Pamfletti Venäjän pahuudesta, taas uusi versio

Venäjän aave Suomen yllä

Aave kummittelee Suomen yllä: Venäjän aave.

Kuten kaikki vanhat ajat kokeneet muistavat, ennen kylmän sodan loppua Suomessa oli ainakin sivistyneissä ja kalustetuissa huoneissa vaikea uskaltautua paheksumaan ääneen Neuvostoliiton ihmisoikeusrikkomuksia ja epäoikeudenmukaisuutta. Tämä johtui koko joukosta syitä ja sielullisia mekanismeja.

Ensinnäkin tietysti sekä Suomessa että monissa muissakin länsimaissa oli paljon sellaisia vasemmistolaisia, jotka pitivät Neuvostoliittoa osana omaa aateperintöään. He eivät suinkaan kaikki olleet kritiikittömiä itänaapurin ystäviä, vaan monet saattoivat arvostella neuvostovaltiota kärkevästikin. He kuitenkin pitivät sitä omana yksinoikeutenaan ja paheksuivat samalla porvareita pahasta ja vääränlaisesta ”neuvostovastaisuudesta”. Heille Neuvostoliitto ei välttämättä ollut mikään johtotähti, vaan pikemminkin ullakolla möllöttävä höperö isoisä, joka huutelee ikkunastaan kadulle törkeyksiä ja ammuskelee haulikolla. Ukon puolta täytyi heidän mielestään kuitenkin pitää esivaltaa ja vihaisia suolapanoksesta saaneita ohikulkijoita vastaan, koska hän kaikesta huolimatta oli omaa huonetta ja sukua.

Toisaalta sekä vasemmistossa että muuallakin eli vahvana sellainen asenne, että Neuvostoliiton arvosteleminen oli yhtä joutavaa kuin kakan moittiminen siitä, että se haisee pahalle. Kaikkihan me pohjimmiltamme tiesimme, millainen persläpi se oli, eikä se siitä haukkumalla tuntunut paranevan. Sitä vastoin esimerkiksi Yhdysvallat oli pohjimmiltaan moraalisten vaikuttimien tavoitettavissa – ”haukkumalla parannettavissa” – ja juuri siksi Yhdysvaltojen väärinkäytöksiä ja epäoikeudenmukaisuutta vastaan oli protestoitava.

Monet sellaiset radikaalit, jotka esittivät amerikkalaisvastaisuuden ruumiillistumaa, ajattelivat syvällä sisimmässään, että modernin demokratian kehdolta ja Abraham Lincolnin kotimaalta oli lupa odottaa parempaa. Olihan koko amerikkalaisvastaisuuskin aatehistoriallisesti katsoen tuontitavaraa Yhdysvalloista – isänmaallisuuteen kasvatettujen ja isänmaahansa pettyneiden nuorten keskiluokkaisten amerikkalaisten katkeruutta kuusikymmenluvulta.

Sukua edelliselle oli se selvemmin vasemmistoaatteellinen näkemys, että Yhdysvallat edusti kapitalismin johtavana maana eräänlaista maailmanlaajuista mafiaa, kun taas Neuvostoliiton vääryydet olivat yksittäisen puotinaruvarkaan pikkurikoksia. Se, että Yhdysvallat kaikista ongelmistaan huolimatta oli jonkinlainen demokratia, kun taas Neuvostoliitto pahimmillaan totalitaarinen ja parhaimmillaankin autoritaarinen hirmuvalta, ei tietenkään häirinnyt tällaisia ajatuksia, koska Yhdysvaltain voitiin aina selittää ulkoistaneen omat julmuutensa kolmannen maailman vasallivaltioihin, esimerkiksi Latinalaiseen Amerikkaan.

Sen, joka halusi pitää Yhdysvaltoja ja Neuvostoliittoa periaatteessa yhtä pahoina, olikin helppo löytää rinnakkaisuuksia Itä-Euroopan ”kansantasavaltojen” ja Latinalaisen Amerikan yhdysvaltalaispönkitteisten diktatuurien välillä. Yksi uskottavalta tuntunut tulkinta sen aikaisesta maailmanpolitiikasta oli, että suurvalta lähtökohtaisesti pakottaa omalla takapihallaan sijaitsevat maat diktatuureiksi ja vasallivaltioiksi, mutta voi toisaalta tukea demokraattisempia ja oikeudenmukaisempia yhteiskuntia toisella manterella, kilpailijasuurvallan läheisyydessä.

Toki monet hairahtuivat juuri tämän tulkinnan perusteella pitämään Kuubaa ja Nicaraguaa hyvinkin valistuneina demokratioina, vaikka Kuuba oli lähinnä yhdistelmä itäeurooppalaista kommunismia ja latinalaisamerikkalaisia caudilloperinteitä, Nicaragua taas maanosansa vasemmistopopulismin melko tyypillinen edustaja. Tällaista populismia näki myös sotilaiden hallitsemissa maissa, kuten vaikkapa Juan Velasco Alvaradon Perussa tai Omar Torrijos Herreran Panamassa – kaikki juntat eivät suinkaan olleet lähtökohtaisesti oikeistolaisia. (Nykyäänhän Venezuela toimii havainnollisena esimerkkinä tällaisesta vasemmistopopulistisesta hallinnosta Etelä-Amerikassa.)

Se yhteenkuuluvuus, jota vasemmistossa koettiin Neuvostoliittoa kohtaan, ei perustunut ainoastaan työväenliikkeen yhteiseen kansainväliseen aateperintöön. Meillä oli käyty koko yhteiskuntaa ja kulttuuria syvästi leimannut, aikakaudelleen poikkeuksellisen raakaotteinen kansalaissota, jota voidaan pitää Venäjän sisällissodan johdannaisena tai suorastaan yhtenä haarana. Monille ensimmäisen tasavallan vasemmistolaisille Neuvostoliitto oli siksi se osa vanhaa valtakuntaa, jossa ”omat” olivat päässeet voitolle; eikä sisällissodasta noussut Suomi ollut heille oma kansallinen koti, vaan pikemminkin valkoisten itselleen perustama harvainvalta, jonka täysivaltainen kansalainen työläinen ei ollut. Toki työväenliikkeen valtavirta hyväksyi Väinö Tannerin johdolla lopulta valkoisten perustaman demokratian, valkoiset taas kelpuuttivat vastaavasti työväenliikkeen neuvottelukumppanikseen. Ei kuitenkaan voi sanoa, ettei talvisodan aikaisella neuvostopropagandalla olisi ollut Suomessa tiettyä kaikupohjaa, kun se esitti suomalaiset sotilaat ”valkokaartilaisina” tai ”valkosuomalaisina”.

Vasemmistotaholla puhuttiin mielellään myös Neuvostoliiton kansojen kärsimyksistä toisen maailmansodan aikana. Itänaapurin selitettiin olevan aiheellisesti huolissaan turvallisuudestaan sotatraumojen vuoksi. Tämä ei ole aivan niin typerä väite kuin äkkinäinen luulisi, mutta on selvää, että Neuvostoliitossa näitä traumoja käytettiin kyynisesti hyväksi luotaessa kansan hyväksyntää neuvostovallalle. Nykyään, kun Neuvostoliittoa ei kommunistisena valtiona enää ole olemassa, venäläistä nationalismia rakennetaan juuri ”Suuren isänmaallisen sodan” koettelemusten ja sankaruuden varaan. Kaikki neuvostoaikaiset propagandatarinat on haettu koipussista, ja Stalinkin kelpaa suuren johtajan esikuvaksi.

On tietenkin kyseenalaista, ovatko juuri venäläiset se kansakunta, jolla on suurin moraalinen oikeus pompottaa koko muuta maailmaa sota-aikaisiin koettelemuksiinsa vetoamalla. Itse asiassa Venäjä on ominut itselleen useiden muiden kansojen uhriaseman. Neuvostoliitossa esimerkiksi juutalaisten joukkotuhosta ei saanut erikseen puhua, vaan sen itäeurooppalaiset uhrit laskettiin neuvostokansalaisiksi. Samoin tehtiin sodan valkovenäläisille ja ukrainalaisille uhreille. Koska ”neuvostoliittolainen” oli lännen yleisessä tietoisuudessa sama asia kuin ”venäläinen”, Venäjä saattoi kyynisesti laskea vaikkapa ukrainalaiset vainajat omaan kärsimystiliinsä ja sittemmin käyttää heitä hyväkseen – esimerkiksi moraalisena perusteena hyökätä ”fasistiseen” Ukrainaan ja panna alulle tätä kirjoittaessani käynnissä olevan kriisin.

Paasikiven-Kekkosen linja ja kuvitelma Venäjän rationaalisuudesta

Lapsuudessani erityisesti vanhojen keskustalaisten poliitikkojen rituaaleihin kuului Neuvostoliiton ylenmääräinen ja ylenaikainen kunnioittaminen – tästä esimerkkinä muistetaan usein Eino Uusitalon ehdotus Moskovan välirauhan päivän (19. syyskuuta 1944) vuosittaisesta juhlimisesta Suomen toisena itsenäisyyspäivänä. Tämän mielistelynhalun taustalla ei tietenkään ollut mikään vilpitön ystävyys naapuria kohtaan. Pikemminkin kyse oli arkaaisesta, alkuheimomaisesta halusta hyvitellä oikullista ja säälimätöntä luonnonjumaluutta, jota kyllä sydämen syvissä syövereissä pelättiin ja vihattiin, muttei koskaan rakastettu rahtuakaan.

Keskustalaiset poliitikot tietysti pyrkivät puhtaimmillaan edustamaan ns. Paasikiven-Kekkosen linjaa. Sen pohjana on Paasikiven ulkopoliittinen inhorealismi, joka korostaa itänaapurin intressejä suurvaltana ja sen täysin epämoraalista, mutta samalla hyvin rationaalisesti laskelmoivaa luonnetta. Paasikivi käytti Neuvostoliitostakin johdonmukaisesti nimitystä Wenäjä – näin kirjoitettuna – ja tämä olikin sopivaa, sillä paasikiveläisyyden ytimessä oli näkemys Venäjän geopoliittisten etujen johdonmukaisesta pysyvyydestä: neuvostovaltio oli, opetti Paasikivi, viime kädessä sama Wenäjä kuin se, jossa hän oli nuoruudessaan matkaillut. Tällä tavalla paasikiveläisyys nostaa itsensä kaiken kritiikin ja kaikkien mielipide-eroavuuksien yläpuolelle: niin Neuvostoliitto kuin Putininkin Venäjä ovat osa samaa ikiaikaisen paasikiveläisen Wenäjän jatkuvuutta, ja tämän Wenäjän edut, tarpeet ja pyyteet Paasikivi on lopullisesti, jäännöksettömästi ja vastaansanomattomasti osannut määritellä ja analysoida.

Varsinkin nykynäkökulmasta Paasikiven-Kekkosen linjan heikkous on siinä, että se näkee Wenäjän yksinomaan järkiperäisenä toimijana. Wenäjä haluaa varmistaa, että Suomi ei olisi turvallisuusuhka Pietarille, ja samalla se haluaa tehdä molempia hyödyttävää taloudellista yhteistyötä kanssamme. Yhteinen etu on löydettävissä diplomaattisesti neuvottelemalla. Jos päädytään sotaan Wenäjän kanssa, se ei paasikiveläisessä katsannossa voi koskaan johtua muusta kuin Suomen taitamattomuudesta. Tästähän kuulimme hiljattaisten presidentinvaalien yhteydessä kaikuja vasemmistoliiton presidenttiehdokkaan puheissa, kun hän sanoi, että on suomalaisten virhe, jos Venäjästä muodostuu uhka.

Putinin Venäjä ei kuitenkaan noudata niitä taloudellisen järkevyyden lakeja, joiden mukana paasikiveläisyys seisoo tai kaatuu. Esimerkiksi länsimaiden horjuttaminen äärioikeistolaisten puolueiden ja avoimen natsististen terrorijärjestöjen välityksellä ei ole paasikiveläisesti viisasta. Paasikiven kuvitteleman rationaalisen Wenäjän etujen mukaista olisi, että länsi olisi vauras ja vakaa ja että sen kanssa voisi käydä kauppaa ja tehdä yhteistyötä, jotta siitä vauraudesta ja vakaudesta leviäisi jotain itäänkin päin. Putinin Venäjää sitä vastoin motivoi katkeruus ja kostonhimo suurvalta-aseman menettämisestä. Seuraus on, että tämä Venäjä kiusaa länttä itsetarkoituksellisilla ilkitöillä, jotka ovat sen omallekin edulle vahingollisia. Sen lisäksi, että se nakertaa demokratiaamme ja oikeusvaltiotamme pönkittämällä fasisteja, se voi myös hyökätä aseellisesti Suomeen lähinnä imperialistisen huvin vuoksi.

Paasikiveläistyyppiseen puhuntaan kuuluu myös sellainen väite, että kauppasuhteilla voitaisiin estää sota, koska ne luovat keskinäistä taloudellista riippuvuutta. Tämä on jo käytännössä ilmennyt vääräksi: Ukraina ja Venäjä jatkavat keskenään kaupankäyntiä, vaikka ovat sodassa. Niin yhteen kietoutuneet niiden taloudet ovat. Se ei ole estänyt Venäjää hyökkäämästä.

Neuvostoliiton houkutus vasemmalla ja oikealla

Monet suomalaiset vasemmistolaiset pitivät Neuvostoliittoa – eivät todellakaan esikuvana, vaan – välttämättömänä valtapoliittisena apuvälineenä, jotta vaakaa saataisiin Suomen sisäpolitiikassa kallistettua vasemmalle. Kuten historioitsija Juha Siltala nuorena sanoi Image-lehteen kirjoittamassaan esseessä, modernisaatio tuotiin Suomeen venäläisten pistinten kärjessä, eli yhteiskunnan ja kulttuurin avautumista merkinneet, keskiluokalle mieluisat ja porvarillis-liberaalistakin näkökulmasta toivottavat muutokset saattoi ajaa läpi vain vasemmiston – eli viime kädessä Neuvostoliiton – tuella. Ainakin tältä se monista aikalaisista näytti, ja politiikassahan asiat ovat miltä ne näyttävät.

Toisaalta Neuvostoliiton kulttuurin konservatiivinen luonne viehätti meillä yllättävän monia porvareita. Työväenluokan nousu kulttuurisesti hallitsevampaan asemaan Suomessa johti (tai ainakin näytti johtavan) esimerkiksi kielenkäytön raaistumiseen, kun vitut ja perkeleet kaikuivat koululasten suusta – kukaan arvokas vanhemman sukupolven edustaja ei tietenkään tunnustanut, että hänen aikanaan olisi käyttäydytty noin. Kun vielä lehdistössä kauhisteltiin huumeongelmaa ja häirikkönuorisoa, oli helppo tuudittautua ajattelemaan, että kansallinen valistushanke oli jossain vaiheessa mennyt päin helskuttia. Samalla Neuvostoliiton äänitorvet korostivat, kuinka lapset heillä olivat kilttejä ja kuinka nuorisolle organisoitiin suurten kollektiivijärjestöjen puitteissa harrastustoimintaa, niin etteivät he ajautuneet renttujengeihin (jos nyt Neuvostoliitossa renttujengejä propagandamaakarien mielestä ollenkaan olikaan).

Neuvostopropagandan suuriin kertomuksiin kuului ylipäätään sellainen väite, että lännelle ominainen kulttuurin viihteellistyminen ja rahvaanomaistuminen rähjäisine rämppäbändeineen ja niitä palvovien tutisevien narkkarien laumoineen oli rautaesiripun takana onnistuttu estämään. Idässä oli ehkä vainottuja toisinajattelevia, mutta lännessä oli aikuisille haistattelevia tuskin toiselle kymmenelle päässeitä liimanhaistelijahuligaaneja. Aika monen silloisen suomalaisen mielestä tärkeilevien taiteilijoiden vapaudet olisivat olleet halpa hinta maksettavaksi siitä, että nuoret saadaan kuriin. Taiteilijathan nyt olivat joka tapauksessa kommunisteja, jos punanurkan kokouksiin edes ehtivät jatkuvalta huumesekoilultaan ja homoseksuaaliselta orgioinniltaan.

Tosiasiassa tietenkin myös Neuvostoliitossa esiintyi juuri sellaisia urbaanin nykyrappion piirteitä, joita lännen kulttuuripessimistit omissa maissaan kauhistelivat ja paheksuivat – tämän olisi pitänyt olla itsestään selvää jo siksikin, että vaikkapa Moskovan kaupunkikuva oli valmiiksi rapistuneempi ja epäviihtyisämpi kuin tyypillisen läntisen suurkaupungin. Toisinajattelijoiden vankileirimuistelmia lukeneet tietävät hyvin, että Neuvostoliitossa käytettiin huumeita. Toisin tuskin olisi voinut ollakaan, kun monissa eteläisissä osatasavalloissa oli vahvoja kannabis- ja oopiumiperinteitä ja itse neuvostovaltiollakin jo alkuaikoinaan omaa kokaiinituotantoa, jolla sekä sabotoitiin länsimaiden kansanterveyttä että turrutettiin liukuhihnateloituksia tekevien Tšekan miesten omatunto. Koska maan salaiset palvelut ja vankileirihallinto käyttivät tavallisia rikollisia apureinaan poliittisten vankien rääkkäämiseen, jo tsaarin aikana syntynyt rehevä alamaailma sai Stalinin valtakaudella rauhassa kukoistaa.

Konservatiivisia suomalaisia viehätti jollain tasolla myös neuvostoyhteiskunnan militarismi. ”Neuvostoliitossa ei ole aseistakieltäytyjiä”, he julistivat sormi pystyssä 80-luvun suomalaisille sivareille – epäilemättä siksi, että he pitivät näitä Neuvostoliiton kannattajina. Tämä ei tietenkään yleensä ollut kirjaimellisesti totta, koska tuolloinen aseistakieltäytyjäliike pitkälti ilmensi epämääräistä ja heikosti artikuloitunutta protestia myös taistolaisten väkivallanpalvontaa vastaan. Aivan toinen asia on, että aseistakieltäytymistä toki saattoi pitää kokonaispuolustuskyvyn kannalta huonona ideana ja siten välillisesti Neuvostoliittoa hyödyttäneenä. Hullunkurista kyllä edellisellä vuosikymmenellä vasemmiston lapsellisin ja naiivein osa oli vastaavasti uskonut, että rauhaa rakastavassa itänaapurissa ei esimerkiksi olisi julkaistu sotakirjoja – suomalaisten veteraanien romaanikirjoittelu kun oli niitä asioita, jotka olivat omiaan herättämään nuorten radikaalien pahennusta. Todellisuudessa Neuvostoliitossa kirjoitettiin ja painettiin sotakirjoja kyllästymiseen asti ja ylikin; oli siellä toisaalta aseistakieltäytyjiäkin, mutta näitä kohdeltiinkin sitten yhteiskunnan paarioina.

Hyvä esimerkki siitä salavihkaisesta lukkarinrakkaudesta, jota Neuvostoliiton karkeus ja kovaotteisuus herätti oikeistossa, on Kari Suomalainen. Tästä sivariaiheesta Karilla oli joskus huumoriton ja saarnaava sarjakuva, jossa hänen pieni mustatakkinen piirtäjähahmonsa julisti aseistakieltäytyjille: ”Mahdollisessa kahinassa olemme liitossa veli venäläisen kanssa, joka ei ymmärrä leikkiä sotilasasioissa.” Siksi, Kari valisti, sivarien pitäisi tositilanteessa ottaa ”joko kokardi tai nappi otsaan”.

Siis Kari, jota pidettiin lahjomattomana neuvostopainostuksen arvostelijana, oli kyllä halukas uhkailemaan Neuvostoliiton armottomuudella niitä, jotka olivat tässä asepalvelusasiassa hänen kanssaan eri kannalla. Suomettuneempaa näkökantaa on vaikea löytää kuin se, että ”jos olet kanssani eri mieltä, Neuvostoliitto tulee ja ampuu sinulle napin otsaan”.

Kari tietysti mielellään leimasi sivarit Neuvostoliiton hyödyllisiksi idiooteiksi, mikä olikin paremmin hänen yleisen poliittisen linjansa mukaista. Mutta joskus hänen piirroksissaan ilmeni myös tiettyä vaivihkaista ihailua Neuvostoliiton julmuutta kohtaan. Tästä toisena esimerkkinä mainitsen sen kuvaparin, jossa hän piti pilkkanaan "nykynuorukaisten" oletettua epämiehekkyyttä ja vellihousuisuutta.

Ensimmäisessä kuvassa, otsikkonaan "JOS OLLAAN MENOSSA TÄHÄN SUUNTAAN…", itkuinen ja ahdistunut solttupoika kertoi, kuinka yksi ja toinen sotakaveri oli psykologin, psykiatrin, psykopaatin, pediatrin tai piru tietää minkä pedofiilin haastateltavana ja "mäkin sain neuroosin, kun korpraali huusi mulle". Toisessa kuvassa otsikko kuului: "...NIIN TODEN TULLEN OIKEAT MIEHET TULEVAT TÄNNE MUUALTA", ja siinä persoonattomien marssijoiden jättijalat tallasivat maahan suomalaispojat, joiden yllä leijui sellaisia sanoja kuin "Lällällää...hellyyttä...rakkautta...äitiii!" Marssivat jättisotilaat tulivat kuvaan oikealta, eli kartan idästä, eli Neuvostoliitosta – ei jäänyt epäselväksi, missä ne "oikeat miehet" majailivat.

Tämä ei valitettavasti ole kovin kaukana nykyisten venäläismielisten äärioikeistolaisten ajattelutavasta. He näet paheksuvat juuri Suomen nykyisen valtiovallan "epämiehekkyyttä" - ts. oikeusvaltiota ja ihmisoikeuksia. Sitä vastoin he ihannoivat Venäjää esikuvallisen kovapintaisena ja raakamaisena maana.

Missään tapauksessa ei ole oikein suoraan syyllistää Karia nykyäärioikeiston venäläismielisyydestä, mutta Karin useiden piirrosten perusfilosofiana on pitää Suomea sinisilmäisenä (tai kommunismin turmelemana) yhteiskuntana juuri siksi, että täällä noudatetaan lakia ja kaikki ovat lain edessä yhdenvertaisia. Nyt Venäjällä on vallassa diktaattori, joka ei ole kommunisti mutta joka jakaa tämän saman laillisuutta ja oikeusvaltiota halveksivan ajattelutavan. Karin myöhäiskauden (tekisi mieleni sanoa: Karin rappiokauden) rasistisista kuvista maailmankuvansa nuoruudessaan ammentaneella ei ole mitään syytä vieroksua tämän diktaattorin johtamaa valtakuntaa.

Joskus nuoruuden kiihkossa olisin julistanut, miten tekopyhä Kari oli isänmaallisuudessaan ja maanpuolustushengessään, kun häneltä pääsi edellä kuvattujen laisia läpisuomettuneita möläyksiä. Nyt vanhana patuna annan armon käydä oikeudesta ja totean, että se oli vain esimerkki koko kansakuntaan - myös näennäisesti suomettuneisuutta vastustaviin oikeistolaisiin - juurtuneesta tottumuksesta vedota Neuvostoliittoon yhteyksissä, joihin itänaapurin ei olisi luullut mitenkään liittyvän. Asioita ei arvioitu asiaperustein, vaan ennemmin tai myöhemmin otettiin esille Neuvostoliitto ja Neuvostoliiton oletettu kanta siihen.

Tuon aikainen poliittinen keskustelu oli ihan tavallisen kansankin tasolla sitä, että pikkupojat osoittelivat toisiaan Neuvostoliitto-merkkisillä leikkipyssyillä huudellen "Pam! Kuolit!" Se, että maassa nousi valtaan tätä soveltavia poliitikkoja, oli pohjimmiltaan seurausta siitä, että käytännöllisesti katsoen koko kansakunta oli oppinut tällaisille tavoille.

Fasismin venäläiset juuret

Myös Neuvostoliiton – tai Venäjän – kulttuurin korkeaan tasoon vedottiin (ja vedotaan) mielellään suomalaisessa venäläismyönteisessä puhunnassa. Suomalaisessa toisen maailmansodan aikaisessa propagandassa venäläisyys esitettiin mielellään alkukantaisena raakalaisuutena, mutta suomalaiset itsekin ilmeisesti aivan luontojaan häpesivät tätä jälkeen päin. Onhan väite toki totuuden vastainen, koska Venäjällä kuitenkin on ainakin 1800-luvulta alkaen ollut maailman mittakaavassa merkittävää korkeakulttuuria. Hyvin tavallinen tapa kapinoida sotasukupolven oletettuja arvostuksia vastaan ja esittää itseään fiksumpaa olikin julistaa, että suomalaisilla ei ole mitään asiaa moittia Venäjää primitiivisyydestä, koska suomalainen (ainakin suomenkielinen) kulttuuri on nuorta ja kehittymätöntä.

Neuvostoliittolaisia arvostettiin myös innokkaina kirjallisuuden harrastajina: joka ikinen Moskovan-kävijä muisti mainita, että metrossa luetaan kirjoja. Olisi kuitenkin ollut syytä ottaa selvää myös siitä, mitä kirjoja luettiin. Esimerkiksi neuvostoliittolaisessa sotakirjallisuudessa esiintyi läntisen vasemmistohumanisminkin näkökulmasta epäterveinä pidettäviä piirteitä. Sotaromaanien kautta isovenäläinen, ulossulkeva ja rotukiihkoon vivahtava kansallismielisyys hiipi valtavirran neuvostokirjallisuuteen noustakseen sitten kunnolla ilmoille Hruštšovin suojasään jälkeen kehittymään lähteneessä maaseutukirjallisuudessa.

Maaseutukirjallisuus oli merkittävä neuvostoliittolainen kirjailijakoulukunta, jonka piirissä kirjoitettiin paljon kirjallisesti ansiokastakin proosaa. Ennen muuta se pyrki kuvaamaan kollektivisaation ja muiden neuvostojärjettömyyksien runteleman maaseudun elämää todenmukaisesti ja elävöittämään neuvostopropagandan latistamaa kieltä kouriintuntuvalla maaseudun puheella, sananlaskuilla ja sananparsilla. Maaseutukirjailijat tunsivat huolta sekä perinteisen venäläisen kansankulttuurin tulevaisuudesta että luontoarvoista, joita Neuvostoliiton valtavat, kansalta kysymättä toteutetut rakennushankkeet usein uhkasivat.

Luonnonsuojelupyrkimystensä vuoksi maaseutukirjailijat saivat glasnostin ja perestroikan aikakaudella jonkin verran kriittisen toisinajattelijan mainetta ja sitä tietä myös myönteistä huomiota lännen tiedotusvälineissä. Ympäristöhuolensa vuoksi heitä pidettiin jotenkin itsestään selvästi myös vapauden airueina – muistelenpa jopa jonkin suomalaisen lehden kuitanneen vaikka Valentin Rasputinin, koulukunnan tunnetuimman ja suomeksikin käännetyn kirjailijan, antisemitistiset möläytykset demokratian lastentautina! Juutalaisviha oli laajemminkin levinnyttä maaseutukirjailijoiden keskuudessa, ja ylipäätään he kannattivat isovenäläisen nationalismin vastenmielisimpiä muotoja. Minään kansanvallan esitaistelijana tuskin kukaan heistä kunnostautui. Itse asiassa ehtiväisempi tutkija voisi löytää heidän teoksistaan yhtäläisyyksiä Pentti Linkolan ajatteluun: sekä venäläisten maaseutuprosaistien että Linkolan päävihollinen on moderni maailma ja modernisaatio.

Myös isovenäläistä kansallismielisyyttä julistavat historialliset romaanit saivat ilmestyä sensuurin häiritsemättä. Epäilemättä vallanpitäjien mielestä tällainen nationalismi oli omiaan lujittamaan uskollisuutta neuvostovaltaa kohtaan. Tunnetuin esimerkki ovat surullisen kuuluisan Valentin Pikulin tekeleet, mutta Pikul nousi ilmeisesti varsin laajasta viihteellis-propagandistisen historiallisen romaanikirjallisuuden aluskasvillisuudesta: samasta lajityypistä voi mainita esimerkkinä Leonti Rakovskin romaanin Kutuzov. Tämä taideluoma kuvaa (taas) yhtä tsaarin Venäjän ja Turkin välistä sotaa, ja totta kai sen alkusivuilla kerrotaan pahan lännen (kenenkäs muun) kiihottaneen turkkilaiset viatonta Venäjää vastaan.

Tietenkin Neuvostoliitossa ilmestyi myös kirjoja, joissa turvallisuuspalvelun miehet, tšekistit, esitettiin sankareina ja isänmaan puolustajina huomattavasti kritiikittömämmin kuin CIA:n miehet amerikkalaisissa jännäreissä konsanaan. Oliko tällaisen kirjallisuuden lukeminen muka sivistyneempää kuin esimerkiksi amerikkalaisen televisioviihteen katseleminen? Voiko kirjallisuus, jossa ylistetään Gestapon veroisia diktatuurin likaisen työn tekijöitä, olla valistavaa, rakentavaa ja suositeltavaa?

Venäjän klassikkokirjallisuus ei sekään välttämättä kaikilta osin sovellu kansanvaltaisen ja oikeudenmukaisen yhteiskunnan kulttuuriseksi kivijalaksi. Dostojevskia pidetään suurena psykologina ja ihmissielun tuntijana, mutta hän oli myös tyypillinen lattea venäläisnationalisti, joka ihannoi sivistymätöntä rahvasta, tai omaa mielikuvaansa siitä. Sekä länsi että juutalaisuus olivat hänen mielestään ortodoksista venäläisyyttä alemmalla tasolla.

Suuressa moraaliromaanissaan Karamazovin veljekset Dostojevski on luonut kristusmaisen ihannehahmon Aleksei (Aljoša) Karamazovin, joka tietysti edustaa vakavamielistä uskonnollista elämäntapaa vastapainona veljilleen Dmitrille (Mitja), joka viljelee viinaksia ja naurattaa naisia, ja Ivanille (Vanja), joka on suuntautunut länsimaiden rationalistisiin valistusaatteisiin niin, että hänestä on tullut moraaliton nihilisti. Eräässä kirjan kohdassa Aljošalta kysytään, onko tarina juutalaisten rituaalisista lastenmurhista totta, ja nuorukainen vastaa, ettei hän tiedä.

Dostojevskin ihailijat lännessä ovat selittäneet tämän itselleen siten, että kirjailija on muistakin lähteistä tunnetun antisemitisminsä viettelemänä horjahtanut pois yleisinhimillisestä moraalinäkemyksestään. Vähintään yhtä uskottavaa on kuitenkin tulkita asia niin, että Dostojevski seuraa tässä johdonmukaisesti omaa maailmankuvaansa. Hän voi olla ortodoksisen venäläisyyden maailmassa merkittävä moraalinen ajattelija, mutta hänelle moraalinen maailmankaikkeus loppuu siihen, mihin ortodoksinen uskontokin. Sen ulkopuolella on vain ihmisen näköisiä, mutta kaaoksen valtakunnassa eläviä olentoja, joiden moraalikäsityksistä on mahdotonta tietää mitään, koska he eivät ole ainoasta oikeasta uskosta osallisia, ja joilta voi siksi odottaa aivan mitä tahansa – myös lasten uhraamista.

Aljoša Karamazovin esikuva kuuluu muuten olleen nuori Vladimir Solovjov. Tämä uskonnollinen mystikko kunnostautui sittemmin ekumeenisena ajattelijana, joka haaveili kristillisten kirkkojen yhtymisestä, katolisuuden ja ortodoksisuuden välisen skisman eheyttämisestä. Tämän perusteella häntä olisi helppo pitää lempeäsydämisenä rauhan ja ekumenian puolestapuhujana; mutta kun länsimaat olivat 1900-luvun alkaessa varustamassa siirtoarmeijaa nujertamaan Kiinan boksarikapinan ja Saksan keisari Vilhelm yllytti sotilaitaan julmuuksiin kiinalaisia kohtaan, Solovjov säesti häntä. Ilmeisesti Solovjovin ekumeenisuus tarkoitti viime kädessä pyrkimystä saada Venäjä mukaan kristillisen lännen riveihin ”alkukantaisia” kansoja kurmottamaan.

Dostojevskin ihannointi saisi antaa tilaa sellaiselle nyansoidummalle asenteelle, jossa kirjailijan ongelmalliset piirteet myönnettäisiin avoimesti – sekin kiistaton tosiasia, että hänen teoksensa olivat tärkeä vaikute myös Joseph Goebbelsin, Hitlerin Saksan propagandapäällikön, henkiselle kehitykselle. Venäläisten tai baltiansaksalaisten valkoemigranttien (kuten tallinnalaistaustaisen Alfred Rosenbergin ja riikalaissyntyisen Max von Scheubner-Richterin) osallistuminen natsiliikkeeseen on ollut tiedossa jo pitkään, mutta tuntuu siltä, että Venäjän kulttuurin ideologiset yhteydet natseihin ovat päässeet systemaattisesti suurennuslasin alle vasta viime aikoina, esimerkiksi Michael Kelloggin tutkimusten ansiosta.

Hitleriläisyyden syntyä pohdittaessa on syytä muistaa se ainakin Sebastian Haffnerin omassa Hitler-kirjassaan esillä pitämä asia, että Hitlerin antisemitismi oli leimallisesti itäeurooppalaista, Itävalta-Unkarin valtakunnasta maahantuotua laatua ja että Saksassa juutalaisvastaisuus näytti ennen Hitlerin nousua olevan jo voitettu kanta. Antisemitismiä levitti 1900-luvun alussa organisoiduimmin tsaarin Venäjä, jolle juutalaisviha oli lähestulkoon samanlainen virallinen ideologia kuin kommunismi Neuvostoliitolle. Bolševikkeihin katkeroituneet, äärioikealle radikalisoituneet venäläisemigrantit jatkoivat samaa propagandatyötä esittäen vihatun kommunismiaatteen juutalaisten keksintönä. Tämä vihankylvö saavutti Hitlerin ja muovasi hänen maailmankuvansa.

En tietenkään ota vakavasti sitä nykyään muodikasta väitettä, että Hitler muka olisi ollut jonkinlainen sosialisti – äärioikeiston olemukseen kuuluu ideoiden varasteleminen milloin vasemmisto-, milloin porvaritaholta, millä vetonaulalla nyt tuntuu enemmän ääniä kulloinkin tulevan. Huomattavasti uskottavampaa on ajatella, että Hitler oli sydämessään, tai perimmäiseltä innoitukseltaan, venäläinen antisemiitti, ja nähdä natsipuolue alkujaan venäläisten oikeistoemigranttien luomana, tai ainakin innoittamana, välineenä Venäjän sisällissodan jatkamiseksi. Kun natsien armeija vyöryi Neuvostoliittoon, se oli venäläisten valkoemigranttien liikkeelle panema vyöry. Toki siinä vaiheessa kun natsismi omaksui antisemitisminsä jatkeeksi yhtä tuhoisan rasistisen venäläisvastaisuuden, monet valkoemigrantit hylkäsivät järkyttyneinä natsipuolueen.

Vasemmisto ja Neuvostoliitto

Neuvostoliittoon ei suhtauduttu kuten normaalisti suhtaudutaan autoritaarisesti hallittuun, epäoikeudenmukaiseen maahan. Osittain tämä johtui siitä, että maa oli iso, sotilaallisesti vahva ja naapurissamme, joten meillä riitti paljon puhuttuja geopoliittisia syitä olla hiljaa ja huomaamatta kuin entinenkin virtsa sukassa. Tärkeintä oli kuitenkin se, että vasemmiston ja Neuvostoliiton yhteisen aatehistorian vuoksi kannan ottaminen itänaapuriin tuntui aina sisäpoliittisen kannan ottamiselta. Joka ei ollut Neuvostoliiton ystävä, ei myöskään kannattanut konsensusta ja sovittelua sisäpolitiikassa, eli toisin sanoen hän halusi sytyttää sisällissodan uudelleen.

Sellainen perverssi, joka oli sekä avoimesti kriittinen Neuvostoliittoa kohtaan että vasemmistolainen, taas lynkattiin lähimpään lyhtypylvääseen, tai ainakin marginalisoitiin kokonaan. Tällaisia henkilöitä oli ilman muuta merkittävässäkin määrin esimerkiksi SKDL:n (Vasemmistoliiton edeltäjän) ei-kommunistisessa siivessä, mutta laitavasemmiston sisäinen poliittinen kuri kavensi heidän vaikutusvaltansa olemattomiin. Esimerkiksi ”marxilaiseksi keskustelulehdeksi” itseään luonnehtinut Uudistuva Ihmiskunta oli oikeaoppisille kommunisteille vastenmielinen revisionistinen julkaisu, ja tovereita varoiteltiin koskemasta tähän vaaralliseen tartunnanlähteeseen vielä senkin jälkeen kun hurjimman taistolaisuuden kiihko oli lieventynyt.

Neuvostoliitto oli maan lisäksi mielentila, symboli ja jumalolento, tai ainakin erään uskonnolliset mittasuhteet saaneen poliittisen liikkeen oma Vatikaani. Silloin kun neuvostojärjestelmä romahti, yksi suurista toiveistamme oli, että sen tilalle tulleesta Venäjästä kehkeytyisi normaali, myös normaalisti kansainvälisten protestien tavoitettavissa oleva maa. Toisin sanoen silloin kun Venäjällä ilmenisi erityisen karkeita ihmisoikeusloukkauksia, vasemmistolaisetkin maailmanparantaja-aktivistimme paheksuisivat niitä kuten he siihen asti olivat paheksuneet esimerkiksi Yhdysvaltain tai sen tukemien diktatuurien rikoksia.

Neuvostoliiton romahduksesta Putinin kauden alkupuolelle asti näin näytti käyvänkin. Tästä tunnettu esimerkki olivat ne massiiviset mielenosoitukset, jotka nähtiin Anna Politkovskajan murhan jälkeen. Sen jälkeen tilanne on kuitenkin muuttunut. Tämä näkyy esimerkiksi siinä kritiikittömyydessä, jolla kansalaisjärjestöt ja sananvapausaktiivit ovat omaksuneet ilmiselvät Venäjän agentit ja Putinin juoksilaat Julian Assangen ja Edward Snowdenin kultapojikseen.

Nörttikulttuuriin kuuluva itsetarkoituksellinen halu paljastaa salattu ja tuoda julkisuuteen asioita, jotka eivät sinne kuulu, on valjastettavissa palvelemaan vaikka kenen häikäilemättömän tarkoituksia. Jos mafia haluaa tietää, missä ja millä nimellä mafiosoja ilmiantaneet kruununtodistajat nykyään elelevät, se löytää aina Assangen ja Snowdenin kaltaisia naiiveja ”paljastaja”-nörttejä ottamaan selvää asiasta, ”koska kansalla on oikeus tietää”. Aivan yhtä helposti Venäjä voi hyödyntää lapsellisten ”sananvapaus”-intoilijoiden huijattavuutta.

George Orwell irvaili aikoinaan oman aikakautensa pasifisteista ja vasemmistoradikaaleista, että he olivat kyllä valmiita kumartamaan sellaista julmuutta, joka oli kyllin häikäilemätöntä ollakseen menestyksellistä, vaikka esiintyivätkin kaikenlaisen ”sorron” vastustajina. Valitettavasti Orwellin pilkallinen heitto tuntuu osuvalta myös nykytilanteessa. Venäjää uskallettiin arvostella niin kauan kuin se näyttäytyi pelkkänä banaanivaltiona ilman banaaneja, keskisarjan diktatuurina. Nyt kun Putin on pelkällä asenteella onnistunut nostamaan maansa takaisin pelättyjen suurvaltojen luokkaan, maailmanparantajat ovat säikähtäneet pois osoittamasta mieltään sitä vastaan ja vanhat paasikiveläis-kekkoslaiset asenteet ja iskulauseet ovat palanneet käyttöön. Esimerkiksi Erkki Tuomioja, joka ei 80-luvulla suinkaan ollut niin neuvostomielinen eikä suomettunut kuin nykyään kuulee väitettävän, on taantunut täysin uuskekkoslaisuuden käveleväksi fraasikoneeksi.

Vasemmiston piirissä esiintyvä Venäjä-myönteisyys on yksi esimerkki siitä, kuinka typeriä puheet poliittisen muistin lyhytkestoisuudesta ovat. Pikemminkin poliittinen muisti on yhtaikaa hyvin pitkä ja hyvin dementoitunut. Poliittiset muinaismuistot painuvat alitajuntaan hyökätäkseen sieltä äkkiarvaamatta uudelleen esille.

Kommunistien näkökulmasta Suomen ensimmäinen tasavalta oli fasistinen sortovaltio, jossa SKP joutui lymyilemään maan alla julman ohranan vainoamana, ja demokratian – siis sellaisen valtiojärjestyksen, jossa heidänkin puolueellaan oli toimintaoikeudet – loi vasta Neuvostoliitto painostamalla porvarit ruotuun. Tämän ajattelutavan jäänteitä näkyy yhä laitavasemmiston vanhemman polven edustajissa, eritoten työväenluokkaisemmassa rivikannattajistossa, jolle vasemmistolaisuus on pikemminkin sukutraditio, isiltä peritty uskonto, kuin tietoisesti omaksuttu poliittinen aaterakennelma: Neuvostoliiton perijävaltion Venäjän – ei oikeusvaltion eikä kansainvälisten ihmisoikeussopimusten, vaan Venäjän – kuvitellaan takaavan Suomen työväen ihmisoikeudet. Kuvaavasti monet erityisesti vanhemman polven vasemmistolaiset paheksuvat äärioikeistomme ylilyöntejä – ei lain eikä ihmisoikeussopimusten, vaan – Pariisin rauhansopimuksen (!) vastaisina.

Vasemmistolaiseen venäläismyönteisyyteen on toki tuoreempiakin syitä. Yksi niistä on se, että venäläiset ovat joutuneet jo 90-luvulla kärsimään samanlaisesta häikäilemättömästä kuprukapitalismista, joka nykyään koettelee Suomeakin. Heitä pidetään siis rahavallan sortamina kohtalotovereina ja heidän katkeruuttaan länttä kohtaan ymmärrettävänä ja aiheellisena. Samalla ei kuitenkaan haluta myöntää, että kaikki Venäjää sortaneet kuprukapitalistit eivät todellakaan olleet länsimaisia.

Pikemminkin siinä kävi niin, että neuvostojärjestelmän viidakon lain – ”kuole sinä tänään, minä kuolen huomenna”, kuten Aleksandr Solženitsyn sen vankileirikirjassaan muotoili – sisäistäneet venäläiset huijarit keplottelivat haltuunsa kansallisvarallisuuden ja jättivät kansan kurjistumaan. Länsimainen kapitalismi oli tässä enemmänkin taustalla, esikuvana, vaikka toki asiaan vaikuttivat myös kaatoluokan läntiset taloustietäjät, jotka riensivät itäblokkiin tekemään ihmiskokeitaan, kun eivät olleet saaneet toteuttaa itseään lännessä. Oikeastaan siirtymäkauden anarkiaa hyväkseen käyttäneiden venäläisten uusrikkaiden periaatteettomuus ja kyynisyys oli sitä luokkaa, että he tuntuvat pikemminkin yrittäneen jäljitellä neuvostoaikaisen propagandakirjallisuuden pilakuvaa riistäjäporhosta kuin mitään todellista länsikapitalismia. Tulee voida kysyä sekin kysymys, missä määrin neuvostojulmuuden henkisesti saastuttama venäläinen villipetotalous on vaikutuksellaan ohjannut lännen kapitalismin kehitystä viimeisten puolentoista vuosikymmenen aikana.

Vasemmistolaisen Venäjä-myönteisyyden merkittäviä motivaattoreita on tietysti myös automatisoitunut amerikkalaisvastaisuus, jonka vuoksi heikäläiset ovat kerkeitä uskomaan Venäjän tapaan esitellä itsensä vaihtoehtona amerikkalaisjohtoiselle yksinapaiselle maailmalle. Sitä he eivät kuitenkaan tule edes ajatelleeksi, mitä ”yksinapaisen maailman” vaihtoehdot ovat: pienten kansojen alistuminen Venäjän tai Kiinan kaltaisten häikäilemättömien, ohjelmallisesti demokratiaa vastustavien suurvaltojen ikeeseen, tai sitten samanlainen monenkeskinen kansainvälinen anarkia, joka 1900-luvun alkupuolella johti Euroopassa kahteen suursotaan ja ennenkuulumattomiin julmuuksiin. Yhdysvaltain johtamassa maailmanjärjestyksessä on ollut ongelmansa ja epäoikeudenmukaisuutensa, mutta ei se tarkoita, että kaikki vaihtoehdot olisivat automaattisesti parempia. Toki ymmärrän, että esimerkiksi USA:n huonosti harkittujen maailmanpoliisioperaatioiden runtelemissa tai uhkaamissa muslimimaissa voidaan olla tästä asiasta hyvin eri mieltä.

Keskustan venäläismielisyys

Keskustalaisen venäläismielisyyden taustalla on ajatus maaseudun ja haja-asutusalueiden asuttuina pitämisestä itsetarkoituksena. Maalla on voitava asua, koska maalla on voitava asua, eikä perusteita tälle kuulu kysellä. Keskusta tuskin kuitenkaan haluaa houkutella maaseudulle etätyötä tekeviä koulutettuja kaupunkilaisia, koska sille on myös tärkeää vastustaa kaupungin siveetöntä vapaamielisyyttä. Sen sijaan se haluaa palata YYA-aikaan, jolloin itärajan syrjäkylistä käytiin oikeissa rasvanahkatyöläistöissä esimerkiksi Kostamusta rakentamassa ja säilytettiin näin perinteinen itärajan syrjäkylien elämäntapa.

Keskustalaislähtöinen venäläismielisyys luottaa nimittäin siihen, että Venäjällä on aina tarjolla taloudellisia mahdollisuuksia. Vaikka idänkaupan kulta-ajoista on jo monta vuosikymmentä, Suomessa riittää aina höynäytettäviä, jotka kuvittelevat Venäjän olevan täynnä kultaharkkoja vaikka ilmaiseksi kotiin kantaa, jos niitä vain osaa venäjäksi pyytää. Jo parin vuosikymmenen ajan nuoria on narutettu opiskelemaan venäjää ja valmistumaan venäjää osaaviksi työttömiksi vetoamalla niihin kaupallisiin mahdollisuuksiin, joita kieli muka tarjoaa – luonnollisesti äärioikeistomme on käyttänyt tätä samaa ajatusta ruotsin kielen vastaisessa propagandassaan.

Oikeistolaiset putinistit

Oikeistolaiset, fasistisesti värittyneet Venäjän ystävät ovatkin tällä hetkellä parhaiten kiinni aikansa todellisuudessa. He tuskin ovat lukeneet riittävästi historiaa tietääkseen tsaarin Venäjän toimineen Euroopan santarmina eli toimittaneen vanhoillisille hallitsijoille sotilasapua 1800-luvun demokraattista liikehdintää vastaan, mutta heiltä ei todellakaan ole jäänyt huomaamatta se, että Venäjä on asettunut länsimaita repivissä kulttuurisodissa heidän puolelleen esimerkiksi monikulttuurisuutta tai seksuaalisia vapauksia vastaan. Venäjän suoraa apua lännen äärioikeistolle ei ole syytä vähätellä, mutta yhtä virheellistä olisi kuvitella, ettei äärioikeisto ilman eri rahoitusta olisi kyennyt tunnistamaan Putinia vakaumusveljekseen.

Venäjän nousu uusnatsismin maailmankeskukseksi on merkinnyt äärioikeiston aatemaailman yhdenmukaistumista hyvin monenlaisilla tahoilla ja monissa maissa. Suomessa on oltu haluttomia hyväksymään mahdollisuutta, että venäläismielisyydestä muodostuisi meilläkin äärioikeistolaisuuden valtavirtaa määrittävä piirre. Äärioikeistomme itsekin on pystynyt nielemään tämän liittolaisuuden vain yskien ja kakoen. Tyypillisesti heikäläisten puheenvuorot aiheesta esimerkiksi Homma-foorumilla alkavat vuolaalla Venäjän uhan myöntämisellä; tämän alibiosuuden jälkeen siirrytään kuitenkin vakuuttelemaan EU:n ja ”vihervasemmiston” edustamien arvojen olevan niin paljon uhkaavampia, vaarallisempia ja ”mädättävämpiä”, että käytännön asialinjalta tarkastellen Venäjä on sittenkin pienempi paha.

Lopputulemaksi jää, että ”vihervasemmistolaisuuden” vastustaminen on äärioikeistolle tärkeämpää kuin isänmaan varjeleminen Venäjän uhalta. ”Vihervasemmistolaisuudella” he tarkoittavat käytännössä länsimaista oikeusvaltiota, jonka määritteleminen vihreäksi ja vasemmistolaiseksi on toki yhtä odottamaton kuin ansaitsematonkin kohteliaisuus sekä vihreitä että vasemmistolaisia kohtaan. Minun nuoruudessani oikeusvaltio oli nimenomaan kaiken kivettävän ”Systeemin” ilmentymä, jota juuri kaikkien vihertävien tai punertavien vaihtoehtoihmisten piti vastustaa ajaakseen jonkin hyvin epämääräisesti määritellyn spontaanin rakkauden asiaa.

Siihen aikaan konservatiivisuuteen kuului oikeusvaltion puolustaminen nuorilta radikaaleilta. Nykyään taas ”konservatiiveiksi” itseään kutsuvat moittivat juuri perustuslakia ja yhdenvertaisuusperiaatetta. Heidän mielestään on kyseenalaista, että tummaihoisille myönnetään yhdenvertaiset oikeudet, ja perustuslaki taas on heidän vaatimiensa ”maahanmuuttopolitiikan uudistusten” tiellä.

Länsivastaisuus, venäläisyysmyytti ja suomettuminen

Sekä vasemmistolaisesta että äärioikeistolaisesta venäläismielisyydestä vie suora tie mystisen venäläisyyden ihailuun. Sellaista on viime aikoina ollut havaittavissa taiteilija- ja älykköpiireissä, lähinnä jälkiturkkalaisten teatteri-ihmisten keskuudessa. Turkkalaisuudella tietysti on omat yhtäläisyytensä sekä äärioikeistolaisuuteen että äärivasemmistolaisuuteen: Jouko Turkkaa itseään ympäröi aikoinaan jota kuinkin äärioikeistolaisista diktaattoreista muistuttava johtajakultti, mutta johtaja itse oli julistuksellisesti vasemmistolainen – luullakseni kuitenkin vain siksi, että häntä muovanneella aikakaudella vasemmistolaiseksi julistautuminen oli sovinnainen tapa ilmentää näyttelijältä ja taiteilijalta odotettavaa tulipäistä kiihkeyttä poliittisella tasolla. Toisena aikana tarkalleen sama mentaliteetti olisi varmaankin ilmennyt äärioikeistolaisuutena ja raivonationalismina.

Mystinen russofilia liittyy laajempaan länsivastaiseen asennekokonaisuuteen. Sen merkittävin motivaattori tuntuu olevan vihamielisyys kristillisyyttä, ennen muuta luterilaista kristillisyyttä kohtaan, joka esitetään syynä suomalaisten neuroottisuuteen ja ahdistuneisuuteen. Jo 1980-luvulla yksi latteimmista asioista, mitä tyypillinen kansakunnan kaapin päälle pompahtanut nuorehko teatteripelle saattoi sanoa, olivat sanat Lutherin syytä tämä ahdistus. En edes muista, sanoiko tämän (jonkin aikakauslehden kannessa) Turkka, Jussi Parviainen vai joku muu saman porukan edustaja, mutta jo silloin tämä heitto oli puuduttavan ennalta-arvattava klisee.

Siihen aikaan tällä latteudella ei tietenkään ollut minkäänlaista poliittista, saati sitten ulkopoliittista relevanssia, mutta hämmentävää kyllä sen ympärille tuntuu sittemmin kasvaneen kokonainen myyttijärjestelmä, ellei aaterakennelma. Kalevala-elokuvan tekijä Jari Halonen – vanha Jumalan teatterin mies – on sekä elokuvassa että kirjoittelussaan ilmentänyt tätä ideologiaa näkemällä ruotsalaiset, suomenruotsalaiset ja Ruotsin suomalaisten vihollisina, jotka ovat kiskoneet kansakuntamme juuriltaan (tähän liittyvät tietysti ne ikivanhat nationalistiset valhetarinat Suomen myyttisistä kuninkaista ja muinaisesta itsenäisyydestä). Tässä maailmankuvassa pelastajan osa kuuluu Venäjälle, joka edustaa ruotsalaistumista ja kristinuskoa edeltävää alkusuomalaista šamanismia.

En ole hirveän hämmästynyt siitä, että teatterimenneisyyttä on myös Janus Putkosella, joka aikoinaan jätti näyttämöt siirtyäkseen nettiin luomaan ”vaihtoehtoisia uutisia”. Nyttemmin hän on tunnetusti hakeutunut vielä dramaattisempiin paikkoihin keskelle Itä-Ukrainan räiskettä, missä hänellä ilmeisesti on oikean virkamiehen asema toisessa Venäjän tuella luoduista leikkitasavalloista, vaikkei hän tiettävästi osaa edes venäjää.

Nyt en edes vaivaudu keskittymään siihen, miten naurettavaa on nostaa alkusuomalaisen esikristillisen šamanismin esikuvamaaksi juuri Venäjä, jossa vähemmistökansoja – varsinkin suomalaisugrilaisia, eritoten jonkinlaisen pakanauskonnon nykypäivään asti säilyttäneitä mareja – vainotaan ankarasti ja jossa kaikenlainen sorto motivoidaan ja oikeutetaan juuri kristillisellä (ortodoksisella) uskonnolla. Oleellisempaa on, että suomalaiseen nationalismiin on jo kauan kuulunut epähistoriallinen ja virheellinen käsitys ruotsalaisesta sorrosta, josta Venäjä muka vapautti meidät.

On totta, että Venäjä antoi Suomen suuriruhtinaskunnan pitää erilliset lait ja hallintokoneiston sen jälkeen kun maamme liitettiin tsaarin valtakuntaan. Mutta oliko tämä todellakin sellaista huikaisevaa reiluutta, jolla Suomi ”nostettiin kansakunnaksi kansakuntien joukkoon”? Ajatus tuntuu hieman epäloogiselta, sillä se oma laki, jonka Suomi sai säilyttää voimassa, oli juuri Ruotsin laki, siis se sama sortoruoska, jolla kamala kunkku oli Tukholmasta päin meitä huitonut.

Suomalainen kansallismielinen historiamyytti esittää Venäjän mielellään myös suomen kielen asian ajajana syyttäen avoimesti tai peitellysti Ruotsia kansankielen vainoamisesta ja pakkoruotsinkielistämisestä. Tämäkin on epäoikeudenmukaista Ruotsia kohtaan. Ruotsin kuninkaat kääntyivät suomenkielisten alamaistensa puoleen suomeksi käännetyin käskykirjein, ja Ruotsin vallan viimeisellä vuosisadalla saatiin aikaan myös suomenkielinen versio Ruotsin valtakunnan laista umpisuomalaisten lautamiesten tarpeisiin. Siellä, missä oikeaa kielisortoa harjoitettiin, tällainen ei olisi tullut kysymykseenkään – esimerkiksi englantilaisvallan aikaisessa Irlannissa jo käräjien istuminen vainotulla vähemmistökielellä olisi ollut järjetön ajatus. Toki Ruotsissa siirryttiin Suomen menettämisen myötä hyvinkin kielteiseen politiikkaan omalle puolelle rajaa jääneen tornionjokisen suomalaisvähemmistön kieltä kohtaan, mutta tämä oli seurausta Suomen siirtymisestä Venäjän hallintaan – suomesta oli tullut vihollismaan kieli ja epälojaaliuden merkki, jollainen se varmasti ei olisi ollut, jos Suomi olisi 1800-luvulla pysynyt Ruotsin osana.

Kyseinen vihollismaa taas käytti suomen kieltä Suomen suuriruhtinaskunnan etäyttämiseen vanhasta emämaasta. Minun peruskouluaikaiset historian oppikirjani eivät olleet mitään Pirkkalan monisteita, vaan tunnetun kovan linjan oikeistolaisen Kai R. Lehtosen kynästä peräisin, mutta nekään eivät suorastaan kyseenalaistaneet naiivia näkemystä Venäjän keisarista poikkeuksellisen reiluna isäntänä nimenomaan kielipolitiikan osalta. Nykyään on sentään jo mahdollista myöntää, että tsaarin valtakunnan anteliaisuus kielikysymyksissä oli ennen kaikkea taktikointia. Sitä ei sentään ole vielä taidettu uskaltaa historioitsijapiireissäkään kysyä, missä määrin koko fennomaaninen liike ja suomenkielisyysnationalismi oli tsaarin propagandatehtaiden ja salaisten palvelujen luomus – ja missä määrin suomalaisuusliikkeen onnistuminen oli Suomen ja suomalaisten vapaudelle tappio irrottaessaan meidät Pohjoismaista ja kytkiessään kohtalomme Venäjään.

Siksi ei olekaan ollenkaan vaikeaa ymmärtää, että niin äärioikeistolaisten uusnationalistien kuin myöhäisturkkalaisen teatteriväen keskuudessa rehottaa nykyisin venäläismielisyys. Suomalaisessa kansallismielisessä perinteessä on oma venäläismyönteinen (tai Venäjälle kiitollinen) juonteensa, mikä vain pääsee unohtumaan, kun suomalaisten kamalaa ryssänvihaa ovat niin viestimet kuin ”vastuuntuntoiset” älykötkin rituaalisesti paheksuneet jo vuosikymmenten ajan, tietenkin teennäisestä katumuksesta rintoihin lyöden.

Kaipuu Kekkoseen ja sen yhteys maahanmuuttovastaisuuteen

Toki sekä äärioikeiston että taiteilijoiden Venäjä-ihastuksen takana on muutakin. Nykyinen äärioikeistomme edustaa pääosin uutta sukupolvea ja uutta mobilisaatiota. Sille ”vanhat hyvät ajat” ovat käytännössä Kekkosen aikoja, eivätkä voisi muita ollakaan, sillä Kekkonen valittiin presidentiksi ensimmäisen kerran kuusikymmentä vuotta sitten – Kekkosta edeltävästä ajasta käytännöllisesti katsoen kellään ei ole omia muistikuvia. Äärioikeiston kärjessä vaikuttavat ideologit voivat olla hyvinkin puhdasverisiä vanhan koulukunnan uusnatseja ja fasisteja, joille myös Kekkonen oli punikki ja vihollinen, mutta äärioikeiston sittemmät kärryillehyppääjät ja perässähiihtäjät – harhaanjohdettujen suuret laumat – muistavat Kekkosen ajan sillä tavalla kultareunaisena kuin idyllinen lapsuus aina muistetaan.

Minä kuulun juuri siihen sukupolveen, joka syntyi ja kasvoi ainakin murrosikään Kekkosen ajalla eikä kyseenalaistanut olevia oloja. Lisäksi isoisäni, joka oli Maalaisliiton kansanedustaja sotavuosina, kannatti ankarasta neuvostovastaisuudestaan huolimatta (tai ehkä jopa sen takia!) Kekkosen idänpolitiikkaa varsin lämpimästi, pragmaattisin asiaperustein toki. Suomessa esiintyi tuolloin kekkosmielistä isänmaallisuutta ja nationalismiakin. Sellainen asenne perustui ajatukseen, että suomettunut asemamme ilmensi itsenäisyyttä ja kansallista omapäisyyttä sekä suhteessa Neuvostoliittoon että Yhdysvaltoihin.

Kekkoslaisuuden muistumia ilmenee jopa yksiselitteisesti äärioikeistolaisten populistien puheessa: muuan perussuomalaisten yrittäjäsiiven edustajana profiloitunut poliitikko antoi eräässä kansanedustaja-aikaisessa blogipuheenvuorossaan ymmärtää pitävänsä entistä vahvempaa YK:ta varteenotettavana vaihtoehtona EU:lle. Kuten eräs tuttavani irvaili, tämä ei ollut kovin hyvin linjassa perussuomalaisen nationalismin kanssa, koska vahvassa ja jäsenmaihin päätösvaltaa käyttävässä YK:ssa Suomen asioihin olisi sotkeutumassa paljon enemmän ja paljon tummaihoisempia ulkomaalaisia kuin EU:ssa konsanaan. Mutta juuri vankkumaton luottamus YK:hon ja sen perusajatukseen kansakuntien yhteistyöelimenä oli yksi Kekkosen ajan aatteellisia tukipilareita, ja sieltä se päätyi myös perussuomalaisen yrittäjän kirjoitteluun.

Kekkosen ajan haikailu sopii yhteen nykyisen äärioikeistolaisuuden kanssa siksikin, että Suomen rajat olivat vanhoina YYA-aikoina aika lailla kiinni äärioikeiston vihaamilta humanitäärisiltä maahanmuuttajilta. Tähän oli tunnetusti ensisijaisena syynä loikkarien luovutussopimus Neuvostoliiton kanssa: neuvostopakolainen, joka jäi kiinni Suomessa, palautettiin kotimaansa salaisen palvelun armoille – Kekkosen sanamuodon mukaan turvapaikan antaminen heikäläisille olisi ollut ”armon myöntämistä Suomen selkänahasta”. Tämä oli kuitenkin länsisuhteiden kannalta noloa, jolloin päädyttiin hyvin suomalaiseen ”puolueettomuusratkaisuun”: humanitaarista maahanmuuttoa – tai maahanmuuttoa ylipäätään – ei lähtökohtaisesti otettu vastaan mistään. Chileläiset pakolaiset pääsivät maahan yksittäisen diplomaatin omavaltaisella päätöksellä; vietnamilaisten venepakolaisten vastaanottaminen 1970-luvun lopussa oli hyvän tahdon ele akuutin humanitaarisen kriisin aikana.

Nykynäkökulmasta hupaisaa on, että vietnamilaiset venepakolaiset herättivät epäluuloja lähinnä silloisessa laitavasemmistossa, koska he pakenivat kommunistista hallitusta. Vasemmistolaisissa sanomalehtipuheenvuoroissa vietnamilaisia luonnehdittiin ”oikeisto-opportunisteiksi”, mikä taisi olla käytännössä silloinen vastine nykyiselle ”elintasopakolaiselle”. Sitä vastoin monet oikeistolaiset tai sotilastaustaiset henkilöt auttoivat vietnamilaisia sopeutumaan suomalaiseen yhteiskuntaan tavalla, joka nykyään toisi asianomaiselle äärivasemmistolaisen hyysärin maineen.

Vietnamilaisilla oli aivan samanlaisia ongelmia Suomeen sopeutumisessa kuin nyttemmin muslimipakolaisilla: nuoret miehet saattoivat ajautua rikollisuuteen, ja tunnetaanpa Turusta 1990-luvulta vietnamilaissällien tekemä 12-vuotiaan tytön ryhmäraiskauskin – silloinen lehdistö tosin jätti mainitsematta raiskaajien kansallisuuden, vaan kutsui heitä ainoastaan maahanmuuttajiksi tai pakolaisiksi. Nykyään äärioikeistomme pitää vietnamilaisia tietenkin täysin kotoutuneena kansanryhmänä eikä miellä heitä seksuaaliseksi uhaksi. Vietnamilaisten naisten ajatellaan olevan sukupuolisesti tarjolla suomalaisille miehille, koska monien äärioikeistolaisten mielikuva itäaasialaisesta naisesta perustuu ilotalomatkailusta saaduille nautinnollisille kokemuksille. Itäaasialaiset miehet taas nähdään pieninä ja hintelinä olentoina, jotka eivät ”vie naisiamme”.

Kun maahanmuuttovastainen äärioikeisto kaipailee vanhojen hyvien aikojen lintukotoon, jolloin Suomeen ei saanut tulla paljon mistään ja vieraiden maiden kansalaisia karkotettiin hyvinkin vähäpätöisten, uhrittomien rikosten takia, se kaipaa siis Neuvostoliiton aikaan, jolloin tiukka maahanmuuttopolitiikka oli pitkälti myönnytys vahvalle itänaapurille. Toisin sanoen sille on luonnollista toivoa, että itänaapuri taas vahvistuisi kovapintaisen johtajansa ankarien otteiden ansiosta.

Ammattisotilaat ja suomettuminen – Wolf Halsti ja Yrjö Keinonen

Nykyään Natolla on ammattisotilaiden riveissä vankka kannattajakuntansa, mutta ei pidä ajatella, että tämä olisi mitenkään itsestään selvää. Itsenäinen puolustus isänmaallisena itseisarvona tuntuu elähdyttäneen esimerkiksi Wolf H. Halstia, yhtä Suomen tunnetuimmista ja tuotteliaimmista sotilastaustaisista kynämiehistä, jonka henkiseksi testamentiksi jälkimaailmalle jäänyt teos Euroopan kriisi 1987 ansaitsee huomiota siksikin, että 80-luvun tyypillisenä pasifistinuorukaisena jouduin jo tunnustamaan minulla olleen enemmän yhteistä Halstin kanssa kuin olin ennen kirjaan perehtymistä arvannutkaan.

Halsti ei tietenkään hyväksynyt siviilipalvelusta Suomessa, ja rauhanliikettä hän kutsui ”defaitistiseksi”, ts. tappiomielialaa lietsovaksi; mutta esimerkiksi silloisen Länsi-Saksan aseistakieltäytymismuodille hän näki asiallisia ja vakavasti otettavia syitä. Halstin näkemys oli, että asevelvollisen tuli kokea taistelevansa isänmaansa puolesta. Koska Suomi oli puolueeton maa, jonka armeija oli yksinomaan puolustuksellinen, suomalaisella asevelvollisella ei ollut asiallisia syitä kieltäytyä aseista. Sitä vastoin Nato-maiden sotilaiden moraalinen tilanne ei ollut ollenkaan näin selvä.

80-luvulla, Ronald Reaganin aikana, USA-vastainen rauhanliike ei vahvistunut ainoastaan neuvostoliittolaisesta propagandayllytyksestä – vaikka sillä olikin vaikutuksensa, huomattava osa rauhanliikkeestä otti avoimesti etäisyyttä Neuvostoliiton totalitarismista. (Muistan itse asiassa Rauhanpuolustajien aika ajoin harrastaneen uhriutuvaa itsesääli-itkua siitä, kuinka pahoja heitä kohtaan oltiin sadankomitealaisessa rauhanliikkeessä, joka ei tosiaankaan siihen aikaan ollut neuvostomielinen.) Olennainen tekijä oli se, että USA:n ei koettu enää puolustavan Länsi-Eurooppaa Neuvostoliiton uhalta, vaan istuvan eurooppalaisten housuilla ydinsodan tuleen.

Halsti näki esimerkiksi länsisaksalaisen pasifismin johtuvan juuri tästä: Saksalla tuntui Reaganin aikaisen USA:n suunnitelmissa olevan ainoastaan radioaktiiviseksi ei-kenenkään-maaksi pommitettavan puskurivaltion rooli. Tällaisia asenteita ilmaistiin silloin avoimesti ja röyhkeästi: esimerkiksi neutronipommin keksijä Samuel Cohen antoi ylimielisyyttä uhkuvia haastatteluja, joissa hän korosti, että seuraava sota joka tapauksessa käytäisiin Euroopassa, koska ”teillä eurooppalaisilla nyt vain on niin huono säkä”. Tämä tietysti antoi propaganda-aseita suoraan Neuvostoliiton käsiin, ja rauhanliikkeenkin voimistumisessa oli kyse pitkälti reaktiosta siihen, että Yhdysvallat näyttäytyi pelkästään omaa etuaan ajavana imperialistina, jolle länsieurooppalaisilla liittolaisillakin oli vain välinearvo. Tällaisessa tilanteessa Halstillakin riitti ymmärtämystä rauhanliikkeen defaitisteja kohtaan.

Halstin kirjassa Euroopan kriisi ratkeaa rauhanomaisesti, lähes utooppisella tavalla: itse asiassa kirjan loppusivujen tunnelma on häiritsevän pasifistitätimäinen, vallankin kun kirjoittaja kumminkin on sotiimme osallistunut ammattisotilas. Kirjoittajan kuvaama jännityksen laukeamisen jälkeisen uuden rauhan maailma oli toki nuoren tulevan sivarin näkökulmasta hiukan huvittava, koska Halstille se oli ennen kaikkea maailma, jossa nuori saksalainen meni mukisematta armeijaan kokien sen velvollisuutenaan konkreettista isänmaata kohtaan – hänhän ei enää palvellut vierasta sotilasliittoa.

Halstia vielä parempi esimerkki kekkoslaisen ulkopoliittisen oikeaoppisuuden valtavirtaistumisesta sotilaspiireissä on toki Yrjö Keinonen. Keinonen oli ilmeisesti hyvinkin pätevä ja osaava ammattisotilas, joka kuitenkin omista syistään joutui napit vastakkain monien kollegojen kanssa. Puolustusvoimain komentajana Keinonen osallistui Suomen modernisointiin samassa hengessä, jossa sitä toteutettiin koko yhteiskunnassa. Tämä tarkoitti, että hän suoritti useita myöhemminkin voimaan jääneitä uudistuksia, joiden luonne itsessään ei ollut mitenkään puoluepoliittinen, mutta profiloitui samanaikaisesti Neuvostoliiton ystävänä.

Keinosen kerrotaan esimerkiksi ottaneen vastaan kommunistipomo Aarne Saarisen ja neuvostosuurlähettiläs Nikolai Kovaljovin ja antaneen siinä yhteydessä niin kritiikitöntä suitsutusta itänaapurin yhteiskuntajärjestelmälle, että Saarinen – jonka näkemys Neuvostoliitosta tunnetusti oli melko realistinen ja kriittinen – huolestui asiasta. Tässä oli ilmeisesti kyse kenraalin kömpelöstä yrityksestä harjoittaa YYA-henkistä diplomatiaa, mutta nykynäkökulmasta Keinonen näyttäytyy toki tuon tapauksen perusteella varsin epäilyttävässä valossa.

Vastavalkean ammattiupseerit

Sekä Keinonen että Halsti ovat kuitenkin omalla tavallaan esimerkkejä siitä, että sotalaitoksemmekin piirissä neuvostosuuntaan kallistuneella puolueettomuuspolitiikalla on ollut merkittävää ja mahdollisesti hyvinkin aitoa kannatusta. Kekkoslaisuus on suomalaisuudessa syvemmällä kuin tahtoisimmekaan, ja siinä ei ole kyse (enää) vain neuvostopropagandan jälkivaikutuksista, vaan myös eräänlaisesta sisäistetystä herruudesta.

Siksi ei pidä ollenkaan yllättyä siitä, että esimerkiksi Vastavalkean kaltaisilla Venäjän asiaa ajavilla propagandasivustoilla esiintyy myös ammattiupseereja. He edustavat suuntausta, joka Kekkosen aikana oli ilmeisesti hyvinkin levinnyt puolustusvoimien upseeristossa. Lisäksi on syytä muistuttaa, että Venäjän uudella taantumuksellisella idealla on houkutuksensa heihinkin.

Suomessa ei aikoihin ole ollut varsinaisia isänmaallisia intellektuelleja, jotka olisivat pyrkineet muotoilemaan, mitä suomalainen isänmaallisuus ja maanpuolustushenki voisivat 2000-luvulla olla. Suomessa ei ole puoluerajojen yli laajaa arvovaltaa nauttivaa ajattelijaa sanomassa suoraan, että esimerkiksi homoseksuaalien oikeudet ovat osa sitä vapaata Suomea, jota pitää puolustaa, tarvittaessa asein. Isänmaallisuuden päivittämisestä nykyaikaan ei ole ollut laajaa keskustelua tältä pohjalta, eikä sitä tulekaan nyt kun (pitkälti Venäjän ohjailema) radikaali äärioikeisto on karkottanut julkisuudesta kaikki omastaan poikkeavat tulkinnat isänmaallisuuden käsitteestä. Kun Venäjä nyt julistaa, että länsi on homoseksuaalisuuden sallimisessaan ja pasifismissaan heikko ja naismainen, myös tietty osa ammattiupseereista – toivottavasti lähinnä evp-upseereista – on valmis uskomaan tähän ja liittymään Venäjän propagandasivustojen taustavoimiin.

Monelle ”isänmaallisuus” tarkoittaa poikkeavien ryhmien oikeuksien vastustamista. Tämä toki on ymmärrettävääkin, sillä esimerkiksi homojen oikeuksia on ollut ajamassa sama vasemmisto, joka on myös kannattanut aseistakieltäytymistä ja vastustanut armeijaa sinänsä. Mutta isänmaallisuuden määritelmä on lähtenyt karkuteille, jos kaikkein korkeimpana isänmaallisuuden muotona pidetään liittoutumista Venäjän kanssa Suomen itsenäisyyttä, vapautta ja länsimaisuutta vastaan.

Tämä selittääkin, miksi Venäjän propagandatehtaiden palvelukseen on ilmoittautunut kovina oikeistolaisina profiloituneita upseereita. Omassa nuoruudessani yksi tärkeimpiä syitä aseistakieltäytymiseen oli käsitys, että armeija oli sama kuin nämä upseerit, jotka vaikuttivat monellakin tapaa yksilön oikeuksien vihollisilta. Nyt minä kannatan aseellista maanpuolustusta – samasta syystä kuin nuorena sällinä vastustin sitä; ja herrat upseerit taas haluavat antautua Venäjän ylivoimalle, jotta Venäjä veisi meiltä heidän vihaamansa yksilönvapaudet.

Tai kukaties he eivät suinkaan halua antautua Venäjälle. He vastustavat Natoa siksi, että Nato-jäsenyyden suojassa yksilönvapaudet ja liberaali demokratia on mahdollista säilyttää. Sitä vastoin he tietävät, että uskottava itsenäinen puolustus ilman Natoa merkitsee joka tapauksessa liberaalin demokratian tuhoa. Joko liu'utaan Venäjän vaikutuspiiriin – ja Venäjä pitää länsimaisen demokratian olemassaoloa sinänsä uhkana omalle diktatuurijärjestelmälleen, jolloin se ei tietenkään voi suvaita liberaalia demokraattista Suomea omassa huomassaan – tai sitten yritetään oikeasti luoda Suomelle uskottava itsenäinen puolustus, joka merkitsisi tosiasiassa maan militarisointia länsimaisen demokratian kanssa yhteensopimattomalla tavalla.

Miten ollaan sivistyneesti eri mieltä - Ett civiliserat sätt att uttrycka oenighet

Amerikkalainen valtiopäiväedustaja Ilhan Omar on kieltäytynyt tukemasta päätöslauselmaa, jossa luonnehditaan armenialaisten joukkosurmaa vuonna 1915 kansanmurhaksi. Mielestäni Ilhan Omar on väärässä, ja armenialaisten kansanmurha oli kansanmurha.

Komitas Vardapet, armenialainen säveltäjä, joka kansanmurhan traumatisoimana lakkasi puhumasta ja säveltämästä
Komitas Vardapet, den armeniska kompositören som traumatiserad av folkmordet slutade tala och komponera musik.

Den amerikanska kongressledamoten Ilhan Omar har vägrat skriva under en resolution som karaktäriserar massmordet på armenierna år 2015 som ett folkmord. Enligt min åsikt har Ilhan Omar fel, ty folkmordet på armenierna var ett riktigt folkmord.

Siamanto (Atom Jardžanian), armenialainen runoilija, joka surmattiin kansanmurhassa.
Siamanto (Atom Jardzjanian), en armenisk poet som dödades i folkmordet.

Suomalaista etnonationalismia ja isänmaallisuutta - Finsk etnonationalism och fosterländskhet

Varmaan ihmettelettekin jo, mitä minulla on sanomista siitä Ylen siloittelujutusta, jossa romantisoitiin äärioikeistolaista nuorta paria. No, kuva on parempi kuin tuhat sanaa.

Ni vill säkert få veta, vad jag anser om det där överslätande Ylereportaget som gick ut på att romantisera ett ungt högerextremistiskt par. Jag låter bilderna tala.

Onko jollekulle vielä epäselvää, kuka tämän "isänmaallisuuden" takana oikeasti on?

Är det ännu oklart för någon vem som egentligen lurar bakom den här "fosterländskheten"?

kuva/foto: Sergei Subbotin, RIA Novosti/Wikipedia

Tämä tässä on täysin asiaan liittymätön valokuva Jussi Halla-ahosta liian isossa puna-armeijan piippalakissa. Panin sen tähän, koska se on mielestäni hassu huumorikuva. Kuva on tietysti manipuloitu, koska eihän Halla-aho oikeasti koskaan hymyile. Den här bilden visar Jussi Halla-aho med en alltför stor budjonnovka för ögonen. Den står naturligtvis inte i något sammanhang med dagens tema: jag bara lämnar bilden här, eftersom jag tycker det är en rolig och humoristisk bild. Bilden är naturligtvis manipulerad, Halla-aho ler ju aldrig.

Äärioikeiston arkihölmöyksiä - Vardagliga dumheter inom extremhögern

Äärioikeiston arkisia hölmöyksiä kuluneelta viikolta:

Högerextrema vardagsdumheter från förra veckan:

1) Äärioikeiston suosima ja äärioikeistoa suosinut Kärkkäisen marketketju on tullut myyneeksi viallista erää patruunoita. Siksi on annettu kehotus palauttaa Kärkkäiseltä ostetut patit, ettei sattuisi vahinkoja. Kehotuksen on alun perin julkaissut Kärkkäisen ketju itse, mutta poliisi on levittänyt tiedotetta eteenpäin lehdistön tietoon. Olettaisin, että moinen kuuluu poliisin virkavelvollisuuksiin, ja kyllähän lehdistönkin tärkeitä tehtäviä on varoittaa tämäntyyppisistä riskeistä.

1) Butikskedjan Kärkkäinen, som extremhögern älskar och som besvarar kärleken, har gått och sålt ett parti defekta patroner. Därför har det utfärdats en officiell uppmaning att returnera patronerna till Kärkkäinens för att det inte skulle ske några olyckor. Det är Kärkkäinens egen organisation som ursprungligen utgett uppmaningen, men polisen har spritt meddelandet till pressen. Jag antar att detta ingår i polisens plikter, och det är väl också en av pressens uppgifter att varna om dylika risker.

Miten reagoi äärioikeisto? Reuhaamalla lehtien kommenttipalstoilla, että tämä on Kärkkäiseen kohdistuvaa poliittista ajojahtia. Siis Kärkkäisen itsensä julkaisema tiedote, jonka tarkoitus on estää Kärkkäisen asiakkaita - mm. niitä äärioikeistolaisia itseään - käyttämästä viallisia ammuksia, jotka saattavat räjähtää ja aiheuttaa ampujalle vakavia vammoja, on äärioikeiston mielestä jotenkin väärin.

Hur reagerar extremhögern? Genom att förkunna på kommentarspalterna till tidningarna att det här är politisk klappjakt riktad mot Kärkkäinen. Alltså: ett meddelande som utfärdats av Kärkkäinens firma med avsikten att se till att kunderna - inklusive själva högerextremisterna - inte ådrar sig allvarliga kroppsskador genom att använda patroner som kan explodera är det enligt extremhögern fel och orättvist att sprida.

2) Äärioikeiston väkivaltarikollisempi osasto uhkaa mennä länsirajaa "turvaamaan" (tiedämme hyvin, miksei itärajaa), koska sieltä muka tulee jatkuvasti laittomia siirtolaisia, ja laillisuushan se aina on ollut maahanmuuttokriitikoiden sydäntä lähellä (hehhehhee). Uhkaukset kohdistuvat myös esivaltaan, johon luvataan kohdistaa väkivaltaa, jos se yhtään ryppyilee näille itse itsensä nimittäneille rajanturvaajille.

2) Den mera våldsbrottsliga kontingenten inom extremhögern säger att den ska "försvara västgränsen" (vi vet mycket väl varför inte östgränsen), eftersom det kantänka hela tiden kommer in illegala invandrare från det hållet, och legalitet är någonting invandrarkritikerna alltid varit måna om (hahaha). Hotelser riktas även mot överheten, som dessa självutnämnda gränsförsvarare tänker bekämpa med våld, om den inte låter dem göra vad de vill.

Tämä on todellinen logiikan riemuvoitto: tyypit, jotka väittävät pyrkivänsä suojaamaan Suomen rajojen koskemattomuutta, uhkaavat hyökätä väkivaltaisesti rajavartiolaitoksen edustajien kimppuun. Samaa sarjaa olisi esim., että rikollisuutta haluttaisiin vähentää poliiseja rusikoimalla tai pedofiliaa vastustaa lapsia raiskaamalla. Tosin sitä viimeistä on ns. maahanmuuttokriitikoiden keskuudessa varmasti jo harrastettukin.

Det här är en logikens triumf: killar som påstår sig vilja skydda Finlands gränser hotar med att misshandla representanter för gränsbevakningsväsendet. Ungefär som om de ville bekämpa brottsligheten genom att ge poliser stryk, eller uttrycka sitt ogillande av pedofilin genom att skända barn. Det sistnämnda har visserligen vissa s k invandrarkritiker redan försökt sig på, misstänker jag.

No, rajavartiolaitoksella luulisi olevan muksaukset miestä myöten. Tuossa juuri pari vuotta sitten hakivat rahoitusta parempaan aseistukseen, konepistooleistako oli kyse vai rynnäkkökivääreistä. Eiköhän heikäläisille ole jo järjestetty pelit ja vehkeet, että voivat rykäistä rynkyllä reikärivin runkkariin, jos tarvetta ilmenee. Ja varmasti rajavartijoistakin on mukavaa kokeilla kovapanosammuntaa sellaiseen elävään maaliin, jota ei taatusti kenenkään tule yhtään sääli.

Nåja, man kan väl utgå från att gränsbevakningen kan ta itu med dylika problem. För ett par år sedan ansökte de om mera stålar för att kunna skaffa sig bättre studsare, jag minns nu inte om det handlade om maskinpistoler (kpistar på rikssvenska) eller stormgevär (är det nu automatkarbiner man kallar dem i Sverige). Jag antar att de nu har fina bössar att skjuta på högerextremister med, om det så gäller. Och säkert anser också gränsbevakarna att det är fint och lajbans att träna verkanseld på en levande måltavla som ingen tycker synd om.

3) Hiljattain kurdimielenosoituksessa poliisi käytti voimakeinoja tavalla, jota kurdit ja kurdien ystävät pitivät ylimitoitettuina. Asiasta noussut nettikeskustelu kertoo tarkalleen sen, minkä verran äärioikeistoa - "kansallismielisiä" - kiinnostaa pienten kansojen itsenäisyys. Reaktioissa julistettiin tietysti, että kaikki kurdit pitäisi heti ajaa Suomesta mäkeen, koska yksi heistä oli joutunut konfliktiin lainvalvojien kanssa. Tämä oli odotettavaa, mutta hupaisasti tapaus innoitti myös "kansallismielisiämme" vihjailemaan, että Turkki ehkä sittenkin "on oikeassa" kurdien suhteen.

3) Nyligen tillämpade polisen maktmedel på en kurdisk demonstration på ett sätt som kurderna och deras vänner ansåg gå lite för långt. Den webbdiskussion som detta gav anledning till visade att extremhögern, som säger sig vara "nationalistisk", ger katten i små nationaliteter och deras strävan till självbestämmande. I de typiska genmälen krävdes det klumpdeportation för alla kurder när väl nu en av dem hade hamnat i konflikt med en av lagens väktare. Det här kunde man gissa på förhand, men komiskt nog inspirerades våra "nationellt sinnade" även till att antyda, att Turkiet kanske ändå "har rätt" vad gäller kurderna.

Samanlaisia sävyjä on ilmaantunut myös äärioikeiston suhtautumiseen katalonialaiseen separatismiin. Kun separatistijohtajille mätkäistiin huisit vankilatuomiot, meidän "kansallismielisemme" eivät suinkaan nähneet tätä vapaudenkaipuisen, nationalistisen kansan sortamisena, vaan ihailivat Espanjan valtion kovakätistä menettelyä. Tällä saattaa olla jotain osuutta siihen, että Mikko Kärnä, aiemmin äärioikeiston sympatisoijaksi profiloitunut keskustalaispoliitikko, on nyt siirtynyt kannattamaan kovia otteita äärioikeistoa vastaan ja arvostellut persujen maahanmuuttopolitiikkaa. Kärnä on nimittäin aiemmin osoittanut sympatiaa katalonialaisten itsenäisyyspyrkimyksiä kohtaan, ja ilmeisesti ollut tässä asiassa vakavissaan.

Liknande tongångar hörs från det högerextrema hållet när det handlar om katalansk separatism. När separatistledarna dömdes till stränga fängelsestraff, uppfattade våra "nationalister" detta inte som förtryck av ett frihetsälskande, nationalistiskt sinnat folk, utan uttryckte beundran för spanska statens hårdhänta behandling av katalanerna. Det här må ha bidragit till att Mikko Kärnä, en centerpolitiker som tidigare profilerat sig som en sympatisör till extremhögern, nu gått över till att kräva hårda tag mot högerextremisterna och även fränt kritiserat sannfinnarnas invandringspolitik. Kärnä har nämligen tidigare uttryckt välvilja mot katalanerna och deras självständighetssträvanden, och tydligen på allvar.

Varsinaisessa äärioikeistossa toki on niitäkin, jotka tietävät kuka oli Francisco Franco. Luultavasti he myös tietävät, että Franco vastusti kaikkia kansallisten vähemmistöjen oikeuksia ja pyrki espanjalaistamaan niin baskit kuin katalonialaiset. Eivätkä he tietenkään voi sanoa pahaa sanaa Francon kaltaisesta menestyneestä aateveljestä, joten he ottavat kantaa katalonialaisia vastaan.

Inom den egentliga extremhögern finns det givetvis folk som vet vem Francisco Franco var. Antagligen vet de även att Franco ogillade alla nationella minoriteter i landet och ville tvinga både baskerna och katalanerna till att endast tala spanska. Och högerextremisterna kan ju inte tycka illa om en framgångsrik idéfrände som Franco, så de tar hellre ställning mot katalanerna.

Tietysti äärioikeisto ei koskaan ole oikeasti tarkoittanut olevansa kansojen itsemääräämisoikeuden kannattaja. Se on äärioikeistolle pelkkä rekrytointivetonaula ja tekosyy, jolla yritetään perustella demokratian tuhoaminen ja toisinajattelijoiden terrori. Mutta siellä, missä selkeän oikeistolainen, autoritaarinen hallitus sortaa vähemmistökansoja (tai jopa enemmistöä), se saa äärioikeistoltamme varauksettoman tuen. Tämähän on jo vuosikausia näkynyt heikäläisten asenteissa Singaporea kohtaan.

Men som vi vet har extremhögern alltid menat allvar med sina bedyranden om att vara för folkens självbestämmande. Det är bara ett dragplåster som tjänar till att rekrytera nya anhängare, ett svepskäl för att motivera sabotaget mot demokratin och terrorn av oliktänkare. Men var en entydigt högersinnad och auktoritär regering förtrycker minoriteter (eller t o m majoriteten) skyndar sig våra högerextremister till att ta den i försvar. Det här har ju varit klart i hur de förhåller sig till Singapore.

Singapore edustaa monellakin tavalla kaikkea, mitä äärioikeisto väittää vastustavansa. Paikallinen väestö (malaijit) on siellä joutunut täysin maahanmuuttajien (kiinalaiset ja intialaiset) jyräämäksi, pääkielenä on entisten siirtomaaisäntien kieli (englanti) ja kaikenlaiset etniset separatismipyrkimykset vievät vankilaan. Aselait ovat niin ankarat, että pelkkä aseen laukaiseminen asutulla alueella kellekään vaaraa aiheuttamatta voi viedä kuolemanselliin. Useamman kuin kahden ampuma-aseen hallussapito tulkitaan todisteeksi siitä, että asianomainen on aseiden salakuljettaja, ja tehän arvaatte varmaan jo miten laittomia asekauppiaita rangaistaan Singaporessa. Suuri osa hommafoorumilaisista ja maahanmuuttokriitikoista olisi Singaporessa jo nykyisillä ansioillaan nyhtäisty kaulakiikkuun.

Singapore representerar på många sätt allt vad extremhögern påstår sig vara emot. Den lokala ursprungsbefolkningen (malajerna) har där helt marginaliserats av invandrare (kinesiska och indiska), huvudspråket är de före detta kolonisatörernas språk (engelskan), och sysslar man med etnisk separatism kan man räkna med fängelsestraff. Vapenlagarna är så strikta att det kan bli dödscell om man bara avlossar ett vapen på ett bebott område utan att vålla konkret fara för någon. Innehav av flera än två skjutvapen uppfattas som bevis att vederbörande är vapensmugglare, och ni kan säkert gissa vilket straff som hotar illegala vapenkrämare i Singapore. En stor del av högerextremisterna och invandrarkritikerna i Finland skulle i Singapore redan med sina nuvarande förtjänster ha kvalificerat sig för galgen.

Tarkoittaako tämä, että "kansallismieliset" paheksuisivat Singaporea? Vielä mitä. Koska Singaporen väestönvaihto, pakkomonikulttuuri ja pyssyväen sorto perustuvat brittiläiseen siirtomaavaltaan ja sitä seuranneeseen pidäkkeettömän kapitalismin ja autoritaarisen sisäpolitiikan yhdistelmään, äärioikeisto ei näe niissä mitään paheksuttavaa. Nationalismi ja "kansallisvaltion kannatus" on sille viime kädessä vain keino Singaporen kaltaisen järjestelmän tavoitteluun. Singapore on päässyt haluttuun maaliin toisin keinoin, mutta koska tulos on niin hyvä, "nationalistimme" eivät ulvo väärin sammutettua.

Betyder det här att våra "nationellt sinnade" ogillar Singapore? Ingalunda. Extremhögern har absolut ingenting att anmärka på befolkningsutbyte, påtvingad mångkultur och dödsstraff för vapenälskare, om dessa saker sker under en auktoritär regim i ett land där det härskar otyglad kapitalism och där lagen och statsskicket fortfarande präglas av den brittiska kolonialismens arv. Nationalismen och nationalstaten är för extremhögern bara ett instrument, ett sätt att eftersträva ett Singaporeliknande system. Singapore har uppfyllt målsättningarna på ett annat sätt, men resultatet är så lyckat att våra "nationalister" är helt nöjda med det.

3a) Tapauksessa on tietysti huvittavaa sekin, että äärioikeisto on sen myötä löytänyt itsestään poliisin suuren rakastajan ja vaatinut lainvalvojille lisää pamputus- ja kovilla-ampumisoikeuksia. Muistamme tämän seuraavan kerran kun poliisi tulee vähän tönäisseeksi jotain hasikselta haisevaa äärioikeistolaista työnvälttelyaktiivia (nimiä mainitsematta). Silloin nimittäin koko internetskun äärioikeistolaismyönteinen osa syyttelee poliisia väkivallasta ja julmuudesta ja yleisestä epikseydestä räjähtäen huutamaan POLPO, POLPO, POLPO.

3a) Fallet med den kurdiska demonstrationen förefaller något komiskt också därför att den fått extremhögern att uttrycka sig överraskande kärleksfullt om polisen och krävt mera batongsvängnings- och eldgivningsrättigheter för lagens väktare. Det här ska vi komma ihåg nästa gång när polisen råkar lite skuffa till någon haschluktande högerextrem arbetsskygghetsaktivist (utan att nämna namn), ty då kommer hela den del av webben som har högerextremistiska sympatier att beskylla polisen för våld, grymhet och orättvisa attityder i allmänhet: då ska ordet POLPO, POLPO, POLPO eka på alla håll.

Siltä varalta että sana ei ole kaikille tuttu: polpo ei tässä tapauksessa tarkoita italialaisen keittiön keinoin ruoaksi laitettua mustekalaa, vaan "poliittista poliisia". Tämä lyhenne on keksitty täysin persujen ja äärioikeistolaisten omasta päästä, koska Suomessa ei ole sennimistä poliisiorganisaatiota ollenkaan. Lähin poliittiseksi poliisiksi itseään kutsunut pulju oli Virossa maailmansotien välisenä aikana: Polpol eli Poliitiline politsei. (Viron nykyinen suojelupoliisihan on tunnetusti nimeltään Kaitsepolitseiamet eli Suojelupoliisivirasto.)

Om det ännu är någon som inte är förtrogen med ordet ska jag förklara det här: polpo avser inte bläckfisk lagad till mat på italienskt vis, utan "politisk polis". Både den "politiska polisen" och förkortningen är dock någonting sannfinnarna och extremhögern själva hittat på, ty det finns inte någon polisorganisation med det namnet i Finland. Det närmaste man kan tänka på är Polpol eller Poliitiline politsei i Estland under mellankrigsåren. (Den nuvarande säkerhetspolisen i Estland heter faktiskt Kaitsepolitseiamet, Skyddspolisämbetet.)

Mutta tuollainen lyhenne tietysti kuulostaa samalla tavalla iskevältä kuin kaikenlaiset Gestapot sun muut, ja luo myös mielikuvan siitä, että maassa on jokin salainen kiduttajapoliisi, joka vainoaa erityisesti äärioikeistoa (olisimmepa niin onnekkaita!). Pidän täysin mahdollisena, että myytti Polposta leviää yleisesti uskottuna totuutena ainakin äärioikeistoa aatteellisesti lähellä oleviin valhemedioihin Suomen rajojen ulkopuolelle, kunnes se sitten livahtaa valtavirrankin puolelle. Ei tällainen olisi ensimmäinen kerta.

Men en sån där förkortning låter givetvis lika slående som t ex Gestapo och skapar även en föreställning om att det finns en hemlig tortyrpolis i Finland som särskilt förföljer extremhögern (om vi bara vore så lyckliga!). Det är fullt möjligt att myten om Polpo sprids till extremhögern ideellt närstående desinformationskanaler utanför Finland för att sedan uppsnappas av medier i huvudfåran. Det skulle ju inte vara första gången.

4) Ruotsalainen entinen mestariurheilija Patrik Sjöberg kertoi suomalaisen iltapäivälehden haastattelussa joutuneensa suomalaissyntyisen isäpuolensa ja valmentajansa seksuaalisesti hyväksikäyttämäksi. Sjöberg ihmetteli sitä, että kun hän joitakin vuosia sitten oli maininnut asiasta julkisesti, suomalaiset olivat villiintyneet ja raivostuneet hänelle, kun hän oli kehdannutkin sanoa suomalaista homoseksuaaliseksi pedofiiliksi.

4) Den rikssvenska före detta idrottsstjärnan Patrik Sjöberg berättade, intervjuad av en finsk aftontidning, att han på sin tid sexuellt utnyttjats av sin finske styvfader som också var hans tränare. Sjöberg förundrade sig över hur vilt rasande finnar hade blivit när han för en rad år sen för första gången tagit upp saken offentligt - ty de var inte arga på styvfadern, utan honom: hur understod han sig att beskylla en finne för homosexuell pedofili?

No, tässähän oli kyseessä SE PAREMPI LASTENRAISKAAMINEN. Suomalaisessa nationalistisessa katsannossa vain tummaihoiset voivat olla pedofiilejä ja vain ruotsalaiset homoja, joten suomalaisen valkonaaman harjoittama homoseksuaalinen pedofilia täytyy jotenkin selittää PAREMMAKSI HOMOILUKSI ja PAREMMAKSI PEDOFILIAKSI.

Men det här handlade ju om BÄTTRE BARNSKÄNDANDE. Enligt finsk-nationalistisk världsåskådning kan bara mörkhyade vara pedofiler och bara svenskar bögar, så om en ljushyad finne ägnar sig åt homosexuell pedofili, bör detta på något sätt förklaras vara BÄTTRE HOMOSEXUALITET och BÄTTRE PEDOFILI.

5) Entinen toimittaja ja nykyinen konsultti Jari Sarasvuo ei ole äärioikeistolainen, mutta häneltä pääsee möläytyksiä, jotka typeryydessään lyövät laudalta pahimmillaan jopa Homma-foorumin. Ainakin äskettäin, kun hän tuli sanoneeksi, että maahanmuuttajaryhmien tulisi käyttää "heimokontrollia" rikollisiin jäseniinsä.

5) Före detta journalisten och nuvarande konsulten Jari Sarasvuo är inte högerextremist, men ibland talar han förbi munnen och kläcker ur sig dumheter som är etter värre än det man kan läsa på extremhögerns webbsidor. Åtminstone nyligen, när han sa att invandrargrupper borde tillämpa "stamkontroll" på sina kriminella "stambröder".

En väitäkään että tämä olisi kovin omintakeinen ajatus - sama on juolahtanut aika monen Sarasvuota kommentoineen mieleen - mutta merkitsenpä kuitenkin muistiin, että "heimokontrolli", jos tällä uudissanalla on mitään merkitystä, on juuri sitä samaa kontrollia, jolla "heimot" rajoittavat nuorten naistensa seura- ja sukupuolielämää. Ja kun "heimot" sitä tekevät, se aina herättää paheksuntaa, ja maahanmuuttokriitikot pitävät sitä todisteena ao. kulttuurin (lue: ihonvärin) sopeutumiskyvyttömyydestä länsimaiseen kulttuuriin. Emme me kaipaa mitään heimoshariaa, vaan Suomen lain, joka on sama kaikille.

Jag vill inte påstå att det jag säger här är någonting särskilt originellt - många andra som kommenterat Sarasvuo har konstaterat detsamma - men jag vill ändå härmed protokollföra, att "stamkontrollen" Sarasvuo talar om, om ordet alls har någon vettig betydelse, är precis samma sociala kontroll som "stammarna" plågar sina unga kvinnor med, när de drar gränser för deras sällskaps- och sexliv. Och när "stammarna" gör så, väcker det alltid förargelse, och invandrarkritikerna ser det som bevis på att kulturen ifråga (läs: hudfärgen ifråga) inte är förenlig med västerländsk kultur. Vi vill inte ha någon stams shariatolkningar, utan vi vill ha samma finländska lag för alla.

6) Äärioikeiston suuri johtaja ja mestari, Hän jonka Kakkakin on Kultaa, on rohjennut sanoa jotain sen suuntaista, että lentämistä tosiaan pitäisi verottaa. Välittömästi tämän jälkeen useampi kuin yksi hänen kannattajistaan raivostui ja julisti, että Halla-aho oli liittynyt vihreisiin ja pettänyt pyhän asian. Reaktio oli sen verran raju, että mestari kuulemma poisti asiaa koskeneen somepuheenvuoronsa, mutta tämä oli liian myöhäistä: villit olivat jo huomanneet päällikön rikkoneen pyhää tabua.

6) Extremhögerns store ledare och mästare, Han vars Bajs är Guld, har vågat säga någonting i den stilen att flygtrafiken faktiskt borde beskattas. Omedelbart därefter blev fler än en av hans anhängare rosenrasande och förkunnade att Halla-aho hade anslutit sig till de gröna och svikit det allra heligaste. Reaktionen var såtillvida häftig att Mästaren raderade detta yttrande, men det var för sent: vildarna hade redan hunnit uppmärksamma hövdingens tabuöverträdelse.


Pelaan tässä alkajaisiksi Hitler-kortin ja kerron, mitä uutta aikoinani mielestäni opin lukemalla Ian Kershaw'n massiivisen Hitler-elämäkerran: sen, että yksi Hitlerin hallinnon piirteistä oli jatkuva radikalisaatio. Jarrujen päälle lyöminen oli mahdotonta, joten senkin jälkeen kun valtaan oli päästy, Hitler pyrki koko ajan pysyttelemään joukon kärjessä radikalisoitumisen suhteen. Ja niinhän se meni, että siinäkin vaiheessa kun koko hoito sortui, Hitler oli edelleenkin koko porukan kiihkomielisin tyyppi.

Till att börja med tar jag fram Hitlerkortet och konstaterar att en av de nya sakerna jag lärde mig när jag läste Ian Kershaws massiva Hitlerbiografi var att Hitlerregimen karaktäriserades av kontinuerlig radikalisering. Det var omöjligt att bromsa ens efter maktövertagandet, så Hitler försökte hela tiden gå i täten för denna radikalisering. Och så gick det ju att Hitler fortfarande var den största fanatikern i hela gänget när kollapsen började.

Näyttää siltä, että Halla-ahoa ei sentään voi rinnastaa Hitleriin, jos hänen pokkansa nyt alkaa pettää. Hänen johtamassaan liikkeessä koko järjestäytynyt yhteiskunta on se "vihervasemmisto", jota vastustetaan. Ja jopa hänelle tuntuu olevan selvää esimerkiksi se, että hänenkin statuksensa filosofian tohtorina on vaarassa, jos sen hänelle myöntänyt yliopistolaitos romautetaan. Toisin sanoen jopa hänellä on jonkinlainen taju siitä, mitä poliittinen realismi on, ja nyt hänellä alkaa olla kiire hankkiutua sen piiriin.

Det förefaller dock att Halla-aho ändå inte kan jämföras med Hitler, om hans kulisser nu börjar falla. I den av honom ledda rörelsen är det inte längre någon mystisk "grön vänster" som är fienden, utan hela samhällsorganisationen. Och t o m för Halla-aho torde det vara klart att även hans status som filosofie doktor är äventyrad om universitetsväsendet rivs ner. Alltså även han tycks inse vad politisk realism innebär, och nu börjar han skynda sig i dess riktning.

Tämä ei kuitenkaan haittaa äärioikeistolaisten tahtia. Halla-aho tosin on ollut pitkään jumalkuningas, jonka pyhä sana on tie, totuus ja elämä, mutta hänkään ei ole korvaamaton. Hänen liikkeensä on, noh, liikkeessä, matkalla yhä suurempaa radikaalisuutta kohti, ja jos Halla-aho yrittää toppuutella ja jarrutella, liike tallaa hänet jalkoihinsa ja valitsee jonkun vielä fanaattisemman keulakuvakseen. Ehkä ainoa syy, miksi tätä ei vielä ole tapahtunut, on se, että hänen vakavasti otettavin kilpailijansa Riikka Purra on nainen, ja örseltävälle naisvihalle pitkälti perustuva liike ei oikein voi hyväksyä naisjohtajaa.

Det här stoppar dock inte extremhögerns marsch. Visst har Halla-aho länge varit den gudomlige konungen, vars heliga ord och skrift (Scripta) är vägen, sanningen och livet, men inte ens han är oersättlig. Hans rörelse är precis det, en rörelse, stadd i rörelse mot en allt mera radikaliserad framtid, och om Halla-aho försöker bromsa och förhala, kommer rörelsen att trampa ner honom och utse en ännu mer fanatisk galjonsfigur. Kanske den enda orsaken till att detta inte ännu skett är att hans mest seriösa konkurrent Riikka Purra är en kvinna. En rörelse till stor del besjälad av dreglande kvinnohat kan inte riktigt acceptera en kvinnlig ordförande.

Почему мы русских считаем фашистами или коллаборационистами фашистов

Антифашизм, как известно, для русских - сама суть их самобытности. Кто русский, тот антифашист, не правда ли? Русские во Великой Отечественной войне отразили вторжение фашистов-гитлеристов - значит, русские должны быть самим антифашистским народом мира, не правда ли?

К сожалению это уже не правда! Нам на Западе всё чаще кажется, что Кремль - Ватикан нынешнего международного неофашизма и что за сегодняшним расцветом фашистского движения кроется помощь и поддержка, какую оказывается Россия здешным фашистам.

То, что Россия помогает нашим фашистам, видно например в том, что известные защитники русских интересов в Финляндии охотно сотрудничают с политиками партии Истинных Финнов. Истинные Финны сегодня, после смены председателя, уже не являются популистской, а чисто фашистской партией. Йохан Бэкман, так называемый "правозащитник" а скорее всего кремлевский пропагандист и самозваный "друг русских" в Финляндии, сфотографирован в приятельской позе с Теуво Хаккарайненом, пресловутым истиннофинским политиком с манерами гопника; кроме того Бэкман в одной (по крайней мере) интернет-дискуссии высказал согласие и сочувствие Джеймсу Хирвисаари, бывшему истиннофинскому политику, у кого карьера прекратилась, потому что он в своей риторике оказался слишком бесстыдным даже для Истинных Финнов. И это не совпадение. 

Раз за разом так называмые "защитники русских" в Финляндии служат союзниками неофашистам и неофашисты - союзниками этих (лже-)"друзей России". Значит, в финских глазах фашисты и русские всё чаще - одно и то же.

Как русские хорошо знают, мы - чухонцы - тупые и угрюмые люди без фантазии. Но даже чухонский ум понимает, что "защитники русских в Финляндии" - такие люди, как Бэкман - получают поддержку от русского государства в какой-то форме, может быть даже от русских разведывательных органов. Значит, если такие "друзья" России сотрудничают с фашистами, это делают...

от вашего имени, от имени России, от имени каждого русского человека, от имени русского народа.

Разве это вам угодно, русские? Если вы этого действительно хотите, если это вам действительно угодно - хорошо: тогда мы знаем, что Россия - фашистская страна и что борьба с фашизмом - тоже борьба с русским народом и русским человеком. Но если вам это не угодно, 

вы должны восстановить свою хорошую антифашистскую репутацию

и требовать от своих властей, чтобы бросили поддерживать фашистов. 

Мы вас не призываем низвергнуть режима Путина. Если вы его действительно предпочитаете как вождя, это ваше дело. Вот это именно называется демократией н волей народа. Но то, чего мы ожидаем от вас - 

чтобы вы отстояли свою антифашистскую репутацию, ибо это действительно хорошая репутация.

Vasemmiston suhteesta Natoon - Om vänsterns förhållande till Nato

Vasemmiston suhtautuminen Natoon muistuttaa lähinnä persujen ja rasistien asennetta maahanmuuttajiin. Kuten tiedämme, persuille mikään kotoutuminen ei koskaan riitä, ainakaan jos maahanmuuttaja on tummaihoinen. Kaikkiin projekteihin, joiden tavoitteena on auttaa maahanmuuttajia kotoutumaan, persuilla on aina sama selkeä kanta: "tuosta nyt ei ainakaan tule ikinä mitään". Vasemmiston mielipide Natosta ja maanpuolustuksesta on samalla tavalla itsetarkoituksellisen negatiivinen: Nato-jäsenyydestä on pelkkää haittaa ja maanpuolustuksesta nyt ei ainakaan tule mitään.

Vänsterns attityd mot Nato får en snarast att tänka på sannfinnarna och deras förhållande till invandrare. Som vi vet är ingen mörkhyad invandrare tillräckligt integrerad för att kunna godkännas av sannfinnarna. Alla projekt som går ut på att hjälpa invandrare etablera sig i samhället kommenteras av sannfinnarna bara med "det där blir det säkert inget av". Vänsterns åsikt om Nato och försvaret överhuvudtaget är negativ på samma självklara sätt: Natomedlemskapet är det ingen nytta av, och försvaret blir det inte heller något av. 

Esimerkiksi nyt, kun Trump jätti kurdit Turkin hirmuvaltiaan jyrättäviksi kuin nallit kalliolle, aika monen näkyvän vasemmistolaisen (en mainitse edes nimiä) ensimmäinen reaktio tuntuu olleen vahingonilo, ja nimenomaan vahingonilo siitä, että kaikki Nato-jäsenyyden tavoittelijat saivat nenilleen. Ylipäätään Trumpin toilailut sopimusperustaisen maailmanjärjestyksen tuhoajana ovat herättäneet aika suuressa osassa vasemmistoa nimenomaan käsittämätöntä hilpeyttä, sen sijaan että oltaisiin huolissaan tulevaisuudesta tilanteessa, jossa USA:han ei enää voi liittolaisena luottaa. Ihanko oikeasti pidätte Venäjää ja Kiinaa pienempinä pahoina?

President Trump lämnade nyligen kurderna åt sitt öde i den turkiske tyrannens händer, och det är rätt många synliga vänstermänniskor (jag nämner dem inte vid namn) som reagerade på detta med skadeglädje: de gladdes åt att alla Natovänner fick tji. Överhuvudtaget förefaller Trumps framfart som den fördragsbaserade världsordningens värsta fiende ha väckt obegriplig upprymdhet - inte någon oro över att USA inte längre framstår som en pålitlig allierad. Tycker de verkligen att Ryssland och Kina är ett mindre ont? 

Jos vasemmistolla oikeasti olisi parempi vaihtoehto - tai edes kohtuullisen hyvin perusteltu vaihtoehto - Natolle...tai sanotaan vaikka: jos vasemmisto oikeasti vaivautuisi pohtimaan puolustuspolitiikkaa jostain positiivisesta näkökulmasta, en vaivautuisi närkästymään asiasta. On kuitenkin selvää, että vasemmiston kannat näihin asioihin ovat pelkkää jälkikäteistä rationalisointia lähtökohtaisen Nato-vastaiselle kannalle, jota on alun perin osattu perustella vain tyhjällä retoriikalla tai valheilla esim. siitä, kuinka suomalaiset solttupojat muka joutuvat kaatumaan USA:n imperialistisissa maailmanpoliisioperaatioissa.

Om vänstern verkligen hade ett bättre - eller ett någorlunda överlagt - alternativ till Nato, eller låt oss t ex säga: om vänstern verkligen bemödade sig om att fundera över försvarspolitiken utifrån någon positiv synvinkel, skulle jag inte bli så här irriterad. Det är dock klart att vänsterns ställningstaganden bara är efterrationaliseringar för en självklar Natofientlighet, som alltid bara motiverats med tom retorik och lögner om hur finska soldater kantänka kommer att stupa i amerikanernas imperialistiska krig om vi blir medlemsstat i Nato.

En toki usko, että vasemmiston nynnyilyyn on niinkään syynä mikään suora venäläisvaikutus. Vasemmistolainen puolustuspolitiikka on pään piilottamista puskaan ja toivomista, että mörkö menee ohi (tätä kutsutaan teknisellä termillä myös pasifismiksi). Siis pelkuruutta. Mutta koska on keljua tunnustaa olevansa pelkuri, pitää esittää se oma pelkuruus moraalisena ylevyytenä.

Jag tror inte att vänsterns mesighet i dag beror på något direkt ryskt inflytande. Vänsterns försvarspolitik är rena strutspolitiken: man sticker huvudet i sanden och hoppas att faran går över (med en fin teknisk term kallas detta för pacifism). Alltså feghet. Men det är inte kul att medge att man är feg, man måste alltid marknadsföra sin feghet som moralisk överlägsenhet.

Tympeintä vasemmistolaisessa turvallisuus- ja puolustuspoliittisessa nynnyilyssä on mielestäni edelleenkin se, että omassa nuoruudessani vasemmistoa lähellä olevat intellektuellitahot vastustivat pyssyäksiisiä vetoamalla juuri siihen, että uudet uhkat voivat tulla tietoverkkojen kautta. Tämä kuulosti mielestäni uskottavalta, tulevaisuuden huomioon ottavalta ajattelulta. Nyt vasemmiston pasifistit harjoittavat jo aikoja sitten etikaksi hapantunutta etiikkaansa äänestämällä tyhjää jopa silloin, kun kyse on niiden tietoverkkojen uhista. Pistää arvelemaan, että ne tietoverkkouhat eivät silloin kasarilla olleet vasemmistolle muuta kuin tekosyy vastustaa maanpuolustusta sinänsä.

Det mest förargliga i den vänstervridna säkerhets- och försvarspolitiska mesigheten är enligt min mening fortfarande det här: När jag var ung var det allehanda vänstern närstående intellektuella som motsatte sig bössexercisen därför att de påstod sig anse, att attacker genom datanäten vore det nya hotet. På den tiden tyckte jag att det här var trovärdigt, framtidsbetonat tänkande. I dag har den pacifistiska vänsteretiken för länge sen surnat till ättika, vilket återspeglar sig i att vänsterpacifister inte är beredda att ens rösta för motåtgärder mot hoten från Internet. Uppenbarligen menade vänstern inte allvar med det där snacket om cyberhot ens på åttiotalet, utan att de bara var ett svepskäl att motverka försvaret som sådant.

Miten mepit äänestivät ulkopuolisesta vaalihäirinnästä ja disinformaatiosta? Persut, nuo itänaapurin sotilaat, joiden hyväksi Venäjän harjoittama vaalihäirintä ja nettiterrori koituu, eivät tietenkään vaadi EU:ta puuttumaan siihen. Vasemmistoliitolle taas päätöslauselmaan sisältynyt sivulause Naton osuudesta infosodan torjunnassa oli heimon uskonnolle tabu.

Hur röstade EU-ledamöterna om valstörning utifrån och desinformation? Sannfinnarna, även kända som Rysslands fotsoldater i finska samhället, som vinner på all webbterror och valstörning som Ryssland idkar, vill naturligtvis inte att EU lägger sig i saken. Resolutionen man här röstade om innehöll ett par hänvisningar till att Nato kunde hjälpa till i att motverka rysk informationskrigföring, och det var ju tabu i vänsterns stamreligion.

(Fråga: "Ska EU motverka valstörning utifrån och spridning av desinformation mera effektivt än hittills?" Svar: JA, Heidi Hautala [de gröna], Eero Heinäluoma [socialdemokraterna], Elsi Katainen [centern], Miapetra Kumpula-Natri [socialdemokraterna], Ville Niinistö [de gröna], Mauri Pekkarinen [centern], Sirpa Pietikäinen [samlingspartiet], Petri Sarvamaa [samlingspartiet], Nils Torvalds [enda rätta partiet], Henna Virkkunen [samlingspartiet]. Svar: NEJ, Teuvo Hakkarainen [sannfinnarna], Laura Huhtasaari [sannfinnarna]. Blankröst: Silvia Modig [vänsterförbundet])