(osittain Anis Harranin ajatuksiin perustuen)
Sitä on paljon ja porukallakin pohdittu, keitä maahanmuuttokriitikot oikeastaan ovat, siis sosiaaliryhmältään ja sosioekonomiselta taustaltaan. Kuten tiedämme, kaikki he eivät suinkaan ole räyhäävää ja öyhöttävää alaluokkaa. Itse asiassa yksi syy siihen, että äärioikeisto on saanut kaapattua aloitteen suomenkielisessä yhteiskunnallisessa keskustelussa ja tehnyt suomesta olemuksellisesti fasistisen kielen, on ollut toimittajien kyvyttömyys käsitellä sellaista ilmiötä kuin korkeasti koulutettua rasistia tai äärioikeistolaista. He ovat tuudittautuneet ajattelemaan, että äärioikeistolainen voi olla vain sivistymätön ja raaka juustokivesjuntti maastokuvioiduissa housuissa, henkseleissä, maihinnousukengissä ja rähjäisessä t-paidassa; kun he sitten kohtaavatkin kravattikaulaisen yliopiston käyneen fasistin, heiltä tyyten tippuvat konseptit lattialle.
Toimittajien hampaattomuuteen on tietysti syynä myös se, että he ovat samalla tavalla tietämättömiä natsismin historiallisesta nousuvaiheesta kuin suuri yleisö. Koulussa opetetaan vain, että Hitler nousi valtaan silloin ja silloin ja että se johti mahtavaan maailmansotaan. Itse asiassa olemme kuitenkin yleensä huonosti perillä siitä, millä keinoin vanha Aatu oikein kannattajansa hankki ja mitä väkeä hänen hovinsa oli. Jos yleisesti muistettaisiin se, että propagandamestari Joseph Goebbels oli humanistisen alan tohtorismies (hän oli tehnyt väitöskirjan Wilhelm von Schützistä, melko joutavasta romantiikan aikakauden tusinakynäilijästä, joka taitaa nykyään olla tunnetuin juuri Goebbelsin väittelyaiheena), ei oltaisi niin avuttomia kun törmätään jonkin leipäätuottamattoman taiteen tohtoriin äärioikeiston riveissä. Yhtä lailla, jos tiedettäisiin, että ”sananvapaudesta” itkemällä ja uhriutumalla Adolf Hitlerillekin rakennettiin mainetta vallanpitäjiä uhkaavana totuudenpuhujana, presiis sama taktiikka ei ehkä uusnatsististen ”maahanmuuttokriitikoiden” käyttämänä purisi aivan näin hyvin.
Vaarallistahan on juuri se, että äärioikeiston keskuudessa alkaa näkyä näitä tohtoreita. Se on merkki siitä, että aate on valtavirtaistumassa. Lehtiväen kaltaisille tyhmähköille ja pinnallisille ihmisille pääsyy vastustaa fasismia ei ole se, että fasismi merkitsee ihmis- ja kansalaisoikeuksien riistämistä viime kädessä kaikilta muilta kuin fasisteilta, eikä se, että fasismin tavoitteet ovat moraalittomia ja tuhoisia. Media- ja lehtineekerit ovat natsivastaisia siksi ja vain siksi, että natsismi on alaluokan ja roskaväen aatteen maineessa. Heti kun kehiin ilmaantuu keskiluokkainen, yliopistokoulutuksen saanut natsi, toimittajat alkavat esitellä natsismia varteenotettavana poliittisena vaihtoehtona. Mediapellen ainoa moraali on luokkasovinismi.
Anis Harranin kolmijakojärjestelmä
Pohtiessaan maahanmuuttokriitikkojen kultin sosiaalista koostumusta Anis Harran esitti Todellisuus-foorumilla kolmijaon. Hänen mukaansa kultissa oli kolme selvästi toisistaan erottuvaa pääryhmää, joista hän käytti nimityksiä ”harhaiset älyköt”, ”aggressiivinen roskaväki” ja ”ignorantti keskikerrostuma”.
Harhaiset älyköt edustavat aatteellisesti tietoisia, taistelevia rasistinatseja, jotka haluavat kokea olevansa älyllistä valioryhmää yhteiskunnassa. Koska heidän ajatuksensa ovat sovittamattomassa ristiriidassa sekä lakien, ihmisoikeuksien että perushyvien tapojen kanssa eikä heillä koskaan ole pääsyä arvostettuihin älykköpiireihin (joita he tietenkin pitävät ”kommunistisina”), heidän täytyy manipuloida tuekseen aggressiivista roskaväkeä. Näin he voivat myös pitää itseään sorrettujen ryhmien esitaistelijoina, kansantribuuneina.
Aggressiivinen roskaväki taas on sitä mitä nimikin sanoo, itsetuntokolhuista alaluokkaa, joka haluaa olla parempi kuin edes joku toinen. Roskaväki kiusaa esimerkiksi maahanmuuttajia tai kotimaisia etnisiä vähemmistöjä voidakseen päästä näiden yläpuolelle. Aate antaa myös moraalisen oikeutuksen roskaväen ilkitöille: pahoinpitelyt, ryöstöt ynnä muut raakuudet eivät enää ole pelkkää rahvaanomaista rikollisuutta, kun niillä on ideologinen pönkkä. Ja kuten olen moneenkin otteeseen täällä korostanut, rikollinen saattaa päästä kuin koira veräjästä esittämällä rikoksensa poliittisena protestina ”vastakkaista ääriryhmää” vastaan.
Aggressiivinen roskaväki taas on sitä mitä nimikin sanoo, itsetuntokolhuista alaluokkaa, joka haluaa olla parempi kuin edes joku toinen. Roskaväki kiusaa esimerkiksi maahanmuuttajia tai kotimaisia etnisiä vähemmistöjä voidakseen päästä näiden yläpuolelle. Aate antaa myös moraalisen oikeutuksen roskaväen ilkitöille: pahoinpitelyt, ryöstöt ynnä muut raakuudet eivät enää ole pelkkää rahvaanomaista rikollisuutta, kun niillä on ideologinen pönkkä. Ja kuten olen moneenkin otteeseen täällä korostanut, rikollinen saattaa päästä kuin koira veräjästä esittämällä rikoksensa poliittisena protestina ”vastakkaista ääriryhmää” vastaan.
Ignorantti keskikerrostuma koostuu itsestään ja arvoistaan epävarmoista keskiluokkaisista ihmisistä, jotka – kuten nuo äärioikeiston ymmärtäjiksi, hyysääjiksi ja myötäilijöiksi innostuneet toimittajat – eivät kykene näkemään ykkösryhmän mielipidejohtajien ja kellokkaiden käsityksiä ennen muuta propagandana ja rasismina, vaan uskovat näiden tietävänkin jotain siitä mistä puhuvat: kuten Harran sanoi, mutupohjaisista kuvitelmista tulee tässä porukassa tietoa ja argumentaatiota, kun pysytellään samanmielisten joukossa toistelemassa niitä keskenään.
Tässä ryhmässä ei ole välttämättä edes luettu vaikkapa Halla-ahon blogia, ainoastaan kuultu joltain kaverilta että se on tosi fiksua oppineen miehen tekstiä. (Tälläkin on selviä yhtäläisyyksiä siihen, miten Hitlerin sanoma aikoinaan levisi suurten kansanjoukkojen kannattamaksi – Hitlerin puheita ei oikeasti ollut kuultu, mutta joku luotettavaksi tiedetty oman kylän murretta puhuva tuttu suositteli Hitleriä.) Tähän ryhmään kuuluvat pitkälti myös ne, jotka väittävät puolustavansa Halla-ahoa periaatteellisista sananvapaussyistä.
Nämä kolme ryhmää eivät välttämättä ole kovin hyvissä väleissä keskenään, huomautti Harran, mutta tarvitsevat toisiaan yhteisen fantasian ylläpitämiseen.
Äärioikeiston fantasian tarve
Hompanssien liike tuntuukin pitkälti koostuvan fantasiaa tylsään tai epäonnistuneeseen elämäänsä tarvitsevista ihmisistä. Harhainen älykkö ei – mahdollisesti luonnesyistä – oikein osaa tulla toimeen valtavirran yliopistointellektuellien kanssa. Siksi hänen pitää kehittää fantasia itsestään kommunistimaan toisinajattelevaan verrattavana salatun totuuden julistajana. Aggressiivisen roskaväen edustaja ei tietenkään voi myöntää olevansa aggressiivista roskaväkeä, tavallinen kaltevalle pinnalle joutunut räyhäri. Hän tarvitsee fantasian, jossa hän tekee väkivaltarikoksiaan isänmaan puolesta tai puolustaakseen Suomen naisia tummaihoisilta raiskaajilta.
Sen kolmannen Harranin mainitseman ryhmän – keskikerrostuman – fantasiaa on jo vaikeampi määritellä. Ehkä se ei koe oloaan kotoisaksi nykyisen liberaalin keskiluokan keskuudessa. Keskiluokkaisuuden yksi määrittävä piirre Suomessa on, että kaikki vakiintuneeseen keskiluokkaan kuuluvat henkilöt ovat nuoruudessaan käyneet läpi jonkinlaisen vasemmistovaiheen. Moni lapsuudestaan saakka antikommunistista julistusta kuullut ihminen osaa tulkita tämän vain sillä tavalla, että liberaali keskiluokka vihreistä johonkin Alexander Stubbiin asti koostuu pelkistä kommunisteista.
Tämän takia breivikiläis-äärikristillinen puhe, jossa yleisluontoinen ja epäpoliittinen porvarillinen liberalismi leimataan ”kulttuurimarxismiksi”, tuntuu saavan innokasta kuulijakuntaa juuri epävarman keskiluokan keskuudesta. Äärioikeiston keskikerrostuma elelee sellaisessa fantasiassa, jossa se itse yksinään on ”oikeaa” keskiluokkaa ja kaikki muut jonkinlaisia narkkaavia, jatkuvissa homo-orgioissa piehtaroivia kommunisteja. Erityisesti sitä tietysti ottaa päähän, että noita kommunisteja on yritysjohdossakin. Vainohullu antikommunismi, fasismi ja rasismi ei siksi ole mikään työllistymisvaltti.
Antikommunismi – ei kommunismin vastaisuutena, vaan hysteerisenä tapana nähdä kaikki äärioikeistosta eroava (sosiaalidemokratia, luonnonsuojelu, sosiaaliliberalismi, ihan mikä vaan liberalismi, esimerkiksi seksuaalinen sallivuus) kommunismina – on jo kauan ollut ”lännen oma kommunismi”, länsimaissa merkittävin totalitaarinen massaideologia, siinä missä kommunismi aikoinaan oli idän. Kylmän sodan aikana antikommunisteilla oli oikeita kommunisteja, joita vastaan he saattoivat taistella, jolloin normaalit ihmiset saattoivat elää elämäänsä rauhassa. Nyt tilanne on muuttunut. Kommunismi on kadonnut, jolloin antikommunistit hyökkäävät koko liberaalia elämäntapaa vastaan pitäen sitä kommunismin (”kulttuurimarxismin”) saastuttamana. Sehän ei heille käy ollenkaan, että he vetäytyisivät nauttimaan elämästään kulttuuritaistelunsa voittaneina.
Naiset ja itäeurooppalaistaustaiset äärioikeiston keskuudessa
Mitä sitten tulee liikkeen harvalukuisiin naisiin, he vaikuttavat kukin omanlaiseltaan tapaukselta, mutta yleensä kyseessä eivät ole mitkään pullantuoksuiset perinteiset äidit – Todellisuus-foorumilla on kyllä esiintynyt myös yksi äitiyttään täynnä ollut sormenheristäjätäti, joka heilutteli innokkaasti ”ajatelkaa lapsia” -korttia, mutta häntä on pidettävä poikkeuksena. Jos jätetään pois ilmiselvät ikäskiniheilat – parhaat päivänsä ohittaneet kapakkaluudat, jotka norkoilevat noissa piireissä kokeakseen olevansa kohtalokkaita matahareja ja päästäkseen makaamaan jännittävien ulkomaalaisten rasistiaktivistien kanssa – näyttäisi siltä, että naispuoliset äärioikeistolaiset ovat keskimääräistä useammin niin sanottuja vapaaehtoisesti lapsettomia, minkä lisäksi useammalla kuin yhdellä taitaa olla jonkinlaisia itäeurooppalaisia yhteyksiä ja sukulaisuussuhteita – tämä jälkimmäinen koskee toki muutamia mieshenkilöitäkin.
Kaipa omantunnonpistokset selittänevät parhaiten sen ilmiön, että tällaisia naisia tunkee rasistipiireihin, joiden keskeinen huolenaihe on valkoisten eurooppalaisten naisten hedelmällisyysasteen putoaminen. Tädit itse eivät toki vaivaudu kläppejä porsimaan, siinähän menisi kroppa pilalle, mutta kokevat velvollisuudekseen kannustaa muita naisia entistä kovempiin lisääntymisyrityksiin. Sinänsähän tämä on oikein hyvin linjassa sen kanssa, että maahanmuuttokriitikot itse paskat nakkaavat suomalaisesta kulttuurista, mutta moittivat kaikkia muita monikulttuuristuneisuudesta ja juurettomuudesta – varsinkin meitä, jotka suomalaisesta kulttuurista ihan oikeasti jotain tiedämmekin.
Vaikka pidänkin epäoikeudenmukaisena Itä-Euroopan syyttelemistä nykyisestä länsieurooppalaisesta äärioikeistoaallosta, on selvää, että tietyt sivilisoitumisprosessit ovat idässä jääneet kesken tai tapahtumatta, ja itäeurooppalaiset yhteydet voivat tehdä ihmisestä myötämielisemmän äärioikeistolaisuudelle, koska Itä-Euroopan myrskyisä poliittinen elämä sallii monenlaiset meillä ääripolitiikkana pidetyt ilmiöt valtavirrassaankin. Toisaalta idässä palopuheen ja todellisen politiikan suhde on varsin väljä – itäeurooppalaiseen poliittiseen elämään kuuluu sellainen asenne, että maailma kyllä ääntä vetää ja viita paskaa, ja kun joku uhkailee epäisänmaallisten joukkolahtaamisella, osataan kysyä asianomaiselta, missä se pihvi on, jota hän noilla iskulauseilla yrittää myydä. (Itse asiassa Unkarin nykyinen kehitys on Itä-Euroopassakin varsin poikkeuksellista laatua.)
Poliittisissa puheissaan fasistista nationalismia lähentelevä puolue voi Itä-Euroopassa olla käytännön toiminnassaan pikemminkin maltillisen sosiaalidemokraattinen, ja avoimet uusfasistit saattavat olla ja usein ovatkin vanhoja kommunistipuolueen aparaattimiehiä. Siksi itäeurooppalaisen tai itäeurooppalaiseen kulttuuriin tottuneen on helppo nähdä täkäläinenkin äärioikeisto vain retorisesti hurjana, mutta harmittomana puolueena. Myös epäpoliittisten porvarillisten liberaalien leimaaminen äärivasemmistolaisiksi on Itä-Euroopasta tuttua touhua.
Muslimifundamentalismin vaarasta kohkatessa unohdetaan mielellään se, että muslimifundamentalismilla on hyvin vähän houkutusta tai kannatusta muslimiväestön ulkopuolella. Lisäksi turvallisuuspoliisien tehostunut toiminta on johtanut siihen, että islamistien terrori-iskut Länsi-Euroopassa ovat käytännössä lakanneet. Eivätkähän ne koskaan kasvaneet samalle tasolle kuin 1970-luvun äärivasemmistoinnostuksen synnyttämä terroriaalto – joka sekään ei muuten koskettanut Suomea juuri millään tavalla, vaikka täällä siihen aikaan innokkaasti runkattiinkin fantasioille siitä, että joku Baader-Meinhof-ryhmän tyyppi yrittäisi edes pikkuisen käväistä meillä kääntymässä ja jännittävästi olemassa terroristia. Muslimifundamentalistinen toiminta Suomessa on sitä, että nuorukaiset lähtevät täältä globaalin jihadin sotakentälle kaukaiseen Murjanistaniin. Murjanistanin siviiliväestön kannalta se on tietysti paskemmanpuoleinen juttu, mutta se ei merkitse akuuttia kuolemanvaaraa eikä väkivallan uhkaa kellekään suomalaiselle, ellei sitten Murjanistanissa ole läsnä suomalaisia rauhanturvaajia.
Itäeurooppalaistyyppisen äärioikeistolaisuuden uhka
Itäeurooppalaistyylisen, erityisesti venäläisen rasismin ja äärioikeistolaisuuden juurtuminen Suomeen on sitä vastoin huomattavasti akuutimpi riski. Tiedän, että tällainen tosiasiaväite kaipaa perusteluja, ja esitän niitä mielelläni.
Tiedämme, että Neuvostoliitossa kommunismi esiintyi monien demokraattisten arvojen, rasisminvastaisuuden, kansainvälisyyden ym. edistäjänä, mutta todellisuudessa raastoi juuri nämä arvot lokaan vainoamalla ihmisiä etnisen identiteetin vuoksi, pitämällä oikeusvaltiota pilkkanaan ja teloittamalla kansalaisiaan sellaisinakin aikoina, kun kuolemantuomio ei ollut virallisesti voimassa. Seuraus tästä oli, että monet ihmiset Venäjällä suhtautuvat nykyään kyynisesti ja ivallisesti näihin arvoihin eivätkä usko niihin ollenkaan. Martti Lindqvistin ajatusta mukaillen: hyvä on pettänyt heidät, joten he ovat kääntyneet pahan puoleen, ja pahahan ei petä heitä koskaan. Myös ns. ”tieteellisen rasismin” eri muodot ovat Venäjällä nykyään yleisesti hyväksytympiä kuin meillä. Tätä ei pidä tulkita niin, että kaikki venäläiset ovat rasisteja tai fasisteja, mutta kylläkin niin, että venäläinen tai itäeurooppalainen tausta tai kytkentä on yksi mahdollinen riskitekijä äärioikeistoon ajautumiselle.
Silloin kun äärioikeisto ei vielä ollut keksinyt Hommaa aivopesulakseen, se piti tapanaan kokoontua ns. Kansallismielisillä keskustelusivuilla, jotka olivat avoinna yleisöllekin muutaman vuoden, ennen kuin itsesuojeluvaisto iski ylläpitoon ja sai sivut sulkeutumaan salasanan taakse. Noilta ajoilta talteen jäi hieman puutteellista mutta ymmärrettävää suomea kirjoittaneen venäläismiehen puheenvuoro (hän käytti keskustelusivunimimerkkinään nimikirjaimiaan, mutta niitä vastaava venäläinen nimi löytyi sittemmin Jussi Halla-ahon vaalitukijalistalta), joka esitti ajatuksen, että ”etelän villien” kanssa ei pidä noudattaa valkoisen miehen reiluja sodankäyntisääntöjä, kuten lasten säästämistä, koska kyseiset villit eivät niitä noudata kumminkaan – hänen mielestään länsimaalaisille ominainen lasten hengen säästäminen ynnä muu reiluus oli jopa valkoisen rodun tuho.
Ajatuskulku ei ole uusi eikä omaperäinen, mutta on syytä huomata, että Venäjällä se on yleisesti hyväksytty ja sitä näkee myös demokraattisen opposition edustajien puheissa. Luin hiljattain Sergei Maksudovin kirjan tšetšeenien ja venäläisten välisten suhteiden historiasta: Maksudov ei ole mikään armoton tšetšeenivihaaja, päin vastoin, ja hänen tavoitteensa on saada aikaan tasapuolinen ja oikeudenmukainen rauha sekä tšetšeeneille että Tšetšeniassa asuville venäläisille. Silti Maksudovkin päätyy ymmärtämään venäläisten julmuuksia julistamalla, että tšetšeenejä vastaan taisteltaessa ei voida (eikä vanhan Venäjänkään aikana voitu) pitäytyä ”eurooppalaisen” sodankäynnin keinovalikoimassa, koska tšetšeenit (epäeurooppalaisuuttaan?) ovat niin paha vihollinen.
Samantyyppisiä mielipiteitä on esittänyt myös rääväsuinen liberaalipoliitikko Valeria Novodvorskaja, jota ei voida pitää ainakaan venäläisenä nationalistina: hän on nimittäin luonnehtinut Venäjää suunnilleen kaiken pahan keskipisteeksi maan päällä ja kutsunut venäläisiä matelijoiksi ja ameeboiksi, sekä toivonut Yhdysvaltain hyökkäävän Venäjälle ja alistavan sen valtaansa, koska tämä merkitsisi valtavaa edistystä maan nykytilanteeseen verrattuna – jos kohta Novodvorskaja heti perään totesi surullisesti, että toivoa tästä ei ole, koska amerikkalaisilla ei kuitenkaan olisi mitään hyötykäyttöä Venäjälle. Novodvorskaja on kuitenkin todennut myös, että ihmisoikeudet eivät kuulu kaikille ihmisille, vaan ainoastaan tasapainoisille, pitkälle koulutetuille ja hyvin syöneille: esimerkiksi Etelä-Afrikan apartheid oli tästä syystä hänen mielestään täysin oikeutettua, koska mustat eivät hänen näkökulmastaan olleet ihmisoikeuksia ansaitseva ryhmä.
Kasvettuaan siinä kyynisen laittomuuden leimaamassa maanpäällisessä helvetissä, joka myös Neuvostoliiton nimellä tunnetaan, Maksudov ja Novodvorskaja eivät ilmeisesti ole sisäistäneet sitä periaatetta, että oikeusvaltio lähtökohtaisesti soveltaa oikeuden loukkaajaan juuri sitä oikeutta, jota tämä on loukannut. Mutta tämä on sinänsä ymmärrettävää, sillä kuten muistamme, Neuvostoliitossa kokonaisten yhteiskuntaluokkien ja kansallisuuksien kollektiivinen rankaiseminen oli tavallista. Tällainen säälimättömyys vetoaa itse asiassa samaan alkeelliseen kostonhimoon, jonka avulla hompanssitkin lietsovat vihaa kokonaisia maahanmuuttajaryhmiä vastaan.
Sellaisen oikeuskäsityksen omaksunut löytää siis varsin helposti henkisen kotinsa maahanmuuttokriitikoiden keskuudesta. Ja koska venäläiset ovat valkoihoisia, puhumattakaan siitä että venäläisten naisten mielletään olevan seksuaalisesti kantapeikoille tarjolla (siis venäläiset eivät edusta sellaista seksuaalipoliittista uhkaa, joksi muslimit ja afrikkalaiset mielletään), he ovat hyvin tervetulleita hompanssien riveihin.
Pääsisikö maahanmuuttaja hompanssiksi?
Jossain muussa historiallisessa tilanteessa kiihkomuslimikin voisi toki ajautua Suomessa äärioikeistolaiseksi. Silloin kun Neuvostoliitto hyökkäsi Afganistaniin, meikäläisessä oikeistossa oli koko lailla väkeä, joka ihannoi kommunisteille kampoihin panevia urheita muslimisotureita. Siihen aikaan luultavasti jopa Pekka Siitoimen porukoissa olisi toivotettu afganistanilaissyntyinen maahanmuuttaja tervetulleeksi (itse asiassa muistelen Siitoimen touhuja sisäpiirinäkökulmasta käsitelleestä Mesikämmenen blogista lukeneenikin, että siellä oli joku tataaritaustainen aktivisti silloin ennen vanhaan, jota arvostettiin siksi, että hän oli oikeasti ollut Neuvostoliiton vankileirillä).
Nyt poliittiset suhdanteet ja asioiden assosiaatiot ovat toiset, kuten hyvin tiedämme, ja siksi muslimeillakaan ei ole pääsyä äärioikeiston riveihin. Tämä on sinänsä huvittavaa sikäli, että Suomessakin varmasti on joitakin sellaisia kiihkomuslimeja, joiden asenteet esimerkiksi homoseksuaaleihin ovat varsin samanlaisia kuin äärioikeistolaisillamme ja jotka voisivat jopa liittyä heihin, jos äärioikeisto ei olisi ampunut itseään jalkaan rasismillaan ja muslimivihallaan.
Maahanmuuttajien joukossa on toki myös esimerkiksi kristittyjä, jotka ovat joutuneet elämään vähemmistöasemassa muslimimaissa tai muuten suorassa ”taistelukosketuksessa” muslimien kanssa, usein hyvinkin tulehtuneissa olosuhteissa. Aina tällaiset konfliktit eivät ole kovin uskonnollisia luonteeltaan – esimerkiksi Armenian ja Azerbaidžanin vastakkainasettelu on ennen muuta nationalistinen, vaikka siinä puolin ja toisin hyödynnetäänkin myös uskonnollisia vihantunteita hengen nostattamiseksi. Joskus tällainen tausta saa kristityn maahanmuuttajan hakeutumaan äärioikeiston pariin.
Ruotsista tiedetään, että paikalliseen äärioikeistopuolueeseen, Ruotsidemokraatteihin, on yrittänyt liittyä ns. assyrialaisia tai syriaaneja, Lähi-idän arameankielisiä kristittyjä, joilla on ollut yhtä ja toista hampaankolossa muslimeja vastaan ja joiden keskuudessa esiintyy ihan rasistiseksikin laskettavaa muslimivastaisuutta. Ruotsidemokraattien rasismi on kuitenkin sitä luokkaa, että syriaanit eivät ole pitkään viihtyneet heidän joukossaan – loppujen lopuksihan islamin kritiikki on noissa piireissä vain viikunanlehti ihan perinteisen ihonvärirasismin peittämiseksi.
Yhdysvalloissa idän kristityillä on ollut merkittävämpi rooli äärioikeistolaisissa piireissä, ja siellä tällaisella toiminnalla on jo perinteitäkin. Teokraattinen kristillinen oikeisto perustaa näkemyksensä pitkälti Rousas John Rushdoonyn (1916-2001) kirjoituksiin – Rushdoony oli armenialaisten kansanmurhaa paenneen pariskunnan poika, jolla oli perhetaustansa vuoksi epäilemättä syynsä suhtautua joustamattomasti uskonnollisiin ja maailmankatsomuksellisiin kysymyksiin. Meidän ajaltamme voidaan mainita Brigitte Gabriel, oikealta nimeltään Nour Saman, uskonnollisten ristiriitojen ja sisällissodan repimässä Libanonissa varttunut maroniittikristitty, joka on amerikkalaisen uskonnollisen äärioikeiston tärkeimpiä islaminvastaisia äänitorvia. Suomestakin löytyy perussuomalaisten riveistä ainakin yksi maroniittisyntyinen ”islamkriitikko”, joka bloggaa Uuteen Suomeen; hänen kirjoituksensa näyttäisivät olevan jokseenkin samaa kamaa kuin alan miehillä yleensä.
Tällaisten idän kristittyjen toiminta lännen äärioikeiston riveissä on tietysti omalta osaltaan hupaisa esimerkki siitä, miten ”maahanmuuttokriitikot” käyttävät hyväkseen juuri niitä ongelmia, joita väittävät rasismillaan vastustavansa. Tavallinen iskulause heikäläisten julistuksessa on, että kolmannen maailman asukkaat tuovat keskinäiset ristiriitansa mukanaan. Näitä äärioikeiston maahanmuuttajaliittolaisia katsellessa voi vain todeta, että ”niin näköjään”. Vastaavasti ”maahanmuuttokriitikoiden” jankkaaminen siitä, kuinka jotkut ”kukkahatut” muka tietoisesti maahantuovat muslimeja, joutuu varsin outoon valoon, kun muistamme, miten innokkaasti esimerkiksi sisäministeri Päivi Räsänen on puhunut nimenomaisesti kristittyjen pakolaisten maahantuonnin puolesta, koska nämä muka olisivat lähtökohtaisesti valmiimpia sopeutumaan suomalaiseen kulttuuriin kuin muslimit.
Voi sanoa, että tämäntyyppisillä kristityillä on jonkin verran kohonnut riski ajautua maahanmuuttokriitikoiden riveihin, koska he kokemuksillaan ja mielipiteillään antavat ruutia hompanssien pyssyihin. Toki idän kristityt ovat yksilöitä hekin: siitä perinteestä ovat ammentaneet niin suosittu esihippirunoilija Kahlil Gibran, palestiinalainen kommunistikirjailija Emil Habibi kuin Baath-arabikansallissosialismin perustaja Michel Aflaq. Tässäkään asiassa ei siis sovi yleistää, ja kuten noiden syriaanikristittyjen kohtalo Ruotsin äärioikeistossa osoitti, ”maahanmuuttokriitikkojen” rasismi on sitä luokkaa, että se ajaa potentiaaliset liittolaisetkin helposti pois, jos näiden ihonväri on yhtään albiinoa tummempi.
Kotimaiset äärikristityt turvallisuusuhkana
Natsiemme riveihin voi tietysti päätyä myös kotoperäisenä vapaakirkollisena kiihkoilijana. Sen sijaan että nostatetaan hysteriaa muslimeista ja maahanmuuttajista, tulisi pikemminkin kääntää katse kotoperäisiin äärikristillisiin piireihimme, jotka ovat monella tavalla riski nimenomaan isänmaallisesta ja maanpuolustuksellisesta näkökulmasta. Itse asiassa nämä piirit muistuttavat juuri sitä pilakuvaa, jonka äärioikeisto on propagandassaan piirtänyt muslimeista.
Äärikristittyjen ainesten uskollisuus isänmaalle voidaan kyseenalaistaa, koska heikäläiset pitävät Israelin etua Suomen etua tärkeämpänä – toki Israelin etu määritellään äärikristityissä piireissä israelilaisilta kysymättä, koska heidän näkökulmastaan Israel ei tietenkään ole itse politiikastaan päättävä valtio, vaan pyhän historian lopunaikojen toimija, jonka odotetaan pitäytyvän äärikristillisen raamatuntulkinnan mukaisessa roolissaan.
Suomalaisten äärikristittyjen tiedetään myös palvelleen Israelin armeijassa jonkinlaisina aseettomina apusotilaina, mitä on pidettävä jollei nyt maanpetoksellisena, niin ainakin moraalisesti maanpetokseen verrattavana toimintana, koska – kuten kokemus osoittaa – Israelin armeija pitää oikeutenaan halutessaan surmata suomalaisia rauhanturvaajia, tai ainakin tulittaa näiden asemia piittaamatta siitä, saako joku surmansa. Vuonna 2006 Israelin tulituksessa surmansa saaneen kapteeniluutnantti Jarno Mäkisen rauhanturvaajakavereilla voisi olla sanansa sanottavana siihen, kuinka sopivaa on suomalaisen palvella minkäänlaisessa asemassa Israelin armeijassa. Ainakin tällaisten henkilöiden toivoisi ottavan mieluummin sen maan kansalaisuuden, jolle kokevat olevansa lojaalimpia kuin Suomelle. Tosin Israeliin on ymmärtääkseni vähän vaikea päästä kansalaiseksi, jos on kristitty.
Siinä missä äärioikeisto nostaa hirveän äläkän aina kun joku ulkomaalainen julkkisimaami käy Suomessa, äärikristillisillä on ollut keskuudessaan vastaavanlaisia ulkomaalaistaustaisia kiihkoilija-agitaattoreita jo varsin pitkään. Eräskin tällainen sankari on jo hankkinut Suomen kansalaisuuden ja pitää parjausblogia, jossa vääristelee suomalaisten vaikuttajien sanomisia, leimaa heitä antisemitisteiksi varsin höllin perustein (tietenkään hän ei ole missään vaiheessa esittänyt mitään paheksuntaa Jussi Halla-ahon ”holocaust-hölinä”-puheista, sillä Jussi-setä on oikealla eli äärioikealla puolella) ja leimaa maanpuolustushenkiset konservatiivitkin ”nihilistisiksi vasemmistolaisiksi”. Sikäli kuin tiedän, äärioikeistolaisemme eivät koskaan ole joutuneet kenenkään kiihkoimaamin ahdistelemiksi. Sitä vastoin maassamme toimii tällaisia ulkomaalaisia kiihkokristittyjä, jotka pitävät oikeutenaan hyökkäillä asiattomasti kantaväestöön kuuluvia, poliittisesti maltillisia ja isänmaallisiakin ihmisiä vastaan ja väittää heitä ”äärivasemmistolaisiksi”.
Kuten Homma-foorumi, myös äärikristittymme julistivat Anders Behring Breivikin hirmuteon todellisen luonteen paljastuttua, että heitä nyt ei ainakaan saa syyttää Breivikin iskusta eikä varsinkaan saattaa mihinkään asiayhteyteen sen kanssa, ja päinvastainen olisi poliittista ajojahtia. Kukaan ei muistaakseni ollut kovin äänekkäästi edes syyttänytkään, sillä Breivik oli pohjimmiltaan ennen kaikkea – amerikkalaista termiä käyttääkseni – ”kulttuurikristitty”, ei uskova kristitty, jollaiseksi useimmat äärikristittymme lienee luokiteltava. Mikään syvältä sydämestä kiihkeästi koettu kristinusko ei siis Breivikiä varsinaisesti inspiroinut, joten ei olisi ollut mitään itsestään selvää syytä mieltää äärikristittyjämme miksikään breivikiläisiksi, elleivät he olisi itse tällaisiksi ilmoittautuneet. Äärikristittyjen reaktiosta tuli mieleen lähinnä pikkupoika, joka jää kiinni käsi keksipurkissa.
Surkuhupaisaa kyllä Breivikin iskun jälkeen äärikristityt ovat propagandassaan yhä enemmän operoineet ”kulttuurimarxismi”-käsitteellä – Breivikin käsitteellä. Selvemmin he eivät voisi myöntää olevansa Breivikin kanssa samaa ideologista leiriä.
”Uskovaisuus” sinänsä on alkanut yhä enemmän muistuttaa omaa irvikuvaansa. Ennen, vanhaan hyvään aikaan jonka me keski-ikäiset lapsuudestamme muistamme, äärikristilliset ryhmät kokivat olevansa ennen kaikkea maan suola, Jumalan pelastusrengas jumalattomuuden meressä ajelehtiville ja hyvä esimerkki sellaista kaipaaville. Nykyisin itse asiassa tällaisia ihmisiä tuntuu löytyvän enemmän muslimimaahanmuuttajien kuin kotoperäisten herätyskristittyjen joukosta. Se kai niitä kotimaisia korpeaakin: me jumalattomat liberaalit viihdymme paremmin teellä muslimien kuin kahvilla hellarien kanssa.
Nykyään ”uskovaisuus” on yhä enemmän kääntynyt ”maailman lasten” karkeaksi tuomitsemiseksi, joka ei enää ole kaukana epäinhimillistävästä, eliminointihaluisesta vihasta – siitä vihasta, jonka looginen lopputulema on Utöyan verilöyly. Jo vähän vuosituhannen vaihteen jälkeen ihmettelin, millaista kielenkäyttöä (evankelisluterilaisista papeista käytetään nimitystä ”homo- ja runkkaripapit”, evoluutioteorian hyväksyjistä ”evoluuserit” jne.) nykyiset ääriuskovaiset sallivat itselleen puhuessaan vastustajiksi mieltämistään. Ennen vanhaan uskonnolliset ihmiset pyrkivät elämään ihmisiksi ja saivat sillä arvostusta myös uskontoon välinpitämättömästi suhtautuvilta. Tänään sitä vastoin ”uskovainen” tarkoittaa yhä useammin alaluokan maneerit omaksunutta törkysuuta, joka halveksii sivistystä ja hyviä tapoja, koska katsoo uskovaisena olevansa sellaisten asioiden yläpuolella – vääräuskoisia ja jumalattomia ei tarvitse kohdella ihmisiksi, ja kirjaviisaus ja koulumenestys ovat pelkkää Saatanan eksytystä. Itse asiassa näyttää siltä, että monen nyky-”uskovaisen” kohdalla Breivikin ristiritari on osuvampi vertaus kuin luulisikaan: nuo ritarithan ryyppäsivät, tuhosivat ja raiskasivat siellä Pyhällä maalla aivan sikana, koska tekivät sen Jumalan nimeen ja paavi antoi heille synninpäästön, jos tarvetta ilmaantui; ja vastaavasti nykyiset ristiritarimme katsovat olevansa oikeutettuja halveksimaan jumalattomina tai vääräuskoisina pitämiensä ihmisoikeuksia. Ei ole kirkossa kuulutettu, ettei joku heikäläisistä lopulta intoutuisi breivikiläistyyppiseen joukkomurhaan.
Kun bändi tai anime on maailman tärkein asia
Potentiaalisina äärioikeistolaisina mainitsen vielä yhden ryhmän, joka nousi esiin aivoriihettäessä: tiettyyn tuonti- tai alakulttuuriin fiksoituneet ihmiset, joilla ei ole minkäänlaista perspektiiviä sen ulkopuolelle. Tyypillisiä esimerkkejä tällaisista alakulttuureista juuri äärioikeistolaisten keskuudessa ovat rokki- ja bändipiirit sekä vaikkapa animeharrastus.
Tällaisissa alakulttuurissa toimivien henkilöiden on mahdollista sulkea mielestään kaikki muu kulttuuri; lisäksi elämän epäonnistuessa yhteiskunnan valtavirran puolella alakulttuuri tarjoaa mahdollisuuden guruksi nousemiselle. Malli alakulttuurissa toimimiseen on siis jo opittu, ja sitä voidaan myös soveltaa uuteen alakulttuuriin, siihen rasistiseen. Mahdollisesti rasismin vaikuttimena usein toimiva katkeruus on saatu siitä, että noissa alakulttuuriharrasteissakaan ei ole saatu niistä haettua tarpeentyydytystä (animeguruksi nouseminen ei olekaan houkutellut tyttöjä asianomaisen sänkyyn – ehkä siksi että alakulttuuriharrastuksille antautuvat nuoret naiset yleensä hankkivat elämän alakulttuurin ulkopuolellakin eivätkä oikeasti ole samalla tavalla esimerkiksi sukupuolisuhteista vieraantuneita kuin nörttipojat).
Alakulttuuriharrastajien esiintyminen maahanmuuttokriitikoiden riveissä on tietysti taas kerran hupaisa esimerkki siitä, miten äärioikeisto elää toisin kuin opettaa. Äärioikeiston ohjelma-asiakirjoissa on kerran toisensa jälkeen julistettu, että kansallista kulttuuria on puolustettava eikä sitä saa korvata globaalien alakulttuurien kirjolla. Siitä huolimatta sinne ovat ilmeisesti täysin tervetulleita juuri ne, jotka ovat nimenomaan kansallisesta kulttuurista täysin ulalla, mutta intoilevat jostain alakulttuurista.
Toki kaikenlainen afrikkalainen tai muuten ”mokutukseksi” katsottava kulttuuri on Hommafoorumilla paheksuttavaa. Mutta jos se tuotteistetaan ja markkinoidaan ylikansallisten firmojen kautta, kyse on aivan eri asiasta. Esimerkiksi rokki käy kyllä, koska se on afrikkalaisesta kansanmusiikkitaustastaan huolimatta turvallisen valkonaamaisten managerien markkinoimaa – puhumattakaan tietysti siitä, että se monien muiden ylikansallisten kulttuurituotteiden tapaan on jo omaksuttu osaksi suomalaista valtavirtakulttuuria.
Vielä minäkin muistan sellaisen ajan, kun oikeistokonservatiivin velvollisuus oli paheksua rokkia ja pitää sitä monella tavalla vahingollisena. Kun ysärillä lajittelin kirjastossa pienpainatteita, käsiini osui erään kristillisen sirpaleryhmän pamfletti, jonka nimi oli ”Rock and roll, susi lammasten vaatteissa seurakunnassamme” (musiikkisuuntauksen nimi oli kirjoitettu pedanttisen tarkasti englanniksi, ilmeisesti sen vierauden ja tuontiluonteen korostamiseksi, vaikka kotimaistunut kirjoitustapa ”rokki” oli tuolloin vakiintunut valtavirran kielenkäyttöön jo aikapäiviä sitten). Jo silloin tuo traktaatti (jonka kannessa oli hauska karikatyyri saatanallisesti irvistävästä, mustia laseja käyttävästä ja yliampuvan rääsyisestä rokkiartistista) tuntui menneen maailman kaiulta. Nykyään äärioikeisto on hyväksynyt, että bändipiireistä löytyy juuri sellaisia sivistymättömiä juntteja, joihin kannattaa panostaa kannattajia värvätessä – moniin rokkisuuntauksiin kuuluu sitä paitsi sellaisia nihilistisiä ja ihmisvihaisia elementtejä, jotka sopivat oikein hyvin yhteen rasismin ja fasismin kanssa. (Yksiselitteisesti valkoista valtaa julistava skinimöykkä on sitten asia erikseen.)
Hommafoorumilla oikeat kansallista kulttuuria sivuavat ideat jäävät yleensä huomiotta, niitä ei pidetä keskustelun väärteinä. Erään kerran joku hommalainen yritti virittää keskustelua siitä, mikä olisi EU:sta eronneen Suomen uuden rahayksikön nimi – joksi hän ehdotti ”kiihtelystä”, siis vanhaa oravannahan nimeä (Kiihtelysvaaran entinen kunta Joensuun lähellä on saanut tästä nimensä). Silloin kun Suomen kansakuntaa ja sen uusia symboleja vielä rakennettiin ja määriteltiin – siis silloin kun kansallismielisyys oikeasti oli elävä aate – tämä idea olisi herättänyt paljonkin innostunutta keskustelua. Hommalla ketju hyytyi kuitenkin nopeasti kiinnostuksen puutteeseen, koska kaikilla oli kiire mässäilemään uusimmalla huhulla ”raiskaajaneekereistä”.
