Luonnos pamfletiksi Suomesta, Venäjästä ja äärioikeistosta, uusi versio (tyvärr bara på finska)

Venäjän aave Suomen yllä

Aave kummittelee Suomen yllä: Venäjän aave.

Kuten kaikki vanhat ajat kokeneet muistavat, ennen kylmän sodan loppua Suomessa oli ainakin sivistyneissä ja kalustetuissa huoneissa vaikea uskaltautua paheksumaan ääneen Neuvostoliiton ihmisoikeusrikkomuksia ja epäoikeudenmukaisuutta. Tämä johtui koko joukosta syitä ja sielullisia mekanismeja.

Ensinnäkin tietysti sekä Suomessa että monissa muissakin länsimaissa oli paljon sellaisia vasemmistolaisia, jotka pitivät Neuvostoliittoa osana omaa aateperintöään. He eivät suinkaan kaikki olleet kritiikittömiä itänaapurin ystäviä, vaan monet saattoivat arvostella neuvostovaltiota kärkevästikin. He kuitenkin pitivät sitä omana yksinoikeutenaan ja paheksuivat samalla porvareita pahasta ja vääränlaisesta ”neuvostovastaisuudesta”. Heille Neuvostoliitto ei välttämättä ollut mikään johtotähti, vaan pikemminkin ullakolla möllöttävä seniili isoisä, joka huutelee ikkunastaan kadulle törkeyksiä ja ammuskelee haulikolla. Ukon puolta täytyi heidän mielestään kuitenkin pitää esivaltaa ja vihaisia suolapanoksesta saaneita ohikulkijoita vastaan, koska hän kaikesta huolimatta oli omaa huonetta ja sukua.

Toisaalta sekä vasemmistossa että muuallakin eli vahvana sellainen asenne, että Neuvostoliiton arvosteleminen oli yhtä joutavaa kuin kakan moittiminen siitä, että se haisee pahalle. Kaikkihan me pohjimmiltamme tiesimme millainen persläpi se oli, eikä se siitä haukkumalla tuntunut paranevan. Sitä vastoin esimerkiksi Yhdysvallat oli pohjimmiltaan moraalisten vaikuttimien tavoitettavissa – ”haukkumalla parannettavissa” – ja juuri siksi Yhdysvaltojen väärinkäytöksiä ja epäoikeudenmukaisuutta vastaan oli protestoitava.

Monet sellaiset radikaalit, jotka esittivät amerikkalaisvastaisuuden ruumiillistumaa, ajattelivat syvällä sisimmässään, että modernin demokratian kehdolta ja Abraham Lincolnin kotimaalta oli lupa odottaa parempaa. Olihan koko amerikkalaisvastaisuuskin aatehistoriallisesti katsoen tuontitavaraa Yhdysvalloista – isänmaallisuuteen kasvatettujen ja isänmaahansa pettyneiden nuorten keskiluokkaisten amerikkalaisten katkeruutta kuusikymmenluvulta.

Sukua edelliselle oli se selvemmin vasemmistoaatteellinen näkemys, että Yhdysvallat edusti kapitalismin johtavana maana eräänlaista maailmanlaajuista mafiaa, kun taas Neuvostoliiton vääryydet olivat yksittäisen puotinaruvarkaan pikkurikoksia. Se, että Yhdysvallat kaikista ongelmistaan huolimatta oli jonkinlainen demokratia, kun taas Neuvostoliitto pahimmillaan totalitaarinen ja parhaimmillaankin autoritaarinen hirmuvalta, ei tietenkään häirinnyt tällaisia ajatuksia, koska Yhdysvaltain voitiin aina selittää ulkoistaneen omat julmuutensa kolmannen maailman vasallivaltioihin, esimerkiksi Latinalaiseen Amerikkaan.

Sen, joka halusi pitää Yhdysvaltoja ja Neuvostoliittoa periaatteessa yhtä pahoina, olikin helppo löytää rinnakkaisuuksia Itä-Euroopan ”kansantasavaltojen” ja Latinalaisen Amerikan yhdysvaltalaispönkitteisten diktatuurien välillä. Yksi mahdollinen tulkinta senaikaisesta maailmanpolitiikasta oli, että suurvalta lähtökohtaisesti pakottaa omalla takapihallaan sijaitsevat maat diktatuureiksi ja vasallivaltioiksi, mutta voi toisaalta tukea demokraattisempia ja oikeudenmukaisempia yhteiskuntia toisella manterella, kilpailijasuurvallan läheisyydessä.

Toki monet hairahtuivat juuri tämän tulkinnan perusteella pitämään Kuubaa ja Nicaraguaa hyvinkin valistuneina demokratioina, vaikka Kuuba oli lähinnä yhdistelmä itäeurooppalaista kommunismia ja latinalaisamerikkalaisia caudilloperinteitä, Nicaragua taas maanosansa vasemmistopopulismin melko tyypillinen edustaja. Tällaista populismia näki myös sotilaiden hallitsemissa maissa, kuten vaikkapa Juan Velasco Alvaradon Perussa tai Omar Torrijos Herreran Panamassa – kaikki juntat eivät suinkaan olleet lähtökohtaisesti oikeistolaisia. (Nykyäänhän Venezuela toimii havainnollisena esimerkkinä vasemmistopopulistisesta hallinnosta Etelä-Amerikassa.)

Se yhteenkuuluvuus, jota vasemmistossa koettiin Neuvostoliittoa kohtaan, ei perustunut ainoastaan työväenliikkeen yhteiseen kansainväliseen aateperintöön. Meillä oli käyty koko yhteiskuntaa ja kulttuuria syvästi leimannut, aikakaudelleen poikkeuksellisen raakaotteinen kansalaissota, jota voidaan pitää Venäjän sisällissodan johdannaisena tai suorastaan yhtenä haarana. Monille ensimmäisen tasavallan vasemmistolaisille Neuvostoliitto oli siksi se osa vanhaa valtakuntaa, jossa ”omat” olivat päässeet voitolle; eikä sisällissodasta noussut Suomi ollut heille oma kansallinen koti, vaan pikemminkin valkoisten itselleen perustama harvainvalta, jonka täysivaltainen kansalainen työläinen ei ollut. Toki työväenliikkeen valtavirta hyväksyi Väinö Tannerin johdolla lopulta valkoisten perustaman demokratian, valkoiset taas kelpuuttivat vastaavasti työväenliikkeen neuvottelukumppanikseen. Ei kuitenkaan voi sanoa, ettei talvisodan aikaisella neuvostopropagandalla olisi ollut Suomessa tiettyä kaikupohjaa, kun se esitti suomalaiset sotilaat ”valkokaartilaisina” tai ”valkosuomalaisina”.

Vasemmistotaholla puhuttiin mielellään myös Neuvostoliiton kansojen kärsimyksistä toisen maailmansodan aikana. Itänaapurin selitettiin olevan aiheellisesti huolissaan turvallisuudestaan sotatraumojen vuoksi. Tämä ei ole aivan niin typerä väite kuin äkkinäinen luulisi, mutta on selvää, että Neuvostoliitossa näitä traumoja käytettiin kyynisesti hyväksi luotaessa kansan hyväksyntää neuvostovallalle. Nykyään, kun Neuvostoliittoa ei kommunistisena valtiona enää ole olemassa, venäläistä nationalismia rakennetaan juuri ”Suuren isänmaallisen sodan” koettelemusten ja sankaruuden varaan. Kaikki neuvostoaikaiset propagandatarinat on haettu koipussista, ja Stalinkin kelpaa suuren johtajan esikuvaksi.

On tietenkin kyseenalaista, ovatko juuri venäläiset se kansakunta, jolla on suurin moraalinen oikeus pompottaa koko muuta maailmaa sota-aikaisiin koettelemuksiinsa vetoamalla. Itse asiassa Venäjä on ominut itselleen useiden muiden kansojen uhriaseman. Neuvostoliitossa esimerkiksi juutalaisten joukkotuhosta ei saanut erikseen puhua, vaan sen itäeurooppalaiset uhrit laskettiin neuvostokansalaisiksi. Samoin tehtiin sodan valkovenäläisille ja ukrainalaisille uhreille. Koska ”neuvostoliittolainen” oli lännen yleisessä tietoisuudessa sama asia kuin ”venäläinen”, Venäjä saattoi kyynisesti laskea vaikkapa ukrainalaiset vainajat omaan kärsimystiliinsä ja sittemmin käyttää heitä hyväkseen – esimerkiksi moraalisena perusteena hyökätä ”fasistiseen” Ukrainaan ja panna alulle tätä kirjoittaessani käynnissä olevan kriisin.

Paasikiven-Kekkosen linja ja kuvitelma Venäjän rationaalisuudesta

Lapsuudessani erityisesti vanhojen keskustalaisten poliitikkojen rituaaleihin kuului Neuvostoliiton ylenmääräinen ja ylenaikainen kunnioittaminen – tästä esimerkkinä muistetaan usein Eino Uusitalon ehdotus Moskovan välirauhan päivän (19. syyskuuta 1944) vuosittaisesta juhlimisesta Suomen toisena itsenäisyyspäivänä. Tämän mielistelynhalun taustalla ei tietenkään ollut mikään vilpitön ystävyys naapuria kohtaan. Pikemminkin kyse oli arkaaisesta, alkuheimomaisesta halusta hyvitellä oikullista ja säälimätöntä luonnonjumaluutta, jota kyllä sydämen syvissä syövereissä pelättiin ja vihattiin, muttei koskaan rakastettu rahtuakaan.

Keskustalaiset poliitikot tietysti pyrkivät puhtaimmillaan edustamaan ns. Paasikiven-Kekkosen linjaa. Sen pohjana on Paasikiven ulkopoliittinen inhorealismi, joka korostaa itänaapurin intressejä suurvaltana ja sen täysin epämoraalista, mutta samalla hyvin rationaalisesti laskelmoivaa luonnetta. Paasikivi käytti Neuvostoliitostakin johdonmukaisesti nimitystä Wenäjä – näin kirjoitettuna – ja tämä olikin sopivaa, sillä paasikiveläisyyden ytimessä oli näkemys Venäjän geopoliittisten etujen johdonmukaisesta pysyvyydestä: neuvostovaltio oli, opetti Paasikivi, viime kädessä sama Wenäjä kuin se, jossa hän oli nuoruudessaan matkaillut. Tällä tavalla paasikiveläisyys nostaa itsensä kaiken kritiikin ja kaikkien mielipide-eroavuuksien yläpuolelle: niin Neuvostoliitto kuin Putininkin Venäjä ovat osa samaa ikiaikaisen paasikiveläisen Wenäjän jatkuvuutta, ja tämän Wenäjän edut, tarpeet ja pyyteet Paasikivi on lopullisesti, jäännöksettömästi ja vastaansanomattomasti osannut määritellä ja analysoida.

Varsinkin nykynäkökulmasta Paasikiven-Kekkosen linjan heikkous on siinä, että se näkee Wenäjän yksinomaan järkiperäisenä toimijana. Wenäjä haluaa varmistaa, että Suomi ei olisi turvallisuusuhka Pietarille, ja samalla se haluaa tehdä molempia hyödyttävää taloudellista yhteistyötä kanssamme. Yhteinen etu on löydettävissä diplomaattisesti neuvottelemalla. Jos päädytään sotaan Wenäjän kanssa, se ei paasikiveläisessä katsannossa voi koskaan johtua muusta kuin Suomen taitamattomuudesta. Tästähän kuulimme hiljattaisten presidentinvaalien yhteydessä kaikuja vasemmistoliiton presidenttiehdokkaan puheissa, kun hän sanoi, että on suomalaisten virhe, jos Venäjästä muodostuu uhka.

Putinin Venäjä ei kuitenkaan noudata niitä taloudellisen järkevyyden lakeja, joiden mukana paasikiveläisyys seisoo tai kaatuu. Esimerkiksi länsimaiden horjuttaminen äärioikeistolaisten puolueiden ja avoimen natsististen terrorijärjestöjen välityksellä ei ole paasikiveläisesti viisasta. Paasikiven kuvitteleman rationaalisen Wenäjän etujen mukaista olisi, että länsi olisi vauras ja vakaa ja että sen kanssa voisi käydä kauppaa ja tehdä yhteistyötä, jotta siitä vauraudesta ja vakaudesta leviäisi jotain itäänkin päin. Putinin Venäjää sitä vastoin motivoi katkeruus ja kostonhimo suurvalta-aseman menettämisestä. Seuraus on, että tämä Venäjä kiusaa länttä itsetarkoituksellisilla ilkitöillä, jotka ovat sen omallekin edulle vahingollisia. Sen lisäksi, että se nakertaa demokratiaamme ja oikeusvaltiotamme pönkittämällä fasisteja, se voi myös hyökätä aseellisesti Suomeen lähinnä imperialistisen huvin vuoksi.

Paasikiveläistyyppiseen puhuntaan kuuluu myös sellainen väite, että kauppasuhteilla voitaisiin estää sota, koska ne luovat keskinäistä taloudellista riippuvuutta. Tämä on jo käytännössä ilmennyt vääräksi: Ukraina ja Venäjä jatkavat keskenään kaupankäyntiä, vaikka ovat sodassa. Niin yhteen kietoutuneet niiden taloudet ovat. Se ei ole estänyt Venäjää hyökkäämästä.

Neuvostoliiton houkutus vasemmalla ja oikealla

Monet suomalaiset vasemmistolaiset pitivät Neuvostoliittoa – eivät todellakaan esikuvana, vaan – välttämättömänä valtapoliittisena apuvälineenä, jotta vaakaa saataisiin Suomen sisäpolitiikassa kallistettua vasemmalle. Kuten historioitsija Juha Siltala nuorena sanoi Image-lehteen kirjoittamassaan esseessä, modernisaatio tuotiin Suomeen venäläisten pistinten kärjessä, eli yhteiskunnan ja kulttuurin avautumista merkinneet, keskiluokalle mieluisat ja porvarillis-liberaalistakin näkökulmasta toivottavat muutokset saattoi ajaa läpi vain vasemmiston – eli viime kädessä Neuvostoliiton – tuella. Ainakin tältä se monista aikalaisista näytti, ja politiikassahan asiat ovat miltä ne näyttävät.

Toisaalta Neuvostoliiton kulttuurin konservatiivinen luonne viehätti meillä yllättävän monia porvareita. Työväenluokan nousu kulttuurisesti hallitsevampaan asemaan Suomessa johti (tai ainakin näytti johtavan) esimerkiksi kielenkäytön raaistumiseen, kun vitut ja perkeleet kaikuivat koululasten suusta – kukaan arvokas vanhemman sukupolven edustaja ei tietenkään tunnustanut, että hänen aikanaan olisi käyttäydytty noin. Kun vielä lehdistössä kauhisteltiin huumeongelmaa ja häirikkönuorisoa, oli helppo tuudittautua ajattelemaan, että kansallinen valistushanke oli jossain vaiheessa mennyt päin helskuttia. Samalla Neuvostoliiton äänitorvet korostivat, kuinka lapset heillä olivat kilttejä ja kuinka nuorisolle organisoitiin suurten kollektiivijärjestöjen puitteissa harrastustoimintaa, niin etteivät he ajautuneet renttujengeihin (jos nyt Neuvostoliitossa renttujengejä propagandistien mielestä ollenkaan olikaan).

Neuvostopropagandan suuriin kertomuksiin kuului ylipäätään sellainen väite, että lännelle ominainen kulttuurin viihteellistyminen ja rahvaanomaistuminen rähjäisine rämppäbändeineen ja niitä palvovine narkkaajalaumoineen oli rautaesiripun takana onnistuttu estämään. Idässä oli ehkä vainottuja toisinajattelevia, mutta lännessä oli aikuisille haistattelevia tuskin toiselle kymmenelle päässeitä liimanhaistelijahuligaaneja. Aika monen silloisen suomalaisen mielestä tärkeilevien taiteilijoiden vapaudet olisivat olleet halpa hinta maksettavaksi siitä, että nuoret saadaan kuriin. Taiteilijathan nyt olivat joka tapauksessa kommunisteja, sikäli kuin punanurkan kokouksiin edes ehtivät jatkuvalta narkkaamiseltaan ja homoseksuaaliselta orgioinniltaan.

Tosiasiassa myös Neuvostoliitossa esiintyi juuri sellaisia urbaanin nykyrappion piirteitä, joita lännen kulttuuripessimistit omissa maissaan kauhistelivat. Toisinajattelijoiden vankileirimuistelmia lukeneet tietävät hyvin, että Neuvostoliitossa käytettiin huumeita. Toisin tuskin olisi voinut ollakaan, kun monissa eteläisissä osatasavalloissa oli vahvoja kannabis- ja oopiumiperinteitä ja itse neuvostovaltiollakin jo alkuaikoinaan omaa kokaiinituotantoa, jolla sekä sabotoitiin länsimaiden kansanterveyttä että turrutettiin liukuhihnateloituksia tekevien Tšekan miesten omatunto. Koska maan salaiset palvelut ja vankileirihallinto käyttivät tavallisia rikollisia apureinaan poliittisten vankien rääkkäämiseen, jo tsaarin aikana syntynyt rehevä alamaailma sai Stalinin valtakaudella rauhassa kukoistaa.

Konservatiivisia suomalaisia viehätti jollain tasolla myös neuvostoyhteiskunnan militarismi. ”Neuvostoliitossa ei ole aseistakieltäytyjiä”, he julistivat sormi pystyssä 80-luvun suomalaisille sivareille – epäilemättä siksi, että he pitivät näitä Neuvostoliiton kannattajina. Tämä ei tietenkään yleensä ollut kirjaimellisesti totta, koska tuolloinen aseistakieltäytyjäliike pitkälti ilmensi epämääräistä ja heikosti artikuloitunutta protestia myös taistolaisten väkivallanpalvontaa vastaan. Aivan toinen asia on, että aseistakieltäytymistä toki saattoi pitää kokonaispuolustuskyvyn kannalta huonona ideana ja siten välillisesti Neuvostoliittoa hyödyttäneenä. Hullunkurista kyllä edellisellä vuosikymmenellä vasemmiston lapsellisin ja naiivein osa oli vastaavasti uskonut, että rauhaa rakastavassa itänaapurissa ei esimerkiksi olisi julkaistu sotakirjoja – suomalaisten veteraanien romaanikirjoittelu kun oli niitä asioita, jotka olivat omiaan herättämään nuorten radikaalien pahennusta. Todellisuudessa Neuvostoliitossa kirjoitettiin ja painettiin sotakirjoja kyllästymiseen asti ja ylikin; oli siellä toisaalta aseistakieltäytyjiäkin, mutta näitä kohdeltiinkin sitten yhteiskunnan paarioina.

Hyvä esimerkki siitä salavihkaisesta lukkarinrakkaudesta, jota Neuvostoliiton karkeus ja kovaotteisuus herätti oikeistossa, on Kari Suomalainen. Tästä sivariaiheesta Karilla oli joskus huumoriton ja saarnaava sarjakuva, jossa hänen pieni mustatakkinen piirtäjähahmonsa julisti aseistakieltäytyjille: ”Mahdollisessa kahinassa olemme liitossa veli venäläisen kanssa, joka ei ymmärrä leikkiä sotilasasioissa.” Siksi, Kari valisti, sivarien pitäisi tositilanteessa ottaa ”joko kokardi tai nappi otsaan”.

Siis Kari, jota pidettiin lahjomattomana neuvostopainostuksen arvostelijana, oli kyllä halukas uhkailemaan Neuvostoliiton armottomuudella niitä, jotka olivat tässä asepalvelusasiassa hänen kanssaan eri kannalla. Suomettuneempaa näkökantaa on vaikea löytää kuin se, että ”jos olet kanssani eri mieltä, Neuvostoliitto tulee ja ampuu sinulle napin otsaan”.

Kari tietysti myös mielellään leimasi sivarit Neuvostoliiton hyödyllisiksi idiooteiksi, mikä olikin paremmin linjassa hänen yleisen poliittisen tendenssinsä kanssa. Mutta joskus hänen piirroksissaan ilmeni myös tiettyä vaivihkaista ihailua Neuvostoliiton julmuutta kohtaan. Tästä toisena esimerkkinä mainitsen sen kuvaparin, jossa hän piti pilkkanaan "nykynuorukaisten" oletettua epämiehekkyyttä ja vellihousuisuutta.

Ensimmäisessä kuvassa, otsikkonaan "JOS OLLAAN MENOSSA TÄHÄN SUUNTAAN…", itkuinen ja ahdistunut solttupoika kertoi, kuinka yksi ja toinen sotakaveri oli psykologin, psykiatrin, psykopaatin, pediatrin tai piru tietää minkä pedofiilin haastateltavana ja "mäkin sain neuroosin, kun korpraali huusi mulle". Toisessa kuvassa otsikko kuului: "...NIIN TODEN TULLEN OIKEAT MIEHET TULEVAT TÄNNE MUUALTA", ja siinä persoonattomien marssijoiden jättijalat tallasivat maahan suomalaispojat, joiden yllä leijui sellaisia sanoja kuin "Lällällää...hellyyttä...rakkautta...äitiii!" Marssivat jättisotilaat tulivat kuvaan oikealta, eli kartan idästä, eli Neuvostoliitosta – ei jäänyt epäselväksi, missä ne "oikeat miehet" majailivat.

Tämä ei valitettavasti ole kovin kaukana nykyisten venäläismielisten äärioikeistolaisten ajattelutavasta. He näet paheksuvat juuri Suomen nykyisen valtiovallan "epämiehekkyyttä" - ts. oikeusvaltiota ja ihmisoikeuksia. Sen sijaan he ihannoivat Venäjää esikuvallisen kovapintaisena ja raakamaisena maana.

Missään tapauksessa ei ole oikein suoraan syyllistää Karia nykyäärioikeiston venäläismielisyydestä, mutta Karin useiden piirrosten perusfilosofiana on pitää Suomea sinisilmäisenä (tai kommunismin turmelemana) yhteiskuntana juuri siksi, että täällä noudatetaan lakia ja kaikki ovat lain edessä yhdenvertaisia. Nyt Venäjällä on vallassa diktaattori, joka ei ole kommunisti mutta joka jakaa tämän saman laillisuutta ja oikeusvaltiota halveksivan ajattelutavan. Karin myöhäiskauden (tekisi mieleni sanoa: Karin rappiokauden) rasistisista kuvista maailmankuvansa nuoruudessaan ammentaneella ei ole mitään syytä vieroksua tämän diktaattorin johtamaa valtakuntaa.

Joskus nuoruuden kiihkossa olisin julistanut, miten tekopyhä Kari oli isänmaallisuudessaan ja maanpuolustushengessään, kun häneltä pääsi edellä kuvattujen laisia läpisuomettuneita möläyksiä. Nyt vanhana patuna annan armon käydä oikeudesta ja totean, että se oli vain esimerkki koko kansakuntaan - myös näennäisesti suomettuneisuutta vastustaviin oikeistolaisiin - juurtuneesta tottumuksesta vedota Neuvostoliittoon yhteyksissä, joihin itänaapurin ei olisi luullut mitenkään liittyvän. Asioita ei arvioitu asiaperustein, vaan ennemmin tai myöhemmin otettiin esille Neuvostoliitto ja Neuvostoliiton oletettu kanta siihen.

Tuonaikainen poliittinen keskustelu oli ihan tavallisen kansankin tasolla sitä, että pikkupojat osoittelivat toisiaan Neuvostoliitto-merkkisillä leikkipyssyillä huudellen "Pam! Kuolit!" Se, että maassa nousi valtaan tätä soveltavia poliitikkoja, oli pohjimmiltaan seurausta siitä, että käytännöllisesti katsoen koko kansakunta oli oppinut tällaisille tavoille.

Fasismin venäläiset juuret

Myös Neuvostoliiton – tai Venäjän – kulttuurin korkeaan tasoon vedottiin (ja vedotaan) mielellään suomalaisessa venäläismyönteisessä puhunnassa. Suomalaisessa toisen maailmansodan aikaisessa propagandassa venäläisyys esitettiin mielellään alkukantaisena raakalaisuutena, mutta suomalaiset itsekin ilmeisesti aivan luontojaan häpesivät tätä jälkeen päin. Onhan väite toki totuuden vastainen, koska Venäjällä kuitenkin on ainakin 1800-luvulta alkaen ollut maailman mittakaavassa merkittävää korkeakulttuuria. Hyvin tavallinen tapa kapinoida sotasukupolven oletettuja arvostuksia vastaan ja esittää itseään fiksumpaa olikin julistaa, että suomalaisilla ei ole mitään asiaa moittia Venäjää primitiivisyydestä, koska suomalainen (ainakin suomenkielinen) kulttuuri on nuorta ja kehittymätöntä.

Neuvostoliittolaisia arvostettiin myös innokkaina kirjallisuuden harrastajina: joka ikinen Moskovan-kävijä muisti mainita, että metrossa luetaan kirjoja. Olisi kuitenkin ollut syytä ottaa selvää myös siitä, mitä kirjoja luettiin. Esimerkiksi neuvostoliittolaisessa sotakirjallisuudessa esiintyi läntisen vasemmistohumanisminkin näkökulmasta epäterveinä pidettäviä piirteitä. Sotaromaanien kautta isovenäläinen, ulossulkeva ja rotukiihkoon vivahtava kansallismielisyys hiipi valtavirran neuvostokirjallisuuteen noustakseen sitten kunnolla ilmoille Hruštšovin suojasään jälkeen kehittymään lähteneessä maaseutukirjallisuudessa.

Maaseutukirjallisuus oli merkittävä neuvostoliittolainen kirjailijakoulukunta, jonka piirissä kirjoitettiin paljon kirjallisesti ansiokastakin proosaa. Ennen muuta se pyrki kuvaamaan kollektivisaation ja muiden neuvostojärjettömyyksien runteleman maaseudun elämää realistisesti ja elävöittämään neuvostopropagandan latistamaa kieltä kouriintuntuvalla maaseudun puheella, sananlaskuilla ja sananparsilla. Maaseutukirjailijat tunsivat huolta sekä perinteisen venäläisen kansankulttuurin tulevaisuudesta että luontoarvoista, joita Neuvostoliiton valtavat, kansalta kysymättä toteutetut rakennushankkeet usein uhkasivat.

Luonnonsuojelupyrkimystensä vuoksi maaseutukirjailijat saivat glasnostin ja perestroikan aikakaudella jonkin verran kriittisen toisinajattelijan mainetta ja sitä tietä myös myönteistä huomiota lännen tiedotusvälineissä. Ympäristöhuolensa vuoksi heitä pidettiin jotenkin itsestään selvästi myös vapauden airueina – muistelenpa jopa jonkin suomalaisen lehden kuitanneen vaikka Valentin Rasputinin, koulukunnan tunnetuimman ja suomeksikin käännetyn kirjailijan, antisemitistiset möläytykset demokratian lastentautina! Juutalaisviha oli laajemminkin levinnyttä maaseutukirjailijoiden keskuudessa, ja ylipäätään he kannattivat isovenäläisen nationalismin vastenmielisimpiä muotoja. Minään kansanvallan esitaistelijana tuskin kukaan heistä kunnostautui. Itse asiassa ehtiväisempi tutkija voisi löytää heidän teoksistaan yhtäläisyyksiä Pentti Linkolan ajatteluun: sekä venäläisten maaseutuprosaistien että Linkolan päävihollinen on moderni maailma ja modernisaatio.

Myös isovenäläistä kansallismielisyyttä julistavat historialliset romaanit saivat ilmestyä sensuurin häiritsemättä. Epäilemättä vallanpitäjien mielestä tällainen nationalismi oli omiaan lujittamaan uskollisuutta neuvostovaltaa kohtaan. Tunnetuin esimerkki ovat surullisen kuuluisan Valentin Pikulin tekeleet, mutta Pikul nousi ilmeisesti varsin laajasta viihteellis-propagandistisen historiallisen romaanikirjallisuuden aluskasvillisuudesta: samasta lajityypistä voi mainita esimerkkinä Leonti Rakovskin romaanin Kutuzov. Tämä taideluoma kuvaa (taas) yhtä tsaarin Venäjän ja Turkin välistä sotaa, ja totta kai sen alkusivuilla kerrotaan pahan lännen (kenenkäs muun) kiihottaneen turkkilaiset viatonta Venäjää vastaan.

Tietenkin Neuvostoliitossa ilmestyi myös kirjoja, joissa turvallisuuspalvelun miehet, tšekistit, esitettiin sankareina ja isänmaan puolustajina huomattavasti kritiikittömämmin kuin CIA:n miehet amerikkalaisissa jännäreissä konsanaan. Oliko tällaisen kirjallisuuden lukeminen muka sivistyneempää kuin esimerkiksi amerikkalaisen televisioviihteen katseleminen? Voiko kirjallisuus, jossa ylistetään Gestapon veroisia diktatuurin likaisen työn tekijöitä, olla valistavaa, rakentavaa ja suositeltavaa?

Venäjän klassikkokirjallisuus ei sekään välttämättä kaikilta osin sovellu kansanvaltaisen ja oikeudenmukaisen yhteiskunnan kulttuuriseksi kivijalaksi. Dostojevskia pidetään suurena psykologina ja ihmissielun tuntijana, mutta hän oli myös tyypillinen lattea venäläisnationalisti, joka ihannoi sivistymätöntä rahvasta, tai omaa mielikuvaansa siitä. Sekä länsi että juutalaisuus olivat hänen mielestään ortodoksista venäläisyyttä alemmalla tasolla.

Suuressa moraaliromaanissaan Karamazovin veljekset Dostojevski on luonut kristusmaisen ihannehahmon Aleksei (Aljoša) Karamazovin, joka tietysti edustaa vakavamielistä uskonnollista elämäntapaa vastapainona veljilleen Dmitrille (Mitja), joka viljelee viinaksia ja naurattaa naisia, ja Ivanille (Vanja), joka on suuntautunut länsimaiden rationalistisiin valistusaatteisiin niin, että hänestä on tullut moraaliton nihilisti. Eräässä kirjan kohdassa Aljošalta kysytään, onko ns. verivalhe eli tarina juutalaisten rituaalisista lastenmurhista totta, ja nuorukainen vastaa, ettei hän tiedä.

Dostojevskin ihailijat lännessä ovat selittäneet tämän itselleen siten, että kirjailija on muistakin lähteistä tunnetun antisemitisminsä viettelemänä horjahtanut pois yleisinhimillisestä moraalinäkemyksestään. Vähintään yhtä uskottavaa on kuitenkin tulkita asia niin, että Dostojevski seuraa tässä johdonmukaisesti omaa maailmankuvaansa. Hän voi olla ortodoksisen venäläisyyden maailmassa merkittävä moraalinen ajattelija, mutta hänelle moraalinen maailmankaikkeus loppuu siihen, mihin ortodoksinen uskontokin. Sen ulkopuolella on vain ihmisen näköisiä, mutta kaaoksen valtakunnassa eläviä olentoja, joiden moraalikäsityksistä on mahdotonta tietää mitään, koska he eivät ole ainoasta oikeasta uskosta osallisia, ja joilta voi siksi odottaa aivan mitä tahansa – myös lasten uhraamista.

Dostojevskin ihannointi saisi antaa tilaa sellaiselle nyansoidummalle asenteelle, jossa kirjailijan ongelmalliset piirteet myönnettäisiin avoimesti – sekin kiistaton tosiasia, että hänen teoksensa olivat tärkeä vaikute myös Joseph Goebbelsin, Hitlerin Saksan propagandapäällikön, henkiselle kehitykselle. Venäläisten tai baltiansaksalaisten valkoemigranttien (kuten tallinnalaistaustaisen Alfred Rosenbergin ja riikalaissyntyisen Max von Scheubner-Richterin) osallistuminen natsiliikkeeseen on ollut tiedossa jo pitkään, mutta tuntuu siltä, että Venäjän kulttuurin ideologiset yhteydet natseihin ovat päässeet systemaattisesti suurennuslasin alle vasta viime aikoina, esimerkiksi Michael Kelloggin tutkimusten ansiosta.

Hitleriläisyyden syntyä pohdittaessa on syytä muistaa se ainakin Sebastian Haffnerin omassa Hitler-kirjassaan esillä pitämä asia, että Hitlerin antisemitismi oli leimallisesti itäeurooppalaista, Itävalta-Unkarin valtakunnasta maahantuotua laatua ja että Saksassa juutalaisvastaisuus näytti ennen Hitlerin nousua olevan jo voitettu kanta. Antisemitismiä levitti 1900-luvun alussa organisoiduimmin tsaarin Venäjä, jolle juutalaisviha oli lähestulkoon samanlainen virallinen ideologia kuin kommunismi Neuvostoliitolle. Bolševikkeihin katkeroituneet, äärioikealle radikalisoituneet venäläisemigrantit jatkoivat samaa propagandatyötä esittäen vihatun kommunistiaatteen juutalaisten keksintönä. Tämä vihankylvö saavutti Hitlerin ja muovasi hänen maailmankuvansa.

En tietenkään ota vakavasti sitä nykyään muodikasta väitettä, että Hitler muka olisi ollut jonkinlainen sosialisti. Mutta huomattavasti uskottavampaa on ajatella, että Hitler oli sydämessään, tai perimmäiseltä innoitukseltaan, venäläinen antisemiitti, ja nähdä natsipuolue alkujaan venäläisten oikeistoemigranttien luomana, tai ainakin innoittamana, välineenä Venäjän sisällissodan jatkamiseksi. Kun natsien armeija vyöryi Neuvostoliittoon, se oli venäläisten valkoemigranttien liikkeelle panema vyöry. Toki siinä vaiheessa kun natsismi omaksui antisemitisminsä jatkeeksi myös yhtä tuhoisan rasistisen venäläisvastaisuuden, monet valkoemigrantit hylkäsivät järkyttyneinä natsipuolueen.

Vasemmisto ja Neuvostoliitto

Neuvostoliittoon ei suhtauduttu kuten normaalisti suhtaudutaan autoritaarisesti hallittuun, epäoikeudenmukaiseen maahan. Osittain tämä johtui siitä, että maa oli iso, sotilaallisesti vahva ja naapurissamme, joten meillä riitti paljon puhuttuja geopoliittisia syitä olla hiljaa ja huomaamatta kuin entinenkin virtsa sukassa. Tärkeintä oli kuitenkin se, että vasemmiston ja Neuvostoliiton yhteisen aatehistorian vuoksi kannan ottaminen itänaapuriin tuntui aina sisäpoliittisen kannan ottamiselta. Joka ei ollut Neuvostoliiton ystävä, ei myöskään kannattanut konsensusta ja sovittelua sisäpolitiikassa, eli toisin sanoen hän halusi sytyttää sisällissodan uudelleen.

Sellainen perverssi, joka oli sekä avoimesti kriittinen Neuvostoliittoa kohtaan että vasemmistolainen, taas lynkattiin lähimpään lyhtypylvääseen, tai ainakin marginalisoitiin kokonaan. Tällaisia henkilöitä oli ilman muuta merkittävässäkin määrin esimerkiksi SKDL:n (Vasemmistoliiton edeltäjän) ei-kommunistisessa siivessä, mutta laitavasemmiston sisäinen poliittinen kuri kavensi heidän vaikutusvaltansa olemattomiin. Esimerkiksi ”marxilaiseksi keskustelulehdeksi” itseään luonnehtinut Uudistuva Ihmiskunta oli oikeaoppisille kommunisteille vastenmielinen revisionistinen julkaisu, ja tovereita varoiteltiin koskemasta tähän vaaralliseen tartunnanlähteeseen vielä senkin jälkeen kun hurjimman taistolaisuuden kiihko oli lieventynyt.

Neuvostoliitto oli maan lisäksi mielentila, symboli ja jumalolento, tai ainakin erään uskonnolliset mittasuhteet saaneen poliittisen liikkeen oma Vatikaani. Silloin kun neuvostojärjestelmä romahti, yksi suurista toiveistamme oli, että sen tilalle tulleesta Venäjästä kehkeytyisi normaali, myös normaalisti kansainvälisten protestien tavoitettavissa oleva maa. Toisin sanoen silloin kun Venäjällä ilmenisi erityisen karkeita ihmisoikeusloukkauksia, vasemmistolaisetkin maailmanparantaja-aktivistimme paheksuisivat niitä kuten he siihen asti olivat paheksuneet esimerkiksi Yhdysvaltain tai sen tukemien diktatuurien rikoksia.

Neuvostoliiton romahduksesta Putinin kauden alkupuolelle asti näin näytti käyvänkin. Tästä tunnettu esimerkki olivat ne massiiviset mielenosoitukset, jotka nähtiin Anna Politkovskajan murhan jälkeen. Sen jälkeen tilanne on kuitenkin muuttunut. Tämä näkyy esimerkiksi siinä kritiikittömyydessä, jolla kansalaisjärjestöt ja sananvapausaktiivit ovat omaksuneet ilmiselvät Venäjän agentit ja Putinin juoksilaat Julian Assangen ja Edward Snowdenin kultapojikseen.

Nörttikulttuuriin kuuluva itsetarkoituksellinen halu paljastaa salattu ja tuoda julkisuuteen asioita, jotka eivät sinne kuulu, on valjastettavissa palvelemaan vaikka kenen häikäilemättömän tarkoituksia. Jos mafia haluaa tietää, missä ja millä nimellä mafiosoja ilmiantaneet kruununtodistajat nykyään elelevät, se löytää aina Assangen ja Snowdenin kaltaisia naiiveja ”paljastaja”-nörttejä ottamaan selvää asiasta, ”koska kansalla on oikeus tietää”. Aivan yhtä helposti Venäjä voi hyödyntää lapsellisten ”sananvapaus”-intoilijoiden huijattavuutta.

George Orwell irvaili aikoinaan oman aikakautensa pasifisteista ja vasemmistoradikaaleista, että he olivat kyllä valmiita kumartamaan sellaista julmuutta, joka oli kyllin häikäilemätöntä ollakseen menestyksellistä, vaikka esiintyivätkin kaikenlaisen ”sorron” vastustajina. Valitettavasti Orwellin pilkallinen heitto tuntuu osuvalta myös nykytilanteessa. Venäjää uskallettiin arvostella niin kauan kuin se näyttäytyi pelkkänä banaanivaltiona ilman banaaneja, keskisarjan diktatuurina. Nyt kun Putin on pelkällä asenteella onnistunut nostamaan maansa takaisin pelättyjen suurvaltojen luokkaan, maailmanparantajat ovat säikähtäneet pois osoittamasta mieltään sitä vastaan ja vanhat paasikiveläis-kekkoslaiset asenteet ja iskulauseet ovat palanneet käyttöön. Esimerkiksi Erkki Tuomioja, joka ei 80-luvulla suinkaan ollut niin neuvostomielinen eikä suomettunut kuin nykyään kuulee väitettävän, on taantunut täysin uuskekkoslaisuuden käveleväksi fraasikoneeksi.

Vasemmiston piirissä esiintyvä Venäjä-myönteisyys on yksi esimerkki siitä, kuinka typeriä puheet poliittisen muistin lyhytkestoisuudesta ovat. Pikemminkin poliittinen muisti on yhtaikaa hyvin pitkä ja hyvin dementoitunut.

Kommunistien näkökulmasta Suomen ensimmäinen tasavalta oli fasistinen sortovaltio, jossa SKP joutui lymyilemään maan alla julman ohranan vainoamana, ja demokratian – siis sellaisen valtiojärjestyksen, jossa heidänkin puolueellaan oli toimintaoikeudet – loi vasta Neuvostoliitto painostamalla porvarit ruotuun. Tämän ajattelutavan jäänteitä näkyy yhä laitavasemmiston vanhemman polven edustajissa, eritoten työväenluokkaisemmassa rivikannattajistossa, jolle vasemmistolaisuus on pikemminkin sukutraditio, isiltä peritty uskonto, kuin tietoisesti omaksuttu poliittinen aaterakennelma: Neuvostoliiton perijävaltion Venäjän – ei oikeusvaltion eikä kansainvälisten ihmisoikeussopimusten, vaan Venäjän – kuvitellaan takaavan Suomen työväen ihmisoikeudet. Kuvaavasti monet erityisesti vanhemman polven vasemmistolaiset paheksuvat äärioikeistomme ylilyöntejä – ei lain eikä ihmisoikeussopimusten, vaan – Pariisin rauhansopimuksen (!) vastaisina.

Vasemmistolaiseen venäläismyönteisyyteen on toki tuoreempiakin syitä. Yksi niistä on se, että venäläiset ovat joutuneet jo 90-luvulla kärsimään samanlaisesta häikäilemättömästä kuprukapitalismista, joka nykyään koettelee Suomeakin. Heitä pidetään siis rahavallan sortamina kohtalotovereina ja heidän katkeruuttaan länttä kohtaan ymmärrettävänä ja aiheellisena. Samalla ei kuitenkaan haluta myöntää, että kaikki Venäjää sortaneet kuprukapitalistit eivät todellakaan olleet länsimaisia.

Pikemminkin siinä kävi niin, että neuvostojärjestelmän viidakon lain – ”kuole sinä tänään, minä kuolen huomenna”, kuten Aleksandr Solženitsyn sen vankileirikirjassaan muotoili – sisäistäneet venäläiset huijarit keplottelivat haltuunsa kansallisvarallisuuden ja jättivät kansan kurjistumaan. Länsimainen kapitalismi oli tässä enemmänkin taustalla, esikuvana, vaikka toki asiaan vaikuttivat myös kaatoluokan läntiset taloustietäjät, jotka riensivät itäblokkiin tekemään ihmiskokeitaan, kun eivät olleet saaneet toteuttaa itseään lännessä. Oikeastaan siirtymäkauden anarkiaa hyväkseen käyttäneiden venäläisten uusrikkaiden periaatteettomuus ja kyynisyys oli sitä luokkaa, että he tuntuvat pikemminkin yrittäneen jäljitellä neuvostoaikaisen propagandakirjallisuuden pilakuvaa riistäjäporhosta kuin mitään todellista länsikapitalismia. Tulee voida kysyä sekin kysymys, missä määrin neuvostojulmuuden mentaalisesti ja moraalisesti saastuttama venäläinen villipetotalous on vaikutuksellaan ohjannut lännen kapitalismin kehitystä viimeisten puolentoista vuosikymmenen aikana.

Vasemmistolaisen Venäjä-myönteisyyden merkittäviä motivaattoreita on tietysti myös automatisoitunut amerikkalaisvastaisuus, jonka vuoksi heikäläiset ovat kerkeitä uskomaan Venäjän tapaan esitellä itsensä vaihtoehtona amerikkalaisjohtoiselle yksinapaiselle maailmalle. Sitä he eivät kuitenkaan tule edes ajatelleeksi, mitä ”yksinapaisen maailman” vaihtoehdot ovat: pienten kansojen alistuminen Venäjän tai Kiinan kaltaisten häikäilemättömien, ohjelmallisesti demokratiaa vastustavien suurvaltojen ikeeseen, tai sitten samanlainen monenkeskeinen kansainvälinen anarkia, joka 1900-luvun alkupuolella johti Euroopassa kahteen suursotaan ja ennenkuulumattomiin julmuuksiin. Yhdysvaltain johtamassa maailmanjärjestyksessä on ollut ongelmansa ja epäoikeudenmukaisuutensa, mutta ei se tarkoita, että kaikki vaihtoehdot olisivat automaattisesti parempia. Toki ymmärrän, että esimerkiksi USA:n maailmanpoliisioperaatioiden runtelemissa tai uhkaamissa muslimimaissa voidaan olla tästä asiasta hyvin eri mieltä.

Keskustalaisen venäläismielisyyden taustalla on ajatus maaseudun ja haja-asutusalueiden asuttuina pitämisestä itsetarkoituksena. Maalla on voitava asua, koska maalla on voitava asua, eikä perusteita tälle kuulu kysellä. Keskusta tuskin kuitenkaan haluaa houkutella maaseudulle etätyötä tekeviä koulutettuja kaupunkilaisia, koska sille on myös tärkeää vastustaa kaupungin siveetöntä vapaamielisyyttä. Sen sijaan se haluaa palata YYA-aikaan, jolloin itärajan syrjäkylistä käytiin oikeissa rasvanahkatyöläistöissä esimerkiksi Kostamusta rakentamassa ja säilytettiin perinteinen itärajan syrjäkylien elämäntapa.

Keskustalainen venäläismielisyys luottaa nimittäin siihen, että Venäjällä on aina tarjolla taloudellisia mahdollisuuksia. Vaikka idänkaupan kulta-ajoista on jo monta vuosikymmentä, Suomessa riittää aina höynäytettäviä, jotka kuvittelevat Venäjän olevan täynnä kultaharkkoja vaikka ilmatteeksi kotiin kantaa, jos niitä vain osaa venäjäksi pyytää. Jo parin vuosikymmenen ajan nuoria on narutettu opiskelemaan venäjää ja valmistumaan venäjää osaaviksi työttömiksi vetoamalla niihin kaupallisiin mahdollisuuksiin, joita kieli muka tarjoaa – luonnollisesti äärioikeistomme on käyttänyt tätä samaa ajatusta ruotsin kielen vastaisessa propagandassaan.

Oikeistolaiset, fasistisesti värittyneet Venäjän ystävät ovatkin tällä hetkellä parhaiten kiinni aikansa todellisuudessa. He tuskin ovat lukeneet riittävästi historiaa tietääkseen tsaarin Venäjän toimineen Euroopan santarmina eli toimittaneen vanhoillisille hallitsijoille sotilasapua 1800-luvun demokraattista liikehdintää vastaan, mutta heiltä ei todellakaan ole jäänyt huomaamatta se, että Venäjä on asettunut länsimaita repivissä kulttuurisodissa heidän puolelleen esimerkiksi monikulttuurisuutta tai seksuaalisia vapauksia vastaan. Venäjän suoraa apua lännen äärioikeistolle ei ole syytä vähätellä, mutta yhtä virheellistä olisi kuvitella, ettei äärioikeisto ilman eri rahoitusta olisi kyennyt tunnistamaan Putinia vakaumusveljekseen.

Venäjän nousu uusnatsismin maailmankeskukseksi on merkinnyt äärioikeiston aatemaailman yhdenmukaistumista hyvin monenlaisilla tahoilla ja monissa maissa. Suomessa on oltu haluttomia hyväksymään mahdollisuutta, että venäläismielisyydestä muodostuisi meilläkin äärioikeistolaisuuden valtavirtaa määrittävä piirre. Äärioikeistomme itsekin on pystynyt nielemään tämän liittolaisuuden vain yskien ja kakoen. Tyypillisesti heikäläisten puheenvuorot aiheesta esimerkiksi Homma-foorumilla alkavat vuolaalla Venäjän uhan myöntämisellä; tämän alibiosuuden jälkeen siirrytään kuitenkin vakuuttelemaan EU:n ja ”vihervasemmiston” edustamien arvojen olevan niin paljon uhkaavampia, vaarallisempia ja ”mädättävämpiä”, että käytännön asialinjalta tarkastellen Venäjä on sittenkin pienempi paha.

Lopputulemaksi jää, että ”vihervasemmistolaisuuden” vastustaminen on äärioikeistolle tärkeämpää kuin isänmaan varjeleminen Venäjän uhalta. ”Vihervasemmistolaisuudella” he tarkoittavat käytännössä länsimaista oikeusvaltiota, jonka määritteleminen vihreäksi ja vasemmistolaiseksi on toki yhtä odottamaton kuin ansaitsematonkin kohteliaisuus sekä vihreitä että vasemmistolaisia kohtaan. Minun nuoruudessani oikeusvaltio oli nimenomaan kaiken kivettävän ”Systeemin” ilmentymä, jota juuri kaikkien vihertävien tai punertavien vaihtoehtoihmisten piti vastustaa ajaakseen jonkin hyvin epämääräisesti määritellyn spontaanin rakkauden asiaa.

Siihen aikaan konservatiivisuuteen kuului oikeusvaltion puolustaminen nuorilta radikaaleilta. Nykyään taas ”konservatiiveiksi” itseään kutsuvat moittivat juuri perustuslakia ja yhdenvertaisuusperiaatetta. Heidän mielestään on kyseenalaista, että tummaihoisille myönnetään yhdenvertaiset oikeudet, ja perustuslaki taas on heidän vaatimiensa ”maahanmuuttopolitiikan uudistusten” tiellä.

Länsivastaisuus, venäläisyysmyytti ja suomettuminen

Sekä vasemmistolaisesta että äärioikeistolaisesta venäläismielisyydestä vie suora tie mystisen venäläisyyden ihailuun. Sellaista on viime aikoina ollut havaittavissa taiteilija- ja älykköpiireissä, lähinnä jälkiturkkalaisten teatteri-ihmisten keskuudessa. Turkkalaisuudella tietysti on omat yhtäläisyytensä sekä äärioikeistolaisuuteen että äärivasemmistolaisuuteen: Jouko Turkkaa itseään ympäröi aikoinaan jota kuinkin äärioikeistolaisista diktaattoreista muistuttava johtajakultti, mutta johtaja itse oli julistuksellisesti vasemmistolainen – luullakseni kuitenkin vain siksi, että häntä muovanneella aikakaudella vasemmistolaiseksi julistautuminen oli sovinnainen tapa ilmentää näyttelijältä ja taiteilijalta odotettavaa tulipäistä kiihkeyttä poliittisella tasolla. Toisena aikana tarkalleen sama mentaliteetti olisi varmaankin ilmennyt äärioikeistolaisuutena ja raivonationalismina.

Mystinen russofilia liittyy laajempaan länsivastaiseen asennekokonaisuuteen. Sen merkittävin motivaattori tuntuu olevan vihamielisyys kristillisyyttä, ennen muuta luterilaista kristillisyyttä kohtaan, joka esitetään syynä suomalaisten neuroottisuuteen ja ahdistuneisuuteen. Jo 1980-luvulla yksi latteimmista asioista, mitä tyypillinen kansakunnan kaapin päälle pompahtanut nuorehko teatteripelle saattoi sanoa, olivat sanat Lutherin syytä tämä ahdistus. En edes muista, sanoiko tämän (jonkin aikakauslehden kannessa) Turkka, Jussi Parviainen vai joku muu saman porukan edustaja, mutta jo silloin tämä heitto oli puuduttavan ennalta-arvattava klisee.

Siihen aikaan tällä latteudella ei tietenkään ollut minkäänlaista poliittista, saati sitten ulkopoliittista relevanssia, mutta hämmentävää kyllä sen ympärille tuntuu sittemmin kasvaneen kokonainen myyttijärjestelmä, ellei aaterakennelma. Kalevala-elokuvan tekijä Jari Halonen – vanha Jumalan teatterin mies – on sekä elokuvassa että kirjoittelussaan ilmentänyt tätä ideologiaa näkemällä ruotsalaiset, suomenruotsalaiset ja Ruotsin suomalaisten vihollisina, jotka ovat kiskoneet kansakuntamme juuriltaan. Tässä maailmankuvassa pelastajan osa kuuluu Venäjälle, joka edustaa ruotsalaistumista ja kristinuskoa edeltävää alkusuomalaista šamanismia.

En ole hirveän hämmästynyt siitä, että teatterimenneisyyttä on myös Janus Putkosella, joka aikoinaan jätti näyttämöt siirtyäkseen nettiin luomaan ”vaihtoehtoisia uutisia”. Nyttemmin hän on tunnetusti hakeutunut vielä dramaattisempiin paikkoihin keskelle Itä-Ukrainan räiskettä, missä hänellä ilmeisesti on oikean virkamiehen asema toisessa Venäjän tuella luoduista leikkitasavalloista, vaikkei hän tiettävästi osaa edes venäjää.

Nyt en edes vaivaudu keskittymään siihen, miten naurettavaa on nostaa alkusuomalaisen esikristillisen šamanismin esikuvamaaksi juuri Venäjä, jossa vähemmistökansoja – varsinkin suomalaisugrilaisia, eritoten jonkinlaisen pakanauskonnon nykypäivään asti säilyttäneitä mareja – vainotaan ankarasti ja jossa kaikenlainen sorto motivoidaan ja oikeutetaan juuri kristillisellä (ortodoksisella) uskonnolla. Oleellisempaa on, että suomalaiseen nationalismiin on jo kauan kuulunut epähistoriallinen ja virheellinen käsitys ruotsalaisesta sorrosta, josta Venäjä muka vapautti meidät.

On totta, että Venäjä antoi Suomen suuriruhtinaskunnan pitää erilliset lait ja hallintokoneiston sen jälkeen kun maamme liitettiin tsaarin valtakuntaan. Mutta oliko tämä todellakin sellaista huikaisevaa reiluutta, jolla Suomi ”nostettiin kansakunnaksi kansakuntien joukkoon”? Ajatus tuntuu hieman epäloogiselta, sillä se oma laki, jonka Suomi sai säilyttää voimassa, oli juuri Ruotsin laki, siis se sama sortoruoska, jolla kamala kunkku oli Tukholmasta päin meitä huitonut.

Suomalainen kansallismielinen historiamyytti esittää Venäjän mielellään myös suomen kielen asian ajajana syyttäen avoimesti tai peitellysti Ruotsia kansankielen vainoamisesta ja pakkoruotsinkielistämisestä. Tämäkin on epäoikeudenmukaista Ruotsia kohtaan. Ruotsin kuninkaat kääntyivät suomenkielisten alamaistensa puoleen suomeksi käännetyin käskykirjein, ja Ruotsin vallan viimeisellä vuosisadalla saatiin aikaan myös suomenkielinen versio Ruotsin valtakunnan laista umpisuomalaisten lautamiesten tarpeisiin. Siellä, missä oikeaa kielisortoa harjoitettiin, tällainen ei olisi tullut kysymykseenkään – esimerkiksi englantilaisvallan aikaisessa Irlannissa jo käräjien istuminen vainotulla vähemmistökielellä olisi ollut järjetön ajatus. Toki Ruotsissa siirryttiin Suomen menettämisen myötä hyvinkin kielteiseen politiikkaan omalle puolelle rajaa jääneen tornionjokisen suomalaisvähemmistön kieltä kohtaan, mutta tämä oli seurausta Suomen siirtymisestä Venäjän hallintaan – suomesta oli tullut vihollismaan kieli ja epälojaaliuden merkki, jollainen se varmasti ei olisi ollut, jos Suomi olisi 1800-luvulla pysynyt Ruotsin osana.

Kyseinen vihollismaa taas käytti suomen kieltä Suomen suuriruhtinaskunnan etäyttämiseen vanhasta emämaasta. Minun peruskouluaikaiset historian oppikirjani eivät olleet mitään Pirkkalan monisteita, vaan tunnetun kovan linjan oikeistolaisen Kai R. Lehtosen kynästä peräisin, mutta nekään eivät suorastaan kyseenalaistaneet naiivia näkemystä Venäjän keisarista poikkeuksellisen reiluna isäntänä nimenomaan kielipolitiikan osalta. Nykyään on sentään jo mahdollista myöntää, että tsaarin valtakunnan anteliaisuus kielikysymyksissä oli ennen kaikkea taktikointia. Sitä ei sentään ole vielä taidettu uskaltaa historioitsijapiireissäkään kysyä, missä määrin koko fennomaaninen liike ja suomenkielisyysnationalismi oli tsaarin propagandatehtaiden ja salaisten palvelujen luomus – ja missä määrin suomalaisuusliikkeen onnistuminen oli Suomen ja suomalaisten vapaudelle tappio irrottaessaan meidät Pohjoismaista ja kytkiessään kohtalomme Venäjään.

Siksi ei olekaan ollenkaan vaikeaa ymmärtää, että niin äärioikeistolaisten uusnationalistien kuin myöhäisturkkalaisen teatteriväen keskuudessa rehottaa nykyisin venäläismielisyys. Suomalaisessa kansallismielisessä perinteessä on oma venäläismyönteinen (tai Venäjälle kiitollinen) juonteensa, mikä vain pääsee unohtumaan, kun suomalaisten kamalaa ryssänvihaa ovat niin viestimet kuin ”vastuuntuntoiset” älykötkin rituaalisesti paheksuneet jo vuosikymmenten ajan, tietenkin teennäisestä katumuksesta rintoihin lyöden.

Toki sekä äärioikeiston että taiteilijoiden Venäjä-ihastuksen takana on muutakin. Nykyinen äärioikeistomme edustaa pääosin uutta sukupolvea ja uutta mobilisaatiota. Sille ”vanhat hyvät ajat” ovat käytännössä Kekkosen aikoja, eivätkä voisi muita ollakaan, sillä Kekkonen valittiin presidentiksi ensimmäisen kerran kuusikymmentä vuotta sitten – Kekkosta edeltävästä ajasta käytännöllisesti katsoen kellään ei ole omia muistikuvia. Äärioikeiston kärjessä vaikuttavat ideologit voivat olla hyvinkin puhdasverisiä vanhan koulukunnan uusnatseja ja fasisteja, joille myös Kekkonen oli punikki ja vihollinen, mutta äärioikeiston sittemmät kärryillehyppääjät ja perässähiihtäjät – harhaanjohdettujen suuret laumat – muistavat Kekkosen ajan sillä tavalla kultareunaisena kuin idyllinen lapsuus aina muistetaan.

Minä kuulun juuri siihen sukupolveen, joka syntyi ja kasvoi ainakin murrosikään Kekkosen ajalla eikä kyseenalaistanut olevia oloja. Lisäksi isoisäni, joka oli Maalaisliiton kansanedustaja sotavuosina, kannatti ankarasta neuvostovastaisuudestaan huolimatta (tai ehkä jopa sen takia!) Kekkosen idänpolitiikkaa varsin lämpimästi, pragmaattisin asiaperustein toki. Suomessa esiintyi tuolloin kekkosmielistä isänmaallisuutta ja nationalismiakin. Sellainen asenne perustui ajatukseen, että suomettunut asemamme ilmensi itsenäisyyttä ja kansallista omapäisyyttä sekä suhteessa Neuvostoliittoon että Yhdysvaltoihin.

Kekkoslaisuuden muistumia ilmenee jopa yksiselitteisesti äärioikeistolaisten populistien puheessa: muuan perussuomalaisten yrittäjäsiiven edustajana profiloitunut poliitikko antoi eräässä kansanedustaja-aikaisessa blogipuheenvuorossaan ymmärtää pitävänsä entistä vahvempaa YK:ta varteenotettavana vaihtoehtona EU:lle. Kuten eräs tuttavani irvaili, tämä ei ollut kovin hyvin linjassa perussuomalaisen nationalismin kanssa, koska vahvassa ja jäsenmaihin päätösvaltaa käyttävässä YK:ssa Suomen asioihin olisi sotkeutumassa paljon enemmän ja paljon tummaihoisempia ulkomaalaisia kuin EU:ssa konsanaan. Mutta juuri vankkumaton luottamus YK:hon ja sen perusideaan kansakuntien yhteistyöelimenä oli yksi Kekkosen ajan aatteellisia tukipilareita, ja sieltä se päätyi myös perussuomalaisen yrittäjän kirjoitteluun.

Kekkosen ajan haikailu sopii yhteen nykyisen äärioikeistolaisuuden kanssa siksikin, että Suomen rajat olivat vanhoina YYA-aikoina aika lailla kiinni äärioikeiston vihaamilta humanitäärisiltä maahanmuuttajilta. Tähän oli tunnetusti ensisijaisena syynä loikkarien luovutussopimus Neuvostoliiton kanssa: neuvostopakolainen, joka jäi kiinni Suomessa, palautettiin kotimaansa salaisen palvelun armoille – Kekkosen sanamuodon mukaan turvapaikan antaminen heikäläisille olisi ollut ”armon myöntämistä Suomen selkänahasta”. Tämä oli kuitenkin länsisuhteiden kannalta noloa, jolloin päädyttiin hyvin suomalaiseen ”puolueettomuusratkaisuun”: humanitaarista maahanmuuttoa – tai maahanmuuttoa ylipäätään – ei lähtökohtaisesti otettu vastaan mistään. Chileläiset pakolaiset pääsivät maahan yksittäisen diplomaatin omavaltaisella päätöksellä; vietnamilaisten venepakolaisten vastaanottaminen 1970-luvun lopussa oli hyvän tahdon ele akuutin humanitaarisen kriisin aikana.

Nykynäkökulmasta hupaisaa on, että vietnamilaiset venepakolaiset herättivät epäluuloja lähinnä silloisessa laitavasemmistossa, koska he pakenivat kommunistista hallitusta. Vasemmistolaisissa sanomalehtipuheenvuoroissa vietnamilaisia luonnehdittiin ”oikeisto-opportunisteiksi”, mikä taisi olla käytännössä silloinen ilmaus nykyiselle ”elintasopakolaiselle”. Sitä vastoin monet oikeistolaiset tai sotilastaustaiset henkilöt auttoivat vietnamilaisia sopeutumaan suomalaiseen yhteiskuntaan tavalla, joka nykyään toisi asianomaiselle äärivasemmistolaisen hyysärin maineen.

Vietnamilaisilla oli aivan samanlaisia ongelmia Suomeen sopeutumisessa kuin nyttemmin muslimipakolaisilla: nuoret miehet saattoivat ajautua rikollisuuteen, ja tunnetaanpa Turusta vietnamilaissällien tekemä 12-vuotiaan tytön ryhmäraiskauskin – silloinen lehdistö tosin tunsi vastuunsa eikä raportoinut raiskaajien kansallisuutta, vaan kutsui heitä ainoastaan maahanmuuttajiksi tai pakolaisiksi. Nykyään äärioikeistomme pitää vietnamilaisia tietenkin täysin kotoutuneena kansanryhmänä eikä koe heitä seksuaaliseksi uhaksi: vietnamilaisten naisten ajatellaan olevan sukupuolisesti tarjolla suomalaisille miehille, koska monien äärioikeistolaisten mielikuva itäaasialaisesta naisesta perustuu bordelliturismista saaduille nautinnollisille kokemuksille; itäaasialaiset miehet taas nähdään pieninä ja hintelinä olentoina, joiden ei tarvitse pelätä ”vievän naisiamme”.

Kun maahanmuuttovastainen äärioikeisto kaipailee vanhojen hyvien aikojen lintukotoon, jolloin Suomeen ei saanut tulla paljon mistään ja vieraiden maiden kansalaisia karkotettiin hyvinkin vähäpätöisten, uhrittomien rikosten takia, se kaipaa siis Neuvostoliiton aikaan, jolloin tiukka maahanmuuttopolitiikka oli pitkälti myönnytys vahvalle itänaapurille. Toisin sanoen sille on luonnollista toivoa, että itänaapuri taas vahvistuisi kovapintaisen johtajansa ankarien otteiden ansiosta.

Ammattisotilaat ja suomettuminen

Nykyään Natolla on ammattisotilaiden riveissä vankka kannattajakuntansa, mutta ei pidä ajatella, että tämä olisi mitenkään itsestään selvää. Itsenäinen puolustus isänmaallisena itseisarvona tuntuu elähdyttäneen esimerkiksi Wolf H. Halstia, yhtä Suomen tunnetuimmista ja tuotteliaimmista sotilastaustaisista kynämiehistä, jonka henkiseksi testamentiksi jälkimaailmalle jäänyt teos Euroopan kriisi 1987 ansaitsee huomiota siksikin, että 80-luvun tyypillisenä pasifistinuorukaisena jouduin jo tunnustamaan minulla olleen enemmän yhteistä Halstin kanssa kuin olin ennen kirjaan perehtymistä arvannutkaan.

Halsti ei tietenkään hyväksynyt siviilipalvelusta Suomessa, ja rauhanliikettä hän kutsui ”defaitistiseksi”, ts. tappiomielialaa lietsovaksi; mutta esimerkiksi silloisen Länsi-Saksan aseistakieltäytymiselle hän näki asiallisia ja vakavasti otettavia syitä. Halstin näkemys oli, että asevelvollisen tuli kokea taistelevansa isänmaansa puolesta. Koska Suomi oli puolueeton maa, jonka armeija oli yksinomaan puolustuksellinen, suomalaisella asevelvollisella ei ollut asiallisia syitä kieltäytyä aseista. Sitä vastoin Nato-maiden sotilaiden moraalinen tilanne ei ollut ollenkaan näin selvä.

80-luvulla, Ronald Reaganin aikana, USA-vastainen rauhanliike ei vahvistunut ainoastaan neuvostoliittolaisesta propagandayllytyksestä – vaikka sillä olikin vaikutuksensa, huomattava osa rauhanliikkeestä otti avoimesti etäisyyttä Neuvostoliiton totalitarismista. (Muistan itse asiassa Rauhanpuolustajien aika ajoin harrastaneen uhriutuvaa itsesääli-itkua siitä, kuinka pahoja heitä kohtaan oltiin sadankomitealaisessa rauhanliikkeessä, joka ei tosiaankaan siihen aikaan ollut neuvostomielinen.) Olennainen tekijä oli se, että USA:n ei koettu enää puolustavan Länsi-Eurooppaa Neuvostoliiton uhalta, vaan istuvan eurooppalaisten housuilla ydinsodan tuleen.

Halsti näki esimerkiksi länsisaksalaisen pasifismin johtuvan juuri tästä: Saksalla tuntui Reaganin aikaisen USA:n suunnitelmissa olevan ainoastaan radioaktiiviseksi ei-kenenkään-maaksi pommitettavan puskurivaltion rooli. Tällaisia asenteita ilmaistiin silloin avoimesti ja röyhkeästi: esimerkiksi neutronipommin keksijä Samuel Cohen antoi ylimielisyyttä uhkuvia haastatteluja, joissa hän korosti, että seuraava sota joka tapauksessa käytäisiin Euroopassa, koska ”teillä eurooppalaisilla nyt vain on niin huono säkä”. Tämä tietysti antoi propaganda-aseita suoraan Neuvostoliiton käsiin, ja rauhanliikkeenkin voimistumisessa oli kyse pitkälti siitä, että Yhdysvallat näyttäytyi pelkästään omaa etuaan ajavana imperialistina, jolle länsieurooppalaisilla liittolaisillakin oli vain välinearvo. Tällaisessa tilanteessa Halstillakin riitti ymmärtämystä rauhanliikkeen defaitisteja kohtaan.

Halstin kirjassa Euroopan kriisi ratkeaa rauhanomaisesti, lähes utooppisella tavalla: itse asiassa kirjan loppusivujen tunnelma on häiritsevän pasifistitätimäinen, vallankin kun kirjoittaja kumminkin on sotiimme osallistunut ammattisotilas. Kirjoittajan kuvaama jännityksen laukeamisen jälkeisen uuden rauhan maailma oli toki nuoren tulevan sivarin näkökulmasta hiukan huvittava, koska Halstille se oli ennen kaikkea maailma, jossa nuori saksalainen meni mukisematta armeijaan kokien sen velvollisuutenaan konkreettista isänmaata kohtaan – hänhän ei enää palvellut vierasta sotilasliittoa.

Halstia vielä parempi esimerkki kekkoslaisen ulkopoliittisen oikeaoppisuuden valtavirtaistumisesta sotilaspiireissä on toki Yrjö Keinonen. Keinonen oli ilmeisesti hyvinkin pätevä ja osaava ammattisotilas, joka kuitenkin omista syistään joutui napit vastakkain monien kollegojen kanssa. Puolustusvoimain komentajana Keinonen osallistui Suomen modernisointiin samassa hengessä, jossa sitä toteutettiin koko yhteiskunnassa. Tämä tarkoitti, että hän suoritti useita myöhemminkin voimaan jääneitä uudistuksia, joiden luonne itsessään ei ollut poliittinen, mutta profiloitui samanaikaisesti Neuvostoliiton ystävänä.

Keinosen kerrotaan esimerkiksi ottaneen vastaan kommunistipomo Aarne Saarisen ja neuvostosuurlähettiläs Nikolai Kovaljovin ja antaneen siinä yhteydessä niin kritiikitöntä suitsutusta itänaapurin yhteiskuntajärjestelmälle, että Saarinen – jonka näkemys Neuvostoliitosta tunnetusti oli melko realistinen ja kriittinen – huolestui asiasta. Tässä oli ilmeisesti kyse kenraalin kömpelöstä yrityksestä harjoittaa YYA-henkistä diplomatiaa, mutta nykynäkökulmasta Keinonen näyttäytyy toki tuon tapauksen perusteella varsin epäilyttävässä valossa.

Sekä Keinonen että Halsti ovat kuitenkin omalla tavallaan esimerkkejä siitä, että sotalaitoksemmekin piirissä neuvostosuuntaan kallistuneella puolueettomuuspolitiikalla on ollut merkittävää ja mahdollisesti hyvinkin aiota kannatusta. Kekkoslaisuus on suomalaisuudessa syvemmällä kuin tahtoisimmekaan, ja siinä ei ole kyse (enää) vain neuvostopropagandan jälkivaikutuksista, vaan myös eräänlaisesta sisäistetystä herruudesta.

Siksi ei pidä ollenkaan yllättyä siitä, että esimerkiksi Vastavalkean kaltaisilla Venäjän asiaa ajavilla propagandasivustoilla esiintyy myös ammattiupseereja. He edustavat suuntausta, joka Kekkosen aikana oli ilmeisesti hyvinkin levinnyt puolustusvoimien upseeristossa. Lisäksi on syytä muistuttaa, että Venäjän uudella taantumuksellisella idealla on houkutuksensa heihinkin.

Suomessa ei aikoihin ole ollut varsinaisia isänmaallisia intellektuelleja, jotka olisivat pyrkineet muotoilemaan, mitä suomalainen isänmaallisuus ja maanpuolustushenki voisivat 2000-luvulla olla. Suomessa ei ole Paavo Haavikon jälkeen ollut puoluerajojen yli laajaa arvovaltaa nauttivaa ajattelijaa sanomassa suoraan, että esimerkiksi homoseksuaalien oikeudet ovat osa sitä vapaata Suomea, jota pitää puolustaa, tarvittaessa asein. Isänmaallisuuden päivittämisestä nykyaikaan ei ole ollut laajaa keskustelua tältä pohjalta, eikä sitä tulekaan nyt kun (pitkälti Venäjän ohjailema) radikaali äärioikeisto on karkottanut julkisuudesta kaikki omastaan poikkeavat tulkinnat isänmaallisuuden käsitteestä. Kun Venäjä nyt julistaa, että länsi on homoseksuaalisuuden sallimisessaan ja pasifismissaan heikko ja naismainen, myös tietty osa ammattiupseereista – toivottavasti lähinnä evp-upseereista – on valmis uskomaan tähän ja liittymään Venäjän propagandasivustojen taustavoimiin.

Monelle ”isänmaallisuus” tarkoittaa poikkeavien ryhmien oikeuksien vastustamista. Tämä toki on ymmärrettävääkin, sillä esimerkiksi homojen oikeuksia on ollut ajamassa sama vasemmisto, joka on myös kannattanut aseistakieltäytymistä ja vastustanut armeijaa sinänsä. Mutta isänmaallisuuden määritelmä on lähtenyt karkuteille, jos kaikkein korkeimpana isänmaallisuuden muotona pidetään liittoutumista Venäjän kanssa Suomen itsenäisyyttä, vapautta ja länsimaisuutta vastaan.

Tämä selittääkin, miksi Venäjän propagandatehtaiden palvelukseen on ilmoittautunut kovina oikeistolaisina profiloituneita upseereita. Omassa nuoruudessani yksi tärkeimpiä syitä aseistakieltäytymiseen oli käsitys, että armeija oli sama kuin nämä upseerit, ja nämä upseerit vaikuttivat monellakin tapaa yksilön oikeuksien vihollisilta. Nyt minä kannatan aseellista maanpuolustusta – samasta syystä kuin nuorena sällinä vastustin sitä; ja herrat upseerit haluavat taas haluavat antautua Venäjän ylivoimalle, jotta Venäjä veisi meiltä heidän vihaamansa yksilönvapaudet.

Tai kukaties he eivät suinkaan halua antautua Venäjälle. He vastustavat Natoa siksi, että Nato-jäsenyyden suojassa yksilönvapaudet ja liberaali demokratia on mahdollista säilyttää. Sitä vastoin he tietävät, että uskottava itsenäinen puolustus ilman Natoa merkitsee joka tapauksessa liberaalin demokratian tuhoa. Joko liu'utaan Venäjän vaikutuspiiriin – ja Venäjä pitää länsimaisen demokratian olemassaoloa sinänsä uhkana omalle diktatuurijärjestelmälleen, jolloin se ei tietenkään voi suvaita liberaalia demokraattista Suomea omassa huomassaan – tai sitten yritetään oikeasti luoda Suomelle uskottava itsenäinen puolustus, joka merkitsisi tosiasiassa maan militarisointia länsimaisen demokratian kanssa yhteensopimattomalla tavalla.

Vaalimuistio - Valmemorandumet

Paljoa vaaleista ei voi sanoa, mutta jos nyt pari sanaa:

Det är inte mycket man kan säga om valet, men här är ett par ord:

* Istuva presidentti voitti odotettua murskaavammin. Suomalaiset pelkäävät tulevaa aikaa ja haluavat vakautta.

Den sittande presidenten segrade mera överlägset än man förväntade sig. Finnarna är rädda för framtiden och vill ha stabilitet.

* Vasemmistoliitolla ei ole mennyt viime aikoina mitenkään huonosti, mutta Merja Kyllönen oli ehdokkaana surkea rimanalitus. Puolue olisi voinut valita hänen sijastaan esimerkiksi Veronika Honkasalon. Junttirempseys yhdistyneenä suoraan Kekkosen kauden koipussista kaivettuun ulkopolitiikkaan antoi puolueesta aivan säälittävän kuvan.

Vänsterförbundet har haft sina framgångar på sistone, men Merja Kyllönen var en urusel kandidat. Partiet kunde i stället ha valt Veronika Honkasalo. Lantsaraktig hurtfriskhet parad med utrikespolitik från vsb-museet fick partiet att framstå i en alldeles eländig dager.


* Rikollispuolue pelasi tapansa mukaan epäreilua peliä yrittämällä huijata Vasemmistoliiton äänestäjät kirjoittamaan äänestyslippuihinsa asiattomuuksia. Se joka ei osaa eikä kykene, yrittää kampittaa vastustajaa, niinhän se aina menee. Valitettavasti rikoslain neljännestätoista luvusta (se käsittelee vaalirikoksia ja rikoksia poliittisia toimintaoikeuksia vastaan) ei mielestäni oikein löydy pykälää tämän tuomitsemiseen, mutta ehkä oikeat lainoppineet ovat toista mieltä. Siksi asiasta tarvittaisiin rikostutkinta.

Kriminalpartiet spelade smutsigt, som det anstår det, genom att försöka dupera Vänsterförbundets väljare till att skriva osakligheter på röstsedeln. Den som ingenting kan och ingenting förstår försöker alltid sätta krokben för motståndaren. Dessvärre förefaller det att det inte finns lämpliga paragrafer i strafflagens fjortonde kapitel (brott mot politiska rättigheter) för att döma de skyldiga, men jag är ju ingen jurist, så det kanske behövs en riktig rannsakning.

* Rikolliset ilmeisesti tuudittautuivat oikeasti kuvitelmaan, että Huhtasaarella olisi jotain mahdollisuuksia, vielä senkin jälkeen kun Paavo Väyrynen tuli syömään heidän kakustaan. Nyt kun vaaleissa odotettavasti tuli turpaan, rikolliset ovat villiintyneet syyttämään salaliittoja vaalituloksen vääristelystä. Myös väkivaltainen äärioikeistolainen terrori on mahdollista, koska rikolliset ovat menettäneet vähänkin luottamuksensa poliittiseen järjestelmään.

Brottslingarna invaggade sig tydligen i en föreställning om att Laura Huhtasaari hade chanser, och det faktumet att Paavo Väyrynen kom och lade sina nät i samma fiskevatten kunde inte rubba på deras fantasivärld. Vid valurnorna led brottslingarna givetvis ett väldigt nederlag, men detta kunde de bara tolka som valfusk. Brottslingarna har sålunda förlorat det lilla förtroende de hade till det politiska systemet, vilket kan leda till våld och högerextremistisk terror.

* Nils Torvaldsin vähäinen menestys on seurausta Venäjän ruotsin kielen vastaisesta propagandasta sekä tietysti järjettömästä Nato-vihasta, jota niin vasemmalta, äärioikealta kuin keskustastakin on lietsottu Kremlin ohjeiden mukaan. Upseerikunta sitä vastoin äänesti Torvaldsia, kuten isänmaallista olikin. Taas kerran tuntuu siltä, että järkevä sotilasjuntta olisi varteenotettava vaihtoehto nykymenolle.

Att Nils Torvalds inte hade någon framgång är en följd av Rysslands svenskfientliga propaganda och av det vanvettiga Natohat som både vänstern, centern och extremhögern uppviglat folk till, enligt order från Kreml. Officerskåren röstade visserligen på Torvalds, som fosterländskt är. Igen har jag känslan att en försiktig och förnuftig militärjunta vore ett bättre alternativ än vad vi i dag har.

* Paavo Väyrynen osoitti taas kerran olevansa sekä suuruudenhullu että periaatteeton. Ei mitään uutta auringon alla.

Paavo Väyrynen bevisade än en gång att han både lider av storhetsvansinne och saknar principer. Inget nytt under solen alltså.

* Tuula Haatainen on tyypillinen demarinainen myönteisessäkin mielessä, mutta mitään erityisen profiloitunutta kampanjaa hän ei tehnyt. 

Tuula Haatainen är en typisk socialdemokratisk kvinna, även i positiv bemärkelse, men hon profilerade sig inte på något särskilt sätt.

* Ai, oliko kepulla joku muukin ehdokas kuin Väyrynen? En edes huomannut.

Va, hade centern någon annan kandidat än Väyrynen? Det märkte jag inte ens.

* Jussi Halla-aho julisti vaalien todistaneen, että Suomessa on kaksipuoluejärjestelmä: persut vastaan kaikki muut. Hän on oikeassa: Suomessa on ne puolueet, jotka demokraattisin keinoin pyrkivät edistämään eri yhteiskuntaryhmien asiaa, ja sitten Suomessa on persut, jotka pyrkivät tuhoamaan demokratian ja oikeusvaltion ja silkkaa ilkeyttään tekemään Suomesta rikollisten ja roskaväen hallitseman persläven.

Jussi Halla-aho förklarade att Finland har tvåpartisystem: sannfinnarna mot alla andra. Han har rätt: Finland har en del partier som demokratiskt försöker främja olika gruppers intressen i samhället, och sen finns det sannfinnarna, som strävar till att avskaffa demokratin och rättsstaten och av ren elakhet göra Finland till en rövhåla där det är de kriminella och pöbeln som styr och ställer.

* Kommunistipuolue koetti koota rivejä Paavo Väyrysen taakse, mutta osalle puolueesta Väyrysen kannattajakunnan venäläistyylinen rasismi ja antisemitismi oli liikaa. Ilmeisesti puolue hajosi siihen, mutta sehän ei ole ensimmäinen kerta kun kommunistipuolue lisääntyy jakautumalla.

Kommunistpartiet försökte samla sina led bakom Paavo Väyrynen, men för en del av partiet var den ryskinspirerade rasismen och antisemitismen i Väyrynens stödtrupper för mycket. Detta ledde tydligen till partisplittring, men det är väl inget nytt för kommunisterna.

Kuinka persut valehtelevat - Hur sannfinnarna ljuger

Persujen ja muun äärioikeistolaisen roskaväen lempiväite on, että Suomessa on muka Euroopan sallivin turvapaikkapolitiikka. Tämä on valetta, on aina ollut.

Sannfinnarna och högerextrem pöbel överhuvudtaget brukar påstå att Finland har Europas minst restriktiva asylpolitik. Det här är lögn och förbannad dikt, och har alltid varit det.

Hyväksyttyjä turvapaikkahakemuksia/Godkända asylansökningar (lähde/källa http://ec.europa.eu/eurostat/documents/6049358/7005580/Asylum+Quarterly+Report+Q4+2016.pdf/21d16653-033e-459a-948c-d4db4a246618 ):

Malta (Repubblika ta' Malta) 84 %
Liettua/Litauen (Lietuvos Respublika) 83 %
Slovenia/Slovenien (Republika Slovenija) 77 %
Ruotsi/Sverige (Konungariket Sverige) 76 %
Latvia/Lettland (Latvijas Republika) 75 %
Romania/Rumänien (România) 74 %
Itävalta/Österrike (Republik Österreich) 71 %
Saksa/Tyskland (Bundesrepublik Deutschland) 67 %
Kypros/Cypern (Κυπριακή Δημοκρατία) 65 %
Luxemburg (Groussherzogtum Lëtzebuerg) 64 %
Slovakia/Slovakien (Slovenská republika) 61 %
Viro/Estland (Eesti vabariik) 56 %
Belgia/Belgien (Koninkrijk België/Royaume de Belgique/Königreich Belgien) 54 %
Portugali/Portugal (República Portuguesa) 50 %
Alankomaat/Nederländerna (Koninkrijk der Nederlanden) 47 %
Tanska/Danmark (Kongeriget Danmark) 46 %
Italia/Italien 45 % (Repubblica Italiana)
Espanja/Spanien (Reino de España/Regne d'Espanya/Espainiako Erresuma) 41 %
Kroatia/Kroatien (Republika Hrvatska) 39 %
Ranska/Frankrike (République française) 36 %
Bulgaria/Bulgarien (Република България) 36 %
Iso-Britannia/Storbritannien (United Kingdom of Great Britain and Northern Ireland/Teyrnas Unedig Prydain Fawr a Gogledd Iwerddon/Rìoghachd Aonaichte Bhreatainn is Èireann a Tuath) 34 %
Suomi/Finland (Suomen tasavalta/Republiken Finland/Suoma dásseváldi) 34 %
Kreikka/Grekland (Ελληνική Δημοκρατία) 31%
Irlanti/Irland (Poblacht na hÉireann/Republic of Ireland) 22 %
Tšekin tasav./Tjeckien (Česká republika) 23 %
Puola/Polen (Rzeczpospolita Polska) 14 %
Unkari/Ungern (Magyarország) 3 %

Naistenvuoro - Kvinnopasset

Jyväskylässä äärioikeistolaiset lähtivät ottamaan liikkuvaa kuvaa uimahallin naistenvuorosta. Tämä liittyi hämärästi muslimeihin, lähinnä sillä tavalla että maahanmuuttokriitikot ovat julistaneet liikuntapaikkojen naistenvuorot musliminaisten erityiskohteluksi ja kokevat velvollisuudekseen myös paljastaa tämän koko maailmalle. Luonnollisesti kuvaajapojat joutuivat poliisien uimahallista ulos saattamiksi, mikä tietenkin maahanmuuttokriittisillä nettifoorumeilla koetaan taas kerran hirveänä mielipidevainona.

I Jyväskylä gav sig ett högerextremt gäng till simhallen för att spela in rörligt bildmaterial under kvinnopasset. Det här stod på något mycket dunkelt sätt i sammanhang med muslimer, snarast därigenom att invandringskritikerna förklarat kvinnopassen på motionsplatser vara särbehandling för muslimer, vilket de ser som sin plikt att avslöja för hela världen. Naturligtvis fick kameragossarna poliseskort ut ur simhallen, vilket på invandringskritiska diskussionsfora snart kommer att utmålas som hemsk förföljelse av oliktänkare.

Useimmat Facebook-kaverini tyytyivät irvailemaan "isänmaalliselle maahanmuuttokritiikille" pelkkänä tekosyynä tirkistellä vähäpukuisia naisia. Yksi jos toinenkin muistutti Kalle-lehden lukijan jutuista, joissa joku Pertsa tai muu Kilu soluttautuu uimahallin naistenosastolle ja kohtaa siellä kauniin ja seksuaalisesti estottoman nakutytön. Itsehän olen sitä mieltä, että tällainen vihjailu on sopimatonta, ja perustelenkin miksi.

De flesta av mina Facebookkompisar nöjde sig att skratta åt hur "fosterländsk invandringskritik" förfallit till ett rent svepskäl att idka voyeurism. En och annan påminde om läsarbrev i porrtidningar, där det är en vanlig fantasi att killen infiltrerar kvinnornas sida på simhallen, där han råkar en vacker och sexuellt ohämmad naken tjej. Jag för min del anser att det är opassande att komma med sådana här antydningar, och jag vill även framföra argument för min åsikt.

Asiat ovat näetsen niin, että äärioikeisto on täysin vieraantunut normaalista heteroseksuaalisuudesta, jonka piiriin nämä pukuhuonefantasiat pitää loppujen lopuksi laskea. Äärioikeistoon kuuluu lähinnä luontonsa kiistäviä homoseksuaaleja, joille omaksuttu identiteetti "heterona" on homoseksuaalista nautintoa tärkeämpi, sekä sadisteja, jotka kieriskelevät sadomasokistisissa fantasioissa esim. siitä, kuinka juutalaisneekerimuslimijättiläispygmi raiskaa vaalean suomalaistytön tai kuinka pakolaiset hukkuvat Välimeren aaltoihin. 

Saken förhåller sig så att extremhögern ingenting vet och ännu mindre bryr sig om normal heterosexualitet, som dessa fantasier om omklädningsrummet till syvende och sist beror på. Extremhögern befolkas mest av homosexuella som förnekar sin egen natur, eftersom den antagna identiteten som "heterosexuell" för dem är viktigare än homosexuell njutning, och av sadister som vältrar sig i fantasier om hur en judisk-negermuslimsk jättepygmé våldtar en blond finsk flicka eller hur flyktingar drunknar i Medelhavet.

Siispä äärioikeistolainen ihan oikeasti ei tajua, miksi hänen ei anneta valokuvailla ja filmailla naistenvuoron uimarinaisia. Hän ihan oikeasti ei kykene ymmärtämään, miksi hänellä ei saisi olla oikeutta kuvailla ventovieraita naisihmisiä nakupelleinä. Hän ei kykene selittämään sitä itselleen muuten kuin "islamisaationa", kun poliisi lyö hänet rautoihin ja vie pois paikalta.

Sålunda inser högerextremisten uppriktigt inte, varför han inte tillåts fotografera eller filma simmande kvinnor på kvinnopasset. Han förstår uppriktigt inte, varför han inte har rättighet att ta bilder på vilt främmande nakna kvinnor. När polisen slår honom i handklovar och bortför honom, kan han uppriktigt inte förklara det här med annat än "islamisering".

"Varför stödde polisen islamisering genom att bära hand på mig", undrar Marco de Wit, som fick den geniala idén att infiltrera kvinnopasset.

Vasemmistolaisen putinismin motiiveista - Om motiven bakom vänstersinnad putinism

Joustamattoman kapitalismivastainen tai USA-vastainen maailmanpolitiikan tulkitsemistapa. Periaatteessa vasemmistolaisista, jopa marxilaisista lähtökohdista käsin tulisi olla mahdollista pitää USA:n edustamaa kapitalismia edistyksellisempänä ja siis pienempänä pahana kuin Venäjän taantumuksellista diktatuuria. Vasemmistolaiseen maailmankuvaan kuuluu kuitenkin käsitys imperialistisesta maailmankapitalismista kaikkein pahimpana sortajana. Tämän salaliiton johdossa on tietenkin Yhdysvallat, johon suhtaudutaan näkemättä nyansseja ja jonka yhteiskuntaa tarkastellaan mahdollisimman neliskanttisen ja käsikirjasta kopsatun marxilaisen analyysin valossa. 

En inflexibelt antikapitalistisk eller antiamerikansk tolkningsram för världspolitiken. I princip kunde det vara möjligt att även ur en vänstersinnad, t o m marxistisk synvinkel se amerikansk kapitalism som någonting mera framstegsvänligt, och sålunda ett mindre ont, än den reaktionära diktaturen i Ryssland. Den vänstersinnade världsbilden går dock ut på att utmåla den imperialistiska världskapitalismen som världens värsta förtryckare. Den här konspirationen leds givetvis av Förenta Staterna, som betraktas på onyanserat sätt och vars samhälle observeras genom en fyrkantig och utantillpluggad marxistisk analys.

Seuraus tästä on, että Yhdysvallat nähdään eräänlaisena mafiapomona ja kapitalismi järjestäytyneenä rikollisuutena, kun taas Venäjä on ikään kuin yksittäinen myymälävaras, ja taisteltaessa maailman suurinta roistoa (kapitalismia) vastaan ei pidä haaskata aikaa myymälävarkaisiin. Sitä paitsi niin myymälävaras kuin Venäjä ilmentävät Yhdysvaltoja vihaavan vasemmistolaisen mielestä oikeutettua ja aiheellista, vaikkakin ehkä aatteellisesti naiivia ja alkeellista kapinallisuutta kapitalistista riistoa vastaan.

Följden är att Förenta Staterna uppfattas som en maffiaboss och kapitalismen som organiserad brottslighet, medan Ryssland bara framstår som en individuell snattare. Bekämpar man världens störste bov (kapitalismen) så slösar man inte tid på snattare. Dessutom står både snattaren och Ryssland i vänstermänniskans ögon för berättigat och motiverat, låt vara ideologiskt naivt och primitivt uppror mot kapitalistisk exploatering. 

Putinismin ymmärtäminen rasisminvastaisuudeksi. Vasemmisto haluaa mielellään vastustaa kaikenlaista ihonväriin ja etniseen taustaan perustuvaa syrjintää, ja hyvällä syyllä: viime kädessä rasismi on ristiriidassa jo porvarillisen demokratiankin periaatteiden kanssa. Venäläisiin kohdistuvaa syrjintää on olemassa, ja se on väärin: kyllä ihmisillä tulee olla oikeus vaikka puhua venäjää julkisella paikalla öykkäreiden häiritsemättä.

Putinism tolkas som antirasism. Vänstern vill gärna bekämpa allehanda diskriminering på grund av hudfärg och etnisk bakgrund, och det med goda skäl: när allt kommer omkring står rasism i oförsonlig konflikt med demokratiska (även borgerligt demokratiska) principer. Det finns även diskriminering mot ryssar, och det är fel: folk bör få t ex prata ryska på stan utan att trakasseras av råskinn.

Rasismia vastustava vasemmistolainen haluaa siis puolustaa sorrettua ja syrjittyä venäläistä suomalaisten junttien törkeyksiltä. Tämä on tiettyyn rajaan asti suotavaakin. Epäsuotavaksi se muuttuu siinä vaiheessa kun aletaan ymmärtää ja silittää myötäkarvaan myös Putinia ja Putinin diktatuuria, koska sen arvosteleminen mielletään rasismiksi.


En vänstermänniska som vill bekämpa rasism vill sålunda ta den förtryckte och diskriminerade ryssen i försvar mot finska tölpar. Till en viss grad är det här helt önskvärt och tillrådligt. Mindre önskvärt blir det när man börjar visa förståelse för Putins diktatur och stryka den medhårs, eftersom man uppfattar det som rasism att alls kritisera den.

Sivumennen sanoen, Venäjällä ja venäläisten keskuudessa hyvinkin karkea rasismi on aika tavallista. Tähän on useitakin syitä, mutta näistä nostaisin erityisesti esille eräiden venäläisten siirtolaisten pyrkimyksen erottautua tummaihoisemmista maahanmuuttajaryhmistä korostamalla valkoihoisuuttaan "paremmuuden" merkkinä. Suomeen muuttaneiden venäläisten keskuudessa venäläisnationalismi tuntuu merkittävästi korreloivan rasismin kanssa. Tämä on yksi syistä, miksi pidän nykyistä rasismiaaltoa Venäjän ohjailemana.

Förresten vill jag här påpeka att mycket brutal rasism är vanligt i Ryssland och bland ryssar. Det finns flera skäl till det här, men helst skulle jag påpeka att vissa ryska invandrare särskilt vill framhäva att de är vita och sålunda bättre invandrare än de mörkhyade. Bland ryska invandrare i Finland förefaller rysk nationalism starkt korrelera med rasism, vilket är ett av skälen varför jag ser rysk styrning bakom den nuvarande rasistiska vågen.

Yksinkertainen provinsialismi. Vasemmisto esiintyy mielellään kansainvälisenä ja yleismaailmallisia etuja ajattelevana poliittisena suuntauksena, mutta esimerkiksi Merja Kyllösen ulkopoliittinen ajattelu on täysin sidoksissa hänen kotimaakuntaansa. Tämä johtuu siitä, että hän on enemmänkin kainuulainen kuin vasemmistolainen.

Ren provinsialism. Vänstern uppträder gärna som en politisk strömning med internationell orientering, inriktad på hela världens intressen, men t ex Merja Kyllönens utrikespolitiska tänkande är helt sammanflätat med hennes bakgrund i Kajanaland. Hon är snarare en kajanalänning än en vänstermänniska.

Äitini opetti joitakin vuosia ruotsia ja englantia kainuulaisille koululaisille, kun olin pikkupoika. Hänen aikanaan yya-sopimus ja kaikenlainen taloudellinen vuorovaikutus Neuvostoliiton kanssa olivat täydessä vauhdissa ja työläiset lauloivat lauluja siitä, kuinka Svetogorskista tai Kostamuksesta kohta taas tarjotaan töitä. Kainuussa Venäjä herättää muistoja työtilaisuuksista, jotka pitivät syrjäisiä kyläyhteisöjä elossa.

När jag var en liten gosse undervisade min mor kajanaländska skolbarn i svenska och engelska. På hennes tid var vsb-pakten och allehanda ekonomisk växelverkan med Sovjetunionen i full fart, och arbetare sjöng sånger om hur man snart får nytt arbete i Svetogorsk eller Kostamuksja. I Kajanaland väcker ordet Ryssland minnen om arbetstillfällen som höll avlägsna byar levande.

Kyllönen siis ajaa lähinnä kainuulaisten kyläyhteisöjen asiaa sellaisena kuin hän vanhasta muistista sen näkee eikä vaivaudu ajattelemaan maailmanpolitiikkaa sen syvemmälle (jollei sitten ajattele sitä USA-vastaisessa viitekehyksessä, joka tietysti selittää kaiken valmiiksi).

Kyllönen främjar alltså kajanaländska byars intressen som hon av gammalt minne föreställer sig dem och bryr sig inte om att betrakta världspolitiken i en bredare kontext (om hon alltså inte ser den i en antiamerikansk referensram som naturligtvis har färdiga förklaringar för allting).

Rasistinen ylimielisyys ja omahyväisyys. Ei ole tietenkään yksinomaan vasemmistolle tyypillistä puhua rasistisesti erilaisista kehittymättömiksi mielletyistä maista, mutta juuri vasemmistolta, joka on aina syystäkin arvostellut esimerkiksi kehitysmaiden ongelmien pelkistämistä älyttömien luonnonluomien välisiksi primitiivisiksi tabukonflikteiksi, tulisi odottaa jotain parempaa kuin moittimiltaan. Kuitenkin juuri vasemmistolaisten kirjoittajien näkee yhtenään esittävän Ukrainan etnisten ristiriitojen repimänä maana (eivät sentään kehtaa puhua heimoristiriidoista), jota Venäjällä on oikeus mennä rauhoittamaan.

Rasistisk förmätenhet och högfärd. Det är givetvis inte bara inom vänstern som man talar rasistiskt om vad man uppfattar som outvecklade länder, men det är precis av vänstern, som alltid kommit med berättigad kritik när någon annan reducerat problemen i u-länderna till primitiva tabukonflikter mellan förnuftslösa kreatur, man får vänta sig ett bättre tillvägagångssätt. Ändå är det precis vänstersinnade skribenter som ofta utmålar Ukraina som ett land sönderrivet av etniska motsättningar (tacka vet vi gud att de ändå inte täcks tala om stamkonflikter!) och Ryssland som en välkommen skilje- och fredsdomare. 

Samat tyypit ovat ensimmäisinä rääkymässä pilkkahuutoja, kun USA:n sotaseikkailuja muslimimaissa puolustellaan viittaamalla hyökkäyksen kohteiksi joutuneiden maiden etniseen hajanaisuuteen. Nämä rikkiviisaat ovat kyllä innokkaita valistamaan, että siinä taas käytetään sitä vanhaa kunnon "valkoisen miehen taakka" -argumenttia, jolla imperialismin raakuuksia aikoinaan oikeutettiin. Kumma kyllä sama argumentti menee monille vasemmistolaisille täydestä "venäläisen miehen taakkana".

Det är precis samma gäng som främst skriker burop när någon försvarar Förenta Staternas krigsäventyr i muslimska länder med en hänvisning till den etniska splittringen i landet ifråga. Dessa ljushuvuden upplyser oss genast om att det här är samma argument om "den vite mannens börda" som förr i världen användes till att motivera imperialistiska grymheter. Konstigt nog är många vänstermänniskor villiga att använda ett helt analogiskt argument om "den ryske mannens börda".

Yhtä lailla vasemmistolainen on valmis ymmärtämään Venäjän "legitiimejä turvallisuusetuja", samalla kun Yhdysvaltain huoli omien kansalaistensa turvallisuudesta (johon kieltämättä oli kaksoistornien kaatamisen jälkeen jonkin verran asiallista aihetta) leimataan taas kerran pilkaten imperialismin tekosyyksi huseerata ulkomailla. Venäjä ilmeisesti ei voi olla imperialistinen, eivätkä sen "legitiimit turvallisuusedut" voi olla imperialismin tekosyy - vai mitä?

På ett liknande sätt är många vänstermänniskor villiga att visa förståelse för Rysslands "legitima säkerhetsintressen", medan Förenta Staternas oro om dess medborgares säkerhet - oro som onekligen var sakligt motiverad när de två tornen väl fallit - framställs som ett svepskäl för imperialistiska utlandsäventyr. Ryssland kan tydligen inte vara imperialistiskt, och dess "legitima säkerhetsintressen" kan inte heller vara ett svepskäl för imperialistiska erövringar, eller?

Aika monet rasistiset mielipiteet saavat muuten alkunsa yrityksenä provosoida poliittista vastapuolta. Itse asiassa äärioikeiston rasismissakin on pitkälti kyse siitä, että saadaan kieroutunutta tyydytystä kun sanotaan "neekeri" ja vasemmistolaiset älähtävät. Vasemmalla taas esimerkiksi ukrainalaisten rasistinen mollaaminen tuntuu olevan samanlainen tapa hankkia perverssiä mielihyvää.

Många rasistiska åsikter börjar förresten som ett försök att provocera den politiske motståndaren. Även extremhögerns rasism beror till stor del på den perverterade njutning som man får när vänstern förargar sig över att man sagt "neger". Inom vänstern får man liknande njutning av att rasistiskt tala illa om ukrainarna. 

Rasistiseen ylimielisyyteen kuuluu tietysti myös vallan tunne ja sen aiheuttama nautinto. Vasemmistolainen, joka esimerkiksi sanoo: "Minusta krimiläisten on parempi olla Venäjän osana", pääsee olemaan voittajan puolella ja kokee hallitsevansa suurta joukkoa ihmisiä (Krimin asukkaita) lausuessaan mielipiteensä heidän kohtalostaan. Siinä siirtomaaherra, suuri valkoinen bwana, pääsee tietämään neekereitä paremmin, mitä heidän rauhaansa kuuluu.

Rasistisk högdragenhet handlar givetvis också om makt. Det är skönt att vara på samma sida med makten. När en vänstermänniska säger: "Jag tycker att krimborna har det bättre i Ryssland", får hon vara på samma sida med segraren och har känslan att härska över en stor skara människor (Krimbor) när hon uttrycker sin åsikt om deras öde. Det är som när en kolonialherre, en stor vit bwana, vet bättre än negrerna vad som är bäst för dem.

Kun valkoihoinen raiskaa lapsen, se on parempaa lapsenraiskaamista - En vit barnskändare är en bättre barnskändare

Mielenkiintoisia uutisia: itäeurooppalainen seksuaalirikollinen, urheiluvalmentaja, jolla on ollut vuosien pituinen seksisuhde valmennettavaan pikkutyttöön (suhde alkoi kun tyttö oli yksitoistavuotias ja loppui kun tämä oli viisitoistavuotias, oletettavasti siksi että tyttö alkoi saada naisen muotoja eikä enää houkuttanut pedofiiliä), pakeni Suomeen piileksimään, ja nyt Suomi ei halua luovuttaa häntä, koska hän on kuulemma "integroitunut yhteiskuntaamme". 

Intressanta nyheter: en östeuropeisk sexualbrottsling, idrottstränare, som haft ett mångårigt sexförhållande med en småflicka under träning (förhållandet började när hon var elva år gammal och slutade när hon var femton, tydligen därför att hon började bli kurvig som en vuxen kvinna och inte längre lockade pedofilen), flydde till Finland för att gömma sig här, och nu vill Finland inte utlämna honom, eftersom han kantänka är "integrerad" här.

Arvatkaapa huviksenne miten kävisi muslimimiehelle tai muulle tummaihoiselle, joka löydettäisiin piileksimästä takamailta ja jolla olisi haku päällä lapsen seksuaalisen hyväksikäytön takia. Ja miten Homma-foorumi ja muut alan miehet reagoisivat kun saisivat tietää tällaisesta karkulaisesta. Mutta koska mies on valkoinen ja vielä urheilija, laki ei koske häntä. Ei Hommankaan mielestä.

Försök gissa hur det skulle gå för en muslim eller en annan mörkhyad man som skulle påträffas någonstans ute i obygden och som vore efterlyst för sexuellt utnyttjande av barn. Och hur rasistforumet Homma och åsiktsfränderna skulle reagera när de fick veta om en sådan här flykting. Men mannen är vit och dessutom brottsling, och sålunda är han upphöjd över lagen, vilket också Hommagänget gillar.

Toki sen perusteella mitä olen saanut tietää urheilujärjestöjen elämästä, siellä on normimeininkiä että valmentajat makaavat teinityttöjen kanssa ja lainaavat näitä urheilujohtajille. Niin että ehkäpä tuo tyyppi oikeastikin on integroitunut täkäläiseen urheilukulttuuriin.

Vad jag fått veta om livet i idrottsvärlden tyder visserligen på att det är normalt och accepterat i de kretsarna att tränare ligger med tonårsflickor och lånar ut dem till organisationsfunktionärer. Sålunda kan man kanske tänka sig att den där killen på riktigt integrerat sig i idrottskulturen här i Finland.

Kauheaa kommunistista kirjallisuutta, josta olen ammentanut maailmankuvani - Hemsk kommunistisk litteratur som uppfostrat mig till antirasism

Hommalaiset lukevat tätä blogia tietysti edelleen käsi peniksellä ja toinen näppiksellä, joten otanpa ja kerron heillekin, mistä kauheasta kommunistikirjallisuudesta olen ammentanut mokuttavan maailmankuvani.

Som vi vet läser hommaiterna den här bloggen fortfarande med ena handen på penisen och den andra på tangentbordet, så jag kan väl berätta även för dem hurdan hemsk kommunistisk litteratur jag under mina år som pojkvasker läst.

Ensinnäkin tietysti Eila Pennasen nuoruudenromaani Tunnussana ystävyys, jossa kerrotaan kansainvälisestä työleiristä Lapissa - ei Gulag-leiristä, vaan kveekarien nuorille järjestämästä. (Ne kveekaritkin ovat vaarallisen suvaitsevaista väkeä, kavahtakaa.) Kirjassa ollaan sukupuolet ja kansallisuudet sekaisin ja suvaitaan juutalaisia. Ihan hirveää.

Den första bok jag kan tänka mig är Eila Pennanens ungdomsroman Tunnussana ystävyys ("Lösenord: vänskap"), som skildrar ett internationellt arbetsläger i Lappland - inte ett Gulag-läger, utan ett läger kväkarna organiserat för ungdomar. (De där kväkarna är i allmänhet sånt där hemskt tolerant folk, akta er.) I boken arbetar kvinnor och män av olika nationaliteter tillsammans och judar tolereras. Alldeles förskräckligt, va.

Mark Twainin Huckleberry Finnin seikkailut. Tässä kauhistavassa bolševikkikirjassa Huckleberry, jonka ansioituneen alkoholistisella isällä edes on amerikkalaisen white trashin terveet asenteet mustiin, oppii vähitellen (mädätys!) näkemään Jimin kaltaisenaan ihmisenä. Lisäksi siinä esitellään poikien salaliittoleikkejä, joilla nuoret aivopestään ihannoimaan kommunistien maanalaista solutoimintaa.

Mark Twain: Huckleberry Finns äventyr. I den här hemska bolsjevikiska boken lär sig Huckleberry så småningom (korrumperas!) uppfatta Jim som en jämlik mänsklig varelse - så synd när man kommer ihåg de sunda white trash-attityder hans förtjänstfullt alkoholiserade far har mot de svarta. Dessutom beskriver boken gossars konspirationslekar, som hjärntvättar ungdomarna till att idealisera underjordisk kommunistisk cellverksamhet. 

Hergé: Seikkailu Punaisella merellä. Tässä klassikossa tunnetusti Tintti ja Haddock pelastavat joukon mustia afrikkalaisia orjakauppiaan (toki arabialaisen muslimin, mutta muslimeja ovat ne afrikkalaisetkin) kynsistä. 

Hergé: Koks i lasten. I den här klassikern räddar Tintin och Haddock som bekant en grupp svarta från en slavhandlare (en arabisk muslim visserligen, men även afrikanerna är muslimer).

Kun perussuomalainen raiskaa, se on parempaa raiskaamista - När en sannfinne våldtar handlar det om s k bättre våldtäkt

Urklippet ovan: "Hatspråk borde vara tillåtet i Finland, säger den sannfinska presidentkandidaten. 'Hela hatspråkslagstiftningen i Finland är mycket svårtolkad, och den kunde avskaffas i sin helhet. Vi bör få vara arga, om kvinnor våldtas i det här landet', förkunnar [Laura] Huhtasaari."
Urklippet nedan: "Sannfinsk partiaktivist från Lahtis dömd för två våldtäkter och misshandel."