Suositut tekstit

keskiviikko 19. lokakuuta 2005

Keskellä viikkoa

Luin vasta tänään viime viikonvaihteen Nyt-liitteen. Sitä Mitä ajattelin tänään -palstaa kirjoitti joku kaveri, joka jotain Tulva-nimistä naisliikkeen aatemonistetta lueskeltuaan silitteli feministejä myötäkarvaan, mutta uskaltautui kaiken todennäköisyyden vastaisesti myös arvostelemaan. Tästä hyvästä hänet varmaankin leimataan kauheaksi sovinistiksi, eihän naisliikettä saa arvostella.

Mielenkiintoista oli kuitenkin, että hän kertoi mainitun lehden haastatelleen eriasteisten epäilyttävien huvitusetablissemangien, kuten striptease-kapakkain, omistajia ja painaneen asianomaisten herrojen (veikkaanpa, että ne olivat kaikki herroja) vahingossa ilmoille möläyttämät epähumaanit ja naisia halveksivat mielipiteet ilmoille editoimattomina, antamatta herrojen tarkistaa, mitä heidän sanomisinaan painettiin lehteen.

Tietenkin silloin kun feministit itse tekevät tätä, ohi suun puhuneiden herrahenkilöiden möläytykset paljastavat yhteiskunnasta ja patriarkaatista (lisää tähän tarvittava määrä feminismiuskonnon liturgista termistöä) jotain oleellista ja kätkettyä, eli kyse on tutkivasta journalismista. Mutta silloin kun sama temppu tehdään feministeille ja heidän ohi suun menneet möläytyksensä pannaan koko kansan nähtäviksi televisiodokumenttiin - kuten Evin Rubar teki Ruotsissa - silloinpa alkaa parku ja sämennys, joka kuuluu Pohjanlahden yli. Epäeettistä journalismia! Johdattelevia kysymyksiä! Harhaanjohtavia leikkauksia! Klipp! Grova vinklingar! - tai, siteeratakseni vanhasta Pahkasiasta väyryskielen vahvojen verbien listaa: "kiellän, tuskin, minäkö, maan tapa, en näe mitään väärää, vääristelyä".

Setä antaa nyt tytöille selkeän ohjeen, jota kannattaa noudattaa: Jos tulette vahingossa sanoneeksi, että miehet ovat elukoita ja sikoja ja että miesten ja naisten välillä on maailmanlaajuinen sisällissota, niin kannattaa seistä reilusti niiden sanojen takana, tai tehdä suurta showta sen sanomisesta, avoimesti, röyhkeästi ja kaikkien nähden. Jos tulee sanoneeksi jotain tyhmää, niin kannattaa seistä reilusti sen tyhmyyden takana. Väki on ehkä eri mieltä, mutta vastoin tahtoaankin sen on pakko kunnioittaa teitä. Mutta jos tulette sanoneeksi jotain sen tyylistä vahingossa, yrittäessänne vetää vakavamielistä ja hillittyä roolia kameroiden edessä, niin sen kieltämisestä ja kiistämisestä tulee paljon enemmän hankaluuksia kuin sen röyhkeästä myöntämisestä. Voin vakuuttaa, että tämä on kaikki käytännössä kokeiltu ja että elän itse oppieni mukaan.

Tämä koskee mitä suurimmassa määrin myös niitä suljettujen ovien takana esitettyjä miesvihalauluja om att slita män i stycken. Hoilatkaa niitä ihan rauhassa julkisesti, ja kun niistä syntyy keskustelua, niin ottakaa kaikella muotoa osaa siihen keskusteluun. Mutta jos suljettujen ovien takana ylläpidätte toista ja selvästi brutaalimpaa, illegaalimpaa ja roistomaisempaa kulttuuria kuin julkisesti, ja jos kiertelette ja kaartelette asiaa sekä yritätte sensuurin keinoin tukahduttaa keskustelun sitten kun se salainen kulttuuri väistämättä paljastuu, kuten asiat avoimessa yhteiskunnassa paljastuvat, - silloin ihmisillä on kaikki maailman syy pitää teitä valonarkana, terroristisena ja miesmurhaa suunnittelevana rosmokoplana.

Kun olen tällainen kauhean ilkeä mies, en malta olla vilauttamatta vielä Hitler-korttia.

Taannoin Usenetin puolella joku herrashenkilö oli kovin tohkeissaan siitä, että televisiossa oli haastateltu Hitlerin sihteeriä Traudl Jungea, ja tuntui ihan vakavissaan kuvittelevan, että Jungen sisäpiirin tiedot Hitleristä ihmisenä olisivat jotain vallankumouksellista, jopa siinä määrin, että niillä saataisiin kiistettyä koko holocaustin olemassaolo. Hän jopa ihmetteli, tiesivätkö tutkijat - siis historiantutkijat - Jungesta ollenkaan tai ottivatko he hänet huomioon arvioidessaan natsismin ja toisen maailmansodan lopullista tasetta.


Minullakin on, tosin alle kymmenvuotiaana pikkupoikana, ollut elämässäni sellainen vaihe, jolloin pidin kovasti Natsi-Saksan puolta (kolme vuosikymmentä aiemmin käydyssä sodassa!) ja koetin kiviäkin kääntämällä hakea historiasta sellaisia yksityiskohtia, jotka todistaisivat natsien sittenkin olleen jonkinlaisia hyviksiä. Tämä johtui tietysti siitä, että vaikka olenkin syntynyt vasta 60-luvun jälkipuoliskolla, kuulun perheessäni ensimmäiseen sukupolveen, jolla ei ole henkilökohtaisia muistikuvia toisesta maailmansodasta, äiti kun oli hyvinkin nykyisissä i'issäni minua synnyttäessään. Toisin sanoen ajatus Natsi-Saksasta meidän liittolaisenamme eli meillä vahvasti, ja koska me olimme määritelmällisesti hyvien puolella, meillä oltiin pohjimmiltaan aika vastahakoisia hyväksymään ajatusta natseista absoluuttisina pahiksina. Minulla oli tuohon aikaan fantasia siitä, millainen maailman pitäisi olla jos se olisi oikeudenmukainen - eli Suomen olisi pitänyt voittaa sota, saksalaisten olla hyviksiä ja Hitlerin pelkkä naurettava keulakuva, ja keskitysleirienkin mielellään jääneen rakentamatta. Tuolloin, seitsemisenvuotiaana, koetin sitten parhaani mukaan elää tässä fantasiassa.

George Orwell on kuvannut tämän syndrooman tarkalleen esseessään Notes on Nationalism, olkoonkin että hän olisi voinut korvata sanan "nationalismi" sanalla "totalitarismi". Katsotaanpa löydänkö asiaan liittyvän sitaatin...Kyllä vain:

The nationalist not only does not disapprove of atrocities committed by his own side, but he has a remarkable capacity for not even hearing about them. For quite six years the English admirers of Hitler contrived not to learn of the existence of Dachau and Buchenwald. And those who are loudest in denouncing the German concentration camps are often quite unaware, or only very dimly aware, that there are also concentration camps in Russia. Huge events like the Ukraine famine of 1933, involving the deaths of millions of people, have actually escaped the attention of the majority of English russophiles. Many English people have heard almost nothing about the extermination of German and Polish Jews during the present war. Their own antisemitism has caused this vast crime to bounce off their consciousness. In nationalist thought there are facts which are both true and untrue, known and unknown. A known fact may be so unbearable that it is habitually pushed aside and not allowed to enter into logical processes, or on the other hand it may enter into every calculation and yet never be admitted as a fact, even in one's own mind.

Every nationalist is haunted by the belief that the past can be altered. He spends part of his time in a fantasy world in which things happen as they should -- in which, for example, the Spanish Armada was a success or the Russian Revolution was crushed in 1918 -- and he will transfer fragments of this world to the history books whenever possible.

No niin, tällainen natsisympatisoija, jonka mainitsin, elää fantasiassa, jossa natsit oikeasti olivatkin hyviksiä ja Hitler väärinymmärretty suurmies, ja jokaiseen tämän maailman Traudl Jungeen hän tarttuu kuin hukkuva oljenkorteen: hän toivoo, että siinä olisi se salaisuus, se salattu tieto, joka on jäänyt historiantutkijoilta huomaamatta, ja jonka paljastuminen muuttaa maailman hänen fantasiansa mukaiseksi.

Missäkö kohdassa tässä on yhteys feministeihin? Odottaa hetkisen, niin setä kertoo.

Kun se Evin Rubarin dokumentti näytettiin, keskusteleminen siitä mm. Man-listalta tuttujen profeministien kanssa oli mahdotonta, koska ainoa, mitä he osasivat sanoa, oli viittaaminen ruotsalaisten feministisilmäätekevien, kuten Gudrun Schymanin, antamiin lausuntoihin, joissa ilman perustelua leimattiin dokumentti yksipuoliseksi ja luovasti leikatuksi. Aivan samalla tavalla kuin nuo natsismin sympatisoijat pakonomaisesti hakivat sitä salattua tiedonmurusta, joka osoittaisi heidän fantasiansa todeksi, feminismiuskontoon höyrähtäneet kurottivat kielensä juurta myöten ulos suusta tavoittelemaan sitä virvoittavan hunajan pisaraa, sitä pyhäksi ja erehtymättömäksi julistetun paavitar Gudrunin autuaaksitekevää sanaa, jonka avulla he saattoivat sitten sulkea aivonsa kaikkinaiselta kriittiseltä ja erittelevältä pohdiskelulta. He olivat kuin harekrishnalaiset, jotka sulkevat korvansa käsin ja toistelevat mantrojaan jotteivät joutuisi vääräuskoisten käännytykselle alttiiksi. Miltei saatoin nähdä heidän taistelevan surkean taikauskonsa reikäisessä pelastusveneessä pysyäkseen, taistelevan epäilysten kuohuvaa merta vastaan.

Keskustelu heidän kanssaan oli mahdotonta. Kuten nuo holocaustinkieltämiseen neuroottisesti pyrkivät natsisympatisoijat, myös feminismiuskovaiset ovat totalitaarisia on/off-ihmisiä: joko uskot holocaustin tapahtuneen (jolloin olet jutkujen ja kommarien ja epäisänmaallisten ainesten aivopesemä demari) tai sitten olet samanlainen neurootikko kuin hekin (jolloin olet "kriittinen" ja "virallisia totuuksia epäilevä toisinajattelija"). Vastaavasti: joko uskot, että Rubarin dokumentissa voisi olla jotain ituakin (jolloin olet patriarkaatin säälittävä sätkynalle ja uusliberaali ja fasisti ja vaikka mikä) tai sitten kiistät sen arvon kokonaan, koska pyhä Gudrun niin sanoo (jolloin olet taaskin "kriittinen" ja "itsenäinen"). Kummassakin tapauksessa nämä uskovaiset eivät suostu keskustelemaan, koska silloin heidän olisi hyväksyttävä asiallisen keskustelun peruspremissi, joka on ensimmäisessä tapauksessa se, että jonkinlainen holocaust on tapahtunut ja että sen yksityiskohdista ja historiallisesta roolista voidaan sitten luotettavien tai merkittävien lähteiden (Traudl Jungen muistelmat mukaan lukien) valossa keskustella; toisessa tapauksessa se, että dokumentti sanoo jotakin merkittävää ruotsalaisesta feminismistä tai feminismistä yleensä, jolloin sitten voidaan luotettavien tai merkittävien lähteiden (ja feministien propagandajulkaisut eivät ole ainoita merkittäviä lähteitä, jos kohta eivät merkityksettömiäkään) valossa keskustella siitä, mitä merkittävää se sanoo.

Natsimieliset kuitenkin uskovat juutalaiseen maailmansalaliittoon, joka yrittää kätkeä "totuuden" "holocaust-petkutuksesta"; ja vastaavasti feministit uskovat patriarkaatti-nimiseen salaliittoon, joka hallitsee maailmaa ja päämäärätietoisesti tehtailee sotapropagandan kaltaisia valhedokumentteja feminismeistä. Molemmat ryhmät uskovat salaliittoon, jonka olemassaoloa on mahdotonta todistaa ryhmän esoteerisiin kirjoituksiin tutustumattomalle henkilölle, ja molemmat ryhmät uskovat, että kaikki heidän oman esoteriikkansa ulkopuolinen kirjoittelu on salaliiton turmelemaa ja epäpuhdasta, eikä siihen siksi voida luottaa. Molemmat ryhmät uskovat myös käyvänsä sotaa näkymätöntä - siis ryhmään kuulumattomille ja sen esoteerisiin kirjoituksiin tutustumattomille näkymätöntä - vihollista vastaan. Niinpä molempien ryhmien kuva todellisuudesta ja ympäröivästä maailmasta on radikaalisti erilainen kuin ryhmien ulkopuolella elävien ihmisten, jotka eivät koe sellaista sotaa olevan käynnissä, eikä heidän todellisuuskuvaansa voida vaikuttaa rationaalisen väittelyn keinoin.

3 kommenttia:

  1. Onko kukaan koskaan sanonut sulle, että sun tyyli muistuttaa edesmennyttä P.T. Kekkosta?

    VastaaPoista
  2. No ei ole, mutta kerta se on ensimmäinenkin. Olen kyllä herrasta kuullut, mutten ole tutustunut hänen tuotantoonsa.

    VastaaPoista
  3. Antifeminismin suloinen totuus siis kulkekoon varmoin askelin kaukaisimpaankin salotölliin ja vavahduttakoon feministien paatuneita sydämiä ukkosen lailla.

    VastaaPoista

Kommentit on suljettu. Jos ajattelit kirjoittaa tänne jotain paskaa, niin tiedoksesi: siitä ei tule mitään nyt eikä koskaan.

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.