keskiviikko 7. tammikuuta 2015

Natsien puhtaaksipesuyritys ja sen kumoaminen

Yksi tärkeimmistä syistä, miksi maahanmuuttokriitikoita ja hommalaisia pidetään natseina, on se, että heidän sivustoillaan ja keskuudessaan hyväksytään natsien puhtaaksipesemisyritykset – tietenkin ”sananvapauteen” vedoten, mutta se iskusana on jo kauan ollut presiis yhtä läpinäkyvä kuin ”rauha” taistolaisten aikakaudella. Jos ”maahanmuuttokriittisessä liikkeessä” oikeasti olisi kyse jostain oleellisesti eri asiasta kuin natsismista, maahanmuuttokriitikot osaisivat pitää rivinsä puhtaana ihan ilminatseista, siis holokaustinkieltäjistä. Näinhän ei kuitenkaan ole, vaan suurena Israelin ystävänä esiintyvän Isänmaallinenetunimi Hirvisaaren Facebook-sivulla eräs siinäkin porukassa poikkeuksellisella vastenmielisyydellä kunnostautunut eksistenssi esitteli ”historiallista totuutta” natseista. Hänen väitteensä ovat niin paksuja, että niitä ei luulisi kenenkään uskovan, mutta koska siihen luuloon ei voi luottaa, otanpa ja oikaisen ne löpinät.

Ensimmäiseksi hän väittää natsien saaneen Saksassa ensimmäisen maailmansodan jälkeen koetun hyperinflaation taittumaan ottamalla käyttöön ”uuden Reichsmarkin”. No tuota, natsit nousivat valtaan vuonna 1933, ja inflaation taittanut uusi valuutta tuli käyttöön vuonna 1923 – sen nimi kylläkin oli alun perin Rentenmark (tällä nimellä ja tässä muodossa se ei edes ollut muodollisesti laillinen maksuväline), ja Reichsmark, pysyvämpi uusi valuutta, ilmaantui vasta seuraavana vuonna. Hyperinflaation ajasta oli siis kulunut jo vuosikymmen kun Hitler astui valtaan. Eikä se edes ollut mikään ”uusi Reichsmark”, sillä keisarillisen Saksan markka ei ollut virallisesti nimeltään Reichsmark, vaan ihan vain markka (Mark) tai kultamarkka (Goldmark).

Hänen toinen väitteensä on, että ”juutalaiset keskuspankkiirit” olisivat suuttuneet tästä toimenpiteestä, mikä sitten hänen maailmankaikkeudessaan johti ”juutalaisten sodanjulistukseen Saksalle” maaliskuussa 1933. Mitään ”juutalaisten sodanjulistusta Saksalle” ei tietenkään ollut, vaan juutalaisjärjestöjen boikottikampanjoita saksalaisia tuotteita vastaan, jotka brittiläinen päivittäisläpyskä Daily Express tyypilliseen sensaatiota lietsovaan lehtineekerityyliin väänsi ”maailman juutalaisten sodanjulistukseksi”. Itse asiassa edes kaikki juutalaisjärjestöt eivät liittyneet näihin boikotteihin, vaan jopa jišuv eli Palestiinan mandaattialueen juutalaisyhteisö teki elokuussa 1933 ns. ha'avara-sopimuksen Natsi-Saksan kanssa tarkoituksenaan helpottaa Saksan juutalaisten emigroitumista Palestiinaan. Jišuv ei olisi neuvotellut Saksan kanssa, jos voimassa olisi ollut kaikkia juutalaisia velvoittava boikotti.

Ne boikotit eivät tietenkään olleet mikään ”juutalaisten pankkiirien” sodanjulistus, vaan niihin oli syynä Natsi-Saksan tunnettu rasistinen juutalaisvastaisuus. Koska boikotteja eivät johdonmukaisesti noudattaneet kaikki juutalaisetkaan, niistä ei ollut Saksan taloudelle merkittävää vahinkoa.

Seuraava kyseisen herran heittämä väite on, että Saksan juutalaiset olivat ”rikasta yläluokkaa”. Taas kerran hölynpölyä. Saksan juutalaiset olivat keskiluokkaa (lääkäreitä, asianajajia, kauppiaita) tai sitten työläisiä tai jopa rikollista alaluokkaa. Tästä esimerkkinä kerron tunnetun tositarinan: Werner von Blomberg, yläluokkainen saksalaiskenraali, josta Hitler halusi poliittisista syistä hankkiutua eroon, retkahti keski-iän kriisissään Margarethe Gruhniin, nuoreen rahvaanomaiseen neitoon; Hitler yllytti kenraalia seuraamaan siittimensä ääntä avioliiton satamaan, koska hän oli vakoojiltaan saanut tietää, että tyttö oli ollut aiemmin huorana ja pornokuvamallina juutalaisen sutenöörin tallissa.

Kuten arvata saattaa, heti häiden jälkeen Gretchenin tausta paljastui ja skandaali teki kenraalista evp:n. Mutta skandaali ei ole oleellinen asia. Oleellista on, että meillä on tässä esimerkki juutalaisesta alaluokan edustajasta: sutenöörin ammatti ei ole ”rikkaalle yläluokalle” ominainen, vaan kuulostaa enemmänkin suurkaupunkialamaailman hommilta.

Jatketaan. Herra historiantuntija esittää Ribbentropin ja Molotovin etupiirisopimuksen todisteena siitä, että Saksa ei ollut sodan aloittaja. No tuota, ennen koko sopimusta Hitler oli jo ehtinyt alistaa Tšekkoslovakian ja viedä sen itsenäisyyden, eli Saksan laajeneminen, jopa ei-saksalaisille alueille, oli hyvää vauhtia käynnissä jo ennen sopimusta. Aloitteentekijöinä sopimusneuvotteluissa olivat nimenomaan natsit. On ihan totta, että Stalin suostui neuvotteluihin heidän kanssaan, mutta historiantuntijamme kasaaman juutalaisvastaisen korttitalon kannalta on merkittävää, että Stalin vaihtoi juutalaisen ulkoministerinsä Litvinovin – joka tietysti karsasti juutalaisvihaaja Hitleriä – Molotoviin. Tässä Molotov-Ribbentrop-sopimuksessa Hitler ja Stalin olivat siis samalla puolella juutalaisia vastaan.

Historioijamme korostaa myös saksalaisten antamaa apua Talin-Ihantalan taisteluissa ja julistaa, että Suomen itsenäisyyden säilyminen ja Suomen kansan säästyminen ”eksterminaatiolta” (oikeaa suomea olisi muuten tuon kömpelön ja kansanihmiselle käsittämättömän ”eksterminaation” sijasta esimerkiksi täystuho) oli natsien avun – siis Kurt Kuhlmeyn saksalaisen ilmataisteluosaston (Gefechtsverband Kuhlmey) – ansiota. Tämä on vaihteeksi ihan totta, mutta omalla tavallaan hupaisaa. Vielä vuosikymmen-pari sitten Kuhlmeyn lento-osastosta ei oikein ollut isänmaallisesti sopivaa puhua, koska sellainen himmensi Suomen armeijan omaa sankarillista panosta Talin-Ihantalan taisteluissa.

Johdonmukaisuuden nimissä muuten historioijamme voisi mainita myös ruotsinkielisen Sextiettan-jalkaväkirykmentin Tienhaaran taistelussa saavuttaman torjuntavoiton, ”suomenruotsalaisten Tali-Ihantalan”. Mutta koska hän tietenkin on, ehm, ruotsinkielikriittinen, hän mieluummin vetää itsensä jojoon kuin myöntää olevansa itsenäisestä Suomesta missään kiitollisuudenvelassa Sextiettanille.

Kuhlmeyn osastolla oli varmasti yhdessä vaiheessa ratkaiseva merkitys Suomen itsenäisyyden säilymiselle, en minä sitä sano. On kuitenkin selvää ettei osasto puolustanut Suomea mitenkään hyvää hyvyyttään, vaan siksi että Suomi oli Saksan liittolainen, tai ”aseveli”, jatkosodassa. Jos arvioidaan Saksan kolmannen valtakunnan roolia Suomessa koko sodan aikana, niin kyllähän siihenkin pitää ottaa mukaan se Ribbentropin ja Molotovin sopimus: sillä pumaskalla Saksa nimittäin lykkäsi meidät talvisodan ajaksi Stalinin armoille, eli tuli jatkosodassa ”pelastamaan” meitä siitä kusesta, johon oli itse upottanut meidät. Myös Lapin sodasta herra historianharrastaja on merkillisen hiljaa, kuten hänenlaisensa aina.

Kiitollisuus Kuhlmeyn lentäjille näyttäisi vähän vähemmän tarkoitushakuiselta, jos herra historiaherra muistaisi samalla mainita talvisodan ruotsalaiset ja muut skandinaaviset vapaaehtoiset. Pikkupoikana lukemastani Risto Pajarin kirjasta Talvisota ilmassa minulle jäi pitkään mielikuva talvisodasta suorastaan yhteispohjoismaisena hankkeena – ruotsalaisilla, norjalaisilla ja tanskalaisilla vapaaehtoisilla tuntui näet kirjan perusteella olleen huomattavaakin merkitystä siellä lentävän aselajin puolella.

Lopuksi herra historiamies esittää juutalaisten joukkotuhon olleen suurimmalta osaltaan fanaattisesta saksalaisvihastaan tunnetun venäjänjuutalaisen kirjailijan Ilja Ehrenburgin kehittämä myytti. No niin, tässäkin on tyypilliseen natsienpuolustelijan tapaan otettu hiven totuutta ja kasattu sen ympärille paksu valhe. Ehrenburg tosiaan oli raivona natseille, jopa siinä määrin, että Stalin joutui itse tyynnyttelemään häntä. Mutta hänen saksalaisvihaansa oli täysin juutalaisuudesta riippumattomia(kin) syitä.

Esimerkiksi se, että hän oli jo nuorena sällinä elellyt pitkiä aikoja Pariisissa, missä hän oli tutustunut maanpaossa olleisiin bolševikkijohtajiin ja näillä suhteilla sittemmin saanut tavallista perusneukkua laajemmat oikeudet matkustella ulkomailla Neuvostoliiton asiaa ajamassa. Hän näki omin silmin saksalaisten tulon Pariisiin ja joutui piileksimään viikkokausia Neuvostoliiton suurlähetystön järjestämässä turvatalossa ennen kuin pääsi evakuoitumaan Moskovaan. Ehrenburgille Pariisi oli käytännössä toinen kotikaupunki, ja hänellä oli yhtä suuri moraalinen oikeus olla katkera saksalaisille kuin jollain kotiseudultaan karkotetulla karjalaisella on olla katkera neuvostoliittolaisille.

Jälkimmäisen oikeutta katkeruuteen historianharrastajamme tuskin edes kiistää. Herra historiaherra on nimittäin aikoinaan ollut pidetty ja osaava matkakirjailija. Eräänä päivänä hän sai päähänsä matkustaa luovutettuun Karjalaan ja närkästyi (monien muiden suomalaisten Karjalan-kävijöiden tapaan) alueen rappiotilasta niin, että hurahti kertaheitolla Karjalan-palautusaatteeseen ja siinä sivussa myös äärioikeistoaatteeseen yleensä.

Kannattaa huomata, että Karjalan-palautusta sinänsä voi ajaa asiallisesti ja ilman äärioikeistolaisuutta. Ainakin karjalatakaisin.blogspot.fi -blogissa on nähty takavuosina hyvinkin rakentavia kannanottoja asiaan, mutta ilmeisesti juuri siksi blogi on äkkiväärien palautusasian kannattajien mielestä hirveä kommunistinen propagandaämyri. Näyttääkin siltä, että Karjalan palautusta saa heikäläisten mielestä käyttää vetonaulana äärioikeistolaisen hysterian ajamiseen, mutta sitä vastoin käytännön pohdinnat siitä, miten palautuksen voisi järjestää kaikkia osapuolia – Suomea, Venäjää, evakkojen jälkeläisiä ja alueen nykyväestöä – tyydyttävällä tavalla, ovat kauheaa kommunismia. Kaipa siksi, ettei äärioikeisto oikeasti halua Karjalaa takaisin. Siinähän menisi hyvä propagandavaltti harakoille.

Palataanpa kuitenkin Ehrenburgiin. Hän tosiaankin keräsi yhdessä Vasili Grossmanin, paljon suuremman kirjailijan, kanssa kokoelman natsien keskitysleiristä selvinneiden muisteluksia, ”Mustan kirjan”. Mutta koettakaahan arvata, julkaistiinko sitä Neuvostoliitossa? Aivan oikein: ei julkaistu. Miksi? Koska Neuvostoliiton virallinen politiikka oli korostaa leireissä kaasutettujen luonnetta ennen muuta neuvostokansalaisina, ei juutalaisina. Tämä liittyi osaltaan siihen, että Ukrainan ja Valko-Venäjän länsiosat, joista suuri osa näistä juutalaisista oli kotoisin, oli vasta sen edellämainitun Ribbentrop-Molotov-sopimuksen nojalla irrotettu Puolasta ja liitetty Neuvostoliittoon. Stalin siis pyrki omimaan puolanjuutalaisetkin uhrit mahdollisuuksien mukaan omaa uhriutumisretoriikkaansa varten.

Jos maahanmuuttokriitikot oikeasti haluaisivat välttää natsileimaa, suosittelisin omaksumaan sen näkökannan, joka kuuluu erottamattomana länsimaiseen liberalismiin: joukkomurhaava totalitarismi on aika lailla syvältä ja poikittain takareiästä riippumatta siitä, minkä aatteen nimissä joukkomurhataan. Mutta koska äärioikeistolaisen aatehistorian pitkä vipuvarsi aina vääntää heidät vähättelemään Hitlerin julmuutta ja juutalaisten joukkomurhaa, heitä on pakko pitää natseina. Tietysti valmis aatekeitos, olipa se kommunistinen tai fasistinen, on aina helpompi niellä kuin opetella ajattelemaan omilla aivoillaan.

Näyttääkin siltä että nykyään, kun ”konservatiiveiksi” ilmoittautuvat kaikenlaiset kansainvälisellä rasistipropagandalla aivopestyt, suomalaisesta kulttuurista paitsi jääneet juurettomat, on suorastaan radikaalia ja itsenäistä olla isänmaallinen suomalainen, joka vastustaa sekä natsismin että kommunismin henkiinherätysyrityksiä ja puolustaa suomalaista kansakuntaa sellaisena kuin se tänään on – kaikkine vähemmistökansallisuuksineen savolaisista somaleihin ja ahvenanmaalaisista arabeihin. Tämä on sinänsä oikein hyvä asia. Sen kunniaksi lainataan taas kerran Runebergiä:

Fram, fram vårt stolta, trotsiga standar!
Omkring dig än din trogna finska vakt du har.

PS: Maahanmuuttokriitikoiden piirissä on esitetty myös väitteitä, että Weimarin tasavallan suuri kulttuuri olisi nykyään sensuroitu pois ihmisten saatavilta natsiksi leimautumisen pelossa. Tämä on tietysti hölynpölyä. Weimarin tasavallan suuri populaarikirjailija Hans Fallada on päin vastoin 2000-luvun puolella kokenut suuren renessanssin sekä Saksassa että englanninkielisessä maailmassa. On jopa natsien yhteistoimintamiehinä pidettyjä kulttuurivaikuttajia, kuten filosofi Martin Heidegger, runoilija Gottfried Benn ja säveltäjä Carl Orff, jotka ovat poliittisesta arveluttavuudestaan huolimatta aina pysyneet arvostetussa asemassa. Aikakauden vasemmistokirjailijoita kuten Kurt Tucholskya tai Lion Feuchtwangeria ei tietenkään ole koskaan unohdettu, mutta ei liioin rehellistä militaristia Ernst Jüngeriä. Ja Erich Kästneriä lukemalla me kaikki olemme saksamme oppineet - minä olen itse asiassa lukenut Kästneriä jopa iiriksi käännettynä.