Viimeisin uutinen Ruotsista: Tiina Rosenberg on plagioinut suuren osan akateemisista meriiteistään - sisällyttänyt kirjoituksiinsa suoria pitkiä lainauksia osana leipätekstiä merkitsemättä niitä lainauksiksi. Gudrun Schyman parkuu, että tällainen on merkki naisvihasta, kun yhä feministipuolueen aktiivien kimppuun käydään milloin akateemisten meriittien, milloin sairaslomien väärinkäytön nojalla. Juu, onhan se kamalaa kun hänkin joutui vastuuseen omista veronkierroistaan. Silti näkyy jonkinlainen poliittinen uskottavuus säilyneen ainakin kohderyhmän keskuudessa.
Kun mies syyllistyy siihen, se on rikos tai ainakin epäeettistä toimintaa ja merkki korruptoituneisuudesta. Kun nainen syyllistyy siihen, se on annettava vaieten anteeksi, koska muu olisi naisvihaa ja antifeminismiä.
torstai 6. lokakuuta 2005
Öyhöttäjät öylöiset
Though I have locked my gate on them,
I pity all the young,
I know what devil's trade they learn
From those they live among,
Their drink, their pitch-and-toss by day,
Their robbery by night;
The wisdom of the people's gone,
How can the young go straight?
- William Butler Yeats, Three Songs to the One Burden
Öylön annoin periksi kiusaukselle syödä töiden jälkeen pikaruokapaikassa, mikä oli kyllä vihoviimeistä - pitäisi lopultakin ruveta syömään kiinalaisten asiallista ja maukasta kotiruokaa halvalla, niin ei tulisi iltanälkä. Istuskellessani McHeraldsin (purilaispaikan nimi muutettu) tiloissa kauppakeskuksessa, kohdassa, joka jossain määrin toimii läpikulkupaikkana, jouduin öyhöttäjälauman piirittämäksi. Öyhöttäjät olivat noin seitsemäntoistavuotiaita nuoria, jotka olivat pukeutuneet prameilevan provokatorisesti - muutakaan tapaa luonnehtia sitä en keksi - ja suurin osa heistä kuului maahamme Punjabista jo satoja vuosia sitten saapuneeseen etniseen vähemmistöön. Tosin joukossa oli myös muita pienempi, nahkarotsiin sonnustautunut blondi, jonka oletan kuuluneen samaan sukupuoliyhtymään jonkun jengin pojan kanssa.
Porukka parveili aikansa ympärilläni ilmeisenä tarkoituksenaan haastaa riitaa, yksi koetti napata mukaansa kakkupalani, jollaisen olin ostanut kahvin kanssa, toinen huomautteli rintataskussani olevasta kynärivistä. Olo oli melkoisen epämukava - äskettäinhän jokin jengi tappoi Helsingissä minun ikäiseni miehen provosoituaan tämän sanaharkkaan kanssaan. Tiedä vaikka tätä sakkia olisi ärsyttänyt se, että luin kirjaa, tosin vain englanninkielistä pokkaria (Philip Rothin erinomaista romaania The Plot against America, joka on nyt saatavana taskukoossa, aion antaa omani Marialle kun saan sen kunnolla luetuksi) - ehkä lukeminen hampurilaisbaarissa lasketaan Öyhölänmaassa jonkinlaiseksi etikettivirheeksi. Kyllähän tuollaisessa tilanteessa tulee helposti ns. äitiä ikävä, mutta aikansa paikalla parveiltuaan jengi loittoni matkoihinsa.
Joku pesunkestävä rasisti alkaa tässä kohtaa mutista jotakin siitä, kuinka romanien, somalien sun muiden arabien "kulttuuri" johtaa heidät rikolliseen ja vaaralliseen jengikäyttäytymiseen. Minä en muotoilisi asiaa läheskään tuolla tavalla. Kun minä olin nuori, näitä samoja lössejä oli aivan yhtä paljon, vaikka etnisesti erilaista väkeä ei riittänyt edes neekerinpusujen mainoksiin, saati sitten omiksi huligaanisakeikseen. Ja kyllä ne jengit silloinkin syyllistyivät järjettömiin väkivallantekoihin, jopa murhiin. Toisin sanoen tällaisten retku- ja hengailijapoppoiden touhut ovat mitä suurimmassa määrin suomalaista kulttuuria.
Nuoret eivät koskaan ole erityisen innovatiivisia ja luovia. Jos joku väittää nuoria ennakkoluulottomiksi, hän on vaarallinen paskapuheen tartunnanlähde, joka pitää sulkea kuristushuoneeseen. (Selitys: Pienenä, kun kuulin puhuttavan kuritushuonerangaistuksista, luulin, että sana oli kuristus- eikä kuritushuone, ja oletin, että kuristushuone on paikka, jossa vankeja päivästä toiseen kuristetaan henkihieveriin kerran toisensa jälkeen oleellisena osana rangaistusta.) Todellisuudessa nuoret ovat yleisesti ottaen hölmöjä, konformistisia ja ohjailtavissa esim. mainoksilla. Eriasteiset mutiaiskansallisuudet eivät tässä suhteessa mitenkään eroa syntyperäisistä suomalaisista. Kun niiden edustajat tulevat ihmisen ikäkausista siihen kiistattomasti aivottomimpaan ja vastenmielisimpään, jota myös puberteetiksi karahteerataan (puberteetin olemuksen kiteyttivät kiistattomasti sarjakuvapiirtäjät Ave ja Ave Koskela seuraavaan repliikkipariin: Päivää, tohtori. Kun tällä meidän pojalla olisi tämä puberteetti... - Puberteetti!?! KAUHEAA!!! Aloitamme hoitotoimenpiteet välittömästi!), he pyrkivät toki parhaansa mukaan sosiaalistumaan suomalaisiksi jäljittelemällä sitä teini-ikäisten ihmisten käyttäytymismallia, joka Suomen oloissa on käytännössä menestyksekkäin, arvostetuin ja helpoimmin jäljiteltävissä. Se on tietenkin väkivaltaisen katuöyhöttäjän malli.
Maahanmuuttajien ja vähemmistöjen kulttuurista ja sen aiheuttamista ongelmista kitiseminen menee sikäli maalin ohi, että jengiytyvien nuorten somalien, romanien ym. väkivaltainen, provosoiva ja rehentelevä käytös on ja voi olla ainoastaan meidän oman kulttuurimme karrikoitu peilikuva. Asianomaisten nuorten oma perhekulttuuri on tunnetusti varsin patriarkaalinen ja kurinalainen. Se, mitä he tekevät rellestäessään kadulla, on heidän yrityksensä jäljitellä sitä, mitä suomalaiset heidän mielestään näyttävät tekevän kadulla. Hehän nimenomaan pyrkivät parhaansa mukaan vapautumaan omasta kulttuuristaan suomalaisiksi. Mutta ainoa suomalaisuuden malli on Öyhönmäen alaluokan humalainen öykkäröinti, arvaamattomuus ja väkivaltaisuus.
Tästä tulin taas tänään tietoiseksi palatessani kotiin työväenopiston iirin jälkeen (väki tuntuu putoilevan kärryiltä, ensi viikolla on keskityttävä kertaamaan jo opittua). Vaikka oli torstai-ilta, kaduilla vallitsi jo kahdeksan aikaan raittiusmiehen hermoille kovasti käyvä kännimölinä ja öyhötys. Ohi kulki nuorten reipasliikkeisten ihmisten seurueita, jotka olivat pahoinpidelleet niin naamansa kuin tukkansa intiaanien sotamaalausta muistuttavaan kuntoon värjättyine kampauksineen ja lävistyksineen.Kaikkein eniten minua kuitenkin hermostutti ns. keskiluokkaisten ihmisten väkivaltainen nauru. Siis väkivaltainen. Humalaiset ihmiset nauraa hörisemässä epämiellyttävän katkeralla äänellä, ikään kuin koko ajan valmiina ylittämään ilonpidon ja väkivaltaisen reuhaamisen rajan, joka on liuennut kokonaan vahvana liuottimena tunnettuun etanoliin.
I pity all the young,
I know what devil's trade they learn
From those they live among,
Their drink, their pitch-and-toss by day,
Their robbery by night;
The wisdom of the people's gone,
How can the young go straight?
- William Butler Yeats, Three Songs to the One Burden
Öylön annoin periksi kiusaukselle syödä töiden jälkeen pikaruokapaikassa, mikä oli kyllä vihoviimeistä - pitäisi lopultakin ruveta syömään kiinalaisten asiallista ja maukasta kotiruokaa halvalla, niin ei tulisi iltanälkä. Istuskellessani McHeraldsin (purilaispaikan nimi muutettu) tiloissa kauppakeskuksessa, kohdassa, joka jossain määrin toimii läpikulkupaikkana, jouduin öyhöttäjälauman piirittämäksi. Öyhöttäjät olivat noin seitsemäntoistavuotiaita nuoria, jotka olivat pukeutuneet prameilevan provokatorisesti - muutakaan tapaa luonnehtia sitä en keksi - ja suurin osa heistä kuului maahamme Punjabista jo satoja vuosia sitten saapuneeseen etniseen vähemmistöön. Tosin joukossa oli myös muita pienempi, nahkarotsiin sonnustautunut blondi, jonka oletan kuuluneen samaan sukupuoliyhtymään jonkun jengin pojan kanssa.
Porukka parveili aikansa ympärilläni ilmeisenä tarkoituksenaan haastaa riitaa, yksi koetti napata mukaansa kakkupalani, jollaisen olin ostanut kahvin kanssa, toinen huomautteli rintataskussani olevasta kynärivistä. Olo oli melkoisen epämukava - äskettäinhän jokin jengi tappoi Helsingissä minun ikäiseni miehen provosoituaan tämän sanaharkkaan kanssaan. Tiedä vaikka tätä sakkia olisi ärsyttänyt se, että luin kirjaa, tosin vain englanninkielistä pokkaria (Philip Rothin erinomaista romaania The Plot against America, joka on nyt saatavana taskukoossa, aion antaa omani Marialle kun saan sen kunnolla luetuksi) - ehkä lukeminen hampurilaisbaarissa lasketaan Öyhölänmaassa jonkinlaiseksi etikettivirheeksi. Kyllähän tuollaisessa tilanteessa tulee helposti ns. äitiä ikävä, mutta aikansa paikalla parveiltuaan jengi loittoni matkoihinsa.
Joku pesunkestävä rasisti alkaa tässä kohtaa mutista jotakin siitä, kuinka romanien, somalien sun muiden arabien "kulttuuri" johtaa heidät rikolliseen ja vaaralliseen jengikäyttäytymiseen. Minä en muotoilisi asiaa läheskään tuolla tavalla. Kun minä olin nuori, näitä samoja lössejä oli aivan yhtä paljon, vaikka etnisesti erilaista väkeä ei riittänyt edes neekerinpusujen mainoksiin, saati sitten omiksi huligaanisakeikseen. Ja kyllä ne jengit silloinkin syyllistyivät järjettömiin väkivallantekoihin, jopa murhiin. Toisin sanoen tällaisten retku- ja hengailijapoppoiden touhut ovat mitä suurimmassa määrin suomalaista kulttuuria.
Nuoret eivät koskaan ole erityisen innovatiivisia ja luovia. Jos joku väittää nuoria ennakkoluulottomiksi, hän on vaarallinen paskapuheen tartunnanlähde, joka pitää sulkea kuristushuoneeseen. (Selitys: Pienenä, kun kuulin puhuttavan kuritushuonerangaistuksista, luulin, että sana oli kuristus- eikä kuritushuone, ja oletin, että kuristushuone on paikka, jossa vankeja päivästä toiseen kuristetaan henkihieveriin kerran toisensa jälkeen oleellisena osana rangaistusta.) Todellisuudessa nuoret ovat yleisesti ottaen hölmöjä, konformistisia ja ohjailtavissa esim. mainoksilla. Eriasteiset mutiaiskansallisuudet eivät tässä suhteessa mitenkään eroa syntyperäisistä suomalaisista. Kun niiden edustajat tulevat ihmisen ikäkausista siihen kiistattomasti aivottomimpaan ja vastenmielisimpään, jota myös puberteetiksi karahteerataan (puberteetin olemuksen kiteyttivät kiistattomasti sarjakuvapiirtäjät Ave ja Ave Koskela seuraavaan repliikkipariin: Päivää, tohtori. Kun tällä meidän pojalla olisi tämä puberteetti... - Puberteetti!?! KAUHEAA!!! Aloitamme hoitotoimenpiteet välittömästi!), he pyrkivät toki parhaansa mukaan sosiaalistumaan suomalaisiksi jäljittelemällä sitä teini-ikäisten ihmisten käyttäytymismallia, joka Suomen oloissa on käytännössä menestyksekkäin, arvostetuin ja helpoimmin jäljiteltävissä. Se on tietenkin väkivaltaisen katuöyhöttäjän malli.
Maahanmuuttajien ja vähemmistöjen kulttuurista ja sen aiheuttamista ongelmista kitiseminen menee sikäli maalin ohi, että jengiytyvien nuorten somalien, romanien ym. väkivaltainen, provosoiva ja rehentelevä käytös on ja voi olla ainoastaan meidän oman kulttuurimme karrikoitu peilikuva. Asianomaisten nuorten oma perhekulttuuri on tunnetusti varsin patriarkaalinen ja kurinalainen. Se, mitä he tekevät rellestäessään kadulla, on heidän yrityksensä jäljitellä sitä, mitä suomalaiset heidän mielestään näyttävät tekevän kadulla. Hehän nimenomaan pyrkivät parhaansa mukaan vapautumaan omasta kulttuuristaan suomalaisiksi. Mutta ainoa suomalaisuuden malli on Öyhönmäen alaluokan humalainen öykkäröinti, arvaamattomuus ja väkivaltaisuus.
Tästä tulin taas tänään tietoiseksi palatessani kotiin työväenopiston iirin jälkeen (väki tuntuu putoilevan kärryiltä, ensi viikolla on keskityttävä kertaamaan jo opittua). Vaikka oli torstai-ilta, kaduilla vallitsi jo kahdeksan aikaan raittiusmiehen hermoille kovasti käyvä kännimölinä ja öyhötys. Ohi kulki nuorten reipasliikkeisten ihmisten seurueita, jotka olivat pahoinpidelleet niin naamansa kuin tukkansa intiaanien sotamaalausta muistuttavaan kuntoon värjättyine kampauksineen ja lävistyksineen.Kaikkein eniten minua kuitenkin hermostutti ns. keskiluokkaisten ihmisten väkivaltainen nauru. Siis väkivaltainen. Humalaiset ihmiset nauraa hörisemässä epämiellyttävän katkeralla äänellä, ikään kuin koko ajan valmiina ylittämään ilonpidon ja väkivaltaisen reuhaamisen rajan, joka on liuennut kokonaan vahvana liuottimena tunnettuun etanoliin.
tiistai 4. lokakuuta 2005
Renée Frangeur ja ROKS
Widding Hedinin lisäksi myös Renée Frangeur ("ROKSissa vallitsee biologistinen näkemys: miehet ovat mieheyttään pahoja ja epäluotettavia, naiset naiseuttaan hyviä ja uskottavia") on jälkeen päin tarkentanut kantojaan. Frangeur, joka sanoo olevansa periaatteessa turvataloaktivisti (jourkvinna), mutta nykyään vain passiivinen, tekee Könskrigetissä varsin järkevän ja tasapainoisen vaikutelman, ja myös tässä artikkelissa puhuu lohduttava järjen ääni. Heti alkuvaiheessa hän toteaa olevan mahdollista samanaikaisesti myöntää kaksi asiaa: yhtäältä se, että ensimmäisen osan näkökulma on aika yksipuolinen, mutta toisaalta se, että kokonaisuutena ohjelmat kritisoivat ROKSin johtoa oikeista syistä ja aiheellisesti. ROKSin arvostelu ei tarkoita automaattisesti antifeminismiä eikä naisiin kohdistuvan väkivallan väheksyntää, julistaa Frangeur huutomerkillä, ja kahdella huutomerkillä hän lisää, että nyt alkava feminismin sisäinen välienselvittely on suorastaan välttämätön, jotta humanistinen feminismi olisi mahdollinen.
Frangeur selvittää lukijoille könsmaktsordningin, sukupuolittuneen valtajärjestyksen, käsitteen: se tarkoittaa, että niin Ruotsissa kuin jonkin Afganistaninkin kaltaisessa maassa vallitsee yhteiskuntarakenteisiin ikuistunut valtajärjestys, jossa miehet yleisesti ottaen ovat naisia ylempänä ja jossa he ylläpitävät ylivaltaansa tekemällä naisille seksuaalisluonteista väkivaltaa. Frangeur toteaa, että ajatuksessa ei hänenkään mielestään ole vikaa, mutta että se on liian korkealla, abstraktilla tasolla, jotta siitä oikeasti olisi mitään hyötyä käytännön naistyössä tai nyky-Ruotsin miesten ja naisten välisten yhteiskunnallisten suhteiden analysoinnissa, varsinkin kun otetaan huomioon, miten paljon ne ovat 1900-luvulla muuttuneet.
Kriittisen lukijan täytyy tietysti tässä kohtaa kysyä, mihin mokomaa korkean abstraktiotason ajatusta ylipäätään tarvitaan, ja miksi Frangeur vaivautuu erikseen korostamaan, ettei hän halua kyseenalaistaa sitä, kun hän kuitenkin kiistää sen käytännön merkityksen. Ehkä kyseessä on vain rituaalinen nyökkäys kaikelle sille, mitä ei kerta kaikkiaan saa kyseenalaistaa, jollei halua joutua täysin marginaaliin. Mieleen tulevat ne itäeurooppalaiset toisinajattelijat, jotka kuvittelivat, että oman toisinajattelun esittäminen "jonkinlaisena marxismina" tai "jonkinlaisena sosialismina" legitimoisi sen vallanpitäjien silmissä, jolloin he saisivat esittää kritiikkinsä järjestelmän sisällä pysyen eikä heitä suoraa huutoa leimattaisi kapitalismin lakeijoiksi ja järjestelmän vastustajiksi. Kuten tiedämme, luulo oli väärä: erilaisia "trotskilaisia" ja "titolaisia" pidettiin vielä paljon vaarallisempina soluttautujina kuin rehellisiä porvari-imperialistin kätyreitä.
Frangeuria, kuten minuakin, järkyttää se, että Ireen von Wachenfeldt kieltää mitään edistystä tapahtuneenkaan koko järjestönsä toiminnan aikana, kun itse asiassa juuri ROKS on onnistunut ajamaan läpi useita haluamiaan lakeja. Kaiken järjen mukaan tämän pitäisi toki muuttaa "sukupuolittuneen vallan järjestystä" edes hiukan. Eikö mikään ole muuttunut, kun sata vuotta sitten naimisissa oleva nainen oli holhouksenalainen olento vailla äänioikeutta, kysyy Frangeur ja viittaa myös siihen, että Ruotsissa asiat eivät sentään ole feministiliikkeen käsitysten ja vaatimusten kannalta niin huonosti kuin jossain Hollannissa, jossa prostituutio on laillista, tai Saksassa, jossa Hausfrau-instituutio on edelleen voimissaan.
Frangeur pitää myös feminismin vastaisina ja vahingollisina sellaisia biologistisia väitteitä, jotka leimaavat kaikki miehet elukoiksi, potentiaalisiksi väkivallantekijöiksi ja synnynnäisiksi raiskaajiksi. Frangeuria ei myöskään miellytä se, että Eva Lundgren Slagen dam -tutkimuksessaan esittää kyynärpäällä tönäisyn ja ruman naaman näyttämisen osana samaa väkivallan jatkumoa kuin pyssyllä uhkaamisen ja kuristamisen, koska venyttämällä "väkivallan" käsitettä tolkuttomiin Lundgren saa miesten väkivaltaisuustilastot nostettua absurdiuteen asti. Aivan samalla logiikalla voisi esittää nalkuttamisen osana "väkivallan jatkumoa" ja sen nojalla sitten selittää 99% naisista harjoittavan väkivaltaa miestään kohtaan.
Frangeur pitää ROKSia tyypillisenä fundamentalistijärjestönä. Tiedotusvälineillä ei tavallisesti ole pääsyä järjestön kokoontumisiin - Evin Rubar onnistui tosiaankin poikkeuksellisesti soluttautumaan sinne - ja dokumentissa esiteltyjen Mikael Ryingin ja Margareta Hydénin tutkimus on liikkeen piirissä tabu, koska se ei vahvista ROKSin ideologisia käsityksiä miesten väistämättömästä pahuudesta. Eva Lundgren vie järjestöä kuin pässiä liekanarussa, ja järjestön lehdessä toisinajattelevat mielipiteet haukutaan armotta lyttyyn. Ja tietysti Rubarin ohjelmien jälkeen ROKSin johto väittää, että dokumentti oli yksipuolinen ja provosoivasti leikelty sekä sisällöltään täysin virheellinen. Tällaista valehtelua ja itsekritiikittömyyttä ei Frangeurinkaan mielestä voida puolustella viittaamalla "vallan sukupuolittuneisuuteen". Epärehellisyyttä ei saa anteeksi silläkään, että monet ROKSin jäsenet ovat itse olleet miesten väkivallan uhreja, katsoo Frangeur ja lopettaa artikkelinsa toteamukseen, että naisten turvatalojen työn on jatkuttava ja sitä on tuettava, mutta että järjestön johto on vaihdettava.
Frangeur selvittää lukijoille könsmaktsordningin, sukupuolittuneen valtajärjestyksen, käsitteen: se tarkoittaa, että niin Ruotsissa kuin jonkin Afganistaninkin kaltaisessa maassa vallitsee yhteiskuntarakenteisiin ikuistunut valtajärjestys, jossa miehet yleisesti ottaen ovat naisia ylempänä ja jossa he ylläpitävät ylivaltaansa tekemällä naisille seksuaalisluonteista väkivaltaa. Frangeur toteaa, että ajatuksessa ei hänenkään mielestään ole vikaa, mutta että se on liian korkealla, abstraktilla tasolla, jotta siitä oikeasti olisi mitään hyötyä käytännön naistyössä tai nyky-Ruotsin miesten ja naisten välisten yhteiskunnallisten suhteiden analysoinnissa, varsinkin kun otetaan huomioon, miten paljon ne ovat 1900-luvulla muuttuneet.
Kriittisen lukijan täytyy tietysti tässä kohtaa kysyä, mihin mokomaa korkean abstraktiotason ajatusta ylipäätään tarvitaan, ja miksi Frangeur vaivautuu erikseen korostamaan, ettei hän halua kyseenalaistaa sitä, kun hän kuitenkin kiistää sen käytännön merkityksen. Ehkä kyseessä on vain rituaalinen nyökkäys kaikelle sille, mitä ei kerta kaikkiaan saa kyseenalaistaa, jollei halua joutua täysin marginaaliin. Mieleen tulevat ne itäeurooppalaiset toisinajattelijat, jotka kuvittelivat, että oman toisinajattelun esittäminen "jonkinlaisena marxismina" tai "jonkinlaisena sosialismina" legitimoisi sen vallanpitäjien silmissä, jolloin he saisivat esittää kritiikkinsä järjestelmän sisällä pysyen eikä heitä suoraa huutoa leimattaisi kapitalismin lakeijoiksi ja järjestelmän vastustajiksi. Kuten tiedämme, luulo oli väärä: erilaisia "trotskilaisia" ja "titolaisia" pidettiin vielä paljon vaarallisempina soluttautujina kuin rehellisiä porvari-imperialistin kätyreitä.
Frangeuria, kuten minuakin, järkyttää se, että Ireen von Wachenfeldt kieltää mitään edistystä tapahtuneenkaan koko järjestönsä toiminnan aikana, kun itse asiassa juuri ROKS on onnistunut ajamaan läpi useita haluamiaan lakeja. Kaiken järjen mukaan tämän pitäisi toki muuttaa "sukupuolittuneen vallan järjestystä" edes hiukan. Eikö mikään ole muuttunut, kun sata vuotta sitten naimisissa oleva nainen oli holhouksenalainen olento vailla äänioikeutta, kysyy Frangeur ja viittaa myös siihen, että Ruotsissa asiat eivät sentään ole feministiliikkeen käsitysten ja vaatimusten kannalta niin huonosti kuin jossain Hollannissa, jossa prostituutio on laillista, tai Saksassa, jossa Hausfrau-instituutio on edelleen voimissaan.
Frangeur pitää myös feminismin vastaisina ja vahingollisina sellaisia biologistisia väitteitä, jotka leimaavat kaikki miehet elukoiksi, potentiaalisiksi väkivallantekijöiksi ja synnynnäisiksi raiskaajiksi. Frangeuria ei myöskään miellytä se, että Eva Lundgren Slagen dam -tutkimuksessaan esittää kyynärpäällä tönäisyn ja ruman naaman näyttämisen osana samaa väkivallan jatkumoa kuin pyssyllä uhkaamisen ja kuristamisen, koska venyttämällä "väkivallan" käsitettä tolkuttomiin Lundgren saa miesten väkivaltaisuustilastot nostettua absurdiuteen asti. Aivan samalla logiikalla voisi esittää nalkuttamisen osana "väkivallan jatkumoa" ja sen nojalla sitten selittää 99% naisista harjoittavan väkivaltaa miestään kohtaan.
Frangeur pitää ROKSia tyypillisenä fundamentalistijärjestönä. Tiedotusvälineillä ei tavallisesti ole pääsyä järjestön kokoontumisiin - Evin Rubar onnistui tosiaankin poikkeuksellisesti soluttautumaan sinne - ja dokumentissa esiteltyjen Mikael Ryingin ja Margareta Hydénin tutkimus on liikkeen piirissä tabu, koska se ei vahvista ROKSin ideologisia käsityksiä miesten väistämättömästä pahuudesta. Eva Lundgren vie järjestöä kuin pässiä liekanarussa, ja järjestön lehdessä toisinajattelevat mielipiteet haukutaan armotta lyttyyn. Ja tietysti Rubarin ohjelmien jälkeen ROKSin johto väittää, että dokumentti oli yksipuolinen ja provosoivasti leikelty sekä sisällöltään täysin virheellinen. Tällaista valehtelua ja itsekritiikittömyyttä ei Frangeurinkaan mielestä voida puolustella viittaamalla "vallan sukupuolittuneisuuteen". Epärehellisyyttä ei saa anteeksi silläkään, että monet ROKSin jäsenet ovat itse olleet miesten väkivallan uhreja, katsoo Frangeur ja lopettaa artikkelinsa toteamukseen, että naisten turvatalojen työn on jatkuttava ja sitä on tuettava, mutta että järjestön johto on vaihdettava.
maanantai 3. lokakuuta 2005
Studia Celtica Helsingiensia
Studia Celtica Helsingiensia tuli sitten painosta. Järkyttävää kyllä minun vertailuni Kalle Päätalosta ja Séamus Ó Griannasta näkyy olevan ainoa suomenkielinen artikkeli, joka kokoelmaan sisältyy - tietysti kirja-arvosteluja lukuun ottamatta. Eikä minunkaan juttuni ole kovin hyvää suomea. Siellä täällä on aivan kauheaa jaarittelua ja vatkutusta, jonka kai on tarkoitus kätkeä asian puute. Juttu näyttää kaikkine lähdeviitteineen huomattavasti tuhdimmalta kuin onkaan. Mutta kai maar sen nyt jaksaa lukea. Yksi selvä virhe siihen on jäänyt: englantilaismielinen mies, joka Séamus Ó Griannan romaanissa Tairngreacht Mhiseoige - se muuten pitäisikin lukea uudestaan - vokottelee kansallismielistä irlantilaistyttöä, ei tosiaankaan ole nuori mies, vaan jo keski-ikäinen asianajaja. Muistin hänet ainakin suhteellisen nuorena miehenä, koska tiesin hänen iskeskelleen sitä pimua.
Päätalon pilkkaaminen on jo niin vanha vitsi, etten halua enää kuulla sitä. Kuten sanottu, päätin ottaa hänet kohteekseni siksi, että jos hän olisi iirinkielinen kirjailija, häntä varmasti arvostettaisiin. Luin artikkelia varten kaksi hänen romaaniaan, jotka kuvasivat ennen muuta murrosikää ja aikuistumista, teacht in inmhe fir, kuten iiriksi sanottaisiin. Sen lisäksi kävin läpi kaiken löytämäni sekundäärikirjallisuuden, jossa Päätalo edes yritettiin ottaa vakavasti. Sitä ei ollut paljoakaan. Näin jälkeenpäin olen kyllä jäänyt uteliaaksi sen suhteen, mikä se "sonnien yö" oli, jonka yhteydessä Kalle pääsi seksuaalisesta viattomuudestaan ja jota hän myöhemmin kovasti häpeili. Nimityksen ja asiaan liittyvän kiertelyn, kaartelun ja nolostelun perusteella voisi äkkinäistä harkitsevaisempikin luulla, että kyseessä olivat joko homoseksuaaliset orgiat tai lehmiinsekaantujaiset.
Artikkelini loppujohtopäätös on masentavampi kuin itse haluaisin: Séamus Ó Grianna näyttäytyy käsiin murenevan kielen esitaistelijana ja hänen kootut teoksensa lähinnä jonkinmoisena testamenttina, Päätalo taas on mahdollisista puutteistaankin huolimatta osa elävän kulttuurikielen elävää kehityskaarta. Séamus Ó Grianna pitäytyy koko ikänsä samoissa kerronnallisissa keinoissa ja teemoissa, Päätalo taas kehittyy päähenkilönsä mukana ja osallistuu isänmaan kohtalonhetkiin, jos kohta ei koekaan jonkin talvisodan kaltaisia maailmanhistoriallisia trivialiteetteja läheskään niin syvästi kuin esim. omat seksuaaliset valloituksensa. (Päätalolla muuten on kielessään omintakeisia siitineloon viittaavia ilmauksia: yksi mieleen jäänyt sanonta oli lihani laukesi, joka mitä ilmeisimmin tarkoittaa siemensyöksyä. Toivoisi noiden leviävän laajempaan käyttöön, kuten Päätalon kielellisten erikoisuuksien yleensäkin.)
Päätalon pilkkaaminen on jo niin vanha vitsi, etten halua enää kuulla sitä. Kuten sanottu, päätin ottaa hänet kohteekseni siksi, että jos hän olisi iirinkielinen kirjailija, häntä varmasti arvostettaisiin. Luin artikkelia varten kaksi hänen romaaniaan, jotka kuvasivat ennen muuta murrosikää ja aikuistumista, teacht in inmhe fir, kuten iiriksi sanottaisiin. Sen lisäksi kävin läpi kaiken löytämäni sekundäärikirjallisuuden, jossa Päätalo edes yritettiin ottaa vakavasti. Sitä ei ollut paljoakaan. Näin jälkeenpäin olen kyllä jäänyt uteliaaksi sen suhteen, mikä se "sonnien yö" oli, jonka yhteydessä Kalle pääsi seksuaalisesta viattomuudestaan ja jota hän myöhemmin kovasti häpeili. Nimityksen ja asiaan liittyvän kiertelyn, kaartelun ja nolostelun perusteella voisi äkkinäistä harkitsevaisempikin luulla, että kyseessä olivat joko homoseksuaaliset orgiat tai lehmiinsekaantujaiset.
Artikkelini loppujohtopäätös on masentavampi kuin itse haluaisin: Séamus Ó Grianna näyttäytyy käsiin murenevan kielen esitaistelijana ja hänen kootut teoksensa lähinnä jonkinmoisena testamenttina, Päätalo taas on mahdollisista puutteistaankin huolimatta osa elävän kulttuurikielen elävää kehityskaarta. Séamus Ó Grianna pitäytyy koko ikänsä samoissa kerronnallisissa keinoissa ja teemoissa, Päätalo taas kehittyy päähenkilönsä mukana ja osallistuu isänmaan kohtalonhetkiin, jos kohta ei koekaan jonkin talvisodan kaltaisia maailmanhistoriallisia trivialiteetteja läheskään niin syvästi kuin esim. omat seksuaaliset valloituksensa. (Päätalolla muuten on kielessään omintakeisia siitineloon viittaavia ilmauksia: yksi mieleen jäänyt sanonta oli lihani laukesi, joka mitä ilmeisimmin tarkoittaa siemensyöksyä. Toivoisi noiden leviävän laajempaan käyttöön, kuten Päätalon kielellisten erikoisuuksien yleensäkin.)
sunnuntai 2. lokakuuta 2005
Lena Widding Hedin ja ROKS
Lena Widding Hediniä, joka osallistui asiantuntijan - ROKSin vaientaman asiantuntijan - ominaisuudessa Evin Rubarin dokumenttiin, on Malmön korkeakoulun lehdessä haastateltu jo kesäkuussa, kun ohjelman herättämä kohu oli hurjimmillaan. Hedin on sosiologi ja kansanterveystieteilijä Malmön korkeakoulun kansanterveysosastolla, ja hän on tutkinut pitkään ja hartaasti sukupuolisidonnaisen väkivallan kysymyksiä - mutta koska hän ei ole feministinen, tai oikealla ja ROKSin hyväksymällä tavalla, feministinen, hänen tutkimuksensa on vaiettu kuoliaaksi.
Evin Rubar keksi haastatella Hediniä luettuaan ilmeisesti vuonna 2003 tämän Expresseniin kirjoittaman jutun, jonka otsikko oli Valtion rahoittama naisten ja lasten pahoinpitelyjen tutkimus on hyökkäys demokratiaa ja tieteellistä väittelyä vastaan. Artikkelissa Hedin arvosteli ankarasti Ruotsin Rikskvinnocentrumin johtajan, professori Gun Heimerin, sekä vanhan tuttumme Eva "Miehet ovat kannibaaliraiskaajalapsenmurhaajia" Lundgrenin tutkimuksia.
Hedin toteaa, että Rikskvinnocentrum ja Eva Lundgren harjoittavat lähinnä stalinistis-fundamentalistista tutkimusta. Hänen artikkelinsa vaiettiin kuoliaaksi feministipiireissä, nämä kun käyttävät toisia menetelmiä: kiusantekoa ja seurasta ulos sulkemista. Hedin on 1993 ollut jopa osallisena oikeusjutussa, jonka toinen osapuoli oli ROKS. Juttu päättyi Hedinin voittoon, ja ROKS joutui maksamaan hänelle vahingonkorvauksia.
Hedinin mielipide dokumentista Könskriget on erittelevä. Toisaalta hän pitää sinänsä hyvänä ja tärkeänä asiana, että ohjelma on tehty. Kritiikkiä Evin Rubar saa lähinnä aiheen rajaamisesta: Hedinin mielestä lähisuhdeväkivalta - ja oletettavasti myös ROKSin ja Lundgrenin yksinvaltiaan asema lähisuhdeväkivaltatutkimuksen paradigmat määräävänä tahona Ruotsin tiede-elämässä - olisivat ansainneet enemmän huomiota. Dokumentti keskittyi liikaa Lundgrenin henkilöön, katsoo Hedin.
Hedinin mielestä Rubar painottaa myös liikaa ROKSin asemaa poliittisena painostusryhmänä. Rikskvinnocentrumin rooli tieteellisen tutkimuksen yhdensuuntaistajana sitä vastoin ei tule dokumentissa näkyviin, ei liioin Gun Heimerin keskeinen asema pahamaineisen Slagen dam -propagandatutkimuksen laadinnassa. Hedin valittaa dokumentin pätkittäisyyttä ja olisi toivonut enemmän huomiota sille, että Eva Lundgrenin professuuri laadittiin Lundgrenille mittatilaustyönä ROKSin vaatimuksesta - oletettavasti Margaretha Winbergin, ROKSin kauko-ohjaaman entisen tasa-arvoministerin, välityksellä. (Kyseinen Winberg on sittemmin tullut kuuluisaksi väittämällä brasilialaisille tiedotusvälineille, että naisiin kohdistuva väkivalta ja naisten alistaminen on Ruotsissa merkittävämpi ongelma kuin latinomaissa.)
Hedin toteaa myös, että patriarkaatti tai ei, myös luokkaperspektiivi tulisi ottaa huomioon. Tämä tarkoittaa selväsanaisesti sitä - ja sen sanoo Hedinkin - että ylemmän keskiluokan radikaalifeministien ideologinen puuhastelu ei auta yhtäkään oikeasti pahoinpideltyä ja kärsivää naista.
Lähde
Evin Rubar keksi haastatella Hediniä luettuaan ilmeisesti vuonna 2003 tämän Expresseniin kirjoittaman jutun, jonka otsikko oli Valtion rahoittama naisten ja lasten pahoinpitelyjen tutkimus on hyökkäys demokratiaa ja tieteellistä väittelyä vastaan. Artikkelissa Hedin arvosteli ankarasti Ruotsin Rikskvinnocentrumin johtajan, professori Gun Heimerin, sekä vanhan tuttumme Eva "Miehet ovat kannibaaliraiskaajalapsenmurhaajia" Lundgrenin tutkimuksia.
Hedin toteaa, että Rikskvinnocentrum ja Eva Lundgren harjoittavat lähinnä stalinistis-fundamentalistista tutkimusta. Hänen artikkelinsa vaiettiin kuoliaaksi feministipiireissä, nämä kun käyttävät toisia menetelmiä: kiusantekoa ja seurasta ulos sulkemista. Hedin on 1993 ollut jopa osallisena oikeusjutussa, jonka toinen osapuoli oli ROKS. Juttu päättyi Hedinin voittoon, ja ROKS joutui maksamaan hänelle vahingonkorvauksia.
Hedinin mielipide dokumentista Könskriget on erittelevä. Toisaalta hän pitää sinänsä hyvänä ja tärkeänä asiana, että ohjelma on tehty. Kritiikkiä Evin Rubar saa lähinnä aiheen rajaamisesta: Hedinin mielestä lähisuhdeväkivalta - ja oletettavasti myös ROKSin ja Lundgrenin yksinvaltiaan asema lähisuhdeväkivaltatutkimuksen paradigmat määräävänä tahona Ruotsin tiede-elämässä - olisivat ansainneet enemmän huomiota. Dokumentti keskittyi liikaa Lundgrenin henkilöön, katsoo Hedin.
Hedinin mielestä Rubar painottaa myös liikaa ROKSin asemaa poliittisena painostusryhmänä. Rikskvinnocentrumin rooli tieteellisen tutkimuksen yhdensuuntaistajana sitä vastoin ei tule dokumentissa näkyviin, ei liioin Gun Heimerin keskeinen asema pahamaineisen Slagen dam -propagandatutkimuksen laadinnassa. Hedin valittaa dokumentin pätkittäisyyttä ja olisi toivonut enemmän huomiota sille, että Eva Lundgrenin professuuri laadittiin Lundgrenille mittatilaustyönä ROKSin vaatimuksesta - oletettavasti Margaretha Winbergin, ROKSin kauko-ohjaaman entisen tasa-arvoministerin, välityksellä. (Kyseinen Winberg on sittemmin tullut kuuluisaksi väittämällä brasilialaisille tiedotusvälineille, että naisiin kohdistuva väkivalta ja naisten alistaminen on Ruotsissa merkittävämpi ongelma kuin latinomaissa.)
Hedin toteaa myös, että patriarkaatti tai ei, myös luokkaperspektiivi tulisi ottaa huomioon. Tämä tarkoittaa selväsanaisesti sitä - ja sen sanoo Hedinkin - että ylemmän keskiluokan radikaalifeministien ideologinen puuhastelu ei auta yhtäkään oikeasti pahoinpideltyä ja kärsivää naista.
Lähde
"Analyyttisempi ote"
Blogistanin päivystävät feministiset totalitaristit Kähönen ja Jolpero (nimet muutettu) yrittelevät sovitella suuhunsa niitä kädet verissä kiinni otetun rikollisen tavanomaisia hätäisiä puolusteluja, jotta heitä ei vain liitettäisi Rubarin dokumentissa esitettyihin "äärifeministeihin". (Birdy on viisasta kyllä painunut maan alle odottamaan, että myrsky menee ohi. Ilmeisesti hän katsoo ohjelman kommentoimisen olevan arvonsa alapuolella. Tai sitten hän ihan oikeasti aikoo ottaa siitä jotain opikseenkin. Aina voi toivoa.) Luonnollisesti Kähönen kutsuu ihmisryöstöihin syyllistyneitä Bellas vänner -yhdistyksen aktiiveja "panuhöglundeiksi" ilmeisesti vihjaten, että minä olisin ideologisen kiihkoni yllyttämänä syyllistynyt vastaavan tasoisiin rikoksiin. Voisin vaivautua pitämään tuota kunnianloukkauksena, ellen Analyytikko-blogin fasistoidin ATM-vastaisen propagandan, Naamioiden takana -blogissa esitettyjen pedofiilisyytösten ja Birdyn jatkuvien vääristelyjen jälkeen tietäisi, että feministeillä ei ole sen enempää omaa kunniaa kuin käsitystä muidenkaan kunniasta, ainakaan silloin kun aate elähdyttää heitä. Joku viisas sanoi, että pahaa ei koskaan tehdä niin hyvällä omallatunnolla kuin silloin, kun sitä tehdään uskonnollisesta vakaumuksesta; ja tämän maailman kähösille ja jolperoille feminismi on käytännössä uskonto. Tiedän, että vertaus on aika lattea, mutta en jaksa sitä tässä elaboroida, sillä harhaudun sivupoluille muutenkin. Alan asiantuntija väittänee sitten vastaan kommenttipuolella, tai tarjoaa selkeän kriteeristön.
Kähönen ja Jolpero pitivät dokumenttia huonona, koska se ei ollut riittävän "analyyttinen", ts. ei tarjonnut katsojalle ajatuksellisia välineitä, joilla tämä olisi voinut rauhoitella itseään uskomaan, että meikäläiset feministit, tai feministien enemmistö, ei ole tuollaisia. Kumma kyllä Kähönen ja Jolpero eivät itse yritä analysoida dokumenttia tämä mielessä, vaan torjuvat sen selkäytimellään julistaen sen varsin epäanalyyttisesti ja selkäytimellä roskaksi, tarkoitushakuisuudeksi ja hyökkäykseksi feminismiä vastaan.
Jolpero ihmettelee, miksi dokumentti ylipäätään on ostettu Suomeen esitettäväksi, ja pitää sitä heikkolaatuisena ja yksipuolisena. No, minäpä kerron. Dokumentti on herättänyt Ruotsissa laajaa yhteiskunnallista keskustelua. Dokumentin tekijä, Evin Rubar, on nuori kaunis nainen ja kurdisukua. Kuten olen moneen otteeseen marmattanut, tiedotusvälineet ja kulttuurielämä ovat ylipäätään suhteettoman kiinnostuneita siitä, mitä mieltä kiihottavan tummaihoiset nuoret maahanmuuttajanaiset ovat yhteiskunnan menosta. On ehkä jonkun mielestä, ja ehkä jopa minun mielestäni, valitettavaa, että Rubar saa ns. mamupimulisää, mutta se on tosiasia, jota ei minun näppikseltäni korjata, ja se tulee rekisteröidä. Evin Rubar on lisäksi palkittu "Vuoden uudistajana" tästä dokumentistaan, ja palkintoja hänelle toi myös edellinen dokumentti I skolans våld ("Koulun vallassa"), joka käsitteli islamilaisia yksityiskouluja ja niiden piirissä ilmenneitä, islamilla perusteltuja väärinkäytöksiä ja laittomuuksia.
Toisin sanoen Kari Mokolla oli varsin selkeät objektiiviset kriteerit pitää Könskrigetiä hankkimisen arvoisena ohjelmana. Tekijä oli useaan otteeseen palkittu ja merkittäväksi dokumentintekijäksi tiedetty henkilö, jolla oli ulkonäön ja sukupuolen vuoksi myös fotogeenistä potentiaalia - toisin sanoen varattiin optio Evin Rubarin itsensä haastattelemista varten - ja ohjelma oli herättänyt Ruotsissa laajaa ja kiihkeääkin yhteiskunnallista keskustelua. Näissä oloissa on asiallisempaa kysyä, miksi Mokko ei olisi hankkinut ohjelmaa.
Tietysti voi olla, että Jolpero on journalistinen nero, joka on oikeammassa kuin koko Ruotsin mediakenttä ja tietää palkittua dokumentaristia paremmin, miten televisio-ohjelmaa tehdään. Tällöin lienee vain uskottava, että maailmaa pitää hallussaan valtava patriarkaalinen salaliitto, joka suoltaa ulos tarkoitushakuisesti vääristeltyjä naisvihamielisiä pseudodokumentteja, ja että suurta yleisöä on varjeltava salaliiton tuotoksilta sensuurilla, koska ihmiset ovat tyhmiä ja manipuloitavia ja reagoivat selkäytimellään, jollei heille selitetä valmiiksi, että kyseessä on vain feminismin ääri-ilmiö. Valitettavasti kaikki sensuuripyrkimykset perustuvat tähän samaan järkeilyyn: kansaa on varjeltava milloin juutalaisen salaliiton desinformaatiolta, milloin kapitalistien fasistiselta neuvostovastaiselta propagandalta, milloin Irakin sodan arvostelijoiden epäisänmaalliselta skeptisyydeltaä ja milloin miltäkin. "Radikaali ja leppymätön yhteiskuntakriittinen feministitoimittaja", joka vaatii sensuuria, ei ole kovin hyvä toimittaja, koska hän on uskollisempi omalle poliittiselle ideologialleen kuin oman ammattinsa etiikalle. Käsittääkseni journalistiseen etiikkaan nimittäin kuuluu ihan perusperiaatteena hyvin kielteinen suhtautuminen sensuuriin sinänsä.
Kähönen puolestaan valittaa sitä, että ohjelma leimaa kaikki feministit hulluiksi ihmisryöstäjiksi ja miesvihaajiksi, kun kyseessä on todellisuudessa vain pieni ekstremistiryhmä. Nythän vain valitettavasti on niin, että ainakin ohjelman leikkaamattomassa versiossa - minähän en ole nähnyt Suomen televisiossa esitettyä valikoimaa ollenkaan - haastateltiin myös niitä feministejä, jotka eivät jaa ROKSin käsitystä naisiin kohdistuvan väkivallan alkuperästä. Kyseessä olivat tutkijat Renée Frangeur ja Lena Widding Hedin. He valittivat sitä, että heidät oli ajettu sivuraiteelle feministiliikkeessä ja tutkijoina, koska he eivät uskoneet Eva Lundgrenin satuihin pedofiili-ihmissyöjäsalaliitoista. Kumma kyllä sen enempää Kähönen kuin Jolperokaan ei vaivautunut ottamaan kantaa Hedinin ja Frangeurin puolesta. Ilmeisesti heidän kriittinen sisäpiirin näkökulmansa - ainakin Frangeur on aikaisemmin toiminut ROKSin aktiivina - ei kelpaa Kähöselle ja Jolperolle. Kähösen ja Jolperon solidaarisuus kohdistuu ROKSiin, ei Hediniin eikä Frangeuriin.
Frangeur: Det finns inom ROKS en svartvit, lite biologisk inställning att kvinnor är bra och män är dåliga, att man ska tro på kvinnor men inte män. Och det är farliga saker.
Eihän kukaan väitäkään, etteikö olisi olemassa muuta feminismiä kuin ROKS. Ongelma on siinä, että ROKS on kaaderikouluttava lahko, joka on onnistunut soluttamaan feministipiirit kokonaisuudessaan. Hedinin ja Frangeurin kaltaiset asiantuntevat, kriittiset äänet vaiennettiin. Tietenkin kovan kaaderiytimen ympärillä on rekrytointipohjana toimiva joukko hyödyllisiä idiootteja, jotka ehkä hyvinkin vilpittömästi uskovat kaaderien ovan heidänkin asiallaan ja jotka ovat valmiita - asiaa sen kummemmin ajattelematta - puolustelemaan kaadereita ja heidän linjauksiaan skeptistä ulkomaailmaa vastaan silloin kun feministiliikkeellä on jokin kampanja käynnissä. Arawnin tuki Henkkamaukka-kampanjalle oli erinomainen esimerkki tällaisesta mukanamatkustamisesta: kun kaaderikeskus on päättänyt, että tällainen kampanja on tarpeen, Arawn arvelee, että se varmaankin on tarpeen, ja ottaa asiakseen keksiä sille omia perusteluja blogissaan. Sitä vastoin hänelle ei juolahda mieleen esittää itselleen kysymystä, onko kyseinen kampanja oikeasti tarpeen, ja pitääkö juuri hänen tukea sitä.
Kähönen ja Jolpero pitivät dokumenttia huonona, koska se ei ollut riittävän "analyyttinen", ts. ei tarjonnut katsojalle ajatuksellisia välineitä, joilla tämä olisi voinut rauhoitella itseään uskomaan, että meikäläiset feministit, tai feministien enemmistö, ei ole tuollaisia. Kumma kyllä Kähönen ja Jolpero eivät itse yritä analysoida dokumenttia tämä mielessä, vaan torjuvat sen selkäytimellään julistaen sen varsin epäanalyyttisesti ja selkäytimellä roskaksi, tarkoitushakuisuudeksi ja hyökkäykseksi feminismiä vastaan.
Jolpero ihmettelee, miksi dokumentti ylipäätään on ostettu Suomeen esitettäväksi, ja pitää sitä heikkolaatuisena ja yksipuolisena. No, minäpä kerron. Dokumentti on herättänyt Ruotsissa laajaa yhteiskunnallista keskustelua. Dokumentin tekijä, Evin Rubar, on nuori kaunis nainen ja kurdisukua. Kuten olen moneen otteeseen marmattanut, tiedotusvälineet ja kulttuurielämä ovat ylipäätään suhteettoman kiinnostuneita siitä, mitä mieltä kiihottavan tummaihoiset nuoret maahanmuuttajanaiset ovat yhteiskunnan menosta. On ehkä jonkun mielestä, ja ehkä jopa minun mielestäni, valitettavaa, että Rubar saa ns. mamupimulisää, mutta se on tosiasia, jota ei minun näppikseltäni korjata, ja se tulee rekisteröidä. Evin Rubar on lisäksi palkittu "Vuoden uudistajana" tästä dokumentistaan, ja palkintoja hänelle toi myös edellinen dokumentti I skolans våld ("Koulun vallassa"), joka käsitteli islamilaisia yksityiskouluja ja niiden piirissä ilmenneitä, islamilla perusteltuja väärinkäytöksiä ja laittomuuksia.
Toisin sanoen Kari Mokolla oli varsin selkeät objektiiviset kriteerit pitää Könskrigetiä hankkimisen arvoisena ohjelmana. Tekijä oli useaan otteeseen palkittu ja merkittäväksi dokumentintekijäksi tiedetty henkilö, jolla oli ulkonäön ja sukupuolen vuoksi myös fotogeenistä potentiaalia - toisin sanoen varattiin optio Evin Rubarin itsensä haastattelemista varten - ja ohjelma oli herättänyt Ruotsissa laajaa ja kiihkeääkin yhteiskunnallista keskustelua. Näissä oloissa on asiallisempaa kysyä, miksi Mokko ei olisi hankkinut ohjelmaa.
Tietysti voi olla, että Jolpero on journalistinen nero, joka on oikeammassa kuin koko Ruotsin mediakenttä ja tietää palkittua dokumentaristia paremmin, miten televisio-ohjelmaa tehdään. Tällöin lienee vain uskottava, että maailmaa pitää hallussaan valtava patriarkaalinen salaliitto, joka suoltaa ulos tarkoitushakuisesti vääristeltyjä naisvihamielisiä pseudodokumentteja, ja että suurta yleisöä on varjeltava salaliiton tuotoksilta sensuurilla, koska ihmiset ovat tyhmiä ja manipuloitavia ja reagoivat selkäytimellään, jollei heille selitetä valmiiksi, että kyseessä on vain feminismin ääri-ilmiö. Valitettavasti kaikki sensuuripyrkimykset perustuvat tähän samaan järkeilyyn: kansaa on varjeltava milloin juutalaisen salaliiton desinformaatiolta, milloin kapitalistien fasistiselta neuvostovastaiselta propagandalta, milloin Irakin sodan arvostelijoiden epäisänmaalliselta skeptisyydeltaä ja milloin miltäkin. "Radikaali ja leppymätön yhteiskuntakriittinen feministitoimittaja", joka vaatii sensuuria, ei ole kovin hyvä toimittaja, koska hän on uskollisempi omalle poliittiselle ideologialleen kuin oman ammattinsa etiikalle. Käsittääkseni journalistiseen etiikkaan nimittäin kuuluu ihan perusperiaatteena hyvin kielteinen suhtautuminen sensuuriin sinänsä.
Kähönen puolestaan valittaa sitä, että ohjelma leimaa kaikki feministit hulluiksi ihmisryöstäjiksi ja miesvihaajiksi, kun kyseessä on todellisuudessa vain pieni ekstremistiryhmä. Nythän vain valitettavasti on niin, että ainakin ohjelman leikkaamattomassa versiossa - minähän en ole nähnyt Suomen televisiossa esitettyä valikoimaa ollenkaan - haastateltiin myös niitä feministejä, jotka eivät jaa ROKSin käsitystä naisiin kohdistuvan väkivallan alkuperästä. Kyseessä olivat tutkijat Renée Frangeur ja Lena Widding Hedin. He valittivat sitä, että heidät oli ajettu sivuraiteelle feministiliikkeessä ja tutkijoina, koska he eivät uskoneet Eva Lundgrenin satuihin pedofiili-ihmissyöjäsalaliitoista. Kumma kyllä sen enempää Kähönen kuin Jolperokaan ei vaivautunut ottamaan kantaa Hedinin ja Frangeurin puolesta. Ilmeisesti heidän kriittinen sisäpiirin näkökulmansa - ainakin Frangeur on aikaisemmin toiminut ROKSin aktiivina - ei kelpaa Kähöselle ja Jolperolle. Kähösen ja Jolperon solidaarisuus kohdistuu ROKSiin, ei Hediniin eikä Frangeuriin.
Frangeur: Det finns inom ROKS en svartvit, lite biologisk inställning att kvinnor är bra och män är dåliga, att man ska tro på kvinnor men inte män. Och det är farliga saker.
Eihän kukaan väitäkään, etteikö olisi olemassa muuta feminismiä kuin ROKS. Ongelma on siinä, että ROKS on kaaderikouluttava lahko, joka on onnistunut soluttamaan feministipiirit kokonaisuudessaan. Hedinin ja Frangeurin kaltaiset asiantuntevat, kriittiset äänet vaiennettiin. Tietenkin kovan kaaderiytimen ympärillä on rekrytointipohjana toimiva joukko hyödyllisiä idiootteja, jotka ehkä hyvinkin vilpittömästi uskovat kaaderien ovan heidänkin asiallaan ja jotka ovat valmiita - asiaa sen kummemmin ajattelematta - puolustelemaan kaadereita ja heidän linjauksiaan skeptistä ulkomaailmaa vastaan silloin kun feministiliikkeellä on jokin kampanja käynnissä. Arawnin tuki Henkkamaukka-kampanjalle oli erinomainen esimerkki tällaisesta mukanamatkustamisesta: kun kaaderikeskus on päättänyt, että tällainen kampanja on tarpeen, Arawn arvelee, että se varmaankin on tarpeen, ja ottaa asiakseen keksiä sille omia perusteluja blogissaan. Sitä vastoin hänelle ei juolahda mieleen esittää itselleen kysymystä, onko kyseinen kampanja oikeasti tarpeen, ja pitääkö juuri hänen tukea sitä.
Tääeiooenääkivaa, yäägh
Radiossa puhutaan juuri bloggaamisesta. Hohhoijaa. Tää ei ole enää kivaa. Tulevaisuudessa blogit kommentoivat tiedotusvälineitä, jotka puolestaan referoivat blogeja. Sen jälkeen bloggaajat kirjoittavat siitä, miten tiedotusvälineet ovat vääristelleet blogien sanottavaa. Ja tähän tyyliin noin yleensä.
Hampaan irrotuskohta on umpeutumassa, mutta vielä hiukan kipeä, joten Blogisanomien toivomus, että pitkään mieltäni myrkyttänyt harminkappale olisi kokonaan väistynyt, ei valitettavasti vielä ole toteutunut. Kiitän kuitenkin kannustuksesta. Ehkä tästä vielä selvitään.
Innostuin uudestaan lukemaan sitä nettikirjaa Hubbardista ja scientologeista.
Hampaan irrotuskohta on umpeutumassa, mutta vielä hiukan kipeä, joten Blogisanomien toivomus, että pitkään mieltäni myrkyttänyt harminkappale olisi kokonaan väistynyt, ei valitettavasti vielä ole toteutunut. Kiitän kuitenkin kannustuksesta. Ehkä tästä vielä selvitään.
Innostuin uudestaan lukemaan sitä nettikirjaa Hubbardista ja scientologeista.
Jumalan Totuus kokonaan taas saatavilla
Könskriget on, mahdollisesti Suomessa virinneen keskustelun ansiosta, kokonaan nähtävissä Ruotsin television nettisivuilla. Juopukaa siis Jumalan Totuudesta, kiidättäkää antifeminismin suloinen ja vapauttava ilosanoma kaukaisimpaankin salotölliin. Halleluja!
Samassa yhteydessä voitte katsoa myös, kuinka Evin Rubar ottaa vastaan Vuoden uudistajan palkinnon Ruotsin kulttuuriministerin kädestä. Synti on sitkeä ja Saatana on vahva, mutta kuten näette, Oikeus ja Totuus eivät jää vaille palkintoaan.
Samassa yhteydessä voitte katsoa myös, kuinka Evin Rubar ottaa vastaan Vuoden uudistajan palkinnon Ruotsin kulttuuriministerin kädestä. Synti on sitkeä ja Saatana on vahva, mutta kuten näette, Oikeus ja Totuus eivät jää vaille palkintoaan.
lauantai 1. lokakuuta 2005
Feministit vrt. "miesten salaliitto"
Tässä ROKS-jupakassa kaikkein hupaisinta on, että feministit alkavat itse muistuttaa yhä enemmän sitä luulottelemaansa miesten salaliittoa.
FEMINISTIEN VÄITE: miehet ovat patriarkaalinen salaliitto, joka vetää yhtä köyttä naisten etua vastaan. - FAKTA: feministit ovat syvälle poliittiseen järjestelmään soluttautunut "naisverkosto", joka esim. sosiaalialalla vetää yhtä köyttä miehiä vastaan, mutta asia puheeksi otettaessa kieltää kirkkain silmin käyttävänsä minkäänlaista valtaa.
FEMINISTIEN VÄITE: vallankäyttäjämiehet kuuluvat saatananpalvojakirkkoon ja käyttävät kirkkonsa rituaaleissa lapsia hyväkseen. - FAKTA: monet feministit kuuluvat wicca-höpöhöpöuskon piiriin, ja tuon Salanimen todistuksen mukaan (sekä myös ROKSin aivopesemien nuorten tyttöjen puheista päätellen) myös pakottavat nuoria tyttöjä lesbosuhteisiin kanssaan.
Samanlaisia analogioita voisi varmasti keksiä lisääkin, mutta tuossa pari esimerkkiä. Näyttääkin siltä, että feministien käsitys miehistä perustuu heihin itseensä. Ne luulevat meidän olevan samanlaisia paskiaisia kuin he itse ovat.
FEMINISTIEN VÄITE: miehet ovat patriarkaalinen salaliitto, joka vetää yhtä köyttä naisten etua vastaan. - FAKTA: feministit ovat syvälle poliittiseen järjestelmään soluttautunut "naisverkosto", joka esim. sosiaalialalla vetää yhtä köyttä miehiä vastaan, mutta asia puheeksi otettaessa kieltää kirkkain silmin käyttävänsä minkäänlaista valtaa.
FEMINISTIEN VÄITE: vallankäyttäjämiehet kuuluvat saatananpalvojakirkkoon ja käyttävät kirkkonsa rituaaleissa lapsia hyväkseen. - FAKTA: monet feministit kuuluvat wicca-höpöhöpöuskon piiriin, ja tuon Salanimen todistuksen mukaan (sekä myös ROKSin aivopesemien nuorten tyttöjen puheista päätellen) myös pakottavat nuoria tyttöjä lesbosuhteisiin kanssaan.
Samanlaisia analogioita voisi varmasti keksiä lisääkin, mutta tuossa pari esimerkkiä. Näyttääkin siltä, että feministien käsitys miehistä perustuu heihin itseensä. Ne luulevat meidän olevan samanlaisia paskiaisia kuin he itse ovat.
Se katoava postaus
Seuraavan postauksen olen yrittänyt saada jäämään tähän jo neljä kertaa. Kerta toisensa jälkeen se on kadonnut. Lienee oletettava, että feministien salaliitto sabotoi jo palvelintakin.
Ihmissusi-Henkka linkitti Suomi 24 -keskustelufoorumin feminismisivulle, jossa Evin Rubarin dokumentti on antanut aihetta kiintoisiin kommentteihin. Eräs kaikkein kiintoisimmista on nimimerkki Salanimi, joka kertoo omista kokemuksistaan feminismiliikkeen kynsissä. Olen hiukan toimittanut näitä lainauksia luettavuuden parantamiseksi.
Olen feministi, ja minun on kerrottava Suomen tilanteesta. Täällä on myös aivan samankaltaista painostusta feministipiirien sisällä kuin Ruotsissa, se on suorastaan sadistista. En ole uskaltanut ilmoittaa ihmisille, joiden kanssa olen jo vuosia ollut mikana toiminnassa, ettei mieleni eikä sydämeni ole enää mukana tuossa liikkeessä. Pelkään kostoa.
Nuoruuden naiiviudesta lähdin mukaan, sekä siksi, että olin kokenut kovia. Miehiä olen oppinut arvostamaan vasta nykyisin, aivan tavallisia miehiä, kun olen huomannut mikä rehellisyys ja luotettavuus heidän maailmassaan vallitsee. Ainoastaan muutamille mieshenkilöille olen uskaltanut kertoa näistä asioista avoimesti, ja he ovat minua tukeneet, kiitos heille. Tiedän, että tämä teksti tulkitaan provokaatioksi, se on feministifanaatikkojen tapa toimia.
Edellinenhän ei sinänsä kerro mitään meidän miesten luotettavuudesta naisiin verrattuna, mutta jos nainen, jota vuosikausia on aivopesty pitämään kaikkia kaksilahkeisia raatelevaisina ihmissyöjähirviönä, huomaakin maailmassa olevan myös vilpittömiä, rehellisiä ja kilttejä miespuolisia ihmisiä, hän varmastikin on taipuvainen menemään toiseen äärimmäisyyteen miehiä koskevissa mielipiteissään.
Tälläkin hetkellä olen turvassa erään miehen luona, ja voin sanoa että se on olotilana suorastaan taivaallista feministien tiiviin kyttäyksen ja henkisen, jopa fyysisen painostuksen jälkeen.
Haluan myös ilmoittaa että noissa piireissä on yksilöitä, jotka painostavat lesbosuhteisiin nuoria tyttöjä, uhkaamalla heitä monin tavoin. Tämä ei ole mielestäni leikinlaskun aihe. En olisi pahempaan seuraan voinut joutua, mutta yritän kamppailla itseni teistä eroon, olette julmimpia ihmisiä mitä voi olla!
Kun nimimerkki Miessoturi toteaa Salanimelle kommentiksi suunnilleen: "Jos minä olisin lesbo, joka haluaa nuorta lihaa, menisin feministiliikkeeseen, koska feministeillä on kokonainen ideologia, jolla he voivat ylipuhua epävarman nuoren tytön lesbosuhteeseen", Salanimi vastaa:
Elämä opettaa. Vielä puolisen vuotta aiemmin olisin noussut vastustamaan tuota väitettä raivon vallassa, kuin robotti. En enää ole niinkään varma tuon näkemyksen viallisuudesta. Tuossa on paljon totta, kammottavan paljon. Yksikään mies ei muuten ole käyttänyt minua seksuaalisesti väärin. On kuitenkin täysin totta, että feministisissä piireissä tuo on arkipäiväistä. Tätä voi olla joidenkin hyvin vaikeaa uskoa todeksi. Nykyisin kaikille on uskoteltu ja kaikki pitävät tosiasiana, että vain mies tekisi jotain sellaista. En ole lesbo, olen hetero, tätä ei ole aina katsottu hyvällä.
Kun nimimerkki Cisma, joka on kaikesta päätellen yksi foorumin päivystävistä feministeistä, yrittää leimata Salanimen Tarja Halosen mainetta mustaavaksi poliittiseksi loanheittäjäksi, Salanimi vastaa:
Presidenttimme ei liity tähän asiaani mitenkään. Parjaa vain, olen tuohon todella tottunut. Turha luulla, etten pystyisi itse tuohon inhottavaan käytökseen. Minulla on ollut yli kymmenen vuotta raakalaisuudessaan aivan ylivertaiset opettajat. Olen pääsemässä teistä eroon, niin uskon ja olen siitä iloinen ja kiitollinen. Ehkä et itse kuuluu "valittuun sisäpiiriin" ja näin ollen et edes tiedä, minkälaisia asioita feminismin nimissä jatkuvasti tehdään. Tasa-arvoajatus on todellakin vain yksinkertaisimpien sumuttamista.
Tässä kohtaa tulee muuten mieleen se, mitä joku kommentoijistani sanoi yhteiskunnallisten liikkeiden eksoteerisen ja esoteerisen puolen eroista.
Tavoitteet ja teot ovat tosiasiassa äärimmäisen sairaat, sen vakuutan. Älä sinä, Cisma, sukella liian syvälle tähän liikkeeseen. Oman etusi nimissä, pidä silmäsi auki ja ole varovainen. En osaa olla sinulle mitenkään vihainen, uskon, että et vain todella oikein tiedä asioiden todellista tilaa. Ole hyvin varovainen ja muista että olemme kaikki ihmisiä, vasta sen jälkeen muuta, kuten naisia ja miehiä.
Cisma heittää Salanimelle taas jonkin solvauksen ja yrittää ilmeisen kiusaantuneena saada Salanimeä lopettamaan pyhien asioiden pilkkaamisen. Tähän Salanimi:
Sellaista jää paljon sanomatta, mitä tavalliset ihmiset eivät pystyisi missään tapauksessa uskomaan jos siitä nyt kertoisin. Aivan omassa maassamme tapahtuu hirveitä asioita ja niistä ei uskalleta eikä saa puhua, sen estää feministinen, yksilöihin kohdistuva terrori. Oikeastaan minä olen Cisman suhteen iloinen, uskon nimittäin hänen säästyneen tämän aatteen ikävimmiltä piirteiltä. Toivon, että hänen ei tarvitsekaan kokea asian mustia puolia. Silti ne ovat totta ja olemassa. Ja mahdollisesti vaaraksi hänellekin.
Olen täysin tietoinen siitä, että tuon aatteen sisällä on naisia, jotka pelkäävät ja voivat todella huonosti. On hirvittävää, etten voi heitä auttaa. Monet ovat minulle hyvin rakkaita ihmisiä, kuin perheenjäseniä. On kuitenkin pakko ensin saada voimia jokapäiväiseen, omaan, jaksamiseen.
Lahkolaisuuden tunnelmista, joista tulee mieleen lähinnä Leo Hartvaaran kömpelö, mutta rehellisyydessään vaikuttava romaani lestadiolaisuudesta, Suden uhrit, kertoo myös tämä katkelma:
Feministinen liike on hirvittävä kupla, joka puhjetessaan tuo esille niin paljon tehtyjä vääryyksia, laittomuuksiakin, ettei sitä uskoisi, jollei tietäisi asiasta niinkuin minä tiedän. On ikävää, että niin moni uskoo tekevänsä oikein ja toimii liikkeessä, jonka tavoitteet ovat nykyisin aivan erilaiset kuin suuri yleisö luulee. He aivan kirjaimellisesti haluavat anastaa vallan miehiltä ja painaa miesten aseman alas. Se on näin, ja tiedän, että se voi kuulostaa aika hurjalta. Uskoin itse aikani samaan, tai tavallaan luulottelin uskovani. On niin voimia antavaa kuulua vahvaan joukkoon, joukkoon joka on aina tukena. Tuo tuki on kuitenkin hyvin petollista, se loppuu heti kun alat esittää eräviä mielipiteitä. Joskus riittää pelkkä epäily, joskus on syynä henkilökohtainen kauna. Jopa se riittää ettei "anna" jollekin voimakkaalle liikkeen sisällä. Ja minä tiedän että tätä on vaikeaa uskoa.
Itse asiassahan tähän on varsin helppo uskoa, sillä loppujen lopuksi varsin monien lahkolaisliikkeiden tunnelmat ovat niitä jälkeen päin kuvanneiden sisäpiiriin päässeiden henkilöiden mukaan varsin samanlaisia. Hartvaaran kirjan - jossa muuten varjopuolten lisäksi kuvataan vilpittömästi myös lestadiolaisen uskon myönteisiä puolia ja jonka keskushenkilö, sosialistis-realistisessa mielessä positiiviseksi sankariksi nouseva saarnamies, on ihmiskuvana sekä uskottava että sympaattinen - lisäksi tässä yhteydessä täytyy mainita Jon Atackin kuvaus scientologeista, A Piece of Blue Sky, joka viimeksi asiaa tarkistaessani löytyi netistä kokonaisuudessaan, ja niin muuten näyttää löytyvän nytkin: tässä on linkki.
Joku varmasti haluaa kysyä minulta tässä vaiheessa, pelkäänkö oman henkeni puolesta. Kyllä minultakin Salanimen jutut nostavat tukan pystyyn, mutta tiedän, että lahkot pitävät jäsenensä alaisuudessaan toisaalta pelottelemalla lahkon ulkopuolisen maailman turvattomuudella, toisaalta luomalla lahkolaisille epärealistisia kuvia lahkon vaikutusvallasta ja kyvystä kontrolloida ja valvoa karkulaisjäsentensä tekemisiä. Tietysti otan feministien uhan - fyysisen uhan - hyvin vakavasti, ja yksi syistä, miksi en mielelläni mene blogistitapaamisiin, on se, että pidän murhan uhkaa ihan olemassaolevana sellaisissa tilanteissa. Tähän asti olen kyllä kokenut aitosuomalaiset hurrivihaajat suuremmaksi riskiksi kuin feministit, mutta ehkä minun pitää tarkistaa mielipidettäni.
Ampumaharrastuksen voisi toki itsepuolustusmielessä aloittaa. Mielellään tietysti niin järeällä aseella, että sillä ei pysty haavoittamaan lievästi, ainoastaan tappamaan tai ampumaan jäsenen irti. Perfektionistina en mielelläni tyydy puolinaisuuksiin. Tunnottomat, moraalittomat, mielettömät ja sieluttomat fanaatikot, joihin feministit tunnetusti eturivissä lukeutuvat, eivät ymmärrä mitään muuta kieltä kuin julmuutta. Heille on siis tehtävä alusta lähtien selväksi, että on itse vielä häikäilemättömämpi ja murhanhimoisempi. Peruskiltille miehelle on raskasta joutua ottamaan tällainen kanta, mutta on olemassa ihmisryhmiä ja aatesuuntauksia, joiden kanssa ei voi neuvotella - eikä saa, koska he vallanhimoisina machiavellilaisina kokevat kaikki sovittelupyrkimykset heikkouden merkkinä ja mahdollisuutena vetää välistä.
Onhan minulla sentään sukuperinteitä. On meillä ennenkin oltu kiihkoilijaliikkeiden vainoamia. Isoisäni, roolimallini, Varkauden Puurtilassa kansakoulunopettajana elämäntyönsä tehnyt maalaisliittolainen paikallispoliitikko Juho Takala kulki kolmikymmenluvulla pistooli taskussa lapuanliikkeen kyyditsijöiden varalta. Hän lienee ollut synkän huvittunut siitä, että hän oli syntyjään oikea pohjalainen Ylihärmästä, mutta Lapuan mukaan nimetyn liikkeen vastustaja; ja hänen vainoojansa, jotka olivat omineet "lapualaisen" nimen itselleen kunnianimeksi, olivat savolaisia. Isoisä muuten oli Artturi Leinosen linjalla lapuanliikkeen suhteen; Leinonen oli kodissamme niin keskeisellä sijalla, että olin aikuisella iällä kovin hämmästynyt siitä, miten vähän kyseisestä herrasta tiedettiin meidän mikrokosmoksemme ulkopuolella. Ehkä joskus innostun vielä lukemaan Leinosta urakalla ja kirjoittamaan hänestä jotain blogiin.
En kehota väkivaltaan feministejä vastaan. Mutta seuraavan kerran, kun tapaatte naisen, joka kertoo olevansa feministi, sanokaa hänelle kohteliaasti, ettette halua olla hänen kanssaan missään tekemisissä, että hän on säällisen elämänmenon, demokratian ja oikeusvaltion vihollinen, ja että samasta syystä ette kaveeraa myöskään nahkapäiden kanssa.
Jumala ompi linnamme,
Ja vahva turva aivan.
On miekkamme ja kilpemme
Ajalla vaaran, vaivan.
Se vanha vainooja,
Kavala, kauhea
On kiivas, kiukkuinen
Ja julma, hirmuinen,
Vain Herra hänet voittaa.
Se sana seisoo vahvana,
He ei voi sitä kestää.
Kun kanssamme on Jumala,
Ken meiltä voiton estää?
Jos veis he henkemme,
Osamme, onnemme,
Ne heidän olkohon,
Vaan meidän iät on
Jumalan valtakunta.
Ihmissusi-Henkka linkitti Suomi 24 -keskustelufoorumin feminismisivulle, jossa Evin Rubarin dokumentti on antanut aihetta kiintoisiin kommentteihin. Eräs kaikkein kiintoisimmista on nimimerkki Salanimi, joka kertoo omista kokemuksistaan feminismiliikkeen kynsissä. Olen hiukan toimittanut näitä lainauksia luettavuuden parantamiseksi.
Olen feministi, ja minun on kerrottava Suomen tilanteesta. Täällä on myös aivan samankaltaista painostusta feministipiirien sisällä kuin Ruotsissa, se on suorastaan sadistista. En ole uskaltanut ilmoittaa ihmisille, joiden kanssa olen jo vuosia ollut mikana toiminnassa, ettei mieleni eikä sydämeni ole enää mukana tuossa liikkeessä. Pelkään kostoa.
Nuoruuden naiiviudesta lähdin mukaan, sekä siksi, että olin kokenut kovia. Miehiä olen oppinut arvostamaan vasta nykyisin, aivan tavallisia miehiä, kun olen huomannut mikä rehellisyys ja luotettavuus heidän maailmassaan vallitsee. Ainoastaan muutamille mieshenkilöille olen uskaltanut kertoa näistä asioista avoimesti, ja he ovat minua tukeneet, kiitos heille. Tiedän, että tämä teksti tulkitaan provokaatioksi, se on feministifanaatikkojen tapa toimia.
Edellinenhän ei sinänsä kerro mitään meidän miesten luotettavuudesta naisiin verrattuna, mutta jos nainen, jota vuosikausia on aivopesty pitämään kaikkia kaksilahkeisia raatelevaisina ihmissyöjähirviönä, huomaakin maailmassa olevan myös vilpittömiä, rehellisiä ja kilttejä miespuolisia ihmisiä, hän varmastikin on taipuvainen menemään toiseen äärimmäisyyteen miehiä koskevissa mielipiteissään.
Tälläkin hetkellä olen turvassa erään miehen luona, ja voin sanoa että se on olotilana suorastaan taivaallista feministien tiiviin kyttäyksen ja henkisen, jopa fyysisen painostuksen jälkeen.
Haluan myös ilmoittaa että noissa piireissä on yksilöitä, jotka painostavat lesbosuhteisiin nuoria tyttöjä, uhkaamalla heitä monin tavoin. Tämä ei ole mielestäni leikinlaskun aihe. En olisi pahempaan seuraan voinut joutua, mutta yritän kamppailla itseni teistä eroon, olette julmimpia ihmisiä mitä voi olla!
Kun nimimerkki Miessoturi toteaa Salanimelle kommentiksi suunnilleen: "Jos minä olisin lesbo, joka haluaa nuorta lihaa, menisin feministiliikkeeseen, koska feministeillä on kokonainen ideologia, jolla he voivat ylipuhua epävarman nuoren tytön lesbosuhteeseen", Salanimi vastaa:
Elämä opettaa. Vielä puolisen vuotta aiemmin olisin noussut vastustamaan tuota väitettä raivon vallassa, kuin robotti. En enää ole niinkään varma tuon näkemyksen viallisuudesta. Tuossa on paljon totta, kammottavan paljon. Yksikään mies ei muuten ole käyttänyt minua seksuaalisesti väärin. On kuitenkin täysin totta, että feministisissä piireissä tuo on arkipäiväistä. Tätä voi olla joidenkin hyvin vaikeaa uskoa todeksi. Nykyisin kaikille on uskoteltu ja kaikki pitävät tosiasiana, että vain mies tekisi jotain sellaista. En ole lesbo, olen hetero, tätä ei ole aina katsottu hyvällä.
Kun nimimerkki Cisma, joka on kaikesta päätellen yksi foorumin päivystävistä feministeistä, yrittää leimata Salanimen Tarja Halosen mainetta mustaavaksi poliittiseksi loanheittäjäksi, Salanimi vastaa:
Presidenttimme ei liity tähän asiaani mitenkään. Parjaa vain, olen tuohon todella tottunut. Turha luulla, etten pystyisi itse tuohon inhottavaan käytökseen. Minulla on ollut yli kymmenen vuotta raakalaisuudessaan aivan ylivertaiset opettajat. Olen pääsemässä teistä eroon, niin uskon ja olen siitä iloinen ja kiitollinen. Ehkä et itse kuuluu "valittuun sisäpiiriin" ja näin ollen et edes tiedä, minkälaisia asioita feminismin nimissä jatkuvasti tehdään. Tasa-arvoajatus on todellakin vain yksinkertaisimpien sumuttamista.
Tässä kohtaa tulee muuten mieleen se, mitä joku kommentoijistani sanoi yhteiskunnallisten liikkeiden eksoteerisen ja esoteerisen puolen eroista.
Tavoitteet ja teot ovat tosiasiassa äärimmäisen sairaat, sen vakuutan. Älä sinä, Cisma, sukella liian syvälle tähän liikkeeseen. Oman etusi nimissä, pidä silmäsi auki ja ole varovainen. En osaa olla sinulle mitenkään vihainen, uskon, että et vain todella oikein tiedä asioiden todellista tilaa. Ole hyvin varovainen ja muista että olemme kaikki ihmisiä, vasta sen jälkeen muuta, kuten naisia ja miehiä.
Cisma heittää Salanimelle taas jonkin solvauksen ja yrittää ilmeisen kiusaantuneena saada Salanimeä lopettamaan pyhien asioiden pilkkaamisen. Tähän Salanimi:
Sellaista jää paljon sanomatta, mitä tavalliset ihmiset eivät pystyisi missään tapauksessa uskomaan jos siitä nyt kertoisin. Aivan omassa maassamme tapahtuu hirveitä asioita ja niistä ei uskalleta eikä saa puhua, sen estää feministinen, yksilöihin kohdistuva terrori. Oikeastaan minä olen Cisman suhteen iloinen, uskon nimittäin hänen säästyneen tämän aatteen ikävimmiltä piirteiltä. Toivon, että hänen ei tarvitsekaan kokea asian mustia puolia. Silti ne ovat totta ja olemassa. Ja mahdollisesti vaaraksi hänellekin.
Olen täysin tietoinen siitä, että tuon aatteen sisällä on naisia, jotka pelkäävät ja voivat todella huonosti. On hirvittävää, etten voi heitä auttaa. Monet ovat minulle hyvin rakkaita ihmisiä, kuin perheenjäseniä. On kuitenkin pakko ensin saada voimia jokapäiväiseen, omaan, jaksamiseen.
Lahkolaisuuden tunnelmista, joista tulee mieleen lähinnä Leo Hartvaaran kömpelö, mutta rehellisyydessään vaikuttava romaani lestadiolaisuudesta, Suden uhrit, kertoo myös tämä katkelma:
Feministinen liike on hirvittävä kupla, joka puhjetessaan tuo esille niin paljon tehtyjä vääryyksia, laittomuuksiakin, ettei sitä uskoisi, jollei tietäisi asiasta niinkuin minä tiedän. On ikävää, että niin moni uskoo tekevänsä oikein ja toimii liikkeessä, jonka tavoitteet ovat nykyisin aivan erilaiset kuin suuri yleisö luulee. He aivan kirjaimellisesti haluavat anastaa vallan miehiltä ja painaa miesten aseman alas. Se on näin, ja tiedän, että se voi kuulostaa aika hurjalta. Uskoin itse aikani samaan, tai tavallaan luulottelin uskovani. On niin voimia antavaa kuulua vahvaan joukkoon, joukkoon joka on aina tukena. Tuo tuki on kuitenkin hyvin petollista, se loppuu heti kun alat esittää eräviä mielipiteitä. Joskus riittää pelkkä epäily, joskus on syynä henkilökohtainen kauna. Jopa se riittää ettei "anna" jollekin voimakkaalle liikkeen sisällä. Ja minä tiedän että tätä on vaikeaa uskoa.
Itse asiassahan tähän on varsin helppo uskoa, sillä loppujen lopuksi varsin monien lahkolaisliikkeiden tunnelmat ovat niitä jälkeen päin kuvanneiden sisäpiiriin päässeiden henkilöiden mukaan varsin samanlaisia. Hartvaaran kirjan - jossa muuten varjopuolten lisäksi kuvataan vilpittömästi myös lestadiolaisen uskon myönteisiä puolia ja jonka keskushenkilö, sosialistis-realistisessa mielessä positiiviseksi sankariksi nouseva saarnamies, on ihmiskuvana sekä uskottava että sympaattinen - lisäksi tässä yhteydessä täytyy mainita Jon Atackin kuvaus scientologeista, A Piece of Blue Sky, joka viimeksi asiaa tarkistaessani löytyi netistä kokonaisuudessaan, ja niin muuten näyttää löytyvän nytkin: tässä on linkki.
Joku varmasti haluaa kysyä minulta tässä vaiheessa, pelkäänkö oman henkeni puolesta. Kyllä minultakin Salanimen jutut nostavat tukan pystyyn, mutta tiedän, että lahkot pitävät jäsenensä alaisuudessaan toisaalta pelottelemalla lahkon ulkopuolisen maailman turvattomuudella, toisaalta luomalla lahkolaisille epärealistisia kuvia lahkon vaikutusvallasta ja kyvystä kontrolloida ja valvoa karkulaisjäsentensä tekemisiä. Tietysti otan feministien uhan - fyysisen uhan - hyvin vakavasti, ja yksi syistä, miksi en mielelläni mene blogistitapaamisiin, on se, että pidän murhan uhkaa ihan olemassaolevana sellaisissa tilanteissa. Tähän asti olen kyllä kokenut aitosuomalaiset hurrivihaajat suuremmaksi riskiksi kuin feministit, mutta ehkä minun pitää tarkistaa mielipidettäni.
Ampumaharrastuksen voisi toki itsepuolustusmielessä aloittaa. Mielellään tietysti niin järeällä aseella, että sillä ei pysty haavoittamaan lievästi, ainoastaan tappamaan tai ampumaan jäsenen irti. Perfektionistina en mielelläni tyydy puolinaisuuksiin. Tunnottomat, moraalittomat, mielettömät ja sieluttomat fanaatikot, joihin feministit tunnetusti eturivissä lukeutuvat, eivät ymmärrä mitään muuta kieltä kuin julmuutta. Heille on siis tehtävä alusta lähtien selväksi, että on itse vielä häikäilemättömämpi ja murhanhimoisempi. Peruskiltille miehelle on raskasta joutua ottamaan tällainen kanta, mutta on olemassa ihmisryhmiä ja aatesuuntauksia, joiden kanssa ei voi neuvotella - eikä saa, koska he vallanhimoisina machiavellilaisina kokevat kaikki sovittelupyrkimykset heikkouden merkkinä ja mahdollisuutena vetää välistä.
Onhan minulla sentään sukuperinteitä. On meillä ennenkin oltu kiihkoilijaliikkeiden vainoamia. Isoisäni, roolimallini, Varkauden Puurtilassa kansakoulunopettajana elämäntyönsä tehnyt maalaisliittolainen paikallispoliitikko Juho Takala kulki kolmikymmenluvulla pistooli taskussa lapuanliikkeen kyyditsijöiden varalta. Hän lienee ollut synkän huvittunut siitä, että hän oli syntyjään oikea pohjalainen Ylihärmästä, mutta Lapuan mukaan nimetyn liikkeen vastustaja; ja hänen vainoojansa, jotka olivat omineet "lapualaisen" nimen itselleen kunnianimeksi, olivat savolaisia. Isoisä muuten oli Artturi Leinosen linjalla lapuanliikkeen suhteen; Leinonen oli kodissamme niin keskeisellä sijalla, että olin aikuisella iällä kovin hämmästynyt siitä, miten vähän kyseisestä herrasta tiedettiin meidän mikrokosmoksemme ulkopuolella. Ehkä joskus innostun vielä lukemaan Leinosta urakalla ja kirjoittamaan hänestä jotain blogiin.
En kehota väkivaltaan feministejä vastaan. Mutta seuraavan kerran, kun tapaatte naisen, joka kertoo olevansa feministi, sanokaa hänelle kohteliaasti, ettette halua olla hänen kanssaan missään tekemisissä, että hän on säällisen elämänmenon, demokratian ja oikeusvaltion vihollinen, ja että samasta syystä ette kaveeraa myöskään nahkapäiden kanssa.
Jumala ompi linnamme,
Ja vahva turva aivan.
On miekkamme ja kilpemme
Ajalla vaaran, vaivan.
Se vanha vainooja,
Kavala, kauhea
On kiivas, kiukkuinen
Ja julma, hirmuinen,
Vain Herra hänet voittaa.
Se sana seisoo vahvana,
He ei voi sitä kestää.
Kun kanssamme on Jumala,
Ken meiltä voiton estää?
Jos veis he henkemme,
Osamme, onnemme,
Ne heidän olkohon,
Vaan meidän iät on
Jumalan valtakunta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)