Suomen Sisun kirjalistasta (uusinta Plazan blogin ajoilta)

(ilmestynyt alun perin Plazan blogissani maaliskuussa 2011)

(Huom: Teemu Lahtinenko se juuri sanoi viestimissä, että Suomen Sisun kirjalista oli naiivi ja typerä idea, tai jotain sinnepäin. Edistystä. Nyt kun hän vielä sanoisi, että koko Suomen Sisu oikeistoradikalismeineen ja hurrivihoineen oli naiivi ja typerä idea.)

Nyt kun Suomen Sisu -järjestö kelpaa uutiseksi jopa Hesarin toimituspolitiikkaa johtavalle selkärangattomalle elämänmuodolle, kaipa minunkin täytyy ottaa asia puheeksi, kun kerran sitä minulta todennäköisesti odotetaan. Olisi minulla tärkeämpiäkin aiheita ja parempia juttuja tekeillä, mutta velvollisuus mikä velvollisuus. Kaikkien kelpo miesten täytyy aina rientää isänmaan avuksi, kun Suomi-neitoa uhkaa murha ja raiskaus sieluttomien tappajarobottien kynsissä.

Toistaiseksi järjestöstä kirjoitetut jutut ovat olleet aika vaisuja, kun otetaan huomioon, miten valtavan iskuvoiman se on saavuttanut Suomen politiikassa. Järjestö varjelee mustasukkaisesti jäsenkuntansa paljastumista, ja takavuosien nettikeskusteluista muistan, että heikäläiset saattoivat uhata kunnianloukkausoikeudenkäynnillä, jos heidän jäsenyydestään puhui julkisesti. Eivät halunneet tunnustaa sitä. Minäkin sain tällaisen uhkauksen eräältä tietyltä äärioikeistopiireissä suurena profeettana palvotulta häiskältä sanottuani häntä Sisun jäseneksi, mutta eipä kulunut kuin pari vuotta, kun hän jo esiintyi julkisesti järjestön nimissä paheksumassa Länsiväylä-lehteä, joka oli kutsunut puljua ”natsimieliseksi”.

Länsiväylä muuten sai Julkisen Sanan Neuvostolta vapauttavan päätöksen jutustaan, koska se oli perustunut viranomaistietoihin, ts. Keskusrikospoliisin ja Suojelupoliisin arvioihin. Tuolloin oli vuosi 2007, eli Supo oli vielä oikeasti toiminnassa. Nyttemminhän se on lehdissä repostellun henkilösuhteiden mädäntymisen, ehkä myös pettymykseksi osoittautuneen johtajansa kyvyttömyyden vuoksi ilmeisesti joutunut käytännössä selvitystilaan, mitä tietysti Suomen Sisun ja bäckmanilaisten kaltaiset äärihörhöt ovat tehokkaasti käyttäneet hyväkseen. Suomen yhteiskuntarauhan nykyinen tuho ja äärijärjestöjen nousu liittynevät tiiviisti Supon rappioon.

Muistelen järjestön aiemmin yrittäneen torjua äärioikeistolaisuussyytöksiä selittelemällä, että siinä on useimpien puolueiden jäseniä oikealta vasemmalle. Suomeksi tämä tarkoittaa tietysti sitä, että Sisu pyrki parhaansa mukaan soluttamaan kaikki mahdolliset puolueet ja ujuttamaan ajatusmaailmaansa niiden ohjelmaan. Uusi selitys, jonka saimme äsken lukea lehdistä, oli jotakuinkin se, että ”ei me mitään natseja olla ja vaikka siellä jotain natseja olikin joskus niin ne oli vaan vähemmistöä”. Uskotaan, uskotaan (heheheh).

Järjestön ohjelmassa on kuitenkin selviä yhtäläisyyksiä niin natseihin kuin muihinkin totalitaristeihin. Perussuomalaisten tuoreet taidelinjaukset ovat kotoisin juuri tästä sylttytehtaasta päätellen siitä, että Sisun periaateohjelmassa julistetaan nykyaikaisen rappiotaiteen ”muistuttavan erehdyttävästi jätettä” - mitään tarkempia selityksiä tälle ei anneta. Ei kerrota, onko sitä jätettä nykykirjallisuus, suomalainen sarjakuva vai kenties Kiasma. Jokainen täyttää tällaiset heitot tietysti omilla merkityksillään, yhden mielestä törkyä on räminärokki ja toisen mielestä Hannu Salaman teokset. Taidetta ei Suomen Sisun ohjelmassa tietenkään nähdä yksilön luomishalun ilmauksena - yksilönvapaudet tuntuvat ylipäätään olevan aika halpaa tapolanmakkaraa Sisun tiskillä - vaan sen toivotaan edistävän yhteisöllisyyttä (yksilöllisyyden ystävänä haluaisin lopultakin päästä eroon tuosta typerästä poliittisesta iskusanasta, joka haisee totalitarismilta aina aivan yhtä paljon, toitottivat sitä sitten vihreät, vasemmistolaiset, kristilliset tai persut). Ohjelman mukaan yhteisöllisyyttä luovat hyvät taideteokset ja monumentit, enkä väitä vastaan - olihan toveri Stalinkin tuota mieltä, ja hän tiesi yhtä ja toista sekä pakkoyhteisöllisyydestä että yhteisöllisyyttä luovan monumenttitaiteen edistämisestä.

Suomen Sisun jäsenet ja kätyrit puhuvat julkisuudessa erityisen paljon sananvapaudesta. Kun heikäläisiä joutuu leivättömän pöydän ääreen uskonrauhan loukkaamisesta tai kansanryhmän vastaisesta kiihottamisesta, ts. alan miesten luonteenomaisista taparikoksista, koko sakki alkaa itkeä oikeusmurhasta ja sorrosta. Mutta annas olla kun heidän omia ryhtymyksiään arvostellaan ja eritellään aivan tavanomaisin poliittisen lehtimiestyön keinoin! Silloin heidän keskustelupalstoillaan aletaan välittömästi uhkailla kunnianloukkaussyytteillä ja joskus valonaremmillakin painostustoimilla.

Eli siis sananvapautta saa rajoittaa, jos rajoitetaan heidän mielikseen. Heidän järjestönsä periaateohjelmassa asia ilmaistaankin seuraavasti: Mielipidevaikuttajat eivät saa jäädä rangaistuksetta, mikäli he ovat sanavapautta hyväksi käyttäen aiheuttaneet yhteiskunnalle tai sen jäsenille oikeudetonta onnettomuutta. Tarkoittaakohan tämä sitä, että mielipidevaikuttaja, joka yllyttää väkivaltaan maahanmuuttajia vastaan, ei saa jäädä rangaistuksetta? No jaa, tiedänhän minä vastauksen: ei tietenkään, sillä ei kai maahanmuuttaja ole yhteiskunnan jäsen suomensisulaisessa katsannossa. Sitä paitsi salliihan tuo periaateohjelma oikeutetun, tai oikeudellisen, onnettomuuden aiheuttamisen yhteiskunnalle tai sen jäsenille. Epäilemättä he itse tietävät parhaiten, mikä on oikeutettua, koska ovat niin äärioikeassa. He puhuvatkin julistuksessaan todellisesta sananvapaudesta, aivan kuten kommunistit aina puhuivat todellisesta vapaudesta, koska katsoivat tietävänsä sinua paremmin, mitä vapauteesi kuuluu.

Muuan Suomen Sisua käsittelevästä lehtikirjoittelusta mielensä pahoittanut sanoi, että tässä parjataan ja demonisoidaan ”suomalaisuuden” puolustajia. Mikähän se on se suomalaisuus, jota tuo remmi puolustaa? Suomen Sisun periaatejulistuksessa kyllä saarnataan ummet ja lammet esimerkiksi suomen kielen puhtauden vaalimisesta, ikään kuin tätä varten ei olisi jo olemassa Kotimaisten kielten tutkimuskeskusta. Siitä huolimatta heidän ihailtu henkinen johtajansa murjoo äidinkieltämme sellaisilla täysin turhilla ”sivistyssanoilla” kuin abruptisti ja emendoida, joita en itse suoraan sanoen ole nähnyt suomenkielisessä yhteydessä kertaakaan missään muualla.

Kieliä osaavana tietysti tiedän, että ne tarkoittavat ”yhtäkkiä” ja ”korjailla, parannella, muutella (tekstiä)”. Jälkimmäinen toimintahan on ollut niin asianomaisen herran kuin koko Suomen Sisun työlistalla päällimmäisenä nyt kun he ovat poliittisen nosteen mukana saaneet julkista huomiota. Vanhoja nolottavia tuherruksia on nyt tullut kiire parannella ja korjailla, saksia ja yliviivata, ementeerata ja koriseerata että hiki lentää.

Onhan se toki lohduttavaa tietää, että kaikki nämä kauniit sadut äidinkielen vaalimisesta ovat pelkkää hölynpölyä, jota ei ole tarkoituskaan noudattaa. Ehkäpä he eivät ole tosissaan myöskään taiteen poliittisen ohjauksen, vähemmistöjen sortamisen eivätkä muidenkaan levottomuutta herättävien tavoitteidensa suhteen. ”Äänestä Suomen Sisua - voit luottaa siihen, ettemme pidä ainoatakaan vaalilupaustamme”? Minä nyt kuitenkaan en luota siihen, joten en aio äänestää heikäläisiä enkä toivo kenenkään muunkaan sitä tekevän. (Jotain Olavi Mäenpäätä toki voisi ihan piruuttaan äänestää, koska hän päihittäisi eduskuntaan päästessään viihdearvoltaan kirkkaasti koko sisulaisten remmin.)

Suomen Sisun ajaman suomalaisuuden sisällöstä saa varmasti tietoa myös tutustumalla heidän järjestönsä suositeltujen kirjojen luettelon, jonka he ovat sittemmin siivonneet hädissään netistä, mutta joka yhä löytyy vuoden 2008 mukaisessa kunnossa eräiltä sähköisiltä arkistosivuilta. Tämä onkin hyvin kiinnostava lista, eikä tietysti liian pitkäkään, kirjoja on tuollaiset puolisen sataa.

Filosofiapuolella suositellaan Nietzscheä, epäilemättä siksi, että hän kirjoitti yli-ihmisestä ja kaikkien arvojen uusiksi panemisesta, varmaan myös siksi, että häntä laajalti pidetään - syystä tai syyttä - natsismin älyllisenä valmistelijana ja pohjustajana. Pentti Linkola taas kannattaa ihmisten eriarvoisuutta vahvemman lakiin vetoamalla, joten hän on luonnollista jatkoa luetteloon. Löytyväthän sieltä myös Sun Tzun ja Carl von Clausewitzin klassiset teokset sodankäynnin taidosta. Oletettavasti Sisun pojat ovat jaksaneet lukea vain ensimmäisen, Vom Kriege on näet yhtä paksu ja pitkälauseinen kuin Theodor Mommsenin Rooman historia. Mutta tulipahan selväksi, mikä herrojen mielestä on filosofian tarkoitus: perustella älyllisesti sotahulluus, eriarvoisuus ja heikomman halveksunta.

Seuraavana on osasto ”Pohjoisen sielun avaimet”. Suomalaisuuden esitaistelijoilta ja ruotsin kielen vastustajilta on aluksi erikoisentuntuinen veto sisällyttää listaan Kalevalan, Kantelettaren ja Kalevipoegin lisäksi skandinaavien Edda, englantilaisten Beowulf ja saksalaisten Nibelungein laulu. Myös latvialaisten kansalliseepos Karhunkaataja on päässyt jonon jatkoksi, ja onhan siellä Lennart Meren Hopeanvalkeakin, samantyyppinen spekulatiivinen historiapohdiskelukirja kuin Robin Lane Foxin Travelling Heroes tai Matti Klingen Muinaisuutemme merivallat (joka sisältyykin Suomen Sisun suositusten historiaosioon). Ihan hyvää lukemista, suurimman osan olen kahlannut läpi itsekin. ”Pohjoisesta sielusta” puhuminen kuulostaa kuitenkin samalta kuin natsien ”pohjoinen ajatus”, nordischer Gedanke, varsinkin kun näiden myyttisten teosten ohella suositellaan natsien pääideologi Alfred Rosenbergin, natsien hengennostattajakirjailija, brigadeführer Helmut Stellrechtin ja tekointialaisen Hitlerin ihailija Savitri Devin kirjoja.

Teoslistan historiapuoli alkaa Aarno Karimon kansallismielisellä tarinakokoelmalla Kumpujen yöstä. Minun täytyy sanoa, että vaikka tämä isovanhempieni isänmaallisen, kulttuurinationalistisen asenteen vuoksi olikin meillä kotona tunnettu ja luettu kirja, minulla ei ole sen sisällöstä minkäänlaista muistikuvaa, vaikka olen siihen aivan varmasti tutustunut. Esimerkiksi Samuli Paulaharjun Tunturien yöpuolta, jota ei Suomen Sisun luetteloista löydy, jäi pikkupojan mieleen aivan toisella tavalla. Perinteiden ylläpitämisen vuoksi listassa on myös Vihtori Kosolan Viimeistä piirtoa myöten sekä useita ihan asiallisia, osin minunkin lukemiani historiateoksia lapuanliikkeestä, IKL:stä, ryssänvihaideologeista ja vapaussotureista (esimerkiksi Mikko Uolan klassikko Sinimusta veljeskunta).

Suomen myyttinen menneisyys tuntuu poikia myös kiinnostaneen, sillä Karimon jorinoiden lisäksi sieltä löytyy mm. Matti Huurteen Kivikauden Suomi (näillä eväillähän se tulevaisuus varmaan rakennetaankin) ja Olaus Magnuksen (!) Pohjoisten kansojen historia - taas tuo nordischer Gedanke! Jos pojat tosiaan haluaisivat korostaa suomalaisuutta, niin luulisi heidän yrittävän irrottautua tuosta vihaamastaan ruotsalais-saksalaisesta rotuajattelusta, jonka puitteissa mm. suomalaiset aikoinaan leimattiin mongoleiksi.

Eräänlainen kuriositeetti historiaosiossa on Marxin ja Engelsin Kommunistinen manifesti. Voisi luulla, että sotiemme veteraanien kunniaksi poikia kiinnostaisi perehtyä siihen helvettiin, jolta juuri veteraanit meidät pelastivat, ja lukea vaikkapa Vankileirien saaristo tai jotain kotimaisempaa samasta aihepiiristä, kuten Irja Niemen (eli Kerttu Nuortevan) Neuvostokasvatti, Parvilahden Berijan tarhat tai vaikka Rautkallion ja Hyvämäen Lista 1:n vangit. Mitään näistä ei kuitenkaan löydy Suomen Sisun suosituslistasta. Ehkäpä siksi, että kommunismi ei ole heille varsinaisesti torjuttava vihollinen, vaan pikemminkin kadehdittu kilpailija julmuudessa. Terrorin uhreihin samaistuminen ei ole kivaa, jos oma haave on samanlainen terrori.

Politiikan ja yhteiskunnan osiossa sisulaisten kirjastossa komeilee kolme ilmiselvää uusnatsia tai äätioikeistolaista: brittien uusnatsiporukoissa arvostetun Political Soldier -teoksen kirjoittaja Derek Holland, kukluxklaanilainen David Duke ja rotuajattelija Jared Taylor, jonka tunnetuin ansio on iskusanan ”roturealismi” keksiminen rasismin peittämiseksi. Lisäksi listalla on globalisaatiota arvostelleen entisen talousprofessorin David Kortenin kirja maailmanlaajuisesta suuryhtiöiden hirmuvallasta - se vanha ja alkuperäinen natsismikin sisälsi tunnetusti vasemmistolta lainattuja rahavallan vastaisia iskulauseita ja ajatuskulkuja. Myös luovutettu Karjala ja EU:n vastustajana tunnettu äärikeskustalainen Keijo Korhonen ovat kumpikin yhden kirjan verran edustettuina.

Toki siellä on myös osio ”ihmislajin taksonomisten ryhmien eroista” (eivät uskaltaneet kirjoittaa ”rotu”), jota hallitsevat ne tavanomaiset epäillyt eli tatuvanhaset sun muut ahmavaarat. Mitään kovaa biologiaa sieltä ei löydy - esimerkiksi Veikko ja Marja Sorsan, Pirjo Salkinoja-Salosen ja kumppanien Perinnöllisyys, jonka meikäläinen luki jo lukiolaisnassikkana, on sisuloisille tuntematon. Sen sijaan siellä on näitä yhteiskuntatieteilijöitä, jotka puhuvat geeneistä omia pehmoisiaan kuin olisivat päässeet kädellä koittamaan.

Sisuloisten kirjastossa on viihdeosiokin, Se sisältää Ilkka Remeksen jännäreitä, kaksi Pahkasika-mies Juha Ruusuvuoren romaania, Kari Suomalaisen vastenmielisen marmatuskirjan Viha etsii kohdetta ja sokerina pohjalla Robert Heinleinin tieteisromaanin Starship Troopers, joka on tuttu Paul Verhoevenin elokuvanakin. Muistelen kirjan ilmestyneen suomeksikin joltain kioskikirjallisehtavalta kustantamolta - minulla on sellainen mielikuva, että olisin lukenut suomennoksen jo ennen kuin Verhoevenin elokuva tuli ajankohtaiseksi. Asialle antaa oman huvittavuutensa se, että kirja ei ole mikään jännittävä sotaseikkailu, vaan enimmäkseen jankkaava ja puuduttava kansalaistaidon luento, jossa perustellaan, miksi ainoastaan asepalveluksen suorittaneilla tulisi olla äänioikeus - ja kuten tiedämme, Suomen Sisu hännystelijöineen jumaloi henkisenä johtajanaan siviilipalveluksen suorittanutta miestä. Karimoa löytyy täältäkin, nimittäin hänen ehdottomasti hillittömin teoksensa, tieteisromaaniksi luokiteltava Kohtalon kolmas hetki, joka kertoo lähes pornografisesti mässäillen Suomen ja inhan Ryssänmaan välisestä joukkotuhosodasta ja muistuttaa itse asiassa paljonkin juuri Heinleiniä, ennen kaikkea hänen Pearl Harborin jälkeistä amerikkalaista japanilaisvihaa tihkuvaa revittelyään Seitsemän miehen sota.

Tässä viihdepuolessa kiinnostavaa on se, ettei sieltä löydy ollenkaan kotimaista sotakirjallisuutta - ei Niilo Lauttamusta, ei Esa Anttalaa, ei Aake Jermoa, ei edes Mauri Sariolaa. Perinteisen isänmaallisuuden kirjallisten kulmakivien puuttuminen on muutenkin suorastaan häiritsevän ilmeistä. Ehkä tämä johtuu siitä, että tyypillinen sotakirja ei - kaikesta pedagogitätien parusta huolimatta - ole vailla moraalisia ansioita. Hyvillä sotaromaaneilla - siis ihan kirjallisuutena hyvillä - on nimittäin vankka eettinen pohja ja niissä käsitellään käsinkosketeltavin tavoin, vetävien tarinoiden puitteissa, keskeisiä inhimillisiä arvoja: rohkeutta, ystävyyttä, toveruutta, veljeyttä, epäitsekkyyttä ja uhrimieltä. Äärioikeistolaiselle sähköverkossa rähisijälle, joka pitää ihannoitavina isänmaallisina sankareina yksinäisen tummaihoisen miehen kimppuun ylivoimalla käyvää valkonaamaretaleiden jengiä, sellaiset arvot ovat liian yleviä käsitettäviksi.

Suomen Sisun kirjallisuuslista päättyy ”klassikoihin”, joita ovat Thomas Moren Utopia, koska tavanomainen arkielo tavallisten lajitoverien rinnalla tavallista työtä tehden ei oikein tunnu nappaavan heikäläisiä; Orwellin sikatila- ja isoveliromaanit, koska sisupojat aina uskottelevat itselleen olevansa orwellilaisesti sorrettuja; ja Dostojevskin Riivaajat, joka on sikäli osuva ja hauska valinta, että se on kuvaus juuri suomensisulaisten itsensä kaltaisesta kiihkoilevasta poliittisesta hörhölahkosta.

Suomalaisuutta siis ollaan puolustavinaan, mutta mitä se suomalaisuus on? Karimoa, ”pohjoisia myyttejä”, rotutieteilyä, totalitaarisia aatteita? Ainakin tiedämme, mitä se ei ole: ei ruotsin puhumista, tummaihoisuutta eikä maahanmuuttoa. Mutta tästä kirjalistasta päätellen se ei myöskään ole Runebergiä, Topeliusta eikä varsinkaan Väinö Linnaa saati sitten Hannu Salamaa. Se ei tunnu edes olevan talvisodan muistelua, vaikka kyseessä oli kiistatta oikeutettu puolustussota. Veteraanit eivät kiinnosta herroja sisulaisia yhden kirjan vertaa, vapaussoturit sitäkin enemmän - he kun surmasivat toisia suomalaisia, jotka kaikesta nettiuhosta päätellen ovat viime kädessä myös Suomen Sisun ensisijaisia vihollisia.

Koko sotienjälkeinen suomalainen kirjallisuus puuttuu, ilmeisesti siksi, että se on liian vasemmistolaista. Mutta turhaan tuosta luettelosta hakee myös Juhani Ahoa, Ilmari Kiantoa, Minna Canthia ja F.E.Sillanpäätä. Kalevalakin on otettu mukaan vain germaanisten sankarieeposten rinnalle, osaksi natseilta lainatun pohjoisen ajatuksen myyttiperustaa. Minä olen nuoruudessani kuullut sellaisenkin tulkinnan, että Kalevala olisi hengen ja laulun mahtia korostavana teoksena parempi vaihtoehto germaanien hurmeenroiskutukselle ja miekankalskeelle. Mutta ehkä se juuri sen takia ei riitä sisuloisille sellaisenaan, ei ole tarpeeksi verta ja väkivaltaa ja raakuutta. Pitää hakea apuun jokin Nibelungein laulu, jossa kuninkaan keittiömestariakin luonnehditaan valiomieheksi soturien joukossa.

Viime kädessä Suomen Sisun ajama ja puolustama ”suomalaisuus” ei siis ole missään tekemisissä olemassa olevan suomalaisen nykykulttuurin, ihmisten arjen kanssa - ainoa suomalainen arki, joka heitä näköjään kiinnostaa, on kivikauden arki. Pohjimmaisena tuossa touhussa, kuten Hitlerinkin natsismissa, on täydellinen moraalinen tyhjyys, kaikenlaisten arvojen puute, nihilismi. Eräs tuon järjestön hallituksessakin viihtynyt veikko julisti ihan televisiossa saakka, että Jokelan ampuja Pekka-Eric Auvinen oli jonkinlainen sankari, koska hänellä oli suuri näkemys ja näky ja koska hän teki jotain konkreettista sen toteuttamiseksi. Sivullisten henki ja omaisten kärsimys ei yksinkertaisesti kiinnosta, koska ihminen, jolla on asia ajettavanaan, on nyt vain arvokkaampi ja hänen täytyy saada toteuttaa itseään ja suuria visioitaan vaikka meidän muiden selkänahalla ja sisuskaluilla.

Perinteiseen konservatiivisuuteen kuuluu nähdäkseni sellainen näkemys, että heikkoja ja avuttomia ja viattomia on suojeltava tällaisilta visionääreiltä ja heidän luodeiltaan, vaikka heidän olisi tässä yhteiskunnassa kuinka paha olla ja vaikka he olisivat kuinka lahjakkaita ja nerokkaita. Suomen Sisu ei kuitenkaan edusta minkään järjellisen määritelmän mukaan suomalaisuutta, suomalaista sivistystä eikä perinteistä isänmaallisuutta. Se edustaa silkkaa itsetarkoituksellista vallanhimoa ja ihmishalveksuntaa. Eikä se aja kenenkään asiaa, paitsi omaansa.