Juorulehtikatsaus

Juorulehdet ilmoittivat meille, että Tony Halme on saanut putken poikki ja pääsee nousemaan takaisin kansakunnan kaapin päälle ihan omin voimin. Myös tyttöystävä maan halutuimmalla poikamiehellä on jo tukenansa, valitettavasti lukemani lehti ei antanut tietoja neidon iästä eikä habituksesta. Oletettavasti kyseessä on hehkeä nuori lukiolaistyttö, Halmeen haluttuustasolla oleva poikamies ei taatusti tyydy vähempään, vaikka kierroslukumittarissa on jo nelosella alkava numero.

Halme on ilmeisesti ottamassa juorujulkisuuden lempipojan paikan Matti Nykäseltä, Masa-parka kun on jo oikeastaan tehdä kaiken, was menschenmöglich ist. Kun hän joutui murhayrityksestä rautafangiksi, kuten Pohjanmaalla sanotaan - rautafangin käsite on erinomaisen havainnollisesti määritelty laulusäkeessä nyt mua viärähän linnasta linnahan kantaen kahlehia - hän, kuten paremmalla kotimaisella sanotaan, hade löpt linan ut eikä voinut enää keksiä uutta tapaa järkyttää ketään. Tapon yrityksestä rautoihin joutuminen oli toki tyylillisesti ajatellen ainoa oikea mahdollinen tapa Matille lähteä näyttämöltä. Hänhän on loppujen lopuksi ytimeltään peruskiltti ja hieman yksinkertainen kaveri, joka vain ei osaa pitää alemmuudentunteitaan eikä alkoholinkäyttöään kurissa, koska ei ole saanut kunnolla kasvaa aikuiseksi: silloin kun hän oli mäkitähti, sekä viinankäytön että tunteenpurkaukset hillitsi hänen valmentajansa, joten sisäistä, omantunnon luonteista itsehillintää ei päässyt kehittymään.

Harkittuun murhaan tai sen yritykseen syyllistyminen olisi ollut tyylittömän epämattimaista: Matti ei ole sellainen pitkäjänteisellä ja kierolla tavalla paha mies. Sitä vastoin tunne-elämän riistäytyminen käsistä mahdollisesti kuperkeikkaöljyllä rasvattuna oli Matin toistuva perusongelma, ja oli vain ajan kysymys, milloin se johtaisi niin raskaisiin rikollisiin seurauksiin ja rikosoikeudellisiin seuraamuksiin, että niitä ei enää voitaisi kuitata ilman pitkäaikaista vankeusrangaistusta, joka vie miehen niin pitkäksi aikaa pois julkisuudesta, että hänen uransa lööppiluteena tyssää kerta kaikkiaan ja hänestä tulee vain tavallinen siviiliin palaava vanki, keski-ikäinen miespaha ilman koulutusta, ammattia ja tulevaisuutta.

Ratkaiseva isku feminisminvastaisessa taistelussa lähenee lampsivin harppauksin

Lähetin viime viikolla uudelle sivutoimen työnantajalleni työsopimuksen allekirjoitettuna. Velvollisuuksiini kuuluu piakkoin noin kolmen blogikirjoituksen laatiminen viikottain erääseen varsin merkittävään ja tunnettuun nettiportaaliin.

Ymmärrätte varmasti, mitä se merkitsee. Luonnollisestikaan en aio kirjoittaa pelkkiä feminisminvastaisia palopuheita, mutta tässä maassa, joka on niin pieni ettei tänne mahdu kuin kaksi mielipidettä, on varsin merkittävää se, että minä alan esiintyä valtavirtaisella foorumilla sellaisena tahona, joka on monessakin suhteessa liberaalille keskiluokalle hyväksyttävällä kannalla, mutta vastustaa armottomasti feminismiä. Tähän mennessä antifeminismi on jäänyt pitkälti vainoharhaisten oikeistopopulistien, lokalaitisten sun muiden perussuomalaisten, asiaksi. Minun tavoitteenani on tehdä siitä esim. vihreitä tai vasemmistoa lähellä olevissa piireissä hyväksyttävää. Näin mahdollistuu läpi koko poliittisen spektrin käyvä antifeministinen rintama.

Feministit ovat tietysti äärimmäisen pahoja ihmisiä, äärimmäisen väärällä asialla. He eivät tunnusta demokratian pelisääntöjä eivätkä eri mieltä olevien elämisen oikeutta. Mutta tämäkin syöpä kyllä lääkitään yhteiskunnasta, vaikka kirurgin veitsen sitten pitäisikin hieman lipsua.

Suuren Öyhäyksen jälkimainingeissa

Joku varmaankin muistaa minun kehitelleen nuorena poikana tarinaa, tai mytologiaa, suuresta öyhäyksestä, jossa ilmakiväärein aseistautuneet kolmetoistavuotiaat pojanjullit kaatavat järjestäytyneen yhteiskunnan. Vähän vanhempana, noin kaksikymppisenä, luonnostelin kirjallisesti huomattavasti kunnianhimoisempaa teosta lähitulevaisuuden hurrivihaajafasistidiktatuurin ikeessä riutuvasta Suomesta, jonka ainoa toivo on Ruotsista käsin toimiva vapautusliike. Itse asiassa tämä idea pitäisi ehkä lopultakin jopa toteuttaa, koska sen provokaatioarvo ei näinä hurrivihan aikoina olisi aivan olematon. Valitettavasti minua ei nykyään oikein huvittaisi sen enempää kirjoittaa kuin lukeakaan realistisia romaaneja, joissa on sanoma. Samuel Goldwyn: If you got a message, boy, use Western Union. Sanoman sijasta romaanissa tulee pikemminkin olla tarina, sen pitää olla joko fantastinen tai ainakin absurdi, ja mitään psykopälpätystä siihen ei kuulu sisällyttää. Hyvälle ystävälleni Tristanillekin suosittelen siirtymistä Sandemosesta Borgesiin, jo mielenterveyden parhaaksi. Niin, ja Maarit Verronen on kova sana edelleenkin, puhumattakaan Leena Krohnista: lukekaa kaikki Älä lue tätä kirjaa. Krohn on meidän Borgesimme.

Minun dystopiani perustuivat aina ajatukseen, että vallan kaappaa jokin äärioikeistolainen tai nationalistinen terroristiryhmä. Vappuyön vulgäärivasemmistolaisissa merkeissä käydyn rähinän jälkeen tuntuu kuitenkin siltä, että vaaraa kannattaa varoa myös vastakkaisella laidalla. Pohjimmiltaan nimittäin äärioikeistolaiset ja nationalistiset reuhaajat, kuten Hervannan herrasmieshistorioitsija, tuntuvat olevan jollain tavalla tietoisia siitä, että heidän öyhöttämisensä ovat ennen kaikkea tasapainottoman ja ahdistuneen ihmisen itseterapiaa, jolla ei oikeasti kuulukaan olevan hirveän suurta poliittista relevanssia. Tuomas Nevanlinna sanoi joskus, että skinheadit - ja sopivasti laajentamalla hurrivihaajat (ns. "pakkoruotsinvastustajat") - ovat ennen kaikkea poliittinen jäänne ja pastissi, jolla ei ole mitään reaalista mahdollisuutta päästä valtaan ja joka ei osaisi vallalla tehdä mitään, vaikka sen saisikin. Voidaan perustellusti olettaa kaikenlaisten etnislähtöisten viha-aatteiden edustajien jopa olevan jossain määrin tietoisia hillumisensa parodisesta ja terapeuttisesta luonteesta: todellista poliittista valtaa tärkeämpää on se tietty kiihottava kiksi, jota vastarannankiiskeilystä ja nykyisen poliittisen järjestelmän puitteissa täysin toteuttamiskelvottomien ideoiden pyörittelystä saa. Yhtäläisyys omaan naisviharellestelyyni on ilmeinen, samoin siihen iloon, jota häkkiinsä ikävystynyt leijona saa ruilauttaessaan virtsansa katsojien päälle: tämähän tunnetusti saa katsojat reagoimaan leijonan mielestä mielenkiintoisella tavalla.

Jäänteenä tai pastissina on pidettävä myös nykyisiä vasemmisto- ja vaihtoehtoilija-aktivisteja, mutta huolestuttavaa on, että heissä ei ole vähääkään pelastavaa itseironiaa: he ovat aivan vakavissaan silloinkin kun heidän pyrkimyksensä ja tavoitteensa ovat ilmiselvästi toteuttamiskelvottomia ja järjettömiä (vrt. Pummit.org, joka on jo ekologisestakin näkökulmasta täysin mielipuolinen viritys). Jokin Attac tai vaikka prekariaattikin on perusidealtaan ihan järkevä sikäli, että niiden tarkoituksena on ainakin ollut olevinaan nykyisiin haasteisiin vastaaminen. Kuitenkin aktivistinuoriso on habitukseltaan ja kuosiltaan vähän liian ilmeinen jäljitelmä 80-luvun vaihtoehtoväestä. Sana "vaihtoehto" sinänsä on poliittisen retoriikan terminä jo niin vanha, että sille on kasvanut parta. "Vaihtoehto" jonkinlaisena metafyysisenä utopiana tuli vasemmistoälykköjen kieleen Rudolf Bahron, itäsaksalaisen toisinajattelijan, 70-luvulla julkaiseman pamfletin Die Alternative - Zur Kritik des real existierenden Sozialismus nimestä. Kirja taidettiin kääntää melko tuoreeltaan suomeksikin.

Punk-vuosina ja nousevan ympäristö-, rauhan- ja naisliikkeen alkuaikoina Bahron kaltaisilla itäeurooppalaisilla toisinajattelijoilla oli nimenomaan vasemmistoälykköjen keskuudessa merkillisen messiaaninen maine. Taistolais- ja maolaistyyppisten hurmosliikkeiden mentyä ohi oli petytty reaalisesti olemassaolevaan sosialismiin vakavasti otettavana yhteiskuntamallina, mutta jonkinlaista vallankumousta ja utopiaa kuitenkin piti tavoitella, johan sitä vaati vasemmiston aatehistoriakin. Bahron tai Wolf Biermannin kaltaisia toisinajattelijoita pidettiin potentiaalisina messiaina. Koska he olivat eläneet kauhean kapitalismin ulkopuolella, heidät nähtiin turmeltumattoman jaloina sosialismin ruumiillistumina, mutta koska he olivat nousseet arvostelemaan reaalisosialismia, he edustivat älyköille tavallaan sosialismin pyhintä ja metafyysisintä astetta. - Itse asiassa ainakin Bahro taisi juuri sen turmeltumattomuutensa vuoksi olla sittemmin helppoa saalista jollekulle löysärahaisia älyköitä huiputtavalle intialaiselle höpögurulle tai sirkus-Maharishille - tiedä vaikka olisi ollut itse surullisenkuuluisa Bhagwan Shree Rajneesh - jonka ashramiin hän 80-luvulla painui meditoimaan ja hindujumalten nimiä hymisemään.

"Vaihtoehto" käsitteenä menetti 80-luvun mittaan siihenastisen vasemmistolaisen relevanssinsa siinä määrin, että se lopulta kelpasi jopa taistolaisten uuden järjestön, Demokraattisen vaihtoehdon, nimeksi. Muistan heidän tarransa, joihin sana VAIHTOEHTO oli painettu sutaistua graffitia jäljittelevin kirjaimin. Se tuntui absurdilta, kun tulee ajatelleeksi, että "vaihtoehto" alkujaan merkitsi pitkälti vaihtoehtoa juuri taistolaiselle vasemmistolaisuudelle, kieltäytymistä sekä kommunismin että antikommunismin monomaanisista ja latteista muodoista. (Eppu Normaali: Pioneereille olen vaskisti ja vaskisteille pioneeri. Kaikki pikku runkkarit ne huutaa lokeroistaan: jos et ole puolellamme olet meitä vastaan.) Pellen ja Eppujen piisien tahdissa noussutta uutta aaltoa paheksuttiin paljon nimenomaan dogmaattisella vasemmistotaholla: Sex Pistolsit tunnetusti käännytettiin maasta siksi, että heitä pidettiin fasistisina. "Vaihtoehto" oli taistolaisesta näkökulmasta alkujaan epäilyttävä revisionistinen vaihtoehto. Mutta vuosikymmenen kuluttua hekin esittivät itsensä jo mielellään vaihtoehtoliikkeenä. Minä olin tuolloin jo yliopistossa, mutta muistin omilta varhaismurrosiän vuosiltani, miten juuri taistolaiset olivat repineet hiuksiaan nuorison pasifistisuudesta ja luokkatiedottomuudesta; siinä vaiheessa kun stalinistitkin kutsuivat jo itseään "vaihtoehtoväeksi", totesin, että murrosikäni oli sitten kerta kaikkiaan lopussa. Tiedä vaikka juuri se olisi pannut alulle kriisin, jonka tuloksena päädyin vaihtamaan jollen nyt hiippa-, niin ainakin tiedekuntaa matluonnontieteellisestä humanistiseen ja kemiasta kieliin.

Nyt sitten olemme saapuneet tilanteeseen, jossa läpiretro menneiden vuosikymmenten ajatusroina on jämähtänyt muhimaan hasistapolttavien tyhjäntoimittajien päähän ja synnyttänyt jonkinlaisen yleispölhövasemmistolaisuuden, joka on nimenomaan Nevanlinnan tarkoittamassa mielessä jäänne ja pastissi. Erityisen hupaisana on pidettävä tapaa, jolla he käyttävät sanaa työväenluokka. Sana sinänsä tuntuu olevan vain brittiläisestä vasemmistoretoriikasta omaksuttu käännöslaina, Brittein saarilla kun working class tuntuu tarkoittavan pikemminkin syrjäytyneistön alakulttuuria kuin mitään varsinaista työväenluokkaa. Eufemia lainasi aikoinaan blogissaan jonkun höyrypään täysin järjettömän vuodatuksen: Näkisin tässä olevan mahdollisuuden sille, että puolustettaisiin peräänantamattomasti työväenluokan, narkkarien, rosvojen, huorien, muiden sorrettujen ja kirottujen elämäntavan oikeutusta. Huumeet, tatuoinnit, epämääräiset suhteet, alkoholi, tupakka ja muut ovat osa merkityksellistä elämäntapaa.

Tokko olen ainoa ihminen, jonka mielestä työväenluokka tarkoittaa tässä jotain aivan muuta kuin suomalaisen työväenliikkeen perinteessä. Kylillä ja raiteilla yhyttämäni todellisen työväenluokan edustajat loukkaantuisivat tällaisesta takuulla sydänjuuriaan myöten: heidätkö pitäisi rinnastaa narkkareihin, rosvoihin ja huoriin? Heidänkö elämäntapansa samanlainen kuin työelämästä syrjäytyneellä puolirikollisella alaluokalla? Parahultainen suomalaisen työväenluokan edustaja elelee rivitalonpätkässä, ajelee omalla autollaan ja juo luultavasti viinaakin paljon vähemmän kuin keskiverto tupakoiva humanisti.

Näyttää vahvasti siltä, että tuo "kapinatyöläisten" "työväenluokka" terminä ja ajatuksena on peräisin brittiläisestä rokista - Tom Robinson Bandin kaltaisilta renkutusryhmiltä, joiden taideluomat ovat englannin kielen yleisen osattuisuuden (onkohan tuollaista sanaa olemassa? no, nyt on!) vuoksi päässeet vaikuttamaan sellaisten maiden nuorisokulttuuriin, joiden yhteiskunnallisissa oloissa niiden levittämillä meemeillä ei oikeasti ole mitään relevanssia. Kyse on hieman samanlaisesta ilmiöstä kuin siinä, että "nationalismi" tarkoittaa nykyisellään amerikkalaisen trailer trash -alaluokan natsismia kuorrutettuna pienellä määrällä kunkin maan paikallisia etnisiä ennakkoluuloja - ts. sekä "kapinatyöläisyys" että "nationalismi" ovat pohjimmiltaan globalisaation ja englannin kielen mukana maahamme rantautunutta markkinamiesten disainaamaa nuorisokulttuuria.

Pamppua kaooteille, jess!

Näin vapun aikaan, kun tyttöystäväkin oli käymässä, minulla oli parempaa tekemistä kuin kuunnella uutisia tai poistua sisätiloista. Niinpä luin vasta Murti-Bingin pillereistä - minun pitäisi muuten lopultakin saada luettua se Witkiewiczin romaani, jossa nuo pillerit esiintyvät - että joukko jotain kotitekoisia anarkisteja, tai saksalaista termiä käyttääkseni kaootteja, siis kaaoksenlietsojia, oli särkenyt paikkoja Helsingissä ja sytytellyt tulia VR:n makasiinien pihalle. Joskus nuorena kloppina minäkin olisin uskonut siihen, että "oikeat" mielenosoittajat eivät särje mitään ja että tällaisen häiriköinnin aiheuttavat aina "poliisisikojen" soluttamat kiihottajat. Nykyisin en enää ole samalla kannalla. Kuvitellaanpa, että on olemassa jotain "poliisisikoja" tai "salaisia palveluita", joiden intressissä on saada rauhalliset mielenosoitukset muuttumaan väkivaltaiseksi vahingonteoksi ja ilkivallaksi. Jos mielenosoittajien enemmistö oikeasti on johdonmukaisesti typerää ja kontraproduktiivista väkivaltaa vastaan, se ei provosoidu. Taas kerran pitäisi muistaa Mauno Koiviston suurin valtioviisaus: ei silloin pidä provosoitua, kun provosoidaan.

Sen sijaan että inistään siitä, kuinka kauhea pollarisika mukamas soluttaa ja provosoi, voisi kerrankin ottaa asiat siltä kannalta, että joo, onhan noita soluttajia varmaan, mutta asian ydin on, että soluttajat asettavat meidän porukkamme koetteelle: annammeko provosoida itseämme laittomuuksiin vai emmekö. Meidän asiamme järjestönä on osoittaa, että kestämme kokeen.

Taannoin luin todella pöhkön arvostelun lempielokuvastani The Dancer Upstairs, jota kyseisessä kritiikissä moitittiin oikeistolaisuudesta, koska se esitti Loistavan Polun sissit julmina ja säälimättöminä terroristeina. Vasemmistolaisen kriitikon mielestä elokuva ei riittävästi paneutunut esittelemään sitä yhteiskunnallista epäoikeudenmukaisuutta, jota vastustamaan sissiliike syntyi. Tuntui siltä, että arvostelijan selkäydinreaktio pakotti hänet näkemään sissit hyviksinä, ja että hän ei osannut edes mielenkiintoisena ajatusleikkinä asettua sellaiseen positioon, josta käsin sissit voisivatkin olla pahiksia. (Todellisuudessakinhan Loistava Polku oli kovapintainen terroristiporukka, joka kaikkien vasemmistokiihkoilijoiden tapaan aloitti lahtaamisen juuri "vääränlaisista vasemmistolaisista". Taistolaisen pahin vihollinen oli aina enemmistökommunisti ja kommunistin demari, ja Stalinin leireissä keljuimmat oltavat oli trotskilaisilla.) Hieman samaan tapaan meidän nykyisillä vasemmistopopulisteillamme tuntuu olevan vaikeuksia sanoutua irti omiksi miellettyjen hillunnasta. Kiihkoilijat ja terroristit käyttävät tietysti hyväkseen tätä, mutta voitte olla varmoja siitä, että lojaalisuus ei ole kaksipuolista. Sinä päivänä kun jonkin Yhtyneiden Kaoottien (tämä on keksitty järjestön nimi eikä se viittaa mihinkään tiettyyn vasemmistokuppikuntaan) katuhuligaaneja huvittaa hakata jonkin vähän valtavirtaisemman, mutta kaoottien touhuja aina puolustelleen tai ymmärtäneen tahon edustaja sinisen mustan kirjavaksi, voitte olla varmoja siitä, että kaootit myös tekevät niin eivätkä piittaa yhtään mitään siitä, että hakattava henkilö on joskus yhteisten aatteellisten juurien vuoksi nähnyt asiakseen sanoa kaooteista jotain ymmärtäväistä julkisuudessa.

Pidän edelleenkin itseäni jonkinlaisen vasemmistointelligentsian edustajana. Tämä ei tarkoita, että pitäisin velvollisuutenani ymmärtää tai paijata myötäkarvaan minkäänlaisia kaootteja. Tunnen vasemmistoöyhöliikkeiden historiaa niin hyvin, että tiedän tarkkaan kaoottityyppisten kiihkoilijoiden valtaan päästessään lahtaavan minunlaiseni aivan ensimmäiseksi, ennen kuin he iskevät kiinni yhteenkään mukamas vihaamansa riistoporvariston (onko sellaista muka?) edustajaan. Joten kannatan ehdottomasti kaikenlaista poliisiväkivaltaa lakia rikkovia kaootteja vastaan. Ns. suoraa toimintaa on ymmärretty jo aivan liian kauan.

Tämä ei tietenkään tarkoita, että pitäisin oikeistolaisten, kansallismielisten, hurrivihaajien ym. öyhöliikkeiden poliisitarkkailua vähemmän tärkeänä kuin vasemmistokaoottien. Kaikenlaiset ääriliikkeet ovat viime aikoina vahvistuneet ja ne tulee ehdottomasti tukahduttaa lihaa säästämättä ja luodeista tinkimättä. Mutta näyttää siltä, että vasemmistohuligaanejakaan ei valvota kunnolla tai oikein, jos homma pääsee tällä tavalla riistäytymään.

Poliisi on pop, ja pamppu sanoo kop. On hyvä asia, että pamppu sanoo kop, koska pamppu puolustaa meitä kaikkia kunnon ihmisiä. Koska minusta on tunnetusti henkilökohtaisen vihamielisyyden vuoksi tehty pari oikeustoimiin johtamatonta, huonosti perusteltua rikosilmoitusta, olen joutunut muutamaan otteeseen tekemisiin poliisin kanssa. Poliisi on osoittautunut reiluksi, asialliseksi ja kuuntelunhaluiseksi viranomaiseksi, josta minulla on vain hyvää sanottavaa. Vasemmistohuligaaneista taas en pidä, koska pariinkin otteeseen olen saanut turpaani vasemmistohuligaaniksi laskettavilta henkilöiltä, jotka ovat kuvitelleet minua ideologiseksi vastustajakseen, esim. pitäneet minua äärikristittynä homofobina.

Ehkäpä poliisille tosiaan pitäisi antaa lisää valtuuksia ja resursseja. Olen pikkuhiljaa kallistumassa sille kannalle, että tällaiset vaatimukset ovat ihan perusteltuja ja mielekkäitä. Ja jos joskus opin sellaista kieltä, jonka osaaminen voi olla valtion turvallisuuden kannalta merkittävää, olen tietysti aina halukas opettamaan sitä poliisille, enkä välttämättä vaadi edes palkkaa siitä.