maanantai 20. helmikuuta 2006

Kieliin liittyviä mielikuvia

Englanti: Englanti on aina tuntunut jokseenkin sieluttomalta. En muista, milloin olisin pitänyt englantia minään muuna kuin amerikkalaisen tusinaviihteen puurokielenä. Joku Tolkien onnistui tekemään englannista hetken aikaa persoonallisen kielen. Orwell, joka on tuomiopäivänprofeetan ja sosialistin naamionsa alla vanhaa hyvää Englantia takaisin haikaileva nostalgikko, onnistui hetkeksi aikaa liittämään omaan sujuvaan ja konstailemattomaan kieleensä hyvin eloisia assosiaatioita sateensyömiin punatiilisiin taloihin. Itse asiassa jopa Katalonia, Kataloniaa englanniksi lukiessani espanjalaiset maisemat jäivät mielessäni kokonaan punaisten tiilitaloketjujen varjoon. Orwell tuntui olevan mitä suurimmassa määrin väärä mies kertomaan Espanjasta. Itse asiassa ajattelin aina, että hänen juoksuhautaansa satoi ja että Espanjassa oli muka koko ajan pimeää ja kaamos. Tai sanotaan vaikka näin, että kun Orwell pääsi rintamalta lomille Barcelonaan, siellä oli valoisaa ja paistoi aurinko. Mutta heti kun hän lähti rintamalle, siellä oli koko ajan pimeää ja satoi. Englantilainen toi sateen mukanaan.

Yleensäkin olen aina ajatellut, että Englannissa on sateen lisäksi myös pimeää. En todellakaan tiedä, miksi.

Mitä sitten Yhdysvaltoihin tulee, ajattelen sitä aina valkoisen roskaväen maana. En hienostuneesti kokaiinia nuuskivien kaupunkilaisten, en pyssyjä paukuttelevien lännenmiesten, en maaseudun mustien enkä suurkaupunkien etnojengien, vaan flanellipaitoihin ja farkkuihin pukeutuneiden etelävaltioksi tai keskilänneksi murtavien proletaarien maana. Amerikanenglanti on pikkukaupunkilaisen työväen kieltä. Flanellipaitainen farkkumies haukkuu toista flanellipaitaista farkkumiestä hinttariksi amerikan kielellä. Syntyy tappelu, jossa käytetään äärimmäistä raakuutta ja väkivaltaa, ja alaluokkaiset kirosanat sinkoilevat. Miehet kannustavat tappelijoita, toinen huitoo pirstotulla pullolla, toinen puukolla. Lopulta toinen miehistä onnistuu silpomaan toisen vatsan auki, sinervät suolet nuljahtavat kartanolle ja henki maalle. Sheriffi, joka edustaa ylintä esivaltaa, antaa kuitenkin armon käydä oikeudesta eikä vangitse voittajaa murhasta epäiltynä, koska tappelu oli näyttävä julkinen huvi ja koska voittaja sentään on aina voittaja. Voittaja saa palkinnoksi prinsessan ja puoli valtakuntaa. Prinsessa on tupakoiva, Kuulutuksen koulutusohjelma -blogin pitäjää muistuttava tarjoilija, ja puoli valtakuntaa on hyvä työpaikka ojankaivajana. Ojankaivuun työkaluna käytetään lusikkaa. Näin hyvistä alkuasemista onkin mukava aloittaa amerikkalaisen unelman toteuttaminen.

Mitä sitten tulee nuoruuteni yliopistokemian oppikirjojen englantiin, se ei tietenkään ole kieli, vaan tiedeyhteisön latina, jota kukaan ei oikeasti puhu.

Ruotsi: Ruotsia vihataan kanallis- ja ankallismielisissä piireissä siksi, että se tekee suomen oikeastaan tarpeettomaksi. Erillisen kielen olemassaolo on tarpeellinen siksi, että sillä voidaan sanoa jotain kulttuurispesifistä, mille ei muissa kielissä ole sanoja, esim. "sauna" tai "mämmi". Koska ruotsissa on mm. sanat "bastu" ja "memma", se soveltuu suomalaisen kulttuurin spesifiseksi ilmaisuvälineeksi yhtä hyvin kuin suomi: suomeksi ei voida sanoa mitään, mitä ei voitaisi sanoa ruotsiksi. Suomessa on toki väkevämmät kirosanat, mutta ne on jo lainattu ruotsiin.

Saksa: Saksaan liittyy erottamattomasti kaikenlainen kahdeksankymmenlukulainen vasemmistolainen yhteiskuntakritiikki ja mielenosoittaminen: Bürgerinitiative, Umweltschutz, Protestaktion, Demo, Chaot. Sekä tietenkin se, mitä Pahkasiassa vuosia sitten kutsuttiin Perliinin urpaaniksi angstiksi. Emmekä tietenkään saa unohtaa räikeästi maalattuja, huorahtavia nuoria naisia, jotka ovat deftig ja kess ja vielä mummoiksi rupsahdettuaan puhuvat Marlene Dietrichin äänellä. Itse asiassa minun mielessäni saksalla ja Saksalla on pohjimmiltaan samanlainen mannereurooppalaisen dekadenssin maku, jonka useimmat liittävät ranskaan: Saksassa poltetaan kannabista, naidaan ja vieläpä rehvastellaan omalla nainnilla tavattoman mauttomasti. Ystävämme Arawn sanoo, että saksa kuuluu ehdottomasti vain sodankäyntiin ja pornoon. Sodasta en menisi sanomaan, mutta pornon suhteen hän on oikeassa. Oikean pornon, siis itse Pornouden todellisen inkarnaation, tulee olla saksaksi dubattua nuhjuista autotallikamaa. Mutta pornon lisäksi saksaan liittyy vielä tietynlainen urbaanin elämän ylistys ja sen esittäminen kotoisana: Das macht die Berliner Luft, Luft, Luft mit ihrem holden Duft, Duft, Duft! Tässä laulussa on jotenkin, heh, die richdiche Einschdellunk. Vain saksalainen osaa laulaa noin hilpeästi ja romantisoiden savusumuisesta suurkaupunki-ilmasta.

Maalainen sanoi jossain erotiikkapläjäyksessään päässeensä ekokyläaikoinaan panemaan sekä saksalaista lesboa että tämän nuorta suomalaista tyttöystävää. Tuntuu jokseenkin sopivalta ja asiaankuuluvalta, että kyseinen naiseläjä oli juuri saksalainen. Jos hän olisi ollut esimerkiksi ranskalainen, se vaikuttaisi epämääräiseltä tyylirikolta.

Islanti: Islanti ei todellakaan ole mitään verentahrimien viikinkien kieltä. Islantiin kuuluu huumori ja hauskuus aivan sisäänrakennettuna. Kaikki, mitä islanniksi sanotaan, on joko reilusti vitsikästä, niin että koko ronski merimiessakki purskahtaa höröttävään nauruun, tai sitten savolaisella tavalla salanokkelaa. Islanti ei tunnetusti virallisessa muodossaan suvaitse lainasanoja. Käytännössä islantikin ottaa joskus jotain tarvitsemaansa englannista tai vieraista kielistä yleensäkin. Islantiin lainataan sanoja sillä tavalla, että lihaksikas, väkivaltainen merimies sylkäisee kouriinsa, tarttuu vierasperäistä sanaa kurkusta kiinni, hakkaa sitä rantakalliota vasten kirouksia huutaen (islanti on niitä harvoja kieliä, joissa on oikeasti yhtä hyvät ja väkevät kirosanat kuin suomessa), ja siitä vähästä, mikä jää jäljelle, väännetään laivaan kittiä, jota käytetään väärässä tai odottamattomassa kohdassa. Tästä esimerkkeinä mainittakoon islannin sana demarille, krati, joka tulee tietysti sosiaalidemokraatista, sekä hupaisa verbi teika, joka tulee englannista (take), mutta joka islannissa tarkoittaa yksinomaan pummilla matkustamista auton takapuskurista roikkuen (tämä vaarallinen leikki on kaikkien niiden islantilaisten nykykirjailijoiden mukaan, joiden etunimi on Einar, varsin suosittu esimurrosikäisten poikien tapa osoittaa miehuullisuuttaan toisille samanlaisille julleille).