Sotilasjuntta - paras vaihtoehto Suomelle? (uusinta vuodelta 2010)

Puolustusministeri Niinistön sekoilujen johdosta seuraavassa uusintana kirjoitukseni vuodelta 2010.

Kun tässä on aikansa katsellut ns. vanhojen puolueiden poukkoilua, on tullut jo harvinaisen selväksi, että niitä ei kiinnosta pätkääkään mikään muu kuin rasistisen, yhdenvertaisuusperiaatetta vihaavan ja viime kädessä kaikkien muiden kuin itsensä ihmisoikeuksien riistämiseen pyrkivän äärioikeiston hyysääminen ja nuoleksiminen. Demarit keskittyvät lähinnä moittimaan vihreitä oikeistolaistumisesta, Kokoomus taas on samalla tavalla halki kuin aikoinaan kommunistit taistolaisaikana. Keskustan edeltäjä Maalaisliitto pelasti Suomen fasismilta viimeksikin, ja kontaktini puolueen sisällä ovat kertoneet, että siellä olisi innokkuutta omaksua tämä rooli taas kerran, mutta vaalirahasotkut ovat tunnetusti vieneet melkoisesti uskottavuutta kaikilta keskustalaisten yrityksiltä esiintyä moraalin ja isänmaallisuuden äänenä.

Tiedotusvälineissä vallitsee uusi poliittinen korrektius, joka vaatii ottamaan rasistien julkilausumat vakavasti ja pitämään heitä varteenotettavina keskustelukumppaneina, vaikka he eivät keskustele eivätkä sovittele. Koko maahanmuuttoasia on pelkkä vetonaula, jolla jatkuvassa vihan vimmassa vellovat ääriainekset ovat saaneet itselleen huomiota. Eivät ne keskenäänkään ole yksimielisiä siitä, mikä tarkalleen maahanmuuttopolitiikassa on pielessä, tai siis mikä muu kuin se, että neekereitä joskus erehdytään kohtelemaan ihmisinä eikä pieniä somalityttöjä saa heittää junan eteen kiskoille. Kuvaava oli äärioikeistofoorumin reaktio demarien rasisteja myötäilevään maahanmuuttopolitiikkapaperiin: raivokohtaus, jonka sisältönä oli kaikkien sosiaalidemokraattien julistaminen teloitettaviksi maanpettureiksi. Jos pelkurit luulivat myönnytyksillä lepyttävänsä murhaajansa, se oli harhaluulo.

Maahanmuuttovastaisuudella ratsastavaa äärioikeistoa on kuitenkin kiittäminen yhdestä asiasta: se on osoittanut Suomen demokraattisen järjestelmän täydellisen kyvyttömyyden vastata totalitarismin haasteeseen. Kuten Weimarin tasavalta aikoinaan, myös Suomen tasavalta on nykyisin demokratia ilman vakaumuksellisia demokraatteja.

1970-luvun politisoituneesta ilmapiiristä Teiniliittoineen ja taistolaisineen puhutaan paljon pahaa. Uskallanpa kuitenkin väittää, että sellainen nuorisomiljöö, jossa politiikan käytännön keinot ja demokratian pelisäännöt lehmäkauppoineen ja pragmaattisine liittoutumisineen opittiin viimeistään lukioikäisinä, oli isänmaan edun kannalta parempi vaihtoehto kuin minun nuoruuteni 1980-luku, jossa ainoa tapa olla politiikasta kiinnostunut oli kannattaa erilaisia pohjavireeltään totalitaarisia ja demokratianvastaisia utopia-aatteita kuten vihreyttä tai uusnatsismia. Siihen aikaan, ja mahdollisesti nykyisinkin, kuusitoistavuotias kokoomusnuori oli mielipiteiltään ja ajatuksiltaan käytännössä uusnatsi ilman hakaristiriipusta. Vihreyteen taas on aina kuulunut ei vain teollisuuden ja elinkeinoelämän, vaan pitkälti myös tavallisen kuluttajan demonisointi ja epäinhimillistäminen viholliseksi, kiitos Linkolan. Nyt ovat aikuisia ne senaikaiset kakarat, joiden mielestä poliittisia tavoitteita ei periaatteessa ajeta sovittelemalla ja kompromisseja tekemällä, vaan tuhoamalla väärämieliset. Kun muiden puolueiden poliitikot rientävät äärioikeistoa liehittelemään, kyse on siitä, että he myöntävät olevansa itse lika goda kålsupare, kuten toisella kotimaisella sanotaan: pohjimmiltaan ja sisimmässään yhtä suuria roistoja kuin rasistitkin.

Kun olisi tarvis sulkea rivit demokratiaa uhkaavaa ja muiden ihmisten ihmisoikeuksia halveksivia terroristeja vastaan, meikäläiset poliitikot keskittyvät terroristien liehittelyyn - terrorismin todellisten tai potentiaalisten uhrien äänet eivät kiinnosta. Terroristit ovat jo syyllistyneet sellaiseen politiikantekoon, joka on täysin pelisääntöjen vastaista, eli epäpoliittisten äänestäjien uhkailuun ja henkilökohtaisiin vainokampanjoihin - tietenkin salanimen ja anonyymipalvelimen takaa, mutta uhkailijoiden ja vainoojien poliittiset sympatiat eivät ole jääneet epäselviksi kellekään. Tämän takia kutsun heitä terroristeiksi: se on juridisesti pitävä ja laissa täsmällisesti määritelty termi. Terroristi on henkilö, joka viattomia ihmisiä uhkailemalla ja pelottelemalla pyrkii oikeudettomasti poliittisiin päämääriin. Rasistinen äärioikeistomme on terroristinen tai terrorismiin rohkaiseva alakulttuuri aivan lakikirjan määritelmän mukaan.

Terroristit eivät tietenkään kykene nousemaan hamuamaansa kiistämättömään valtaan demokraattisin keinoin. Se, mihin he pystyvät, on demokraattisen prosessin lamauttaminen tekemällä esityksiä, joita ei perustuslain eikä Suomen solmimien kansainvälisten sopimusten puitteissa voi toteuttaa. Tästä seuraa tietysti, että kannattajakunta - ei suinkaan katso kulttihengessä palvomiensa ja äänestämiensä poliitikkojen pettäneen lupauksiaan, vaan - uskoo pahojen väärämielisten estävän hyviksiä toteuttamasta hyviä ja hienoja suunnitelmiaan, jolloin äänestäjien turhautuminen purkautuu väkivaltana vastapuolen kannattajiksi miellettyjä henkilöitä kohtaan. Koska populisteja kannattaa yhteiskunnasta ja sen pelisäännöistä täysin tietämätön ja piittaamaton aines, viholliseksi voidaan julistaa lähestulkoon kuka tahansa hyvin epämääräisten mielleyhtymien perusteella.

Poliittinen väkivalta voi kohdistua täysin epäpoliittisiin ihmisiin ja itse asiassa se kohdistuukin ennen kaikkea juuri heihin, koska äärioikeistomme pitää poliittista välinpitämättömyyttä esimerkiksi maahanmuuttoasioissa synneistä suurimpana. Eivät he vainoa jotain Vapaa liikkuvuus -verkostoa tai muita rajojen kontrolloimatonta avaamista kannattavia ääriaineksia, vaan juurikin niitä epävarmoja, jotka eivät ole päättäneet kantaansa. Kuten aikoinaan stalinistiset kommunistit, feministeistä puhumattakaan, he leimaavat tällaiset henkilöt objektiivisiksi vihollisiksi. Kyse on sellaisista ihmisistä, jotka heidän Edistyksellisen Teoriansa mukaan ovat vihollisia yksinkertaisesti olemalla olemassa.

Rasistinen alakulttuurimme puhuu mielellään siitä, että Suomea on varjeltava ”kolmannen maailman maaksi” muuttumiselta. Heidän oma politiikantekotapansa on suoraan kotoisin sellaisista kehitysmaista, joissa vaalien yhteydessä ilmenee aina väkivaltaisia levottomuuksia eri puolueiden kannattajien aseistautuessa. He ovat itse jo muuttaneet Suomen poliittisesti kolmannen maailman maaksi, ja valtavirran poliitikkojen kyvyttömyyden vuoksi se kävi oikein nopeasti. Toki osasyyllisiä ovat myös toimittajat ja mediaväki, jotka ovat osoittautuneet järkiään pelkurimaisiksi ja ammattitaidottomiksi.

Vaikka politiikka olisi suoraan kolmannesta maailmasta, minua ei ainakaan nappaa ajatus, että myös talous päästettäisiin valumaan kehitysmaan tasolle. Poliitikot ovat jättäneet täysin huomiotta sen osan keskiluokkaa, joka toimii - jotka toimimme - vientiteollisuuden palveluksessa, hankkii valuuttarahat tämän lystin pyörittämiseen ja jolla ei ole - sen enempää henkilökohtaisten ystävyyssuhteiden kuin taloudellisten realiteettienkaan vuoksi - yksinkertaisesti varaa olla rasisti eikä kannattaa rasisteja. Rasistisen äärioikeiston nettiterrori ja häiriköinti suuntautuu pitkälti juuri tähän Alexander Stubb -henkiseen väestönosaan. On hyvin monessa suhteessa kuvaavaa, että rasistit kutsuvat foorumeillaan Stubbia hänen nimensä ”epäsuomalaisista” kirjaimista kokoonpannulla lyhenteellä ”XBB”, ilmeisesti esittääkseen hänet jonkinlaisena ulkomaalaisena ja siksi vihollisen edustajana. (Sivumennen sanoen: minä äänestäisin varmasti Kokoomusta, jos voisin luottaa siihen, että Stubb ja Lauri Vaisto ovat puolueen todelliset kasvot. Viimeaikainen bogostelu vain ei ole ollut omiaan herättämään minun luottamustani, eikä varmaan monen muunkaan kaltaiseni.)

Äärioikeistolaiset terroristitkin tarvitsevat apurahojaan ja sosiaaliavustuksiaan, jotta ruoka pysyisi pöydässä. Siksi valtion keskeisiä velvollisuuksia onkin taata työrauha niille, jotka rahoittavat sen toiminnan. Jos ainoatakaan poliitikkoa ei kiinnosta suojella meidän työrauhaamme rasisteilta ja terroristeilta, emme voi luottaa puolueisiin emmekä itse demokratiaan. Joudumme tällöin kääntymään sellaisen instituution puoleen, johon luotamme enemmän. En olisi ikinä uskonut joutuvani sanomaan tätä vanhana siviilipalvelusmiehenä, mutta tällä hetkellä luotan selvästi enemmän Suomen puolustusvoimiin kuin poliisiin tai poliittiseen järjestelmään niin yhteiskuntarauhan kuin omankin henkeni turvaajana, koska tärkeimmät poliitikot liehittelevät tällä hetkellä murhaajiani ja uhkailijoitani ja koska näiden puolueen puheenjohtaja kärkkyy ensi hallituksessa sisäministerin pestiä.

Näette varmaankin, mihin päin tässä mennään: sotilasjunttaahan se pukkaa, koska sekin olisi pienempi paha kuin äärioikeiston valtaaman ja ohjaaman puolueen nyttemmin nimellinen johtaja poliisiministerinä. Tietenkään en kannata verisiä vallankaappauksia enkä muitakaan laittomuuksia, enkä ole ihan satavarma, olisiko junttaa mahdollista panna pystyyn nykyisen lainsäädännön puitteissa. Jos ei, niin tähän ovat pitkälti syyllisiä kaikenlaiset vasemmistohörhöt sun muut vihreät. Hehän alinomaa vaativat poikkeustila- ja kriisilakien vesittämistä ilmeisesti varmistaakseen itselleen takaportin tehdä vallankumous, koska aatehistoriallisen taustansa vuoksi pitävät ajatusta kiihottavana ja romanttisena. Niin vuolaasti kuin he ovatkin vuosikausia inttäneet vastustavansa fasismia ja äärioikeistoa, heille ei tietystikään ole juolahtanut mieleen, että se turvallisuusuhka voisi tulla oikealta ja että on pahempia vaihtoehtoja kun pragmaattinen sotilasjohtoinen hallitus.

Vaikka maanpuolustuskorkeakoulussa tunnetusti onkin henkilöitä, jotka ovat ammattitaidottomuuttaan hurahtaneet muslimikauhuskenaarioihin, puolustusvoimien johtoporras on muistanut vastuunsa ja korostanut puheenvuoroissaan armeijan roolia maahanmuuttajanuorukaisten kotouttajana ja miehistäjänä, mikä onkin linjassa maahanmuuttajien oman asenteen kanssa. Maahanmuuttajataustaisista muslimituttavistani useimmat ovat pitäneet omaa tai veljien moitteettomasti suoritettua asevelvollisuutta kunnia-asiana, tärkeänä symbolisena osoituksena sitoutumisesta tähän maahan ja sen arvoihin, mikä on kyllä saanut aseistakieltäytyjänkin kyseenalaistamaan oman radikaalin nuoruutensa itsestäänselvyydet. Maahanmuuttokysymyksessä ja maahanmuuttajien tasa-arvoisessa kohtelussa luotan tähänastisten näyttöjen valossa ehdottomasti enemmän jämeriin kenraaleihin kuin kunniattomiin ja tekopyhiin poliitikkoihin ja mediaihmisiin.

Koska poliisi ei kykene huolehtimaan maahanmuuttajien turvallisuudesta eikä vientiteollisuuden työrauhasta, koska äärioikeistolainen terrori homokulkueisiin ruiskutettuine myrkkykaasuineen ja pakolaiskeskuksissa räjäytettyine pommeineen on riistäytynyt käsistä niin netissä kuin sen ulkopuolellakin ja koska näiden ongelmien ratkaiseminen ei kiinnosta poliitikkoja pätkääkään, uskon puhuvani monien puolesta kun sanon, että suuri osa lainkuuliaista keskiluokkaa olisi tässä tilanteessa - yhteiskuntarauhan romahdettua - valmis tukemaan ihan eteläamerikkalaistyylistä, kovaotteista sotilashallitusta. Minä en ainakaan koe tällä hetkellä yhdenkään poliittisen puolueen tai poliitikon ajavan asiaani niitä vastaan, jotka ovat pitäneet minua tappouhkaustensa ja nettisolvauskampanjoittensa kohteena ilman selvää syytä. Enkä todellakaan ole ainoa, koska äärioikeisto on roiskinut uhkauksiaan, solvauksiaan ja raiskausfantasioitaan vähän joka suuntaan uhrin puoluekannasta tai puolueettomuudesta riippumatta.

Poliitikkojemme soisi muistavan, että ahkeran, lainkuuliaisen keskiluokan - niiden, joilla ei ole aikaa vehdata päivät pitkät nettifoorumeilla - laiminlyöminen kostautuu aina. Ns. maahanmuuttokriitikkojen kannatus on mitattu vaaleissa muutaman tuhannen suuruiseksi, vaikka he kovasti väittävätkin edustavansa kansan absoluuttista enemmistöä, aivan kuten kommunistitkin ovat aina ”tienneet” olevansa ”kansan” asialla. Jos enemmistö kansasta vastaa myöntävästi kysymykseen, onko maahanmuuttopolitiikassamme korjattavaa, se ei tarkoita, että he kannattaisivat natsiterroristeja. Kansalta tulisi kysyä esimerkiksi sellainen kysymys, kannattaako kansa maahanmuuttotutkijoiden hiljaiseksi uhkailemista, pommien räjäyttämistä pakolaiskeskuksissa, viattomien ihmisten massamittaisia nettivainoja ja pienten somalityttöjen paiskomista junasta laiturille, ts. kaikkea sitä, mitä ns. maahanmuuttokriittiset kannattavat ja käytännön toiminnassaan harrastavat. Veikkaisin, että tähän kysymykseen suomalaisten valtava enemmistö vastaisi kieltävästi. Sanoisinpa jopa, että enemmistö voisi jopa kannattaa sitä sotilasjunttaa, jos se olisi ainoa tapa päästä eroon tällaisesta häiriköinnistä.

Poliitikkomme ja mediaihmisemme tuntuvat kuitenkin olevan sitä mieltä, että tällainen terrori on legitiimi ja hyväksyttävä tapa saada äänensä kuulluksi politiikassa. Kunnon ihmisten ääntähän siellä ei kuunnella nyt eikä tulevaisuudessa - elleivät nämä sitten itse ryhdy harjoittamaan vastaterroria, mistä tietysti on jo näkynyt merkkejä, ainakin erään maakunnallisen perussuomalaisyhdistyksen ikkunaruuduissa. (Sinänsä tietysti on epäoikeudenmukaista, että äärioikeiston terroriteot tällä tavalla kostetaan juuri perussuomalaisten maakuntaosastoille. Nämä tuskin ovat kovin täysillä mukana puolueen pitkälti Helsinki-keskeisessä rasistisiivessä, joka sitä paitsi aika avoimesti halveksii puolueen vanhavennamolaisia.) Molemminpuolisen terrorikierteen ja kolmannen maailman poliittista kulttuuria edustavien väkivaltavaalien sijasta minulle kelpaisi mieluummin sotilasjuntta ja vaalien hyllyttäminen (kunnallisvaaleja lukuun ottamatta) vaikka vuosikymmeneksi.

Toki siihen junttaan voisi ottaa muutaman siviiliministerin mielien rauhoittamiseksi, puhumattakaan siitä, että sotilaiden ei voi kohtuudella odottaa selviytyvän sellaisista hommista, joita ei voi hoitaa pyssyllä uhkaamalla. Sisäministeriö kuuluisi ilman muuta jollekulle vakaalle ja luotettavalle kenraalille, mutta Timo Soinin voisi panna vaikka työvoimaministeriksi - siihen paskahommaan on niin kommunistit kuin populistit ennenkin lykätty rauhoittumaan. Osmo Soininvaara kannattaisi nimittää juntan sosiaali- ja terveysministeriksi, koska hän kuitenkin luulee tietävänsä niistä asioista enemmän kuin kukaan muu, ja Alexander Stubbin tulisi pitää ulkoministerin salkkunsa - hän saisi varmaan ulkomaat uskomaan, ettei Suomea vastaan ole mielekästä panna toimeen sanktioita eikä boikotteja, vaikka meillä sotilasjuntta onkin.

Missäkö roolissa näkisin itseni sotilasjuntan Suomessa? Sadistisen mielenlaatuni tuntevat vakiolukijat varmaankin arvelevat minun kärkkyvän vankileirikomendantin tai teloitusvastaavan hommia, mutta itse asiassa minua huvittaisi paljon enemmän käydä töissäni, elää rauhassa, tienata palkkaa ja maksaa veroja joutumatta nettihäiriköiden terrorisoimaksi. Poliitikkojamme ei nykyisellään kiinnosta varjella oikeuttani rauhalliseen elämään. Jos vaikka sotilaita kiinnostaisi?

Joel Hallikainen on huolissaan/Joel Hallikainen är bekymrad

Menneiden vuosien iskelmätähti Joel Hallikainen ilahdutti meitä sosiaalisessa mediassa seuraavalla vuodatuksella:

Olenko rasisti kun monet ihmiset tulevat kertomaan minulle huolensa kasvavista pakolaismääristä ja turvattomuudesta jota he tuntevat ja itse tunnen samoin ?
Olenko rasisti kun olen huolissani kasvavista sosiaalisista ongelmista, työttömyydestä ja turvattomuudesta ?
Olenko rasisti kun joskus minusta tuntuu että vastuunkantajat ovat vastuuttomia kaataessaan ongelmat lähiöihin ja kaduillemme Itse kuitenkaan asumatta ja elämättä siellä ?

En suostu siihen että minua syytetään rasistiksi siksi että tunnen huolta !

Roni Kantola vastasi hänelle:

Tuskin olet nähnytkään näitä pakolaisia tai kokenut turvattomuutta. Luette lehdistä ja pelkäätte, koska ette tunne. Sosiaaliset ongelmat taas eivät ole yhteydessä pakolaisiin tai maahanmuuttajiin. Kannattaa keskittyä niihin moninaisesti, ei jäädä tunneliin.

Ja tähän Joel:

Roni. Hyvä näkökulma. Haluaisin olla kanssasi samaa mieltä mutta ihmettelen miksi turvattomuutta ja ongelmia sitten on pakolais kysymyksen ympärillä ?

Suorat kysymykset ansaitsevat suorat vastaukset. Ensinnäkin: kun jengi lähtee pakoon niinkin turvatonta ja sekasortoista tilannetta kuin se, joka vallitsee Syyriassa, heillä on konkreettinen huoli omasta ja lastensa hengestä. Se hengenvaara tulee ihan paukkuen ja räjähtäen ja lihaan iskeytyen. Sitä vastoin se ”huoli”, jota Jokke katsoo asiakseen ”tuntea”, on sellaista epämääräistä ja muodotonta huolta, joka ei ole missään mielekkäässä suhteessa todelliseen aiheeseen – huolta, joka on pitkälti kyynisten agitaattorien tietoisella lietsonnalla aikaan saamaa. Jos tällainen aika vakaassa ja turvallisessa maassa elävien ihmisten pseudohuoli on sinulle jotenkin tärkeämpi ja tähdellisempi kuin sellainen huoli, jota sodan jalkoihin joutuneet ihmiset tuntevat omasta ja läheistensä hengestä, ja jos pääasiallinen syy tähän on, että ne jälkimmäiset ovat vähän tummaihoisempia, niin olet tosiaankin rasisti.

Mitä sitten tulee Joken kysymykseen, miksi ”pakolais kysymyksen ympärillä” on ”turvattomuutta ja ongelmia”, siihen on helppo vastata. Siksi, että rasistit ovat tietoisesti lietsoneet turvattomuutta ja ongelmien pelkoa koko viime vuosikymmenen ajan ja järjestäytyneellä nettiterrorilla.

Den före detta berömde schlagersångaren Joel Hallikainen gladde oss med följande yttring i sociala medier:

Är jag rasist när många människor kommer och berättar för mig den oro de känner inför allt större flyktingskaror och jag delar deras oro?

Är jag rasist när jag är bekymrad över tilltagande sociala problem, arbetslöshet och otrygghet?

Är jag rasist när jag ibland har känslan att de ansvariga handlar ansvarslöst när de dumpar problemen på våra förorter och gator långt borta från var de själva är bosatta?

Jag går inte med på att kallas rasist bara för att jag är bekymrad!

Roni Kantola svarade honom:

Du har knappast ens sett en skymt av de här flyktingarna eller upplevt någon otrygghet. Ni läser saker i tidningarna och är rädda för den ni inte känner. Sociala problem å andra sidan beror inte på flyktningar och invandrare. Ni bör reflektera över dem mångsidigt i stället för att sitta kvar i tunneln.

Joel kommenterade:

Roni. Ett fint perspektiv. Jag skulle gärna vilja dela din åsikt men jag undrar varför det finns så mycket otrygghet och problem kring flyktingfrågan.

Sådana här direkta frågor förtjänar lika direkta svar. För det första: när folk flyr från så otrygga och kaotiska förhållanden som i Syrien är de på ett konkret sätt bekymrade över sitt eget och sina barns liv. Den livsfaran utgörs av skott och bomber. Den oro som Jocke anser sig föranledd att känna är en obestämd och formlös oro som inte står i någon förnuftig proportion till sin anledning – en oro som för det mesta piskats fram av cyniska agitatorer. Om en sådan här pseudooro hos människor som bor i ett rätt stabilt och tryggt land är viktigare och mera motiverad än den som folk i en krigszon hyser över sitt eget och sina närmastes liv, och om det viktigaste skälet till det här är att de sistnämnda är lite mera mörkhyade, så är du faktiskt rasist.

Vad sedan gäller Jockes fråga, varför det finns ”otrygghet och problem kring flyktingfrågan”, är det lätt att besvara. Därför att organiserade rasister genom webbterror sedan tie år tillbaka medvetet skapat en känsla av otrygghet och skrämt folk med problem.

"Venäjä parempi vaihtoehto Suomelle"/"Ryssland bättre för Finland"

"Aldrig i livet! I den här situationen i invandringsgalenskap är Putin och Ryssland ett bättre alternativ för Finland än EU."

Rasistit puhuvat alinomaa "Höglundin vainoharhasta", jolla he tarkoittavat käsitystäni, että koko rasismiaallon takana on Venäjä ja että se on Venäjän pyrkimystä luoda itselleen uusi mahtava painostusryhmä ajamaan asiaansa Suomen politiikassa. Mutta minkäs teet kun heikäläisiltä tulee jatkuvasti ylläolevan kaltaista vahvistusta väitteelleni.

Rasister brukar snacka om "Höglunds paranoida fantasi" med vilket de specifikt menar min uppfattning att det är Ryssland som står bakom rasismvågen och att det hela är Rysslands försök att skapa en ny mäktig påtryckningsgrupp för att föra dess sak inom finländsk politik. Men vad kan man göra när de själva hela tiden levererar bevis som bilddumpen ovan.

Suomen Sisun kirjalistasta (uusinta Plazan blogin ajoilta)

(ilmestynyt alun perin Plazan blogissani maaliskuussa 2011)

(Huom: Teemu Lahtinenko se juuri sanoi viestimissä, että Suomen Sisun kirjalista oli naiivi ja typerä idea, tai jotain sinnepäin. Edistystä. Nyt kun hän vielä sanoisi, että koko Suomen Sisu oikeistoradikalismeineen ja hurrivihoineen oli naiivi ja typerä idea.)

Nyt kun Suomen Sisu -järjestö kelpaa uutiseksi jopa Hesarin toimituspolitiikkaa johtavalle selkärangattomalle elämänmuodolle, kaipa minunkin täytyy ottaa asia puheeksi, kun kerran sitä minulta todennäköisesti odotetaan. Olisi minulla tärkeämpiäkin aiheita ja parempia juttuja tekeillä, mutta velvollisuus mikä velvollisuus. Kaikkien kelpo miesten täytyy aina rientää isänmaan avuksi, kun Suomi-neitoa uhkaa murha ja raiskaus sieluttomien tappajarobottien kynsissä.

Toistaiseksi järjestöstä kirjoitetut jutut ovat olleet aika vaisuja, kun otetaan huomioon, miten valtavan iskuvoiman se on saavuttanut Suomen politiikassa. Järjestö varjelee mustasukkaisesti jäsenkuntansa paljastumista, ja takavuosien nettikeskusteluista muistan, että heikäläiset saattoivat uhata kunnianloukkausoikeudenkäynnillä, jos heidän jäsenyydestään puhui julkisesti. Eivät halunneet tunnustaa sitä. Minäkin sain tällaisen uhkauksen eräältä tietyltä äärioikeistopiireissä suurena profeettana palvotulta häiskältä sanottuani häntä Sisun jäseneksi, mutta eipä kulunut kuin pari vuotta, kun hän jo esiintyi julkisesti järjestön nimissä paheksumassa Länsiväylä-lehteä, joka oli kutsunut puljua ”natsimieliseksi”.

Länsiväylä muuten sai Julkisen Sanan Neuvostolta vapauttavan päätöksen jutustaan, koska se oli perustunut viranomaistietoihin, ts. Keskusrikospoliisin ja Suojelupoliisin arvioihin. Tuolloin oli vuosi 2007, eli Supo oli vielä oikeasti toiminnassa. Nyttemminhän se on lehdissä repostellun henkilösuhteiden mädäntymisen, ehkä myös pettymykseksi osoittautuneen johtajansa kyvyttömyyden vuoksi ilmeisesti joutunut käytännössä selvitystilaan, mitä tietysti Suomen Sisun ja bäckmanilaisten kaltaiset äärihörhöt ovat tehokkaasti käyttäneet hyväkseen. Suomen yhteiskuntarauhan nykyinen tuho ja äärijärjestöjen nousu liittynevät tiiviisti Supon rappioon.

Muistelen järjestön aiemmin yrittäneen torjua äärioikeistolaisuussyytöksiä selittelemällä, että siinä on useimpien puolueiden jäseniä oikealta vasemmalle. Suomeksi tämä tarkoittaa tietysti sitä, että Sisu pyrki parhaansa mukaan soluttamaan kaikki mahdolliset puolueet ja ujuttamaan ajatusmaailmaansa niiden ohjelmaan. Uusi selitys, jonka saimme äsken lukea lehdistä, oli jotakuinkin se, että ”ei me mitään natseja olla ja vaikka siellä jotain natseja olikin joskus niin ne oli vaan vähemmistöä”. Uskotaan, uskotaan (heheheh).

Järjestön ohjelmassa on kuitenkin selviä yhtäläisyyksiä niin natseihin kuin muihinkin totalitaristeihin. Perussuomalaisten tuoreet taidelinjaukset ovat kotoisin juuri tästä sylttytehtaasta päätellen siitä, että Sisun periaateohjelmassa julistetaan nykyaikaisen rappiotaiteen ”muistuttavan erehdyttävästi jätettä” - mitään tarkempia selityksiä tälle ei anneta. Ei kerrota, onko sitä jätettä nykykirjallisuus, suomalainen sarjakuva vai kenties Kiasma. Jokainen täyttää tällaiset heitot tietysti omilla merkityksillään, yhden mielestä törkyä on räminärokki ja toisen mielestä Hannu Salaman teokset. Taidetta ei Suomen Sisun ohjelmassa tietenkään nähdä yksilön luomishalun ilmauksena - yksilönvapaudet tuntuvat ylipäätään olevan aika halpaa tapolanmakkaraa Sisun tiskillä - vaan sen toivotaan edistävän yhteisöllisyyttä (yksilöllisyyden ystävänä haluaisin lopultakin päästä eroon tuosta typerästä poliittisesta iskusanasta, joka haisee totalitarismilta aina aivan yhtä paljon, toitottivat sitä sitten vihreät, vasemmistolaiset, kristilliset tai persut). Ohjelman mukaan yhteisöllisyyttä luovat hyvät taideteokset ja monumentit, enkä väitä vastaan - olihan toveri Stalinkin tuota mieltä, ja hän tiesi yhtä ja toista sekä pakkoyhteisöllisyydestä että yhteisöllisyyttä luovan monumenttitaiteen edistämisestä.

Suomen Sisun jäsenet ja kätyrit puhuvat julkisuudessa erityisen paljon sananvapaudesta. Kun heikäläisiä joutuu leivättömän pöydän ääreen uskonrauhan loukkaamisesta tai kansanryhmän vastaisesta kiihottamisesta, ts. alan miesten luonteenomaisista taparikoksista, koko sakki alkaa itkeä oikeusmurhasta ja sorrosta. Mutta annas olla kun heidän omia ryhtymyksiään arvostellaan ja eritellään aivan tavanomaisin poliittisen lehtimiestyön keinoin! Silloin heidän keskustelupalstoillaan aletaan välittömästi uhkailla kunnianloukkaussyytteillä ja joskus valonaremmillakin painostustoimilla.

Eli siis sananvapautta saa rajoittaa, jos rajoitetaan heidän mielikseen. Heidän järjestönsä periaateohjelmassa asia ilmaistaankin seuraavasti: Mielipidevaikuttajat eivät saa jäädä rangaistuksetta, mikäli he ovat sanavapautta hyväksi käyttäen aiheuttaneet yhteiskunnalle tai sen jäsenille oikeudetonta onnettomuutta. Tarkoittaakohan tämä sitä, että mielipidevaikuttaja, joka yllyttää väkivaltaan maahanmuuttajia vastaan, ei saa jäädä rangaistuksetta? No jaa, tiedänhän minä vastauksen: ei tietenkään, sillä ei kai maahanmuuttaja ole yhteiskunnan jäsen suomensisulaisessa katsannossa. Sitä paitsi salliihan tuo periaateohjelma oikeutetun, tai oikeudellisen, onnettomuuden aiheuttamisen yhteiskunnalle tai sen jäsenille. Epäilemättä he itse tietävät parhaiten, mikä on oikeutettua, koska ovat niin äärioikeassa. He puhuvatkin julistuksessaan todellisesta sananvapaudesta, aivan kuten kommunistit aina puhuivat todellisesta vapaudesta, koska katsoivat tietävänsä sinua paremmin, mitä vapauteesi kuuluu.

Muuan Suomen Sisua käsittelevästä lehtikirjoittelusta mielensä pahoittanut sanoi, että tässä parjataan ja demonisoidaan ”suomalaisuuden” puolustajia. Mikähän se on se suomalaisuus, jota tuo remmi puolustaa? Suomen Sisun periaatejulistuksessa kyllä saarnataan ummet ja lammet esimerkiksi suomen kielen puhtauden vaalimisesta, ikään kuin tätä varten ei olisi jo olemassa Kotimaisten kielten tutkimuskeskusta. Siitä huolimatta heidän ihailtu henkinen johtajansa murjoo äidinkieltämme sellaisilla täysin turhilla ”sivistyssanoilla” kuin abruptisti ja emendoida, joita en itse suoraan sanoen ole nähnyt suomenkielisessä yhteydessä kertaakaan missään muualla.

Kieliä osaavana tietysti tiedän, että ne tarkoittavat ”yhtäkkiä” ja ”korjailla, parannella, muutella (tekstiä)”. Jälkimmäinen toimintahan on ollut niin asianomaisen herran kuin koko Suomen Sisun työlistalla päällimmäisenä nyt kun he ovat poliittisen nosteen mukana saaneet julkista huomiota. Vanhoja nolottavia tuherruksia on nyt tullut kiire parannella ja korjailla, saksia ja yliviivata, ementeerata ja koriseerata että hiki lentää.

Onhan se toki lohduttavaa tietää, että kaikki nämä kauniit sadut äidinkielen vaalimisesta ovat pelkkää hölynpölyä, jota ei ole tarkoituskaan noudattaa. Ehkäpä he eivät ole tosissaan myöskään taiteen poliittisen ohjauksen, vähemmistöjen sortamisen eivätkä muidenkaan levottomuutta herättävien tavoitteidensa suhteen. ”Äänestä Suomen Sisua - voit luottaa siihen, ettemme pidä ainoatakaan vaalilupaustamme”? Minä nyt kuitenkaan en luota siihen, joten en aio äänestää heikäläisiä enkä toivo kenenkään muunkaan sitä tekevän. (Jotain Olavi Mäenpäätä toki voisi ihan piruuttaan äänestää, koska hän päihittäisi eduskuntaan päästessään viihdearvoltaan kirkkaasti koko sisulaisten remmin.)

Suomen Sisun ajaman suomalaisuuden sisällöstä saa varmasti tietoa myös tutustumalla heidän järjestönsä suositeltujen kirjojen luettelon, jonka he ovat sittemmin siivonneet hädissään netistä, mutta joka yhä löytyy vuoden 2008 mukaisessa kunnossa eräiltä sähköisiltä arkistosivuilta. Tämä onkin hyvin kiinnostava lista, eikä tietysti liian pitkäkään, kirjoja on tuollaiset puolisen sataa.

Filosofiapuolella suositellaan Nietzscheä, epäilemättä siksi, että hän kirjoitti yli-ihmisestä ja kaikkien arvojen uusiksi panemisesta, varmaan myös siksi, että häntä laajalti pidetään - syystä tai syyttä - natsismin älyllisenä valmistelijana ja pohjustajana. Pentti Linkola taas kannattaa ihmisten eriarvoisuutta vahvemman lakiin vetoamalla, joten hän on luonnollista jatkoa luetteloon. Löytyväthän sieltä myös Sun Tzun ja Carl von Clausewitzin klassiset teokset sodankäynnin taidosta. Oletettavasti Sisun pojat ovat jaksaneet lukea vain ensimmäisen, Vom Kriege on näet yhtä paksu ja pitkälauseinen kuin Theodor Mommsenin Rooman historia. Mutta tulipahan selväksi, mikä herrojen mielestä on filosofian tarkoitus: perustella älyllisesti sotahulluus, eriarvoisuus ja heikomman halveksunta.

Seuraavana on osasto ”Pohjoisen sielun avaimet”. Suomalaisuuden esitaistelijoilta ja ruotsin kielen vastustajilta on aluksi erikoisentuntuinen veto sisällyttää listaan Kalevalan, Kantelettaren ja Kalevipoegin lisäksi skandinaavien Edda, englantilaisten Beowulf ja saksalaisten Nibelungein laulu. Myös latvialaisten kansalliseepos Karhunkaataja on päässyt jonon jatkoksi, ja onhan siellä Lennart Meren Hopeanvalkeakin, samantyyppinen spekulatiivinen historiapohdiskelukirja kuin Robin Lane Foxin Travelling Heroes tai Matti Klingen Muinaisuutemme merivallat (joka sisältyykin Suomen Sisun suositusten historiaosioon). Ihan hyvää lukemista, suurimman osan olen kahlannut läpi itsekin. ”Pohjoisesta sielusta” puhuminen kuulostaa kuitenkin samalta kuin natsien ”pohjoinen ajatus”, nordischer Gedanke, varsinkin kun näiden myyttisten teosten ohella suositellaan natsien pääideologi Alfred Rosenbergin, natsien hengennostattajakirjailija, brigadeführer Helmut Stellrechtin ja tekointialaisen Hitlerin ihailija Savitri Devin kirjoja.

Teoslistan historiapuoli alkaa Aarno Karimon kansallismielisellä tarinakokoelmalla Kumpujen yöstä. Minun täytyy sanoa, että vaikka tämä isovanhempieni isänmaallisen, kulttuurinationalistisen asenteen vuoksi olikin meillä kotona tunnettu ja luettu kirja, minulla ei ole sen sisällöstä minkäänlaista muistikuvaa, vaikka olen siihen aivan varmasti tutustunut. Esimerkiksi Samuli Paulaharjun Tunturien yöpuolta, jota ei Suomen Sisun luetteloista löydy, jäi pikkupojan mieleen aivan toisella tavalla. Perinteiden ylläpitämisen vuoksi listassa on myös Vihtori Kosolan Viimeistä piirtoa myöten sekä useita ihan asiallisia, osin minunkin lukemiani historiateoksia lapuanliikkeestä, IKL:stä, ryssänvihaideologeista ja vapaussotureista (esimerkiksi Mikko Uolan klassikko Sinimusta veljeskunta).

Suomen myyttinen menneisyys tuntuu poikia myös kiinnostaneen, sillä Karimon jorinoiden lisäksi sieltä löytyy mm. Matti Huurteen Kivikauden Suomi (näillä eväillähän se tulevaisuus varmaan rakennetaankin) ja Olaus Magnuksen (!) Pohjoisten kansojen historia - taas tuo nordischer Gedanke! Jos pojat tosiaan haluaisivat korostaa suomalaisuutta, niin luulisi heidän yrittävän irrottautua tuosta vihaamastaan ruotsalais-saksalaisesta rotuajattelusta, jonka puitteissa mm. suomalaiset aikoinaan leimattiin mongoleiksi.

Eräänlainen kuriositeetti historiaosiossa on Marxin ja Engelsin Kommunistinen manifesti. Voisi luulla, että sotiemme veteraanien kunniaksi poikia kiinnostaisi perehtyä siihen helvettiin, jolta juuri veteraanit meidät pelastivat, ja lukea vaikkapa Vankileirien saaristo tai jotain kotimaisempaa samasta aihepiiristä, kuten Irja Niemen (eli Kerttu Nuortevan) Neuvostokasvatti, Parvilahden Berijan tarhat tai vaikka Rautkallion ja Hyvämäen Lista 1:n vangit. Mitään näistä ei kuitenkaan löydy Suomen Sisun suosituslistasta. Ehkäpä siksi, että kommunismi ei ole heille varsinaisesti torjuttava vihollinen, vaan pikemminkin kadehdittu kilpailija julmuudessa. Terrorin uhreihin samaistuminen ei ole kivaa, jos oma haave on samanlainen terrori.

Politiikan ja yhteiskunnan osiossa sisulaisten kirjastossa komeilee kolme ilmiselvää uusnatsia tai äätioikeistolaista: brittien uusnatsiporukoissa arvostetun Political Soldier -teoksen kirjoittaja Derek Holland, kukluxklaanilainen David Duke ja rotuajattelija Jared Taylor, jonka tunnetuin ansio on iskusanan ”roturealismi” keksiminen rasismin peittämiseksi. Lisäksi listalla on globalisaatiota arvostelleen entisen talousprofessorin David Kortenin kirja maailmanlaajuisesta suuryhtiöiden hirmuvallasta - se vanha ja alkuperäinen natsismikin sisälsi tunnetusti vasemmistolta lainattuja rahavallan vastaisia iskulauseita ja ajatuskulkuja. Myös luovutettu Karjala ja EU:n vastustajana tunnettu äärikeskustalainen Keijo Korhonen ovat kumpikin yhden kirjan verran edustettuina.

Toki siellä on myös osio ”ihmislajin taksonomisten ryhmien eroista” (eivät uskaltaneet kirjoittaa ”rotu”), jota hallitsevat ne tavanomaiset epäillyt eli tatuvanhaset sun muut ahmavaarat. Mitään kovaa biologiaa sieltä ei löydy - esimerkiksi Veikko ja Marja Sorsan, Pirjo Salkinoja-Salosen ja kumppanien Perinnöllisyys, jonka meikäläinen luki jo lukiolaisnassikkana, on sisuloisille tuntematon. Sen sijaan siellä on näitä yhteiskuntatieteilijöitä, jotka puhuvat geeneistä omia pehmoisiaan kuin olisivat päässeet kädellä koittamaan.

Sisuloisten kirjastossa on viihdeosiokin, Se sisältää Ilkka Remeksen jännäreitä, kaksi Pahkasika-mies Juha Ruusuvuoren romaania, Kari Suomalaisen vastenmielisen marmatuskirjan Viha etsii kohdetta ja sokerina pohjalla Robert Heinleinin tieteisromaanin Starship Troopers, joka on tuttu Paul Verhoevenin elokuvanakin. Muistelen kirjan ilmestyneen suomeksikin joltain kioskikirjallisehtavalta kustantamolta - minulla on sellainen mielikuva, että olisin lukenut suomennoksen jo ennen kuin Verhoevenin elokuva tuli ajankohtaiseksi. Asialle antaa oman huvittavuutensa se, että kirja ei ole mikään jännittävä sotaseikkailu, vaan enimmäkseen jankkaava ja puuduttava kansalaistaidon luento, jossa perustellaan, miksi ainoastaan asepalveluksen suorittaneilla tulisi olla äänioikeus - ja kuten tiedämme, Suomen Sisu hännystelijöineen jumaloi henkisenä johtajanaan siviilipalveluksen suorittanutta miestä. Karimoa löytyy täältäkin, nimittäin hänen ehdottomasti hillittömin teoksensa, tieteisromaaniksi luokiteltava Kohtalon kolmas hetki, joka kertoo lähes pornografisesti mässäillen Suomen ja inhan Ryssänmaan välisestä joukkotuhosodasta ja muistuttaa itse asiassa paljonkin juuri Heinleiniä, ennen kaikkea hänen Pearl Harborin jälkeistä amerikkalaista japanilaisvihaa tihkuvaa revittelyään Seitsemän miehen sota.

Tässä viihdepuolessa kiinnostavaa on se, ettei sieltä löydy ollenkaan kotimaista sotakirjallisuutta - ei Niilo Lauttamusta, ei Esa Anttalaa, ei Aake Jermoa, ei edes Mauri Sariolaa. Perinteisen isänmaallisuuden kirjallisten kulmakivien puuttuminen on muutenkin suorastaan häiritsevän ilmeistä. Ehkä tämä johtuu siitä, että tyypillinen sotakirja ei - kaikesta pedagogitätien parusta huolimatta - ole vailla moraalisia ansioita. Hyvillä sotaromaaneilla - siis ihan kirjallisuutena hyvillä - on nimittäin vankka eettinen pohja ja niissä käsitellään käsinkosketeltavin tavoin, vetävien tarinoiden puitteissa, keskeisiä inhimillisiä arvoja: rohkeutta, ystävyyttä, toveruutta, veljeyttä, epäitsekkyyttä ja uhrimieltä. Äärioikeistolaiselle sähköverkossa rähisijälle, joka pitää ihannoitavina isänmaallisina sankareina yksinäisen tummaihoisen miehen kimppuun ylivoimalla käyvää valkonaamaretaleiden jengiä, sellaiset arvot ovat liian yleviä käsitettäviksi.

Suomen Sisun kirjallisuuslista päättyy ”klassikoihin”, joita ovat Thomas Moren Utopia, koska tavanomainen arkielo tavallisten lajitoverien rinnalla tavallista työtä tehden ei oikein tunnu nappaavan heikäläisiä; Orwellin sikatila- ja isoveliromaanit, koska sisupojat aina uskottelevat itselleen olevansa orwellilaisesti sorrettuja; ja Dostojevskin Riivaajat, joka on sikäli osuva ja hauska valinta, että se on kuvaus juuri suomensisulaisten itsensä kaltaisesta kiihkoilevasta poliittisesta hörhölahkosta.

Suomalaisuutta siis ollaan puolustavinaan, mutta mitä se suomalaisuus on? Karimoa, ”pohjoisia myyttejä”, rotutieteilyä, totalitaarisia aatteita? Ainakin tiedämme, mitä se ei ole: ei ruotsin puhumista, tummaihoisuutta eikä maahanmuuttoa. Mutta tästä kirjalistasta päätellen se ei myöskään ole Runebergiä, Topeliusta eikä varsinkaan Väinö Linnaa saati sitten Hannu Salamaa. Se ei tunnu edes olevan talvisodan muistelua, vaikka kyseessä oli kiistatta oikeutettu puolustussota. Veteraanit eivät kiinnosta herroja sisulaisia yhden kirjan vertaa, vapaussoturit sitäkin enemmän - he kun surmasivat toisia suomalaisia, jotka kaikesta nettiuhosta päätellen ovat viime kädessä myös Suomen Sisun ensisijaisia vihollisia.

Koko sotienjälkeinen suomalainen kirjallisuus puuttuu, ilmeisesti siksi, että se on liian vasemmistolaista. Mutta turhaan tuosta luettelosta hakee myös Juhani Ahoa, Ilmari Kiantoa, Minna Canthia ja F.E.Sillanpäätä. Kalevalakin on otettu mukaan vain germaanisten sankarieeposten rinnalle, osaksi natseilta lainatun pohjoisen ajatuksen myyttiperustaa. Minä olen nuoruudessani kuullut sellaisenkin tulkinnan, että Kalevala olisi hengen ja laulun mahtia korostavana teoksena parempi vaihtoehto germaanien hurmeenroiskutukselle ja miekankalskeelle. Mutta ehkä se juuri sen takia ei riitä sisuloisille sellaisenaan, ei ole tarpeeksi verta ja väkivaltaa ja raakuutta. Pitää hakea apuun jokin Nibelungein laulu, jossa kuninkaan keittiömestariakin luonnehditaan valiomieheksi soturien joukossa.

Viime kädessä Suomen Sisun ajama ja puolustama ”suomalaisuus” ei siis ole missään tekemisissä olemassa olevan suomalaisen nykykulttuurin, ihmisten arjen kanssa - ainoa suomalainen arki, joka heitä näköjään kiinnostaa, on kivikauden arki. Pohjimmaisena tuossa touhussa, kuten Hitlerinkin natsismissa, on täydellinen moraalinen tyhjyys, kaikenlaisten arvojen puute, nihilismi. Eräs tuon järjestön hallituksessakin viihtynyt veikko julisti ihan televisiossa saakka, että Jokelan ampuja Pekka-Eric Auvinen oli jonkinlainen sankari, koska hänellä oli suuri näkemys ja näky ja koska hän teki jotain konkreettista sen toteuttamiseksi. Sivullisten henki ja omaisten kärsimys ei yksinkertaisesti kiinnosta, koska ihminen, jolla on asia ajettavanaan, on nyt vain arvokkaampi ja hänen täytyy saada toteuttaa itseään ja suuria visioitaan vaikka meidän muiden selkänahalla ja sisuskaluilla.

Perinteiseen konservatiivisuuteen kuuluu nähdäkseni sellainen näkemys, että heikkoja ja avuttomia ja viattomia on suojeltava tällaisilta visionääreiltä ja heidän luodeiltaan, vaikka heidän olisi tässä yhteiskunnassa kuinka paha olla ja vaikka he olisivat kuinka lahjakkaita ja nerokkaita. Suomen Sisu ei kuitenkaan edusta minkään järjellisen määritelmän mukaan suomalaisuutta, suomalaista sivistystä eikä perinteistä isänmaallisuutta. Se edustaa silkkaa itsetarkoituksellista vallanhimoa ja ihmishalveksuntaa. Eikä se aja kenenkään asiaa, paitsi omaansa.

Miten käy venäläiselle oppositiopoliitikolle.../Hur det går för en rysk oppositionell politiker...

Miten käy venäläiselle oppositiopoliitikolle, joka pakenee kotimaansa mielivaltaa Suomeen? No tietenkin niin, että Suomen poliisi ottaa hänet kiinni Venäjän viranomaisten käskystä. Näin siis persujen ollessa hallituksessa ja oikeusministeriössä. Näin kävi Vasili Popoville Joensuussa.

Hur går det för en rysk oppositionell politiker, som flyr till Finland för att undkomma myndigheternas godtycke därhemma? Det går så att finländska poliser arresterar honom på rysk begäran. Så är det nu när sannfinländarna sitter i regeringen och styr och ställer på justitieministeriet. Så gick det för Vasilij Popov i Joensuu.

Mihin persut pyrkivät – Vad sannfinländarna strävar till

On ehkä liioiteltua arvella, että persut pyrkivät orwellilais-hitleriläiseen totalitarismiin kaasukammioineen. Kuten tiedämme, heikäläiset ovat useaankin otteeseen ilmaisseet ihailunsa Singaporea ja Venäjää kohtaan. Kumpikaan maa ei huonosta ihmisoikeustilanteestaan ja sortavasta sisäpolitiikastaan huolimatta ole totalitaarinen sanan varsinaisessa merkityksessä. Molemmissa on jonkinlaiset demokraattiset instituutiot, joiden on kuitenkin tietoisesti annettu rappeutua tai niitä ei ole kehitetty kulisseja kummemmiksi. Sortojärjestelmänä tällainen näennäisdemokratia on kuitenkin tehokkaampi kuin kova ja brutaali diktatuuri. Näennäisdemokratiassa oppositiohenkiset on masennettu eivätkä he usko itseensä, koska demokratian ulkoiset puitteet on säilytetty: mikään ei muutu äänestämällä.

Tuleva näennäisdemokraattinen, autoritaarinen Suomi on tietenkin kiinteässä vasallisuhteessa Venäjään. Tällä hetkellä sekä persut, kokoomuslaiset että vanha yhteistoimintapuolue kepu ovat polvillaan Venäjän edessä, minkä huomaa esimerkiksi Fennovoima-asiassa. Fennovoimassa ei ole kyse mistään muusta kuin itänaapurin hankkeesta, Suomen edusta, Suomen luonnosta ja suomalaisten kansanterveydestä viis veisaavan itänaapurin hankkeesta, jonka tarkoituksena on tehdä Suomesta taloudellisesti riippuvainen alusmaa.

Ei kuitenkaan pidä kuvitella, että vasemmisto olisi mitenkään riippumaton Venäjästä. Hiljattaisen suurmielenosoituksen organisointia seuranneena voin todeta, että venäläismieliset soluttautujat yrittivät koko ajan saada propagandaansa julki järjestäjien sivuilla, ja Facebook-ryhmän valvojien suurin ongelma oli saada nämä heitettyä pellolle julistamasta Putinin asiaa. Kun mielenosoitusta ei saatu kaapattua, Venäjä meni toista kautta ja syötti medioihin tarinan kommunisteista ja anarkisteista mielenosoituksen pystyynpanijoina. Joka tapauksessa tämäkin tapaus osoittaa, että Venäjä painostaa kaikkia poliittisia tahoja ja kostaa, jollei saa tahtoaan läpi.

Ja läpi se sen myös saa. Vasemmistoliitossahan on omat venäläismieliset kellokkaat – mieleen tulee tässä lähinnä Antero Eerola, joka tietysti koettaa sitä vanhaa vasemmiston keinoa eli selittää Venäjän syyllistämisen liian helppona ja epäintellektuaalisena tapana tulkita Ukrainan konfliktia. Sillä tavallahan vedotaan kaikkiin mielestään hyvinkin älykkäisiin ja älyllisiin ihmisiin. Myös talonvaltaaja-anarkistipiireissä on Venäjän etäispäätteitä, jotka pitävät Ukrainaa fasistisena maana ja tukevat Venäjää, vaikka esiintyvät mielellään epädogmaattisina ja omilla aivoillaan ajattelevina vasemmistolaisina. Olipa kyseessä sitten Venäjän evankeliumi tai Halla-ahon englannista huonolle suomelle kääntämät rasistiset kliseet, molemmille löytyy ulkoaopettelijoita, jotka luulottelevat olevansa hyvin itsenäisiä ajattelijoita.

Kun jo tiedämme, että Venäjää äänekkäästi kannatetaan ja ihannoidaan Hommalla, voimme todeta, että itänaapurilla on jo nyt edustuksensa kaikissa poliittisissa ryhmissä, äärioikealta äärivasemmalle. Luotettavimman länsimielinen puolue eli RKP, jonka piirissä Natoa on uskallettu avoimesti kannattaa jo ties kuinka kauan, on ajettu ulos hallituksesta. Samalla tavalla vihreitä on rangaistu Heidi Hautalan avoimen Putin-kriittisestä asenteesta.

Tämä kertoo jo siitä, mikä tulevaisuus meitä odottaa persujen ja heidän apupuolueittensa keskustan ja kokoomuksen vallan alla. Kaikki Venäjän alaisuuteen paimennettavissa olevat poliittiset ryhmät voivat rauhassa kilpailla keskenään siitä, mikä niistä toteuttaa Venäjän Suomelle asettamia vaatimuksia kuuliaisimmin. Näin luodaan mielikuva moniarvoisesta demokratiasta, jossa on vaihtoehtoja.

Julkisuus huudetaan tietysti täyteen kansallismielistä, ”isänmaallista” retoriikkaa. Näin Venäjän vallitsema Suomen avtonomnaja respublika voidaan esittää itsenäisenä ja riippumattomana, omaa kansallista kohtaloaan seuraavana maana. Samalla maan luonnonvarat myydään ulosheittohintaan Venäjälle ja luonto pilataan uusilla Talvivaaroilla ja Fennovoimilla, ja näitä vastustavat kansanliikkeet voidaan leimata epäisänmaallisiksi rentuiksi, kommunisteiksi ja vaikka miksi silloinkin kun kyse on paikallisten asukkaiden spontaanista kansalaistoiminnasta.

Armeijan rooli tässä asetelmassa ei tietenkään ole maanpuolustus, koska ainoa uhka, jota vastaan Suomea pitäisi asein puolustaa, on Venäjä, ja Venäjän vasallivaltiollahan ei tietenkään ole mitään tarvetta moiseen. Kuten Jussi Niinistön hiljattainen menettely kansliapäällikköasiassa todistaa, uudessa perusvenäläisessä Suomessa ammattitaitoiset kenraalit vaihdetaan poliittisiin upseereihin. Armeijan roolista tulee tällöin ritualistinen. Paraateja pidetään ja siniristilippuja heilutetaan, mutta puolustuspoliittiset ratkaisut eivät perustu ammattimiesten harkintaan eivätkä todellakaan itärajan puolustustarpeisiin.

Mitä sitten tulee Venäjän tiedustelupalvelujen toimintaan Suomessa, hiljattaisessa lehtiartikkelissa Tšetšenia-aktivisti Mikael Storsjö kertoi KGB:n (minä kutsun sitä periaatteessa edelleen KGB:ksi) häneen kohdistamista painostustoimista ja uhkailusta. On merkillepantavaa, miten perussuomalaisen puolustusministerimme avustaja Petteri Leino suhtautui asiaan. Hän kommentoi sitä Twitterissä sanomalla, että KGB:n voima ulottuu kaikkialle, halusi sitä tai ei, eikä sitä kannata haastaa.

Tämä on puolustusministeriön huipulta tulevana erittäin merkillepantava lausunto. Sehän on avoin antautuminen Venäjän tiedustelupalvelun ylivallalle – toteamus, että Suomi ei voi suojella kansalaisiaan ylivoimaisen Venäjän uhalta. Samalla logiikalla koko puolustuslaitos voisi lakkauttaa itsensä, jos emme voi Venäjälle kuitenkaan mitään, kun se kerran päättää ottaa Suomen itselleen.

Vielä kerran: persuja ei todellakaan kiinnosta Suomen eikä suomalaisten puolustaminen Venäjältä. KGB ja sen juoksupojat saavat riehua maassa valtoimenaan, uhkailla, pahoinpidellä ja kuka ties murhatakin Suomen syntyperäisiä kansalaisia. Mitä väliä – eiväthän he kuitenkaan ole vaaraksi ystävilleen ja liittolaisilleen persuille.

Det är kanske en överdrift att misstänka att sannfinländarna strävar till en orwellsk-hitlersk totalitarism med gaskamrar och massgravar. Som vi vet har de ofta uttryckt beundran för Singapore och Ryssland. Ingendera staten är trots sin dåliga mänskorättssituation och sin förtryckande inrikespolitik totalitär i ordets egentliga mening. Både förfogar över någon sorts demokratiska institutioner som dock antingen tillåtits förfalla eller aldrig utvecklats utöver kulisser. Som ett förtryckssystem är en sådan skendemokrati dock effektivare än en riktig hårdför och brutal diktatur. I en skendemokrati är de oppositionella deprimerade och saknar självtillit: demokratins yttre former har bibehållits, men rösterna kan inte förändra någonting.

Framtidens skendemokratiska, auktoritära Finland kommer givetvis att vara Ryssland underordnat, en vasallstat. I dag kryper både sannfinländarna, samlingspartisterna och det gamla kollaboratörpartiet centern för Ryssland, något som är tydligt t ex i Fennovoimas projekt på ett nytt kärnkraftverk i Pyhäjoki (nära Brahestad i Norra Österbotten). Fennovoima ger katten i Finlands nationella intresse, i naturvärden och i folkhälsan: det hela går ut på att öka Finlands ekonomiska Rysslandsberoende.

Man bör inte heller inbilla sig att vänstern på något sätt vore mindre beroende av Ryssland. Nyligen kunde jag på nära håll följa med hur intensivt ryska infiltratörer försökte bre ut sin propaganda på Facebooksidan för den stordemonstration mot regeringens nedskärningar som ägde rum mot slutet av augusti. Administratörerna var ständigt upptagna med att slänga ut dessa putinister. Ryssland kunde sålunda inte ta över evenemanget, men hittade på ett annat trick och matade in i medierna en lögnhistoria om kommunisters och anarkisters ledande roll bakom demonstrationen. Det här visar på sitt sätt att Ryssland idkar påtryckning mot alla politiska krafter i landet och hämnas om det inte får sin vilja igenom.

Och faktum är att Vänsterförbundet har sina egna rysksinnade koryféer – namnet Antero Eerola faller en osökt in. Eerola satsar på det gamla vänstertricket, dvs framställer det som en alltför lätt och ointellektuell tolkning av Ukrainakonflikten att skuldbelägga Ryssland. På det här sättet tilltalas alla som tror sig vara mycket intelligenta och intellektuella. Även i husockupant- och anarkistkretsarna finns det rysksinnade personer, för vilka Ukraina är ett fascistiskt land och som stöder Ryssland, även om de gärna uppträder som odogmatiska och individualistiska vänstermänniskor. Är det frågan om Rysslands evangelium eller de rasistiska klichéer den högerextremistiske opinionsledaren Jussi Halla-aho översatt från engelska till stapplande finska, i båda fall kommer man alltid att hitta någon som lär sig dem utantill och anser sig vara en självständig tänkare.

Som vi vet har Ryssland sina högljudda anhängare och beundrare även på det högerextrema webbforumet Homma. Sålunda kan vi konstatera att vår östra granne redan har sina representanter i alla politiska grupperingar från extremhögern till extremvänstern. Det mest pålitligt västsinnade partiet, dvs SFP, inom vilket det funnits öppen Natovänlighet sedan hur länge som helst har kastats ut ur regeringen, och de gröna har på ett liknande sätt fått sona för Heidi Hautalas öppet kritiska attityd till Putin.

Det här visar redan vad det är för en framtid som vi kan vänta oss när sannfinländarna och deras stödpartier centern och samlingspartiet styr och ställer i landet. Alla de politiska grupperingar som går med på att underkasta sig rysk överhöghet får gärna konkurrera om vilket av dem som hörsammast gör ryssarna till lags när grannen ställer krav för oss. På så sätt invaggas folket i att tro, att vi lever i en pluralistisk demokrati med genuina alternativ.

Offentligheten kommer givetvis att jäsa, koka och bubbla av nationalistisk, kantänka ”fosterländsk”, propaganda. På det viset kan den ryskstyrda finska ”republiken” framställas som ett självständigt land med eget nationellt öde. Samtidigt säljs naturrikedomarna för en spottstyver till Ryssland, och naturen skövlas och förstörs med nya projekt i stil med Talvivaara och Fennovoima. Alla medborgarrörelser som motsätter sig sådana företag utmålas som ofosterländska, kommunistiska osv, även när det är frågan om spontana gräsrotsaktiviteter.

Arméns roll i den här konstellationen är givetvis inte att försvara landet. Det enda hot som det behövs soldater och vapen att försvara Finland emot utgörs av Ryssland, men i en rysk vasallstat består ingen sådan nödvändighet. Som Jussi Niinistö visade genom att utse sin egen handgångne man till kanslichef för försvarsministeriet, kommer yrkeskunniga generaler i det nya sannryssländska Finland att ersättas med politiska officerare. Försvarsmakten kommer då att endast spela en ritualistisk roll. Det blir fina parader med blåvita flaggor och liknande, men försvarspolitiska lösningar kommer inte att vara baserade på professionella överväganden och allra minst på försvarsbehov vid östgränsen.

Vad sedan gäller ryska underrättelseorgan och deras verksamhet i Finland, så vill jag ta upp en intervju med Tjetjenienaktivisten Mikael Storsjö, som berättade om hur KGB (jag kallar det av princip fortfarande för KGB) idkat påtryckning och riktat hotelser mot honom. Det är värt att lägga märke till hur Petteri Leino, assistenten till vår sannfinländske försvarsminister, reagerade. Han kommenterade den här historien på Twitter genom att påpeka, att KGBs makt når överallt, vill vi det eller inte, och det är bättre att inte utmana dem.

Det är skäl att särskilt uppmärksamma ett sådant här uttalande, när det är från försvarsministeriets högsta topp det härrör. Det är ju en öppen kapitulation för den ryska underrättelseapparaten – ett konstaterande att Finland inte kan försvara sina medborgare mot det överlägsna Ryssland. Med samma logik kunde försvarsmakten genast läggas ned, eftersom vi ändå ingenting kan göra när ryssarna en gång får för sig att inta vårt land.

Än en gång: Sannfinländarna struntar i att försvara Finland och finländarna om fienden heter Ryssland. KGB och dess springpojkar får grassera ohejdat: hota, misshandla, kanske även slå ihjäl finländare, infödda medborgare. Det intresserar inte sannfinländarna, för vilka Ryssland är en vän och allierad.

Bäckman palasi ruotuun/Bäckman återvände till fållan

Johan Bäckman, joka on monissa kannanotoissaan myötäillyt persuja esimerkiksi ruotsin kielen aseman osalta, teki hiljattain aikamoisen irtioton vaatiessaan puoluetta kiellettäväksi Pariisin rauhansopimuksen nojalla. Tietenkin Pariisin rauhansopimuksen: sehän on solmittu hänelle pyhän Neuvostoliiton kanssa, ja Neuvostoliitto on kyseisen herran mielestä tärkeämpi oikeuslähde kuin Suomen laki, perustuslaki ja Ihmisoikeuksien julistus yhteensä. Näyttää kuitenkin siltä, että Bäckman on palannut takaisin vanhaan kamuiluunsa äärioikeiston kanssa.

Eräs tuttavapiiriini kuuluva toimittaja on näet joutunut rasis... ei kun maahanmuuttokriitikoita liehittelevän ”MV-lehden” hampaisiin, koska hän muka on...venäläisvastainen! Ja koettakaahan arvata, miten Bäckman on reagoinut asiaan. Tietenkin yhtymällä MV-lehden kuoroon ja totta kai myös rasittamalla viranomaisia uudella valituksella, ilmiannolla tai selvityspyynnöllä.

Tämä on taas kerran yksi merkki siitä, että MV-lehti toimii sekä maahanmuuttokriitikoiden että putinistien äänitorvena, eli persut ja hommalaiset saisivat jo lopettaa löpinänsä siitä, kuinka isänmaallisia muka ovat. Eiköhän se ole tullut jo aika selväksi, että samalla puolella ovat Homma ja Putin. Viime vaalithan voitti persuille juuri MV-lehti strategisesti oikealla hetkellä heittämillään jutuilla, joissa mässäiltiin maahanmuuttajien raiskauksilla – ennakkoäänien perusteella näytti siltä kuin persut häviäisivät massiivisesti, mutta tämä venäläismielinen lehti tuli auttamaan karkealla rasistipropagandallaan.

Venäläismielisistä häiriköistä pitää muuten vielä mainita Janos Putkonen, joka on nyt siirtynyt sinne, missä maailmanvenäläisyys käy pyhää sotaansa eli Itä-Ukrainan pelletasavaltaan (en voisi vähempää välittää siitä, mikä kyseisen tekeleen virallinen nimi on). Hän ei ilmeisesti – hassua kyllä – osannut sanaakaan venäjää tullessaan pyhään Siioniinsa, mutta sehän ei hänen tahtiaan haittaa. Mutta luottomies tuntuu olevan, hänelle on nimittäin uskottu tehtäväksi päättää pelletasavallan alueelle pyrkivien journalistien akkreditoinnista. Ilmeisesti se ulkomailta tulevien aateveljien nostaminen päättäviin asemiin ilman kansalaisuutta ja kielitaitoa ei niin kamalan paheksuttavaa olekaan, jos sitä harjoittaa venäläismielinen maa.

Lopuksi tahattoman huumorin mestari Timo Soinin taidonnäyte. Hän sanoi juuri, että Venäjän rajavalvonta on esikuvallista. Hommallako se oli jo vuosia sitten se möläys, että Suomeen pitäisi saada Venäjän maahanmuuttopolitiikka ja rajavalvonta - nyt se on sitten ehtinyt Soininkin puheisiin. No, Venäjällä on arvioiden mukaan 10-12 miljoonaa paperitonta maahanmuuttajaa. Venäjän väestö on noin puolitoista sataa miljoonaa, eli siellä on rekisteröimättömiä maahanmuuttajia suhteessa yhtä paljon tai enemmän kuin Suomessa ruotsinkielisiä. Ihan oikeastiko meillä pitäisi olla kolmesataa tuhatta luvatonta maassaoleskelijaa, Timo?

PS. Näköjään näitä persu-uutisia tulee nopeammin kuin niitä ehtii huomatakaan. Tätä kirjoittaessani saapui tieto, että Suomen Vastarintaliikkeen laillisuusselvitys ei etene oikeusministeriössä. Ilmeisesti perussuomalainen oikeusministerimme ymmärtää, että siinä selvityksessä paljastuisivat puolueen fasistiyhteydet, mahdollisesti myös puolueen Venäjä-yhteydet, jos niissä huhuissa Vastarintaliikkeen venäläisistä kavereista on perää.

Finlands mest ökände putinist Johan Bäckman, som i många av sina uttalanden kommit sannfinländarna nära t ex vad gäller svenskans ställning i Finland, bröt nyligen bryskt med sin tidigare linje när han krävde att sannfinländska partiet skulle förbjudas p g a fredsfördraget i Paris. Naturligtvis fredsfördraget i Paris, eftersom det är ett fördrag som det för Bäckman heliga Sovjetunionen är en signatär till, och frågar man honom är Sovjet en viktigare rättskälla än Finlands lag, Finlands grundlag och Förklaringen av de mänskliga rättigheterna ihopräknade. Nu verkar det dock att brytningen är förbi och Bäckman igen står i maskopi med extremhögern.

En journalist jag känner har nämligen smutskastats av den rasis... jag menar ”invandringskritiskt inriktade” webbtidningen ”MV-lehti”, eftersom han kantänka är... ryssfientlig! Försök gissa, hur Bäckman reagerat på detta. Hur annars än genom att ansluta sig till samma kör med MV-lehti, och antagligen blir det snart även ett och annat överklagande, en och annan angivelse eller utredningsbegäran han tänker belasta myndigheterna med.

Det här är ännu ett tecken på att MV-lehti fungerar som gemensamt språkrör åt invandrarkritiker och putinister, dvs sannfinländarna och hommaiterna borde äntligen sluta svamla om hur fosterländska de kantänka är. Det var ju MV-lehti som vann valet åt sannfinländarna genom att vid en strategiskt väl vald tidpunkt ge ut drapor som frossade i invandrarvåldtäkter – förhandsrösterna gav vid handen att sannfinnarna skulle förlora stort, men denna rysksinnade tidning kom med sin grova rasistpropaganda till undsättning.

Vad gäller rysksinnade bråkstakar bör jag ännu ta upp Janos Putkonen. Tidigare har han varit mest känd för sina desinformationsmedier på webben, men nu har han flyttat dit där världsryskheten för sitt heliga krig mot otrogna, dvs till pellejönsrepubliken i Östra Ukraina (jag tänker faktiskt ge katten i att ta reda på vad eländet officiellt heter). Roligt nog behärskade han inte ett enda ord ryska när han kom till sitt älskade Sion, men det stoppade honom inte. Han förefaller redan åtnjuta stort förtroende hos de makthavande i ”republiken”, han har nämligen anförtrotts uppgiften att besluta om nya journalistakkrediteringar. Tydligen är det helt okej att upphöja utländska meningsfränder till inflytelserika positioner om det är en rysksinnad regim som gör det.

Sen bör jag även skriva ett par ord om Timo Soinis nyaste mästerprov i oavsiktlig humor. Han har just sagt att gränskontrollerna i Ryssland fungerar bättre än någonstans. Tydligen har han läst rasistforumet Homma, där det redan för ett par år sen föreslogs att Finland borde införa invandringspolitik och gränskontroll modellerad på ryska förebilder. Nu förhåller det dock så att det finns enligt uppskattning tie till tolv miljoner odokumenterade invandrare i Ryssland. Den ryska befolkningen utgör ungefär etthundrafemti miljoner, så andelen oregistrerade invandrare är i Ryssland proportionellt lika stor som andelen svensktalande i Finland. Menar Timo verkligen att vi borde ha åtminstone trehundratusen olovliga invandrare här?

PS. Det är tydligen omöjligt att hålla sig a jour med nyheterna om sannfinländarna. Medan jag höll på att skriva det här fick vi veta att kraven på en utredning av Finska Motståndrörelsens laglighetsstatus inte har lett till konkreta resultat på justitieministeriet. Tydligen begriper vår sannfinländske justitieminister att en sådan utredning skulle avslöja partiets täta kontakter med fascisterna, kanske även med Ryssland, om det stämmer att Motståndrörelsen umgås med ryska själsfränder, som det ryktats.