Puhutaanpa taas suomalaisesta putinismista - Låt oss igen tala om finsk putinism

Hiljattain somessa kiersi juliste, jossa esiteltiin Ilta-Sanomien lööppiä sellaisena kuin sen pitäisi olla - tässä valelööpissä esimerkiksi Panaman papereista ilmennyt verovilppi nähtiin suurempana ongelmana kuin siihen verrattuna olematon sosiaalitukien väärinkäyttö, jota taas päivitteli verrokkina näytetty oikea Ilta-Sanomien kansi. Valitettavasti julisteen kommenttitekstissä paheksuttiin myös oikean Iltiksen otsikkoa, jossa viitattiin Venäjän uhkaan. Kyseinen uhka kuitattiin tarkoitushakuiseksi "ryssän hyökkäyksellä pelotteluksi" ja yritykseksi kääntää lukijoiden huomio poispäin todellisista epäoikeudenmukaisuuksista.

En oikein löydä sanoja sille, miten syvästi tämä ärsyttää minua - toki ennen kaikkea muistutuksena siitä, miten epäkypsä olen itse nuorempana osannut olla. Esimerkiksi jonkin Hommafoorumin rasistinen kiukuttelu tuntuu joltain sellaiselta, mihin olisin itse voinut hairahtua alle kymmenvuotiaana. Päällimmäinen reaktioni on siis kärsimättömyys suhteessa aikuisiin ihmisiin, jotka alentuvat käyttäytymään kuin pikkupennut. Samalla tavalla minua ärsyttävät mielestään varmaankin hyvin fiksut vasemmistolaiskakarat, jotka laukovat samanlaisia tyhmyyksiä kuin minä pari-kolmekymppisenä. Ne typeryydet olivat omana aikanaan ymmärrettäviä, mutta nykyään on toinen tilanne.

On totta, että yksi Suomen vastenmielisimmistä journalisteista Ulla Appelsin johtaa Ilta-Sanomia. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, ettei Venäjän uhkaa olisi. Venäjä on osoittanut uhkaavuutensa hyökkäämällä aseellisesti naapurimaihinsa, ja Venäjän uhka on todellisuutta, vaikka se on myös Ulla Appelsinin mielestä todellisuutta. Kokonaan toinen juttu sitten on, että Ulla Appelsin käyttää Venäjän uhkaa hyväkseen tehdäkseen äärioikeistolaisuutta hyväksyttävämmäksi, koska elää vielä siinä menneisyydessä, jossa huomattava osa "äärioikeistolaisuudeksi" leimatusta toiminnasta oli täysin legitiimiä maanpuolustusystävällisyyttä. 

Appelsin on useammin kuin kerran sanonut, että isänmaallisuus ei ole rasismia - mikä on aivan totta; mutta käytännön kirjoittelussaan hän on pikemminkin pyrkinyt esittämään ilmiselvät fasistiset ja rasistiset lurjukset väärinymmärrettyinä isänmaallisina. Hänelle ei juolahda mieleen - tai sitten hän vain teeskentelee niin - että ne lurjukset voisivat nykytilanteessa olla epäisänmaallisia, vieraiden valtojen ohjaamia vaikuttaja-agentteja.

Appelsin on siis käytännössä samalla puolella - Suomen vihollisten puolella - kuin ne vasemmistolaiset, jotka pyrkivät esittämään maanpuolustuksen lähtökohtaisesti oikeistolaisena asiana. Ei nimittäin ole mitenkään itsestään selvää, että maanpuolustushengen pitäisi olla jotain fasismia. Toki maanpuolustukseen liittyy ajatus isänmaan suojelemisesta ulkoisia vihollisia vastaan, ja tästä voidaan sitten helposti johtaa äärioikeiston suosimia vierasviha-ajatuksia. Mutta yhtä lailla siihen kuuluu kaikkien kansalaisten yhdistäminen yhteisen isänmaan asian taakse - uskonnosta, aatesuunnasta, ihonväristä ja etnisestä taustasta riippumatta, siis se paljon puhuttu talvisodan henki.

Itse asiassa juuri tämä kansalaisuusperustainen isänmaallisuus on ollut aika tyypillinen asenne tuolla sotilaallisella puolella. Eräs kaverini, joka ei todellakaan ole mikään maailmaahalaava rajojen avaaja, tapaa sanoa, että suomalainen on se, jolla on oikeus saada Suomen valtion myöntämä matkustusasiakirja eli passi. Kaikki muut suomalaisuuden määritelmät, vallankin etnisyyteen perustuvat, ovat tästä näkökulmasta torjuttavaa hajotustyötä.

Putinin asiaa Suomessa ajavat tahot vasemmalla ja oikealla kuitenkin tekevät juuri hajotustyötä, jonka motiiveja, ideoita ja iskulauseita sietää tarkemminkin pohtia.

Mainitsin edellä lähtökohtaisen maanpuolustusvihamielisyyden. Tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että pelkästään Venäjän mainitseminen uhkana, johon olisi varauduttava, on jotenkin sopimatonta ja kauheaa. Ymmärrän jossain määrin tämän näkemyksen silloin kun arvostellaan materiaalista sotavarustelua, mutta silloin kun jonkinlaisiksi vasemmistolaisiksi tai vihreiksi idealisteiksi ja rauhanliikeläisiksi julistautuvat henkilöt paheksuvat esimerkiksi Saara Jantusen infosotakirjoittelua, tekee mieli sanoa pahasti. 

Asia on nimittäin niin, että silloin kun minä olin nuori pasifistinen idealisti, juuri se viiteryhmä puhui suu vaahdossa siitä, kuinka tärkeää olisi päästä pois vanhentuneiden pyssyleikkien juoksuhaudoista ja ymmärtää tulevaisuuden uhkia, jotka tulisivat mm. tietoverkkojen kautta. Luulisi sen nyt ilahduttavan tätä porukkaa, että puolustusvoimissa on herätty keskustelemaan tästä kyseisestä uhasta ihan vakavissaan, puhumattakaan siitä että tämän uhan torjumiseen ei tarvita asekoulutusta. 

Mutta ei. Aivan samat tyypit - siis fyysisesti samat ihmiset - jotka silloin ennen vanhaan vastustivat pyssyisänmaallisuutta, vastustavat nyt infosotapuhetta. Kai taustalla on se älymystölle ominainen ajattelutapa, että "kriittiseltä intellektuellilta" vaaditaan isänmaan edun "rohkeaa kyseenalaistamista", sen sijaan että intellektuelli pohtisi, mitä isänmaan etu käsitteenä merkitsee näinä päivinä ja tässä ajassa. Toki tiedän kokemuksesta, että isänmaalliseksi intellektuelliksi ei oikein kannata ryhtyä, koska silloin joutuu välittömästi vaille puolustajia: vasemmisto pitää natsina ja äärioikeisto epäilee soluttautujaksi ja vasikaksi.

Sitten tietysti moni pitää kaikkea huolta Venäjän uhasta venäläisiin ihmisiin suuntautuvana rasismina. Tämä tunne on monilla varmasti aivan aitoa ja vilpitöntä, mutta yhtä selvää on, että resonaattorit ja Moskovan trollit pyrkivät parhaansa, tai pahimpansa, mukaan vahvistamaan sitä. Se liittyy toki myös tuohon lähtökohtaiseen maanpuolustuskielteisyyteen: edes sellainen mahdollisuus ei mene jakeluun, että maanpuolustuksessa olisi kyse mistään muusta kuin murhanhimon huumauksessa elävien sadististen rasistien halusta tappaa ja rääkätä venäläisiä. Se, että se murhanhimon huumaus ja sadistinen rasismi suuntautuu nykyään ihan eri kansallisuuksiin, ei ota valjetakseen näille russofobinmetsästäjille.

Vasemmistolaisesta taustasta käsin voi myös päätyä uskomaan, että huoli Venäjästä on pelkkä tekosyy vaientaa vasemmistolainen ajattelu ja keskustelu. Liian moni vanhan koulukunnan vasemmistolainen ajattelee, että sananvapauden koetinkivi on oikeus ymmärtää ja hyysätä äänekkäästi Venäjää saamatta vastaväitteitä. Juuri tällaiset tyypit ylläpitävät hölmöilyllään typerää mielikuvaa vasemmistolaisuudesta erityisen Putin-ystävällisenä suuntauksena. Näkisin mieluummin keskuudessamme sellaisia vasemmistolaisia, jotka puhuisivat köyhien, homojen, maahanmuuttajien ym. päähänpotkittujen ryhmien oikeuksista sotkematta aiheeseen täysin asiattomia löpinöitä siitä, miten maanpuolustus ja Venäjän uhkaan varautuminen muka on fasismia.

Omanlaisensa kiusa ovat sitten ne rikkiviisaat, joiden mielestä kaikenlainen kriittisyys Venäjää kohtaan on hysteerisyyttä, kauhupropagandaa ja ajattelemattomuutta, kun taas Putinin kantojen "ymmärtäminen" on järkevyyttä ja rationaalisuutta. Muuan huolestuttavan korkealla paikalla yhteiskunnassamme toimiva tyyppi ei pysty sanomaan sanaakaan Putinista korostamatta sitä, kuinka "rationaalinen" Vovka päätöksissään on. Mieleen tulee, kuinka äärioikeistolaiset aina julistavat jonkun gurunsa olevan "kiihkoton" keskustelija, vaikka tämä olisi kirjoituksistaan päätellen jollei nyt täysin seinäänsidottava pähkähullu niin ainakin joka asiaan emootio edellä menevä itkuiikka.

Kun erilaiset Putinin ymmärtäjät pyrkivät selittämään kaikki Putinin teot rationaalisiksi, takana on varmasti jossain määrin pelko ja yritys hallita sitä kieltämällä tosiasiat. Ajatus, että itänaapurin ruorissa olisi arvaamaton, improvisoiva sähläri viritetty ydinpommi käsissään, on hyvin ahdistava. Siksi pitää tuudittautua uskomaan, että siellä on järkevä toimija, jonka kanssa voi käydä kauppaa ja tehdä kompromisseja ja jonka tempaukset voi ennakoida. 

Tämä näkemys tietysti on ainakin täällä Suomessa pitkälti YYA-kauden perintöä. Venäjä, kuten Neuvostoliitto, on tässä katsannossa vähän niin kuin japanilaisten herkkusuiden rakastama, mutta tappavan myrkyllinen pallokala: se pitää osata laittaa oikein, niin siitä saa maukkaan aterian. Tällaiset keskustelijat korostavat mielellään Venäjän taloudellisia mahdollisuuksia muistellen Kekkosen aikoja, ikään kuin pelikenttä ja säännöt eivät olisi sen jälkeen ratkaisevasti muuttuneet.

Itse asiassa Neuvostoliitto oli juuri vastapelurina huomattavasti vähemmän pelottava kuin nykyinen Venäjä. Yksi tärkeä syy siihen, miksi Suomesta ei taistolaiskauden tuloksena tullut itäeurooppalaista "kansandemokratiaa", oli se, että pysähtyneisyyden ajan Neuvostoliitto ei enää ollut ekspansiivinen ja itsetuntoinen suurvalta. Sitä johtivat vanhenevat puoluepukarit, jotka halusivat tehdä maastaan lepokodin itselleen ja viettää siinä rauhallisesti elämänsä illan. 

Blokkirajojen siirtely Euroopassa, esimerkiksi ottamalla Suomi haltuun, oli lopultakin heikäläisille liian suuri riski. Kolmannesta maailmasta saattoi kyllä värvätä köyhiä maita satelliiteiksi, mutta Suomen muuttuminen itäblokin maaksi olisi johtanut kerrannaisvaikutuksiin, joiden kuvitteleminen ilmeisesti sai puoluejohdon kavahtamaan - esimerkiksi Ruotsi, joka sentään oli ja on taloudellisestikin aika merkittävä maa, olisi sillä tavalla ajettu Naton jäseneksi.

Tämän lisäksi tietysti Neuvostoliitto oli kansainvälisen kommunistiuskonnon Vatikaani, ja kyseisen uskonnon ideana oli esittää itsensä reiluuden ja oikeudenmukaisuuden teoriana. Käytännön reiluus oli kuitenkin pulanalaista tavaraa Neuvostoliitossa ja sen alusmaissa, joten maan kommunistipuolue tarvitsi propagandavaltteja oikeudenmukaisuutensa osoittamiseen. Pieni pohjoinen naapurimaa, jonka kanssa sillä oli aikaisemmin ollut riitaa sodaksi asti, kelpasi oikein hyvin vetonaulaksi. Se pelivara, jota Kekkonen saattoi hyödyntää, oli juuri tässä.

Tässä yhteydessä onkin syytä muistaa, että hiljakseen mureneva ja kalkkeutuva loppuaikojen Neuvostoliitto ei suinkaan enää ollut se intressiltään yhteinen peruskallio, jona se usein nähtiin esimerkiksi yksinkertaistetuimmassa amerikkalaisessa propagandassa. Siellä alkoi erottua erillisiä etutahoja, joiden välillä oli ristiriitoja, ja Suomen poliitikot saattoivat käyttää näitä ristiriitoja hyväkseen ja pelata toimijoita toisiaan vastaan.

Nyky-Venäjä on eri juttu. Sillä ei ole mitään syytä esittää reilumpaa kuin onkaan. Se on aivan avoimesti imperialistinen ja sodanhimoinen. Maata hallitsevat ns. silovikit eli armeijan ja turvallisuuspalvelun vahvat miehet, joiden käsitys Venäjän edusta on yksioikoisen suurvaltahenkinen. Mitä sitten yleiseen mielipiteeseen tulee, se on joko kyynisen passivoitunut tai sitten piiskattu Putinin tavoitteiden taakse. Ortodoksinen kirkko seisoo samoin Putinin takana, ja miksei seisoisi, kun kerran se kuhisee vanhoja KGB-agentteja.

Huomattava osa Venäjän kansasta uskoo, että maan vaikeudet ovat USA:n, Naton ja lännen syytä. Ukrainaa ja muita Neuvostoliiton entisiä osatasavaltoja pidetään laajalti Venäjän takapihana, ja pelkkä ajatus sellaisesta kansainvälisestä oikeusjärjestyksestä, jossa pienet valtiot olisivat edes periaatteen - isojen usein talloman ja pilkkanaan pitämän periaatteen, mutta kuitenkin periaatteen - tasalla samanarvoisia, on Venäjän näkökulmasta pilkkana pidettävää höpinää. Kuten Anna-Lena Laurén on kertonut reportaasikirjoissaan, monet nuoret, Putiniin kriittisesti suhtautuvat venäläiset asennoituvat pieniin valtioihin töykeän imperialistisesti: "pitääkö jokaisella intiaaniheimollakin olla oma valtio?"

(Itse asiassa tässä yhteydessä on syytä huomauttaa, että Yhdysvalloissa "jokaisella intiaaniheimolla" ei tosin ole omaa valtiota, mutta viime aikoina sekä ne heimot että yhteiskunta yleisemminkin ovat alkaneet herätä huomaamaan, että niillä moneen kertaan petetyillä ja pilkkana pidetyillä sopimuksilla, joilla alkuperäiskansat saatiin houkuteltua alistumaan Wááshindoonin suuren päällikön valtaan, on sittenkin lain voima. Jokaisella "intiaaniheimolla" ei ehkä ole sielläkään oikeutta omaan valtioon, mutta osavaltiotason suvereniteetti on monille aivan realistinen tavoite, jolle löytyy paljon juridisia perusteita.)

Moni sanoo varmastikin, että Venäjän tylyllä asenteella naapurimaiden itsenäisyyteen on vastineensa amerikkalaisella taholla. Tämä on ihan totta, mutta onko kaksi väärää muka yhtä kuin oikea? Jos tässä maailmassa on yksi valtio, joka niin halutessaan kävelee muiden maiden itsenäisyyden yli, tuleeko elämästä turvallisempaa, jos kuvioihin ilmaantuu toinen samanlainen?

Käsitys Venäjästä jonkinlaisena amerikkalaisen imperialismin vastapoolina kaatuu siihenkin, että Venäjän ideologia ei tänään ole esimerkiksi kommunismi (jota olisi perusteltua ja ymmärrettävääkin pitää rajoittamattoman kapitalismin tasapainottajana), vaan geopolitiikka. Geopoliittisesti Venäjä kyllä näkee itsensä Yhdysvaltain kilpailijana, mutta tämä ei tarkoita sitä, että Venäjä toimisi jonkinlaisena vastapainona, joka tekisi elämästä meidän kaltaisillemme pienille maille jotenkin vapaampaa ja itsenäisempää.

Venäjän geopoliittiset pyrinnöt tarkoittavat sitä ja vain sitä, että Venäjä haluaa itselleen oikeuden neuvotella vertaisekseen katsomansa maan eli Yhdysvaltojen kanssa siitä, kuka vaikkapa Euroopassa määrää. Venäjä on ehkä valmis sallimaan olemassaolon oikeuden sellaisille pienemmille maille, joilla sen näkökulmasta on historiallinen oikeutus olemassaololleen (kysymykseen tulevat tällöin esimerkiksi Saksa, Ranska, Iso-Britannia tai Espanja), mutta Suomen kaltaiset maat ovat sille pelkkiä pelinappuloita, joilla se haluaa päästä pelaamaan tasavertaisena Yhdysvaltain kanssa.

Hiljattain varsin tolkullinenkin väki jakoi toisilleen Facebookissa venäläistä propagandalinkkiä, joka antoi ymmärtää Venäjällä olevan moraalinen oikeus kiusata valehyökkäyksillä Itämerellä liikkuvia amerikkalaisia sota-aluksia, koska Yhdysvallat sijaitsee niin kaukana Itämereltä, mutta Venäjä on siellä melkein kotivesillään. Linkin levittäjät menivät kuitenkin Venäjän geopolitiikan ansaan.

Asia on nimittäin niin, että kansainvälisillä vesillä millään maalla ei periaatteessa ole sen kummempia oikeuksia kuin toisilla. Amerikkalaisilla ja venäläisillä sotakoneilla on aivan yhtä suuri oikeus liikkua Itämerellä valtioiden aluevesien ulkopuolella, riippumatta siitä kuinka kaukana Yhdysvallat on Itämereltä. Esimerkiksi Peru, Chile ja Argentiina ovat vielä kauempana Itämereltä kuin Yhdysvallat, mutta näistäkin maista tulevilla laivoilla on oikeus purjehtia Itämerellä siinä missä millä tahansa muillakin. Itse asiassahan juuri tämän merien vapauden vuoksi varustajat ovat vuosikymmeniä rekisteröineet aluksiaan ns. mukavuuslippujen alle.

Joka hyväksyy Venäjälle oikeuden pelotella kansainvälisillä vesillä kulkevia amerikkalaisia aluksia Itämerellä siksi että Venäjä on lähempänä kuin Yhdysvallat, hyväksyy Venäjälle oikeuden myös ahdistella naapurimaitaan, "koska ne ovat siinä". Mitä sitten tulee Yhdysvaltain sota-alusten läsnäoloon Itämerellä, voisikohan sillä olla jotain tekemistä sen kanssa, että yksi jos toinenkin kyseisen meren rantavaltioista on omasta demokraattisesti ilmaistusta tahdostaan ryhtynyt Yhdysvaltain Nato-liittolaiseksi, koska asianomaisilla valtioilla on karvasta kokemusta siitä, miltä tuntuu olla Venäjän (tai sen edellisen brändin, Neuvostoliiton) alistama?

Kyllä, en yritäkään kiistää sitä, että Yhdysvalloilla on aina meneillään kaikenlaisia epämääräisiä sotaseikkailuja pitkin maailmaa. Yhdysvalloilla on tietenkin myös rasistisen puoleiset kriteerit sille, keiden maahan se voi lähettää sotilaansa lupaa kysymättä. Siellä missä väki on päivettyneemmän väristä on aina suurempi riski että amerikkalaiset lähettävät joukkonsa paikalle vapautta maahantuomaan. En minäkään tästä pidä, mutta reaalipoliittisesti se tarkoittaa, että amerikkalaiset eivät ole mikään sotilaallinen uhka Suomelle eikä Nato merkitsisi sisäpoliittisia rajoitteita, vaikka toista väitetäänkin.

Venäjällä on toiset kriteerit sille, kuka on "neekeri" eli kuka kuuluu sellaiseen kansakuntaan tai etniseen ryhmään, jolla ei Venäjän mielestä ole historiallista oikeutta itsenäisyyteen eikä riippumattomuuteen Venäjästä. Ne "neekerit" ovat Venäjän rajavaltioita, jotka ovat kerran olleet sen alaisuudessa. Niin Alaskaa kuin Hankoakin takaisin kaipailevaa propagandakirjallisuutta julkaistaan Venäjällä, koska Alaska oli aikoinaan tsaarin siirtomaa ja Hanko hetken aikaa Neuvostoliiton tukikohta. Suomen näkökulmasta Venäjä on ihan asiaperustein vakavampi uhka.

Mitä sitten tulee niihin vanhojen vasemmistolaisten löpinöihin Natosta jonkinlaisena ideologisena liittona, joka muka pakottaa omaksumaan karkean kapitalistisen maailmankuvan, muistutan taas kerran muutamasta avainkohdasta:
1) Nato-maa Norjassa paikallinen sosiaalidemokraattinen puolue veti parhaimmillaan lähes pohjoiskorealaisen yksimieliset äänestystulokset ja yhdisti Nato-lojaliteetin pohjoismaisen hyvinvointivaltion rakentamiseen.
2) Nykyhallituksen linjaukset ovat monella tavalla vasemmiston painajainen, mutta kannattaa huomata, ettei ao. hallitus todellakaan ole erityisen Nato-henkinen, ja sen aikana tehdyt ulko- ja kauppapoliittiset päätökset ovat pikemminkin vieneet meitä lisääntyvää Venäjä-riippuvuutta kohti.
3) Monien vasemmistolaisten ihailema Islanti, joka pani huijaripankkiirit vankilaan, on Nato-maa.

Nyligen cirkulerade ett plakat i sociala medier som visade löpsedeln för kvällstidningen Ilta-Sanomat som den i en bättre värld borde se ut. Den förfalskade löpsedeln framställde t ex det skattefusk som framgick ur Panamapappren som ett större problem än fifflet med socialbidrag, som i jämförelse utgör en försvinnande liten summa och som den verkliga Ilta-Sanomat gjorde ett stort nummer av. Dessvärre ogillade kommentaren till plakatet även den rubrik i verkliga Ilta-Sanomat som uttryckte oro över hotet från Ryssland. Rubriken bagatelliserades som ett tendentiöst försök att rikta läsarens uppmärksamhet bort från verkliga orättvisor.

Jag kan inte riktigt hitta ord för att uttrycka min förargelse över det här - dock är jag mest irriterad därför att dessa dumheter påminner mig om hur barnslig jag förr i tiden varit själv. Det man läser på Hommaforumet motsvarar mitt eget tänkande när jag var yngre än tie år. Sålunda ondgör jag mig över forumet ifråga mest därför att det befolkas av vuxna människor som uppför sig som små barn. På ett liknande sätt känner jag mig retad av vänsterungdomar som antagligen anser sig vara mycket intelligenta och vars åsikter kommer alltför nära mina egna dumheter i tjugu-trettiårsåldern. De dumheterna var på sin tid t o m förståeliga, men i dag är situationen en annan.

Det är sant att Ilta-Sanomat leds av en av de mest motbjudande journalisterna i Finland, Ulla Appelsin. Det här innebär dock inte att det inte skulle finnas något ryskt hot. Ryssland har demonstrerat sin hotfulla natur genom väpnade invasioner i grannländer: det ryska hotet existerar trots att även Ulla Appelsin anser det existera. Det är sedan en helt annan historia att Appelsin utnyttjar det ryska hotet för att göra högerextremismen mera acceptabel, eftersom hon alltjämt lever i den förflutna verklighet där en stor del av vad som brännmärktes som högerextremism var fullt legitim försvarsvänlighet. 

Appelsin har flera gånger förkunnat att fosterländskhet inte är rasism, vilket ju är helt sant; men i praktiken har hon i sina dagliga skriverier vanligare framställt alldeles uppenbart fascistiska och rasistiska slynglar som missförstådda fosterlandsvänner. Antingen faller det henne inte in att dessa skurkar i dagens situation kunde vara ofosterländska, främmande opinionsbildaragenter, eller så låtsas hon bara inte om det.

Appelsin är alltså på samma sida - den för Finland fientliga sidan - som de vänstermänniskor som försöker framställa försvaret som någonting per definitionem högervridet. Det är inte på något sätt självklart att all försvarsvänlighet alltid måste vara fascism. Okej, visst handlar det om att försvara fosterlandet mot externa fiender, och ur detta kan man sen gärna härleda den sorts främlingsfientlighet som extremhögern älskar. Men på ett liknande sätt handlar det om att förena alla medborgare bakom fosterlandets gemensamma sak oberoende av religion, ideologi, hudfärg och etnisk bakgrund - den välkända vinterkrigsandan alltså.

En fosterländskhet baserad på medborgarskap har faktiskt varit den förhärskande attityden på militära hållet. En kompis till mig som definitivt inte förespråkar vidöppna gränser brukar säga att en finländare definieras som den som är berättigad att beviljas ett resedokument, ett pass, av finländska staten. Alla andra definitioner, särskilt de etniska, är ur denna synvinkel förkastligt söndrande.

De som för Putins sak i Finland, till vänster eller höger, sysslar dock precis med söndrande verksamhet, och det är värt att reflektera över deras motiv, idéer och slagord.

Ovan nämnde jag försvarsfientligheten som självändamål. Det innebär att det är på något sätt olämpligt och förskräckligt att överhuvudtaget omtala Ryssland som ett hot man ska vara beredd att mota. Jag vill inte säga att jag inte hyser en viss förståelse för den här synen om man är pacifist som av principskäl ogillar materiell krigsupprustning. Däremot kan jag absolut inte stå ut med vänstersinnade eller gröna idealister och pacifister som t ex attackerar Saara Jantunen för att hon skriver om informationskriget.

Det är nämligen ett faktum att det i min ungdom var precis pacifistiska idealister som talade sig varma om hur viktigt det var att i stället för att fixera sig på bösslekar i skyttegravar förstå framtidens hotbilder, som t ex attacker via datanät. Man skulle faktiskt kunna inbilla sig att det är precis de här nya hotbilderna som i dag på allvar dryftas inom Försvarsmakten - och det är ju trevligt ur pacifistisk synvinkel att det inte behövs någon vapenexercis för att mota sådana hot.

Men nähä. Precis samma personer - alltså samma fysiska personer - som i gamla dar bekämpade bösspatriotism bekämpar nu allt snack om informationskrig. Kanske det hela beror på hur intelligentian tycker att en "kritisk tänkare" alltid bör "våga ifrågasätta" saker som t ex fosterlandets väl - i st f att offentligt reflektera över vad fosterlandets väl som begrepp kunde gå ut på i vår nuvarande situation. Visst vet jag av egen erfarenhet att det inte lönar sig att bli en fosterländsk intellektuell, ty då är man minsann mol allena i en grym och ond värld: vänstern kallar en för nazist, extremhögern tycker att man är infiltratör och tjallare, och ingen vill ta en i försvar.

Sen finns det de som utgår från att det är ryssfientlig rasism att över huvud taget kalla Ryssland för ett hot mot vår säkerhet. Många är säkert genuint oroade över rasistisk ryssfientlighet i vårt land, men lika självklart är att resonatorer och Moskvatroll exploaterar denna oro till sina syften. Den hänger givetvis ihop med den där automatiskt försvarsfientliga attityden: folk beaktar det inte ens som en intressant hypotetisk möjlighet att försvarsvänner kunde vara något annat än sadistiska rasister som lever i ett töcken av mordlystnad och fantiserar om att få döda och stympa ryssar. Att det där mordlystna töcknet och den där sadistiska rasismen i dag gäller helt andra etniska grupper ger dessa "ryssvänner" katten i.

Många som kommer från en vänsterbakgrund kan också tro att oron över ryska hotet bara är ett svepskäl för att tysta ned vänstersinnade tänkare och debattörer. Det finns alltför många vänstermänniskor av gamla skolan som tycker att prövostenen för uttrycksfriheten är att utan invändningar få stryka Ryssland och Putin medhårs. Det är precis såna här dumskallar som upprätthåller uppfattningen av vänstern som en särskilt Putinvänlig riktning. Jag skulle föredra sådana vänstermänniskor som förde de fattigas, de homosexuellas, invandrarnas och övriga förfördelade gruppers talan utan att blanda in osakligheter om hur armén kantänka är en nazistisk stormtrupp.

Ett plågoris till är de besserwisser som tycker att en kritisk inställning till Ryssland är hysteri, skräckpropaganda och tanklöshet, medan det är förnuftigt och rationellt att visa "förståelse" för Putin. En i vårt samhälle oroväckande högt uppsatt person kan inte uttala ett ord utan Putin utan att samtidigt påpeka hur "rationell" Vladimir den grymme är i sina beslut. Man blir påmind om hur högerextremisterna alltid kallar sina guruer för "lidelsefria debattörer", även om dessa av sina skriverier att döma vore om inte akut psykotiska knäppgökar så åtminstone lipsillar med en skrivstil genomsyrad med emotioner.

Att allsköns Putin-Versteher försöker se rationell kalkyl bakom allt vad Putin gör torde åtminstone i viss mån bero på skräck: att förneka fakta är ett gammalt och väl beprövat sätt att få bukt med skräcken. Tanken att vår östra granna styrs av en otillräknelig, improviserande klåpare med en apterad atombomb i händerna är milt sagt skräckinjagande. Därför måste man inbilla sig att Putin är en förnuftig aktör man kan köpslå och kompromissa med och vars beteende går att förutse. 

Det här är givetvis åtminstone här i Finland en del av det andliga arvet efter vsb-tiden. Ryssland, som Sovjet, framstår här som någonting i stil med den bollfisk som japanska gourmander så älskar: den må vara dödligt giftig, men förstår man sig på att laga den så smakar den väl. Sådana här debattörer lägger gärna vikt på de ekonomiska möjligheter Ryssland har att erbjuda, varvid de drar sig till minnes Kekkonentiden, men att både spelfältet och reglerna förändrat sig grundligt sedan sjuttiotalet struntar d i.

I själva verket var Sovjet en betydligt mindre skrämmande antagonist än dagens Ryssland. En av de viktigaste orsakerna till att ungstalinismen på sjuttitalet trots allt inte gjorde en östeuropeisk "folkdemokrati" av Finland är att Sovjet på stagnationstiden inte längre var någon särskilt expansiv stormakt. Det var snarare ett vilohem för åldrande partipampar som ville ha stabilitet under det lilla som kvarstod av deras liv. 

Att flytta på blockgränser i Europa, t ex genom att ta över Finland, ansågs av sovjetledarna när allt kom omkring vara alltför riskabelt. Det gick nog att rekrytera satellitstater i Tredje världen, men att förvandla Finland till ett östblocksland skulle ha inneburit andrahandsföljder som partiledningen i Sovjet tydligen skyggade tillbaka från - Sverige, som ju var och är ett ekonomiskt viktigt land, skulle genast ha anslutit sig till Nato, för att nämna ett exempel.

Dessutom var givetvis Sovjet för den internationella kommunistiska religionen vad Vatikanen är för katolikerna, och den kommunistiska religionen ville ju framställa sig som en allmängiltig teori för rättvisa. Teoretisk rättvisa i all ära, men praktisk sådan var en bristvara i Sovjetunionen och i dess lydriken, vilket innebar att sovjetiska kommunistpartiet behövde propagandistiska trumfkort för att bevisa sin rättvisa karaktär. Trumfkort - som ett litet grannland Sovjet tidigare hade legat i krig med, men som det nu hade vänskapliga relationer med. Det svängrum som Kekkonen kunde utnyttja låg precis här.

I det här sammanhanget är det skäl att komma ihåg att Sovjetunionen under sina sista åderförkalkade år ingalunda var den monolit med ett enda intresse såsom vilken den framställdes t ex i naivare amerikansk propaganda. Det började framträda åtskilda intressen som ofta stod i konflikt med varandra, och finländska politiker kunde utnyttja dessa konflikter mellan olika aktörer.

Dagens Ryssland är en annan historia. I dag känner sig den ryske ledaren inte föranledd att låtsas om något. Landet ter sig öppet imperialistiskt och krigslystet. Det styrs av siloviker, dvs starka män från armén och säkerhetstjänsten, vars uppfattning av Rysslands intressen präglas av ensidigt stormaktstänkande. Vad sen gäller den allmänna opinionen så är folket antingen cyniskt passiviserat eller tror på Putins propaganda. Ortodoxa kyrkan står också bakom Putin - och varför inte, för där kryllar det av gamla KGB-agenter.

En stor del av ryska folket tror att det är USA, Nato och Väst som ligger bakom de svårigheter landet upplevt och upplever. Ukraina och övriga exsovjetiska republiker uppfattas av många som Rysslands naturliga bakgård, och redan tanken att det skulle finnas en internationell juridisk ordning inom vars ramar små stater åtminstone på principnivå (det medges att denna princip ofta nedtrampas av de stora, men ändå) är likvärdiga med storstater, är ur Rysslands synvinkel barnsligt pjåsk som man bara skrattar åt. Som Anna-Lena Laurén skrivit i sina reportageböcker hyser även många unga människor med kritisk inställning till Putin en grym imperialistisk attityd mot små stater: "måste alla indianstammar ha egen stat?" 

(I det här sammanhanget är det skäl att påpeka, att, medan det är ett faktum att "indianstammarna" i Förenta staterna inte har egen stat, både stammarna och samhället i övrigt insett att de fördrag som den store hövdingen i Wááshindoon skrivit under med ursprungsfolken och som sedan dess många gånger om svikits, trots allt har laga kraft. "Indianstammarna" är måhända inte berättigade till egen stat, men många av dem eftersträvar en suveränitet på ungefär samma nivå som delstaterna, en målsättning som även är juridiskt väl underbyggd.)

Många säger säkert att Rysslands ovänliga inställning mot grannländernas självständighet inte saknar motsvarighet på amerikanskt håll. Det må vara sant, men två fel gör inte ett rätt. Om det finns en stormakt som vid behov struntar i små staters självständighet, blir livet tryggare om det dyker upp en till?

Uppfattningen om Ryssland som en motpol till amerikansk imperialism motsägs även av att Rysslands statsbärande ideologi i dag inte är någon kommunism (som det vore motiverat och förståeligt att se som en motvikt till obegränsad kapitalism), utan geopolitiken. Geopolitiskt ser Ryssland sig som en konkurrent till Förenta staterna, men detta innebär ingalunda att Ryssland skulle balansera världspolitiken till småstaternas - som Finlands - fördel.

Rysslands geopolitiska ambitioner handlar endast om att få förhandla på jämlik fot med Förenta staterna om vem som styr och ställer i t ex Europa. Ryssland är måhända berett att tillerkänna sådana mindre stater existensberättigande som ur rysk synvinkel har långa historiska anor (Tyskland, Frankrike och Spanien kunde utgöra lämpliga exempel), medan Finland och våra gelikar endast är brickor i ett spel som Ryssland vill spela vid samma bord med Förenta staterna.

Nyligen var det inte bara fanatiker som på Facebook delade en rysk propagandalänk som lät förstå att Ryssland hade moralisk rätt att trakassera amerikanska krigsfartyg på Östersjön, eftersom Amerika ligger så långt borta och Ryssland nästintill. De som distribuerade länken svalde dock den ryska geopolitiska synen med linan och sänket.

Faktum är nämligen att inget land har större rättigheter än något annat på internationella vatten. Amerikanska och ryska krigsmaskiner har precis samma rätt att röra sig på Östersjön utanför andra länders territorialvatten, oberoende av hur långt Förenta staterna ligger från Östersjön. Chile, Peru och Argentina är ännu längre borta, men ändå kan skepp från dessa länder segla på Östersjön. Det är precis denna princip om fria hav som t ex möjliggör utflaggning och bekvämlighetsflaggor.

Den som tycker att Ryssland som en närliggande stat får trakassera amerikanska skepp på internationella vatten accepterar också Rysslands anspråk på att få idka påtryckning mot sina grannländer bara för att de ligger där. Vad sedan gäller amerikanska krigsskepps närvaro på Östersjön, beror det helt enkelt på att en del stater där omkring genom ett demokratiskt beslut anslutit sig till Nato, inte minst därför att dessa stater har bitter erfarenhet av ryskt (eller sovjetiskt, men Sovjet var bara Rysslands varumärke under några årtionden) förtryck.

Visst håller Förenta staterna på med allehanda mer eller mindre oegentliga krigsäventyr ute i världen. Och visst har jänkarna relativt rasistiska kriterier för vems länder de är beredda att skicka sina trupper till. Där folk ser mer solbrända ut löper man högre risk att få oväntat besök av demokratiimportörerna. Jag gillar inte det här heller, men realpolitiskt innebär det att amerikanerna inte utgör något militärt hot mot Finland, och Natomedlemskapet skulle inte innebära några inrikespolitiska begränsningar, även om det motsatta så ofta framhålls av Natomotståndare.

Ryssland har dock sin egen definition för vem som är "neger", dvs vem som representerar en nation eller en nationalitet som ur rysk synvinkel inte har historisk rätt till självständighet, till att vara oberoende av Ryssland. "Negerstaterna" i denna bemärkelse är randstaterna som en gång lytt under Ryssland. I Ryssland utkommer det hela tiden propagandalitteratur som ställer krav på att få t ex Alaska eller Hangö återbördat, eftersom Alaska en gång i tiden var tsarrysk koloni och Hangö under ett par år utgjorde en rysk militärbas. Ur finländsk synvinkel är det Ryssland som ter sig hotfullare än USA, av rena sakskäl.

Vad sedan gäller gamla vänstermänniskors svammel om Nato som en ideologisk allians som kantänka påtvingar oss en brutalt kapitalistisk världsbild, vill jag en gång till påminna er om ett par fakta:
1) I Natolandet Norge fick det socialdemokratiska partiet (Arbeidarpartiet) nästan nordkoreanska röstprocent under många år och byggde upp en nordisk välfärdsstat utan att pruta på Natolojalitet.
2) Den nuvarande regeringen framstår med sina linjedragningar som vänsterns mardröm, men det är skäl att uppmärksamma att regeringen inte utmärker sig med någon Natovänlighet och att dess utrikes- och handelspolitiska beslut snarast ökar vårt beroende av Ryssland.
3) Många vänstermänniskor beundrar Island för att den dömt fuskbankirerna till fängelsestraff. Men märk väl att Island också är medlem i Nato.

Titaanien taistelu - Titanernas kamp

Viime päivinä MV-lehti on käynyt suoranaista sotaa Halla-ahoa vastaan, koska tämä on kuulemma liian länsimielinen. Halla-ahoa vastustavat voimat ovat järjestäytymässä ilmeisesti Ilja Janitskinin ja kenenkäs muun kuin Olavi Mäenpään, Turun suuren pojan, johdolla. Tämä ei tietenkään välttämättä ole hyvä asia, koska kontrasti Olavi Mäenpäähän saa Halla-ahon näyttämään lähes tolkulliselta. Olavin hyvä puoli on, että hän on poliittisesti täysin vaaraton; Olavin huono puoli on, että hän on poliittisesti täysin vaaraton myös Halla-aholle.

Sedan ett par dagar tillbaka har den rysslandvänligt högerextrema webbtidningen MV-lehti fört ett virtuellt krig mot Jussi Halla-aho, ledaren för den högerextrema falangen inom Sannfinnarna. De krafter inom extremhögern som bekämpar Halla-aho håller tydligen på att organiseras, ledda av Ilja Janitskin (chefredaktören för MV) och Olavi Mäenpää, den högerextreme koryfén från Åbo. Det här är givetvis inte enbart en god sak, ty i jämförelse med Mäenpää framstår Halla-aho nästan som en moderat och förnuftig person. Den goda sidan hos Olavi är att han är politiskt ofarlig. Den dåliga sidan, att han också är politiskt ofarlig för Halla-aho.

"Extremhögern: Celebrity Deathmatch. De nuvarande mästarna: Suomen Sisu, Nuivat [= Jussi Halla-ahos anhängarskara], Jussi Halla-aho, Sannfinländarna.

[Någonstans däremellan] Homma [= den finska motsvarigheten till svenska Avpixlat]

Utmanarna: Finska Motståndsrörelsen + Soldiers of Odin; MV-lehti; Olavi Mäenpää; Finlanddemokraterna [= Mäenpääs nya parti]"

(via Rysky Riiheläinen)

Pari sanaa markkinaliberalismista - Ett par ord om marknadsliberalism

Ns. markkinaliberalismi on puhuttanut tahoillansa, niin blogeissa kuin lehdissäkin. Minulla ei ole taloustieteellistä asiantuntemusta ollenkaan, mutta uskallan sanoa, että käytännöllistä järkeä minulla hieman on.

Totean siis, että en pidä mielekkäänä sellaista politiikkaa, joka näkee verotuksen ja julkisen talouden sinänsä pahana asiana. Esimerkiksi Venäjän uhkaa vastaan pitää puolustautua aseelliseen hyökkäykseen varautumalla, eli kouluttamalla kansaa asekykyisiksi ja varustautumalla. Raha siihen varustautumiseen ei kasva puissa eikä sitä liioin saada vapaaehtoisin lahjoituksin. Se pitää hankkia verottamalla.'

Toki toki, voimmehan me lähteä siitä, että valtion kuuluu olla "yövartijavaltio" eli vastata yksinomaan maanpuolustuksesta ja poliisista ja jättää kaikki muu markkinoiden huoleksi. Mutta ainoa peruste sille, että rajaus tehdään näin, on klassisen liberalismin dogmi, eli ideologia.

Lisäksi tietysti tällaisella asenteella - että veroja saa kerätä maanpuolustuksen tarpeisiin muttei sitten juuri mihinkään muuhun - ylläpidetään tarpeetonta, vahingollista ja repivää vastakkainasettelua esimerkiksi puolustus- ja sosiaalimenojen välillä. Nyt kun Venäjää hallitsee fasistinen, taantumuksellinen diktatuuri ja sen myötäilijöitä löytyy äärioikeistosta luultavasti enemmän kuin äärivasemmistosta, olisi tuhannen taalan paikka saada vahva konsensus oikealta ja vasemmalta maanpuolustuksen taakse. Sitä konsensusta ei todellakaan luoda markkinaliberalismin keinoin.

Markkinaliberaalit puhuvat paljon Neuvostoliitosta varoittavana esimerkkinä, mutta Neuvostoliiton varsinainen ongelma talouspoliittisesti ei ollut edes kommunismi, vaan jääräpäinen pitäytyminen 1800-luvulla kirjoitetussa ideologisessa käsikirjassa. Markkinaliberaali dogmatismi ei ole yhtään sen parempaa kuin marxilainenkaan, eivätkä markkinaliberalismin klassikot sen uudempia kuin marxilaisuudenkaan. Länsimainen demokratia ei voittanut kommunismia siksi, että sillä oli paremmat käsikirjat, vaan siksi, että se oli joustava ja pragmaattinen järjestelmä, jossa käsikirjoista ei piitattu.

Marxilaisuus syntyi alun perin nimenomaan klassisen liberalismin tosiasiallisten seurausten kritiikkinä. Irlannin nälänhätä oli monien mielestä klassisen liberalismin syytä, ja Karl Marx käytti sitä esimerkkinä kapitalismin tuhoisuudesta. Voi jopa sanoa, että se oli omana aikanaan klassisen liberalismin holokausti tai Gulag, aikalaisten mielessä kiistämätön todiste aatteen moraalisesta vararikosta. Marxilaisuus on huruänkyrätason vastareaktio klassisen liberalismin tosiasiallisiin ja aikalaisia aidosti kauhistuttaneisiin aikaansaannoksiin, ja miettisin itse kahteen kertaan ennen kuin alkaisin kritiikittömästi ihannoida aatetta, joka synnytti noinkin ärjyn antiteesin. 

Nythän tietysti klassisen liberalismin zombiin henkeä puhaltelevien mielestä esimerkiksi Irlannin nälänhätä johtui ja saattoi johtua siitä, että taloudellista vapautta ei sovellettu kyllin johdonmukaisesti. Se kuulostaa kuitenkin ikävästi samalta kuin kommunistien väitteet siitä, että esimerkiksi Neuvostoliiton vankileirit eivät edustaneet oikeaa kommunismia. Äänestäjänä olen puolueiden ja poliittisten liikkeiden potentiaalinen asiakas, ja minulla on sellaisena oikeus ylenkatsoa tämäntyyppisiä myyntipuheita niin oikealla kuin vasemmallakin. 

Tämän ääneen sanominen tietysti raivostuttaa monet markkinaliberalismin kannattajat haukkumaan minua kommunistiksi. Tämä on samalla tasolla kuin se, että kauppias alkaisi solvata potentiaalista asiakasta, jos tämä ei kiltisti osta mitä tyrkytetään. Sellainen kauppias ei kuitenkaan kauaa kamoja kaupittelisi. Asiakas nimittäin on aina oikeassa.

En myöskään ole hirveän ilahtunut siitä, että "yksityisyritteliäisyyden puolustaminen" liian usein käytännössä tarkoittaa valtiolle esitettyjä vaatimuksia rahoittaa kannattamatonta yritystoimintaa - amerikkalaisella iskusanalla corporate welfare eli isojen firmojen pitäminen pystyssä "fattan rahalla". Tästähän yksi esimerkki on Talvivaaran kaivos, joka on osoittautunut sekä kannattamattomaksi että ekologisesti tuhoisaksi. Kokoomuslaisista kannanotoista kaivoksen kommelluksiin saa toisinaan sellaisen käsityksen, että voi siitä huvista vähän valtion miljaartteja maksaakin kun vain vihreät saa vittuuntumaan. (Myös puheet kaivostoiminnasta "uutena Nokiana" ovat huolestuttavia, koska malmien kaivaminen maasta on matalan jalostusasteen toimintaa, jota tyypillisesti tehdään kehitysmaissa. Yhtä hyvin voitaisiin vaihtaa armeijan rynnäkkökiväärit ritsoihin ja julistaa tämän olevan modernin, ellei peräti postmodernin, aseteknologian huipentuma.)

Pienemmällä skaalalla samasta asiasta on kyse siinä, kun joku epäonniseksi osoittautuneen softafirman startannut sälli esiintyy konkkansa jälkeen suurena liikemiehenä ja saa vielä tälle showlleen yleisöä nimenomaan sellaisista piireistä, joiden pitäisi tietää paremmin. Jos joku nostetaan yksityisyritteliäisyyden mannekiiniksi, niin mieluummin joku oikeasti menestynyt yrittäjä kuin tällainen Uuno Turhapuro.

Ei silleen, etten näkisi tuota isojen firmojen pystyssäpitoakin mahdollisesti mielekkäänä, jos ison firman liiketoiminta on periaatteessa terveellä pohjalla (jos llikeidea on solidi ja järkevä, eikä kyse ole mistään Talvivaarasta) ja jos konkurssi johtaisi tuhoisiin kerrannaisvaikutuksiin (esimerkiksi tuhansien työpaikkojen menetyksiin). Mutta silloin valtion pitäisi sitten saada sanansijaa firman pyörittämiseen, aivan kuten muillakin omistajilla ja osakkailla on. 

Sekä markkinaliberalismissa että tasaverossa pidän suurimpana ongelmana sitä, että kumpikin on absoluuttinen periaate, jota ei voi käytännössä toteuttaa ja jota edes kannattajat eivät suostu noudattamaan silloin kun se maksaisi heille itselleen jotain. Markkinaliberalismin teoria voi olla se, että kannattamatonta yritystoimintaa ei tueta sen enempää kuin muutakaan yhteisillä varoilla vapaamatkustamista, mutta käytäntö pakkaa olemaan jokin Talvivaara, jonka tukemiseksi kaikki markkinaliberaaleina esiintyvät ovatkin yhtäkkiä kamalan innokkaita heittämään yhteistä rahaa (eivät toki omaansa) Kankkulan toivomuskaivoon.

Vastaavasti tasaveron kannattajat haluavat yleensä tasaveron lisäksi kaikenlaisia erillismaksuja, joita ei tietenkään saa sanoa veroiksi. Muutama vuosi sitten eräs heikäläinen julisti, että yliopisto-opiskelijoilta tulisi valmistumisen jälkeen periä erityinen koulutusmaksu. Tämä olisi tietenkin vero, mutta toisella nimellä. Todennäköisesti käytännön tasaveroyhteiskunta olisi täynnä vastaavanlaisia "maksuja", joista seuraisi de facto huomattavasti epäoikeudenmukaisempi ja jyrkempi progressio kuin mistään avoimesti progressiivisesta verotuksesta.

Juuri muuta sanottavaa minulla ei tästä asiasta olekaan, koska tietävämmät sanovat kaiken paremmin. Palaillaan asiallisempiin aiheisiin.

Såkallad marknadsliberalism har på sistone väckt diskussion både i bloggar och i tidningar. Jag förstår mig inte alls på någon sorts ekonomisk vetenskap, men däremot tycker jag att jag inte helt saknar praktiskt och sunt förnuft.

Sålunda vill jag konstatera att jag inte kan ta på allvar en politisk ideologi för vilken skatter och offentliga finanser i och för sig är någonting som bör ogillas. Om vi nu tänker på det ryska hotet så avvärjs det genom förebyggande åtgärder, dvs genom att utbilda folk till soldater och köpa vapen och annan utrustning. Det kostar pengar, och pengar växer inte på träd, inte heller får man in dem genom frivilliga donationer - utan bara som skatter.

Naturligtvis kan vi utgå från att staten endast bör uppträdas som nattvakt, dvs uteslutande svara för försvarsmakten och polisen och överlämna allt annat åt marknaden. Men det enda skälet för denna avgränsning är den klassiska liberalismens ideologiska dogmer.

Tycker man öppet att det är okej att indriva skatter för att betala för försvaret men att all annan beskattning per definitionen är någonting förkastligt så bidrar man till en onödig, skadlig och destruktiv motsättning mellan försvars- och t ex socialutgifter. I dag är det en fascistisk, reaktionär diktator som styr och ställer i Ryssland, och medlöparna till diktatorn är förmodligen fler inom extremhögern än vänstern. Det skulle sålunda finnas en välkommen chans att skapa en stark enighet bakom försvarsmaktens intressen både på höger- och vänsterhållet. Tyvärr är det inte med marknadsliberalism den enigheten kan byggas.

De marknadsliberala talar gärna om Sovjetunionen som ett varnande exempel, men det var inte ens kommunismen som var det grundläggande problemet med den sovjetiska ekonomin, utan snarare insisterandet på att försöka lösa alla problem med en ideologisk handbok från artonhundratalet. Marknadsliberal dogmatism är inte bättre än marxistisk sådan, och marknadsliberala handböcker är inte heller nyare än marxistiska. Västerländsk demokrati besegrade inte kommunismen därför att den hade bättre handböcker, utan därför att det var ett flexibelt och pragmatiskt system som kunde ge katten i handböcker.

Marxismen uppstod som kritisk reaktion på de faktiska följder som klassisk liberalism ledde till. Hungersnöden på Irland ansågs i vida kretsar ha berott på klassisk liberalism, och Karl Marx nämnde den som ett exempel på kapitalismens destruktiva natur. Man kan säga att den uppfattades som ett definitivt bevis på ideologins moraliska konkurs, ungefär som Förintelsen och Gulag-arkipelagen anses utgöra bevis på nazismens respektive kommunismens. Kort sagt är marxismen ett tokvänstervridet sätt att himla sig över någonting som berodde på klassisk liberalism och väckte genuin förskräckelse bland samtida, och jag för min del ställer mig mycket skeptisk till en idé som gav upphov till en så extrem antites. 

De som i dag vill återuppväcka den klassiska liberalismens zombie tycker säkert att t ex den irländska hungersnöden berodde på att tillräcklig ekonomisk frihet inte förelåg. Det påminner dock dessvärre om hur kommunister påstår att t ex de sovjetiska fånglägren inte representerade genuin kommunism. Som väljare är jag en potentiell kund till partier och politiska rörelser, och som kund är jag i min full rätt att ge fan i sådant här försäljningssnack oberoende av om det hörs höger- eller vänsterifrån.

Att säga det här högt får givetvis många marknadsliberala att bli rasande och kalla mig kommunist. Lika gärna kunde en köpman börja skälla ut en potentiell kund som inte snällt köper vad han får påprackat. En sådan köpman skulle snabbt vara tvungen att söka sig en ny näring, för kunder har faktiskt alltid rätt.

Det är inte heller särskilt trevligt att se att de som så gärna snackar om att försvara privat företagsamhet alltför ofta i praktiken ställer staten krav att finansiera olönsamma företagsaktiviteter, det som jänkarna kallar för corporate welfare. Paradexemplet för närvarande är gruvan i Talvivaara, som visat sig både ekonomiskt förlustbringande och ekologiskt destruktiv. Samlingspartistiska ställningstaganden till debaclet kring gruvan tyder dock på att partiet gärna betalar en massa miljarder för nöjet att gå de gröna på nerverna. (Vad jag tycker är ur rent ekonomisk synvinkel oroväckande är att gruvverksamhet kallas "ett nytt Nokia". Att bryta malm ur marken är industriverksamhet av låg förädlingsgrad, sådan som mest pågår i uländer. Lika väl kunde armén byta ut kpistarna mot slangbågar och säga att det här nu är toppen av modern, om inte postmodern vapenteknologi.)

På lite mindre skala är det någonting liknande i gång när någon kille som startat en kortlivad programvarufirma för att sen efter sin konkurs uppträda som stor affärsman och t o m får uppmärksamhet och beundran i precis de kretsar som borde veta bättre. Man är för fanken helt ute och cyklar om man upphöjer såna här grabbar till förebilder och ger katten i genuint framgångsrika företagare.

Visst är det i särskilda situationer motiverat av staten att hålla storföretag i gång med subventioner om t ex affärsidén är solid och förnuftig (dvs om det inte är någon Talvivaaragruva det är frågan om) och om en konkurs skulle innebära vittgående destruktiva följder (tusentals förlorade jobb till exempel). Men då bör staten få inflytande i hur firman styrs, precis som aktieägare brukar ha. 

Det största problemet med marknadsliberalism och platt skatt är enligt min mening att båda är absoluta principer som i praktiken inte går att förverkliga - ty inte ens anhängarna är beredda att efterleva dessa principer om de för en gångs skull innebär ekonomisk förlust för dem själva. Den marknadsliberala teorin kanske går ut på att olönsam företagsverksamhet inte ska subventioneras, eftersom fripassagerare som snyltar på gemensamma resurser inte bör tolereras, men praktiken är sen någonting i stil med Talvivaaragruvan, som alla som kallar sig marknadsliberala plötsligt är alldeles himla entusiastiska att upprätthålla med skattepengar (givetvis inte med sina egna).

På ett liknande sätt vill anhängare av platt skatt vanligen införa allehanda skilda avgifter som givetvis inte får kallas skatter. För ett par år sen förkunnade en av dem att magistrar med avslutade studier borde betala en särskild utbildningsavgift. "Avgiften" skulle naturligtvis i praktiken vara en skatt med annat namn. Sannolikt skulle "platt skatt" i praktiken leda till ett samhälle med en massa liknande "avgifter", som sedan de facto skulle medföra en mycket mera orättvis skatteprogression än någon öppet progressiv beskattningsmodell.

Mycket annat har jag inte att säga om det här, ty det finns en massa folk som vet mera om dessa saker och är bättre på att uttrycka sig. Vi ska återgå till det vanliga i min nästa drapa.

Vallankumous syö lapsensa - Revolutionen äter upp sina barn

Tässä meillä on erinomainen esimerkki siitä, kuinka vallankumous syö kirjaimellisesti omat lapsensa. "Maahanmuuttokriittinen" Facebook-ryhmä "Nelkku" esittää kuvassa Terhi Kiemungin, joka erotettiin persupiirinsä johdosta rasististen törkeyksiensä vuoksi, isänmaallisena marttyyrina ja Tiina Elovaaran maanpetturina - ilmeisesti Elovaara osallistui Kiemungin erottamiseen. Mielenkiintoistahan tässä on se, että Elovaaran isä on osallistunut juuri tämäntyyppisiin törkykampanjoihin, esim. minuun kohdistuneisiin. Onko hän nyt oman tyttärensä kimpussa?

Här har vi ett fint exempel på hur revolutionen helt bokstavligt äter upp sina egna barn. Den "invandringskritiska" Facebookgruppen "Nelkku" framställer Terhi Kiemunki, som avskedades från ledningen för sin sannfinländska lokalförening på grund av sina rasistiska fräckheter, som en fosterländsk martyr, och Tiina Elovaara som fosterlandsförrädare - tydligen var hon med och röstade för att ge Kiemunki sparken. Det intressanta är att Elovaaras far varit med om likadana svartmålningskampanjer mot bl a mig. Angriper han nu sin egen dotter?

Suomi Krimin saarena - Finland som Ön Krim

Pääsiäisen vietin venäläisen kirjallisuuden seurassa, tarkemmin sanoen Vasili Aksjonovin romaanin Krimin saari, joka oli omanlaisensa hätkähdyksen aihe kun ensimmäisen kerran näin sen Varkauden kaupunginkirjaston uutuustelineessä joskus lukiolaispoikana: kannessa nimittäin on tanskalainen Tuborg-olut kellumassa meressä, mutta sen etiketti on kirjoitettu kyrillisin kirjaimin. Siihen aikaan ajatuskin kapitalistisesta Venäjästä tuntui varsinkin YYA-Suomen ilmapiirissä miltei pornolehtimäisellä tavalla rivolta.

Romaani on syntynyt jo vuoden 1980 aikoihin, ja sitä on innoittanut seitsemänkymmenluvun vasemmistomuoti, jonka yksi ilmenemismuoto oli suomalainen taistolaisuus. Aksjonovin näkökulmasta tietenkin moinen muoti oli silkkaa hulluutta ja itsemurhaa, eikä ihme, sillä hän oli toistakymmentä vuotta Stalinin keskitysleireissä riutuneiden vanhempien jälkeläinen. Hän itse innostui ensin jazz-musiikista ja sitten vastakulttuurista laajemmin: hän liittyi stiljaga-alakulttuuriin, siis amerikkalaista rytmimusiikkia ihailleisiin ja harrastaneisiin nuoriin, ja päätyi sitä tietä toisinajattelijaksi. (Alakulttuurin nimi tarkoittaa sitä miltä se kuulostaakin, eli tyylihulluja, tyylinetsijöitä tai tyylinhakijoita. Sana on oikeastaan haukkumanimi, ja sillä oli samanlainen kielteinen kaiku kuin lättähatulla Suomessa tai raggarella Ruotsissa.)

Krimin saari kertoo sellaisesta Krimistä, joka on Venäjän sisällissodan jälkeen jäänyt valkokaartilaisten tukikohdaksi samaan tapaan kuin Taiwanista tuli ei-kommunistinen Kiina. Krimin tataarit ovat saaneet jäädä "saarelle" asumaan ja vaikuttaa sen yhteisen kulttuurin muovautumiseen; toisaalta Krimistä on tullut myös kansainvälinen kauppakeskus ja veroparatiisi, joka on houkutellut tulijoita kaikkialta. Maan viralliset kielet ovat krimintataari, venäjä ja englanti, ja Aksjonov on nähnyt vaivaa luodakseen Krimille uskottavan omanlaisensa venäjän: englantilaiset lainasanat tietysti rehottavat, mutta samalla monet tsaarinaikaiset termit ovat yhä elävää kieltä - ainakin panin merkille sanan gorodovoi, joka tarkoitti järjestyspoliisia tsaarinaikaisessa venäjässä, mutta jolla Krimin saaren maailmassa viitataan myös kilpeä kantaviin nykyaikaisiin mellakkapoliiseihin. 

Romaanin keskeiset henkilöt ovat Arseni, Andrei ja Anton, kolme sukupolvea samaa Lutšnikovin perhettä. Arseni on vanha vrevakuant (sanoista vremennyi evakuant, "väliaikainen evakko", suomentaja puhui "v.a.-evakoista") - tällä nimellä Krimin venäläiset kutsuvat itseään, koska he eivät suostu myöntämään Krimiä kodikseen, vaan puhuvat siitä evakuointileirinä ja odottavat kommunismin romahdusta ja kotiinpaluuta varsinaiselle Venäjälle. Tämä tervaskanto on rakentanut krimiläistä yhteiskuntaa toimien niin sotilaana, luennoitsijana, poliitikkona kuin liikemiehenäkin, mutta eläkepäivinään hän keskittyy pitämään hevossiittolaa, koska on muiden ansioidensa ohessa myös erinomainen hevosmies.

Anton on nuorin: kirjan alussa hän vielä keskittyy etsimään itseään kannabista polttelevana renttuna, jota kiinnostavat vain sukupuoliyhdynnät nuorten turistineitojen kanssa, mutta pikkuhiljaa hänessä herää halu myös yhteiskunnalliseen vastuunottoon. Itse asiassa hänellä on läheisempi ja syvällisempi suhde isoisäänsä Arseniin kuin isäänsä. Antonia elähdyttää jaki-aate. Jaki on slangisana, jolla tarkoitetaan Krimin sekakulttuurisia nuoria: he ovat alkaneet organisoitua poliittisesti ja vaatia virallista asemaa katujen sekakielelle. He haluavat myös Krimistä virallisesti itsenäisen tasavallan, sen sijaan että se esiintyy pelkkänä väistöalueena (esimerkiksi Krimin valtionpankkikin on vielä viralliselta nimeltään jotain sellaista kuin "Etelä-Venäjän asevoimien pankki").

Andrei on kyyninen keski-ikäinen lehtimies ja Krimin venäjänkielisen sanomalehden, "Venäläisen Kuriirin" (Russkij Kurjer) päätoimittaja, joka puolestaan on hurahtanut ideaan Krimin ja Neuvosto-Venäjän yhteisestä kohtalosta. Hän tietää kyllä Neuvostoliiton ihmisoikeusloukkauksista ja vainoista, mutta samalla häntä elähdyttää mystinen kaipuu Venäjän yhteyteen. Hän kokee huonoa omaatuntoa nähdessään Venäjän kansan kärsivän ja moittii itseään omasta etuoikeutetun venäläisen asemastaan. Naiivisti hän uskoo, että jos Krim ja Neuvostoliitto yhdistyivät, Krimin kapitalismi ja vapaus pystyvät hiivana kohottamaan Neuvosto-Venäjän suuren taikinan korkeammalle vapauden tasolle. Hän pitää tätä Krimin suurena historiallisena tehtävänä.

Kuten arvata saattaa, Krim suostuu vapaaehtoisesti liittymään Neuvostoliittoon, ja sen jälkeen neuvostopanssarit jyräävät koko saaren. Omana aikanaan tätä luettiin tosiaankin varoituksena siitä, millainen uhka naiivi vasemmistolaisuus voi olla, mutta nyt kun Venäjä on toisenlainen, lukija tulee kiinnittäneeksi huomiota aivan muihin painotuksiin. Oleellista on että myös kirjan kuvaamat neuvostojohtajat (joihin Aksjonov viittaa persoonattomilla pilkkanimillä, ikään kuin antaen ymmärtää, että kukaan ei kuitenkaan erota niitä vanhoja patuja toisistaan) toteavat kommunismin ja vasemmistolaisuuden riittämättömiksi, kun yritetään saada Krim houkuteltua antautumaan.

Sitä vastoin ajatus yhteisestä venäläisestä kohtalosta on se naula, joka vetää. Venäläinen mystiikka on paljon vahvempi kuin joukko keskenään riiteleviä kommunistipuolueita (viisikö niitä nyt siellä Aksjonovin Krimillä oli). Itse asiassa tarkastellessamme myös nykysuomalaista ja nykyeurooppalaista asennetta Venäjää kohtaan voi kysyä, eikö venäläinen kirjallisuus ja kulttuuri pohjimmiltaan vastaa aika monta megatonnia Putinin arsenaalissa.

Kirjan traagiseksi hahmoksi nousee Marlen Kuzenkov (etunimi ei ole Marlenen venäjännös, vaan miehen nimi, joka on johdettu Marxista ja Leninistä), KGB:n agentti, jonka tehtävänä on puhua Krim liittymään Neuvostoliittoon. Itse asiassa hän on työnsä ohessa kiintynyt tähän hassuun pikku tasavaltaan, sen vaurauteen, sen omituisiin etnisiin ryhmiin ja sen sekopäiseen politiikkaan. Hänellekin ajatus yhteisestä venäläisyydestä on puhutteleva ja tärkeä, ja hänelle kuolemaantuomittu Krim on kuva toisesta, mahdollisesta Venäjästä, siitä Venäjästä joka olisi voinut olla jos asiat olisivat menneet toisin. Marlen itkeä tirauttaa pari kyyneltä Krimin puolesta, mutta koska virkaveljet hengittävät hänen niskaansa ja kauhea rangaistus uhkaa maansa pettävää tiedusteluagenttia, hän ei voi irrottautuakaan.

Andrein kokemaksi kuvattu syyllisyydentunto tiedetään meiltäkin, ja se on inspiroinut monia kulttuurivasemmistolaisia lässyttävään Venäjä-myönteisyyteen vuosikymmenten ajan - myös meikäläistä silloin kun olin vielä vasemmistomuodin aivopesemä enkä osannut ajatella itse.

Krimin saarella venäläisnationalistinen oikeistokin (jonka johtajalla on parodinen aatelisnimi Ignatjev-Ignatjev, ikään kuin olisi olemassa kaksi tärkeää ja kuuluisaa Ignatjevin sukua ja asianomainen haluaisi korostaa kuuluvansa molempiin) liittyy lopulta Venäjään yhdistymistä vaativien riveihin. Krimin nationalismiin kuuluu nimittäin oleellisesti ajatus siitä, että ollaan Venäjää ja että jonain päivänä Krim liittyy takaisin Venäjään, kun kirottu kommunismi kerran kaatuu. Toisin sanoen Neuvostoliittoon liittyminen voidaan myydä äärioikeistollekin, jos se pakataan sopivasti.

Meillä Suomessa äärioikeiston piirissä puhutaan tunnetusti jo myönteisessä sävyssä mahdollisuudesta liittyä Venäjään. Yksi äärioikeiston määrittäviä piirteitä on sellaisen johtajan tai johtotahon etsintä, jonka suojeluksessa saisi tehdä mielivaltaisia julmuuksia, tappaa, raiskata ja nöyryttää kun siltä tuntuu. Sadismi ja sadistisen nautinnon haku on ihmisen alkukantaisimpia impulsseja, ja tämän vietin kahlitseminen on tärkeä osa sivistystä ja sivilisaatiota.

Totalitarismia ei voi kaupata ihmisille totalitarismina, kertomalla heille että meillä on nyt tällainen hieno aate, johon kuuluu että luovutte ihmis- ja kansalaisoikeuksistanne ja alistutte meidän määräyksiimme. Ehei. Totalitarismia kannatetaan vain jos se koetaan vapautuksena. Totalitaristinen johtaja esiintyy siksi vapauttajana, joka ottaa pois moraalin kahleet ja antaa kannattajiensa heittäytyä täysin sadistisen julmuutensa vietäviksi.

Under påskhelgerna ägnade jag mig åt rysk litteratur: närmare bestämt läste jag igenom Vasilij Aksionovs roman Ön Krim. När jag första gången såg boken på nyhetsstället på stadsbiblioteket i Varkaus var det på åttiotalet, och jag måste ha varit en gymnasiegosse. Pärmbilden på den finska översättningen kändes på den tiden lite skakande: den visar nämligen en Tuborgflaska flytandes på havet, men med en i kyrilliska bokstäver tryckt etikett. På den tiden kändes tanken på ett kapitalistisk Ryssland oanständigt som en porrtidning, uppvuxen som man var i VSB-Finland.

Romanen har uppstått redan kring år 1980, och den har inspirerats av den förskräckelse som Aksionov upplevde när han mötte det sjuttiotalets vänstermode som här hos oss bland annat representerades av den taistoitiska stalinismen. Det modet hade Aksionov inte mycket till övers för, eftersom hans föräldrar hade förlorat mer än tie år av sitt liv i Stalins fångläger. Aksionov själv började sin dissidentbana som jazzmusiker, och det var genom musiken han blev intressant av subkulturer: han anslöt sig till de unga rebeller som kallades stiljagi, alltså stilsökare eller stilgalna - ordet har samma ogillande ton som finskans lättähattu eller det rikssvenska raggare. Stiljagi var unga människor förtjusta i amerikansk rytmmusik, och det var de som öppnade Aksionov dörren till oliktänkeri.

Ön Krim beskriver ett Krim som efter ryska inbördeskriget förblivit en vitgardistisk stödjepunkt ungefär som Taiwan på sin tid kom att bli det icke-kommunistiska Kina. Krimtatarerna har fått stanna kvar och lämna sitt bidrag till den gemensamma kulturen; å andra sidan har Krim också blivit ett internationellt handelscentrum och skatteparadis som lockat till sig nykomlingar från hela världen. De officiella språken är ryska, engelska och krimtatariska, och Aksionov har verkligen lagt sig vinn om att skapa en trovärdig "krimryska": språket i boken vimlar givetvis av engelska ord, men dessutom är många tsartida termer alltjämt levande: jag lade åtminstone märke till gorodovoj, som på tsartida ryska betecknar ordningspolis, men som i romanens värld också används om moderna sköldbärande kravallpoliser.

De centrala personerna i romanen är Arsenij, Andrej och Anton - tre generationer i samma Lutjnikovfamilj. Arsenij är en gammal "vrevakuant" (från ryska vremennyj evakuant, tillfälligt evakuerad) - det här är så Krimryssar kallar sig, ty de vill inte acceptera Krim som sitt hem, utan ser det som ett evakueringsläger där de bara tänker stanna tills kommunismen rasar och de kan återvända till egentliga Ryssland. Krutgubben Arsenij har varit med om att bygga upp samhället på Krim på många olika sätt: han har varit verksam som soldat, föreläsare, politiker och affärsman, men sina gamla dar tillbringar han som hästuppfödare, eftersom han förutom sina övriga förtjänster också är en hyvens hästkarl.

Anton är den yngste: i upptakten till romanen är han fortfarande bara en cannabisrökande festprisse som inte intresserar sig för något annat än samlag med unga kvinnliga turister, men så småningom börjar han känna sig dragen till samhälleligt ansvarstagande. I själva verket har han ett närmare och djupare förhållande till sin farfar Arsenij än till sin far. Anton besjälas av jakiideologin. Jaki är ett slangord som används om den unga, kulturellt blandade generationen på Krim: de har börjat organisera sig politiskt och ställa krav på officiell ställning för det blandade gatuspråket. De vill också utropa Krim till en officiellt självständig republik i stället för att låta ön framträda som ett rent evakueringsområde (t o m statsbanken i republiken kallar sig fortfarande "banken för de väpnade styrkorna i Sydryssland").

Andrej, Arsenijs son och Antons far, är en cynisk medelålders journalist och chefredaktör för Krims ledande ryskspråkiga tidning, "Ryska Kuriren" (Russkij Kurjer). Han är naivt förtjust i idén om Krims och Sovjetrysslands gemensamma öde. Han är medveten om hur illa de står till med mänskliga rättigheter i Sovjet, men samtidigt känner han en mystisk längtan till Ryssland. Han lider av samvetskval när han ser hur ryska folket lider under kommunismens ok och vältrar sig i självförebråelser över sin egen ställning som privilegierad krimryss. Naivt inbillar han sig att Krims kapitalism och frihet kommer att som jäst höja den stora ryska degen på en högre nivå, och det här tycker han är Krims stora historiska uppdrag.

Som man kan gissa går Krim till slut med på att annekteras av Sovjetunionen, och sen kommer pansarvagnarna och tar brutalt över hela ön. På sin tid lästes romanen som en varning för det hot som naivt vänstertänkande kan innebära, men i dag, när Ryssland har annan sorts ideologiska förtecken, känner sig läsaren föranledd att uppmärksamma andra teman. Det är relevant att även sovjetledarna i boken (som Aksionov bara omtalar med opersonliga öknamn, antagligen därför att ingen människa ändå kan skilja på de där gamla gubbarna på läktaren) konstaterar att kommunism och vänsterradikalism inte räcker till när det gäller att övertala krimborna till att ge sig.

Det dragplåster som fungerar är däremot idén om det gemensamma ryska ödet. Rysk mystik är starkare än fem kommunistpartier (det var väl fem?) som inte kan bli överens om någonting. De attityder som dagens upplysta européer och finländare hyser gentemot Ryssland ger faktiskt vid handen att rysk litteratur och kultur motsvarar många megatonn i Putins vapenarsenal.

Den mest tragiska gestalten i boken är onekligen den sovjetiske agenten Marlen Kuzenkov (Marlen är ett manligt namn baserat på Marx och Lenin), vars uppdrag det är att övertala Krim till att ansluta sig till Sovjet. Men under sitt arbete har han kommit att fatta tycke för denna roliga lilla republik, dess rikedom, dess besynnerliga etniska grupper och dess helgalna politik. Även han känner sig tilltalad och attraherad av idén om en gemensam ryskhet, och för honom är det dödsdömda Krim bilden av ett annat möjligt Ryssland, ett Ryssland som kanske hade kunnat uppstå om historien valt en annan rutt. Han är beredd att lite begråta Krim, men kollegorna flämtar honom i nacken och ett horribelt straff hotar en underrättelseagent som förråder sitt land - därför kan han inte heller ge katten i sitt uppdrag.

De skuldkänslor som i boken drabbar Andrej är kända även hos oss och ligger bakom den sliskiga Rysslandvänlighet som utmärkt flera generationer vänstervridna kulturmänniskor - inklusive er ödmjuke tjänare som skriver dessa rader när han ännu var hjärntvättad med gångna tiders vänstermode och inte kunde tänka själv.

Ön Krim har också sin rysknationalistiska extremhöger, vars ledare lystrar till det parodiska adelsnamnet Ignatiev-Ignatiev - idén är att det kantänka finns två viktiga och berömda ätter Ignatiev och att vederbörande vill framhäva att han tillhör båda. Men även extremhögern ansluter sig till slut till kravet på återförening med Ryssland. Krimnationalismen går ju ut på att se sig som en sorts ryssar och att Krim en gång - helst givetvis efter den förbannade kommunismens fall - kommer att återvända till Ryssland. Återföreningen kan alltså säljas även till extremhögern, om förpackningen är lämplig.

Här i Finland förekommer det redan mycket positiva yttranden inom extremhögern om Ryssland som ett tänkbart framtida moderland. Ett av de definierande dragen hos ytterhögern är sökandet efter en ledare eller en överhet under vars beskydd man kunde begå godtyckliga grymheter, döda, våldta och förnedra som man vill. Sadism och sadistisk njutningsvilja är elementära mänskliga impulser, och likaså handlar civilisation innerst inne om att stävja och tygla denna impuls.


Totalitarism kan inte säljas till människor som totalitarism, genom att förklara för folk att vi här liksom har en jättefin ideologi som går ut på att ni avsäger er era mänskliga och medborgerliga rättigheter och underkastar er våra beslut. Nähä. Totalitarism får anhängare bara om den uppfattas som befrielse. Den totalitära ledaren uppträder därför som en befriare som spränger moralens bojor och låter sina anhängare ohämmat ägna sig åt sadistisk grymhet.

"Kristittyjen vaino" - "Förföljelser mot kristna"

Soinin rukouskokous, josta ulkoministerinkorvike itse joutui jäämään pois Herran lyötyä hänet maahan rangaistukseksi kaikista synneistä ja kyynisistä ilkitöistä, on tietysti taas yksi maanpetoksellisuuteen asti vierasperäinen istute Suomi-neidon lihassa, mutta voi siitä toki pari sanaa sanoa. Joku kyseiseen pikkubilderbergiin osallistuva sanoi anonyymisti, että kristittyjä Suomessa muka vainotaan ja että kristinusko pitäisi saada näkymään suomalaisessa politiikassa.

No, tämähän on sitä tavallista roskaa, jota kristillisbreivikistiseltä äärioikeistolta kuulee päntiönään. Ennen muuta he eivät koskaan hyväksy "kristillisiksi" ketään muuta kuin kaltaisiaan äärioikeistolaisia, ja varsin usein he leimaavat kristillisyyden vainoojiksi ne, jotka uskovat tai tulkitsevat uskoa toisella tavalla - ja avoimesti, Raamattuun vedoten, rohkenevat kyseenalaistaa heidän tulkintansa. 

Meidän luterilaisten regimenttioppi on myös heille vieras. Regimenttioppi on turhan huonossa maineessa, koska sen ymmärretään tarkoittavan vain epäkriittistä alistumista sille esivallalle, joka ei kanna miekkaa turhaan. Kuitenkin regimenttiopilla tarkoitetaan myös sitä, että Jumala hallitsee maailmaa ja huolehtii siitä myös maallisia teitä. Regimenttiopin puitteissa kristityn on mahdollista hyväksyä kristillisen moraalin mukaiset hyvät teot Jumalan vaikutukseksi yhteiskunnassa silloinkin kun niitä tekee muslimi tai vaikka ateisti.

Juuri tämä on "kristillisille" fundamentalisti-breivikisteille äärimmäisen vastenmielistä. Esimerkiksi surullisen kuuluisan Left Behind -kirjasarjan sanomana on, että muiden kuin kristittyjen pyrkimys maailmanrauhaan on pahasta. Maailmanrauha ym. hyvät asiat ovat sallittuja vain Jumalan ylimaallisen sekaantumisen tuloksena, kun Herra rakentaa uuden taivaan ja uuden maan. Kaikki muut yritykset rakentaa maailmanrauhaa ja tehdä maailmasta oikeudenmukaisempi ovat vain saatanan harhautusta. Pelle Miljoonaa siteeratakseni, tällaisten "kristittyjen" mielestä kauheimmat synnit ovat rakkaus, hyvä tahto ja ystävyys, paitsi jos rakkaudella, hyvällä tahdolla ja ystävyydellä on näiden kristittyjen oman uskonyhteisön siunaus - silloin ne ovat Jumalan työtä, mutta vain silloin.

Käytännössä tällaisesta "kristillisyydestä" tulee siis vain jonkinlaista vapaaehtoista poliisitoimintaa, jonka tarkoituksena on estää kaikkia Jeesuksen ryhtiliikkeeseen kuulumattomia harjoittamasta hyviä tekoja, koska ilman Jumalan sertifiointia hyvät teot ovat pahoja, jumalattomia ja saatanallisia. Sitä paitsi tietysti sellaiset hyvät teot, joista joku muslimi hyötyy, ovat näille "kristityille" jotain niin törkimysmäistä, että he tikahtuvat raivoonsa.

Muistutan taas kerran, mitä se tarkoitti, että Jeesus valitsi lähimmäisenrakkauden esikuvaksi samarialaisen. Koulun uskonnonopetus ei selittänyt riittävän hyvin, mitä samarialainen tarkoittaa. Samarialaisuus on eri uskonto kuin juutalaisuus, vaikkakin läheistä sukua juutalaisuudelle - samalla tavalla kuin islam on eri uskonto kuin kristinusko, mutta sille läheistä sukua. Laupias samarialainen on nykyeurooppalaisessa tilanteessa ja nykysuomalaisissa olosuhteissa laupias muslimi, tai vaikka laupias somalialainen.

Mutta tämä on taas yksi esimerkki siitä, että kristinusko itse asiassa on radikalismia. Se on pelottavaa radikalismia, joka vaatii meiltä kaikilta omien ennakkoluulojemme ja pelkojemme kyseenalaistamista. Ne, jotka äänekkäimmin ja kiukkuisimmin julistavat olevansa kristittyjä, ovat kaikkein haluttomimpia tekemään kuten Jeesus olisi tehnyt. Mutta tämäkään ei tietysti olisi Jeesusta ihmetyttänyt, sillä Hän kyllä tunsi oman aikansa ulkokullatut fariseukset ja kertoi meille jo etukäteen, mitä sellaisista pitäisi ajatella.

No, täytyy toki myöntää, että kristillisillä breivikisteillä on oma perverssi versionsa regimenttiopista: heidän "kristillisyytensä" on vihaa maahanmuuttajia, islamia ja akateemisuutta kohtaan, siihen heidän Jumalansa heitä käskee; ja kun joku tunnustautunut ateisti, vaikkapa Jussi Halla-aho vuosia sitten teekkareiden "Ristin killan" Cross Section -lehden muslimivihanumerossa "Kuoleman kuunsirppi", julistaa samaa vihaa, nämä fundamentalistit kyllä kelpuuttavat asianomaisen oppi-isäkseen. 

Oikeastaan se virka, joka Jumalalla on näissä porukoissa, on toimia irrationaalisen vihan perusteluna. Kun kanssamme on Jumala, ken meiltä voiton estää? - siteeratakseni Lutheria. Kun uskonnollisten äärioikeistolaisten kanssa heidän mielestään on Jumala, heillä on lupa tehdä mitä tahansa. Jos he vaikka leikkaavat maahanmuuttajien lapset elävältä kappaleiksi, he eivät koe syyllistyvänsä rikokseen, koska heidän mielestään Jumala on antanut heille luvan.

Samankaltaisuus islamistiseen fundamentalismiin ei tietenkään ole mikään sattuma. Itse asiassa opimme paljon islamistisesta terrorismista vain tarkkailemalla omien breivikistiemme edesottamuksia.

Timo Soini var med om att organisera någon sorts bönemöte, men fick sjukskriva sig från mötet, eftersom han råkade ut för ett gudagivet syndastraff. Bönemötet är givetvis bara ett nytt främmande implantat i fosterlandets kropp, men ett par ord kan jag ändå säga om det. Någon mötesdeltagare sade nämligen anonymt till medierna att kristna förföljs i Finland och att kristen tro borde spela en synligare roll i finländsk politik.

Nåja, det här är precis samma smörja som den kristlig-breivikistiska extremhögern alltid orkar pracka på oss. För dem är bara deras gelikar som är "kristna" och "troende". Om någon av oss kättare öppet och med bibliska argument ifrågasätter deras tolkning av religionen så är det "förföljelse".

Tvåregementsläran, som vi lutheraner omhuldar, är också främmande för dem. Läran har ett alltför dåligt rykte, eftersom folk ofta tror att den bara innebär okritisk underkastelse under den överhet som icke bär sitt svärd förgäves. Dock betyder tvåregementsläran också att Gud inte bara styr världen med sin kyrkliga eller religiösa, utan också med sin världsliga hand. När en muslim eller en ateist genomför gärningar som motsvarar kristlig moral kan sålunda den kristne, enligt denna lära, acceptera detta som ett tecken på Guds inflytande på samhället.

Det är precis det här som fundamentalistisk-breivikistiska "kristna" inte kan tolerera alls. Tänk t ex på den illa beryktade bokserien Lämnad kvar, enligt vilken de icke-kristnas strävanden till världsfred är av ondo. Världsfred och liknande saker är tillåtna bara som en följd av gudomligt ingripande, när Herren skapar en ny himmel och en ny jord. Alla andra försök att göra världen rättvisare är bara djävulsk villfarelse. För att citera den finske punksångaren Pelle Miljoona: de förskräckligaste synderna heter kärlek, välvilja och vänskap, åtminstone om man frågar dylika kristna - bortsett från den kärlek, välvilja och vänskap som kantänka råder i deras eget trossamfund - då men bara då är det Guds hantverk.

I praktiken handlar dylik "kristlighet" bara om att som någon sorts frivilliga poliskonstaplar angripa alla som ägnar sig åt goda gärningar utan att vara inskrivna medlemmar i deras egen trossekt, ty goda gärningar är onda, gudlösa och djävulska, om de inte har Guds certifikat. Sådana goda gärningar som någon muslim vinner på är för dessa "kristna" givetvis någonting så drummelaktigt att de bara väcker hämningslöst raseri.

Jag vill än en gång påpeka vad det betydde att Jesus framhöll en samarit som förebild i barmhärtiget. Religionsläraren i skolan klarade inte av att förklara vad samariter egentligen är. Den samaritiska religionen är mosaisk, men inte judisk - ungefär som islam inte är en kristen sekt, men är nära släkt med kristendomen. Den barmhärtige samariten är i dagens europeiska situation och under dagens finländska förhållanden en barmhärtig muslim, eller kanske en barmhärtig somalier.

Men det här visar bara en gång till att kristen tro egentligen är någonting radikalt. Det är en skrämmande radikalism som kräver att vi ifrågasätter våra fördomar och vår skräck. De som mest högljutt förkunnar sig vara kristna är minst villiga att göra det Jesus hade gjort. Men detta skulle minsann inte ha förvånat Honom, ty Han visste allt om sin egen tids skenheliga fariséer och förklarade för oss på förhand vad man borde anse om dem och deras likar.

Nåja, man måste medge att kristliga breivikister har sin egen perversa version av tvåregementsläran: deras "kristlighet" har inget annat innehåll än ett glödande hat mot invandrare, islam och akademisk utbildning, det är deras lag och profeter, och när någon praktiserande ateist, som t ex Jussi Halla-aho för ett antal år sen i de kristna teknologistuderandenas bulletin Cross Section, sprider samma hat, duger han nog till lärofader åt dessa fundamentalister.

Det enda breivikisterna behöver Gud till är att rättfärdiga deras irrationella hat. Gud är för dem deras general, härskarornas segerrike Gud. När de anser sig ha Gud på sin sida innebär detta att de får göra vad som helst, att krigets lagar inte gäller för dem. Om de så skär levande invandrarbarn i stycken uppfattar de detta inte som ett brott, eftersom Gud tillåter det för dem. 

Likheterna mellan denna breivikism och muslimsk fundamentalism är givetvis inte en slump. I själva verket lär vi oss en hel del om islamistisk terrorism om vi bara observerar våra egna breivikister.