Profeminismistä sun muista typeryyksistä

Nyt pitäisi varmaankin kirjoittaa jotain rättipäistä ja heidän haljuudestaan, mutta alan asiantuntijoilla on parempi supliikki. Minä voin kantaa korteni kekoon syömällä tanskalaisia suklaalla kuorrutettuja hedelmätäytteisiä kuivakakkuja. Jolleivät arabeille kelpaa, niin hyvä vain kun me saamme syödä heidänkin osuutensa. Muuten olen edelleenkin sitä mieltä, että mahdolliset muslimikiihkoilijat pannaan parhaiten kuriin vahvistamalla oikeusvaltiota ja demokratiaa, ja olemalla johdonmukaisia sitä vahvistettaessa. Toisin sanoen muslimit noudattavat samaa lakia kuin muutkin. Mielestäni systeemi on noin yleisesti ottaen toiminutkin, tosin suomalaisten naisten petos on häirinnyt sitä jonkin verran. Tiettävästi esimerkiksi murrosikäisen tytön Tampereella joskus kymmenkunta vuotta sitten murhannut somali ei tullut karkoitetuksi - minkä olisi pitänyt olla niin pitkällä vankeusrangaistuksella täysin selvää pässinlihaa - koska hänen suomalainen vaimonsa ei ottanut eroa. Ihmetteleekö joku vielä, miksi suomalaiset eksotiikankaipuiset naiset yleisesti ottaen inhottavat minua selvästi enemmän kuin raskaisiinkin rikoksiin syyllistyvät maahanmuuttajajullit?

Noin yleisesti ottaen odottaisin kuitenkin, että väki tekisi eron kahden selvästi eri asian välillä: juurettomien maahanmuuttajanuorukaisten uskonnollisesti ja kulttuurisesti neutraalihkon syrjäytymisen ja vähän liian vahvajuuristen maahanmuuttajanuorukaisten ajautumisen öyhömuslimilahkojen kouriin. Pahaa pelkään, että niin kauan kuin myös etnisten suomalaisten nuorten miesten juurtuminen yhteiskuntaan on yhtä vaikeaa kuin se nykyisellään on - niin kauan kuin pojilta ryöstetään ja annetaan tytöille - muslimipojilla ei oikein ole kolmatta vaihtoehtoa, joka olisi noita kahta houkuttelevampi.

Sitä vastoin kirjoitan mieluummin profeministeistä, koska senniminen totalitaarinen lahko on paljon lähempänä, se on onnistunut ujuttautumaan yhteiskuntaan ja kuvittelee olevansa hyvälläkin asialla. Olen tunnetusti reuhannut ja provosoinut myös Tasa-arvoasiain neuvottelukunnan ylläpitämällä mieslistalla, jossa hegemoniaa pitävät enimmäkseen hallussaan fraasejaan toistelevat profeministit. Heitä erottaa toisistaan lähinnä asenne, yksi esimerkiksi pitää itseään kaikkia muita parempana ja viisaampana ja toistelee kypsymiskehotuksia, milloin ei yksinkertaisesti yritä kuitata asioita typerillä ja yleensä tilanteeseen täysin sopimattomilla vitseillä, toinen taas pitää itseään nurkkaan ajettuna taantumuksellisten ahdistamana vallankumouksellisena ja paheksuu moralisoiden sitä, että kukaan kehtaakin olla sovinisti mieleltään ja mielipiteiltään. Luonnollisesti mikään ei ole yhtä helppoa ja hauskaa kuin näiden herrojen provosointi verenhimoisen panumaisilla retorisilla purkauksilla, koska se on ainoa tapa saada heidät sanomaan mitään vilpitöntä ja varautumatonta.

Listalla nousi taannoin puheenaiheeksi kysymys siitä, oliko profeminismi oikeasti kuitenkin vain yksi perinteisen ritarillisuuden muoto, ja jos ei - kuten profeministien saattoi olettaa väittävän - miten profeminismi oikeastaan eroaa vanhanaikaisesta ritarillisuudesta. Tai pikemminkin se ei noussut puheenaiheeksi. Muuan varsin asiallisella otteella kirjoittanut miestutkija esitti kysymyksen suoraan, pyytäen samalla minua ja muita tunnustautuneita antiprofeministejä olemaan provosoimatta, jotta saisimme lukeaksemme profeministien autenttisen ja väärentämättömän kuvauksen siitä, minkä he mieltävät omiksi vaikuttimikseen ja mikä heitä erottaa perinteisestä herrasmiehestä. Listalle ei sen jälkeen kirjoittanut kukaan. Päiväkausiin.

Mieleen tulevat niin nyysseistä tuttu Miikka Lahti kuin omakin nuoruuteni. Silloin kun minä olin profeministi, kyse oli nimenomaan siitä, että olin joskus pikkupoikana kuvitellut feministien ymmärtämisen olevan kiltille, perinteisen mieheyden mittareilla pärjäämättömälle pojalle ainoa mahdollinen tapa saada naista. Tämä tietysti oli hölynpölyä - paljon järkevämpää olisi ollut pitäytyä omassa nörtissä itsessään ja omissa jutuissaan jo silloin. Mutta nuori poika nyt tunnetusti hakee ihanteita ja esikuvia elämäänsä, ja joskus ihanteet ovat vahingollisia ja johdattavat nuorukaisen huonoille teille, viinan, tupakan, jääkiekon tai feminismin kaltaisiin vahingollisiin harrastuksiin. Tietyssä vaiheessa sitä tietysti huomaa, että tämä ei toimi ja että elämä on umpikujassa, mutta riippuvainen rakastaa omaa riippuvuuttaan, mielisairas omaa mielisairauttaan, ja luulee menettävänsä kaiken oman itseytensä, jos hänet siitä parannetaan.

Oman profeminismini taustalla olivat siis henkilökohtaiset traumat. Henkilökohtaisten traumojen ajamina ihmiset toki omaksuvat suurimman osan poliittisista, kulttuurisista ym. mielipiteistään. Mark Rosenfelder sanoi joskus, että kun ihminen on hemmoteltu läski, hän kyllä kehittää itselleen elämänfilosofian, jonka perusteella juuri hänellä on jumalan tai muun auktoriteetin antama oikeus olla hemmoteltu läski. Vastaavasti, jos ihminen on ällöttävä ämmämäinen nynny, hän omaksuu poliittisen aatteen, joka selittää hänen ällöttävän ämmämäisen nynnyytensä kapinaksi jotain kuviteltua "perinteistä miesroolia" vastaan.