Sanojen oikeat merkitykset selitettyinä maahanmuuttokriitikoille

(julkaistu ensimmäisen kerran Paljastetun blogissa 8. tammikuuta 2014)

Koska täällä julkaistiin hiljattain maahanmuuttokriittisten termien selitykset, on syytä olla tasapuolinen ja ojentaa maahanmuuttokriitikolle auttava käsi. Kerrotaan nyt, mitä maahanmuuttokriitikoiden vääntelemät sanat tarkoittavat oikeassa suomen kielessä.

ISÄNMAALLISUUS – Maahanmuuttokriitikot sanovat usein olevansa isänmaallisia. Isänmaallisuus tarkoittaa Suomen kansan, eli kaikkien Suomen kansalaisten ja Suomessa laillisesti asuvien ja kansalaistumisuralla olevien ihmisten, yhteisen edun ajamista. Tämä yhteinen etu määritellään viime kädessä kaikkien Suomen kansalaisten ja heidän edustajiensa välisin neuvotteluin, jotka ovat yhteiskunnassa herkeämättä käynnissä (jotka oikeastaan ovat yhteiskunta). Näihin neuvotteluihin osallistuvat yksittäiset kansalaiset, eturyhmät, yhdistykset, kansalaisjärjestöt, ammattiyhdistysliike, puolueet, valtuustot, eduskunta...kuten sanottu, koko yhteiskunta.

Seuraavat asiat, joita maahanmuuttokriitikoiden keskuudessa harjoitetaan, eivät ole isänmaallisuutta:

Suomen maineen mustaaminen venäläisellä propagandakanavalla. Kuten yleisesti tiedetään, Russia Today -televisiokanava on Venäjän nationalistinen propagandakanava, jolla maahanmuuttokriitikoiden jumalanaan palvoma Jussi Halla-aho esiintyi joitakin aikoja sitten kertomassa, että Suomeen suuntautuu massamaahanmuuttoa (sitä hän ei tietenkään sanonut, että massiivisin maahanmuutto tänne taitaa edelleenkin tulla Venäjältä) ja julistamassa sitä tavallista löpinäänsä palavista ghetoista.

Ensinnäkin maan sisäisen likapyykin pesemistä ulkomailla pidetään nimenomaan isänmaallisuuden näkökulmasta käsin huonona tapana. Tämän kyllä hompanssitkin myöntävät silloin kun joku Sofi Oksanen jossain ulkomaisen lehden haastattelussa arvostelee esimerkiksi suomalaisia miehiä – välittömästi Homman törkeimmistö ja tyhmimmistö, jos siitä ihmiskunnan alhaisimmasta saastaviemäristä sellaista pohjimmaista pohjaliejua ylipäätään voi erilleen erottaa, alkaa kuola rinnuksilla huutaa ”suomalaisuuden häpäisystä”.

Toiseksi kyseessä on paikkaansapitämätön propaganda, eli valehtelu. On hyvin vaikea kehittää ”isänmaallisuudelle” sellaista määritelmää, jonka mukaan Suomea koskevien valheiden kertominen ulkomaalaisella, tahallisesti Suomen kaltaisia maita vastaan kiihottavalla propagandakanavalla olisi isänmaallista.

Suomen kansan keinotekoinen jakaminen ryhmiin. Suomi selviytyi esimerkiksi toisesta maailmansodasta siksi, että täällä pystyttiin vetämään yhtä köyttä etnisistä ja kielellisistä eroista huolimatta. Nyt kuitenkin perussuomalaiset ovat vaatimassa Suomeen selkeää erottelua etnisten ryhmien välille, jopa ihmisten rekisteröimistä kansanryhmän perusteella. Suomen voima on menneinä vuosikymmeninä ollut juuri siinä paljon puhutussa talvisodan hengessä. Suomalaista isänmaallisuutta ja suoraselkäisyyttä on ollut esimerkiksi se, että suomalainen upseeri antaa juutalaisten sotilaittensa käydä kenttäsynagogassa natsisaksalaisten liittolaisten nähden. Maahanmuuttokriitikot, jotka eivät tajua oikeasta isänmaallisuudesta mitään, eivät ymmärrä, miksi juuri tämä asia on noussut yhdeksi isänmaallisuutemme kansallisesti ja kansainvälisesti arvostetuimmista symboleista.

Venäjän miehityksen toivominen Suomeen. Maahanmuuttokriitikoiden Homma-foorumilla on moneen otteeseen nähty sellaisia mielipiteitä, että neuvostomiehitys toisen maailmansodan lopussa olisi ollut Suomelle parempi vaihtoehto kuin toteutunut historia.

Siellä on samoin esitetty, että Suomen olisi parempi olla ”Latvian kaltainen persereikä”, koska kommunisminjälkeiseen kurjuus-Suomeen ei ainakaan olisi tunkemassa maahanmuuttajia ja koska maan ilmapiiri olisi hompansseille mieleisempi

Siellä on myös arveltu, että veteraanien uhri oli turha, koska Suomesta on tullut maa, jossa saa olla olemassa tummaihoisena.

Edelleen siellä on tuumittu, että Venäjän miehitys olisi parempi kuin nykytila, koska Venäjä surmaisi maahanmuuttajat ja suomenruotsalaiset.

Veteraanit taistelivat, haavoittuivat ja kuolivat estääkseen Suomen muuttumisen Latvian ja muiden Baltian maiden kaltaiseksi neuvostosiirtomaaksi, mikä Homman väen mielestä ilmeisesti olisikin ollut parempi vaihtoehto. Veteraanit taistelivat, haavoittuivat ja kuolivat, jotta Suomesta ei tulisi Venäjän (siihen aikaan imperialistinen Venäjä käytti toiminimeä Neuvostoliitto, mutta kyseessä oli toki sama firma uuden johdon alaisena) miehittämää alusmaata. Se, että ”maahanmuuttokriitikot” eivät pidä Suomesta sellaisena kuin miksi juuri veteraanit ovat sen tehneet, ei ole isänmaallisuuden perinteisen määritelmän mukaan minkäänlaista isänmaallisuutta.

Muuten suunnilleen ainoa yhteiskunnallinen hyöty, tarve ja käyttötarkoitus, joka äärioikeistolla voi Suomessa olla, on juuri maanpuolustuksen tarpeista muistuttaminen. Nyt aikuistuttuani ja viisastuttuani voin myöntää, että se 80-luvun pasifismi ja aseistakieltäytymisintoilu, johon minäkin otin täysillä osaa, meni pitkälti liiallisuuksiin ja että seuraavan vuosikymmenen uusisänmaallisuusaalto saattoi olla hyvinkin ymmärrettävä ja tarpeellinen vastareaktio siihen. Mutta äärioikeisto, joka haluaa Suomesta Venäjän osavaltion, koska Venäjän ihanan säälimätön armeija surmaa ja teloittaa neekerit ja hurrit ja mokuttajat? Älkääs nyt kuulkaas. Ei sellainen nyt ainakaan isänmaallisuutta ole.

Suomenkielisen etunimen muuttaminen kansainvälisestä massakulttuurista omaksuttuun. ”Maahanmuuttokriittisen” alakulttuurin keskuudessa ihmisillä on käsittämätön tapa vaihtaa ihan hyvät suomenkieliset etunimet englanninkielisiin (James) tai ties mihin itämaisiin jokohama komahuta -nimiin (Kyuu). Mikään lakihan ei tätä kiellä, mutta siis hei, jos samalla esiinnytte jonain ”kansallisen kulttuurin puolustajina” ja ”isänmaallisina”, uskottavuutenne normaalien ihmisten (siis äärioikeistolaiseen räyhäalakulttuuriin kuulumattomien) silmissä ei ole kaksinen.

Itse asiassa se ei olisi kaksinen edes äärioikeistolaisen räyhäalakulttuurin silmissä, jos räyhä-äärioikeisto tarkoittaisi oikeasti sitä, mitä ohjelmajulistuksissaan sanoo. Suomen Sisu – nykyisen mellastajaäärioikeiston alkuperäinen itu – sanoi aikoinaan vastustavansa monikulttuurisuutta, koska kansallisia kulttuureita ei saa sen mielestä korvata ”globaalien alakulttuurien kirjolla”. Mutta tietenkään äärioikeisto ei oikeasti paheksu esimerkiksi globaaleja rokkibändi- ja animealakulttuureja, vaan esimerkiksi suomenruotsalaista kulttuuria, suomalaista työväenkulttuuria ja suurin piirtein koko suomalaista nykykulttuuria.

Juuri äärioikeistosta suuri osa on juuretonta yhteiskunnan liikalihaa, jota oikea suomalainen kulttuuri ei kiinnosta pätkääkään. Sitä vastoin sen mielestä englanninkieliset maailmanalakulttuurit ovat jotain hirveän jännää-jännää-jännää. Mieleen tulee kymmenvuotias poika, joka on juuri oppinut ensimmäiset sanansa englantia. Tällaiselta porukalta kukaan tolkun ihminen ei kyllä ota vastaan opetuksia sen suhteen, mikä on ”oikeaa suomalaisuutta”. Me tiedämme sen itse aika helskutan paljon paremmin.

MAAHANMUUTTOKRITIIKKI – Maahanmuuttokritiikki tarkoittaa sisältämiensä sanojen alkuperäisen merkityksen mukaan maahanmuuton tai maahanmuuttopolitiikan asiapohjaista arvostelemista eli kritiikkiä. Asiapohjainen arvosteleminen tarkoittaa, että selvitetään ensin millaista Suomen maahanmuuttopolitiikka oikeasti on ollut, ja sitten pohditaan, onko siinä jokin vialla ja miten sen voisi korjata. Tässä sanan alkuperäisessä ja oikeassa merkityksessä maahanmuuttokritiikkiä voi olla myös Suomen maahanmuuttopolitiikan arvosteleminen liiallisesta tiukkuudesta.

Seuraavat asiat, joita ”maahanmuuttokriitikoiden” keskuudessa paljon harjoitetaan, eivät ole maahanmuuttokritiikkiä tässä sanan yllä selitetyssä oikeassa merkityksessä:

Ruotsin kielen opetuksen vastustaminen. Ruotsia on Suomessa käytetty virallisena kielenä kauemmin kuin suomea ja luultavasti puhuttu äidinkielenä yhtä kauan. Toisin sanoen ruotsia Suomessa äidinkielenään puhuvat henkilöt eivät ole maahanmuuttajia eivätkä heidän kielelliset oikeutensa liity mitenkään maahanmuuttopolitiikkaan.

Maassa jo asuvien maahanmuuttajataustaisten, islaminuskoisten ja tummaihoisten esittäminen henkilöinä, joilla ei olisi oikeutta asua Suomessa. Henkilö, joka saapuu Suomeen, on ”maahanmuuttopolitiikan” piirissä silloin kun hän esittää maahantuloasiakirjansa, hakee oikeutta asua täällä ja tehdä työtä täällä ym. Sitä vastoin henkilö, joka jo asuu Suomessa tai jolla on jo Suomen kansalaisuus, ei voi olla ”maahanmuuttopolitiikan” piirissä, vaan tavallisen suomalaisen sosiaalipolitiikan.

Suomen nykyisen maahanmuuttopolitiikan esittäminen ”rajoittamattomana maahanmuuttona”. Jos Ruotsin äärioikeisto haluaa vähentää maahanmuuton Suomen tasolle, niin se tarkoittaa ainakin, että Suomen maahanmuutto on rajoitetumpaa kuin Ruotsissa. Jos Suomen maahanmuutto on rajoitetumpaa kuin Ruotsissa, se ei voi olla ”rajoittamatonta”. Ja jos ”maahanmuuttokriitikko” sanoo haluavansa vain lopettaa ”rajoittamattoman maahanmuuton” Suomesta, hän voi lopettaa saman tien koko ”maahanmuuttokritiikkinsä”, sillä Suomessa ei edelleenkään ole rajoittamatonta maahanmuuttoa, vaan itse asiassa perinteisesti tiukka maahanmuuttopolitiikka. Eli siis: sitä ongelmaa, jota hän väittää vastustavansa, ei Suomessa ole.

RASISMI – Rasismi tarkoittaa, että syntyperäiseen ryhmään kuuluvia ihmisiä vainotaan, syrjitään ja pilkataan ryhmään kuulumisen perusteella, tai ryhmää vastaan kiihotetaan niin että kaikki sen jäseniksi mieltyvät henkilöt ovat vaarassa joutua syrjinnän ja rikosten kohteiksi. Esimerkiksi muslimeja vastaan kiihottaminen on rasismia siksi, että muslimit nyky-Suomen oloissa erottuvat usein ulkonäöltään katukuvassa. Niinpä tällainen kiihotus aiheuttaa vaaran kaikkien niiden turvallisuudelle, jotka tyypillisen rasistisen pahoinpitelijärikollisen silmissä näyttävät muslimeilta.

Rasismia ei sitä vastoin ole:

Perussuomalaisten arvosteleminen. Poliittisen puolueen arvosteleminen ei ole rasismia, koska kukaan ei synny poliittisen puolueen jäseneksi ja koska poliittisen puolueen jäsenyyttä tai äänestäjyyttä ei ihmisestä näe päältä.

Perussuomalaisia on arvosteltu esimerkiksi rasismista, yhteyksistä rikollisiin ja toista mieltä olevien vainoamisesta. Kaikki nämä syytteet perustuvat tosiasioihin, siis faktatietoon sellaisesta käytöksestä, joka on viime aikoina ollut perussuomalaisille oleellisesti tyypillisempää kuin muille puolueille. Jos joku perussuomalainen nyt kokee vilpittömästi olevansa rasismin vastustaja, ei pidä rikollisista eikä kannata puolueen vastustajiin kohdistuvia nettivainoja, ja pitää epäoikeudenmukaisena sitä, että hänet leimataan puolueen mukana, hänellä on aina mahdollisuus irrottautua ja sanoutua irti puolueestaan.

Tämän jälkeen hän ei enää ole perussuomalainen, eikä häntä minkään ihonvärin tai muun ulkoisen tuntomerkin perusteella sellaiseksi tunnisteta. Sitä vastoin esimerkiksi islamin uskoon kasvatettu, mutta sittemmin uskostaan vieraantunut maahanmuuttaja on ulkonäkönsä vuoksi rasistien silmissä edelleenkin ”muslimi” ja saattaa joutua kärsimään rasistien lietsomasta islaminvastaisuudesta ja muslimivihasta – puhumattakaan tietysti siitä, että rasistit ovat yleensä kyllin hölmöjä pahoinpidelläkseen tai jopa murhatakseen ”muslimeina” esimerkiksi sikhejä, jotka ovat täysin eri uskonnon edustajia, koska sikhit pakkaavat olemaan itämaisen näköisiä ja parrakkaita. (Tällaisia juttuja tosiaan tapahtui jenkeissä kaksoistornien kaatamisen jälkeisessä ilmapiirissä, ja ainoa syy miksi niitä ei meillä ole näkynyt, lienee se, ettei meillä taida olla kovin suurta sikhiyhteisöä.)

Itse asiassa perussuomalaiset käytännössä itsekin myöntävät, etteivät pidä muita puolueita samanlaisen suojelun arvoisena kuin itseään. Hiljattain perussuomalainen oikeusoppinut Havansi sanoi jotakuinkin niin, että kiihotuspykälän voitaisiin tulkita suojelevan myös perussuomalaisia. Hän tuntui puheistaan päätellen itsekin uskovan siihen, että perussuomalaiset voitaisiin rauhoittaa kritiikiltä, mutta että pykälä ei siinäkään tapauksessa suojelisi muita puolueita niiltä äärimmäisiltä karkeuksilta, solvauksilta ja uhkailuilta, joita perussuomalaiset niihin kohdistavat. Eli siis laki ei saisi olla kaikille sama, vaan sen kuuluisi taata perussuomalaisille erityisoikeuksia ja koskemattomuus.

Eli tässä tullaan taas siihen samaan perusongelmaan, joka leimaa äärioikeiston toimintaa ja käytöstä kokonaisuudessaan: heidän mielestään on hirveää epäoikeudenmukaisuutta, että heidän pitäisi elää meidän muiden kanssa samassa yhteiskunnassa samojen sääntöjen mukaan tasa-arvoisina kansalaisina. He esittävät jatkuvasti vaatimuksia ikään kuin heillä olisi jokin taivaasta saatu valtuutus puuttua muiden ihmisten elämisen oikeuteenkin, ja kun kansa oikeutetusti paheksuu näitä Kiinan keisarin elkeitä, he pitävät tätä paheksuntaa maailman suurimpana vääryytenä. ”Mitä, meidän ylhäisyyksiemmekö pitäisi alistua olemaan samanarvoisia kaikenlaisten demarien ja kokoomuslaisten kanssa! Meidän ylhäisyyksiemmekö pitäisi noudattaa lakia, vaikka Me olemme Perussuomalaisia ja Maahanmuuttokriitikoita ja Halla-aholaisia ja Tiedämme Kaiken Kaikkia Muita Paremmin!”

STALINISMI – Stalinisti tarkoittaa äärilaidan kommunistia, ennen kaikkea Neuvostoliittoa kolmikymmenluvulta viisikymmenluvulle hallinneen diktaattori Iosif Stalinin kannattajaa. Stalinistit kannattavat sellaisia asioita kuin kapitalistien (esimerkiksi tehtaita, liikeyrityksiä ja maatiloja omistavien, varakkaiden ja taloudellisesti aktiivisten henkilöiden) omaisuuden väkipakolla riistämistä valtion hallintaan. Stalinistit ovat myös sitä mieltä, että tietyt yhteiskuntaluokat (yleensä sellaiset, joilla on rikkauksia ja omaisuutta) ovat luontojaan ja syntyjään haitaksi stalinistien yhteiskunnallisten päämäärien toteuttamiselle. Siksi stalinistit haluavat, että tällaiset ryhmät lähetetään vankisiirtokuntiin ja pakkotöihin. (Lähempiä tietoja asiasta saa esimerkiksi Aleksandr Solženitsynin kirjasta Vankileirien saaristo, jonka Sofi Oksasen kustantamo on juuri julkaissut uutena painoksena.)

Seuraavat asiat eivät ole stalinismia:

Homoseksuaalisuuden salliminen. Päin vastoin, Stalin oli sitä mieltä, että homoseksuaalisuus on epänormaalia, ja stalinistinen vasemmisto piti homoseksuaalisuutta kapitalismin aiheuttamana rappiona.

Vapaa maahan- ja maastamuutto. Päin vastoin, Neuvostoliitosta ei todellakaan saanut matkustaa eikä muuttaa vapaasti paljon minnekään, eikä Stalinin aikana ollut terveellistä muuttaa myöskään muista maista Neuvostoliittoon. Itse asiassa suomalaiset kommunistit, jotka koettivat asettua asumaan neuvostomaahan juuri noina aikoina, päätyivät Stalinin vakoojavainoharhan vuoksi teloitetuiksi tai vankileireille.

Vapaampaa maahan- ja maastamuuttoa kannattavat monet poliittiset ryhmät monin erilaisin perustein. On esimerkiksi mahdollista olla sitä mieltä, että kaikenlainen valtion sekaantuminen ihmisten yksityisasioihin, kauppaan ja ihmisten ja tavaroiden liikkeeseen on sinänsä pahasta. Tällä tavalla ajattelevia pidetään yleensä oikeistolaisina liberaaleina, ei kommunisteina, vasemmistolaisina eikä stalinisteina.

Muslimien suvaitseminen. Päin vastoin, Neuvostoliitossa ei suvaittu minkäänsorttisia uskontoja ja kaikkein vähiten muslimeja. Pikemminkin heitä pidettiin taantumuksellisina kapinallisina ja jihadisteina (tosin Stalinin aikana ja Stalinin maassa muslimisissejä ei kutsuttu jihadisteiksi, vaan basmatšeiksi, mutta jokseenkin samasta asiasta oli kysymys) ja monia suljettiin vankileireille Siperiaan, ellei suorastaan niskalaukauksella teloitettu.

Anarkismi. Anarkismi on kyllä jonkinlainen äärivasemmistolainen suuntaus, mutta Neuvostoliitossa anarkisteiksi tunnustautuvia vainottiin, vangittiin ja tapettiin, erityisesti Stalinin aikana. Anarkismia ei tarvitse pitää millään tavalla järkevänä eikä tolkullisena aatteena, mutta stalinismia se ei ole.

Ruotsin opetus koulussa. Silloin kun toisen kotimaisen kielen opetus tuli peruskouluun, sitä olivat ajamassa muun muassa perussuomalaiset, jotka tosin olivat siihen aikaan nimeltään Suomen Maaseudun Puolue, mutta samasta puolueesta oli kysymys. Kyse ei todellakaan ole mistään stalinistien juonesta. Itse asiassa kyse oli pikemminkin porvarien juonesta jos kenen: silloin ennen vanhaan porvarit olivat nimittäin huolissaan Neuvostoliiton ja kommunismin kasvavasta vaikutusvallasta Suomen asioihin ja halusivat kytkeä isänmaan länteen kaikin mahdollisin keinoin. Sitä vastoin venäjän opetus nähtiin vaarallisena kommunistisena solutuksena (”Jumalauta missä mun suojeluskuntapukuni on, ne meinaa opettaa venäjää peruskoulussa”).

Sosiaaliturva ja hyvinvointivaltio. Sosiaaliturvan ja hyvinvointivaltion ovat keksineet Saksan keisarikunnan kansleri (pääministeri) Otto von Bismarckin kaltaiset miehet, joiden mielestä jonkinlainen sosiaaliturva oli välttämätön nimenomaan sosialistien sun muiden radikaalien nujertamiseksi: kun kansan ei tarvitsisi huolehtia ylettömästi jokapäiväisestä toimeentulostaan, se ei myöskään kallistaisi korvaansa sosialistien löpinöille luokkasodasta.  Juuri tämän takia ne oikeat kommunistit eivät olleet ihastuneita sosiaaliturvaan eivätkä hyvinvointivaltioon: miten se työväenluokka ja köyhälistö sitten saadaan tekemään vallankumous, jos se pärjää ihmisarvoisesti ilmankin?

Vastauksia kysymyksiin, joita kannattaa kysyä

(julkaistu alun perin Paljastetun blogissa 2. tammikuuta 2014)

Miten maahanmuuttokritiikki saa kannatusta, kun Suomessa kuitenkin on häviävän vähän maahanmuuttoa verrattuna useimpiin länsimaihin?

Juuri siksi. Muissa maissa on jo kokemusta siitä, että maahanmuuttajat kotoutuvat, vaikka niihin toki saapuu aina uusia maahanmuuttaja-aaltoja ksenofobien kauhisteltaviksi. Muutama vuosikymmen sitten Englannissa paheksuttiin ns. länsi-intialaisia eli Jamaikan, Barbadoksen ja Grenadan kaltaisista entisistä siirtomaista saapuneita mustaihoisia siirtolaisia, joiden ei uskottu ikinä sopeutuvan brittielämään. Nykyään länsi-intialaiset ovat jo pitkälti perusbrittiläistä keskiluokkaa, ja rasistit keskittyvät lietsomaan muslimikammoa.

Suomalaiset olivat itse vielä muutama vuosikymmen sitten maastaan muuttavia elintasopakolaisia, joiden rodullisesta alkuperästä esitettiin Yhdysvalloissa yliampuvan rasistisia ja tämän päivän näkökulmasta riemastuttavan hullunkurisia mielipiteitä – tietenkään mielipiteilijät eivät olleet tavanneet suomalaisia henkilökohtaisesti, ainoastaan kuulleet kauhujuttuja siitä, kuinka pelottava mongolikansa kyseessä oli ja kuinka suomalaiset jemmasivat saappaassaan käyräsapelia leikatakseen amerikkalaisparat palasiksi. Nyky-Suomessakaan useimmat niistä, jotka lukevat maahanmuuttokriitikoiden blogeista kauhutarinoita somalien hirveydestä, eivät itse asiassa ole nähneet ensimmäistäkään elävää somalia.

Kaikki tutkimukset ja kaikki arkikokemus osoittavat, että henkilökohtaiset suhteet maahanmuuttajiin vähentävät rasismia. Niinpä se on vahvinta Suomen kaltaisessa maassa, jossa kyseisiä suhteita ei pääse syntymään maahanmuuttajien vähäisyyden vuoksi.

Eikö Päivi Räsänen ole oikeassa, eikö Suomeen pitäisi pyrkiä ottamaan pääasiassa kristittyjä turvapaikanhakijoita kulttuurisen läheisyyden vuoksi?

Mikään ei viittaa siihen, että rasistit kokisivat kristittyjä turvapaikanhakijoita kulttuurisesti läheisemmiksi, koska islam on kuitenkin ainoastaan yksi tekosyy lietsoa vihaa maahanmuuttajia kohtaan. Perinteinen ihonvärirasismi kelpaa ”maahanmuuttokriitikoille” erinomaisesti silloin kun uhri ei ole muslimi. Kristityt maahanmuuttajat ja pakolaiset esimerkiksi Lähi-idästä ja Afrikasta ovat kohdanneet Suomessa yhtä raakaa rasismia kuin muslimit – hiljattain eräs täkäläinen lehti haastattelikin etiopialaistaustaista nuorukaista, joka oli somalikaveriensa kannustuksesta kääntynyt maanmiestensä perinteisestä kristinuskosta muslimiksi, koska suomalaiset rasistit olivat jo kohdelleet häntä muslimiterroristina. Lähi-idän maista ja arabimaista tulee Suomeenkin kristittyjä pakolaisia, mutta koska he ovat pukeutumisensa ja ulkonäkönsä osalta kovin muslimien kaltaisia, heitä myös kohdellaan muslimeina.

On myös syytä muistaa, että maallistunut muslimi voi kokea Suomen kulttuurisesti läheisemmäksi kuin tunnustava kristitty. Muslimimaassa valtauskonnon edustajan on helpompi maallistua tai alkaa epäillä viinaa salassa lipittävän tai muulla tavalla tekopyhän imaaminsa saarnapuheita kuin vähemmistöuskontoa tunnustavan, jolle uskonto on ihan toisella lailla identiteettikysymys ja pappi hengellisen roolinsa lisäksi yhteisöjohtaja. Tämä ei toki sinänsä ole mikään peruste käännyttää maasta kristittyjäkään turvapaikanhakijoita – mutta jos pakolainen hakee Suomesta turvapaikkaa vaikkapa siksi, että on julkiateisti muslimimaassa, onko hänellä nimellisen muslimiutensa vuoksi heikommat mahdollisuudet päästä sisälle suomalaiseen arkeen kuin jollain kiihkeän uskonnollisella kristityllä?

Eikö ole epäoikeudenmukaista kutsua maahanmuuttokriitikoita rasisteiksi? Saa kai maahanmuuttopolitiikkaa kritisoida?

Saa maahanmuuttopolitiikkaa kritisoida, mutta pitää sitten kritisoida oikeilla syillä, ja pitää kritisoida sitä maahanmuuttopolitiikkaa, jota Suomessa oikeasti harjoitetaan. Maahanmuuttokriitikoiksi itseään kutsuvat julistavat vastustavansa ”rajoittamatonta maahanmuuttoa”, ikään kuin tämä muka olisi Suomen maahanmuuttopolitiikka. Tosiasia on, että maahanmuutto Suomeen on varsin ankarasti rajoitettua, jopa siinä määrin, että Ruotsin äärioikeisto vaatii maahanmuuttajamääriä ”yhtä alhaisiksi kuin Suomessa”.

”Maahanmuuttokriitikko” tarkoittaa käytännössä rasistia ja fasistia. Siinä porukassa, joka on alkanut kutsua itseään tällä nimellä, on pitkän linjan äärioikeistolaisia, jotka ovat aloittaneet pari vuosikymmentä sitten vihaamalla aseistakieltäytyjiä, siirtyneet sitten hurrivihan lietsontaan ja aloittaneet muotien muuttuessa maahanmuuttajien paheksumisen. On selvää, että kyse ei ole mistään huolestuneiden kansalaisten liikkeestä, joka olisi saanut alkunsa maahanmuutosta, vaan vihaa lietsomalla poliittista valtaa hakevista kyynisistä ja itsekkäistä ihmisistä, jotka ovat tämänkertaiseksi vetonaulakseen keksineet maahanmuuton vastustamisen.

Ottaen huomioon, että Suomen maahanmuuttopolitiikka on näinkin ankaraa, voisi luulla ”maahanmuuttokriitikon” viittaavan niihinkin, joiden mielestä maahanmuuttoa voisi lisätä ja sen ehtoja vapauttaa. Tällaiset henkilöt eivät kuitenkaan kutsu itseään maahanmuuttokriitikoiksi, koska koko sana on jo leimautunut tarkoittamaan rasisteja.

Kymmenen vuotta sitten nämä täsmälleen samat tyypit koettivat valtavirtaistaa rasismiaan iskusanalla ”roturealismi”, mutta heidän edustajansa päätyi kyyneliin televisiokameroiden edessä. Se, että nämä herrat saivat samaisen evankeliumin markkinoiduksi uudella ”maahanmuuttokritiikki”-iskusanalla, voisi olla jollain mainosmieskurssilla esimerkkinä siitä, miten paljon apua pelkästä brändin uudistamisesta parhaimmillaan on huonolle ja vahingolliselle tuotteelle.

Onko rasistista puhua muslimiterrorismin vaarasta? Monet tutkimukset ovat antaneet huolestuttavia lukuja ääri-islamia ymmärtävien tai kannattavien suhteellisesta määrästä maahanmuuttajamuslimien riveissä.

Ei tietenkään, mutta kannattaa pitää mielessä prosenttimäärien lisäksi myös puhtaat lukumäärät. Sanotaan, että meillä on viisimiljoonainen maa, jossa asuu neljäkymmentä tuhatta maahanmuuttajamuslimia (Suomen tapauksessa aika lähelle osuva arvio). Jos vaikkapa vedän hatustani sellaisen väitteen, että kaksikymmentä prosenttia noista neljästäkymmenestä tuhannesta suhtautuu myötämielisesti ääri-islamiin (tämä arvio on kylläkin hyvin yläkantissa – ainoa näkemäni tutkimus antaa paljon matalamman prosentin, mutta pannaan nyt maahanmuuttajakriitikoiden mieliksi tällainen järeä luku), se tarkoittaa kahdeksaa tuhatta ihmistä, jotka todennäköisesti erottuvat ulkonäöltään ja usein pukeutumiseltaankin selkeästi katukuvassa ja jotka ovat kaikki nimeltään Ahmed, Mahmud, Muhammed tai jotain yhtä tunnistettavaa. Kyseessä on siis yhteiskunnassamme helposti tunnistettava, havaittava ja jäljitettävä joukko, joka ei luultavasti saa paljoa kannatusta väestön enemmistön joukosta.

Sitä vastoin muslimikauhua lietsova väestönosa, joka myös keskittyy usein terrorisoimaan ja ahdistelemaan täysin mielivaltaisin perustein valtaväestön joukosta valitsemiaan maalitauluja, on lukumääräisesti suurempi kuin koko muslimiväestö. Vaalitulosten ja puolueiden kannatuslukujen perusteella perussuomalaisia on valmis tukemaan viidennes suomalaisista.

Jos tästä joukosta otetaan löysät – Keskustaa lähtökohtaisesti kannattavat protestoijat, vanhat vennamolaiset ja muu harmittomampi porukka – pois, meille jää ehkä viisi prosenttia äänestäjäkunnasta selvästi äärioikeistolaista väkeä. Suomessa on äänioikeutettuja noin neljä miljoonaa (arvioin lukumäärän tahallani alakanttiin, jotta en päätyisi liian korkeisiin lopputuloksiin). Viisi prosenttia tästä on kaksisataa tuhatta ihmistä.

Jos kaksisataa tuhatta suomalaista – Turun kaupungin väkiluvun suuruinen joukko ihmisiä, suurempi kuin koko maan muslimiväestö – haluaa poliittista väkivaltaa, sisällissotaa ja toista kieltä puhuvien, toista mieltä olevien ja toisenväristen tappamista ja alistamista tai ainakin on valmis antamaan moraalisen tukensa tällaiselle terroritoiminnalle, eikö se ole tavallisen kansalaisen näkökulmasta huomattavasti suurempi vaara kuin monta kymmentä kertaa pienempi porukka, joka kaiken lisäksi erottuu selvästi väkijoukosta? Äärioikeistolainen on aivan tavallisen perussuomalaisen (!) näköinen ja osaa luultavasti käyttää ampuma-asetta; lisäksi äärioikeisto on jo vuosikaudet uhonnut ajavansa vaatimuksensa läpi ”äänestämällä katolta” eli tulittamalla silmittömästi väkijoukkoihin, jos sille ei olla mieliksi.

Ääri-islamin vaaraa ei pidä vähätellä eikä kieltää, mutta nykyisellään ääri-islam on huomattavasti vähäisempi uhka tavalliselle korkolapuillaan katuasfalttia kuluttavalle kansalaiselle kuin äärioikeiston terrori. Lisäksi ääri-islamilainen toiminta (pitkälti turvallisuuspalvelujen ja suojelupoliisien valppauden ansiosta) on siirtynyt länsimaista suurimmaksi osaksi sinne, missä globaalin jihadin taistelurintamat ovat oikeasti auki, kuten Afganistaniin, Irakiin ja Syyriaan. Paikallisen väestön näkökulmasta tämä ei ole hauskaa, vaan se aiheuttaa lisää pakolaisuutta, mutta varsinkin Oslon joukkomurhien jälkeen näyttää siltä, että suomalaisen riski kuolla äärioikeiston terrori-iskussa on huomattavasti suurempi kuin islamistien surmaamana.

Kannattaa myös muistaa, että äärioikeiston terroritekoja ei välttämättä sellaisiksi tunnisteta, koska niitä on vaikea erottaa tavallisesta asvalttiviidakon väkivaltarikoksesta, jollaiset ovat Suomessa tavallisia. Äärioikeistolla on riveissään – tai pikemminkin liepeilijöinään ja mielistelijöinään – monenlaisia katurikollisia ja heittiöitä, jotka voivat tarpeeksi paljon kellokkaiden blogeja luettuaan hyökkäillä ”monikulttuuri-ihmisen” näköiseksi mieltämiensä kimppuun, ja tällainen pahoinpitely tai tappo menee sitten kirjoihin tavallisena juopon tai narkkarin tekemänä mielivaltaisena rikoksena.

Ylipäätään äärioikeiston ja kriminaalialamaailman raja ei ole kovin jyrkkä, mikä pitäisi poliisikoulussakin opettaa jo peruskurssilla. Ei ole sattumaa, että Perussuomalaisista on yhtaikaa tullut sekä maahanmuuttokriitikoiden että itäsuomalaisia kaupunkeja hallitsevan järjestäytyneen rikollisuuden tie politiikkaan.

Eikö maahanmuuttokriitikoiden tarkoituksena ole vain epäreilun positiivisen syrjinnän lopettaminen, sananvapauden edistäminen tms.?

”Positiivinen syrjintä” tarkoittaa käytännössä esimerkiksi sellaisia asioita kuin maan virallisten kielten opettaminen niitä osaamattomille tai pyörätuoliramppien kyhääminen liikuntavammaisille. Se ei ole epäreilua, vaan päin vastoin reilua, koska sen tarkoituksena on saada kaikki mukaan yhteiskuntaan ja mahdollisuuksien mukaan elättämään itsensä. ”Positiiviseksi syrjinnäksi” väitettyjen toimenpiteiden lopettaminen tarkoittaa, että ne, jotka eivät heti selviydy sisälle yhteiskuntaan, jätetään sen ulkopuolelle katkeroitumaan ja nälkiintymään. Siitä vasta kuluja ja levottomuutta tuleekin.

Mitä ”sananvapauteen” tulee, maahanmuuttokriitikot ovat systemaattisesti pyrkineet viemään sananvapauden omilta arvostelijoiltaan esimerkiksi tekemällä heistä ilkivaltaisia ilmiantoja ja valituksia viranomaisille ja nettisivujen ylläpitäjille, koska aiheetontakin ilmiantoa selvittäessä kuluu aikaa ja arvostelijoille tulee harmia.

He ovat myös osoittaneet vihaavansa ennen kaikkea tasapuolisia sääntöjä: jatkuvana kertosäkeenä maahanmuuttokriitikoiden puheissa on ollut ”persuihin kohdistuvasta rasismista” tai ”maahanmuuttokriitikoihin kohdistuvasta rasismista” valittaminen, ja he julistavat jatkuvasti että on epäoikeudenmukaista, jos he eivät saa nauttia samanlaista loukkaamattomuussuojaa kuin etniset ryhmät, ihonväriryhmät ja vastaavat.

He itse tietenkin ovat tuoneet toista mieltä olevien karkean loukkaamisen suomalaiseen politiikkaan. Jos puolueet ja poliittiset ryhmät olisivat samalla tavalla solvaukselta suojassa, maahanmuuttokriitikoiden herra ja mestari olisi jo vuosia sitten joutunut lennossa käpälälautaan omasta retoriikastaan, jossa esimerkiksi sosiaalidemokraatteja on kutsuttu limaisiksi matelijoiksi (me koulussa biologian oppitunnit lintsaamatta jättäneet muuten tiedämme, että matelijat eivät ole limaisia, se limakerros on sammakkoeläinten ja kalojen nahassa). Tämä kuitenkaan ei mene jakeluun maahanmuuttokriitikoille, joiden mielestä heillä tulisi olla etuoikeus solvata ja vainota kaikkia muita, mutta jos heitä arvostellaan asiallisestikin, se on heti kunnianloukkaus.

Maahanmuuttokritiikin ydin ei ole maahanmuuttokritiikki, mutta ei se oikeasti ole rasismikaan. Rasismi on vain seurausilmiö syvemmällä olevasta perusviasta. Maahanmuuttokriitikoita suututtaa viime kädessä yhdenvertaisuusperiaate, eli se että heidän on elettävä meidän väärää mieltä olevien, väärää kieltä puhuvien ja vääränväristen kanssa samassa yhteiskunnassa samojen sääntöjen mukaan. Maahanmuuttokriitikon mielestä sellainen peli, jonka hän voi hävitä, ei ole reilu peli; sellainen laki, jonka perusteella hänet voi tuomita rikoksesta, ei ole oikeudenmukainen laki; ja sellainen yhteiskunta, jossa hän joutuu ottamaan muiden ihmisten olemassaolo-oikeuden mitenkään huomioon, on hirveä stalinistinen sortohelvetti. Maahanmuuttokriitikon mielestä oikeudenmukainen yhteiskunta on sellainen, jossa hän saa kaiken ja muut eivät mitään.

Eikö etninen rikollisuus ole uhka?

Uhka on nimeltään rikollisuus. Niiltä osin kuin Suomessa on esiintynyt etnisiä rikollisjengejä, kyseessä ovat olleet teini-ikäisten sällien pikkurikosporukat. Niin ikävä ilmiö kuin tällaiset sakit ovatkin, niistä on yleisesti ottaen huomattavasti vähemmän ongelmia kuin järjestäytyneestä rikollisuudesta, joka on Suomessa ihan väestötilastollisista syistä kantaväestön käsissä: täällä ei yksinkertaisesti ole maahanmuuttajia etnojengeiksi asti, kun taas elinkeinonsa globalisaation myötä menettäneiden itäsuomalaisten yhden ruukin teollisuuskaupunkien ylijäämämiehiä riittää rekrytoitaviksi roimiin remmeihin.

On ihan totta, että nuorilla maahanmuuttajamiehillä on kohonnut riski päätyä rikollisjoukkioiden riveihin, mutta ne koplat eivät ole mitään mystisiä etnojengejä. Ne ovat ihan tavallisia suomalaisia rikollisryhmiä. Hiljattaisessa jengioikeudenkäynnissä tuomittujen joukossa oli sekä kantasuomalaisia että iranilaiselta tai kurdilta kalskahtavia nimiä, ja aikaisemmin huomiota oli herättänyt nimien kirjoitustavasta päätellen pohjoisafrikkalaisesta ranskalaistuneesta arabimaasta Suomeen kotoutunut veljespari, jota alan miesten ihailijasivuilla netissä kunnioitettiin ja arvostettiin lojaalisuuden, kovuuden ja muiden heikäläisten keskuudessa tärkeiden hyveiden vuoksi.

Rikollisporukat ovat kovia, uhkaavia ja pelottavia, mutta niiden johtomiehet eivät ole tyhmiä. Järjestäytynyt jengirikollisuus toimii pitkälti liiketaloudellisten periaatteiden mukaan. Etnojengi ei ole liiketaloudellisesti järkevä yritys, koska etnisten valintakriteerien soveltaminen rajoittaa jengin rekrytoinnin pieneen vähemmistöryhmään. Esimerkiksi Ruotsin kovapintaisin ja pelätyin vankilajengi on tietoisesti värvännyt riveihinsä sekä etnisiin vähemmistöihin kuuluvia rikollisia että skinheadejä, koska tällä tavalla uudet alokkaat pakotetaan repimään itsensä irti aikaisemmista lojaalisuussuhteistaan ja omistautumaan kokonaan uudelle koplalle.

Tämä ei tietenkään tarkoita, ettei liivijengeissä esiintyisi karkean rasistista kielenkäyttöä. Tälläkin on kuitenkin rationaaliset perusteet. Rasistisella uholla voidaan esimerkiksi koetella tummaihoisen tai etniseen vähemmistöön kuuluvan uuden jäsenen kanttia. Toisaalta järkevästi toimivat jengipomot ymmärtävät tietysti esittää rasistin roolia perussuomalaisten tai "maahanmuuttokriittisten" liittolaistensa seurassa. Näin heidät saadaan tuuditettua uskomaan, että jengimiehet ovat oikeastikin aatteellisista syistä heidän puolellaan.

Etnojengihysterian lietsominen on tietysti kotimaisen järjestäytyneen rikollisuuden näkökulmasta muutenkin järkevää. Jos kansa ajattelee, että kymmenen ryöstelevän somaliteinipojan sakki on koko maan pahin rikosongelma, jota ratkomaan pitää saada poliisivoimat viimeistä maaseutuvallesmannia myöten, totta kai sitä ideaa kannattaa liivijengikin, sillä kun poliisit kyttäävät pelkkiä mamuja, liivijengin pojat voivat hyväntuulisina omistautua harrasteilleen lainvalvojien häiritsemättä.

Olen oikeassa

(alkujaan julkaistu Paljastetun blogissa 30. joulukuuta 2013)

En mielelläni haluaisi sanoa tätä, mutta mitä kauemmin äärioikeisto teutaroi suomalaisen yhteiskunnan suuna päänä, sitä selvempää on, että olen ollut oikeassa koko ajan. Tämän ovat joutuneet yhä useammat ihmiset myöntämään. Timosen Saku äskeisessä bloggauksessaan juuri totesi, ettei pidä enää puheitani yliampuvina: maahanmuuttokriittiset ovat todellakin valmiita surmaamaan vastustajikseen mieltämiensä lapsia.

Korostan sanoja ”vastustajikseen mieltämiensä”, koska äärioikeiston vihalistalle joutuu täysin sattumalta ihmisiä, jotka suhtautuvat jota kuinkin neutraalisti esimerkiksi maahanmuuttoon. Todellisuudessa Suomen maahanmuuttopolitiikkaa ohjailevat tahot ovat korkean tason poliitikkoja, yleensä vielä porvarillisia, joille rasistit eivät uskalla sanoa vastaan. Sen sijaan he vainoavat tavallisia, suhteellisen epäpoliittisia keskiluokan edustajia. Jotakuinkin kenen tahansa lapset ovat maahanmuuttokriitikko-breivikistin mielestä legitiimejä murhan kohteita.

Poikasi pelaa lätkää? - no, useimmilla urheiluseuroilla on nykyään aktiivisia ohjelmia maahanmuuttajanuorten saamiseksi mukaan toimintaan. Tämä tekee poikasi lätkäseurasta osan ”monikulttuuristen kommunistien” juonia. Breivikisti hiipii poikasi jääkiekkoharkkoihin, tähtää aseellaan ja ampuu lasta takaraivoon. Lapsesi pään pirstoutuessa breivikisti purskahtaa nauruun: siinä kuoli taas mokuttajan alku.

Tyttäresi käy seurakunnan kerhossa? - no, kirkko on äärioikeiston ja sen piirissä toimivien äärikristittyjen liikkeiden mielestä ”homo- ja runkkaripappien” (aito sitaatti) väärä kirkko, joka mielistelee muslimeja ja suvaitsee. Breivikisti hiipii lapsesi päiväkerhoon ja tulittaa aseellaan purskahtaen taas nauruun, kun lapset tuupertuvat hänen luoteihinsa.

Mitä tahansa lapsesi sitten tekeekin, breivikistit löytävät kyllä tekosyyn surmata hänet kesken hänen harrastustoimintansa. Tällaiset teot ovat jo arkipäivää Yhdysvalloissa, toki niiden äärioikeistolaisista vaikuttimista ei mielellään puhuta, koska mediamme ovat ottaneet asiakseen äärioikeiston silittämisen myötäkarvaan. Senhän näki omienkin kouluampujiemme tapauksissa: nuoret miehet julistivat olevansa ”isänmaallisia” ja ”maahanmuuttokriittisiä”, mutta sitä ei saanut sanoa ääneen.

Ei uskallettu sanoa, että nuori ”isänmaallisuuttaan” vakuutteleva mies on yhä useammin vain viattomien ihmisten kuolemaa himoitseva tappajarobotti. Ei ”isänmaallisuus” tarkoita tällaisille murhaajapojille mitään muuta kuin toisten ihmisten hengen riistämistä sillä tekosyyllä, että he kuuluvat johonkin sellaiseen ihmisryhmään, jonka pojan esikuvanaan ihailema kyyninen äärioikeistolainen mielipidejohtaja on määritellyt ”epäisänmaalliseksi” tai ”maanpettureiksi”. ”Isänmaallisuus” tarkoittaa sitä että käydään sotaa ja tapetaan ”vihollisia”. Kun ei ole käynnissä oikeaa sotaa, silloin tapetaan ”sisäisiä vihollisia”.

Poliisi ei puolusta äärioikeiston uhreja. Vuosikausien nettisolvauskampanjojen kohteiksi joutuneet eivät saa vainoojiaan käpälälautaan, koska poliisin mielestä kyseessä on ”ääriryhmien välienselvittely”. Toisin sanoen heti kun joudut äärioikeiston sonnanheittolistalle, siirryt yllätykseksesi ”äärivasemmiston” riveihin, vaikka olisit koko ikäsi äänestänyt porvaripuolueita. Eihän äärioikeisto voisi oikeasti porvaria ahdistella, eihän?

Tietenkin historiansa lukenut tietää, että se ahdisteli maltillisia porvareita viime kierroksellakin, silloin kolmikymmenluvulla, mutta historia ei kuulu poliisiammattikoulun opintoihin. (Ei se tosin kuulemma kuulu pian lukionkaan...) Toki poliisi tutkii kaikki äärioikeiston kunnon ihmisistä tekemät ilkivaltaiset rikosilmoitukset, ja ne otetaan vakavasti ja käväisevät vieläpä syyteharkinnassa. Ovathan äärioikeistolaiset taparikolliset sentään poliisin vanhoja tuttavia, elleivät peräti poliisien puoluetovereita (ja eräissä tapauksissa kansanedustajakavereita).

Media ei puolusta äärioikeiston uhreja, vaan keskittyy ymmärtämään ja inhimillistämään äärioikeistolaisia. Tämä voi johtua siitä, että toimittajat on peloteltu hiljaisiksi, tai siitä, että toimittajat ovat itse vakaumuksellisia äärioikeistolaisia, joiden mielestä keskeiset länsimaiset liberaalit periaatteet ovat kommunismia ja tilalle on tuotava fasistinen nyrkkivalta ja rikollisten laki.

Toki toimittajien hampaattomuus voi johtua siitäkin, että media on äärioikeistolaisten Alfred Hugenberg -tyyppisten hahmojen hallussa (historiaa tuntemattomille tiedoksi, että Hitler saavutti valta-asemansa tuonnimisen saksalaisen mediakeisarin tuella), jotka ovat leikkineet liberaalia vain koska eivät ole pitäneet äärioikeistolaista suvaitsemattomuutta kaupallisesti kannattavana. Nyt kun meillä taas alkaa olla akateemisesti koulutettuja natseja niiden perinteisten juopporattien ja rikollisten lisäksi, parin sukupolven verran äärioikeistolaisuutensa piilossa pitäneiden rikkaiden perheiden nuorimmat vesat innostuvat jälleen johtamaan Suomea kohti sadistisen väkivallan hallitsemaa diktatuuria.

Viimeksihän homma jäi vähän kesken, kun neukut hyökkäsivät ja piti pommisateen alla sopia linnarauhasta siihenastisten vastustajien kanssa. Sillä kertaa naapurissa näet oli meikäläiselle oikeistolle epämieluisa aatesuunta niskan päällä, joten köyhääkin piti lepytellä jotta se olisi ollut valmis menemään rintamalle hugenbergien rahapussia puolustamaan.

Nythän Venäjällä tunnetusti pitää valtaa sellainen tsaari, joka ei ideologisesti ole mitenkään vastenmielinen äärioikeistolle. Toisin sanoen sen enempää rikkaita hugenbergejä kuin katutason rivinatseja ei ollenkaan huolestuta ajatus Venäjän ylivallasta Suomessa. Päin vastoin äärioikeiston piiristä kantautuu jatkuvasti sellaisia lausuntoja, että Venäjä näyttää julmuuksineen, moskeijoihin heitettyine pommeineen, muslimilasten murhaamisineen ja homojen organisoituine nöyryyttäjäisineen oikein houkuttavalta vaihtoehdolta lännen vapaudelle, suvaitsevaisuudelle, vauraudelle, vakaudelle ja muille ikäville ja vastenmielisille asioille.

Äärioikeiston kääntyminen Venäjän ihailijoiksi on sekin prosessi, jonka olen ennustanut jo vuosia sitten ja jonka jo yli kymmenen vuotta sitten osasin aavistaa. Sen näin silloin kun eräs hurrivihaaja jankkasi minulle, että Venäjä ei ollut koskaan hyökännyt Suomeen – ilmeisesti sitten Ruotsi oli? Toivuttuani hämmästyksestäni totesin tykönäni, että ilmeisesti hurrivihaajamme ovat tavalla tai toisella Venäjän lumoissa tai palkoissa, koska voivat pokkana heittää jotain noin absurdia. Sen jälkeen äärioikeistomme on yhä selvemmin kehittynyt venäläismieliseen suuntaan.

Tällä hetkellä olen vakuuttunut siitä, että Suomella ei ole toivoa, eikä sinun lapsillasi. Äärioikeiston taistelu ei käy myyttistä ”äärivasemmistoa” vastaan, vaan koko lainkuuliaista keskiluokkaa vastaan. Aivan mikä tahansa asia, mitä keskiluokan edustaja tekee ja on tottunut tekemään, voi huomenna olla ”äärivasemmistolaisuuden” merkki, josta äärioikeisto sinua rankaisee, tai lapsiasi. Poliisi ei sinua pelasta, koska kokemus osoittaa poliisin olevan aina äärioikeiston puolella ”vastakkaista ääriryhmää” eli koko lainkuuliaista keskiluokkaa vastaan. Media ei nosta kohua, koska media on keskittynyt levittelemään äärioikeistolaisten triviaaleintakin ulostuloa ja inhimillistämään äärioikeistolaisia tekemällä heistä hömppä- ja juorujuttuja. Kun lapsesi surmataan, poliisi syyttää sinua siitä että ”ääriryhmäläisyydelläsi” (olemalla olemassa) teit heistä kohteita äärioikeistolle. Samassa hengessä kirjoittaa media juttunsa, jos noteeraa tapahtunutta ollenkaan.

Mieletöntä ja vainohullua pelottelua, sanot? Kaikki ennustukseni ovat edelleenkin osuneet oikeaan, mistä tiedän sormeni olevan paremmin tämän kansan valtimolla kuin itsekään olisin uskonut. Siksi sanon tämän nyt syvällä vakaumuksella, miehenä, joka tietää olevansa oikeassa: Kuolema hiipii kivääri viritettynä kohti lastasi, eikä kukaan suojele eikä pelasta. Viimeinen tilaisuus estää äärioikeiston valtaantulo on jo menetetty.

Keitä maahanmuuttokriitikot ovat? Nojatuolisosiologisia pohdintoja

(julkaistu ensimmäisen kerran Paljastetun blogissa 18. joulukuuta 2013)

(osittain Anis Harranin ajatuksiin perustuen)

Sitä on paljon ja porukallakin pohdittu, keitä maahanmuuttokriitikot oikeastaan ovat, siis sosiaaliryhmältään ja sosioekonomiselta taustaltaan. Kuten tiedämme, kaikki he eivät suinkaan ole räyhäävää ja öyhöttävää alaluokkaa. Itse asiassa yksi syy siihen, että äärioikeisto on saanut kaapattua aloitteen suomenkielisessä yhteiskunnallisessa keskustelussa ja tehnyt suomesta olemuksellisesti fasistisen kielen, on ollut toimittajien kyvyttömyys käsitellä sellaista ilmiötä kuin korkeasti koulutettua rasistia tai äärioikeistolaista. He ovat tuudittautuneet ajattelemaan, että äärioikeistolainen voi olla vain sivistymätön ja raaka juustokivesjuntti maastokuvioiduissa housuissa, henkseleissä, maihinnousukengissä ja rähjäisessä t-paidassa; kun he sitten kohtaavatkin kravattikaulaisen yliopiston käyneen fasistin, heiltä tyyten tippuvat konseptit lattialle.

Toimittajien hampaattomuuteen on tietysti syynä myös se, että he ovat samalla tavalla tietämättömiä natsismin historiallisesta nousuvaiheesta kuin suuri yleisö. Koulussa opetetaan vain, että Hitler nousi valtaan silloin ja silloin ja että se johti mahtavaan maailmansotaan. Itse asiassa olemme kuitenkin yleensä huonosti perillä siitä, millä keinoin vanha Aatu oikein kannattajansa hankki ja mitä väkeä hänen hovinsa oli. Jos yleisesti muistettaisiin se, että propagandamestari Joseph Goebbels oli humanistisen alan tohtorismies (hän oli tehnyt väitöskirjan Wilhelm von Schützistä, melko joutavasta romantiikan aikakauden tusinakynäilijästä, joka taitaa nykyään olla tunnetuin juuri Goebbelsin väittelyaiheena), ei oltaisi niin avuttomia kun törmätään jonkin leipäätuottamattoman taiteen tohtoriin äärioikeiston riveissä. Yhtä lailla, jos tiedettäisiin, että ”sananvapaudesta” itkemällä ja uhriutumalla Adolf Hitlerillekin rakennettiin mainetta vallanpitäjiä uhkaavana totuudenpuhujana, presiis sama taktiikka ei ehkä uusnatsististen ”maahanmuuttokriitikoiden” käyttämänä purisi aivan näin hyvin.

Vaarallistahan on juuri se, että äärioikeiston keskuudessa alkaa näkyä näitä tohtoreita. Se on merkki siitä, että aate on valtavirtaistumassa. Lehtiväen kaltaisille tyhmähköille ja pinnallisille ihmisille pääsyy vastustaa fasismia ei ole se, että fasismi merkitsee ihmis- ja kansalaisoikeuksien riistämistä viime kädessä kaikilta muilta kuin fasisteilta, eikä se, että fasismin tavoitteet ovat moraalittomia ja tuhoisia. Media- ja lehtineekerit ovat natsivastaisia siksi ja vain siksi, että natsismi on alaluokan ja roskaväen aatteen maineessa. Heti kun kehiin ilmaantuu keskiluokkainen, yliopistokoulutuksen saanut natsi, toimittajat alkavat esitellä natsismia varteenotettavana poliittisena vaihtoehtona. Mediapellen ainoa moraali on luokkasovinismi.

Anis Harranin kolmijakojärjestelmä

Pohtiessaan maahanmuuttokriitikkojen kultin sosiaalista koostumusta Anis Harran esitti Todellisuus-foorumilla kolmijaon. Hänen mukaansa kultissa oli kolme selvästi toisistaan erottuvaa pääryhmää, joista hän käytti nimityksiä ”harhaiset älyköt”, ”aggressiivinen roskaväki” ja ”ignorantti keskikerrostuma”.

Harhaiset älyköt edustavat aatteellisesti tietoisia, taistelevia rasistinatseja, jotka haluavat kokea olevansa älyllistä valioryhmää yhteiskunnassa. Koska heidän ajatuksensa ovat sovittamattomassa ristiriidassa sekä lakien, ihmisoikeuksien että perushyvien tapojen kanssa eikä heillä koskaan ole pääsyä arvostettuihin älykköpiireihin (joita he tietenkin pitävät ”kommunistisina”), heidän täytyy manipuloida tuekseen aggressiivista roskaväkeä. Näin he voivat myös pitää itseään sorrettujen ryhmien esitaistelijoina, kansantribuuneina.


Aggressiivinen roskaväki taas on sitä mitä nimikin sanoo, itsetuntokolhuista alaluokkaa, joka haluaa olla parempi kuin edes joku toinen. Roskaväki kiusaa esimerkiksi maahanmuuttajia tai kotimaisia etnisiä vähemmistöjä voidakseen päästä näiden yläpuolelle. Aate antaa myös moraalisen oikeutuksen roskaväen ilkitöille: pahoinpitelyt, ryöstöt ynnä muut raakuudet eivät enää ole pelkkää rahvaanomaista rikollisuutta, kun niillä on ideologinen pönkkä. Ja kuten olen moneenkin otteeseen täällä korostanut, rikollinen saattaa päästä kuin koira veräjästä esittämällä rikoksensa poliittisena protestina ”vastakkaista ääriryhmää” vastaan.

Ignorantti keskikerrostuma koostuu itsestään ja arvoistaan epävarmoista keskiluokkaisista ihmisistä, jotka – kuten nuo äärioikeiston ymmärtäjiksi, hyysääjiksi ja myötäilijöiksi innostuneet toimittajat – eivät kykene näkemään ykkösryhmän mielipidejohtajien ja kellokkaiden käsityksiä ennen muuta propagandana ja rasismina, vaan uskovat näiden tietävänkin jotain siitä mistä puhuvat: kuten Harran sanoi, mutupohjaisista kuvitelmista tulee tässä porukassa tietoa ja argumentaatiota, kun pysytellään samanmielisten joukossa toistelemassa niitä keskenään.

Tässä ryhmässä ei ole välttämättä edes luettu vaikkapa Halla-ahon blogia, ainoastaan kuultu joltain kaverilta että se on tosi fiksua oppineen miehen tekstiä. (Tälläkin on selviä yhtäläisyyksiä siihen, miten Hitlerin sanoma aikoinaan levisi suurten kansanjoukkojen kannattamaksi – Hitlerin puheita ei oikeasti ollut kuultu, mutta joku luotettavaksi tiedetty oman kylän murretta puhuva tuttu suositteli Hitleriä.) Tähän ryhmään kuuluvat pitkälti myös ne, jotka väittävät puolustavansa Halla-ahoa periaatteellisista sananvapaussyistä.

Nämä kolme ryhmää eivät välttämättä ole kovin hyvissä väleissä keskenään, huomautti Harran, mutta tarvitsevat toisiaan yhteisen fantasian ylläpitämiseen.

Äärioikeiston fantasian tarve

Hompanssien liike tuntuukin pitkälti koostuvan fantasiaa tylsään tai epäonnistuneeseen elämäänsä tarvitsevista ihmisistä. Harhainen älykkö ei – mahdollisesti luonnesyistä – oikein osaa tulla toimeen valtavirran yliopistointellektuellien kanssa. Siksi hänen pitää kehittää fantasia itsestään kommunistimaan toisinajattelevaan verrattavana salatun totuuden julistajana. Aggressiivisen roskaväen edustaja ei tietenkään voi myöntää olevansa aggressiivista roskaväkeä, tavallinen kaltevalle pinnalle joutunut räyhäri. Hän tarvitsee fantasian, jossa hän tekee väkivaltarikoksiaan isänmaan puolesta tai puolustaakseen Suomen naisia tummaihoisilta raiskaajilta.

Sen kolmannen Harranin mainitseman ryhmän – keskikerrostuman – fantasiaa on jo vaikeampi määritellä. Ehkä se ei koe oloaan kotoisaksi nykyisen liberaalin keskiluokan keskuudessa. Keskiluokkaisuuden yksi määrittävä piirre Suomessa on, että kaikki vakiintuneeseen keskiluokkaan kuuluvat henkilöt ovat nuoruudessaan käyneet läpi jonkinlaisen vasemmistovaiheen. Moni lapsuudestaan saakka antikommunistista julistusta kuullut ihminen osaa tulkita tämän vain sillä tavalla, että liberaali keskiluokka vihreistä johonkin Alexander Stubbiin asti koostuu pelkistä kommunisteista.

Tämän takia breivikiläis-äärikristillinen puhe, jossa yleisluontoinen ja epäpoliittinen porvarillinen liberalismi leimataan ”kulttuurimarxismiksi”, tuntuu saavan innokasta kuulijakuntaa juuri epävarman keskiluokan keskuudesta. Äärioikeiston keskikerrostuma elelee sellaisessa fantasiassa, jossa se itse yksinään on ”oikeaa” keskiluokkaa ja kaikki muut jonkinlaisia narkkaavia, jatkuvissa homo-orgioissa piehtaroivia kommunisteja. Erityisesti sitä tietysti ottaa päähän, että noita kommunisteja on yritysjohdossakin. Vainohullu antikommunismi, fasismi ja rasismi ei siksi ole mikään työllistymisvaltti.

Antikommunismi – ei kommunismin vastaisuutena, vaan hysteerisenä tapana nähdä kaikki äärioikeistosta eroava (sosiaalidemokratia, luonnonsuojelu, sosiaaliliberalismi, ihan mikä vaan liberalismi, esimerkiksi seksuaalinen sallivuus) kommunismina – on jo kauan ollut ”lännen oma kommunismi”, länsimaissa merkittävin totalitaarinen massaideologia, siinä missä kommunismi aikoinaan oli idän. Kylmän sodan aikana antikommunisteilla oli oikeita kommunisteja, joita vastaan he saattoivat taistella, jolloin normaalit ihmiset saattoivat elää elämäänsä rauhassa. Nyt tilanne on muuttunut. Kommunismi on kadonnut, jolloin antikommunistit hyökkäävät koko liberaalia elämäntapaa vastaan pitäen sitä kommunismin (”kulttuurimarxismin”) saastuttamana. Sehän ei heille käy ollenkaan, että he vetäytyisivät nauttimaan elämästään kulttuuritaistelunsa voittaneina.

Naiset ja itäeurooppalaistaustaiset äärioikeiston keskuudessa

Mitä sitten tulee liikkeen harvalukuisiin naisiin, he vaikuttavat kukin omanlaiseltaan tapaukselta, mutta yleensä kyseessä eivät ole mitkään pullantuoksuiset perinteiset äidit – Todellisuus-foorumilla on kyllä esiintynyt myös yksi äitiyttään täynnä ollut sormenheristäjätäti, joka heilutteli innokkaasti ”ajatelkaa lapsia” -korttia, mutta häntä on pidettävä poikkeuksena. Jos jätetään pois ilmiselvät ikäskiniheilat – parhaat päivänsä ohittaneet kapakkaluudat, jotka norkoilevat noissa piireissä kokeakseen olevansa kohtalokkaita matahareja ja päästäkseen makaamaan jännittävien ulkomaalaisten rasistiaktivistien kanssa – näyttäisi siltä, että naispuoliset äärioikeistolaiset ovat keskimääräistä useammin niin sanottuja vapaaehtoisesti lapsettomia, minkä lisäksi useammalla kuin yhdellä taitaa olla jonkinlaisia itäeurooppalaisia yhteyksiä ja sukulaisuussuhteita – tämä jälkimmäinen koskee toki muutamia mieshenkilöitäkin.

Kaipa omantunnonpistokset selittänevät parhaiten sen ilmiön, että tällaisia naisia tunkee rasistipiireihin, joiden keskeinen huolenaihe on valkoisten eurooppalaisten naisten hedelmällisyysasteen putoaminen. Tädit itse eivät toki vaivaudu kläppejä porsimaan, siinähän menisi kroppa pilalle, mutta kokevat velvollisuudekseen kannustaa muita naisia entistä kovempiin lisääntymisyrityksiin. Sinänsähän tämä on oikein hyvin linjassa sen kanssa, että maahanmuuttokriitikot itse paskat nakkaavat suomalaisesta kulttuurista, mutta moittivat kaikkia muita monikulttuuristuneisuudesta ja juurettomuudesta – varsinkin meitä, jotka suomalaisesta kulttuurista ihan oikeasti jotain tiedämmekin.

Vaikka pidänkin epäoikeudenmukaisena Itä-Euroopan syyttelemistä nykyisestä länsieurooppalaisesta äärioikeistoaallosta, on selvää, että tietyt sivilisoitumisprosessit ovat idässä jääneet kesken tai tapahtumatta, ja itäeurooppalaiset yhteydet voivat tehdä ihmisestä myötämielisemmän äärioikeistolaisuudelle, koska Itä-Euroopan myrskyisä poliittinen elämä sallii monenlaiset meillä ääripolitiikkana pidetyt ilmiöt valtavirrassaankin. Toisaalta idässä palopuheen ja todellisen politiikan suhde on varsin väljä – itäeurooppalaiseen poliittiseen elämään kuuluu sellainen asenne, että maailma kyllä ääntä vetää ja viita paskaa, ja kun joku uhkailee epäisänmaallisten joukkolahtaamisella, osataan kysyä asianomaiselta, missä se pihvi on, jota hän noilla iskulauseilla yrittää myydä. (Itse asiassa Unkarin nykyinen kehitys on Itä-Euroopassakin varsin poikkeuksellista laatua.)

Poliittisissa puheissaan fasistista nationalismia lähentelevä puolue voi Itä-Euroopassa olla käytännön toiminnassaan pikemminkin maltillisen sosiaalidemokraattinen, ja avoimet uusfasistit saattavat olla ja usein ovatkin vanhoja kommunistipuolueen aparaattimiehiä. Siksi itäeurooppalaisen tai itäeurooppalaiseen kulttuuriin tottuneen on helppo nähdä täkäläinenkin äärioikeisto vain retorisesti hurjana, mutta harmittomana puolueena. Myös epäpoliittisten porvarillisten liberaalien leimaaminen äärivasemmistolaisiksi on Itä-Euroopasta tuttua touhua.

Muslimifundamentalismin vaarasta kohkatessa unohdetaan mielellään se, että muslimifundamentalismilla on hyvin vähän houkutusta tai kannatusta muslimiväestön ulkopuolella. Lisäksi turvallisuuspoliisien tehostunut toiminta on johtanut siihen, että islamistien terrori-iskut Länsi-Euroopassa ovat käytännössä lakanneet. Eivätkähän ne koskaan kasvaneet samalle tasolle kuin 1970-luvun äärivasemmistoinnostuksen synnyttämä terroriaalto – joka sekään ei muuten koskettanut Suomea juuri millään tavalla, vaikka täällä siihen aikaan innokkaasti runkattiinkin fantasioille siitä, että joku Baader-Meinhof-ryhmän tyyppi yrittäisi edes pikkuisen käväistä meillä kääntymässä ja jännittävästi olemassa terroristia. Muslimifundamentalistinen toiminta Suomessa on sitä, että nuorukaiset lähtevät täältä globaalin jihadin sotakentälle kaukaiseen Murjanistaniin. Murjanistanin siviiliväestön kannalta se on tietysti paskemmanpuoleinen juttu, mutta se ei merkitse akuuttia kuolemanvaaraa eikä väkivallan uhkaa kellekään suomalaiselle, ellei sitten Murjanistanissa ole läsnä suomalaisia rauhanturvaajia.

Itäeurooppalaistyyppisen äärioikeistolaisuuden uhka

Itäeurooppalaistyylisen, erityisesti venäläisen rasismin ja äärioikeistolaisuuden juurtuminen Suomeen on sitä vastoin huomattavasti akuutimpi riski. Tiedän, että tällainen tosiasiaväite kaipaa perusteluja, ja esitän niitä mielelläni. 

Tiedämme, että Neuvostoliitossa kommunismi esiintyi monien demokraattisten arvojen, rasisminvastaisuuden, kansainvälisyyden ym. edistäjänä, mutta todellisuudessa raastoi juuri nämä arvot lokaan vainoamalla ihmisiä etnisen identiteetin vuoksi, pitämällä oikeusvaltiota pilkkanaan ja teloittamalla kansalaisiaan sellaisinakin aikoina, kun kuolemantuomio ei ollut virallisesti voimassa. Seuraus tästä oli, että monet ihmiset Venäjällä suhtautuvat nykyään kyynisesti ja ivallisesti näihin arvoihin eivätkä usko niihin ollenkaan. Martti Lindqvistin ajatusta mukaillen: hyvä on pettänyt heidät, joten he ovat kääntyneet pahan puoleen, ja pahahan ei petä heitä koskaan. Myös ns. ”tieteellisen rasismin” eri muodot ovat Venäjällä nykyään yleisesti hyväksytympiä kuin meillä. Tätä ei pidä tulkita niin, että kaikki venäläiset ovat rasisteja tai fasisteja, mutta kylläkin niin, että venäläinen tai itäeurooppalainen tausta tai kytkentä on yksi mahdollinen riskitekijä äärioikeistoon ajautumiselle.

Silloin kun äärioikeisto ei vielä ollut keksinyt Hommaa aivopesulakseen, se piti tapanaan kokoontua ns. Kansallismielisillä keskustelusivuilla, jotka olivat avoinna yleisöllekin muutaman vuoden, ennen kuin itsesuojeluvaisto iski ylläpitoon ja sai sivut sulkeutumaan salasanan taakse. Noilta ajoilta talteen jäi hieman puutteellista mutta ymmärrettävää suomea kirjoittaneen venäläismiehen puheenvuoro (hän käytti keskustelusivunimimerkkinään nimikirjaimiaan, mutta niitä vastaava venäläinen nimi löytyi sittemmin Jussi Halla-ahon vaalitukijalistalta), joka esitti ajatuksen, että ”etelän villien” kanssa ei pidä noudattaa valkoisen miehen reiluja sodankäyntisääntöjä, kuten lasten säästämistä, koska kyseiset villit eivät niitä noudata kumminkaan – hänen mielestään länsimaalaisille ominainen lasten hengen säästäminen ynnä muu reiluus oli jopa valkoisen rodun tuho.

Ajatuskulku ei ole uusi eikä omaperäinen, mutta on syytä huomata, että Venäjällä se on yleisesti hyväksytty ja sitä näkee myös demokraattisen opposition edustajien puheissa. Luin hiljattain Sergei Maksudovin kirjan tšetšeenien ja venäläisten välisten suhteiden historiasta: Maksudov ei ole mikään armoton tšetšeenivihaaja, päin vastoin, ja hänen tavoitteensa on saada aikaan tasapuolinen ja oikeudenmukainen rauha sekä tšetšeeneille että Tšetšeniassa asuville venäläisille. Silti Maksudovkin päätyy ymmärtämään venäläisten julmuuksia julistamalla, että tšetšeenejä vastaan taisteltaessa ei voida (eikä vanhan Venäjänkään aikana voitu) pitäytyä ”eurooppalaisen” sodankäynnin keinovalikoimassa, koska tšetšeenit (epäeurooppalaisuuttaan?) ovat niin paha vihollinen.

Samantyyppisiä mielipiteitä on esittänyt myös rääväsuinen liberaalipoliitikko Valeria Novodvorskaja, jota ei voida pitää ainakaan venäläisenä nationalistina: hän on nimittäin luonnehtinut Venäjää suunnilleen kaiken pahan keskipisteeksi maan päällä ja kutsunut venäläisiä matelijoiksi ja ameeboiksi, sekä toivonut Yhdysvaltain hyökkäävän Venäjälle ja alistavan sen valtaansa, koska tämä merkitsisi valtavaa edistystä maan nykytilanteeseen verrattuna – jos kohta Novodvorskaja heti perään totesi surullisesti, että toivoa tästä ei ole, koska amerikkalaisilla ei kuitenkaan olisi mitään hyötykäyttöä Venäjälle. Novodvorskaja on kuitenkin todennut myös, että ihmisoikeudet eivät kuulu kaikille ihmisille, vaan ainoastaan tasapainoisille, pitkälle koulutetuille ja hyvin syöneille: esimerkiksi Etelä-Afrikan apartheid oli tästä syystä hänen mielestään täysin oikeutettua, koska mustat eivät hänen näkökulmastaan olleet ihmisoikeuksia ansaitseva ryhmä.

Kasvettuaan siinä kyynisen laittomuuden leimaamassa maanpäällisessä helvetissä, joka myös Neuvostoliiton nimellä tunnetaan, Maksudov ja Novodvorskaja eivät ilmeisesti ole sisäistäneet sitä periaatetta, että oikeusvaltio lähtökohtaisesti soveltaa oikeuden loukkaajaan juuri sitä oikeutta, jota tämä on loukannut. Mutta tämä on sinänsä ymmärrettävää, sillä kuten muistamme, Neuvostoliitossa kokonaisten yhteiskuntaluokkien ja kansallisuuksien kollektiivinen rankaiseminen oli tavallista. Tällainen säälimättömyys vetoaa itse asiassa samaan alkeelliseen kostonhimoon, jonka avulla hompanssitkin lietsovat vihaa kokonaisia maahanmuuttajaryhmiä vastaan.

Sellaisen oikeuskäsityksen omaksunut löytää siis varsin helposti henkisen kotinsa maahanmuuttokriitikoiden keskuudesta. Ja koska venäläiset ovat valkoihoisia, puhumattakaan siitä että venäläisten naisten mielletään olevan seksuaalisesti kantapeikoille tarjolla (siis venäläiset eivät edusta sellaista seksuaalipoliittista uhkaa, joksi muslimit ja afrikkalaiset mielletään), he ovat hyvin tervetulleita hompanssien riveihin.

Pääsisikö maahanmuuttaja hompanssiksi?

Jossain muussa historiallisessa tilanteessa kiihkomuslimikin voisi toki ajautua Suomessa äärioikeistolaiseksi. Silloin kun Neuvostoliitto hyökkäsi Afganistaniin, meikäläisessä oikeistossa oli koko lailla väkeä, joka ihannoi kommunisteille kampoihin panevia urheita muslimisotureita. Siihen aikaan luultavasti jopa Pekka Siitoimen porukoissa olisi toivotettu afganistanilaissyntyinen maahanmuuttaja tervetulleeksi (itse asiassa muistelen Siitoimen touhuja sisäpiirinäkökulmasta käsitelleestä Mesikämmenen blogista lukeneenikin, että siellä oli joku tataaritaustainen aktivisti silloin ennen vanhaan, jota arvostettiin siksi, että hän oli oikeasti ollut Neuvostoliiton vankileirillä).

Nyt poliittiset suhdanteet ja asioiden assosiaatiot ovat toiset, kuten hyvin tiedämme, ja siksi muslimeillakaan ei ole pääsyä äärioikeiston riveihin. Tämä on sinänsä huvittavaa sikäli, että Suomessakin varmasti on joitakin sellaisia kiihkomuslimeja, joiden asenteet esimerkiksi homoseksuaaleihin ovat varsin samanlaisia kuin äärioikeistolaisillamme ja jotka voisivat jopa liittyä heihin, jos äärioikeisto ei olisi ampunut itseään jalkaan rasismillaan ja muslimivihallaan.

Maahanmuuttajien joukossa on toki myös esimerkiksi kristittyjä, jotka ovat joutuneet elämään vähemmistöasemassa muslimimaissa tai muuten suorassa ”taistelukosketuksessa” muslimien kanssa, usein hyvinkin tulehtuneissa olosuhteissa. Aina tällaiset konfliktit eivät ole kovin uskonnollisia luonteeltaan – esimerkiksi Armenian ja Azerbaidžanin vastakkainasettelu on ennen muuta nationalistinen, vaikka siinä puolin ja toisin hyödynnetäänkin myös uskonnollisia vihantunteita hengen nostattamiseksi. Joskus tällainen tausta saa kristityn maahanmuuttajan hakeutumaan äärioikeiston pariin.

Ruotsista tiedetään, että paikalliseen äärioikeistopuolueeseen, Ruotsidemokraatteihin, on yrittänyt liittyä ns. assyrialaisia tai syriaaneja, Lähi-idän arameankielisiä kristittyjä, joilla on ollut yhtä ja toista hampaankolossa muslimeja vastaan ja joiden keskuudessa esiintyy ihan rasistiseksikin laskettavaa muslimivastaisuutta. Ruotsidemokraattien rasismi on kuitenkin sitä luokkaa, että syriaanit eivät ole pitkään viihtyneet heidän joukossaan – loppujen lopuksihan islamin kritiikki on noissa piireissä vain viikunanlehti ihan perinteisen ihonvärirasismin peittämiseksi.

Yhdysvalloissa idän kristityillä on ollut merkittävämpi rooli äärioikeistolaisissa piireissä, ja siellä tällaisella toiminnalla on jo perinteitäkin. Teokraattinen kristillinen oikeisto perustaa näkemyksensä pitkälti Rousas John Rushdoonyn (1916-2001) kirjoituksiin – Rushdoony oli armenialaisten kansanmurhaa paenneen pariskunnan poika, jolla oli perhetaustansa vuoksi epäilemättä syynsä suhtautua joustamattomasti uskonnollisiin ja maailmankatsomuksellisiin kysymyksiin. Meidän ajaltamme voidaan mainita Brigitte Gabriel, oikealta nimeltään Nour Saman, uskonnollisten ristiriitojen ja sisällissodan repimässä Libanonissa varttunut maroniittikristitty, joka on amerikkalaisen uskonnollisen äärioikeiston tärkeimpiä islaminvastaisia äänitorvia.  Suomestakin löytyy perussuomalaisten riveistä ainakin yksi maroniittisyntyinen ”islamkriitikko”, joka bloggaa Uuteen Suomeen; hänen kirjoituksensa näyttäisivät olevan jokseenkin samaa kamaa kuin alan miehillä yleensä.

Tällaisten idän kristittyjen toiminta lännen äärioikeiston riveissä on tietysti omalta osaltaan hupaisa esimerkki siitä, miten ”maahanmuuttokriitikot” käyttävät hyväkseen juuri niitä ongelmia, joita väittävät rasismillaan vastustavansa. Tavallinen iskulause heikäläisten julistuksessa on, että kolmannen maailman asukkaat tuovat keskinäiset ristiriitansa mukanaan. Näitä äärioikeiston maahanmuuttajaliittolaisia katsellessa voi vain todeta, että ”niin näköjään”. Vastaavasti ”maahanmuuttokriitikoiden” jankkaaminen siitä, kuinka jotkut ”kukkahatut” muka tietoisesti maahantuovat muslimeja, joutuu varsin outoon valoon, kun muistamme, miten innokkaasti esimerkiksi sisäministeri Päivi Räsänen on puhunut nimenomaisesti kristittyjen pakolaisten maahantuonnin puolesta, koska nämä muka olisivat lähtökohtaisesti valmiimpia sopeutumaan suomalaiseen kulttuuriin kuin muslimit.

Voi sanoa, että tämäntyyppisillä kristityillä on jonkin verran kohonnut riski ajautua maahanmuuttokriitikoiden riveihin, koska he kokemuksillaan ja mielipiteillään antavat ruutia hompanssien pyssyihin. Toki idän kristityt ovat yksilöitä hekin: siitä perinteestä ovat ammentaneet niin suosittu esihippirunoilija Kahlil Gibran, palestiinalainen kommunistikirjailija Emil Habibi kuin Baath-arabikansallissosialismin perustaja Michel Aflaq. Tässäkään asiassa ei siis sovi yleistää, ja kuten noiden syriaanikristittyjen kohtalo Ruotsin äärioikeistossa osoitti, ”maahanmuuttokriitikkojen” rasismi on sitä luokkaa, että se ajaa potentiaaliset liittolaisetkin helposti pois, jos näiden ihonväri on yhtään albiinoa tummempi.

Kotimaiset äärikristityt turvallisuusuhkana

Natsiemme riveihin voi tietysti päätyä myös kotoperäisenä vapaakirkollisena kiihkoilijana. Sen sijaan että nostatetaan hysteriaa muslimeista ja maahanmuuttajista, tulisi pikemminkin kääntää katse kotoperäisiin äärikristillisiin piireihimme, jotka ovat monella tavalla riski nimenomaan isänmaallisesta ja maanpuolustuksellisesta näkökulmasta. Itse asiassa nämä piirit muistuttavat juuri sitä pilakuvaa, jonka äärioikeisto on propagandassaan piirtänyt muslimeista.

Äärikristittyjen ainesten uskollisuus isänmaalle voidaan kyseenalaistaa, koska heikäläiset pitävät Israelin etua Suomen etua tärkeämpänä – toki Israelin etu määritellään äärikristityissä piireissä israelilaisilta kysymättä, koska heidän näkökulmastaan Israel ei tietenkään ole itse politiikastaan päättävä valtio, vaan pyhän historian lopunaikojen toimija, jonka odotetaan pitäytyvän äärikristillisen raamatuntulkinnan mukaisessa roolissaan.

Suomalaisten äärikristittyjen tiedetään myös palvelleen Israelin armeijassa jonkinlaisina aseettomina apusotilaina, mitä on pidettävä jollei nyt maanpetoksellisena, niin ainakin moraalisesti maanpetokseen verrattavana toimintana, koska – kuten kokemus osoittaa – Israelin armeija pitää oikeutenaan halutessaan surmata suomalaisia rauhanturvaajia, tai ainakin tulittaa näiden asemia piittaamatta siitä, saako joku surmansa. Vuonna 2006 Israelin tulituksessa surmansa saaneen kapteeniluutnantti Jarno Mäkisen rauhanturvaajakavereilla voisi olla sanansa sanottavana siihen, kuinka sopivaa on suomalaisen palvella minkäänlaisessa asemassa Israelin armeijassa. Ainakin tällaisten henkilöiden toivoisi ottavan mieluummin sen maan kansalaisuuden, jolle kokevat olevansa lojaalimpia kuin Suomelle. Tosin Israeliin on ymmärtääkseni vähän vaikea päästä kansalaiseksi, jos on kristitty.

Siinä missä äärioikeisto nostaa hirveän äläkän aina kun joku ulkomaalainen julkkisimaami käy Suomessa, äärikristillisillä on ollut keskuudessaan vastaavanlaisia ulkomaalaistaustaisia kiihkoilija-agitaattoreita jo varsin pitkään. Eräskin tällainen sankari on jo hankkinut Suomen kansalaisuuden ja pitää parjausblogia, jossa vääristelee suomalaisten vaikuttajien sanomisia, leimaa heitä antisemitisteiksi varsin höllin perustein (tietenkään hän ei ole missään vaiheessa esittänyt mitään paheksuntaa Jussi Halla-ahon ”holocaust-hölinä”-puheista, sillä Jussi-setä on oikealla eli äärioikealla puolella) ja leimaa maanpuolustushenkiset konservatiivitkin ”nihilistisiksi vasemmistolaisiksi”. Sikäli kuin tiedän, äärioikeistolaisemme eivät koskaan ole joutuneet kenenkään kiihkoimaamin ahdistelemiksi. Sitä vastoin maassamme toimii tällaisia ulkomaalaisia kiihkokristittyjä, jotka pitävät oikeutenaan hyökkäillä asiattomasti kantaväestöön kuuluvia, poliittisesti maltillisia ja isänmaallisiakin ihmisiä vastaan ja väittää heitä ”äärivasemmistolaisiksi”.

Kuten Homma-foorumi, myös äärikristittymme julistivat Anders Behring Breivikin hirmuteon todellisen luonteen paljastuttua, että heitä nyt ei ainakaan saa syyttää Breivikin iskusta eikä varsinkaan saattaa mihinkään asiayhteyteen sen kanssa, ja päinvastainen olisi poliittista ajojahtia. Kukaan ei muistaakseni ollut kovin äänekkäästi edes syyttänytkään, sillä Breivik oli pohjimmiltaan ennen kaikkea – amerikkalaista termiä käyttääkseni – ”kulttuurikristitty”, ei uskova kristitty, jollaiseksi useimmat äärikristittymme lienee luokiteltava. Mikään syvältä sydämestä kiihkeästi koettu kristinusko ei siis Breivikiä varsinaisesti inspiroinut, joten ei olisi ollut mitään itsestään selvää syytä mieltää äärikristittyjämme miksikään breivikiläisiksi, elleivät he olisi itse tällaisiksi ilmoittautuneet. Äärikristittyjen reaktiosta tuli mieleen lähinnä pikkupoika, joka jää kiinni käsi keksipurkissa.

Surkuhupaisaa kyllä Breivikin iskun jälkeen äärikristityt ovat propagandassaan yhä enemmän operoineet ”kulttuurimarxismi”-käsitteellä – Breivikin käsitteellä. Selvemmin he eivät voisi myöntää olevansa Breivikin kanssa samaa ideologista leiriä.

”Uskovaisuus” sinänsä on alkanut yhä enemmän muistuttaa omaa irvikuvaansa. Ennen, vanhaan hyvään aikaan jonka me keski-ikäiset lapsuudestamme muistamme, äärikristilliset ryhmät kokivat olevansa ennen kaikkea maan suola, Jumalan pelastusrengas jumalattomuuden meressä ajelehtiville ja hyvä esimerkki sellaista kaipaaville. Nykyisin itse asiassa tällaisia ihmisiä tuntuu löytyvän enemmän muslimimaahanmuuttajien kuin kotoperäisten herätyskristittyjen joukosta. Se kai niitä kotimaisia korpeaakin: me jumalattomat liberaalit viihdymme paremmin teellä muslimien kuin kahvilla hellarien kanssa.

Nykyään ”uskovaisuus” on yhä enemmän kääntynyt ”maailman lasten” karkeaksi tuomitsemiseksi, joka ei enää ole kaukana epäinhimillistävästä, eliminointihaluisesta vihasta – siitä vihasta, jonka looginen lopputulema on Utöyan verilöyly. Jo vähän vuosituhannen vaihteen jälkeen ihmettelin, millaista kielenkäyttöä (evankelisluterilaisista papeista käytetään nimitystä ”homo- ja runkkaripapit”, evoluutioteorian hyväksyjistä ”evoluuserit” jne.) nykyiset ääriuskovaiset sallivat itselleen puhuessaan vastustajiksi mieltämistään. Ennen vanhaan uskonnolliset ihmiset pyrkivät elämään ihmisiksi ja saivat sillä arvostusta myös uskontoon välinpitämättömästi suhtautuvilta. Tänään sitä vastoin ”uskovainen” tarkoittaa yhä useammin alaluokan maneerit omaksunutta törkysuuta, joka halveksii sivistystä ja hyviä tapoja, koska katsoo uskovaisena olevansa sellaisten asioiden yläpuolella – vääräuskoisia ja jumalattomia ei tarvitse kohdella ihmisiksi, ja kirjaviisaus ja koulumenestys ovat pelkkää Saatanan eksytystä. Itse asiassa näyttää siltä, että monen nyky-”uskovaisen” kohdalla Breivikin ristiritari on osuvampi vertaus kuin luulisikaan: nuo ritarithan ryyppäsivät, tuhosivat ja raiskasivat siellä Pyhällä maalla aivan sikana, koska tekivät sen Jumalan nimeen ja paavi antoi heille synninpäästön, jos tarvetta ilmaantui; ja vastaavasti nykyiset ristiritarimme katsovat olevansa oikeutettuja halveksimaan jumalattomina tai vääräuskoisina pitämiensä ihmisoikeuksia. Ei ole kirkossa kuulutettu, ettei joku heikäläisistä lopulta intoutuisi breivikiläistyyppiseen joukkomurhaan.

Kun bändi tai anime on maailman tärkein asia

Potentiaalisina äärioikeistolaisina mainitsen vielä yhden ryhmän, joka nousi esiin aivoriihettäessä: tiettyyn tuonti- tai alakulttuuriin fiksoituneet ihmiset, joilla ei ole minkäänlaista perspektiiviä sen ulkopuolelle. Tyypillisiä esimerkkejä tällaisista alakulttuureista juuri äärioikeistolaisten keskuudessa ovat rokki- ja bändipiirit sekä vaikkapa animeharrastus.

Tällaisissa alakulttuurissa toimivien henkilöiden on mahdollista sulkea mielestään kaikki muu kulttuuri; lisäksi elämän epäonnistuessa yhteiskunnan valtavirran puolella alakulttuuri tarjoaa mahdollisuuden guruksi nousemiselle. Malli alakulttuurissa toimimiseen on siis jo opittu, ja sitä voidaan myös soveltaa uuteen alakulttuuriin, siihen rasistiseen. Mahdollisesti rasismin vaikuttimena usein toimiva katkeruus on saatu siitä, että noissa alakulttuuriharrasteissakaan ei ole saatu niistä haettua tarpeentyydytystä (animeguruksi nouseminen ei olekaan houkutellut tyttöjä asianomaisen sänkyyn – ehkä siksi että alakulttuuriharrastuksille antautuvat nuoret naiset yleensä hankkivat elämän alakulttuurin ulkopuolellakin eivätkä oikeasti ole samalla tavalla esimerkiksi sukupuolisuhteista vieraantuneita kuin nörttipojat).

Alakulttuuriharrastajien esiintyminen maahanmuuttokriitikoiden riveissä on tietysti taas kerran hupaisa esimerkki siitä, miten äärioikeisto elää toisin kuin opettaa. Äärioikeiston ohjelma-asiakirjoissa on kerran toisensa jälkeen julistettu, että kansallista kulttuuria on puolustettava eikä sitä saa korvata globaalien alakulttuurien kirjolla. Siitä huolimatta sinne ovat ilmeisesti täysin tervetulleita juuri ne, jotka ovat nimenomaan kansallisesta kulttuurista täysin ulalla, mutta intoilevat jostain alakulttuurista.

Toki kaikenlainen afrikkalainen tai muuten ”mokutukseksi” katsottava kulttuuri on Hommafoorumilla paheksuttavaa. Mutta jos se tuotteistetaan ja markkinoidaan ylikansallisten firmojen kautta, kyse on aivan eri asiasta. Esimerkiksi rokki käy kyllä, koska se on afrikkalaisesta kansanmusiikkitaustastaan huolimatta turvallisen valkonaamaisten managerien markkinoimaa – puhumattakaan tietysti siitä, että se monien muiden ylikansallisten kulttuurituotteiden tapaan on jo omaksuttu osaksi suomalaista valtavirtakulttuuria.

Vielä minäkin muistan sellaisen ajan, kun oikeistokonservatiivin velvollisuus oli paheksua rokkia ja pitää sitä monella tavalla vahingollisena. Kun ysärillä lajittelin kirjastossa pienpainatteita, käsiini osui erään kristillisen sirpaleryhmän pamfletti, jonka nimi oli ”Rock and roll, susi lammasten vaatteissa seurakunnassamme” (musiikkisuuntauksen nimi oli kirjoitettu pedanttisen tarkasti englanniksi, ilmeisesti sen vierauden ja tuontiluonteen korostamiseksi, vaikka kotimaistunut kirjoitustapa ”rokki” oli tuolloin vakiintunut valtavirran kielenkäyttöön jo aikapäiviä sitten). Jo silloin tuo traktaatti (jonka kannessa oli hauska karikatyyri saatanallisesti irvistävästä, mustia laseja käyttävästä ja yliampuvan rääsyisestä rokkiartistista) tuntui menneen maailman kaiulta. Nykyään äärioikeisto on hyväksynyt, että bändipiireistä löytyy juuri sellaisia sivistymättömiä juntteja, joihin kannattaa panostaa kannattajia värvätessä – moniin rokkisuuntauksiin kuuluu sitä paitsi sellaisia nihilistisiä ja ihmisvihaisia elementtejä, jotka sopivat oikein hyvin yhteen rasismin ja fasismin kanssa. (Yksiselitteisesti valkoista valtaa julistava skinimöykkä on sitten asia erikseen.)

Hommafoorumilla oikeat kansallista kulttuuria sivuavat ideat jäävät yleensä huomiotta, niitä ei pidetä keskustelun väärteinä. Erään kerran joku hommalainen yritti virittää keskustelua siitä, mikä olisi EU:sta eronneen Suomen uuden rahayksikön nimi – joksi hän ehdotti ”kiihtelystä”, siis vanhaa oravannahan nimeä (Kiihtelysvaaran entinen kunta Joensuun lähellä on saanut tästä nimensä). Silloin kun Suomen kansakuntaa ja sen uusia symboleja vielä rakennettiin ja määriteltiin – siis silloin kun kansallismielisyys oikeasti oli elävä aate – tämä idea olisi herättänyt paljonkin innostunutta keskustelua. Hommalla ketju hyytyi kuitenkin nopeasti kiinnostuksen puutteeseen, koska kaikilla oli kiire mässäilemään uusimmalla huhulla ”raiskaajaneekereistä”.