sunnuntai 21. syyskuuta 2014

Minä ja Alfred Hugenberg

(julkaistu ensimmäisen kerran Paljastetun blogissa 21. syyskuuta 2014)

Puhutaanpa taas hugenbergeistä, kuten minulla on tapana heitä nimittää. Mutta kuka se Hugenberg taas olikaan?
Alkuperäinen Alfred Hugenberg oli Weimarin tasavallassa, siis natsivaltaa edeltäneessä Saksassa, toiminut oikeistopoliitikko ja sanomalehtikeisari. Hugenberg oli näkemyksiltään ns. saksalaiskansallinen, eli ei varsinaisesti natsi, mutta kuitenkin sellaisen ajatussuunnan edustaja, jolla oli vaikutusta natsismin muotoutumiseen.
Hugenberg tuki Hitleriä rahallisesti ja lehtiensä kautta – ennen pääpomolta saamaansa ohjeistusta ne olivat moittineet tulevaa diktaattoria ”sosialistiksi”. Kun Hitler nousi valtaan, Hugenberg pääsi aluksi hallitukseen, mutta pian natsit syrjäyttivät hänet sekä kansallistivat osan hänen mediaimperiumistaan.
Sodan jälkeen Hugenberg istui vuosia brittien vankina, mutta todettiin lopulta pelkäksi myötäjuoksijaksi ja vapautettiin. Pari vuotta vapauttamisensa jälkeen hän kyllä sitten kuolikin, tuossa viisikymmenluvun alussa. Miesparalla oli jo ikääkin, eikä terveys tainnut kestää internointia brittien vankileireihin.
Hugenberg oli siis perinteisen oikeiston edustaja, joka hyvitteli Hitleriä luullen voivansa hallita häntä. Hugenberg yhdisti henkilössään kapitalistisen rahaoikeistolaisuuden ja kansallismielisen, etnisen tai rodullisen oikeistolaisuuden. Kun libertaristit nyt tulevat selittämään, että Hitler olisi ollut sosialisti tai vasemmistolainen, eikä oikeistolainen ollenkaan, he ovat jopa tiettyyn rajaan asti oikeassa, tai oikeilla jäljillä. Hitler oli asenteeltaan vallankumouksellinen, kun taas Hugenbergin kaltaiset oikeistolaiset pyrkivät vakiintuneiden valta-asetelmien säilyttämiseen. Hitlerin alaisuudessa hyvinkin yhteiskuntakelvottomat törkimykset pääsivät pelkän puoluejäsenyyden avulla jonon ohi, mikä ei ollut Hugenbergin kaltaisille oikeistolaisille mieliksi.
Hugenbergin elämä on surullinen monumentti Weimarin Saksan perinteisen oikeiston varomattomuudelle. Se luuli voivansa käyttää terrorioikeistoa – natseja – käsikassaranaan vasemmistoa vastaan ja samalla pysyvänsä itse ruorissa kiinni. Toisin kuitenkin kävi.
Minä kutsun suomenkielisen viestinmaailman omistaja- ja päättäjätahoja hugenbergeiksi, koska olen vakuuttunut siitä, että äärioikeiston nousu ja valtavirtaistuminen on viime kädessä suomenkielisten viestimien, ei äärioikeiston itsensä aikaansaannosta. Äärioikeisto, henkisesti köyhät, meillä on aina keskuudessamme. He ovat jauhaneet samaa paskaa jo vuosikymmenet, eivätkä nykyiset iskulauseet mitenkään eroa siitä, mitä he julistivat joskus yhdeksänkymmenluvun alussa. Myös Halla-ahon briljantin nerokkaiksi kehutut jutut ovat vain joko ulkomailta maahantuotua propagandaa tai vanhoja urbaanitarinoita omilla sanoilla kerrottuina. Nykytilanteen erottaa kahden vuosikymmenen takaisesta vain se, että valtajulkisuus vaatii meitä ottamaan ne löpinät todesta.
Jos äärioikeiston puheet ovat yhä vain samaa roskaa, ne eivät ole nousseet valtajulkisuuteen ansioillaan. Valtajulkisuuden portinvartijat ovat ne sinne tietoisesti ja tarkoituksella nostaneet. Näitä ovat valtaviestimet ja niiden omistaja- ja johtajatahot eli minun sanavarastollani hugenbergit. Missä määrin Suomen nykyisiä hugenbergejä voi verrata siihen alkuperäiseen Hugenbergiin? Mietitään.
Historiasta tiedämme, että suurliikemiehet, myös mediaa omistavat, suosivat Suomessa lapuanliikettä ja sen seuraajaa IKL:ää, muun muassa niitä rahoittamalla. Samat rikkaat suvut pitävät Suomen isoimpia rahoja edelleen hallussaan, enkä usko niiden nuorimpien vesojen suinkaan unohtaneen kolmikymmenlukua. Yleisestä liberalisoitumisesta huolimatta siellä on varmasti sukupolvesta toiseen muistettu isien osuus lapuanliikkeen ja IKL:n tukijoina ja oikein kytätty tilaisuutta palauttaa voimaan vanha tilanne.
Äärioikeiston nykyinen nousu alkoi noin vuodesta 2006, siis samoihin aikoihin kun minä aloin kirjoittaa Plazalle. Silloin ennen vanhaan olin tunnettu, heh, naiskriittisestäkirjoittelustani. Kuten uskollisten seuraajieni rannattomat laumat hyvin tietävät, minun feminismikritiikkini perustui ja perustuu käsitykseen, että feminismi on ristiriidassa oikeusvaltioarvojen kanssa ja että feminismin naiskuva ja sukupuoliroolien kritiikki käytännössä johtaa omanlaisiinsa ahtaisiin sukupuolirooleihin ja tekee ihmiset onnettomiksi, puhumattakaan siitä että feminismin naiskuva, mieskuva ja seksikäsitys ovat sisäisesti ristiriitaisia, mm. enemmän kristillissiveellisen seksikammon leimaamia kuin feministit yleensä myöntävät tai tiedostavat.
Minun feminismikritiikkini on viime kädessä heteroseksuaalisesti inspiroitunutta. Heteroseksuaalisuus tarkoittaa sitä, että miehet ja naiset tarvitsevat toisiaan eikä siinä ole sinänsä mitään väärää, vaikka feministit toisin väittäisivätkin. Äärioikeiston feminismikritiikki sitä vastoin on viime kädessä homoseksuaalisesti inspiroitunutta. Äärioikeistolaiset feminismikriitikot liikkuvat miesporukassa ja pitävät naisia viime kädessä tarpeettomina ja pahoina olentoina, jotka tulee tuhota. Samalla äärioikeistolaiset feminismikriitikot julistavat suureen ääneen olevansa heteroseksuaaleja, koska ovat kiinni menneen maailman homovastaisuudessa eivätkä voi myöntää omaa homouttaan.
Avoimesti yhteiskunnassa homoina elävät henkilöt, jotka ovat sinut oman seksuaalisuutensa kanssa, ovat harmittomia. Sitä vastoin sellaiset estyneet, ahdistuneet ja luontonsa kieltävät homoseksuaalit, jotka kansoittavat äärioikeiston rivit, ovat vaaraksi yhteiskunnalle. He taistelevat koko ajan omaa homoseksuaalisuuttaan vastaan ja haluavat tuhota maailmasta kaiken, mikä muistuttaa heitä homoseksuaalisuudestaan. Ja mehän tiedämme, että suurin piirtein kaikki sivistyneeseen ja rauhalliseen nykyelämään liittyvä on heidän mielestään jollain tavalla homoa.
No, tämä eksyy hieman asiasta, ja äärioikeistolaisuuden luonteesta kaappihomoutena olen kirjoittanut ennenkin. Sitä paitsi on toki hieman latteaa ja tylsää nähdä äärioikeistolaisuus pelkkänä seksuaalisena saamattomuutena – sen vanhan vitsin keksi jo omituinen orgasmitieteilijä Wilhelm Reich teoksessaan Fasismin massapsykologia,jota minä en edes koskaan ole jaksanut lukea kokonaan.
Edellä oleva on siis selitys, millä tavalla minun feminisminvastaisuuteni eroaa äärioikeiston feminisminvastaisuudesta. Voin toki määritellä sen yksinkertaisemmin. Minun mielestäni naisettomia miehiä tulee asiallisella ja toimivalla valistuksella (syyllistävän, miesvastaisen ja epärealistisen löpinän sijasta) auttaa pääsemään heteroseksuaalisiin suhteisiin. Äärioikeiston mielestä taas ne miehet tulee värvätä mukaan fasistien riveihin tuhoamaan oikeusvaltio (josta äärioikeisto käyttää koodinimiä ”ZOG” tai ”kulttuurimarxismi”).
Äärioikeisto on kuitenkin – kuten tiedämme – tyhmää, törkeää ja röyhkeää. Kun minä arvostelin feminismiä, äärioikeisto katsoi että minulla oli jonkinlainen velvollisuus kuulua heidän porukkaansa. Tehtyäni selväksi, että halveksin rasismia, äärioikeisto katsoi minun pettäneen heidät ja pani pystyyn massiivisen parjauskampanjan netissä. Tai tämä oli yksi mahdollinen tapa tulkita asia.
Toinen tulkinta on se, että kun joskus vuonna 2003 tai 2004 poistin Halla-ahon suunsoittoviestin vanhan blogini kommenttiosastolta (siihen aikaan Halla-aho oli vielä niin vähäpätöinen mies, että hän huolehti itse paskanheittohommistaan, sittemmin hän sai ne delegoitua zombilaumoilleen), se oli tälle Suomen ”herne seitsemän patjan alla” -prinsessalle niin suuri narsistinen loukkaus, että hän siitä hyvästä mobilisoi koko kannattajakuntansa minua vainoamaan. Tätä jälkimmäistä tulkintaa kannattaa niinkin paljon minua viisaampi mies kuin Jussi Jalonen, joten kai se on todennäköisempi.
Silloin kun pääsin kolumnistiksi luulin sen johtuvan fiksuudestani ja filmaattisuudestani (heh heh). Nykyään sitä vastoin olen alkanut kallistua toiselle kannalle. Mietitäänpä kymmenen vuoden takaisia aikoja. 2000-luvun alkupuolen poliittinen ilmapiiri Suomessa oli rauhoittunut ja konsensushenkinen. Sekä äärivasemmistolainen nuorisohulinointi että rasistinen metakointi olivat jääneet kauas ysärille ja kaikki olivat tyytyväisiä. Kaikkiko? Ilmeisesti eivät sittenkään kaikki. Eivät ainakaan hugenbergit.
Päin vastoin. Hugenbergit näkivät luultavasti sellaisen ilmapiirin rauhoittumisen uhkana omille eduilleen, tai sitten he vaistosivat tilaisuuden kääntää Suomi taas kolmikymmenluvun äärioikeistolaiseen suuntaan. Iskettävä on silloin kun on rauhallista eikä kukaan osaa odottaa iskua. Minut oli todettu antifeministiseksi nettikirjoittelijaksi ja hugenbergit arvelivat että tuostahan saisi hyvän propagandistin pohjustamaan äärioikeistolaista käännettä.
Kannattaa panna merkille että hugenbergit tukivat minua niin kauan kuin olin profiililtani etupäässä feminismikriitikko. Feministit painostivat hugenbergeja aika avoimesti antamaan tällaiselle sovinistille potkut. Eräs heistä jopa myönsi sen avoimesti kommenttilaatikossani. Silti valtaistuimeni ei heidän vaatimuksistaan huojunut, koska hugenbergit olivat nimenomaisesti värvänneet minut feministejä (ja vasemmistoa) ahdistelemaan.
Ja totta maar minä vastustin ja kritisoin myös vasemmistoa, ei siinä mitään. Hugenbergit vain eivät tykänneet siitä, että vastustin vasemmistoa oikeusvaltiollisista periaatteista käsin. (Ja juu, en sano ”demokraattisista”, koska olen tietoinen siitä, että demokratia ja oikeusvaltio eivät ole täysin yhteensopivia. Jos valita pitää, otan mieluummin oikeusvaltiota ylläpitävän sotilasjuntan kuin ihmisoikeuksia halveksivan demokratian. Tuntemani ammattiupseerit ovat asiallista ja järkevää väkeä, ja Juhani Kaskeala on hieno ja hyvä mies ja kelpaisi vaikka presidentiksi. Olen tämän ennenkin sanonut.)
On jopa mahdollista, että äärioikeistolaisten riehuminen blogini kommenttiosastolla ei ollutkaan aitoa touhua, vaan amerikkalaisella termillä astroturfingia eli ruohonjuurina esiintyvää keinonurmea – että kyseessä oli itse asiassa hugenbergien harjoittama omistajaohjaus, jolla minua yritettiin painostaa hugenbergien minulta toivomalle äärioikeistolaiselle linjalle. Onkin kuvaavaa, että toistuvista vetoomuksistani huolimatta en saanut omistajataholta minkäänlaista tukea äärioikeiston hyökkäilyjä vastaan. Päin vastoin, sivuston tuottaja antoi ymmärtää että puljun hugenberg-porras piti minua syyllisenä kommenttiosaston sotaan, ei suinkaan äärioikeistoa.
Tästä teen sen johtopäätöksen, että hugenbergit olivat kommenttiosaston häiriköiden kanssa samalla puolella. Minut oli päätetty savustaa ulos kolumnistinpaikaltani viikkoja, kuukausia ja vuosia jatkuvilla provokaatioilla, kun ei ilmeisesti potkujakaan kehdattu antaa. Kun juttujeni taso sitten tällä hulinoinnilla oikeastikin saatiin laskemaan tai ainakin lukijamäärät vähenemään, hugenbergeillä oli lopulta asialliset ”taloudelliset” syyt lempata minut.
Käsitykseni suomalaisesta julkisuudesta, mentaliteetista ja poliittisesta ajattelusta on, että suomenkielisessä Suomessa politiikka on ennen kaikkea vuoden 1918 sodan jatkamista toisin keinoin. Silloin kun pääsin kolumnistiksi, pyrin nimenomaan hajottamaan tätä kahtiajakoa ja kehittämään järkevää ja maltillista keskitien ajattelua. Oli nimittäin alkanut näyttää siltä, että ”punaisen” ja ”valkoisen” Suomen perinteet olivat postmodernina aikana lopullisesti sekoittuneet ja oli tullut aika rakentaa yhdessä yhteistä isänmaata.
Tällainen maltillisuus tietysti sai raivoihinsa sekä äärivasemmiston että äärioikeiston. Muuta ei tietysti ollut odotettavissakaan. Mutta on merkillepantavaa, että se hermostutti myös hugenbergit. Ilmeisesti tyhjien ja tarpeettomien poliittisten ristiriitojen itsetarkoituksellinen ylläpitäminen on jollain tavalla tai tasolla hugenbergienkin etu. Tai sitten – tosiaankin – hugenbergit ovat monessa sukupolvessa fasistista äärioikeistoa, joka vain on esittänyt liberaalia ja odottanut tilaisuuttaan.
Hiljattain erään valtalehtemme – käytän siitä vain koodinimeä Hugenberger Zeitung –toimittaja hieroi minulle Facebookissa oikein naamaan maahanmuuttokriitikoiden netissä levittelemällä valheella, että minä olisin muka lähettänyt uhkailuviestin Jussi Halla-ahon vaimolle. Kyseinen viesti löytyy nimimerkki ”Kullervo Kalervonpojan” blogista – nimimerkin, jota Jussi Jalonen aikoinaan Todellisuus-foorumilla luonnehti ”paranoidin raivon anonyymiksi suurmestariksi”. Suurmestarin onkin parempi pysytellä anonyymina, koska hän on loukannut ja solvannut blogissaan niin karkeasti niin monia ihmisiä, että nimen paljastuessa hänelle rämähtää saman tien useamman kuin yhden miljoonan vahingonkorvausoikeudenkäynti päälle.
Kullervon blogissa julkaistiin siis häirikköviesti, jonka joku oli lähettänyt lappeenrantalaiselta palvelimelta (viestiin oli liitetty IP-osoite, josta se oli lähetetty, ja netistä löytyvillä vehkeillä sen saattoi todeta lappeenrantalaiseksi). Viestiä väitettiin minun lähettämäkseni, koska lähettäjän hotmail-osoitteeseen sisältyi vuosiluku, joka oli sama kuin minun syntymävuoteni. Viesti oli kirjoitettu karkeaan ja sivistymättömään, kirjakieltä puutteellisesti osaavan ihmisen tyyliin, mutta koska maahanmuuttokriitikot osaavat suomea liian huonosti erottaakseen, mikä on karkeaa ja sivistymätöntä ja mikä ei, he väittivät sitä minun tyylisekseni. Pikemminkin se oli heidän tyylisensä.
Kyseessähän voi toki olla aito Halla-ahoille lähetetty häirikköviesti, en minä sitä sano. En kuitenkaan ole ollut kuulusteltavana enkä syyteharkinnassa viestin tiimoilta, joten ilmeisesti edes Halla-aho itse ei ole pitänyt minua viestin lähettäjänä. Sen sijaan kannattajat ovat riekkuneet viestillä jo vuosikausia. Koska he esiintyvät anonyymeinä, heitä ei voi saattaa lailliseen edesvastuuseen rikoksestaan.
Hugenbergien ja heidän juoksupoikiensa asenteista kertoo paljon, että Hugenberger Zeitungin toimittaja, joka syytti minua kyseisen viestin lähettäjäksi, sanoi, ettei kannata hommalaisuutta, mutta pitää hommalaisten sananvapautta yhteiskunnan ”moniäänisyyden” tärkeänä osana. Se, että minut vaiennettiin ja potkittiin ulos mediasta hommalaisten mieliksi, ei tietenkään toimittajanplantun mielestä uhkaa sananvapautta eikä ”moniäänisyyttä”.
Miten sitten hugenbergien valtaa voisi vastustaa? Hyvin yksinkertaisesti. Meillä on vielä toistaiseksi vaihtoehtoinen kansalliskieli, vaihtoehtoinen lehdistö ja vaihtoehtoinen julkisuus, jonka tärkeyden suomalaisten vapaudelle näkee jo siitä, että perussuomalaiset niin vihaavat sitä.
Suomenruotsalaisella lehdistöllä on omat puutteensa, mutta koska sen takana on toinen poliittinen perinne ja toisenlaiset taloudelliset intressit kuin suomenkielisen, se voi raportoida Suomen asioista vapaammin ja asiallisemmin kuin hugenbergien propagandajulkaisut. Toisin kuin suomenkieliseen, suomenruotsalaiseen perinteeseen kuuluu myös kyky pitää yhtä poliittisten raja-aitojen yli, koska ulkoinen uhka on massiivinen ja täysin säälimätön ja epähumaani. Suomen ainoa viikottainen kulttuurivasemmistoläystäke on ruotsinkielinen, koska ruotsinkielisellä puolella porvaritkin ymmärtävät sellaisen julkaisun tarpeellisuuden suomenruotsalaisen kulttuurin kokonaisuudelle ja ovat valmiita sitä tarvittaessa avustamaan. Suomenkielisellä puolella porvarit iloitsevat äärioikeistolaisen ”moniäänisyyden” lisääntymisestä ja vasemmistolehtien talousvaikeuksista.
Valitse siis sinäkin vapaus ja lähde suomenkielisestä keskitysleiristä. Totuttele ajattelemaan, että suomeksi painettu on fasistien, rasistien ja heidän myötäjuoksijoidensa propagandaa. Olet koulussa oppinut ruotsia ja sanakirjan ja kieliopin sekä päivittäisen ruotsinkielisen lehdenluvun myötä oppi palaa ja syvenee. Kotimaan ruotsinkielisen lehdistön lisäksi löydät naapurimaan laatulehdet, joihin verrattavia julkaisuja on suomenkielisestä Suomesta turha etsiä. Kohta sinäkin ihmettelet, mihin suomenkielisiä lehtiä enää ollenkaan tarvitaan.