Talvisodan ihme venäläisessä ohjauksessa - Vinterkrigsmiraklet i rysk regi

Puolustusministerinä toimiva persu julisti mahtavasti, että jokainen sukupolvi tarvitsee annoksen talvisotaa ja että jokaisen sukupolven on koettava omalta osaltaan tämä viime sotiemme ihme. Tämä on niin tärkeä asia, että siitä pitää kirjoittaa kokonainen bloggaus.

Aivan ensimmäiseksihän pitää muistuttaa siitä, ketkä tässä maassa nykyään kerkeimmin häpäisevät talvisodan muistoa. (Ja kyllä vain, minä kirjoitan sen pienellä. Suomeksi Jumalan nimi kirjoitetaan isolla, mutta sotien nimet pienellä. Ne, joiden mielestä talvisota kirjoitetaan isolla, saavat minun puolestani painua itänaapuriin, jossa sotien nimet kirjoitetaan isolla, esimerkiksi Великая Отечественная война - arvasitte oikein, se tarkoittaa "suurta sotaa isänmaasta" eli itärintaman sotaa 1941-1945. Veteraanit taistelivat, jotta saisimme elää maassa, jossa Jumalan nimi kirjoitetaan isolla ja sodat pienellä. Neuvostoliitossa Jumala kirjoitettiin pienellä ja sodat isolla.) 

Niin, kuka täällä häpäisee talvisodan muistoa? Eräällä tietyllä nettifoorumilla on tapana kirjoittaa, että talvisota taisteltiin väärää vihollista vastaan. Siellä sanotaan, että olisi parempi olla saasteiden likaama ja köyhä entinen neuvostotasavalta kuin Suomi, koska maa ei ainakaan olisi houkutteleva kohde maahanmuuttajille ja asenteetkin olisivat "terveen" kommunismivastaisia ("kommunismi" tarkoittaa tässä, kuten äärioikeiston kielenkäytössä yleensäkin, jokseenkin kaikkia Ranskan vallankumouksen jälkeen syntyneitä poliittisia suuntauksia fasismia lukuun ottamatta). Kyseinen nettifoorumi on puolustusministeri Niinistön oman puolueen aivoriihenä vuosikausia toiminut äärioikeistolainen Homma-foorumi.

Homma-foorumilla ei ainoastaan kyseenalaisteta talvisodan mielekkyys, siellä myös toivotaan avoimesti, että Venäjä miehittäisi Suomen ja surmaisi maahanmuuttajat sekä suomenruotsalaiset. Tämä ei toki ole missään ristiriidassa (heh heh) sen kanssa, että kun joku epämääräisesti viher- tai vasemmistolaisväritteiseksi laskettava tai leimattava kolumnisti ujosti toivoo, että suomalaisuudelle keksittäisiin muutakin sisältöä kuin ainainen sotien ihannointi (mikä sinänsä kyllä on jota kuinkin lattea heitto), Homma-foorumi räjähtää lajityypilliseen eläimelliseen raivoon, kun kommarisika loukkasi pyhiä sotiamme.

No, onhan siinä jonkinlaista itua: pyhät sotamme, jotka äärioikeisto kirjoittaa isolla kirjaimella, ovat äärioikeistomme yksityisomaisuutta. Toisin sanoen vain äärioikeistolaisilla tulee olla oikeus kyseenalaistaa pyhien sotiemme mielekkyys ja toivoa Suomeen venäläistä miehitystä. Myös isänmaa on äärioikeiston yksityisomaisuutta, jolloin äärioikeistolla tulee olla oikeus myydä se vaikka Venäjälle puolesta palaneesta puupennistä. Sitä vastoin se, että Suomi asiallisessa parlamentaarisessa järjestyksessä solmitulla sopimuksella liittyy vaikkapa EU:hun, on äärioikeiston mielestä hirveä isänmaan petos.

Leikki sikseen. Homma-foorumin ja perussuomalaisten edustama "isänmaallisuus" ei ole isänmaallisuutta edes toisen maailmansodan aikaisten määritelmien mukaan. Eikä Jussi Niinistö oikeasti ole isänmaallinen. Jos hän olisi, hän olisi jo kauan sitten inhoten sanoutunut irti sellaisesta puolueesta, jonka piirissä toivotaan Suomelle Venäjän miehitystä. Itse asiassa Niinistölle ja koko äärioikeistolle talvisota tuntuu olevan lähinnä fetissi. Heidän mielestään luultavasti kaikki olisi kunnossa ja Suomi itsenäinen, jos täällä olisi miljoona venäläistä miehittäjäsotilasta, mutta talvisodan muistoa saisi juhlistaa.

Niinistön talvisotapuheet ovat tekopyhiä toisellakin tasolla. Talvisodan ihmeessä oli kyse siitä, että Suomen kansa, joka oli sisällissodan jäljiltä jakautunut ja poliittisesti riitainen, onnistui sopimaan kiistansa ja vetämään yhtä köyttä. Tähän kuului esimerkiksi se, että työnantajat hyväksyivät ammattiyhdistysliikkeen vertaisekseen neuvottelukumppaniksi. Myös suomen- ja ruotsinkielisten vastakkainasettelut lientyivät ja kieliryhmät oppivat arvostamaan toisiaan ja toistensa kulttuuria. 

Kaikkea tätä Jussi Niinistö ja hänen edustamansa puolue vastustavat. Itse asiassa voi sanoa, että Perussuomalaiset pyrkivät tuhoamaan kaiken sen hyvän, mitä talvisodan ihmeestä suomalaiselle yhteiskunnalle on koitunut, samalla kun he tekevät sodasta itsestään jonkinlaisen nautiskeltavan fetissin. Kaipa tämän taustalla on viime kädessä seksuaalisluontoinen tyydytys, jota he saavat sota- ja joukkomurhakuvauksista. Siihen ainakin viittaa se, että Niinistö kehuu lukevansa alinomaa aihetta käsitteleviä teoksia. Me normaalit heteroseksuaaliset miehet käytämme runkkauslukemistoinamme pornolehtiä.

Pikkuisen kyllä hiipii mieleen, että meillä ei ehkä oltaisi niin kallellaan fasismiin, jos meidän sotamme olisi popularisoitu, karnevalisoitu ja pornografisoitu. Muistaakseni Jussi Jalonen hiljan pohti, miksei Suomessa ole tehty elokuvallista vastinetta Quentin Tarantinon Kunniattomille paskiaisille - elokuvaa, jossa esimerkiksi suomalainen superkommando surmaa Stalinin. Onhan jopa Israelissa niinkin traumaattista kansallista kohtalonkysymystä kuin holokaustia uskallettu pornografisoida (kuusikymmenluvulla siellä esiintyi Stalag-nimisiä piirrettyjä sadomasopornolehtiä, joissa esiintyi sadistisia keskitysleirinvartijakaunottaria - siis ihan kuin italotörkyleffoissa), mutta Suomessa ei ole juurikaan esiintynyt vaikkapa pornoa, jossa käsiteltäisiin upseerien ja lottien riemukasta elämää asemasodan aikana. Itse asiassahan meikäläisessä kaunokirjallisuudessa sodanaikaisilla seksijutuilla rehvastelu on menneinä vuosikymmeninä ollut pikemminkin se kaikkein helpoin ja halvin tapa esiintyä "kriittisenä" ja "vasemmistolaisena", koska sillä tavalla on saanut aina trollattua tehdyn närkästyneitä vastareaktioita.

Jos Suomessa olisi ollut meidän sotiamme käsittelevää italialaistyyppisen törkeää pornolehdistöä silloin kun Jussi Niinistö ja hommakloonit olivat teini-iässä, he olisivat voineet toteuttaa sotafetisismiään avoimesti, valehtelematta itselleen että kyse on jostain "isänmaallisuudesta". Tällä tavalla he eivät olisi ryhtyneet sublimoimaan ja jalostamaan sotafantasioitaan poliittiseksi idealismiksi.

Itse asiassa muuten olisikin syytä lisätä tietoisuutta ns. objektiseksuaalisuudesta. Äskettäin kuoli nainen, joka koki Berliinin muurin seksuaalisena ja meni "naimisiin" sen kanssa - tämä on esimerkki objektiseksuaalisuudesta. Vastaavasti Suomen sotiin seksuaalisesti ihastuneet miehet, "talvisodan sulhaset", voitaisiin tunnustaa julkisesti omaksi objektiseksuaaliseksi vähemmistökseen ja heitä pitäisi rohkaista runkkaamaan sotajuttuja lukien, jos tekee mieli. Samalla heille kuitenkin tulisi korostaa, että seksifantasiat ja masturbaatio tulee pitää erillään aikuisten ihmisten turvallisuuspoliittisista päätöksistä.

Sannfinnen som innehar teaterrollen som försvarsminister förkunnade att varje generation behöver sin dos av vinterkriget och att varje generation personligen bör uppleva det mirakel som våra krig överhuvudtaget var. Det här är en så allvarlig sak att det bör skrivas en hel bloggdrapa om det.

Allra först bör jag påminna läsaren om vem som i det här landet i dag allra ivrigast försmäder minnet efter vinterkriget. (Och javisst, jag skriver det med en liten bokstav. Här i Finland skrivs Gud med stor bokstav, men krigen med liten bokstav. De som tycker att vinterkriget borde skrivas med stor bokstav, får för all del åka till Ryssland, där krigen stavas med stor bokstav, t ex Великая Отечественная война - alldeles riktigt, det betyder "stora kriget om fosterlandet", dvs. östfronten 1941-1945. Våra veteraner kämpade och blödde för att vi kunde leva i ett land där Guds namn skrivs med stor bokstav och krigens med en liten. I Sovjetunionen var det tvärtom.) 

Ja, vem är det som här smäder vinterkriget? På ett visst webbforum är det brukligt att skriva, att vinterkriget utkämpades mot fel fiende. Där heter det att det vore bättre att vara en nedsmutsad och fattig före detta sovjetrepublik än Finland, eftersom landet då icke vore en lockande destination för invandrare och även attityderna vore "sunt" kommunismfientliga ("kommunism" står här, som vanligt i högerextremt språkbruk, praktiskt taget för alla politiska riktningar som uppstått efter franska revolutionen, givetvis med undantag av fascism). Forumet ifråga är inget annat än Hommafoorumi, som i åratal verkat som tankesmedja åt Niinistös eget parti.

På Hommaforumet ifrågasätts inte bara vinterkriget, där är det dessutom många som öppet önskar att Ryssland skulle ockupera Finland och döda invandrarna och finlandssvenskarna. Det här står naturligtvis (haha) inte i någon motsats till att forumet alltid exploderar i en hatorgie om någon mer eller mindre vagt vänstervriden eller grönaktigt liberal kåsör smäder våra heliga fosterländska värden genom att uttrycka en blyg önskan att man skulle hitta på ett annat innehåll för finskheten än det evinnerliga idealiserandet av krig (låt vara att denna önskan i och för sig är en plattityd).

Nåja, på ett visst sätt förstår jag: extremhögern ser våra heliga krig (som den skriver med stora bokstäver) som sin privata egendom, och sålunda får bara extremhögern ifrågasätta dem och önska en rysk ockupation av fosterlandet. Likaså är fosterlandet extremhögerns privata egendom, som den om den vill får sälja till Ryssland för en spottstyver. Men att Finland i parlamentarisk ordning ingår ett avtal och ansluter sig till t ex EU - det tycker extremhögern är ett horribelt förräderi.

Skämt åsido. Den fosterländskhet som Hommaforumet och sannfinländarna står för är inte fosterländskhet ens i den bemärkelse som gällde under andra världskriget. Jussi Niinistö är inte heller fosterländskt inställd. Skulle han vara det så skulle han för länge sen ha distanserat sig från ett parti där det finns folk som vill se Finland ockuperat av Ryssland. I själva verket förefaller vinterkriget vara någon sorts fetisch för Niinistö och hela extremhögern. De skulle antagligen tycka att allt är i sin ordning och Finland självständigt, om det så fanns en miljon ryska ockupanter här, bara man fick fira vinterkrigets minne.

Niinistös svammel om vinterkriget låter skenheligt även på ett annat sätt. Vinterkrigsmiraklet gick ut på att folket i Finland, efter inbördeskriget politiskt splittrat och gräligt, lyckades ena sig och samarbeta. Sålunda accepterade t ex arbetsgivarna facket som en jämlik förhandlingspartner. Även motsättningarna mellan de finsk- och de svensktalande lindrades, och de två språkgrupperna lärde sig uppskatta varandra och varandras kultur. 

Allt det här motarbetas medvetet av Jussi Niinistö och partiet han representerar. Egentligen kan man säga att Sannfinländarna försöker avveckla allt vad det finländska samhället vunnit på vinterkrigsmiraklet, samtidigt som de gör själva kriget till en fetisch. Jag antar att denna idioti i sista hand beror på den sexuella njutning de får av krigs- och massakerbeskrivningar - att Niinistö säger sig hela tiden läsa litteratur om temat ger detta vid handen. Vi normala heterosexuella män brukar däremot runka till porr.

Man känner sig nog föranledd att undra, om vi alls skulle vara så här fascismbenägna här i Finland, hade vårt krig populariserats, karnevaliserats och pornografiserats. Jag tror att det var vår uppskattade unge krigshistoriker Jussi Jalonen som nyligen reflekterade över varför det inte finns en finsk motsvarighet till Quentin Tarantinos Inglorious Basterds - t ex en film där en finsk superkommandogrupp tar Stalin av daga. Överraskande nog har t o m israelerna vågat pornografisera Förintelsen (på sextitalet utkom det i Israel en tecknad sadomasochistisk porrtidning som hette Stalag och beskrev koncentrationslägren som styrda av sadistiska ariska skönheter - alltså precis som i italiensk skräpkultur), men i Finland har det inte förekommit t ex kommersiell porr som hade handlat om det glada liv officerar och lottor hade under ställningskriget. Att frossa i sexhistorier från krigsåren har under gångna årtionden i stället varit ett lätt och billigt sätt att framstå som "kritisk vänsterförfattare".

Hade det funnits oförskämda porrtidningar med historier om våra krig när Jussi Niinistö och hommaiterna var i tonåren, hade de kunnat ägna sig åt sin krigsfetischism öppet, utan att inbilla sig att det handlar om "fosterländskhet". Då skulle de inte heller ha börjat sublimera och förädla sina fantasier till politisk idealism.

Det skulle faktiskt vara skäl att öka medvetenheten om såkallad objektsexualism. Den nyligen avlidna kvinna som uppfattade Berlinmuren sexuellt och "gifte" sig med den utgör ett exempel på denna form av sexualitet. På ett liknande sätt borde unga män som blir kåta av att tänka på våra krig accepteras öppet som en objektsexuell minoritet och uppmuntras runka till krigshistorier, om det känns skönt. Samtidigt bör det dock göras klart för dem att sexfantasier och masturberande är en sak och att vuxna människors säkerhetspolitiska beslut är en annan sak.

Viikon pärinät - Veckans mc-nyheter

Viikon persu-uutisissa pärinäpojilla on merkittävä sijansa - jos nyt niiden jengien yhteys moottoripyöräilyyn on enää muuta kuin muodollinen tai historiallinen. Mutta joka tapauksessa: lahtelainen kaupunginvaltuutettu J. R., joka sai persujen valtuustoryhmästä potkut kun hänen jäsenyytensä prätkäkerhossa tuli tunnetuksi, on saanut syytteen huumerikoksesta.

Kyseessä on tosin niinkin lievävaikutteinen aine kuin kannabis. Prätkäjengiläisiin yhdistetään yleisessä tietoisuudessa huomattavasti äreämmät huumeet, lähinnä kai amfetamiini. Marihuanasta ei taida saada riittävää pärinää.

Viikon toinen persujuoru liittyy Olli Immoseen, joka kertoo haaveilleensa ennen poliittista uraansa lakimiehen tai kirjailijan ammatista. Hän uhkaa peräti ilahduttaa meitä kansallismielistä kirjallisuutta kirjoittamalla. Ollin taannoisten englanninkielisten aatejulistusten jälkeen voi varmaankin odottaa, ettei hän niitä kirjoja ainakaan suomeksi kirjoita, vaan oikeasti osaamallaan kielellä.

Tietysti tämä selittää melko aukottomasti, miksi Olli on liittynyt puolueeseen, joka käytännön toiminnastaan päätellen pyrkii hävittämään Suomesta niin laillisuuden kuin kirjallisuuden. Ammattikateushan siinä on taustalla. Kun hänestä ei tullut lakimiestä, niin sitten tuhotaan koko laki, ja kun hänen rahkeillaan ei kirjailijaksi toistaiseksi ole päässyt, tuhotaan oikeiltakin lahjakkuuksilta uramahdollisuudet. Sitten kun julkaistuksi kirjailijaksi ei enää pääse lahjakkuudella, vaan julkisuustyrkkyydellä ja medianäkyvyydellä, Ollillakin on mahdollisuus saada tuherruksensa painettuina paperille ja kansien väliin.

Seuraava persutarina tulee Kotkasta. Sehän on tunnetusti villien ja raakojen miesten kaupunki jopa persujen mittapuulla. Persuhenkisesti ehdotan kotkalaisen barbarian johtuvan siitä, että kyseessä on satamakaupunki, jonka tapoihin ulkomaalainen rikollinen alaluokka on vaikuttanut. Hiljattain eräs sikäläinen persuvaltuutettu herätti huomiota kuvalla konepistoolista, jolla hän toivoi aateveljien toivottavan maahanmuuttajat tervetulleiksi. Juttu oli sen verran karkeaa yllyttämistä, että siitä on ilmeisesti tulossa poliisitutkinta.

Juorupalvelumme iloksi konepistoolimiehen paikallinen puoluetoveri puolusteli, että mies oli ollut "euforisessa tilassa". Tavallisestihan persut puolustelevat itseään ja toisiaan väittämällä törkeyksien olleen humalan innoittamaa huumoria, eli "kännissä ja läpällä" tuli puhuttua kaikenlaista. "Euforinen tila" on jo jotain hienostuneempaa. Mutta mitäs se "euforinen tila" tarkoittaakaan? Huumevalistus kertoo meille, että esimerkiksi kannabiksen käytöstä seuraa "euforinen tila". Kun Lahdessakin persupäättäjälle on maistunut hamppu, niin herää kysymys, millaiset aineet mahtavat olla Kotkan persujen euforian takana.

Tähän ympyrän sulkeutumiseen voisi päättääkin tämän bloggauksen, mutta kerrotaan nyt lopuksi kaikkein mehevin juoru. Eräässä järvisuomalaisessa kunnassa paikallinen persupäättäjä herätti hiljattain huomiota propagandakokouksellaan, johon kutsui kunnan väkeä kuulemaan kauhutarinoita siitä, millainen vaara kuntaan sijoitettavien turvapaikanhakijoiden penikset ovat lapsille. (Sivumennen sanoen: paikkakunnan poliisi on tämän pakolaiskriisin yhteydessä hoitanut velvollisuutensa erinomaisesti ja vastuullisesti ja pyrkinyt lähinnä valamaan öljyä laineille.) 

Mitään erityisen merkittävää tapauksessa ei muuten olisi - tuota samaa roskaahan persuilta kuulee alvariinsa - mutta mielenkiintoista on se, mitä hevosmiesten tietotoimisto on minulle kertonut. Kyseinen herrasmies on nimittäin jäänyt kiinni ja tuomittu työttömien yhdistyksen kassan kavaltamisesta. 

Kuten eräs kaverini asian tiimoilta huomautti, ja minun on pakko kompata: on todella hätkähdyttävää, että persut esiintyvät työttömien etua ajavana puolueena, kun heidän riveissään on tällaisia tyyppejä. Mies puhaltaa työttömien rahat, ja sitten hänet äänestetään päättäjäksi työttömiä puolustamaan. No, kyllä kansa tietää, sano. Mölisevä nautalauma äänestää omaa teurastajaansa.



Som vanligt spelar hojgängen en viktig roll i veckans sannfinska nyheter - om de där gängen alls har någon annan än en historisk eller formell anknytning till mc-hobbyn. Men i alla fall: fullmäktigeledamoten J.R. från Lahtis, som sparkades ur sannfinländarna när hans medlemskap i en hojklubb blev bekant, åtalas nu för knarkbrott.

Det är visserligen frågan om ett relativt milt ämne, nämligen cannabis. Enligt en utbredd uppfattning är det snarare amfetamin och likadant tjack som hojkillar brukar föredra. Man kommer inte riktigt i farten med cannabis, antar jag.

Veckans andra sannfinska svallerhistoria handlar om Olli Immonen, som säger sig ha drömt om att bli jurist eller författare innan han blev politiker. Nu hotar han glädja oss med att skriva nationalistisk litteratur. Nyligen väckte han uppseende med att förkunna sin ideologi på engelska på Facebook, så man kan väl anta att han inte kommer att författa sina böcker på finska, utan på ett språk han verkligen behärskar.

Det här förklarar givetvis uttömmande, varför Olli anslutit sig till ett parti vars praktiska verksamhet av allt att döma går ut på att tillintetgöra både lagligheten och litteraturen i Finland. Det handlar om yrkesavund. När han inte blev jurist så gäller det att ta kål på lagen, och när han inte hade talang att bli författare så förstör han karriärmöjligheterna för genuina begåvningar. Inom en snar framtid kommer endast mediesynliga linslöss att kunna bli författare, och då kan även Olli få sina skriverier tryckta och utgivna mellan pärmar.

Följande skvallerhistoria kommer från Kotka, en stad där det bor vilda och brutala karlar t o m i sannfinländsk skala. I sann sannfinländsk anda föreslår jag en teori: den råhet och knölaktighet som karaktäriserar Kotka beror på att det är en hamnstad vars barbariska livsstil tagit form under påverkan av kriminell underklass av utländskt ursprung. Nyligen väckte en lokal sannfinländsk fullmäktigeledamot uppseende genom att på Facebook önska, att meningsfränderna skulle välkomna invandrarna med vad vi i Finland kallar en maskinpistol - i Sverige heter det k-pist. Det var så pass brutal uppvigling att det tydligen ska bli åtminstone en polisutredning om saken.

Roligt nog försvarade en lokal partikamrat maskinpistolsmannen och sade att mannen varit i "euforiskt tillstånd". Vanligen brukar ju sannfinnarna bortförklara sina och varandras plumpheter med att påstå att det handlade om berusade skämt - att man på lek och under alkoholpåverkan talat förbi munnen. Ett "euforiskt tillstånd" är ju någonting mycket mera raffinerat. Men vad betyder egentligen "euforiskt tillstånd"? Enligt knarkupplysningen är det t ex cannabis som framkallar ett sådant tillstånd. Med tanke på att även den sannfinske beslutsfattaren i Lahtis gillat hampa, kan man fråga sig vad det är för substanser som sannf i Kotka euforiserat sig med.

När cirkeln nu är sluten kunde man egentligen avsluta den här drapan, men den allra saftigaste skvallerhistorien kvarstår ännu. I en kommun i Insjöfinland väckte en sannfinsk beslutsfattare nyligen uppmärksamhet med ett propagandamöte, där han berättade för kommunens folk vilket hot de nyanlända asylsökande och deras penisar utgör för barnen. (Förresten bör det konstateras att polisen på orten uppfyllt sin plikt utmärkt och ansvarsfullt och främst koncentrerat sig på att gjuta olja på vågorna.) 

Inte för att det där skulle vara särskilt märkligt - samma sorts svammel kör ju sannfinnarna hela tiden med - men det intressanta är vad hästkarlarnas informationsbyrå berättade för mig. Gentlemannen ifråga har nämligen försnillat kassan hos den lokala föreningen för arbetslösa.  

Som en av mina kompisar påpekade, och som jag måste upprepa: det är verkligen skakande att sannfinländarna säger sig representera de arbetslösas intressen, när det finns sådana typer i deras led. Mannen plundrar arbetslösa på föreningspengar, och sedan röstar dessa arbetslösa på honom för att han skulle föra deras talan. Folk vet, minsann. En bölande skara nötkreatur röstar underdånigt på slaktaren.

Miksi suomi on ajettava alas kulttuurikielenä - Varför finskan bör avvecklas som kulturspråk

Sitä mukaa kun äärioikeisto ja venäläiset propagandatehtaat ovat ottaneet suomen kielen netissä haltuunsa, perinteiset tiedotusvälineet ovat vetäytyneet, leikanneet henkilöstöä ja noin ylipäätään hukkuneet globaalin rosvokapitalismin vapaana myllertäviin myrskyihin yrittämättä edes sanottavasti panna vastaan. Hienostuneen mediakritiikin opettaminen suomalaisille on joka tapauksessa yhtä tyhjän kanssa, kun suurin - ja laajeneva - osa suomenkielisestä kirjoittelusta on aina jonkin Suomen edusta kakat nakkaavan tahon vihapropagandaa. Ainoa mediakriittinen neuvo, jonka voi antaa, on tänään: älä lue mitään suomenkielistä.

Luultavasti kaukonäköinen liiketoimintaosaaminen olisi voinut pelastaa suomalaisen mediakentän, jos vaarat olisi ymmärretty ajoissa. Samoin, jos minun varoituksiani olisi kuultu, äärioikeiston vyörytys olisi voitu pysäyttää. Näin ei kuitenkaan tehty, ja sitten kävi kuten kävi. Menetettyä mediakenttää ei voi rakentaa uudelleen. Toisin sanoen täytyy etsiä uusia viestintäkanavia, sillä tavalla kuin netti aikoinaan oli uusi viestintäkanava perinteisistä viestimistä ulossuljetuille. Tässä tapauksessa uudeksi kanavaksi tulee valita uusi kieli, koska suomen kieltä ei voi enää pelastaa.

Suomen kielen tilalle voidaan ottaa toinen kieli, jota yhteiskunnassamme laajalti osataan ja jossa on jo valmiiksi sanasto erityisiä suomalaisen kulttuurin käsitteitä varten. Tällä kielellä on kirjoitettu sekä klassinen isänmaallinen kirjallisuutemme että merkittävä osa nykykirjallisuudestamme. Tätä kieltä vihaavat sekä äärioikeisto että venäläismielisemme, joten he ovat kieltäytyneet sitä opettelemasta. Sen takia se on juuri oikea kieli toimimaan vapauden, vastarinnan ja uhman symbolina.

Moni on varmaankin sentimentaalisesti kiintynyt suomen kieleen, jolloin hänen on tavattoman vaikeaa hyväksyä, että suomi on hylättävä, jotta yleisinhimilliset arvot voitaisiin pelastaa. Valitettavasti elämä on täynnä traagisia valintoja, joissa yksi hyvä arvo on uhrattava toisen tähden.

Kyse ei ole mistään ”svekomaniasta” eikä ”suomenruotsalaisesta nationalismista”, vaan synkästä pragmatismista. Suomen kieli on aina ollut este suomalaisten vapaudelle, koska suomenkielinen julkisuus on niin helposti alistettavissa yhdelle totuudelle, esimerkiksi kekkoslaiselle itsesensuurille. Nyt se yksi totuus on Homma-totuus. Tämä ei - todellakaan - ole suomen kielen verbitaivutusten tai vokaalisoinnun syytä, vaan siihen on täysin lingvistiikan ulkopuoliset syyt. Kyse on kuitenkin ilmeisesti niin syvään juurtuneesta kulttuurisesta mekanismista, että on helpompi luopua koko kielestä kuin yrittää laajentaa sen käyttöalaa.

Sosiolingvistiikasta tunnetaan diglossian käsite. Diglossisessa yhteiskunnassa yksi kieli on varattu yhteen ja toinen toiseen tarkoitukseen. Esimerkiksi Paraguayssa vitsit kerrotaan guaraní-intiaanikielellä ja viralliset asiat espanjaksi. Arka nuori mies pyytää tyttöä tanssiin espanjaksi, mutta yhdynnässä ollaan guaraníksi. On hyvin vaikeaa yrittää käyttää "väärää" kieltä tietyssä tilanteessa ja tiettyyn tarkoitukseen.

Suomalaisessa diglossiassa suomi on se kieli, jolla voidaan julistaa nationalistista murhanhimoa, ruotsi se kieli, jolla voidaan ajaa humaaneja arvoja. Tästä johdonmukainen seuraus on, että julmat ja antihumaanit kiihkoilijat taistelevat ruotsin kieltä vastaan, koska heidän tavoitteenaan on ihminen, joka ei kykene ilmaisemaan humaaneja arvoja. Kuten kaikki hyvin tietävät, humaaneista arvoista puhuminen suomeksi tuntuu nololta, epäluontevalta, korkeakirjalliselta - käännetyltä, vieraskieliseltä.

Siksi toiminta humaanien arvojen puolesta Suomessa on toimintaa suomen kieltä vastaan, aivan kuten epähumaaneja arvoja kannattavat tahot Suomessa toimivat ruotsin kieltä vastaan. Korostan, että tässä ei ole mitenkään kyse suomen kielen suomalaisugrilaisuudesta, vokaalisoinnusta eikä agglutinoivasta kieliopista. Tässä on kyse siitä, että kielet eivät ole vain kommunikointivälineitä, vaan niillä on aina oma matkatavaransa, historiansa ja ideologinen painolastinsa mukanaan.

Kyllä minä uskon että joskus miljoonan vuoden päästä Andromedalla elää vihreätukkainen ihmislaji, joka voi suhtautua suomen kieleen arvovapaasti ja ilmaista sillä luontevasti kaikenlaisia arvosisältöjä. Se nyt vain ei ole meille relevanttia. Me elämme tässä ajassa, jossa suomen kieli on vapauden lauluihin soveltumaton väkivallan instrumentti.

Medan extremhögern och ryska propagandafabriker bemäktigat sig finska språket på nätet, har traditionella medier dragit sig tillbaka, skurit ned på prsonalen och så dår i allmänhet drunknat i den globala rövarkapitalismens fritt myllrande stormar utan att ens motsätta sig utvecklingen. Att undervisa finnar i raffinerad mediekritik är bortkastat, när den största delen – eller åtminstone en allt större del – av finskspråkigt skrivande under alla omständigheter består av hatpropaganda som inte beaktar Finlands intressen på något sätt. Den enda mediekritik man behöver är: läs ingenting om det står på finska.

Det är tänkbart att fjärrsynt affärskunnande skulle ha räddat de finska medierna om farorna begripits i tid. Likaså, hade man lyssnat på mina varningar, skulle extremhögerns frammarsch ha kunnat stoppas. Det gjorde man inte, och sen gick det som det gick. Den förlorade medievärlden kan inte återuppbyggas. Sålunda bör man söka efter nya kanaler, ungefär som internet på sin tid var en ny kanal för de som uteslutits ur traditionella medier. Den här gången bör man välja ett nytt språk som ny kommunikationskanal, eftersom finskan oåterkalleligen gått förlorad.

I stället för finskan har vi ett annat språk, ett som redan vitt och brett talas i vårt samhälle och som har specifika ord för begrepp i finsk kultur. Vår klassiska fosterländska litteratur har skrivits på detta språk, en betydande del av vår moderna litteratur likaså. Detta språk hatas både av extremhögern och våra rysksinnade, som vägrat lära sig det. Det är precis därför som detta språk är en så lämplig symbol för frihet, motstånd och medborgerlig olydnad.

Många är säkert sentimentalt tillgivna finska språket och har sålunda mycket svårt att acceptera, att finskan måste bort om vi vill rädda de allmänmänskliga värdena. Dessvärre är livet fullt med tragiska val som innebär att en värdefull sak bör offras för en annans skull.

Det här handlar inte om ”svekomani” eller om ”finlandssvensk nationalism”, utan om dyster pragmatism. Finskan har alltid varit en black om foten för den finländare som törstar efter frihet, ty den finskspråkiga offentligheten låter sig lätt underkastas en enda officiell sanning. En gång i tiden var det frågan om kekkonensk självcensur, i dag är det propagandan från fascistforumet Homma. Det här beror verkligen inte på finska verbformer eller på vokalharmonin, utan på helt utomlingvistiska skäl. Det handlar dock om en så djupt inrotad kulturell mekanism, att det är lättare att helt ge upp språket än att försöka utvidga dess användningsområde.

Inom sociolingvistiken brukar man tala om diglossi. I ett diglossiskt samhälle används ett språk till en sorts ändamål och ett annat språk till en annan sorts ändamål. Till exempel i Paraguay berättas vitsarna på indianspråket guaraní och officiella angelägenheter på spanska. En blyg ung man bjuder upp flickan till dans på spanska, men samlag har de på guaraní. Det är mycket svårt att använda ”fel” språk i en situation och i ett sammanhang som förutsätter ett annat språk.

I finländsk diglossi är finskan det språk på vilket det går att förkunna nationalistisk mordlystnad, svenskan det på vilket det går att främja humana värden. Det här innebär logiskt att grymma och radikalt antihumana fanatiker bekämpar svenska språket i Finland, eftersom de vill skapa en ny människa, en som inte kan uttrycka humana värden och värderingar. Som alla vet känns det genant, onaturligt och alltför litterärt att tala om humana värden på finska – det är som om man skulle försöka tala ett främmande språk man inte riktigt behärskar.

Att verka för humana värden i Finland är sålunda att motverka finska språket, precis som de finländare som står för omänskliga värden motverkar svenska språket. Jag vill framhålla att det varken handlar om språkets finsk-ugriska ursprung, vokalharmoni eller agglutinerande struktur. Det handlar om att språk aldrig bara är kommunikationskanaler, de har sitt eget bagage, sin egen historiska och ideologiska barlast.

Visst är det möjligt att det nån gång om en miljon år kommer att leva en ny människoras med grönt hår någonstans på Andromeda, en människa som kan förhålla sig till finska språket på ett värdeneutralt sätt och uttrycka alla möjliga värdeinnehåll på det. Men framtiden på Andromeda är inte relevant för oss. Vi lever i vår tid, och i vår tid är finskan ett våldets instrument som inte duger till att spela frihetens sång.

Nato herää rasismin uhkaan - Nato vaknar till rasismhotet

Tuoreiden uutisten mukaan Natossakin on herätty pohtimaan sitä, onko rasismiaalto Euroopassa tietoisen propagandahyökkäyksen tulosta. No, parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Me järki-ihmiset olemme huomanneet jo aikoja sitten, mistä päin tuulee ja mille sylttytehtaalle jäljet johtavat.

Jo aikoja sitten on ollut selvää, että nykyinen äärioikeistolaisaalto ei tullut Suomen politiikkaan sisäsyntyisesti. Se tunkeutui tänne ikään kuin sivulta ja väkisin. Se ei ollut reaktiota mihinkään todellisiin tapahtumiin eikä trendeihin - ei Euroopan rajoittavimman maahanmuuttopolitiikan maassa ollut mielekästä lyödä rumpua "rajoittamattomasta maahanmuutosta", eikä siitä tullut mielekästä, ennen kuin ympärivuorokautisesti päivystävät nettikommandot (kuka heidän elantonsa maksoi?) tekivät siitä väkisin mielekästä huutamalla hoosiannaa joka jumalan nettilaudalla. Tästä sinänsä voi tehdä sen johtopäätöksen, että se on ulkoapäin syötetty.

Typerät vasemmistolaiset jaksavat kirota ja demonisoida Natoa, joka muka sekaantuu jäsenmaidensa sisäpolitiikkaan. On totta, että Naton "stay behind" -eli selustaanjättäytymisorganisaatio ilmeisesti sisälsi epäilyttävää äärioikeistoporukkaa, ja on mahdollista, että se porukka oli sekaantunut Bolognan rautatieaseman pommi-iskuun, joka elokuussa 1980 vaati kymmeniä kuolonuhreja (iskun takana oli yleisen käsityksen mukaan italialainen uusfasistinen terroristiryhmä, joka oletettavasti halusi kieroutuneen logiikkansa mukaan kostaa vasemmistoterroristien touhut). Siinä tapauksessa vain taustalla olivat Italian omat sisäpoliittiset ongelmat korruptiosta työmarkkinaristiriitoihin, mafiaa unohtamatta.

Minun täytyy sanoa, että jos Nato perustaisi uuden Gladio-tyyppisen maanalaisen verkoston kurmottamaan Venäjän ylläpitämiä ja hyysäämiä äärioikeistolaisia, olisin pelkästään tyytyväinen. Voisivat aloittaa kyberiskusta Hommafoorumille sen kirjoittajien henkilöllisyyksien selvittämiseksi vastaisia toimenpiteitä ajatellen.

I senaste nytt heter det att även Nato nu frågar sig om rasismvågen i Europa beror på en medveten propagandaoffensiv. Bättre sent än aldrig. Vi förnuftiga människor har för länge sen insett varifrån det blåser och i vems säck den här propagandan legat innan den kom i påse.

Att den nuvarande extremhögern inte uppstod som resultat av Finlands egen politiska utveckling har varit klart sedan länge. Den gjorde intrång liksom från sidan och med våld. Det var ingen reaktion på några verkliga händelser eller trender - i landet med Europas mest restriktiva invandringspolitik var det inte klokt att hålla ett oväsen om "obegränsad invandring", och det började låta klokt bara därför att dygnet runt dejourerande webbkommandon (på vems pengar levde de egentligen?) höll på och förkunnade sitt evangelium på varenda herrans nätforum. Det här i och för sig bevisar att det var frågan om tvångsinmatning utifrån.

Korkade vänstermänniskor orkar svära på och demonisera Nato, som kantänka blandar sig in i sina medlemsstaters interna politiska angelägenheter. Att Ryssland invaderar sina grannstater och ockuperar deras territorier verkar inte störa vänstern. Okej, det är sant att Gladio, det såkallade "stay behind"-nätverk som Nato organiserade för att vid behov motverka en sovjetisk ockupation i västeuropeiska länder, tydligen välkomnade en del suspekta högerextremister, och det är även tänkbart att Gladio var inblandat i bombningen på Bolognas järnvägsstation i augusti 1980, som krävde tiotals dödsoffer (bakom bombningen låg enligt allmän uppfattning en italiensk nyfascistisk terroristgrupp, som antagligen enligt sin egen vrånga logik ville hämnas på extremvänstern). Men det skedde i Italien, vars egna inrikespolitiska problem lämnade sitt bidrag till historien: korruption, arbetsmarknadskonflikter, maffian.

Skulle Nato nu starta ett nytt nätverk av Gladiotyp för att bekämpa högerextremister stödda av Ryssland, så skulle jag vara odelat nöjd. Nätverket kunde allra först infiltrera rasistforumet Homma och ta reda på de verkliga personerna bakom användarprofilerna, med tanke på ytterligare åtgärder.

Bäckman-päivitys - Det nyaste om Johan Bäckman

Johan Bäckmanin tuorein propagandaisku Suomen maineen mustaamiseksi esittää Juha Molarin hulluksi leimattuna mielipidevankina, jota on vainottu hänen Nato-vastaisten ja venäläisystävällisten käsitystensä vuoksi. Älkää menkö halpaan. Molarin omastakin kirjoituksesta voi päätellä, että kyseessä on henkilökohtainen perhetragedia, ja että viranomaisilla oli asialliset syyt panna mies psykiatrisiin tutkimuksiin. Enempää en sano, koska jopa Juha Molarilla on oikeus yksityisyyteen. Mutta Bäckmanilta on vielä tavallistakin halpamaisempaa käyttää ystävänsä elämänhallintavaikeuksia propaganda-aseena isänmaataan vastaan.

Johan Bäckman har i sin senaste propagandakupp mot Finland påstått att hans meningsfrände Juha Molari råkat ut för åsiktsförföljelse och utmålats som galning på grund av sina Natofientliga och rysslandvänliga uttalanden. Låt er inte luras. Även från innehållet i Molaris egen redogörelse kan man sluta sig till att det hela handlar om en personlig familjetragedi och att myndigheterna hade sakliga skäl för att underkasta honom en psykiatrisk undersökning. Det här är allt jag har att säga om saken, ty även Juha Molari är berättigad till integritetsskydd. Men Bäckman uppför sig ännu vidrigare och nedrigare än vanligt, när han utnyttjar sin väns bristande livskontroll som propagandavapen mot fosterlandet.

Harhakuvitelmia Venäjästä - Vanföreställningar om Ryssland

”Venäjän arvostelijat ovat äärioikeistolaisia, nationalisteja, rasisteja ym”: Tällaista kuulee usein vanhojen vasemmistolaisten väittävän. Itse asiassa, kuten kaikki Homma-foorumiin pintapuolisestikin tutustuneet tietävät, suurin osa äärioikeistostamme suhtautuu Venäjään tietyllä lukkarinrakkaudella. Toki foorumilla sallitaan myös perinteinen venäläisviha, mutta merkillepantavaa on, miten taitavasti sovitellen ja terveeseen järkeen vedoten siellä ylipuhutaan vanhakantaisia ryssänkammoksujia uuteen venäläismieliseen äärioikeistolaisuuteen.

”Venäjä on köyhien puolella kapitalismia vastaan”: On totta, että nykyhallitus edustaa sellaista karkeaa rahaoikeistolaisuutta, joka on monille suomalaisille vieras (persujen rotuoikeistolaisuuden ja fasismin ohella). Tämä on johtanut monenlaisiin ymmärrettäviin vastareaktioihin, mutta bisnesoikeiston vastustajienkaan ei pidä heittäytyä aivan hölmöiksi ja kuvitella, että Venäjä olisi jonkinlainen köyhien puolustaja ja vastapooli Yhdysvaltain edustamalle maailmankapitalismille.

Venäjä ei nykyisellään todellakaan ole ohjelmallisesti sosialistinen eikä köyhiä puolustava maa, edes siinä mielessä kuin Neuvostoliitto aikoinaan esitti olevansa. Neuvostoliitolla oli tietysti kyyniset imperialistiset intressinsä, mutta sillä oli paineita esittää olevansa edes tekopyhyyden tasolla sosialistinen ja köyhien ja sorrettujen asialla. Nyky-Venäjällä tällaisia paineita ei ole, vaan se pyrkii avoimesti ja röyhkeästi alistamaan naapurikansat ikuiseen ikeeseensä. Kommunistisen ideologian myönteiset piirteet on heitetty roskakoriin – uuden Venäjän ideologia on KGB-läisyys. Neuvostojärjestelmästä on jäänyt jäljelle vain sortokoneisto, vanhat KGB-miehet, jotka tuskin koskaan uskoivat mihinkään kommunismiin – nationalismiin kyllä, ja nimenomaan sellaiseen imperialistiseen nationalismiin, johon kuuluu oleellisesti naapurikansojen alistaminen.

”Venäjä haluaa vain rauhaa, länsi on sotahullu”: Tämä on tietysti jo neuvostoajoilta suosittu ajatus. Neuvostoliitto tunnetusti kärsi toisessa maailmansodassa suhteettomat väestötappiot, ja varsin laajalle levinnyt käsitys on, että Neuvostoliiton, sittemmin Venäjän, militarismia tulisi ymmärtää, koska se on pohjimmiltaan luonteeltaan puolustuksellista.

Puolustuksellisellakin militarismilla voidaan kuitenkin oikeuttaa puistattavia julmuuksia, kuten tiedämme serbinationalismin roolista yhdeksänkymmenluvun sodissa Jugoslaviassa. Juuri toisen maailmansodan muistoihin vetoamalla Venäjän johtajaroisto rikostovereineen markkinoi kansalleen sen fasistisen nationalismin ja imperialismin, joka on nyt maan johtava ideologia, kommunismin sijasta.

Venäjän propagandaan kuuluu oleellisesti se ajatus, että venäläiset olisivat olleet erityisen kärsijän roolissa sotavuosina. Todellisuudessa valkovenäläisiä ja ukrainalaisia kuoli aivan toisella tavalla ja toisessa määrin kuin venäläisiä. Kumma kyllä (heh heh) Putinin ystävät länsimaissa eivät näe Valko-Venäjää eivätkä Ukrainaa samanlaisina kärsijöinä. Ukraina nähdään hirveänä nationalistisena fasistimaana, vaikka sillä on paljon Venäjää vahvemmat puolustukselliset syyt omiin kansallismielisiin ylilyönteihinsä.

Venäjän ja Ukrainan ollessa vastakkain suomalaisen on syytä ihan itsesuojeluvaistonsa vuoksi asettua Ukrainan puolelle. Jos Venäjälle annetaan omien ”puolustustarpeidensa” vuoksi rajaton oikeus alistaa Ukraina ikeeseensä, herää kysymys, miksi sen ei saman tien annettaisi liittää Suomeakin alusmaakseen. Siinäkin tapauksessa, että Ukrainan nykyhallitus olisi sellainen fasistinen juntta kuin Venäjän juoksupojat väittävät, Suomen etu olisi tukea sitä Venäjää vastaan.

Asia on nimittäin niin, että Ukraina ei missään olosuhteissa voi olla minkäänlainen sotilaallinen uhka Suomelle ja Suomen olemassaololle. Sitä vastoin Venäjä voi ja on, koska se on tuossa vieressä, sillä on aika rutkasti aseita ja ammuksia ja sitä riivaa juuri nyt imperialistinen kostonhalu menetetystä suurvalta-asemasta. Jos jätämme Ukrainan Venäjän armoille siksi että Venäjä siinä vain varmiistaa puolustukselliset asemansa tuhoamalla pienen naapurimaan itsenäisyyden, meillä ei ole mitään moraalista perustetta hakea tukea yhtään mistään sitten kun Venäjä meiltä mitään kysymättä päättää, että Suomen valloittaminen ja alistaminen on välttämätöntä sen legitiimien puolustustarpeiden kannalta (muistakaa, että sillä tekosyyllä tänne hyökättiin myös vuonna 1939).

”Venäjä on rikkaan sivistyksen ja kulttuurin maa, jota Suomen tulee kunnioittaa”: Tällä argumentilla – jos sitä nyt pitää kutsua argumentiksi – on monia muotoja. Pohjimmiltaan se tarkoittaa, että Suomella (tai Ukrainalla) ei ole olemassaolon oikeutta erillisenä maana, vaan meidän pitää olla polvillamme kiitollisia, jos idän viisauden läpitunkema pyhä Venäjä armollisuudessaan päättää liittää meidät alueisiinsa. Toisin kuin tämän nerokkaan argumentin toistelijat, minä satun Venäjän rikkaasta sivistyksestä jotain tietämäänkin – ei mene päivää, etten lueskelisi venäjänkielistä nykykirjallisuutta – enkä todellakaan ole erityisen viehättynyt siitä mahdollisuudesta, että naapuri ottaisi meidät väkisin kulttuurinsa piiriin.

Ensinnäkin haluan muistuttaa siitä suuren maan ja suuren kulttuuriteollisuuden huonosta puolesta, että Venäjä on liian tietoinen oman kulttuurinsa ylivertaisuudesta arvostaakseen muita kulttuureja, ainakin pienempien maiden – toki oman maan vertaisiksi mahdeiksi tunnustettujen Yhdysvaltojen, Ranskan, Saksan ym. kirjallisuutta käännetään paljon venäjäksikin, eritoten tietysti amerikkalaista (vaikkapa Stephen Kingiä, jonka Tukikohdan venäjännöstä Protivostojanie minäkin olen lueskellut).

Jenkkiviihde käy toki kaupaksi, mutta Venäjällä on laajalle levinnyt ajatus, ettei heidän maallaan olisi mitään opittavaa henkisiä arvoja aliarvostavalta puotipuksujen Amerikalta. Venäläinen ”henkisyys” on kuitenkin demokraattisesta ja oikeusvaltiollisesta näkökulmasta usein huomattavasti arveluttavampaa kuin amerikkalainen markkinamentaliteetti pahimmillaankin.

Esimerkiksi lännessä laajalti ihannoitu Dostojevski on itse asiassa ohjelmallisesti juutalaisvastainen ja taantumuksellinen. Romaanissa Karamazovin veljekset ihanteellisena Jeesus-hahmona esitetty Aljoša suhtautuu juutalaisiin, ei niinkään avoimen juutalaisvastaisesti kuin tylyn välinpitämättömästi: kun häneltä kysytään, onko totta, että juutalaiset ryöstävät kristittyjä lapsia uhrattavaksi pääsiäisriiteissään, hän vastaa, ettei hän tiedä. Tämän minä lukisin sillä tavalla, että Aljošan mielestä juutalaiset ovat sen moraalisen maailman ulkopuolella, johon hän itse ortodoksina, tai kristittynä, kuuluu, joten hän ei voi sanoa juuta eikä jaata siitä, mikä heidän kulttuurissaan on hyväksyttyä: vääräuskoisilta voi periaatteessa odottaa mitä hyvänsä. Yleisinhimillinen ulottuvuus puuttuu, vain ortodoksiset slaavit ovat Jumalan puhuttelemia ihmisiä.

Liberaali nykyihminen katsoo Dostojevskin (tai Aljošan) pettäneen oman moraalisen näkemyksensä tällä vastauksella – tottahan Aljošan tulisi moraalisena esikuvana kääntyä ankarasti noita rituaalimurhatarinoita vastaan. Mutta Dostojevski/Aljoša ei ole moderni ja liberaali nykyihminen. Hän edustaa sitä monilta piirteiltään keskiaikaista ja esimodernia maailmankuvaa, joka oli luonteenomainen tsaarien Venäjälle. Sille moraalin rajat olivat kirkon asettamat ja keisari oli ehdoton vallanpitäjä, jolle isänmaa kuului lähes tiluksen lailla ja jonka valtaa olisi ollut suorastaan jumalatonta rajoittaa perustuslaeilla ja muilla turmiollisilla länsimaisilla keksinnöillä.

Dostojevski oli nuorena toiminut vallankumouksellisessa intellektuellipiirissä, jonka tsaarin viranomaiset olivat hajottaneet; hänet tuomittiin Siperiaan, ja hän palasi sieltä traumatisoituneena ja murrettuna. Sisu ei kuitenkaan antanut periksi myöntää, että hän oli murtunut pelon, tuskan ja kurjuuden alla, ja hänen piti kirjoittaa kokonainen kaunokirjallinen tuotanto todistellakseen itselleen ja maailmalle, että hän ei suinkaan ollut antanut periksi ulkoiselle paineelle, vaan omalla päällään viisastunut ja järkiintynyt pois nuoruutensa radikalismista.

Merkittävässä osassa vanhan Venäjän ja sen emigranttiperillisten älyllisestä aktiivisuudesta on ollut kyse juuri tämäntyyppisestä kirjoittelusta: moraalisten ja intellektuaalisten perustelujen etsimisestä itämaiselle hirmuvallalle, johon kirjoittaja itse ei välttämättä täysin ole uskonut. Vladimir Putinin lempifilosofi Ivan Iljin on kuuluisa esimerkki, mutta tällaisia ajattelijoita on toki ollut muitakin. He eivät välttämättä ole edes olleet erityisen pahoja tai ilkeämielisiä ihmisiä. Päin vastoin, monia on elähdyttänyt aivan vilpitön kristillinen lähimmäisenrakkaus ja halu tehdä hyvää. Myöhäisen tsaari-Venäjän poliittisesti polarisoituneissa oloissa (joiden juoksuhautoihin monet vallankumousta paenneet emigrantit tietenkin henkisesti juuttuivat loppuiäkseen) sellainen vilpitön kristitty nyt vain päätyi sekä modernin elämän että kaikenlaisen demokraattisuuden sun muun jumalattomuuden vastustajaksi.

Nyt tällaisten vilpittömien kristittyjen kirjoitukset ovat painossa ja kaupan Venäjällä, ja ne vaikuttavat maan älymystön ajattelutapaan: se saa virikettä vihalleen läntisiksi mieltämiään vapausarvoja kohtaan. Jos se on sitä idän mystistä viisautta, jota eräät meikäläiset taiteilijat naapurista haikailevat, niin koko viisaus saa minun puolestani painua sinne, minne ei päivä paista eikä kuu kumota. Minä luen mieluummin hyviä venäjänkielisiä nykykirjailijoita, alkaen sellaisista armoitetuista huumoriveikoista kuin Fazil Iskander ja Vladimir Vojnovitš, eikä tuossa uudessa nobelistitädissäkään valittamista ole.

Monet emigranttikirjailijatkin toki olivat tästä kulmikkaasta maailmankuvastaankin huolimatta varsin kunnioitettavia ihmisiä. Esimerkiksi Ivan Bunin sai ihan ansaitusti Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Hän ei olisi halunnut Venäjälle minkäänlaista demokratiaa, ei porvarillistakaan, koska köyhtyneenä aatelisena kammosi ajatusta, että maaseudun roskaväki nousee kaoottiseen kapinaan ja alkaa määräillä hänenlaisiaan. Mutta toisen maailmansodan aikana hän teki mitä miehen oli tehtävä ja piilotteli juutalaisia natseilta henkensä kaupalla. (Hän asui Ranskassa, missä hänellä oli huvila lähellä Grassea Italian-vastaisella rajaseudulla.)

Venäjä on siis rikkaan sivistyksen maa. Mutta rikkaaseen sivistykseen sisältyy monenlaisia elementtejä, myös sellaisia, joiden varaan voidaan rakentaa muiden maiden ja niiden kansalaisten oikeuksista piittaamaton, imperialistinen hirmuvalta. Ei kaikki taide eikä kaikki kirjallisuus – hyväkään – välttämättä ole yleisinhimillisen hyvyyden asialla.

”Venäjä on Suomelle välttämätön kauppakumppani”: Tätä löpinää Venäjän taloudellisesta tärkeydestä on joutunut kuuntelemaan jo kaksikymmentä vuotta, mutta ei se siitä yhtään järkevämmäksi ole tullut. Venäjän tärkeimmät vientituotteet ovat edelleen enimmäkseen raaka-aineita tai puolijalosteita – öljyä, harkkorautaa ja harkkokultaa muutaman esimerkin mainitakseni. Kyllähän Venäjällä jos missä olisi paljon älykästä ja koulutettua porukkaa kehittämään maalle paljon hienostuneempia vientituotteita, mutta jotenkin siinä aina tahtoo käydä näin, että nämä fiksut tyypit muuttavat merentakaisiin maihin, emmekä edelleenkään saa nähdä vilaustakaan mistään venäläisestä perstaskuun (ellei -reikään) mahtuvasta supertietokoneesta.

Venäjän kauppakumppanius tarkoittaa käytännössä sitä (armeliaisuuttani jätän sen Hanhikiven atomimiilun mainitsematta), että sieltä vedetään tänne rööri ja röörissä virtaa naftaa jolla kämpät lämpenevät talvipakkasella. Kun pakkanen on pahimmillaan, löpön pumppaaminen lakkaa, ja siinä vaiheessa kun meillä on tosi kylmä, Venäjä esittää jonkin poliittisen vaatimuksen, johon keskellä lämpimintä heinäkuuta emme takuulla olisi alistuneet.

Kapitalismin oppikirjassa lukee, että kauppasuhteet luovat keskinäisriippuvuutta. Toisistaan riippuvaiset maat pysyvät väleissä, koska niillä on yhteisiä etuja. Valitettavasti tämä on samanlainen yksinkertaistus kuin käsikirjatotuudet yleensäkin. Käytännössä Venäjän kaltainen vahva maa todennäköisesti vetää välistä ja käyttää riippuvuuksia poliittiseen painostamiseen. Siksi kauppasuhteet Venäjään ovat sellainen riski, jota Suomen tulee mahdollisuuksien mukaan välttää. Eivät ne kultaharkot ole riskin arvoisia.

”Suomen tulee palata takaisin vaa'ankielirooliinsa idän ja lännen välissä, kannattihan se Kekkosen aikanakin”: Tämä väite sivuuttaa taas kerran sen, että ”idän ja lännen” vastakkainasettelun luonne eroaa paljon siitä, mitä se oli Kekkosen aikana. Silloin kun Kekkonen hallitsi Suomea, Neuvostoliitto oli kommunistinen valtio. Kommunismi aatteena lupasi periaatteessa onnea, hyvinvointia ja rauhaa, eli Neuvostoliitolla oli tiettyjä paineita osoittaa käytännössä olevansa näiden hyvien asioiden puolella, vaikka sitten vain tekopyhyyden tasolla.

Tässä voi olla käytännöllistä erottaa toisistaan Neuvostoliiton propagandaedut kommunistimaana ja Neuvostoliiton geopoliittiset intressit eräänlaisena Venäjänä. ”Eräänlaisena Venäjänä” Neuvostoliitto piti valtaamansa itäeurooppalaiset maat tiukassa liekaköydessä, mutta Suomessa geopoliittiset edut eivät olleet yhtä tärkeitä kuin aatteelliset propagandaedut. Siksi Suomella oli liikkumavapautta ja mahdollisuuksia manipuloida ja hämätä Neuvostoliittoa omien etujensa ajamiseksi. Kuten nyt tiedämme, Kekkosen aikana saatettiin kyllä mielistellä Neuvostoliittoa propagandatasolla sen toimintavapauden laajentamiseksi, samalla kun maa vaivihkaa hilattiin mukaan läntisen yhteistyön ympyröihin.

Tänään tilanne on kuitenkin toinen. Venäjällä ei ole enää mitään tarvetta esittää mitään kommunismin Vatikaania. Jäljellä on vain se ”eräänlaisen Venäjän” intressi. Jos Venäjällä on enää minkäänlaista ideologista tavoitetta, niin se on lähinnä länsimaisen demokratian järkyttäminen ja vahingoittaminen itsetarkoituksena, koska aivan mikä vain demokratia ja liberalismi merkitsee Venäjän vallanpitäjille ”värivallankumouksen” uhkaa kotimaassa. Siksi meillä ei enää ole sitä entistä pelivaraa, vaan valinta on joko vapaus tai Venäjä.

”De som kritiserar Ryssland är högerextremister, nationalister, rasister osv”: Det här hör man ofta gamla vänstermänniskor påstå. Sanningen är dock en helt annan, ty ett nog så flyktigt besök på det högerextrema webbforumet Homma visar att en stor del av våra högerextremister känner en viss klockarkärlek till Ryssland. Visst är det tillåtet att även ge uttryck för traditionellt finskt rysshat på forumet, men det är värt att uppmärksammas hur skickligt, pragmatiskt och försonligt, med hänvisningar till sunt förnuft, ryska propagandister där övertalar gammaldags rysshatare till att övergå till den nya rysksinnade högerextremismen.

”Ryssland försvarar de fattiga mot kapitalismen”: Det är sant att den nuvarande regeringen representerar en brutal affärsmannahöger som är främmande för många finländare (lika främmande som den sannfinska rashögern och fascismen). Det här har lett till mångahanda förståeliga motreaktioner, men motståndarna till affärshögern bör inte hellre spela dummare än de är och inbilla sig att Ryssland skulle försvara de fattiga eller utgöra en motpol till den världskapitalism som förkroppsligas av Förenta staterna.

Ryssland är i dagens situation varken något programmatiskt socialistiskt land eller en vän till fattigfolket, inte ens i den bemärkelsen som Sovjet på sin tid låtsades vara. Sovjetunionen hade givetvis sina cyniskt imperialistiska intressen, men samtidigt befann sovjetstaten sig under ett visst tryck att ens för skenhelighetens skull framstå som de fattigas och förtrycktas socialistiska förkämpe. Det nuvarande Ryssland är fritt från ett sådant tryck, det försöker öppet och fräckt påtvinga grannfolken sitt eviga ok. Den kommunistiska ideologins positiva drag har man blivit av med, det nya Rysslands ideologi är KGBismen. Det som finns kvar av sovjetsystemet är förtrycksmaskineriet, de gamla KGB-männen, som antagligen aldrig varit särskilt övertygade kommunister. Nationalism har de däremot säkert alltid gillat, den sorts imperialistiska nationalism som underkastelsen av grannfolken som en väsentlig aspekt ingår i.

”Ryssland vill bara ha fred, västvärlden är krigsgalen”: Den här tanken har givetvis åtnjutit en viss popularitet sedan sovjettiden. Sovjetunionen led som bekant förskräckligt stora befolkningsförluster i andra världskriget, vilket gett upphov till den utbredda uppfattningen att man bör förhålla sig med jämnmod till den sovjetiska eller ryska militarismen, eftersom den bara är ett uttryck för en mänskligt förståelig försvarsvilja.

Även defensiv militarism kan dock mycket väl utnyttjas till att rättfärdiga de förskräckligaste grymheter – tänk er bara den serbiska nationalismen i de jugoslaviska krigen på nittitalet. Det är precis genom att åberopa sig till andra världskrigets minnen som överste brottslingen i Ryssland marknadsför till folket den fascistiska nationalism och imperialism som i dag är landets ledande ideologi, i st f kommunismen.

I den ryska propagandan ingår tanken att ryssarna skulle ha lidit särskilt mycket under andra världskriget. Egentligen dog det mycket fler ukrainare och vitryssar, men märkligt nog förefaller Putinvännerna i västvärlden inte tillskriva dem den martyrroll de förbehåller för ryssarna. Ukraina uppfattas tvärtom som ett hemskt nationalistiskt fascistland, även om ukrainarna ur försvarssynvinkel har mycket bättre motiv för sina eventuella nationalistiska excesser än ryssarna.

I en konflikt mellan Ryssland och Ukraina bör en finländare ta parti för Ukraina av rena självbevarelseskäl. Om Ryssland tillåts p g a sina ”försvarsbehov” underkasta Ukraina sitt ok, måste man undra, varför det inte på ett liknande sätt borde tillåtas annektera även Finland som ett lydrike. Vore den nuvarande regeringen i Ukraina en sådan fascistisk junta som belackarna påstår, skulle det ändå ligga i Finlands intresse att stöda den mot Ryssland.

Faktum är nämligen att Ukraina under inga omständigheter kan utgöra någon sorts militärt hot mot Finland och Finlands existens. Det kan och gör däremot Ryssland. Varför? För att Ryssland ligger nästintill oss, förfogar över massor av vapen och ammunition och dessutom styrs av revanchistisk hämndlystnad efter den förlorade stormaktsställningen. Om vi utlämnar Ukraina till Rysslands nåder därför att Ryssland ”bara” säkrar sina ”försvarspositioner” genom att göra slut på självständigheten för sitt lilla grannland, har vi moraliskt sett ingenting att stöda oss på när vi en gång söker hjälp mot ett Ryssland som utan att ta reda på vad vi tycker om saken beslutar att det är en absolut nödvändighet ur legitim försvarssynvinkel att erövra och underkasta Finland (kom ihåg att Sovjet hade samma svepskäl när det invaderade oss 1939).

”Den ryska kulturen och civilisationen är så rik att Finland bör respektera Ryssland”: Det här argumentet – om det nu är ett argument – förekommer i många variationer. I princip går det ut på att Finland (eller Ukraina) saknar existensberättigande. I stället bör vi tacka grannen på våra bara knän om det med österländsk visdom genomsyrade Ryssland nedlåter sig till att av rena barmhärtigheten annektera oss till sitt territorium. I motsats till de som opererar med detta argument råkar eder ödmjuke tjänare här faktiskt veta någonting om rysk kultur och civilisation – jag läser ryskspråkig samtidslitteratur nästan varje dag – och jag är inte särskilt förtjust i att personligen bli införlivad med den rika ryska kulturkretsen.

Allra först vill jag påminna er om den nackdel som Ryssland och alla andra stora länder med mäktig kulturindustri har: de är i sin kulturella överlägsenhet så maktfullkomliga att de inte hyser stor uppskattning för mindre länders kultur. Visst översätts det massor av amerikansk, fransk, tysk osv litteratur till ryska, men dessa språk och de länder de talas i uppfattas som jämbördiga. (Jag har faktiskt läst Stephen King på ryska – för ett par år sen skaffade jag mig ett exemplar av Protivostojanie, den ryska översättningen av Pestens tid.)

Amerikansk underhållning säljer visst också i Ryssland, men många ryssar anser samtidigt att de inte behöver lära sig något av det alltigenom kommersialiserade Amerika som inte uppskattar andliga värden. Den ryska ”andligheten” ter sig dock ofta mycket mera oförenlig med demokrati och rättsstat än den amerikanska underhållningen som värst.

Fjodor Dostojevskij, som åtnjuter stor popularitet i Väst, är faktiskt en programmatiskt antisemitisk och reaktionär författare. I romanen Bröderna Karamazov möter vi Aljosja Karamazov, framställd som idealisk Jesusgestalt. Aljosja förhåller sig till judarna – inte med öppen fientlighet, utan – med avvisande likgiltighet. När han blir tillfrågad, om det är sant att judarna kidnappar kristna barn för att offra dem i sina påskritualer, svarar Aljosja bara att han inte kan veta det. Det här skulle jag tolka så, att judarna ur Aljosjas synvinkel befinner sig utanför den värld av moral och etik som han själv såsom kristen eller ortodox är delaktig i, vilket innebär att han inte kan yttra sig om det som är accepterat eller inte bland judarna: av otrogna kan man i princip vänta sig vad som helst. Den allmänmänskliga dimensionen fattas, det är bara de ortodoxa slaverna som är av Gud skapade och tilltalade människor.

En modern liberal kanske anser att Dostojevskij eller Aljosja med detta cyniska svar svikit sin moral. Borde inte en som moralisk förebild tilltänkt gestalt som Aljosja fränt kritisera, ja bekämpa lögnerna om judiska ritualmord? Det gör Aljosja/Dostojevskij dock inte, eftersom han inte är en modern och liberal människa. Han representerar den på många sätt förmoderna och medeltida världsbild som karaktäriserade Tsarryssland. I den referensramen var det kyrkan som definierade moralen och kejsaren som ägde fosterlandet nästan som personlig egendom – och att inskränka kejsarens absoluta makt med en konstitution eller liknande västerländska påhitt skulle ha varit i det närmaste gudlöst.

Som en hetlevrad ung man hade Dostojevskij medverkat i en klubb av revolutionsvänliga intellektuella, som dock avslöjades av kejserliga myndigheter. Han dömdes till fångenskap i Sibirien, och han återvände sedan hem traumatiserad och nedbruten. Såtillvida stolt var han dock ännu att han inte medgav att skräcken, smärtan och eländet hade knäckt honom. I stället kände han sig tvungen att författa en massa skönlitterära tegelstenar för att bevisa för sig själv och världen att han ingalunda hade gett efter för extern påtryckning, utan själv tagit sitt förnuft till fånga efter sina radikala ungdomsår.

En stor del av de intellektuella aktiviteter som pågick under det gamla Tsarrysslands senaste tider och som därefter fortsatte i emigrantkretsarna handlade om precis det här: skribenter som inte riktigt längre trodde på Rysslands gamla österländska despoti försökte ändå legitimera den, inte minst för att övertyga sig själva. Vladimir Putins favoritfilosof Ivan Iljin är ett representativt exempel, men det har funnits andra tänkare av samma sort. Alla var inte ondsinta eller elaka människor. Många besjälades av genuin och uppriktig kristlig barmhärtighet och välgörenhetsvilja. I den politiskt polariserade verklighet som präglade det sena Tsarryssland var det dock naturligt för en sådan uppriktig kristen att bli en motståndare till demokrati och modernt liv, som framstod som gudlöshet, och i emigrationen fastnade många i detta träsk för resten av sitt liv.

De böcker som dessa uppriktiga kristna skrivit finns nu att köpa i Ryssland, och de har sin inverkan på hur intelligentsian i Ryssland tänker – som ytterligare stimulus att hata de frihetliga värderingar som för den representerar det västliga inflytandet. Om det här är den mystiska österländska visdom från Ryssland som så djupt tilltalar en del av våra konstnärer, så ger jag helst katten i den visdomen. Jag föredrar att läsa bra litteratur på ryska, sådana oslagbara humorister som Fazil Iskander och Vladimir Vojnovitj till exempel, och det är inget fel heller på den där tanten som just vann Nobelpriset.

Många emigrantförfattare var dock trots sin kantiga världsbild mycket respektingivande personer. Ivan Bunin till exempel, som med rätta tilldelades Nobelpriset i litteratur. Han var emot demokrati i Ryssland – alltså även emot borgerlig demokrati – eftersom han såsom representant för fattigadeln ogillade tanken att lantpöbeln skulle resa sig mot hans gelikar och börja styra och ställa i landet. Under andra världskriget uppfyllde han dock sin moraliska plikt och gömde judar hos sig trots livsfaran under nazistockupationen. (Han bodde i Frankrike, i en villa nära Grasse vid den italienska gränsen.)

Det är sant att Ryssland är rikt på kultur och civilisation. Men en rik civilisation innefattar mångahanda element, även sådana som kan utnyttjas till att bygga upp ett imperialistiskt skräckvälde med mycket likgiltig inställning gentemot andra länder och deras rättigheter. All högkulturell konst och litteratur står inte nödvändigtvis för allmänmänsklig godhet.

”Ryssland är en nödvändig handelspartner”: Sedan tjugu år tillbaka har vi fått lyssna på det här svamlet om Rysslands ekonomiska betydelse, men det låter lika ihåligt i dag som på nittitalet. Ryssland exporterar fortfarande mest råmaterial eller halvförädlade produkter – olja, tackjärn eller guldtackor för att nämna ett par exempel. I Ryssland om någonstans finns det massor av begåvade och välutbildade människor som kunde ta fram mycket mera raffinerade exportprodukter, men vanligen flyttar sådana förmågor till länder bortom havet, vilket innebär att det fortfarande inte finns någon rysk superdator som ryms i bakfickan eller arslet.

Handelspartnerskapet med Ryssland innebär i praktiken (jag vill inte ens nämna kärnkraftverket i Hanhikivi här) att det byggs en pipeline och att våra bostäder sen värms med rysk olja som strömmar i pipelinen. När vinterkölden är som värst slutar ryssarna plötsligt med att pumpa olja, och när vi sen börjar frysa ordentligt så ställer Ryssland något politiskt krav som vi absolut inte hade gått med på i julivärmen.

I kapitalismens handbok står det att handelsrelationer skapar ömsesidigt beroende, och att ömsesidigt beroende länder har gemensamma intressen, vilket innebär att de inte för krig mot varandra. Dessvärre är det här en typisk förenklad lärobokssanning. I praktiken kommer en stor och stark stat som Ryssland sannolikt att lura och fuska och utnyttja dessa beroendeförhållanden till politisk påtryckning. Därför utgör handelsrelationer till Ryssland en risk som Finland helst bör undvika. Guldtackorna är inte värda den risken.

”Finland bör återgå till sin gamla vågmästarroll mellan öst och väst, det lönade sig även under Kekkonens tid”: Det här påståendet förbigår åter en gång det faktumet att motsättningen mellan ”öst och väst” i dag är mycket olik vad den var under Kekkoneneran. När Kekkonen härskade över Finland, var Sovjet en kommunistisk stat. Kommunismen som ideologi lovade i princip lycka, välmående och fred, och sålunda fanns det ett visst tryck för Sovjetunionen att åtminstone på skenhelighetens nivå framstå som en förkämpe för dessa goda saker.

Här kan det vara praktiskt att skilja på Sovjetunionens propagandistiska intressen som ett kommunistiskt land och dess geopolitiska intressen som en sorts Ryssland. Som en sorts Ryssland höll Sovjetunionen sina östeuropeiska lydriken strängt i kopplet, men i Finland vägde de geopolitiska intressena mindre än de propagandistiska, och sålunda förfogade vi över en viss rörelsefrihet och kunde föra Sovjetunionen bakom ljuset för att bevaka och främja våra egna intressen. Som vi nu vet, kunde Kekkonen på propagandanivån smickra Sovjetunionen, medan han samtidigt i smyg såg till att landet anslöt sig till allehanda västliga samarbetsorgan.

I dag är situationen en annan. Ryssland är inte längre en kommunistisk motsvarighet till Vatikanstaten. Det som finns kvar är ”en sorts Ryssland” och dess geopolitiska intresse. Om Ryssland alls har någon ideologi går den ut på att sätta käppar i hjulet för den västerländska demokratin, som ett ändamål i sig självt, eftersom vilken demokrati och vilken liberalism som helst framstår för de ryska makthavarna som ett ”färgrevolutionärt” hot. Därför har vi ingen rörelsefrihet längre. Vi kan bara välja emellan friheten och Ryssland.

Maahanmuuttokriittisen toimittajan ammattitaitoa - En invandrarkritisk journalist ger prov på sin yrkeskunnighet