”Venäjän
arvostelijat ovat äärioikeistolaisia, nationalisteja, rasisteja
ym”: Tällaista kuulee usein vanhojen vasemmistolaisten
väittävän. Itse asiassa, kuten kaikki Homma-foorumiin
pintapuolisestikin tutustuneet tietävät, suurin osa
äärioikeistostamme suhtautuu Venäjään tietyllä
lukkarinrakkaudella. Toki foorumilla sallitaan myös perinteinen
venäläisviha, mutta merkillepantavaa on, miten taitavasti
sovitellen ja terveeseen järkeen vedoten siellä ylipuhutaan
vanhakantaisia ryssänkammoksujia uuteen venäläismieliseen
äärioikeistolaisuuteen.
”Venäjä
on köyhien puolella kapitalismia vastaan”:
On totta, että nykyhallitus edustaa sellaista karkeaa
rahaoikeistolaisuutta, joka on monille suomalaisille vieras (persujen
rotuoikeistolaisuuden ja fasismin ohella). Tämä on johtanut
monenlaisiin ymmärrettäviin vastareaktioihin, mutta bisnesoikeiston
vastustajienkaan ei pidä heittäytyä aivan hölmöiksi ja
kuvitella, että Venäjä olisi jonkinlainen köyhien puolustaja ja
vastapooli Yhdysvaltain edustamalle maailmankapitalismille.
Venäjä ei nykyisellään todellakaan
ole ohjelmallisesti sosialistinen eikä köyhiä puolustava maa, edes
siinä mielessä kuin Neuvostoliitto aikoinaan esitti olevansa.
Neuvostoliitolla oli tietysti kyyniset imperialistiset intressinsä,
mutta sillä oli paineita esittää olevansa edes tekopyhyyden
tasolla sosialistinen ja köyhien ja sorrettujen asialla.
Nyky-Venäjällä tällaisia paineita ei ole, vaan se pyrkii
avoimesti ja röyhkeästi alistamaan naapurikansat ikuiseen
ikeeseensä. Kommunistisen ideologian myönteiset piirteet on
heitetty roskakoriin – uuden Venäjän ideologia on KGB-läisyys.
Neuvostojärjestelmästä on jäänyt jäljelle vain sortokoneisto,
vanhat KGB-miehet, jotka tuskin koskaan uskoivat mihinkään
kommunismiin – nationalismiin kyllä, ja nimenomaan sellaiseen
imperialistiseen nationalismiin, johon kuuluu oleellisesti
naapurikansojen alistaminen.
”Venäjä
haluaa vain rauhaa, länsi on sotahullu”:
Tämä on tietysti jo neuvostoajoilta suosittu ajatus. Neuvostoliitto
tunnetusti kärsi toisessa maailmansodassa suhteettomat
väestötappiot, ja varsin laajalle levinnyt käsitys on, että
Neuvostoliiton, sittemmin Venäjän, militarismia tulisi ymmärtää,
koska se on pohjimmiltaan luonteeltaan puolustuksellista.
Puolustuksellisellakin militarismilla
voidaan kuitenkin oikeuttaa puistattavia julmuuksia, kuten tiedämme
serbinationalismin roolista yhdeksänkymmenluvun sodissa
Jugoslaviassa. Juuri toisen maailmansodan muistoihin vetoamalla
Venäjän johtajaroisto rikostovereineen markkinoi kansalleen sen
fasistisen nationalismin ja imperialismin, joka on nyt maan johtava
ideologia, kommunismin sijasta.
Venäjän propagandaan kuuluu
oleellisesti se ajatus, että venäläiset olisivat olleet erityisen
kärsijän roolissa sotavuosina. Todellisuudessa valkovenäläisiä
ja ukrainalaisia kuoli aivan toisella tavalla ja toisessa määrin
kuin venäläisiä. Kumma kyllä (heh heh) Putinin ystävät
länsimaissa eivät näe Valko-Venäjää eivätkä Ukrainaa
samanlaisina kärsijöinä. Ukraina nähdään hirveänä
nationalistisena fasistimaana, vaikka sillä on paljon Venäjää
vahvemmat puolustukselliset syyt omiin kansallismielisiin
ylilyönteihinsä.
Venäjän ja Ukrainan ollessa
vastakkain suomalaisen on syytä ihan itsesuojeluvaistonsa vuoksi
asettua Ukrainan puolelle. Jos Venäjälle annetaan omien
”puolustustarpeidensa” vuoksi rajaton oikeus alistaa Ukraina
ikeeseensä, herää kysymys, miksi sen ei saman tien annettaisi
liittää Suomeakin alusmaakseen. Siinäkin tapauksessa, että
Ukrainan nykyhallitus olisi sellainen fasistinen juntta kuin Venäjän
juoksupojat väittävät, Suomen etu olisi tukea sitä Venäjää
vastaan.
Asia on nimittäin niin, että Ukraina
ei missään olosuhteissa voi olla minkäänlainen sotilaallinen uhka
Suomelle ja Suomen olemassaololle. Sitä vastoin Venäjä voi ja on,
koska se on tuossa vieressä, sillä on aika rutkasti aseita ja
ammuksia ja sitä riivaa juuri nyt imperialistinen kostonhalu
menetetystä suurvalta-asemasta. Jos jätämme Ukrainan Venäjän
armoille siksi että Venäjä siinä vain varmiistaa
puolustukselliset asemansa tuhoamalla pienen naapurimaan
itsenäisyyden, meillä ei ole mitään moraalista perustetta hakea
tukea yhtään mistään sitten kun Venäjä meiltä mitään
kysymättä päättää, että Suomen valloittaminen ja alistaminen
on välttämätöntä sen legitiimien puolustustarpeiden kannalta
(muistakaa, että sillä tekosyyllä tänne hyökättiin myös vuonna
1939).
”Venäjä
on rikkaan sivistyksen ja kulttuurin maa, jota Suomen tulee
kunnioittaa”:
Tällä argumentilla – jos sitä nyt pitää kutsua argumentiksi –
on monia muotoja. Pohjimmiltaan se tarkoittaa, että Suomella (tai
Ukrainalla) ei ole olemassaolon oikeutta erillisenä maana, vaan
meidän pitää olla polvillamme kiitollisia, jos idän viisauden
läpitunkema pyhä Venäjä armollisuudessaan päättää liittää
meidät alueisiinsa. Toisin kuin tämän nerokkaan argumentin
toistelijat, minä satun Venäjän rikkaasta sivistyksestä jotain
tietämäänkin – ei mene päivää, etten lueskelisi
venäjänkielistä nykykirjallisuutta – enkä todellakaan ole
erityisen viehättynyt siitä mahdollisuudesta, että naapuri ottaisi
meidät väkisin kulttuurinsa piiriin.
Ensinnäkin
haluan muistuttaa siitä suuren maan ja suuren kulttuuriteollisuuden
huonosta puolesta, että Venäjä on liian tietoinen oman
kulttuurinsa ylivertaisuudesta arvostaakseen muita kulttuureja,
ainakin pienempien maiden – toki oman maan vertaisiksi mahdeiksi
tunnustettujen Yhdysvaltojen, Ranskan, Saksan ym. kirjallisuutta
käännetään paljon venäjäksikin, eritoten tietysti
amerikkalaista (vaikkapa Stephen Kingiä, jonka Tukikohdan
venäjännöstä
Protivostojanie
minäkin
olen lueskellut).
Jenkkiviihde käy toki kaupaksi, mutta
Venäjällä on laajalle levinnyt ajatus, ettei heidän maallaan
olisi mitään opittavaa henkisiä arvoja aliarvostavalta
puotipuksujen Amerikalta. Venäläinen ”henkisyys” on kuitenkin
demokraattisesta ja oikeusvaltiollisesta näkökulmasta usein
huomattavasti arveluttavampaa kuin amerikkalainen
markkinamentaliteetti pahimmillaankin.
Esimerkiksi
lännessä laajalti ihannoitu Dostojevski on itse asiassa
ohjelmallisesti juutalaisvastainen ja taantumuksellinen. Romaanissa
Karamazovin
veljekset ihanteellisena
Jeesus-hahmona esitetty Aljoša suhtautuu juutalaisiin, ei niinkään
avoimen juutalaisvastaisesti kuin tylyn välinpitämättömästi: kun
häneltä kysytään, onko totta, että juutalaiset ryöstävät
kristittyjä lapsia uhrattavaksi pääsiäisriiteissään, hän
vastaa, ettei hän tiedä. Tämän minä lukisin sillä tavalla, että
Aljošan mielestä juutalaiset ovat sen moraalisen maailman
ulkopuolella, johon hän itse ortodoksina, tai kristittynä, kuuluu,
joten hän ei voi sanoa juuta eikä jaata siitä, mikä heidän
kulttuurissaan on hyväksyttyä: vääräuskoisilta voi periaatteessa
odottaa mitä hyvänsä. Yleisinhimillinen ulottuvuus puuttuu, vain
ortodoksiset slaavit ovat Jumalan puhuttelemia ihmisiä.
Liberaali
nykyihminen katsoo Dostojevskin (tai Aljošan) pettäneen oman
moraalisen näkemyksensä tällä vastauksella – tottahan Aljošan
tulisi moraalisena esikuvana kääntyä ankarasti noita
rituaalimurhatarinoita vastaan. Mutta Dostojevski/Aljoša ei ole
moderni ja liberaali nykyihminen. Hän edustaa sitä monilta
piirteiltään keskiaikaista ja esimodernia maailmankuvaa, joka oli
luonteenomainen tsaarien Venäjälle. Sille moraalin rajat olivat
kirkon asettamat ja keisari oli ehdoton vallanpitäjä, jolle isänmaa
kuului lähes tiluksen lailla ja jonka valtaa olisi ollut suorastaan
jumalatonta rajoittaa perustuslaeilla ja muilla turmiollisilla
länsimaisilla keksinnöillä.
Dostojevski oli nuorena toiminut
vallankumouksellisessa intellektuellipiirissä, jonka tsaarin
viranomaiset olivat hajottaneet; hänet tuomittiin Siperiaan, ja hän
palasi sieltä traumatisoituneena ja murrettuna. Sisu ei kuitenkaan
antanut periksi myöntää, että hän oli murtunut pelon, tuskan ja
kurjuuden alla, ja hänen piti kirjoittaa kokonainen kaunokirjallinen
tuotanto todistellakseen itselleen ja maailmalle, että hän ei
suinkaan ollut antanut periksi ulkoiselle paineelle, vaan omalla
päällään viisastunut ja järkiintynyt pois nuoruutensa
radikalismista.
Merkittävässä osassa vanhan Venäjän
ja sen emigranttiperillisten älyllisestä aktiivisuudesta on ollut
kyse juuri tämäntyyppisestä kirjoittelusta: moraalisten ja
intellektuaalisten perustelujen etsimisestä itämaiselle
hirmuvallalle, johon kirjoittaja itse ei välttämättä täysin ole
uskonut. Vladimir Putinin lempifilosofi Ivan Iljin on kuuluisa
esimerkki, mutta tällaisia ajattelijoita on toki ollut muitakin. He
eivät välttämättä ole edes olleet erityisen pahoja tai
ilkeämielisiä ihmisiä. Päin vastoin, monia on elähdyttänyt
aivan vilpitön kristillinen lähimmäisenrakkaus ja halu tehdä
hyvää. Myöhäisen tsaari-Venäjän poliittisesti polarisoituneissa
oloissa (joiden juoksuhautoihin monet vallankumousta paenneet
emigrantit tietenkin henkisesti juuttuivat loppuiäkseen) sellainen
vilpitön kristitty nyt vain päätyi sekä modernin elämän että
kaikenlaisen demokraattisuuden sun muun jumalattomuuden
vastustajaksi.
Nyt
tällaisten vilpittömien kristittyjen kirjoitukset ovat painossa ja
kaupan Venäjällä, ja ne vaikuttavat maan älymystön
ajattelutapaan: se saa virikettä vihalleen läntisiksi mieltämiään
vapausarvoja kohtaan. Jos se on sitä idän mystistä viisautta, jota
eräät meikäläiset taiteilijat naapurista haikailevat, niin koko
viisaus saa minun puolestani painua sinne, minne ei päivä paista
eikä kuu kumota. Minä luen mieluummin hyviä
venäjänkielisiä
nykykirjailijoita, alkaen sellaisista armoitetuista huumoriveikoista
kuin Fazil Iskander ja Vladimir Vojnovitš, eikä tuossa uudessa
nobelistitädissäkään valittamista ole.
Monet emigranttikirjailijatkin toki
olivat tästä kulmikkaasta maailmankuvastaankin huolimatta varsin
kunnioitettavia ihmisiä. Esimerkiksi Ivan Bunin sai ihan ansaitusti
Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Hän ei olisi halunnut Venäjälle
minkäänlaista demokratiaa, ei porvarillistakaan, koska köyhtyneenä
aatelisena kammosi ajatusta, että maaseudun roskaväki nousee
kaoottiseen kapinaan ja alkaa määräillä hänenlaisiaan. Mutta
toisen maailmansodan aikana hän teki mitä miehen oli tehtävä ja
piilotteli juutalaisia natseilta henkensä kaupalla. (Hän asui
Ranskassa, missä hänellä oli huvila lähellä Grassea
Italian-vastaisella rajaseudulla.)
Venäjä on siis rikkaan sivistyksen
maa. Mutta rikkaaseen sivistykseen sisältyy monenlaisia elementtejä,
myös sellaisia, joiden varaan voidaan rakentaa muiden maiden ja
niiden kansalaisten oikeuksista piittaamaton, imperialistinen
hirmuvalta. Ei kaikki taide eikä kaikki kirjallisuus – hyväkään
– välttämättä ole yleisinhimillisen hyvyyden asialla.
”Venäjä
on Suomelle välttämätön kauppakumppani”:
Tätä löpinää Venäjän taloudellisesta tärkeydestä on joutunut
kuuntelemaan jo kaksikymmentä vuotta, mutta ei se siitä yhtään
järkevämmäksi ole tullut. Venäjän tärkeimmät vientituotteet
ovat edelleen enimmäkseen raaka-aineita tai puolijalosteita –
öljyä, harkkorautaa ja harkkokultaa muutaman esimerkin
mainitakseni. Kyllähän Venäjällä jos missä olisi paljon
älykästä ja koulutettua porukkaa kehittämään maalle paljon
hienostuneempia vientituotteita, mutta jotenkin siinä aina tahtoo
käydä näin, että nämä fiksut tyypit muuttavat merentakaisiin
maihin, emmekä edelleenkään saa nähdä vilaustakaan mistään
venäläisestä perstaskuun (ellei -reikään) mahtuvasta
supertietokoneesta.
Venäjän kauppakumppanius tarkoittaa
käytännössä sitä (armeliaisuuttani jätän sen Hanhikiven
atomimiilun mainitsematta), että sieltä vedetään tänne rööri
ja röörissä virtaa naftaa jolla kämpät lämpenevät
talvipakkasella. Kun pakkanen on pahimmillaan, löpön pumppaaminen
lakkaa, ja siinä vaiheessa kun meillä on tosi kylmä, Venäjä
esittää jonkin poliittisen vaatimuksen, johon keskellä lämpimintä
heinäkuuta emme takuulla olisi alistuneet.
Kapitalismin
oppikirjassa lukee, että kauppasuhteet luovat keskinäisriippuvuutta.
Toisistaan riippuvaiset maat pysyvät väleissä, koska niillä on
yhteisiä etuja. Valitettavasti tämä on samanlainen yksinkertaistus
kuin käsikirjatotuudet yleensäkin. Käytännössä Venäjän
kaltainen vahva maa todennäköisesti vetää välistä ja käyttää
riippuvuuksia poliittiseen painostamiseen. Siksi kauppasuhteet
Venäjään ovat sellainen riski, jota Suomen tulee mahdollisuuksien
mukaan välttää. Eivät ne kultaharkot ole riskin arvoisia.
”Suomen
tulee palata takaisin vaa'ankielirooliinsa idän ja lännen välissä,
kannattihan se Kekkosen aikanakin”:
Tämä väite sivuuttaa taas kerran sen, että ”idän ja lännen”
vastakkainasettelun luonne eroaa paljon siitä, mitä se oli Kekkosen
aikana. Silloin kun Kekkonen hallitsi Suomea, Neuvostoliitto oli
kommunistinen valtio. Kommunismi aatteena lupasi periaatteessa onnea,
hyvinvointia ja rauhaa, eli Neuvostoliitolla oli tiettyjä paineita
osoittaa käytännössä olevansa näiden hyvien asioiden puolella,
vaikka sitten vain tekopyhyyden tasolla.
Tässä
voi olla käytännöllistä erottaa toisistaan Neuvostoliiton
propagandaedut kommunistimaana ja Neuvostoliiton geopoliittiset
intressit eräänlaisena
Venäjänä.
”Eräänlaisena Venäjänä” Neuvostoliitto piti valtaamansa
itäeurooppalaiset maat tiukassa liekaköydessä, mutta Suomessa
geopoliittiset edut eivät olleet yhtä tärkeitä kuin aatteelliset
propagandaedut. Siksi Suomella oli liikkumavapautta ja
mahdollisuuksia manipuloida ja hämätä Neuvostoliittoa omien
etujensa ajamiseksi. Kuten nyt tiedämme, Kekkosen aikana saatettiin
kyllä mielistellä Neuvostoliittoa propagandatasolla sen
toimintavapauden laajentamiseksi, samalla kun maa vaivihkaa hilattiin
mukaan läntisen yhteistyön ympyröihin.
Tänään
tilanne on kuitenkin toinen. Venäjällä ei ole enää mitään
tarvetta esittää mitään kommunismin Vatikaania. Jäljellä on
vain se ”eräänlaisen Venäjän” intressi. Jos Venäjällä on
enää minkäänlaista ideologista tavoitetta, niin se on lähinnä
länsimaisen demokratian järkyttäminen ja vahingoittaminen
itsetarkoituksena, koska aivan
mikä vain demokratia ja liberalismi merkitsee
Venäjän vallanpitäjille ”värivallankumouksen” uhkaa
kotimaassa. Siksi meillä ei enää ole sitä entistä pelivaraa,
vaan valinta on joko vapaus tai Venäjä.
”De
som kritiserar Ryssland är högerextremister, nationalister,
rasister osv”: Det här hör man ofta gamla vänstermänniskor
påstå. Sanningen är dock en helt annan, ty ett nog så flyktigt
besök på det högerextrema webbforumet Homma visar att en stor del
av våra högerextremister känner en viss klockarkärlek till
Ryssland. Visst är det tillåtet att även ge uttryck för
traditionellt finskt rysshat på forumet, men det är värt att
uppmärksammas hur skickligt, pragmatiskt och försonligt, med
hänvisningar till sunt förnuft, ryska propagandister där övertalar
gammaldags rysshatare till att övergå till den nya rysksinnade
högerextremismen.
”Ryssland
försvarar de fattiga mot kapitalismen”:
Det är sant att den nuvarande regeringen representerar en brutal
affärsmannahöger som är främmande för många finländare (lika
främmande som den sannfinska rashögern och fascismen). Det här har
lett till mångahanda förståeliga motreaktioner, men motståndarna
till affärshögern bör inte hellre spela dummare än de är och
inbilla sig att Ryssland skulle försvara de fattiga eller utgöra en
motpol till den världskapitalism som förkroppsligas av Förenta
staterna.
Ryssland är i dagens situation varken
något programmatiskt socialistiskt land eller en vän till
fattigfolket, inte ens i den bemärkelsen som Sovjet på sin tid
låtsades vara. Sovjetunionen hade givetvis sina cyniskt
imperialistiska intressen, men samtidigt befann sovjetstaten sig
under ett visst tryck att ens för skenhelighetens skull framstå som
de fattigas och förtrycktas socialistiska förkämpe. Det nuvarande
Ryssland är fritt från ett sådant tryck, det försöker öppet och
fräckt påtvinga grannfolken sitt eviga ok. Den kommunistiska
ideologins positiva drag har man blivit av med, det nya Rysslands
ideologi är KGBismen. Det som finns kvar av sovjetsystemet är
förtrycksmaskineriet, de gamla KGB-männen, som antagligen aldrig
varit särskilt övertygade kommunister. Nationalism har de däremot
säkert alltid gillat, den sorts imperialistiska nationalism som
underkastelsen av grannfolken som en väsentlig aspekt ingår i.
”Ryssland
vill bara ha fred, västvärlden är krigsgalen”:
Den här tanken har givetvis åtnjutit en viss popularitet sedan
sovjettiden. Sovjetunionen led som bekant förskräckligt stora
befolkningsförluster i andra världskriget, vilket gett upphov till
den utbredda uppfattningen att man bör förhålla sig med jämnmod
till den sovjetiska eller ryska militarismen, eftersom den bara är
ett uttryck för en mänskligt förståelig försvarsvilja.
Även
defensiv militarism kan dock mycket väl utnyttjas till att
rättfärdiga de förskräckligaste grymheter – tänk er bara den
serbiska nationalismen i de jugoslaviska krigen på nittitalet. Det
är precis genom att åberopa sig till andra världskrigets minnen
som överste brottslingen i Ryssland marknadsför till folket den
fascistiska nationalism och imperialism som i dag är landets ledande
ideologi, i st f kommunismen.
I den ryska propagandan ingår tanken
att ryssarna skulle ha lidit särskilt mycket under andra
världskriget. Egentligen dog det mycket fler ukrainare och
vitryssar, men märkligt nog förefaller Putinvännerna i västvärlden
inte tillskriva dem den martyrroll de förbehåller för ryssarna.
Ukraina uppfattas tvärtom som ett hemskt nationalistiskt
fascistland, även om ukrainarna ur försvarssynvinkel har mycket
bättre motiv för sina eventuella nationalistiska excesser än
ryssarna.
I en konflikt mellan Ryssland och
Ukraina bör en finländare ta parti för Ukraina av rena
självbevarelseskäl. Om Ryssland tillåts p g a sina ”försvarsbehov”
underkasta Ukraina sitt ok, måste man undra, varför det inte på
ett liknande sätt borde tillåtas annektera även Finland som ett
lydrike. Vore den nuvarande regeringen i Ukraina en sådan fascistisk
junta som belackarna påstår, skulle det ändå ligga i Finlands
intresse att stöda den mot Ryssland.
Faktum är nämligen att Ukraina under
inga omständigheter kan utgöra någon sorts militärt hot mot
Finland och Finlands existens. Det kan och gör däremot Ryssland.
Varför? För att Ryssland ligger nästintill oss, förfogar över
massor av vapen och ammunition och dessutom styrs av revanchistisk
hämndlystnad efter den förlorade stormaktsställningen. Om vi
utlämnar Ukraina till Rysslands nåder därför att Ryssland ”bara”
säkrar sina ”försvarspositioner” genom att göra slut på
självständigheten för sitt lilla grannland, har vi moraliskt sett
ingenting att stöda oss på när vi en gång söker hjälp mot ett
Ryssland som utan att ta reda på vad vi tycker om saken beslutar att
det är en absolut nödvändighet ur legitim försvarssynvinkel att
erövra och underkasta Finland (kom ihåg att Sovjet hade samma
svepskäl när det invaderade oss 1939).
”Den
ryska kulturen och civilisationen är så rik att Finland bör
respektera Ryssland”:
Det här argumentet – om det nu är ett argument – förekommer i
många variationer. I princip går det ut på att Finland (eller
Ukraina) saknar existensberättigande. I stället bör vi tacka
grannen på våra bara knän om det med österländsk visdom
genomsyrade Ryssland nedlåter sig till att av rena barmhärtigheten
annektera oss till sitt territorium. I motsats till de som opererar
med detta argument råkar eder ödmjuke tjänare här faktiskt veta
någonting om rysk kultur och civilisation – jag läser ryskspråkig
samtidslitteratur nästan varje dag – och jag är inte särskilt
förtjust i att personligen bli införlivad med den rika ryska
kulturkretsen.
Allra
först vill jag påminna er om den nackdel som Ryssland och alla
andra stora länder med mäktig kulturindustri har: de är i sin
kulturella överlägsenhet så maktfullkomliga att de inte hyser stor
uppskattning för mindre länders kultur. Visst översätts det
massor av amerikansk, fransk, tysk osv litteratur till ryska, men
dessa språk och de länder de talas i uppfattas som jämbördiga.
(Jag har faktiskt läst Stephen King på ryska – för ett par år
sen skaffade jag mig ett exemplar av Protivostojanie,
den ryska översättningen av Pestens
tid.)
Amerikansk underhållning säljer
visst också i Ryssland, men många ryssar anser samtidigt att de
inte behöver lära sig något av det alltigenom kommersialiserade
Amerika som inte uppskattar andliga värden. Den ryska ”andligheten”
ter sig dock ofta mycket mera oförenlig med demokrati och rättsstat
än den amerikanska underhållningen som värst.
Fjodor
Dostojevskij, som åtnjuter stor popularitet i Väst, är faktiskt en
programmatiskt antisemitisk och reaktionär författare. I romanen
Bröderna
Karamazov möter
vi Aljosja Karamazov, framställd som idealisk Jesusgestalt. Aljosja
förhåller sig till judarna – inte med öppen fientlighet, utan –
med avvisande likgiltighet. När han blir tillfrågad, om det är
sant att judarna kidnappar kristna barn för att offra dem i sina
påskritualer, svarar Aljosja bara att han inte kan veta det. Det här
skulle jag tolka så, att judarna ur Aljosjas synvinkel befinner sig
utanför den värld av moral och etik som han själv såsom kristen
eller ortodox är delaktig i, vilket innebär att han inte kan yttra
sig om det som är accepterat eller inte bland judarna: av otrogna
kan man i princip vänta sig vad som helst. Den allmänmänskliga
dimensionen fattas, det är bara de ortodoxa slaverna som är av Gud
skapade och tilltalade människor.
En
modern liberal kanske anser att Dostojevskij eller Aljosja med detta
cyniska svar svikit sin moral. Borde inte en som moralisk förebild
tilltänkt gestalt som Aljosja fränt kritisera, ja bekämpa lögnerna
om judiska ritualmord? Det gör Aljosja/Dostojevskij dock inte,
eftersom han inte är en modern och liberal människa. Han
representerar den på många sätt förmoderna och medeltida
världsbild som karaktäriserade Tsarryssland. I den referensramen
var det kyrkan som definierade moralen och kejsaren som ägde
fosterlandet nästan som personlig egendom – och att inskränka
kejsarens absoluta makt med en konstitution eller liknande
västerländska påhitt skulle ha varit i det närmaste gudlöst.
Som en hetlevrad ung man hade
Dostojevskij medverkat i en klubb av revolutionsvänliga
intellektuella, som dock avslöjades av kejserliga myndigheter. Han
dömdes till fångenskap i Sibirien, och han återvände sedan hem
traumatiserad och nedbruten. Såtillvida stolt var han dock ännu att
han inte medgav att skräcken, smärtan och eländet hade knäckt
honom. I stället kände han sig tvungen att författa en massa
skönlitterära tegelstenar för att bevisa för sig själv och
världen att han ingalunda hade gett efter för extern påtryckning,
utan själv tagit sitt förnuft till fånga efter sina radikala
ungdomsår.
En
stor del av de intellektuella aktiviteter som pågick under det gamla
Tsarrysslands senaste tider och som därefter fortsatte i
emigrantkretsarna handlade om precis det här: skribenter som inte
riktigt längre trodde på Rysslands gamla österländska despoti
försökte ändå legitimera den, inte minst för att övertyga sig
själva. Vladimir Putins favoritfilosof Ivan Iljin är ett
representativt exempel, men det har funnits andra tänkare av samma
sort. Alla var inte ondsinta eller elaka människor. Många
besjälades av genuin och uppriktig kristlig barmhärtighet och
välgörenhetsvilja. I den politiskt polariserade verklighet som
präglade det sena Tsarryssland var det dock naturligt för en sådan
uppriktig kristen att bli en motståndare till demokrati och modernt
liv, som framstod som gudlöshet, och i emigrationen fastnade många
i detta träsk för resten av sitt liv.
De
böcker som dessa uppriktiga kristna skrivit finns nu att köpa i
Ryssland, och de har sin inverkan på hur intelligentsian i Ryssland
tänker – som ytterligare stimulus att hata de frihetliga
värderingar som för den representerar det västliga inflytandet. Om
det här är den mystiska österländska visdom från Ryssland som så
djupt tilltalar en del av våra konstnärer, så ger jag helst katten
i den visdomen. Jag föredrar att läsa bra
litteratur
på ryska, sådana oslagbara humorister som Fazil Iskander och
Vladimir Vojnovitj till exempel, och det är inget fel heller på den
där tanten som just vann Nobelpriset.
Många
emigrantförfattare var dock trots sin kantiga världsbild mycket
respektingivande personer. Ivan Bunin till exempel, som med rätta
tilldelades Nobelpriset i litteratur. Han var emot demokrati i
Ryssland – alltså även emot borgerlig demokrati – eftersom han
såsom representant för fattigadeln ogillade tanken att lantpöbeln
skulle resa sig mot hans gelikar och börja styra och ställa i
landet. Under andra världskriget uppfyllde han dock sin moraliska
plikt och gömde judar hos sig trots livsfaran under
nazistockupationen. (Han bodde i Frankrike, i en villa nära Grasse
vid den italienska gränsen.)
Det är sant att Ryssland är rikt på
kultur och civilisation. Men en rik civilisation innefattar
mångahanda element, även sådana som kan utnyttjas till att bygga
upp ett imperialistiskt skräckvälde med mycket likgiltig
inställning gentemot andra länder och deras rättigheter. All
högkulturell konst och litteratur står inte nödvändigtvis för
allmänmänsklig godhet.
”Ryssland
är en nödvändig handelspartner”:
Sedan tjugu år tillbaka har vi fått lyssna på det här svamlet om
Rysslands ekonomiska betydelse, men det låter lika ihåligt i dag
som på nittitalet. Ryssland exporterar fortfarande mest råmaterial
eller halvförädlade produkter – olja, tackjärn eller guldtackor
för att nämna ett par exempel. I Ryssland om någonstans finns det
massor av begåvade och välutbildade människor som kunde ta fram
mycket mera raffinerade exportprodukter, men vanligen flyttar sådana
förmågor till länder bortom havet, vilket innebär att det
fortfarande inte finns någon rysk superdator som ryms i bakfickan
eller arslet.
Handelspartnerskapet med Ryssland
innebär i praktiken (jag vill inte ens nämna kärnkraftverket i
Hanhikivi här) att det byggs en pipeline och att våra bostäder sen
värms med rysk olja som strömmar i pipelinen. När vinterkölden är
som värst slutar ryssarna plötsligt med att pumpa olja, och när vi
sen börjar frysa ordentligt så ställer Ryssland något politiskt
krav som vi absolut inte hade gått med på i julivärmen.
I
kapitalismens handbok står det att handelsrelationer skapar
ömsesidigt beroende, och att ömsesidigt beroende länder har
gemensamma intressen, vilket innebär att de inte för krig mot
varandra. Dessvärre är det här en typisk förenklad
lärobokssanning. I praktiken kommer en stor och stark stat som
Ryssland sannolikt att lura och fuska och utnyttja dessa
beroendeförhållanden till politisk påtryckning. Därför utgör
handelsrelationer till Ryssland en risk som Finland helst bör
undvika. Guldtackorna är inte värda den risken.
”Finland
bör återgå till sin gamla vågmästarroll mellan öst och väst,
det lönade sig även under Kekkonens tid”:
Det här påståendet förbigår åter en gång det faktumet att
motsättningen mellan ”öst och väst” i dag är mycket olik vad
den var under Kekkoneneran. När Kekkonen härskade över Finland,
var Sovjet en kommunistisk stat. Kommunismen som ideologi lovade i
princip lycka, välmående och fred, och sålunda fanns det ett visst
tryck för Sovjetunionen att åtminstone på skenhelighetens nivå
framstå som en förkämpe för dessa goda saker.
Här
kan det vara praktiskt att skilja på Sovjetunionens propagandistiska
intressen som ett kommunistiskt land och dess geopolitiska intressen
som en sorts
Ryssland.
Som en sorts Ryssland höll Sovjetunionen sina östeuropeiska
lydriken strängt i kopplet, men i Finland vägde de geopolitiska
intressena mindre än de propagandistiska, och sålunda förfogade vi
över en viss rörelsefrihet och kunde föra Sovjetunionen bakom
ljuset för att bevaka och främja våra egna intressen. Som vi nu
vet, kunde Kekkonen på propagandanivån smickra Sovjetunionen, medan
han samtidigt i smyg såg till att landet anslöt sig till allehanda
västliga samarbetsorgan.
I
dag är situationen en annan. Ryssland är inte längre en
kommunistisk motsvarighet till Vatikanstaten. Det som finns kvar är
”en sorts Ryssland” och dess geopolitiska intresse. Om Ryssland
alls har någon ideologi går den ut på att sätta käppar i hjulet
för den västerländska demokratin, som ett ändamål i sig självt,
eftersom vilken
demokrati och vilken liberalism som helst framstår
för de ryska makthavarna som ett ”färgrevolutionärt” hot.
Därför har vi ingen rörelsefrihet längre. Vi kan bara välja
emellan friheten och Ryssland.
