan ollut vaarassa.

Monikulttuuripolitiikan arvostelu sinänsä ei ole vielä kuolemantuomion arvoinen rikos Singaporessakaan, mutta maan hallinto lähtee siitä periaatteesta, että minkäänlaisia etnisten suhteiden horjutusyrityksiä ei hyväksytä. Hommafoorumilaistyyppisiä puheenvuoroja esittävät singaporelaiset joutuvat hyvin huumorintajuttoman oikeusistuimen eteen, sillä monikulttuurisen maan sisäisen sopusoinnun säilyminen on osa perustason yhteiskuntarauhaa, sitä harmoniaa, jota itämaissa ei järkytetä. On myös todennäköistä, että hommalaistyyppisistä puheista päätyisi Singaporessa pitkäksi aikaa turvasäilöön (paikallisella termillä ennaltaehkäisevään vankeuteen,preventive detention) – vangituksi hallinnollisella määräyksellä ilman oikeudenkäyntiä – vaikka laista ei suoraan löytyisikään passelia pykälää.

Homma-foorumilla on, kuten tiedämme, jo vuosia esiintynyt fantasioita sisällissodasta, ”punamädättäjien” surmaamisesta ym. Hompanssit ovat myös joka välissä korostaneet aseistautuneisuuttaan ja asetaitojen tarpeellisuutta nujerrettaessa maata hallitseva eliitti. Singaporessa tällaisista puheista irtoaa melkoisella todennäköisyydellä henkiriepu, ainakin jos niitä tussareita ja torrakoita löydetään asianomaisten kotoa. Luultavasti Singaporessa yksikään hommafoorumilainen ei enää olisi vapaalla jalalla, eivätkä törkysuisimmat ainakaan valtiopäivillä hilluisi: jos Suomi olisi kuin Singapore, he olisivat joutuneet jouluksi kaulastaan kuuseen roikkumaan, täysin voimassa olevien lakien mukaan. Monikulttuurisuuden vastustaminen olisi tietenkin laskettu raskauttavaksi asianhaaraksi tuomiota langetettaessa.

Pistää naurattamaan, että Suomea kommunistisena helvettinä pitävä ja täältä Singaporeen emigroitunut mies itkeskelee sitä hirveää sortoa, jota ”kansallisvaltion kannattajat” Suomessa muka joutuvat kärsimään. Täällä meillä ”kansallisvaltion kannattajat” äänestetään eduskuntaan meidän kaikkien selkänahasta veroina revittyjä sievoisia tuloja nauttimaan ja asioistamme päättämään, kun Singaporessa he joutuisivat vihreää mailia kävelemään.

Kaikilta osin on siis käsittämätöntä, että maahanmuuttokriitikot niin ihailevat Singaporea. Monessakin mielessä sen luulisi olevan heidän painajaisensa: maa, jossa kammottu ”väestönvaihto” on jo toteutunut alkuperäisen malaijiväestön jäätyä täysin kiinalaisvyöryn jalkoihin; maa, jossa maahanmuuttajien ja siirtomaaherrojen kielet ovat paremmassa asemassa kuin historiallisen asuttajakansan kieli; maa, jossa kaikenlainen monikulttuurisuuden rohkea kyseenalaistaminen – esimerkiksi nyt vaikka sianpäiden heitteleminen moskeijaan – tulkitaan kansallisen turvallisuuden uhkaamiseksi ja jossa siitä rangaistaan tämän tulkinnan mukaan; maa, jossa isojen poikien viattomat aseleikit ja oikeutetut sisällissotafantasiat johtavat kuolemanselliin ja kaulakiikkuun. Miten ihmeessä hompanssit voivat intoilla tällaisesta maasta?

Todellisuudessa hommalaisten tavoitteena ei oikeasti ole maahanmuuton rajoittaminen, saati sitten kansallisen kulttuurin puolustaminen. Se, mitä he haluaisivat, olisi avoimesti sortava, kova ja väkivaltainen valtiovalta nykyisen kiltin ja neuvottelevan sijaan. Esimerkiksi Singaporen kaltainen – maahan on muodollisista demokraattisen oikeusvaltion piirteistään huolimatta varsin autoritaarinen, kovaotteinen ja painostava, ainakin länsimaisen liberalismin näkökulmasta. Kiinalaisen kulttuurin lähtökohdat voivat olla hyvinkin toisenlaiset, en minä sitä sano – olkoonkin että aika monet singaporelaisen yhteiskunnan ja lainsäädännön erikoispiirteet ovat ilmeisesti vakiintuneet jo brittisiirtomaa-ajalla. Yksi tulkinta Singaporen oloista onkin, että siellä paikallinen väestö on alkanut hallita itseään omina siirtomaaherroinaan.

Suomen kaltaisissa maissa valtion valtaa käytetään ja sovelletaan melko sivistyneesti ja asiallisesti, ja avoin sorto loistaa enimmäkseen poissaolollaan. Luonnollisesti tällaisenkin valtion tukena on kova ja armoton väkivaltakoneisto, jolta kyllä saa luodin nahkaansa, jos sitä menee avoimesti uhkaamaan. Se kuuluu valtion luonteeseen ja määritelmään. Meillä vain sivistyminen on niin pitkällä, ettei täällä lähetetä dum dum -luoteja ampuvaa tappajaosastoa joka ikistä kiljupunkkaria lahtaamaan vain siksi että se kiljuu hasispäissään torilla armeijan olevan perseestä ja hallituksen natseja.

Juuri tämä valtiovallan sivistyneisyyden aste se pohjimmiltaan ottaakin hommalaisia aivoon. Kansallisesta kulttuurista he eivät oikeasti voisi (v---u!) vähempää välittää, ja luultavasti muslimitkin olisivat talibaneja myöten Homman kirjoissa ihan hyviä tyyppejä, jos Neuvostoliitto olisi yhä olemassa, miehittäisi Afganistania ja kävisi kommunismin nimissä sotaa paikallisia islamistiryhmiä vastaan. Valtiovallan humaani ja kiltti julkisivu se heitä suututtaa.

Mitä todennäköisimmin hompanssit kelpuuttaisivat monikulttuurisuuden ja paljon nykyistä vapaamman maahanmuuttopolitiikan, jos sitä sovellettaisiin singaporelaiseen tapaan: sinä hyväksyt nyt tuon moskeijan tuossa vastapäätä, tai sitten kohtelias kiinalainen pyöveli sovittaa köyden käkättimesi ympärille. Kun maahanmuuttokriitikot uskottelevat itselleen, että heille esitetyt varsin kohtuulliset vaatimukset kohdella muita ihmisiä ihmisiksi ovat jotain ”kommunistien harjoittamaa mielipidevainoa”, taitaa olla niin, että kyse on heidän jonkinmoisesta seksuaalisesta tms. fantasiastaan: itse asiassa kaikki olisi heidän mielestään täysin kunnossa, jos yhteiskunta panisi heidät kuriin kädestä vääntämällä ja pyssyllä uhkaamalla.

Silloin kun joku hommalainen onnistuu vuosikausia kuvottavia törkeyksiä syydettyään hankkimaan itselleen parin hassun huntin sakot kansanryhmän vastaisesta kiihottamisesta, voi sitä uhriutumista, itsesääliä ja oman kilven kiillottamista. Sekä hommalainen itse että hänen kannattajansa ja tukijansa oikein piehtaroivat mielihyvässä ja marttyyriudessa ja vertailevat täysin päättömästi taskurahasakkojaan Neuvostoliiton tai Natsi-Saksan uhrien kokemiin julmiin rangaistuksiin, mitä näitä nyt olikaan: teloittamisia takaraivoon ampumalla (Katyn), kaasukammiossa tikahduttamisia (Auschwitz), napapiirin taakse karkoittamisia (Siperia, Komi) ja vaarallisten ja epäterveellisten töiden teettämisiä ilman suojavarusteita (Kolyma).

Omasta mielestäni on lievästi sanoen mautonta esittää, että kännykän hinnan maksaminen valtion kassaan olisi kärsimyksenä millään tavalla verrannollinen kaivos- tai metsänhakkuutöissä menehtymiseen, kaasukammiossa kuolemiseen tai Siperian-reissuun ilman talvivarusteita (muslimikriittisinä ihmisinä hompanssit varmasti ilahtuvat siitä, että Stalinin Neuvostoliitossa juuri muslimismiehiä kaapattiin Siperian vankijuniin lämpimistä koti-staneistaan ja vietiin kylmälle tundralle etelämaalaisissa vaatteissa).

Tämän lisäksi tietysti ei voida millään tavalla rinnastaa totalitaaristen murhaajavaltioiden vankeja ja uhreja, jotka usein joutuivat pidätetyiksi, vangituiksi ja tuomituiksi tietämättä itsekään miksi, ja maahanmuuttokriitikoita, jotka tieten tahtoen pyrkivät saamaan syytteen ja tuomion, ja jotka ovat varmasti oikein lakikirjasta tai nettirikoslaista vielä tarkistaneetkin pykälän. Hompanssit ja hompanssien idolit tietävät oikein hyvin, mistä heitä tai heidän palvomaansa sankarintekelettä syytetään, toisin kuin Neuvostoliiton vankileirijärjestelmän ”kaniinit”. Hommaidolin ei tarvitse pelätä joutuvansa poliisin hakkaamaksi eikä häneltä kiristetä tunnustusta väkivalloin eikä nöyryytyksin.

Lisäksi hommalaisilla on nykyään edustajia ajamassa asiaansa, eli mahdollisuuksia muuttaa paheksumaansa lakia. Sellaistahan heikäläiset ovat itse asiassa herrain päivillä ehdotelleetkin, mutta ilmeisesti vain irtoheittoina. Politiikka on kuitenkin kompromisseja ja kaupankäyntiä, eli jos hommahenkiset poliitikot haluavat muuttaa pykälää, heidän on syytä kertoa, mistä keskeisistä vaatimuksistaan he ovat valmiit luopumaan. Lainmuutosehdotukset on aina valmisteltava huolellisesti etukäteen ja perusteltava. Tätä hompanssiherrat eivät tietystikään ole yrittäneetkään.

Politiikka perustuu siihen ajatukseen, että omaa asiaa ajetaan niin pitkälle kuin osataan ja voidaan ja että kaikilla on oikeus ajaa omaa etuaan. Hompanssit eivät tietenkään tällaista hyväksy. Kaikki muut kuin he itse ovat kommunisteja ja he tietävät mikä on totuus ja kansan kanta ja isänmaan etu. Lakien noudattaminen ei kiinnosta, sillä valkoinen heteromies tietää kyllä ihon ja kivesten vaistolla mikä on oikein tai väärin, ja kaikki lait on Demla-salaliitto säätänyt suosimaan homoja ja neekereitä, sen on Halla-aho todistanut kirkkoslaavitieteellään. Kaikenlaiset kompromissit kommunistipuolueiden kanssa (sellaisiksi luetaan mm. Keskusta ja Kokoomus) ovat pikkusormen antamista pirulle.

Tietysti tällainen yhteistyöhaluttomuus on populismin elinehto. Populistipuolue saa ääniä lupaamalla yhdeksää hyvää ja kymmentä kaunista äänestäjilleen jahka se ensin pääsee valtaan. Lupauksia on kuitenkin mahdotonta toteuttaa, koska ne ovat yleensä loogisessa ristiriidassa keskenään – hieman yksinkertaistaen: vuokria ei voida samanaikaisesti korottaa vuokraisäntien ja alentaa vuokralaisten mieliksi. Siksi kompromissittomuus on keskeinen osa populistin poliittista strategiaa: sillä tavalla pysytellään poissa vallasta ja voidaan panna kaikki yhteiskunnan ongelmat ”vanhojen puolueiden” kontolle, ”koska ne eivät noudata meidän viisaita ajatuksiamme”.

Sille on kuitenkin muitakin syitä, miksi hompanssihenkinen äärioikeisto pyöriskelee fantasioissaan monikulttuuriin pakottavasta totalitarismista ja näennäisen ristiriitaisesti haaveilee Singaporesta, missä väestönvaihto ja monikulttuurisuus ovat kovapintaisen valtakoneiston erityisessä suojeluksessa. Hompanssien turvallisuudentunne ja tyytyväisyys yhteiskuntaan olisi itse asiassa todennäköisesti suurempaa, jos he tietäisivät joutuvansa nujerretuiksi ja vaiennetuiksi singaporelaisin keinoin heti mielipiteitään ilmaistessaan, vaikka maahanmuutto olisi huomattavasti nykyistä laajempaa ja monikulttuurisuus kirjavampaa.

Miksi? Kaipa siksi, että ankaruus ja autoritaarisuus olisi sitä kieltä, jota he ymmärtävät. Lässyttelevän empaattinen tätivaltio synnyttää heissä mielikuvan, että kukaan ei oikeasti pidä huolta maanpuolustuksesta eikä vastusta rikollisuutta ja että koko virkakoneisto on yhtä ainoaa ymmärtäväistä tanttalaumaa, joka antaa rikollisten ja maahantunkeutujien rellestää mielensä mukaan. Itse asiassa se, että heitä itseään vastaan ei ole jo aikoja sitten ryhdytty koviin otteisiin, on heidän mielestään todiste tästä: he tuntisivat olonsa luultavasti paljon turvallisemmaksi, jos lahkon johtajan pyssyleikit ja sisällissotahaaveet olisivat tuoneet ovelle jämerän joukon kovakuntoisia univormupukuisia miehiä muodostelmassa ja rynnäkkökiväärit tanassa ja osastoa johtava upseeri olisi tiukasti silmiin katsoen ja varmistamatonta pistooliaan esitellen ilmoittanut, että se nettikirjoittelu loppuu nyt, koska myös ystäväni Pietro Beretta tässä on sitä mieltä.

Maahanmuuttokriitikkojen ongelma on, että heillä ei ole tällaista miehisesti uskottavaa tahoa kertomassa, miten kuuluu käyttäytyä – sellaista luotettavan uhkaavaa ja väkivaltaista. Singaporessa heillä olisi. Kun he kaipailevat kuolemanrangaistusta ja ankaraa yhteiskuntakuria, he pyytävät sitä viime kädessä itselleen, koska heillä nyt vain on sellainen luonne, että he eivät ymmärrä yhteiskunnan perustuvan viime kädessä väkivaltamonopoliin, ellei sitä hierota heidän naamaansa.

En ehdota maahanmuuttokriitikoiden teloittamista enkä kiduttamista, vaikka haluaisin (voi kuinka haluaisinkin!), mutta eiköhän ole syytä lopettaa se iänikuinen selittely, että maahanmuuttokriitikoiden vastuullistaminen häiriköinnistään ja törkeyksistään luo vain marttyyreja. Selvästi rikollinen ja vieläpä joukkomittainen ilkivaltaisuus ei muutu yhtään hyväksyttävämmäksi sillä, että sitä käytetään poliittisten tavoitteiden ajamiseen. Itse asiassa silloin kun nettiuhkailulla estetään perussuomalaisten ja hompanssien kriitikoita käyttämästä poliittisia oikeuksiaan, kyseessä on selkeästi terrorismi ja poliittisten toimintavapauksien loukkaaminen eli aivan lakikirjassa määritelty rikos. Tällaisten rikosten johdonmukaisempi rankaiseminen lisää ajan pitkään myös hompanssien tai sellaisiksi haluavien luottamusta yhteiskuntaan ja maahanmuuttopolitiikkaan.