Venäjän aave Suomen yllä
Aave kummittelee Suomen yllä: Venäjän aave.
Kuten kaikki vanhat ajat kokeneet muistavat, ennen kylmän sodan loppua Suomessa oli ainakin sivistyneissä ja kalustetuissa huoneissa vaikea uskaltautua paheksumaan ääneen Neuvostoliiton ihmisoikeusrikkomuksia ja epäoikeudenmukaisuutta. Tämä johtui koko joukosta syitä ja sielullisia mekanismeja.
Ensinnäkin tietysti sekä Suomessa että monissa muissakin länsimaissa oli paljon sellaisia vasemmistolaisia, jotka pitivät Neuvostoliittoa osana omaa aateperintöään. He eivät suinkaan kaikki olleet kritiikittömiä itänaapurin ystäviä, vaan monet saattoivat arvostella neuvostovaltiota kärkevästikin. He kuitenkin pitivät sitä omana yksinoikeutenaan ja paheksuivat samalla porvareita pahasta ja vääränlaisesta ”neuvostovastaisuudesta”. Heille Neuvostoliitto ei välttämättä ollut mikään johtotähti, vaan pikemminkin ullakolla möllöttävä höperö isoisä, joka huutelee ikkunastaan kadulle törkeyksiä ja ammuskelee haulikolla. Ukon puolta täytyi heidän mielestään kuitenkin pitää esivaltaa ja vihaisia suolapanoksesta saaneita ohikulkijoita vastaan, koska hän kaikesta huolimatta oli omaa huonetta ja sukua.
Toisaalta sekä vasemmistossa että muuallakin eli vahvana sellainen asenne, että Neuvostoliiton arvosteleminen oli yhtä joutavaa kuin kakan moittiminen siitä, että se haisee pahalle. Kaikkihan me pohjimmiltamme tiesimme, millainen persläpi se oli, eikä se siitä haukkumalla tuntunut paranevan. Sitä vastoin esimerkiksi Yhdysvallat oli pohjimmiltaan moraalisten vaikuttimien tavoitettavissa – ”haukkumalla parannettavissa” – ja juuri siksi Yhdysvaltojen väärinkäytöksiä ja epäoikeudenmukaisuutta vastaan oli protestoitava.
Monet sellaiset radikaalit, jotka esittivät amerikkalaisvastaisuuden ruumiillistumaa, ajattelivat syvällä sisimmässään, että modernin demokratian kehdolta ja Abraham Lincolnin kotimaalta oli lupa odottaa parempaa. Olihan koko amerikkalaisvastaisuuskin aatehistoriallisesti katsoen tuontitavaraa Yhdysvalloista – isänmaallisuuteen kasvatettujen ja isänmaahansa pettyneiden nuorten keskiluokkaisten amerikkalaisten katkeruutta kuusikymmenluvulta.
Sukua edelliselle oli se selvemmin vasemmistoaatteellinen näkemys, että Yhdysvallat edusti kapitalismin johtavana maana eräänlaista maailmanlaajuista mafiaa, kun taas Neuvostoliiton vääryydet olivat yksittäisen puotinaruvarkaan pikkurikoksia. Se, että Yhdysvallat kaikista ongelmistaan huolimatta oli jonkinlainen demokratia, kun taas Neuvostoliitto pahimmillaan totalitaarinen ja parhaimmillaankin autoritaarinen hirmuvalta, ei tietenkään häirinnyt tällaisia ajatuksia, koska Yhdysvaltain voitiin aina selittää ulkoistaneen omat julmuutensa kolmannen maailman vasallivaltioihin, esimerkiksi Latinalaiseen Amerikkaan.
Sen, joka halusi pitää Yhdysvaltoja ja Neuvostoliittoa periaatteessa yhtä pahoina, olikin helppo löytää rinnakkaisuuksia Itä-Euroopan ”kansantasavaltojen” ja Latinalaisen Amerikan yhdysvaltalaispönkitteisten diktatuurien välillä. Yksi uskottavalta tuntunut tulkinta sen aikaisesta maailmanpolitiikasta oli, että suurvalta lähtökohtaisesti pakottaa omalla takapihallaan sijaitsevat maat diktatuureiksi ja vasallivaltioiksi, mutta voi toisaalta tukea demokraattisempia ja oikeudenmukaisempia yhteiskuntia toisella manterella, kilpailijasuurvallan läheisyydessä.
Toki monet hairahtuivat juuri tämän tulkinnan perusteella pitämään Kuubaa ja Nicaraguaa hyvinkin valistuneina demokratioina, vaikka Kuuba oli lähinnä yhdistelmä itäeurooppalaista kommunismia ja latinalaisamerikkalaisia caudilloperinteitä, Nicaragua taas maanosansa vasemmistopopulismin melko tyypillinen edustaja. Tällaista populismia näki myös sotilaiden hallitsemissa maissa, kuten vaikkapa Juan Velasco Alvaradon Perussa tai Omar Torrijos Herreran Panamassa – kaikki juntat eivät suinkaan olleet lähtökohtaisesti oikeistolaisia. (Nykyäänhän Venezuela toimii havainnollisena esimerkkinä tällaisesta vasemmistopopulistisesta hallinnosta Etelä-Amerikassa.)
Se yhteenkuuluvuus, jota vasemmistossa koettiin Neuvostoliittoa kohtaan, ei perustunut ainoastaan työväenliikkeen yhteiseen kansainväliseen aateperintöön. Meillä oli käyty koko yhteiskuntaa ja kulttuuria syvästi leimannut, aikakaudelleen poikkeuksellisen raakaotteinen kansalaissota, jota voidaan pitää Venäjän sisällissodan johdannaisena tai suorastaan yhtenä haarana. Monille ensimmäisen tasavallan vasemmistolaisille Neuvostoliitto oli siksi se osa vanhaa valtakuntaa, jossa ”omat” olivat päässeet voitolle; eikä sisällissodasta noussut Suomi ollut heille oma kansallinen koti, vaan pikemminkin valkoisten itselleen perustama harvainvalta, jonka täysivaltainen kansalainen työläinen ei ollut. Toki työväenliikkeen valtavirta hyväksyi Väinö Tannerin johdolla lopulta valkoisten perustaman demokratian, valkoiset taas kelpuuttivat vastaavasti työväenliikkeen neuvottelukumppanikseen. Ei kuitenkaan voi sanoa, ettei talvisodan aikaisella neuvostopropagandalla olisi ollut Suomessa tiettyä kaikupohjaa, kun se esitti suomalaiset sotilaat ”valkokaartilaisina” tai ”valkosuomalaisina”.
Vasemmistotaholla puhuttiin mielellään myös Neuvostoliiton kansojen kärsimyksistä toisen maailmansodan aikana. Itänaapurin selitettiin olevan aiheellisesti huolissaan turvallisuudestaan sotatraumojen vuoksi. Tämä ei ole aivan niin typerä väite kuin äkkinäinen luulisi, mutta on selvää, että Neuvostoliitossa näitä traumoja käytettiin kyynisesti hyväksi luotaessa kansan hyväksyntää neuvostovallalle. Nykyään, kun Neuvostoliittoa ei kommunistisena valtiona enää ole olemassa, venäläistä nationalismia rakennetaan juuri ”Suuren isänmaallisen sodan” koettelemusten ja sankaruuden varaan. Kaikki neuvostoaikaiset propagandatarinat on haettu koipussista, ja Stalinkin kelpaa suuren johtajan esikuvaksi.
On tietenkin kyseenalaista, ovatko juuri venäläiset se kansakunta, jolla on suurin moraalinen oikeus pompottaa koko muuta maailmaa sota-aikaisiin koettelemuksiinsa vetoamalla. Itse asiassa Venäjä on ominut itselleen useiden muiden kansojen uhriaseman. Neuvostoliitossa esimerkiksi juutalaisten joukkotuhosta ei saanut erikseen puhua, vaan sen itäeurooppalaiset uhrit laskettiin neuvostokansalaisiksi – ensimmäinen natsien juutalaisvainon teemakseen nostanut neuvostovenäläinen romaani, sittemmin stalinismistakin kirjoittaneen Anatoli Rybakovin Raskasta hiekkaa, ilmestyi vasta kolme vuosikymmentä sodan loputtua. Sama tapahtui sodan valkovenäläisille ja ukrainalaisille uhreille. Koska ”neuvostoliittolainen” oli lännen yleisessä tietoisuudessa sama asia kuin ”venäläinen”, Venäjä saattoi kyynisesti laskea vaikkapa ukrainalaiset vainajat omaan kärsimystiliinsä ja sittemmin käyttää heitä hyväkseen – esimerkiksi moraalisena perusteena hyökätä ”fasistiseen” Ukrainaan ja panna alulle tätä kirjoittaessani käynnissä olevan sodan.
Paasikiven-Kekkosen linja ja kuvitelma Venäjän rationaalisuudesta
Lapsuudessani erityisesti vanhojen keskustalaisten poliitikkojen rituaaleihin kuului Neuvostoliiton ylenmääräinen ja ylenaikainen kunnioittaminen – tästä esimerkkinä muistetaan usein Eino Uusitalon nolo ehdotus Moskovan välirauhan päivän (19. syyskuuta 1944) vuosittaisesta juhlimisesta Suomen toisena itsenäisyyspäivänä. Tämän mielistelynhalun taustalla ei tietenkään ollut mikään vilpitön ystävyys naapuria kohtaan. Pikemminkin kyse oli arkaaisesta alkukantaisen villin halusta hyvitellä oikullista ja säälimätöntä luonnonjumaluutta, jota kyllä sydämen syvissä syövereissä pelättiin ja vihattiin, muttei koskaan rakastettu rahtuakaan.
Keskustalaiset poliitikot tietysti pyrkivät puhtaimmillaan edustamaan ns. Paasikiven-Kekkosen linjaa. Sen pohjana on Paasikiven ulkopoliittinen inhorealismi, joka korostaa itänaapurin intressejä suurvaltana ja sen täysin epämoraalista, mutta samalla hyvin rationaalisesti laskelmoivaa luonnetta. Paasikivi käytti Neuvostoliitostakin johdonmukaisesti nimitystä Wenäjä – näin kirjoitettuna – ja tämä olikin sopivaa, sillä paasikiveläisyyden ytimessä oli näkemys Venäjän geopoliittisten etujen johdonmukaisesta pysyvyydestä: neuvostovaltio oli, opetti Paasikivi, viime kädessä sama Wenäjä kuin se, jossa hän oli nuoruudessaan matkaillut. Tällä tavalla paasikiveläisyys nostaa itsensä kaiken kritiikin ja kaikkien mielipide-eroavuuksien yläpuolelle: niin Neuvostoliitto kuin Putininkin Venäjä ovat osa samaa ikiaikaisen paasikiveläisen Wenäjän jatkuvuutta, ja tämän Wenäjän edut, tarpeet ja pyyteet Paasikivi on lopullisesti, jäännöksettömästi ja vastaansanomattomasti osannut määritellä ja analysoida.
Varsinkin nykynäkökulmasta Paasikiven-Kekkosen linjan heikkous on siinä, että se näkee Wenäjän yksinomaan järkiperäisenä toimijana. Wenäjä haluaa varmistaa, että Suomi ei olisi turvallisuusuhka Pietarille, ja samalla se haluaa tehdä molempia hyödyttävää taloudellista yhteistyötä kanssamme. Yhteinen etu on löydettävissä diplomaattisesti neuvottelemalla. Jos päädytään sotaan Wenäjän kanssa, se ei paasikiveläisessä katsannossa voi koskaan johtua muusta kuin Suomen taitamattomuudesta. Tästähän kuulimme taannoisten presidentinvaalien yhteydessä kaikuja vasemmistoliiton presidenttiehdokkaan puheissa, kun hän sanoi, että on suomalaisten virhe, jos Venäjästä muodostuu uhka.
Putinin Venäjä ei kuitenkaan noudata niitä taloudellisen järkevyyden lakeja, joiden mukana paasikiveläisyys seisoo tai kaatuu. Esimerkiksi länsimaiden horjuttaminen äärioikeistolaisten puolueiden ja avoimen natsististen terrorijärjestöjen välityksellä ei ole paasikiveläisesti viisasta. Paasikiven kuvitteleman rationaalisen Wenäjän etujen mukaista olisi, että länsi olisi vauras ja vakaa ja että sen kanssa voisi käydä kauppaa ja tehdä yhteistyötä, jotta siitä vauraudesta ja vakaudesta leviäisi jotain itäänkin päin. Putinin Venäjää sitä vastoin motivoi katkeruus ja kostonhimo suurvalta-aseman menettämisestä. Seuraus on, että tämä Venäjä kiusaa länttä itsetarkoituksellisilla ilkitöillä, jotka ovat sen omallekin edulle vahingollisia. Sen lisäksi, että se nakertaa demokratiaamme ja oikeusvaltiotamme pönkittämällä fasisteja, se voi myös hyökätä aseellisesti Suomeen lähinnä imperialistisen huvin ja sadistisen murhanhimon vuoksi.
Paasikiveläistyyppiseen puhuntaan kuuluu myös sellainen väite, että kauppasuhteilla voitaisiin estää sota, koska ne luovat keskinäistä taloudellista riippuvuutta. Tämä on jo käytännössä ilmennyt vääräksi: Ukraina ja Venäjä jatkoivat keskenään kaupankäyntiä ainakin siihen asti, että Venäjä siirtyi matalan intensiteetin sodasta suoraan hyökkäykseen kevättalvella 2022. Niin yhteen kietoutuneet niiden taloudet olivat. Se ole estänyt Venäjää hyökkäämästä.
Neuvostoliiton houkutus vasemmalla ja oikealla
Monet suomalaiset vasemmistolaiset pitivät Neuvostoliittoa – eivät todellakaan esikuvana, vaan – välttämättömänä valtapoliittisena apuvälineenä, jotta vaakaa saataisiin Suomen sisäpolitiikassa kallistettua vasemmalle. Kuten historioitsija Juha Siltala nuorena sanoi Image-lehteen kirjoittamassaan esseessä, modernisaatio tuotiin Suomeen venäläisten pistinten kärjessä, eli yhteiskunnan ja kulttuurin avautumista merkinneet, keskiluokalle mieluisat ja porvarillis-liberaalistakin näkökulmasta toivottavat muutokset saattoi ajaa läpi vain vasemmiston – eli viime kädessä Neuvostoliiton – tuella. Ainakin tältä se monista aikalaisista näytti, ja politiikassahan asiat ovat miltä ne näyttävät.
Toisaalta Neuvostoliiton kulttuurin konservatiivinen luonne viehätti meillä yllättävän monia porvareita. Työväenluokan nousu kulttuurisesti hallitsevampaan asemaan Suomessa johti (tai ainakin näytti johtavan) esimerkiksi kielenkäytön raaistumiseen, kun vitut ja perkeleet kaikuivat koululasten suusta – kukaan arvokas vanhemman sukupolven edustaja ei tietenkään tunnustanut, että hänen aikanaan olisi käyttäydytty noin. Kun vielä lehdistössä kauhisteltiin huumeongelmaa ja häirikkönuorisoa, oli helppo tuudittautua ajattelemaan, että kansallinen valistushanke oli jossain vaiheessa mennyt päin helskuttia. Samalla Neuvostoliiton äänitorvet korostivat, kuinka lapset heillä olivat kilttejä ja kuinka nuorisolle organisoitiin suurten kollektiivijärjestöjen puitteissa harrastustoimintaa, niin etteivät he ajautuneet renttujengeihin (jos nyt Neuvostoliitossa renttujengejä propagandamaakarien mielestä ollenkaan olikaan).
Neuvostopropagandan suuriin kertomuksiin kuului ylipäätään sellainen väite, että lännelle ominainen kulttuurin viihteellistyminen ja rahvaanomaistuminen rähjäisine rämppäbändeineen ja niitä palvovien tutisevien narkkarien laumoineen oli rautaesiripun takana onnistuttu estämään. Kuten eräskin neuvostopropagandisti sanoi lapsuudessani jossain suomalaisessa lehdessä: ”Meillä ei ole persettä, meillä on takamus, emmekä koskaan puhu omista munistamme.” Idässä oli ehkä vainottuja toisinajattelevia, mutta lännessä oli aikuisille haistattelevia tuskin toiselle kymmenelle päässeitä liimanhaistelijahuligaaneja. Aika monen silloisen suomalaisen mielestä tärkeilevien taiteilijoiden vapaudet olisivat olleet halpa hinta maksettavaksi siitä, että nuoret saadaan kuriin. Taiteilijathan nyt olivat joka tapauksessa kommunisteja, jos punanurkan kokouksiin edes ehtivät jatkuvalta huumesekoilultaan ja homoseksuaaliselta orgioinniltaan.
Tosiasiassa tietenkin myös Neuvostoliitossa esiintyi juuri sellaisia urbaanin nykyrappion piirteitä, joita lännen kulttuuripessimistit omissa maissaan kauhistelivat ja paheksuivat – tämän olisi pitänyt olla itsestään selvää jo siksikin, että vaikkapa Moskovan kaupunkikuva oli valmiiksi rapistuneempi ja epäviihtyisämpi kuin tyypillisen läntisen suurkaupungin. Toisinajattelijoiden vankileirimuistelmia lukeneet tietävät hyvin, että Neuvostoliitossa käytettiin huumeita. Toisin tuskin olisi voinut ollakaan, kun monissa eteläisissä osatasavalloissa oli vahvoja kannabis- ja oopiumiperinteitä ja itse neuvostovaltiollakin jo alkuaikoinaan omaa kokaiinituotantoa, jolla sekä sabotoitiin länsimaiden kansanterveyttä että turrutettiin liukuhihnateloituksia tekevien Tšekan miesten omatunto. Koska maan salaiset palvelut ja vankileirihallinto käyttivät tavallisia rikollisia apureinaan poliittisten vankien rääkkäämiseen, jo tsaarin aikana syntynyt rehevä alamaailma sai Stalinin valtakaudella rauhassa kukoistaa.
Konservatiivisia suomalaisia viehätti jollain tasolla myös neuvostoyhteiskunnan militarismi. ”Neuvostoliitossa ei ole aseistakieltäytyjiä”, he julistivat sormi pystyssä 80-luvun suomalaisille sivareille – epäilemättä siksi, että he pitivät näitä Neuvostoliiton kannattajina. Tämä ei tietenkään yleensä ollut kirjaimellisesti totta, koska tuolloinen aseistakieltäytyjäliike pitkälti ilmensi epämääräistä ja heikosti artikuloitunutta protestia myös taistolaisten väkivallanpalvontaa vastaan. Aivan toinen asia on, että aseistakieltäytymistä toki saattoi pitää kokonaispuolustuskyvyn kannalta huonona ideana ja siten välillisesti Neuvostoliittoa hyödyttäneenä. Hullunkurista kyllä edellisellä vuosikymmenellä vasemmiston lapsellisin ja naiivein osa oli vastaavasti uskonut, että rauhaa rakastavassa itänaapurissa ei esimerkiksi olisi julkaistu sotakirjoja – suomalaisten veteraanien romaanikirjoittelu kun oli niitä asioita, jotka olivat omiaan herättämään nuorten radikaalien pahennusta. Todellisuudessa Neuvostoliitossa tietenkin kirjoitettiin ja painettiin sotakirjoja kyllästymiseen asti ja paljon sen ylikin; oli siellä toisaalta aseistakieltäytyjiäkin, mutta näitä kohdeltiinkin sitten yhteiskunnan paarioina.
Hyvä esimerkki siitä salavihkaisesta lukkarinrakkaudesta, jota Neuvostoliiton karkeus ja kovaotteisuus herätti oikeistossa, on Kari Suomalainen. Tästä sivariaiheesta Karilla oli joskus huumoriton ja saarnaava sarjakuva, jossa hänen pieni mustatakkinen piirtäjähahmonsa julisti aseistakieltäytyjille: ”Mahdollisessa kahinassa olemme liitossa veli venäläisen kanssa, joka ei ymmärrä leikkiä sotilasasioissa.” Siksi, Kari valisti, sivarien pitäisi tositilanteessa ottaa ”joko kokardi tai nappi otsaan”.
Siis Kari, jota pidettiin lahjomattomana neuvostopainostuksen arvostelijana, oli kyllä halukas uhkailemaan Neuvostoliiton armottomuudella niitä, jotka olivat tässä asepalvelusasiassa hänen kanssaan eri kannalla. Suomettuneempaa näkökantaa on vaikea löytää kuin se, että ”jos olet kanssani eri mieltä, Neuvostoliitto tulee ja ampuu sinulle napin otsaan”.
Kari tietysti mielellään leimasi sivarit Neuvostoliiton hyödyllisiksi idiooteiksi, mikä olikin paremmin hänen yleisen poliittisen linjansa mukaista. Mutta joskus hänen piirroksissaan ilmeni myös tiettyä vaivihkaista ihailua Neuvostoliiton julmuutta kohtaan. Tästä toisena esimerkkinä mainitsen sen kuvaparin, jossa hän piti pilkkanaan "nykynuorukaisten" oletettua epämiehekkyyttä ja vellihousuisuutta.
Ensimmäisessä kuvassa, otsikkonaan "JOS OLLAAN MENOSSA TÄHÄN SUUNTAAN…", itkuinen ja ahdistunut solttupoika kertoi, kuinka yksi ja toinen sotakaveri oli psykologin, psykiatrin, psykopaatin, pediatrin tai piru tietää minkä pedofiilin haastateltavana ja "mäkin sain neuroosin, kun korpraali huusi mulle". Toisessa kuvassa otsikko kuului: "...NIIN TODEN TULLEN OIKEAT MIEHET TULEVAT TÄNNE MUUALTA", ja siinä persoonattomien marssijoiden jättijalat tallasivat maahan suomalaispojat, joiden yllä leijui sellaisia sanoja kuin "Lällällää...hellyyttä...rakkautta...äitiii!" Marssivat jättisotilaat tulivat kuvaan oikealta, eli kartan idästä, eli Neuvostoliitosta – ei jäänyt epäselväksi, missä ne "oikeat miehet" majailivat.
Tämä ei valitettavasti ole kovin kaukana nykyisten venäläismielisten äärioikeistolaisten ajattelutavasta. He näet paheksuvat juuri Suomen nykyisen valtiovallan "epämiehekkyyttä" - ts. oikeusvaltiota ja ihmisoikeuksia. Sitä vastoin he ihannoivat Venäjää esikuvallisen kovapintaisena ja raakamaisena maana.
Missään tapauksessa ei ole oikein suoraan syyllistää Karia nykyäärioikeiston venäläismielisyydestä, mutta Karin useiden piirrosten perusfilosofiana on pitää Suomea sinisilmäisenä (tai kommunismin turmelemana) yhteiskuntana juuri siksi, että täällä noudatetaan lakia ja kaikki ovat lain edessä yhdenvertaisia. Nyt Venäjällä on vallassa diktaattori, joka ei ole kommunisti mutta joka jakaa tämän saman laillisuutta ja oikeusvaltiota halveksivan ajattelutavan. Karin myöhäiskauden (tekisi mieleni sanoa: Karin rappiokauden) rasistisista kuvista maailmankuvansa nuoruudessaan ammentaneella ei ole mitään syytä vieroksua tämän diktaattorin johtamaa valtakuntaa.
Joskus nuoruuden kiihkossa olisin julistanut, miten tekopyhä Kari oli isänmaallisuudessaan ja maanpuolustushengessään, kun häneltä pääsi edellä kuvattujen laisia läpisuomettuneita möläyksiä. Nyt vanhana patuna annan armon käydä oikeudesta ja totean, että se oli vain esimerkki koko kansakuntaan - myös näennäisesti suomettuneisuutta vastustaviin oikeistolaisiin - juurtuneesta tottumuksesta vedota Neuvostoliittoon yhteyksissä, joihin itänaapurin ei olisi luullut mitenkään liittyvän. Asioita ei arvioitu asiaperustein, vaan ennemmin tai myöhemmin otettiin esille Neuvostoliitto ja Neuvostoliiton oletettu kanta siihen.
Tuon aikainen poliittinen keskustelu oli ihan tavallisen kansankin tasolla sitä, että pikkupojat osoittelivat toisiaan Neuvostoliitto-merkkisillä leikkipyssyillä huudellen "Pam! Kuolit!" Se, että maassa nousi valtaan tätä soveltavia poliitikkoja, oli pohjimmiltaan seurausta siitä, että käytännöllisesti katsoen koko kansakunta oli oppinut tällaisille tavoille.
Fasismin venäläiset juuret
Myös Neuvostoliiton – tai Venäjän – kulttuurin korkeaan tasoon vedottiin (ja vedotaan) mielellään suomalaisessa venäläismyönteisessä puhunnassa. Suomalaisessa toisen maailmansodan aikaisessa propagandassa venäläisyys esitettiin mielellään alkukantaisena raakalaisuutena, mutta suomalaiset itsekin ilmeisesti aivan luontojaan häpesivät tätä jälkeen päin. Onhan väite toki totuuden vastainen, koska Venäjällä kuitenkin on ainakin 1800-luvulta alkaen ollut maailman mittakaavassa merkittävää korkeakulttuuria. Hyvin tavallinen tapa kapinoida sotasukupolven oletettuja arvostuksia vastaan ja esittää itseään fiksumpaa olikin julistaa, että suomalaisilla ei ole mitään asiaa moittia Venäjää primitiivisyydestä, koska suomalainen (ainakin suomenkielinen) kulttuuri on nuorta ja kehittymätöntä.
Neuvostoliittolaisia arvostettiin myös innokkaina kirjallisuuden harrastajina: joka ikinen Moskovan-kävijä muisti mainita, että metrossa luetaan kirjoja. Olisi kuitenkin ollut syytä ottaa selvää myös siitä, mitä kirjoja luettiin. Esimerkiksi neuvostoliittolaisessa sotakirjallisuudessa esiintyi läntisen vasemmistohumanisminkin näkökulmasta epäterveinä pidettäviä piirteitä. Sotaromaanien kautta isovenäläinen, ulossulkeva ja rotukiihkoon vivahtava kansallismielisyys hiipi valtavirran neuvostokirjallisuuteen noustakseen sitten kunnolla ilmoille Hruštšovin suojasään jälkeen kehittymään lähteneessä maaseutukirjallisuudessa.
Maaseutukirjallisuus oli merkittävä neuvostoliittolainen kirjailijakoulukunta, jonka piirissä kirjoitettiin paljon kirjallisesti ansiokastakin proosaa. Ennen muuta se pyrki kuvaamaan kollektivisaation ja muiden neuvostojärjettömyyksien runteleman maaseudun elämää todenmukaisesti ja elävöittämään neuvostopropagandan latistamaa kieltä kouriintuntuvalla maaseudun puheella, sananlaskuilla ja sananparsilla. Maaseutukirjailijat tunsivat huolta sekä perinteisen venäläisen kansankulttuurin tulevaisuudesta että luontoarvoista, joita Neuvostoliiton valtavat, kansalta kysymättä toteutetut rakennushankkeet usein uhkasivat.
Luonnonsuojelupyrkimystensä vuoksi maaseutukirjailijat saivat glasnostin ja perestroikan aikakaudella jonkin verran kriittisen toisinajattelijan mainetta ja sitä tietä myös myönteistä huomiota lännen tiedotusvälineissä. Ympäristöhuolensa vuoksi heitä pidettiin jotenkin itsestään selvästi myös vapauden airueina – muistelenpa jopa jonkin suomalaisen lehden kuitanneen vaikka Valentin Rasputinin, koulukunnan tunnetuimman ja suomeksikin käännetyn kirjailijan, antisemitistiset möläytykset demokratian lastentautina! Juutalaisviha oli laajemminkin levinnyttä maaseutukirjailijoiden keskuudessa, ja ylipäätään he kannattivat isovenäläisen nationalismin vastenmielisimpiä muotoja. Minään kansanvallan esitaistelijana tuskin kukaan heistä kunnostautui. Itse asiassa ehtiväisempi tutkija voisi löytää heidän teoksistaan yhtäläisyyksiä Pentti Linkolan ajatteluun: sekä venäläisten maaseutuprosaistien että Linkolan päävihollinen on moderni maailma ja modernisaatio.
Myös isovenäläistä kansallismielisyyttä julistavat historialliset romaanit saivat ilmestyä sensuurin häiritsemättä. Epäilemättä vallanpitäjien mielestä tällainen nationalismi oli omiaan lujittamaan uskollisuutta neuvostovaltaa kohtaan. Tunnetuin esimerkki ovat surullisen kuuluisan Valentin Pikulin tekeleet, mutta Pikul nousi ilmeisesti varsin laajasta viihteellis-propagandistisen historiallisen romaanikirjallisuuden aluskasvillisuudesta: samasta lajityypistä voi mainita esimerkkinä Leonti Rakovskin romaanin Kutuzov. Tämä taideluoma kuvaa (taas) yhtä tsaarin Venäjän ja Turkin välistä sotaa, ja totta kai sen alkusivuilla kerrotaan pahan lännen (kenenkäs muun) kiihottaneen turkkilaiset viatonta Venäjää vastaan.
Tietenkin Neuvostoliitossa ilmestyi myös kirjoja, joissa turvallisuuspalvelun miehet, tšekistit, esitettiin sankareina ja isänmaan puolustajina huomattavasti kritiikittömämmin kuin CIA:n miehet amerikkalaisissa jännäreissä konsanaan. Oliko tällaisen kirjallisuuden lukeminen muka sivistyneempää kuin esimerkiksi amerikkalaisen televisioviihteen katseleminen? Voiko kirjallisuus, jossa ylistetään Gestapon veroisia diktatuurin likaisen työn tekijöitä, olla valistavaa, rakentavaa ja suositeltavaa?
Venäjän klassikkokirjallisuus ei sekään välttämättä kaikilta osin sovellu kansanvaltaisen ja oikeudenmukaisen yhteiskunnan kulttuuriseksi kivijalaksi. Dostojevskia pidetään suurena psykologina ja ihmissielun tuntijana, mutta hän oli myös tyypillinen lattea venäläisnationalisti, joka ihannoi sivistymätöntä rahvasta, tai omaa mielikuvaansa siitä. Sekä länsi että juutalaisuus olivat hänen mielestään ortodoksista venäläisyyttä alemmalla tasolla.
Suuressa moraaliromaanissaan Karamazovin veljekset Dostojevski on luonut kristusmaisen ihannehahmon Aleksei (Aljoša) Karamazovin, joka tietysti edustaa vakavamielistä uskonnollista elämäntapaa vastapainona veljilleen Dmitrille (Mitja), joka viljelee viinaksia ja naurattaa naisia, ja Ivanille (Vanja), joka on suuntautunut länsimaiden rationalistisiin valistusaatteisiin niin, että hänestä on tullut moraaliton nihilisti. Eräässä kirjan kohdassa Aljošalta kysytään, onko tarina juutalaisten rituaalisista lastenmurhista totta, ja nuorukainen vastaa, ettei hän tiedä.
Dostojevskin ihailijat lännessä ovat selittäneet tämän itselleen siten, että kirjailija on muistakin lähteistä tunnetun antisemitisminsä viettelemänä horjahtanut pois yleisinhimillisestä moraalinäkemyksestään. Vähintään yhtä uskottavaa on kuitenkin tulkita asia niin, että Dostojevski seuraa tässä johdonmukaisesti omaa maailmankuvaansa. Hän voi olla ortodoksisen venäläisyyden maailmassa merkittävä moraalinen ajattelija, mutta hänelle moraalinen maailmankaikkeus loppuu siihen, mihin ortodoksinen uskontokin. Sen ulkopuolella on vain ihmisen näköisiä, mutta kaaoksen valtakunnassa eläviä olentoja, joiden moraalikäsityksistä on mahdotonta tietää mitään, koska he eivät ole ainoasta oikeasta uskosta osallisia, ja joilta voi siksi odottaa aivan mitä tahansa – myös lasten uhraamista.
Aljoša Karamazovin esikuva kuuluu muuten olleen nuori Vladimir Solovjov. Tämä uskonnollinen mystikko kunnostautui sittemmin ekumeenisena ajattelijana, joka haaveili kristillisten kirkkojen yhtymisestä, katolisuuden ja ortodoksisuuden välisen skisman eheyttämisestä. Tämän perusteella häntä olisi helppo pitää lempeäsydämisenä rauhan ja ekumenian puolestapuhujana; mutta kun länsimaat olivat 1900-luvun alkaessa varustamassa siirtoarmeijaa nujertamaan Kiinan boksarikapinan ja Saksan keisari Vilhelm yllytti sotilaitaan julmuuksiin kiinalaisia kohtaan, Solovjov säesti häntä. Ilmeisesti Solovjovin ekumeenisuus tarkoitti viime kädessä pyrkimystä saada Venäjä mukaan kristillisen lännen riveihin ”alkukantaisia” kansoja kurmottamaan.
Dostojevskin ihannointi saisi antaa tilaa sellaiselle nyansoidummalle asenteelle, jossa kirjailijan ongelmalliset piirteet myönnettäisiin avoimesti – sekin kiistaton tosiasia, että hänen teoksensa olivat tärkeä vaikute myös Joseph Goebbelsin, Hitlerin Saksan propagandapäällikön, henkiselle kehitykselle. Venäläisten tai baltiansaksalaisten valkoemigranttien (kuten tallinnalaistaustaisen Alfred Rosenbergin ja riikalaissyntyisen Max von Scheubner-Richterin) osallistuminen natsiliikkeeseen on ollut tiedossa jo pitkään, mutta tuntuu siltä, että Venäjän kulttuurin ideologiset yhteydet natseihin ovat päässeet systemaattisesti suurennuslasin alle vasta viime aikoina, esimerkiksi Michael Kelloggin tutkimusten ansiosta.
Hitleriläisyyden syntyä pohdittaessa on syytä muistaa se ainakin Sebastian Haffnerin omassa Hitler-kirjassaan esillä pitämä asia, että Hitlerin antisemitismi oli leimallisesti itäeurooppalaista, Itävalta-Unkarin valtakunnasta maahantuotua laatua ja että Saksassa juutalaisvastaisuus näytti ennen Hitlerin nousua olevan jo voitettu kanta. Antisemitismiä levitti 1900-luvun alussa organisoiduimmin tsaarin Venäjä, jolle juutalaisviha oli lähestulkoon samanlainen virallinen ideologia kuin kommunismi Neuvostoliitolle. Bolševikkeihin katkeroituneet, äärioikealle radikalisoituneet venäläisemigrantit jatkoivat samaa propagandatyötä esittäen vihaamansa kommunismiaatteen juutalaisten keksintönä. Tämä vihankylvö saavutti Hitlerin ja muovasi hänen maailmankuvansa.
En tietenkään ota vakavasti sitä nykyään muodikasta väitettä, että Hitler muka olisi ollut jonkinlainen sosialisti – äärioikeiston olemukseen kuuluu ideoiden varasteleminen milloin vasemmisto-, milloin porvaritaholta, millä vetonaulalla nyt tuntuu enemmän ääniä kulloinkin tulevan. Huomattavasti uskottavampaa on ajatella, että Hitler oli sydämessään, tai perimmäiseltä innoitukseltaan, venäläinen antisemiitti, ja nähdä natsipuolue alkujaan venäläisten oikeistoemigranttien luomana, tai ainakin innoittamana, välineenä Venäjän sisällissodan jatkamiseksi. Kun natsien armeija vyöryi Neuvostoliittoon, se oli venäläisten valkoemigranttien liikkeelle panema vyöry. Toki siinä vaiheessa kun natsismi omaksui antisemitisminsä jatkeeksi yhtä tuhoisan rasistisen venäläisvastaisuuden, monet valkoemigrantit hylkäsivät järkyttyneinä natsipuolueen. Kaikki valkoemigrantit eivät myöskään olleet natsimyönteisiä: esimerkiksi Nobel-palkittu runoilija ja kirjailija Ivan Bunin oli köyhtyneen aatelisperheen vesa, joka suhtautui kielteisesti ei vain kommunismiin, vaan myös epäili demokratiaa yleensä, mutta joka juuri aristokraattisen demokratiaskeptisyytensä vuoksi halveksi Hitleriä, pelkkää korpraalia kenraaleja komentelemassa.
Vasemmisto ja Neuvostoliitto
Neuvostoliittoon ei suhtauduttu kuten normaalisti suhtaudutaan autoritaarisesti hallittuun, epäoikeudenmukaiseen maahan. Osittain tämä johtui siitä, että maa oli iso, sotilaallisesti vahva ja naapurissamme, joten meillä riitti paljon puhuttuja geopoliittisia syitä olla hiljaa ja huomaamatta kuin entinenkin virtsa sukassa. Tärkeintä oli kuitenkin se, että vasemmiston ja Neuvostoliiton yhteisen aatehistorian vuoksi kannan ottaminen itänaapuriin tuntui aina sisäpoliittisen kannan ottamiselta. Joka ei ollut Neuvostoliiton ystävä, ei myöskään kannattanut konsensusta ja sovittelua sisäpolitiikassa, eli toisin sanoen hän halusi sytyttää sisällissodan uudelleen.
Sellainen perverssi, joka oli sekä avoimesti kriittinen Neuvostoliittoa kohtaan että vasemmistolainen, taas lynkattiin lähimpään lyhtypylvääseen, tai ainakin marginalisoitiin kokonaan. Tällaisia henkilöitä oli ilman muuta merkittävässäkin määrin esimerkiksi SKDL:n (Vasemmistoliiton edeltäjän) ei-kommunistisessa siivessä, mutta laitavasemmiston sisäinen poliittinen kuri kavensi heidän vaikutusvaltansa olemattomiin. Esimerkiksi ”marxilaiseksi keskustelulehdeksi” itseään luonnehtinut Uudistuva Ihmiskunta oli oikeaoppisille kommunisteille vastenmielinen revisionistinen julkaisu, ja tovereita varoiteltiin koskemasta tähän vaaralliseen tartunnanlähteeseen vielä senkin jälkeen kun hurjimman taistolaisuuden kiihko oli lieventynyt.
Neuvostoliitto oli maan lisäksi mielentila, symboli ja jumalolento, tai ainakin erään uskonnolliset mittasuhteet saaneen poliittisen liikkeen oma Vatikaani. Silloin kun neuvostojärjestelmä romahti, yksi suurista toiveistamme oli, että sen tilalle tulleesta Venäjästä kehkeytyisi normaali, myös normaalisti kansainvälisten protestien tavoitettavissa oleva maa. Toisin sanoen silloin kun Venäjällä ilmenisi erityisen karkeita ihmisoikeusloukkauksia, vasemmistolaisetkin maailmanparantaja-aktivistimme paheksuisivat niitä kuten he siihen asti olivat paheksuneet esimerkiksi Yhdysvaltain tai sen tukemien diktatuurien rikoksia.
Neuvostoliiton romahduksesta Putinin kauden alkupuolelle asti näin näytti käyvänkin. Tästä tunnettu esimerkki olivat ne massiiviset mielenosoitukset, jotka nähtiin Anna Politkovskajan murhan jälkeen. Sen jälkeen tilanne on kuitenkin muuttunut. Tämä näkyy esimerkiksi siinä kritiikittömyydessä, jolla kansalaisjärjestöt ja sananvapausaktiivit ovat omaksuneet ilmiselvät Venäjän agentit ja Putinin juoksilaat Julian Assangen ja Edward Snowdenin kultapojikseen.
Nörttikulttuuriin kuuluva itsetarkoituksellinen halu paljastaa salattu ja tuoda julkisuuteen asioita, jotka eivät sinne kuulu, on valjastettavissa palvelemaan vaikka kenen häikäilemättömän tarkoituksia. Jos mafia haluaa tietää, missä ja millä nimellä mafiosoja ilmiantaneet kruununtodistajat nykyään elelevät, se löytää aina Assangen ja Snowdenin kaltaisia naiiveja ”paljastaja”-nörttejä ottamaan selvää asiasta, ”koska kansalla on oikeus tietää”. Aivan yhtä helposti Venäjä voi hyödyntää lapsellisten ”sananvapaus”-intoilijoiden huijattavuutta.
George Orwell irvaili aikoinaan oman aikakautensa pasifisteista ja vasemmistoradikaaleista, että he olivat kyllä valmiita kumartamaan sellaista julmuutta, joka oli kyllin häikäilemätöntä ollakseen menestyksellistä, vaikka esiintyivätkin kaikenlaisen ”sorron” vastustajina. Valitettavasti Orwellin pilkallinen heitto tuntuu osuvalta myös nykytilanteessa. Neuvostoliiton jälkeistä Venäjää uskallettiin arvostella niin kauan kuin se näyttäytyi pelkkänä banaanivaltiona ilman banaaneja, keskisarjan diktatuurina. Nyt kun Putin on pelkällä asenteella onnistunut nostamaan maansa takaisin pelättyjen suurvaltojen luokkaan, maailmanparantajat ovat säikähtäneet pois osoittamasta mieltään sitä vastaan ja vanhat paasikiveläis-kekkoslaiset asenteet ja iskulauseet ovat palanneet käyttöön. Esimerkiksi Erkki Tuomioja, joka ei 80-luvulla suinkaan ollut niin neuvostomielinen eikä suomettunut kuin nykyään kuulee väitettävän, tuntuu taantuneen täysin uuskekkoslaisuuden käveleväksi fraasikoneeksi.
Vasemmiston piirissä esiintyvä Venäjä-myönteisyys on yksi esimerkki siitä, kuinka typeriä puheet poliittisen muistin lyhytkestoisuudesta ovat. Pikemminkin poliittinen muisti on yhtaikaa hyvin pitkä ja hyvin dementoitunut. Poliittiset muinaismuistot painuvat alitajuntaan hyökätäkseen sieltä äkkiarvaamatta uudelleen esille.
Kommunistien näkökulmasta Suomen ensimmäinen tasavalta oli fasistinen sortovaltio, jossa SKP joutui lymyilemään maan alla julman ohranan vainoamana, ja demokratian – siis sellaisen valtiojärjestyksen, jossa heidänkin puolueellaan oli toimintaoikeudet – loi vasta Neuvostoliitto painostamalla porvarit ruotuun. Tämän ajattelutavan jäänteitä näkyy yhä laitavasemmiston vanhemman polven edustajissa, eritoten työväenluokkaisemmassa rivikannattajistossa, jolle vasemmistolaisuus on pikemminkin sukutraditio, isiltä peritty uskonto, kuin tietoisesti omaksuttu poliittinen aaterakennelma: Neuvostoliiton perijävaltion Venäjän – ei oikeusvaltion eikä kansainvälisten ihmisoikeussopimusten, vaan Venäjän – kuvitellaan takaavan Suomen työväen ihmisoikeudet. Kuvaavasti monet erityisesti vanhemman polven vasemmistolaiset paheksuvat äärioikeistomme ylilyöntejä – ei lain eikä ihmisoikeussopimusten, vaan – Pariisin rauhansopimuksen (!) vastaisina.
Vasemmistolaiseen venäläismyönteisyyteen on toki tuoreempiakin syitä. Yksi niistä on se, että venäläiset ovat joutuneet jo 90-luvulla kärsimään samanlaisesta häikäilemättömästä kuprukapitalismista, joka nykyään koettelee Suomeakin. Heitä pidetään siis rahavallan sortamina kohtalotovereina ja heidän katkeruuttaan länttä kohtaan ymmärrettävänä ja aiheellisena. Samalla ei kuitenkaan haluta myöntää, että kaikki Venäjää sortaneet kuprukapitalistit eivät todellakaan olleet länsimaisia.
Pikemminkin siinä kävi niin, että neuvostojärjestelmän viidakon lain – ”kuole sinä tänään, minä kuolen huomenna”, kuten Aleksandr Solženitsyn sen vankileirikirjassaan muotoili – sisäistäneet venäläiset huijarit keplottelivat haltuunsa kansallisvarallisuuden ja jättivät kansan kurjistumaan. Länsimainen kapitalismi oli tässä enemmänkin taustalla, esikuvana, vaikka toki asiaan vaikuttivat myös kaatoluokan läntiset taloustietäjät, jotka riensivät itäblokkiin tekemään ihmiskokeitaan, kun eivät olleet saaneet toteuttaa itseään vahvojen työväenpuolueiden ja ammattiyhdistysliikkeiden lännessä. Oikeastaan siirtymäkauden anarkiaa hyväkseen käyttäneiden venäläisten uusrikkaiden periaatteettomuus ja kyynisyys oli sitä luokkaa, että he tuntuvat pikemminkin yrittäneen jäljitellä neuvostoaikaisen propagandakirjallisuuden pilakuvaa riistäjäporhosta kuin mitään todellista länsikapitalismia. Tulee voida kysyä sekin kysymys, missä määrin neuvostojulmuuden henkisesti saastuttama venäläinen villipetotalous on vaikutuksellaan ohjannut lännen kapitalismin kehitystä viimeisten parin vuosikymmenen aikana.
Vasemmistolaisen Venäjä-myönteisyyden merkittäviä motivaattoreita on tietysti myös automatisoitunut amerikkalaisvastaisuus, jonka vuoksi heikäläiset ovat kerkeitä uskomaan Venäjän tapaan esitellä itsensä vaihtoehtona amerikkalaisjohtoiselle yksinapaiselle maailmalle. Sitä he eivät kuitenkaan tule edes ajatelleeksi, mitä ”yksinapaisen maailman” vaihtoehdot ovat: pienten kansojen alistuminen Venäjän tai Kiinan kaltaisten häikäilemättömien, ohjelmallisesti demokratiaa vastustavien suurvaltojen ikeeseen, tai sitten samanlainen monenkeskinen kansainvälinen anarkia, joka 1900-luvun alkupuolella johti Euroopassa kahteen suursotaan ja ennenkuulumattomiin julmuuksiin. Yhdysvaltain johtamassa maailmanjärjestyksessä on ollut ongelmansa ja epäoikeudenmukaisuutensa, mutta ei se tarkoita, että kaikki vaihtoehdot olisivat automaattisesti parempia. Toki ymmärrän, että esimerkiksi USA:n huonosti harkittujen maailmanpoliisioperaatioiden runtelemissa tai uhkaamissa muslimimaissa voidaan olla tästä asiasta hyvin eri mieltä.
Keskustan venäläismielisyys
Keskustalaisen venäläismielisyyden taustalla on ajatus maaseudun ja haja-asutusalueiden asuttuina pitämisestä itsetarkoituksena. Maalla on voitava asua, koska maalla on voitava asua, eikä perusteita tälle kuulu kysellä. Keskusta tuskin kuitenkaan haluaa houkutella maaseudulle etätyötä tekeviä koulutettuja kaupunkilaisia, koska sille on myös tärkeää vastustaa kaupungin siveetöntä vapaamielisyyttä. Sen sijaan se haluaa palata YYA-aikaan, jolloin itärajan syrjäkylistä käytiin oikeissa rasvanahkatyöläistöissä esimerkiksi Kostamusta rakentamassa ja säilytettiin näin perinteinen itärajan syrjäkylien elämäntapa.
Keskustalaislähtöinen venäläismielisyys luottaa nimittäin siihen, että Venäjällä on aina tarjolla taloudellisia mahdollisuuksia. Vaikka idänkaupan kulta-ajoista on jo monta vuosikymmentä, Suomessa riittää aina höynäytettäviä, jotka kuvittelevat Venäjän olevan täynnä kultaharkkoja vaikka ilmaiseksi kotiin kantaa, jos niitä vain osaa venäjäksi pyytää. Jo parin vuosikymmenen ajan nuoria on narutettu opiskelemaan venäjää ja valmistumaan venäjää osaaviksi työttömiksi vetoamalla niihin kaupallisiin mahdollisuuksiin, joita kieli muka tarjoaa – luonnollisesti äärioikeistomme on käyttänyt tätä samaa ajatusta ruotsin kielen vastaisessa propagandassaan.
Oikeistolaiset putinistit
Oikeistolaiset, fasistisesti värittyneet Venäjän ystävät ovatkin tällä hetkellä parhaiten kiinni aikamme todellisuudessa. He tuskin ovat lukeneet riittävästi historiaa tietääkseen tsaarin Venäjän toimineen Euroopan santarmina eli toimittaneen vanhoillisille hallitsijoille sotilasapua 1800-luvun demokraattista liikehdintää vastaan, mutta heiltä ei todellakaan ole jäänyt huomaamatta se, että Venäjä on asettunut länsimaita repivissä kulttuurisodissa heidän puolelleen esimerkiksi monikulttuurisuutta tai seksuaalisia vapauksia vastaan. Venäjän suoraa apua lännen äärioikeistolle ei ole syytä vähätellä, mutta yhtä virheellistä olisi kuvitella, ettei äärioikeisto ilman eri rahoitusta olisi kyennyt tunnistamaan Putinia vakaumusveljekseen.
Venäjän nousu uusnatsismin maailmankeskukseksi on merkinnyt äärioikeiston aatemaailman yhdenmukaistumista hyvin monenlaisilla tahoilla ja monissa maissa. Suomessa on oltu haluttomia hyväksymään mahdollisuutta, että venäläismielisyydestä muodostuisi meilläkin äärioikeistolaisuuden valtavirtaa määrittävä piirre. Äärioikeistomme itsekin on pystynyt nielemään tämän liittolaisuuden vain yskien ja kakoen. Tyypillisesti heikäläisten puheenvuorot aiheesta esimerkiksi Homma-foorumilla alkavat vuolaalla Venäjän uhan myöntämisellä; tämän alibiosuuden jälkeen siirrytään kuitenkin vakuuttelemaan EU:n ja ”vihervasemmiston” edustamien arvojen olevan niin paljon uhkaavampia, vaarallisempia ja ”mädättävämpiä”, että käytännön asialinjalta tarkastellen Venäjä on sittenkin pienempi paha.
Lopputulemaksi jää, että ”vihervasemmistolaisuuden” vastustaminen on äärioikeistolle tärkeämpää kuin isänmaan varjeleminen Venäjän uhalta. ”Vihervasemmistolaisuudella” he tarkoittavat käytännössä länsimaista oikeusvaltiota, jonka määritteleminen vihreäksi ja vasemmistolaiseksi on toki yhtä odottamaton kuin ansaitsematonkin kohteliaisuus sekä vihreitä että vasemmistolaisia kohtaan. Minun nuoruudessani oikeusvaltio oli nimenomaan kaiken kivettävän ”Systeemin” ilmentymä, jota juuri kaikkien vihertävien tai punertavien vaihtoehtoihmisten piti vastustaa ajaakseen jonkin hyvin epämääräisesti määritellyn spontaanin rakkauden asiaa.
Siihen aikaan konservatiivisuuteen kuului oikeusvaltion puolustaminen nuorilta radikaaleilta. Nykyään taas ”konservatiiveiksi” itseään kutsuvat moittivat juuri perustuslakia ja yhdenvertaisuusperiaatetta. Heidän mielestään on kyseenalaista, että tummaihoisille myönnetään yhdenvertaiset oikeudet, ja perustuslaki taas on heidän vaatimiensa ”maahanmuuttopolitiikan uudistusten” tiellä.
Länsivastaisuus, venäläisyysmyytti ja suomettuminen
Sekä vasemmistolaisesta että äärioikeistolaisesta venäläismielisyydestä vie suora tie mystisen venäläisyyden ihailuun. Sellaista on viime aikoina ollut havaittavissa taiteilija- ja älykköpiireissä, lähinnä jälkiturkkalaisten teatteri-ihmisten keskuudessa. Turkkalaisuudella tietysti on omat yhtäläisyytensä sekä äärioikeistolaisuuteen että äärivasemmistolaisuuteen: Jouko Turkkaa itseään ympäröi aikoinaan jota kuinkin äärioikeistolaisista diktaattoreista muistuttava johtajakultti, mutta johtaja itse oli julistuksellisesti vasemmistolainen – luullakseni kuitenkin vain siksi, että häntä muovanneella aikakaudella vasemmistolaiseksi julistautuminen oli sovinnainen tapa ilmentää näyttelijältä ja taiteilijalta odotettavaa tulipäistä kiihkeyttä poliittisella tasolla. Toisena aikana tarkalleen sama mentaliteetti olisi varmaankin ilmennyt äärioikeistolaisuutena ja raivonationalismina.
Mystinen russofilia liittyy laajempaan länsivastaiseen asennekokonaisuuteen. Sen merkittävin motivaattori tuntuu olevan vihamielisyys kristillisyyttä, ennen muuta luterilaista kristillisyyttä kohtaan, joka esitetään syynä suomalaisten neuroottisuuteen ja ahdistuneisuuteen. Jo 1980-luvulla yksi latteimmista asioista, mitä tyypillinen kansakunnan kaapin päälle pompahtanut nuorehko teatteripelle saattoi sanoa, olivat sanat Lutherin syytä tämä ahdistus. En edes muista, sanoiko tämän (jonkin aikakauslehden kannessa) Turkka, Jussi Parviainen vai joku muu saman porukan edustaja, mutta jo silloin tämä heitto oli puuduttavan ennalta-arvattava klisee.
Siihen aikaan tällä latteudella ei tietenkään ollut minkäänlaista poliittista, saati sitten ulkopoliittista relevanssia, mutta hämmentävää kyllä sen ympärille tuntuu sittemmin kasvaneen kokonainen myyttijärjestelmä, ellei aaterakennelma. Kalevala-elokuvan tekijä Jari Halonen – vanha Jumalan teatterin mies – on sekä elokuvassa että kirjoittelussaan ilmentänyt tätä ideologiaa näkemällä ruotsalaiset, suomenruotsalaiset ja Ruotsin suomalaisten vihollisina, jotka ovat kiskoneet kansakuntamme juuriltaan (tähän liittyvät tietysti ne ikivanhat nationalistiset valhetarinat Suomen myyttisistä kuninkaista ja muinaisesta itsenäisyydestä). Tässä maailmankuvassa pelastajan osa kuuluu Venäjälle, joka edustaa ruotsalaistumista ja kristinuskoa edeltävää alkusuomalaista šamanismia.
En ole hirveän hämmästynyt siitä, että teatterimenneisyyttä on myös Janus Putkosella, joka aikoinaan jätti näyttämöt siirtyäkseen nettiin luomaan ”vaihtoehtoisia uutisia”. Nyttemmin hän on tunnetusti hakeutunut vielä dramaattisempiin paikkoihin keskelle Itä-Ukrainan räiskettä, missä hänellä ilmeisesti on oikean virkamiehen asema toisessa Venäjän tuella luoduista leikkitasavalloista, vaikkei hän tiettävästi osaa edes venäjää.
Nyt en edes vaivaudu keskittymään siihen, miten naurettavaa on nostaa alkusuomalaisen esikristillisen šamanismin esikuvamaaksi juuri Venäjä, jossa vähemmistökansoja – varsinkin suomalaisugrilaisia, eritoten jonkinlaisen pakanauskonnon nykypäivään asti säilyttäneitä mareja – vainotaan ankarasti ja jossa kaikenlainen sorto motivoidaan ja oikeutetaan juuri kristillisellä (ortodoksisella) uskonnolla. Oleellisempaa on, että suomalaiseen nationalismiin on jo kauan kuulunut epähistoriallinen ja virheellinen käsitys ruotsalaisesta sorrosta, josta Venäjä muka vapautti meidät.
On totta, että Venäjä antoi Suomen suuriruhtinaskunnan pitää erilliset lait ja hallintokoneiston sen jälkeen kun maamme liitettiin tsaarin valtakuntaan. Mutta oliko tämä todellakin sellaista huikaisevaa reiluutta, jolla Suomi ”nostettiin kansakunnaksi kansakuntien joukkoon”? Ajatus tuntuu hieman epäloogiselta, sillä se oma laki, jonka Suomi sai säilyttää voimassa, oli juuri Ruotsin laki, siis se sama sortoruoska, jolla kamala kunkku oli Tukholmasta päin meitä huitonut.
Suomalainen kansallismielinen historiamyytti esittää Venäjän mielellään myös suomen kielen asian ajajana syyttäen avoimesti tai peitellysti Ruotsia kansankielen vainoamisesta ja pakkoruotsinkielistämisestä. Tämäkin on epäoikeudenmukaista Ruotsia kohtaan. Ruotsin kuninkaat kääntyivät suomenkielisten alamaistensa puoleen suomeksi käännetyin käskykirjein, ja Ruotsin vallan viimeisellä vuosisadalla saatiin aikaan myös suomenkielinen versio Ruotsin valtakunnan laista umpisuomalaisten lautamiesten tarpeisiin. Siellä, missä oikeaa kielisortoa harjoitettiin, tällainen ei olisi tullut kysymykseenkään – esimerkiksi englantilaisvallan aikaisessa Irlannissa jo käräjien istuminen vainotulla vähemmistökielellä olisi ollut järjetön ajatus. Toki Ruotsissa siirryttiin Suomen menettämisen myötä hyvinkin kielteiseen politiikkaan omalle puolelle rajaa jääneen tornionjokisen suomalaisvähemmistön kieltä kohtaan, mutta tämä oli seurausta Suomen siirtymisestä Venäjän hallintaan – suomesta oli tullut vihollismaan kieli ja epälojaaliuden merkki, jollainen se varmasti ei olisi ollut, jos Suomi olisi 1800-luvulla pysynyt Ruotsin osana.
Kyseinen vihollismaa taas käytti suomen kieltä Suomen suuriruhtinaskunnan etäyttämiseen vanhasta emämaasta. Minun peruskouluaikaiset historian oppikirjani eivät olleet mitään Pirkkalan monisteita, vaan tunnetun kovan linjan oikeistolaisen Kai R. Lehtosen kynästä peräisin, mutta nekään eivät suorastaan kyseenalaistaneet naiivia näkemystä Venäjän keisarista poikkeuksellisen reiluna isäntänä nimenomaan kielipolitiikan osalta. Nykyään on sentään jo mahdollista myöntää, että tsaarin valtakunnan anteliaisuus kielikysymyksissä oli ennen kaikkea taktikointia. Sitä ei sentään ole vielä taidettu uskaltaa historioitsijapiireissäkään kysyä, missä määrin koko fennomaaninen liike ja suomenkielisyysnationalismi oli tsaarin propagandatehtaiden ja salaisten palvelujen luomus – ja missä määrin suomalaisuusliikkeen onnistuminen oli Suomen ja suomalaisten vapaudelle tappio irrottaessaan meidät Pohjoismaista ja kytkiessään kohtalomme Venäjään.
Siksi ei olekaan ollenkaan vaikeaa ymmärtää, että niin äärioikeistolaisten uusnationalistien kuin myöhäisturkkalaisen teatteriväen keskuudessa rehottaa nykyisin venäläismielisyys. Suomalaisessa kansallismielisessä perinteessä on oma venäläismyönteinen (tai Venäjälle kiitollinen) juonteensa, mikä vain pääsee unohtumaan, kun suomalaisten kamalaa ryssänvihaa ovat niin viestimet kuin ”vastuuntuntoiset” älykötkin rituaalisesti paheksuneet jo vuosikymmenten ajan, tietenkin teennäisestä katumuksesta rintoihin lyöden.
Kaipuu Kekkoseen ja sen yhteys maahanmuuttovastaisuuteen
Toki sekä äärioikeiston että taiteilijoiden Venäjä-ihastuksen takana on muutakin. Nykyinen äärioikeistomme edustaa pääosin uutta sukupolvea ja uutta mobilisaatiota. Sille ”vanhat hyvät ajat” ovat käytännössä Kekkosen aikoja, eivätkä voisi muita ollakaan, sillä Kekkonen valittiin presidentiksi ensimmäisen kerran kuusikymmentä vuotta sitten – Kekkosta edeltävästä ajasta käytännöllisesti katsoen kellään ei ole omia muistikuvia. Äärioikeiston kärjessä vaikuttavat ideologit voivat olla hyvinkin puhdasverisiä vanhan koulukunnan uusnatseja ja fasisteja, joille myös Kekkonen oli punikki ja vihollinen, mutta äärioikeiston sittemmät kärryillehyppääjät ja perässähiihtäjät – harhaanjohdettujen suuret laumat – muistavat Kekkosen ajan sillä tavalla kultareunaisena kuin idyllinen lapsuus aina muistetaan.
Minä kuulun juuri siihen sukupolveen, joka syntyi ja kasvoi ainakin murrosikään Kekkosen ajalla eikä kyseenalaistanut olevia oloja. Lisäksi isoisäni, joka oli Maalaisliiton kansanedustaja sotavuosina, kannatti ankarasta neuvostovastaisuudestaan huolimatta (tai ehkä jopa sen takia!) Kekkosen idänpolitiikkaa varsin lämpimästi, pragmaattisin asiaperustein toki. Suomessa esiintyi tuolloin kekkosmielistä isänmaallisuutta ja nationalismiakin. Sellainen asenne perustui ajatukseen, että suomettunut asemamme ilmensi itsenäisyyttä ja kansallista omapäisyyttä sekä suhteessa Neuvostoliittoon että Yhdysvaltoihin.
Kekkoslaisuuden muistumia ilmenee jopa yksiselitteisesti äärioikeistolaisten populistien puheessa: muuan perussuomalaisten yrittäjäsiiven edustajana profiloitunut poliitikko antoi eräässä kansanedustaja-aikaisessa blogipuheenvuorossaan ymmärtää pitävänsä entistä vahvempaa YK:ta varteenotettavana vaihtoehtona EU:lle. Kuten eräs tuttavani irvaili, tämä ei ollut kovin hyvin linjassa perussuomalaisen nationalismin kanssa, koska vahvassa ja jäsenmaihin päätösvaltaa käyttävässä YK:ssa Suomen asioihin olisi sotkeutumassa paljon enemmän ja paljon tummaihoisempia ulkomaalaisia kuin EU:ssa konsanaan. Mutta juuri vankkumaton luottamus YK:hon ja sen perusajatukseen kansakuntien yhteistyöelimenä oli yksi Kekkosen ajan aatteellisia tukipilareita, ja sieltä se päätyi myös perussuomalaisen yrittäjän kirjoitteluun.
Kekkosen ajan haikailu sopii yhteen nykyisen äärioikeistolaisuuden kanssa siksikin, että Suomen rajat olivat vanhoina YYA-aikoina aika lailla kiinni äärioikeiston vihaamilta humanitäärisiltä maahanmuuttajilta. Tähän oli tunnetusti ensisijaisena syynä loikkarien luovutussopimus Neuvostoliiton kanssa: neuvostopakolainen, joka jäi kiinni Suomessa, palautettiin kotimaansa salaisen palvelun armoille – Kekkosen sanamuodon mukaan turvapaikan antaminen heikäläisille olisi ollut ”armon myöntämistä Suomen selkänahasta”. Tämä oli kuitenkin länsisuhteiden kannalta noloa, jolloin päädyttiin hyvin suomalaiseen ”puolueettomuusratkaisuun”: humanitaarista maahanmuuttoa – tai maahanmuuttoa ylipäätään – ei lähtökohtaisesti otettu vastaan mistään. Chileläiset pakolaiset pääsivät maahan yksittäisen diplomaatin omavaltaisella päätöksellä; vietnamilaisten venepakolaisten vastaanottaminen 1970-luvun lopussa oli hyvän tahdon ele akuutin humanitaarisen kriisin aikana.
Nykynäkökulmasta hupaisaa on, että vietnamilaiset venepakolaiset herättivät epäluuloja lähinnä silloisessa laitavasemmistossa, koska he pakenivat kommunistista hallitusta. Vasemmistolaisissa sanomalehtipuheenvuoroissa vietnamilaisia luonnehdittiin ”oikeisto-opportunisteiksi”, mikä taisi olla käytännössä silloinen vastine nykyiselle ”elintasopakolaiselle”. Sitä vastoin monet oikeistolaiset tai sotilastaustaiset henkilöt auttoivat vietnamilaisia sopeutumaan suomalaiseen yhteiskuntaan tavalla, joka nykyään toisi asianomaiselle äärivasemmistolaisen hyysärin maineen.
Vietnamilaisilla oli aivan samanlaisia ongelmia Suomeen sopeutumisessa kuin nyttemmin muslimipakolaisilla: nuoret miehet saattoivat ajautua rikollisuuteen, ja tunnetaanpa Turusta 1990-luvulta vietnamilaissällien tekemä 12-vuotiaan tytön ryhmäraiskauskin – silloinen lehdistö tosin jätti mainitsematta raiskaajien kansallisuuden, vaan kutsui heitä ainoastaan maahanmuuttajiksi tai pakolaisiksi. Nykyään äärioikeistomme pitää vietnamilaisia tietenkin täysin kotoutuneena kansanryhmänä eikä miellä heitä seksuaaliseksi uhaksi. Vietnamilaisten naisten ajatellaan olevan sukupuolisesti tarjolla suomalaisille miehille, koska monien äärioikeistolaisten mielikuva itäaasialaisesta naisesta perustuu ilotalomatkailusta saaduille nautinnollisille kokemuksille. Itäaasialaiset miehet taas nähdään pieninä ja hintelinä olentoina, jotka eivät ”vie naisiamme”.
Kun maahanmuuttovastainen äärioikeisto kaipailee vanhojen hyvien aikojen lintukotoon, jolloin Suomeen ei saanut tulla paljon mistään ja vieraiden maiden kansalaisia karkotettiin hyvinkin vähäpätöisten, uhrittomien rikosten takia, se kaipaa siis Neuvostoliiton aikaan, jolloin tiukka maahanmuuttopolitiikka oli pitkälti myönnytys vahvalle itänaapurille. Toisin sanoen sille on luonnollista toivoa, että itänaapuri taas vahvistuisi kovapintaisen johtajansa ankarien otteiden ansiosta.
Ammattisotilaat ja suomettuminen – Wolf Halsti ja Yrjö Keinonen
Nykyään Natolla on ammattisotilaiden riveissä vankka kannattajakuntansa, mutta ei pidä ajatella, että tämä olisi mitenkään itsestään selvää. Itsenäinen puolustus isänmaallisena itseisarvona tuntuu elähdyttäneen esimerkiksi Wolf H. Halstia, yhtä Suomen tunnetuimmista ja tuotteliaimmista sotilastaustaisista kynämiehistä, jonka henkiseksi testamentiksi jälkimaailmalle jäänyt teos Euroopan kriisi 1987 ansaitsee huomiota siksikin, että 80-luvun tyypillisenä pasifistinuorukaisena jouduin jo tunnustamaan minulla olleen enemmän yhteistä Halstin kanssa kuin olin ennen kirjaan perehtymistä arvannutkaan.
Halsti ei tietenkään hyväksynyt siviilipalvelusta Suomessa, ja rauhanliikettä hän kutsui ”defaitistiseksi”, ts. tappiomielialaa lietsovaksi; mutta esimerkiksi silloisen Länsi-Saksan aseistakieltäytymismuodille hän näki asiallisia ja vakavasti otettavia syitä. Halstin näkemys oli, että asevelvollisen tuli kokea taistelevansa isänmaansa puolesta. Koska Suomi oli puolueeton maa, jonka armeija oli yksinomaan puolustuksellinen, suomalaisella asevelvollisella ei ollut asiallisia syitä kieltäytyä aseista. Sitä vastoin Nato-maiden sotilaiden moraalinen tilanne ei ollut ollenkaan näin selvä.
80-luvulla, Ronald Reaganin aikana, USA-vastainen rauhanliike ei vahvistunut ainoastaan neuvostoliittolaisesta propagandayllytyksestä – vaikka sillä olikin vaikutuksensa, huomattava osa rauhanliikkeestä otti avoimesti etäisyyttä Neuvostoliiton totalitarismista. (Muistan itse asiassa Rauhanpuolustajien aika ajoin harrastaneen uhriutuvaa itsesääli-itkua siitä, kuinka pahoja heitä kohtaan oltiin sadankomitealaisessa rauhanliikkeessä, joka ei tosiaankaan siihen aikaan ollut neuvostomielinen.) Olennainen tekijä oli se, että USA:n ei koettu enää puolustavan Länsi-Eurooppaa Neuvostoliiton uhalta, vaan istuvan eurooppalaisten housuilla ydinsodan tuleen.
Halsti näki esimerkiksi länsisaksalaisen pasifismin johtuvan juuri tästä: Saksalla tuntui Reaganin aikaisen USA:n suunnitelmissa olevan ainoastaan radioaktiiviseksi ei-kenenkään-maaksi pommitettavan puskurivaltion rooli. Tällaisia asenteita ilmaistiin silloin avoimesti ja röyhkeästi: esimerkiksi neutronipommin keksijä Samuel Cohen antoi ylimielisyyttä uhkuvia haastatteluja, joissa hän korosti, että seuraava sota joka tapauksessa käytäisiin Euroopassa, koska ”teillä eurooppalaisilla nyt vain on niin huono säkä”. Tämä tietysti antoi propaganda-aseita suoraan Neuvostoliiton käsiin, ja rauhanliikkeenkin voimistumisessa oli kyse pitkälti reaktiosta siihen, että Yhdysvallat näyttäytyi pelkästään omaa etuaan ajavana imperialistina, jolle länsieurooppalaisilla liittolaisillakin oli vain välinearvo. Tällaisessa tilanteessa Halstillakin riitti ymmärtämystä rauhanliikkeen defaitisteja kohtaan.
Halstin kirjassa Euroopan kriisi ratkeaa rauhanomaisesti, lähes utooppisella tavalla: itse asiassa kirjan loppusivujen tunnelma on häiritsevän pasifistitätimäinen, vallankin kun kirjoittaja kumminkin on sotiimme osallistunut ammattisotilas. Kirjoittajan kuvaama jännityksen laukeamisen jälkeisen uuden rauhan maailma oli toki nuoren tulevan sivarin näkökulmasta hiukan huvittava, koska Halstille se oli ennen kaikkea maailma, jossa nuori saksalainen meni mukisematta armeijaan kokien sen velvollisuutenaan konkreettista isänmaata kohtaan – hänhän ei enää palvellut vierasta sotilasliittoa.
Halstia vielä parempi esimerkki kekkoslaisen ulkopoliittisen oikeaoppisuuden valtavirtaistumisesta sotilaspiireissä on toki Yrjö Keinonen. Keinonen oli ilmeisesti hyvinkin pätevä ja osaava ammattisotilas, joka kuitenkin omista syistään joutui napit vastakkain monien kollegojen kanssa. Puolustusvoimain komentajana Keinonen osallistui Suomen modernisointiin samassa hengessä, jossa sitä toteutettiin koko yhteiskunnassa. Tämä tarkoitti, että hän suoritti useita myöhemminkin voimaan jääneitä uudistuksia, joiden luonne itsessään ei ollut mitenkään puoluepoliittinen, mutta profiloitui samanaikaisesti Neuvostoliiton ystävänä.
Keinosen kerrotaan esimerkiksi ottaneen vastaan kommunistipomo Aarne Saarisen ja neuvostosuurlähettiläs Nikolai Kovaljovin ja antaneen siinä yhteydessä niin kritiikitöntä suitsutusta itänaapurin yhteiskuntajärjestelmälle, että Saarinen – jonka näkemys Neuvostoliitosta tunnetusti oli melko realistinen ja kriittinen – huolestui asiasta. Tässä oli ilmeisesti kyse kenraalin kömpelöstä yrityksestä harjoittaa YYA-henkistä diplomatiaa, mutta nykynäkökulmasta Keinonen näyttäytyy toki tuon tapauksen perusteella varsin epäilyttävässä valossa.
Vastavalkean ammattiupseerit
Sekä Keinonen että Halsti ovat kuitenkin omalla tavallaan esimerkkejä siitä, että sotalaitoksemmekin piirissä neuvostosuuntaan kallistuneella puolueettomuuspolitiikalla on ollut merkittävää ja mahdollisesti hyvinkin aitoa kannatusta. Kekkoslaisuus on suomalaisuudessa syvemmällä kuin tahtoisimmekaan, ja siinä ei ole kyse (enää) vain neuvostopropagandan jälkivaikutuksista, vaan myös eräänlaisesta sisäistetystä herruudesta.
Siksi ei pidä ollenkaan yllättyä siitä, että esimerkiksi Vastavalkean kaltaisilla Venäjän asiaa ajavilla propagandasivustoilla esiintyy myös ammattiupseereja. He edustavat suuntausta, joka Kekkosen aikana oli ilmeisesti hyvinkin levinnyt puolustusvoimien upseeristossa. Lisäksi on syytä muistuttaa, että Venäjän uudella taantumuksellisella idealla on houkutuksensa heihinkin.
Suomessa ei aikoihin ole ollut varsinaisia isänmaallisia intellektuelleja, jotka olisivat pyrkineet muotoilemaan, mitä suomalainen isänmaallisuus ja maanpuolustushenki voisivat 2000-luvulla olla. Suomessa ei ole puoluerajojen yli laajaa arvovaltaa nauttivaa ajattelijaa sanomassa suoraan, että esimerkiksi homoseksuaalien oikeudet ovat osa sitä vapaata Suomea, jota pitää puolustaa, tarvittaessa asein. Isänmaallisuuden päivittämisestä nykyaikaan ei ole ollut laajaa keskustelua tältä pohjalta, eikä sitä tulekaan nyt kun (pitkälti Venäjän ohjailema) radikaali äärioikeisto on mustamaalaus- ja nettitörkeyskampanjoillaan karkottanut julkisuudesta kaikki omastaan poikkeavat tulkinnat isänmaallisuuden käsitteestä. Kun Venäjä nyt julistaa, että länsi on homoseksuaalisuuden sallimisessaan ja pasifismissaan heikko ja naismainen, myös tietty osa ammattiupseereista – toivottavasti lähinnä evp-upseereista – on valmis uskomaan tähän ja liittymään Venäjän propagandasivustojen taustavoimiin.
Monelle ”isänmaallisuus” tarkoittaa poikkeavien ryhmien oikeuksien vastustamista. Tämä toki on ymmärrettävääkin, sillä esimerkiksi homojen oikeuksia on ollut ajamassa sama vasemmisto, joka on myös kannattanut aseistakieltäytymistä ja vastustanut armeijaa sinänsä. Mutta isänmaallisuuden määritelmä on lähtenyt karkuteille, jos kaikkein korkeimpana isänmaallisuuden muotona pidetään liittoutumista Venäjän kanssa Suomen itsenäisyyttä, vapautta ja länsimaisuutta vastaan.
Tämä selittääkin, miksi Venäjän propagandatehtaiden palvelukseen on ilmoittautunut kovina oikeistolaisina profiloituneita vanhan polven upseereita. Omassa nuoruudessani yksi tärkeimpiä syitä aseistakieltäytymiseen oli käsitys, että armeija oli sama kuin nämä upseerit, jotka vaikuttivat monellakin tapaa yksilön oikeuksien vihollisilta. Nyt minä kannatan aseellista maanpuolustusta – samasta syystä kuin nuorena sällinä vastustin sitä; ja herrat upseerit taas haluavat antautua Venäjän ylivoimalle, jotta Venäjä veisi meiltä heidän vihaamansa yksilönvapaudet.
Tai kukaties he eivät suinkaan halua antautua Venäjälle. He vastustavat Natoa siksi, että Nato-jäsenyyden suojassa yksilönvapaudet ja liberaali demokratia on mahdollista säilyttää. Sitä vastoin he tietävät, että uskottava itsenäinen puolustus ilman Natoa merkitsee joka tapauksessa liberaalin demokratian tuhoa. Joko liu'utaan Venäjän vaikutuspiiriin – ja Venäjä pitää länsimaisen demokratian olemassaoloa sinänsä uhkana omalle diktatuurijärjestelmälleen, jolloin se ei tietenkään voi suvaita liberaalia demokraattista Suomea omassa huomassaan – tai sitten yritetään oikeasti luoda Suomelle uskottava itsenäinen puolustus, joka merkitsisi tosiasiassa maan militarisointia länsimaisen demokratian kanssa yhteensopimattomalla tavalla.
