Demareiden hairahdus Venäjän syliin - Sossarnas ryska irrfärd

Kuten lukijani (ne molemmat) varmasti tietävät, suhtaudun tietyllä skeptisyydellä siihen ajattelutapaan, että demarien pasifistisiipi, aivan erityisesti Tarja Halonen ja Erkki Tuomioja, olisivat venäläismyötäilyn pääsyyllisiä ao. puolueessa, koska 80-luvun alussa Tuomioja tosiaan suhtautui huomattavankin kriittisesti virallisen ulkopolitiikan neuvostoystävälliseen liturgiseen kuorolauluun. Tosiasia kuitenkin on, että juuri sosiaalidemokraatit ("sosiali-" on idioottimainen, virheellinen ja kielenvastainen kirjoitustapa, josta puolue saisi lopultakin hankkiutua eroon) ovat viime aikoina menneet selkänikamia rasittavaan kumaraan Venäjän edessä.

Mina läsare (bägge två) vet säkert att jag i viss mån betvivlar det tänkande, enligt vilket pacifistflygeln inom socialdemokraterna, förkroppsligad särskilt i Tarja Halonen och Erkki Tuomioja, vore de värsta bovarna bakom partiets numera överdrivet rysslandvänliga linje, ty tidigt på åttiotalet lyssnade Tuomioja inte särskilt lyhört till den officiella utrikespolitikens prosovjetiska liturgiska körsång. Faktum är dock att sossarna på sistone bugat så djupt för Ryssland att det borde göra ont i ryggkotorna. 

Tuomiojan sijasta haistaisin tässä pikemminkin puolueen ammattiyhdistyssiiven hien. Luultavasti alamme piakkoin kuulla demaritaholta sönkkäystä siitä, kuinka kahdenvälistä kauppaa Venäjän kanssa on voimakkaasti lisättävä, levennettävä, lavennettava, syvennettävä ja laajennettava, koska rasvanahkaduunarit tarvitsevat rasvanahkaduunarityötä. Ja silloin kun Neuvostoliitto oli voimissaan, myös rasvanahkaduunaaminen oli kaikin puolin voimissaan. Tietysti elinkeinorakennekin oli silloin aivan toinen, mutta mitäpä sillä on väliä ay-demarille.

I stället för att skylla på Tuomioja tycker jag att det som luktar här är svettet från fackföreningsflygeln. Antagligen ska sossarna snart börja svamla om hur viktigt det är att öka, utbreda, utvidga, fördjupa och intensifiera den bilaterala handeln med Ryssland, eftersom jobbarna på verkstadsgolvet behöver mera verkstadsarbete. Och när Sovjet var i sina kraftens dagar, var det inte heller brist på arbete för jobbarna på verkstadsgolvet. Visst var näringsstrukturen i Finland också en helt annan, men det struntar en facksosse väl i.

Ulkopoliittisen instituutin Venäjä-raporttiin on tietysti demari- ja eräillä muillakin tahoilla reagoitu juuri sillä tavalla kuin voi odottaa Venäjää myötäilevien poliitikkojen suhtautuvan. Kepulien Sirkka-Liisa Anttila esitti koko instituutin Naton haaraosastona, ja myös poliittista ohjausta vaadittiin tutkijoiden panemiseksi kuriin. Eräs persu taas julkaisi Uuden Suomen blogissaan pitkän vuodatuksen, joka oli alusta loppuun YYA-liturgian iskulauseiden kierrättämistä pimeimmän kekkoslaisuuden vuosilta. Tosin ao. persu käytti vuodatuksessaan sanaa "geopoliittinen", joka ei ollut vielä niin muodissa silloin ennen vanhaan. Siihen aikaan puhuttiin mieluummin Neuvostoliiton legitiimeistä turvallisuuseduista.

Utrikespolitiska institutets utredning om Ryssland har givetvis både hos sossarna och på vissa andra håll väckt precis sådana reaktioner som man kan förvänta sig av undfallenhetsbenägna politiker. Sirkka-Liisa Anttila från centern betecknade institutet som en Natofilial, och det ställdes krav på politisk styrning för institutet. En sannfinne skrev i sin Uusi Suomiblogg en lång drapa som bestod av återanvänd vsb-retorik från mörkaste Kekkonenår. Visserligen talade sannfinnen också om geopolitik - ett ord som förr i tiden inte användes så mycket som i dag. Då talade man hellre om Sovjetunionens legitima säkerhetsintressen. 

Mutta palatakseni Tuomiojaan, hänen reaktionsa sekä infosotapuheeseen että instituutin raporttiin on ollut siilipuolustusmainen. Lähinnä tulee sellainen olo, että hänellä on Venäjän painostuksesta jotain sisäpiiritietoa, jota ei voi jakaa meidän maan matosten kanssa - aivan samalla tavalla kuin nykyinen hallitus on mennyt hyväksymään Venäjän ydinpommitehtaan ("ydinvoimalan") rakennustyömaan Hanhikiveen ilmeisesti siksi, että Venäjä on kulissien takana esittänyt sisilialaistyylisen tarjouksen, josta ei voi kieltäytyä.

Men för att återgå till Tuomioja måste jag säga att hans reaktion både på diskussionen om informationskriget och på institutets rapport bara kan karaktäriseras som igelkottsförsvar. Snarast får man intrycket att han vet någonting konfidentiellt om den ryska påtryckningen mot Finland, någonting han inte kan dela med oss vanliga dödliga - precis som den nuvarande regeringen har gått och accepterat kärnreaktorsbygget i Hanhikivi därför - av allt att döma - att Ryssland bakom kulisserna gett oss ett erbjudande vi inte kan tacka nej till, i bästa siciliansk stil.

Samassa sävyssä itseään on ilmaissut myös vasemmistoliittolainen talousprofessori Heikki Patomäki. Mitään argumentteja ei siltäkään suunnalta ole kuulunut, vaan lähinnä ylimielistä auktoriteetilla jyräämistä - ironista kyllä suurin osa meistä 1980-luvun sivariradikaaleista teki oman aseistakieltäytymispäätöksensä nimenomaan reaktiona aivan samantyyppiseen vanhojen äijien arroganssiin. Siihen aikaan juuri Tuomioja vaikutti piristävältä vaihtoehdolta ukkojen lattealle kekkoshenkisyydelle, koska hän tosiaan profiloitui mm. tuolloin nousussa ollutta vihreää liikettä lähellä olleena vasemmistoliberaalina sosiaalidemokraattina. Sen jälkeen on Vantaassa totisesti vettä virrannut.

I samma ton har även ekonomiprofessorn Heikki Patomäki, från Vänsterförbundet, yttrat sig. Några argument har han inte framlagt, utan bara kört på med arrogans och auktoritet. Ironiskt nog var det precis som reaktion på liknande översittarton hos försvarsvänner som de flesta av oss pacifistiskt anstuckna radikaler på åttiotalet beslutade bli vapenvägrare. På den tiden var det precis Tuomioja som utgjorde ett uppfriskande alternativ till gamla gubbars unkna Kekkonenanda, ty han profilerade sig faktiskt som en vänsterliberal socialdemokrat närstående den då nya och ungdomliga gröna rörelsen. Sen dess har det verkligen runnit en massa vatten under broarna.

Tuomioja tietysti yrittää pitää kiinni sen - itse aikoinaan arvostelemansa - YYA-puolueettomuuden tavasta vaikka kiven kolosta keksiä perusteita esittää USA yhtä pahana kuin Venäjä, tai silloinen Neuvostoliitto. Silloin ennen vanhaan tämä ei edes ollut vaikeaa, koska Latinalaisessa Amerikassa Yhdysvaltain tukemat kovaotteiset äärioikeistolaiset hallitukset syyllistyivät alinomaa päätähuimaavan raakoihin ihmisoikeusrikoksiin: Itä-Euroopassa turvallisuuspoliisi saattoi 1980-luvulla hakata hengiltä yksittäisiä yhteiskuntakriitikoita, kun taas Latinalaisessa Amerikassa kuolemanpartiot teurastivat porukkaa läjäpäin. 

Tuomioja försöker nu insistera på precis den vsb-neutralitet som han på sin tid kritiserade - detta syns särskilt i hur han försöker hitta på skäl att likställa den amerikanska ondskan med den ryska, eller på gamla goda tider den sovjetiska. Förr i världen var det inte ens särskilt svårt, eftersom hårdföra högerextrema juntor i Latinamerika med USAs stöd alltid gjorde sig skyldiga till ytterst brutala förbrytelser mot mänskliga rättigheter: i Östeuropa kunde säkerhetspolisen på åttiotalet misshandla till döds enstaka samhällskritiker, medan dödsskvadroner i Latinamerika slaktade ned folk massvis. 

Tuomiojan yritys häivyttää Venäjän syyllisyyttä sitä suhteellistamalla on kuitenkin niin epätoivoisen surkea, että juuri häneltä tulisi voida odottaa parempaa. Hän viittaa siihen, miten Yhdysvallat reagoi Castron valtaannousuun Kuubassa, ja vaati tutkijoita vertaamaan Venäjän menettelyä Ukrainassa tähän. Castron valtaannousuun Kuubassa? Se tapahtui vuonna 1959. Olisi voinut odottaa Tuomiojankin keksivän jotain tuoreempaa, myös sieltä Latinalaisesta Amerikasta, jossa jenkit tosiaan ovat takavuosikymmeninä riehuneet aika lailla arveluttavilla tavoilla.

Tuomiojas försök att tona bort Rysslands skuld genom relativering gör dock ett ynkligt, förtvivlat intryck. Han skriver om hur USA på sin tid reagerade på Castros makttillträde i Kuba och kräver att forskarna på Utrikespolitiska institutet jämför Rysslands framfart i Ukraina med detta. Castros makttillträde i Kuba? Det skedde faktiskt år 1959. Man kunde vänta sig att Tuomioja hade hittat på något mera aktuellt, t o m i Latinamerika, där jänkarna faktiskt under de senaste årtiondena hållit på med ett och annat betänkligt.

Mutta ei silleen, kyllähän näitä kahta tapausta voi verrata toisiinsa. Tosin niissä on myös oleellisia eroja. Castro esimerkiksi perusti kommunistisen diktatuurin (jossa toki oli myös vahvoja vaikutteita nationalismista ja latinalaisamerikkalaisesta caudillopopulismista), Ukrainassa taas pidettiin jota kuinkin vapaat vaalit ja väsättiin siedettävän demokraattinen hallitus. 

Men visst kan man jämföra dessa två med varandra. Visserligen skiljer de sig en hel del. Castro t ex grundade en kommunistisk diktatur (låt vara mycket påverkad av nationalism och latinamerikansk caudillopopulism), i Ukraina däremot blev det fria val istället och en någorlunda demokratisk regering.

Nyt joku tietysti tulee tähän selittämään, kuinka Ukrainassa äärioikeisto on sitä ja tätä ja tuota. Kyllä vain, Ukrainassa on äärioikeistolaisia nationalisteja, ja vaikka heidän vaalimenestyksensä ei ole kovin kaksinen, he ovat ilmeisestikin saaneet tiettyä glooriaa ja kannatusta taistelemalla vapaaehtoisina Venäjän juoksupoikia vastaan Itä-Ukrainan sodassa. Varmasti ajan pitkään on syytä olla huolissaan Ukrainan demokratian tulevaisuudesta.

Nu kommer det säkert någon med pekfingret i högsta hugg för att säga det ena, det andra och det tredje om extremhögern i Ukraina. Visst finns det högerextrema nationalister i Ukraina, och trots att de saknat framgång i val har de tydligen vunnit gloria och stöd med sitt frivilliga deltagande i kriget mot Rysslands springpojkar i östra Ukraina. På lång sikt är det sålunda motiverat att oroa sig över demokratins framtidsutsikter i Ukraina.

On kuitenkin jota kuinkin tekopyhää evätä Ukrainalta tuki ja solidaarisuus vetoamalla siihen, että maassa on äärioikeistoa - varsinkin kun vastapuoli, Venäjä, on käytännössä jo nyt juuri äärioikeiston haaveiden mukainen autoritaarinen diktatuuri.

Det är dock rätt skenheligt att neka Ukraina stöd och solidaritet därför att det finns en aktiv extremhöger i landet - särskilt i dagens situation, då motparten Ryssland redan är en auktoritär diktatur som förkroppsligar extremhögerns våta fantasier.

Lisäksi, täysin riippumatta siitä mitä mieltä Ukrainan sisäisestä tilanteesta, vallanpitäjistä ym. ollaan, on tiettyjä periaatteita, joita nyt vain ei kuulu rikkoa. Esimerkiksi kansojen itsemääräämisoikeus ja rajojen loukkaamattomuus. Yhdysvaltain hyökkäilyt kolmannen maailman maihin eivät ole olleet kovin järkevää politiikkaa, mutta jenkkien kunniaksi on sanottava, etteivät he pyri liittämään kurittamiaan maita alueisiinsa, vaan tavoitteena (tai ainakin hurskaana toiveena) on, että maan omat asukkaat saisivat aikaan vakaan ja pystyssä pysyvän hallinnon USA:n siipien suojissa (eri asia on sitten, onko tätä tavoitetta saatu täytettyä kovin monessa maassa toisen maailmansodan häviäjiä Japania ja Saksaa lukuun ottamatta). Myös sitkeästi (oletettavasti Venäjän propaganda-aparaatin tuella) ylläpidetyt myytit amerikkalaisen öljyteollisuuden eduista USA:n toimien yksinomaisena motiivina ovat jääneet myyteiksi ilman substanssia: esimerkiksi Irakin öljyn kimpussa touhuavat amerikkalaisten lisäksi myös malesialaiset ja kiinalaiset, vain pari esimerkkiä mainitakseni.

Sen, oberoende av vad man anser om Ukrainas nuvarande situation, makthavare osv. finns det vissa principer som det är påbjudet att iaktta, som t ex folkens rätt till självbestämmande och territoriell integritet. Jänkarna har visserligen begått en del dumheter genom att invadera den ena och den andra staten i tredje världen, men för rättvisans skull bör det konstateras att de inte strävar efter att annektera de länder de rycker ut och disciplinerar: målsättningen (eller önskemålet) är att lokalbefolkningen ska få ihop en någorlunda stabil och livsduglig förvaltning under USAs beskydd (det är sen en annan historia, i vilka länder detta mål alls kunnat nås, med undantag av andra världskrigets förlorarstater Tyskland och Japan). Även de seglivade myterna (som antagligen fått flankstöd av den ryska propagandaapparaten) om den amerikanska oljeindustrins intressen bakom USAs militära utlandsäventyr har förblivit myter utan substans: de irakiska oljeresurserna exploateras i dag inte bara av amerikanska, utan även av kinesiska och malaysiska oljeföretag, för att nämna bara ett par exempel.