torstai 1. lokakuuta 2015

Vielä pari sanaa Laura Huhtasaaresta - Ett par ord till om Laura Huhtasaari

Ylimielisesti hymyilevä erityiskoulun opettaja Laura Huhtasaari herätti taannoin huomiota kiistämällä evoluutioteorian. Tätä on syytä kommentoida erikseen.

Aivan ensiksi on syytä todeta, että edes kaikkea kreationismia ei pidä torjua yksinomaan taantumuksellisena. Jenkeissä, mistä tunnetusti löytyy poliittisia ja moraalisia vakaumuksia joka junaan, laiturille ja veturitalliinkin, on myös vasemmistolaisiksi määrittyviä kristillisiä evoluution kiistäjiä, jotka ovat sitä mieltä, että darwinismi johtaa väistämättä sosiaalidarwinismiin ja poliittiseen säälimättömyyteen. En nyt ryhdy tätä näkemystä tässä kannattamaan, mutta sen kyllä sanon, että sillä on oma uskottavuutensa vallankin 1900-luvun Euroopan synkän historian valossa.

Tässä yhteydessä muistutan siitä, että Yhdysvaltain poliittisen evoluutionvastaisuuden alullepanija oli William Jennings Bryan, jota on näkemyksiltään pidettävä vasemmistopopulistina. Bryan oli varhainen trustivallan vastustaja ja kapitalismin paheksuja, jonka vaikuttimet olivat kristilliset. Hän oli uskonnollinen pasifisti, joka pelkäsi sosiaalidarwinismin johtavan sotiin, kansainväliseen anarkiaan ja turvattomuuteen, ja hän varoitti rotuaatteen tuhoisasta vaikutuksesta saksalaisessa yhteiskunnassa jo ensimmäisen maailmansodan aikana. Hän ei ehtinyt nähdä natsismin nousua, mutta jos olisi nähnyt, hän olisi varmasti nyökännyt tietäväisesti: johan minä sanoin. Itse asiassa Bryania on pidettävä sekä amerikkalaisen hippivasemmistolaisuuden että amerikkalaisen uskonnollisen oikeiston merkittävänä esiajattelijana.

Jonkun Laura Huhtasaaren evoluutionvastaisuuden takana ei tietenkään ole mikään sellainen ylevä moraalinen kokonaisnäkemys kuin Bryanilla. Päin vastoin, hänen yhteiskunnallisille näkemyksilleen on ominaista juuri sellainen epäkristillinen säälimättömyys, jota Bryan itse pelkäsi. Huhtasaaren ”kristillinen vakaumus” ei ole mitenkään syvällinen, lähinnä se on sisäisesti epäjohdonmukainen kokoelma reaktioita todellista tai luuloteltua ”vasemmistolaisuutta” vastaan.

Muistan että nuorena vasemmistoväritteisenä kristittynä uskoin juuri tuontyyppisen äärioikeistolaisen ”kristillisyyden” olevan katoamassa, kun taantumukselliset nilkit, ihmisvihaajat ja rasistit olivat yhä enemmän muuttumassa avoimen ateistisiksi, jumalattomiksi ja kristinuskon vastaisiksi, ja pidin tätä yhtenä maallistumisen hyvistä puolista: tunnustautuneiksi kristityiksi olivat uskomukseni mukaan yhä enemmän jäämässä sellaiset ”hyvät tyypit”, jotka ihan oikeasti pyrkivät pohtimaan syvällisesti, mitä kristillinen etiikka nykymaailmassa voisi olla ja miten se voisi lisätä yhteiskunnan oikeudenmukaisuutta.

Kuvittelin, että kun kristityksi tekeytyminen ei enää ollut pääsylippu öykkäriklubiin, juuri Laura Huhtasaaren kaltaiset taantumuksellista ja epähumaania maailmankuvaa ”kristinuskolla” perustelevat tekopyhät törkimykset kävisivät vanhanaikaisiksi – öykkärit olisivat öykkäreitä ja rasistit rasisteja yrittämättäkään esittää kristittyjä; ja toisaalta tunnustukselliset kristityt vastustaisivat sekä lasten abortoimista että sotaa ja köyhyyttä, vieläpä samaan elämänpyhyysperiaatteeseen vedoten. Abortin vastustus on toki monille lukijoistani vastenmielistä, mutta jos äärikristillisyyteen liittyisi tällainen moraalinen johdonmukaisuus, sen edustajia olisi pakko kunnioittaa ja kuunnellakin. Sellainen kristitty, joka tuomitsee abortit mutta riemuitsee Välimeren pakolaisten menehtyessä, ei sitä vastoin oikein vakuuta.

Huhtasaari vaikuttaa kuitenkin lähinnä jonkun ilkeämielisen vasemmistoateistin keksimältä parodiauskovaiselta. Täti yhdistää saumattomasti evoluution- ja tieteenvastaisuuden juuri sellaiseen karkeaan ja ilkeämieliseen heikkojen halveksuntaan, joka on luonteeltaan lähinnä sosiaalidarwinistista ja sellaisena jota kuinkin sovittamattomassa ristiriidassa nimenomaan kristillisen etiikan kanssa. On kuvaavaa, että Huhtasaari hiljattain julisti Rooman valtakunnan kaatuneen yhteisvastuuntunteen leviämiseen (!).

Itse asiassahan esimerkiksi minun pikkupoikana lukemani, pitkälti kristilliseen historianäkemykseen perustuva kirjallisuus (esimerkiksi Grimbergin Kansojen historia ja Sienkiewiczin Quo vadis) korosti nimenomaan kristinuskon roolia riettaan pakanuuden läpitunkeman Rooman valtakunnan romahduksessa, ja se romahduskin nähtiin ennen kaikkea ihmisyyden ja kristillisyyden menestystarinana, kun päästiin eroon mm. niistä sirkuksista, joissa viattomia ihmisiä heitettiin leijonille. (Tosin se johti keskiaikaan, joka kuulemma oli pimeä, joten kai jätkät senkin sitten jotenkin lopulta sössivät.) Haluaisikohan Huhtasaari takaisin ne sirkukset ja leijonat?

Eräs kaverini, joka on aika hyvin perillä lahkokristillisyyden maailmasta kontaktiensa ansioista, huomautti Huhtasaaren kuuluvan merkittävään adventistisukuun ja ilmeisesti käyneen koulunsa adventistien Toivonlinnassa*, jossa voi suorittaa peruskoulun ja lukion suojassa maailmalta. Tämä selittää aika paljon Huhtasaaren maailmankuvaa: hän on kasvanut suljetussa yhteisössä, jossa hänelle on opetettu maailmasta ja historiasta kovin eri versio kuin meille muille – myös minunlaisilleni, joiden kasvuympäristöä kristillisyys ja kristillinen kulttuuri ovat aika vahvasti leimanneet, mutta jotka emme ole sulkeutuneet kokonaan maailmallisen maailman ulkopuolelle.

Huhtasaaressa ei siis välttämättä ole pääasiallisena vikana mikään ”kristillinen vakaumus”, kuten helpon ateismin kannattajien näkee väittävän, vaan pikemminkin tämä kasvuiässä saatu aivopesu, joka tekee ihmisestä pysyvästi ahdasmielisen. Tällaiset henkilöt saattavat aikuisiällä irrottautua kristillisyydestään hyvinkin radikaalisti repäisten, mutta säilyttää kuitenkin jossain muodossa sen ahdasmielisen maailmankuvan, johon ovat kasvaneet.

Tyypillisesti he lakkaavat uskomasta kristinuskon tuonpuoleisiin ja eettisiin ulottuvuuksiin – taivaaseen, helvettiin, syntiin, sovitukseen, laupeuteen, anteeksiantoon, Jeesuksen ylösnousemukseen – mutta pitäytyvät suljetun kristillisen miljöönsä ennakkoluuloissa ja vihamielisyydessä esimerkiksi tiedettä kohtaan. Huhtasaaren tapauksessa oleellista on, että hänen käsityksensä todellisuudesta ja totuudesta ovat muovautuneet suljetun yhteisön piirissä, eli faktaa on hänelle se, mikä Toivonlinnassa opetettiin, riippumatta siitä, kuinka hyvä tai huono kristitty hän moraalin ja eettisten arvojen tasolla on.

Huhtasaari on toki myös osoittautunut kyvyttömäksi pysymään sanojensa takana silloin kun hänen mielipiteitään haastetaan ja kyseenalaistetaan. Hän on mitä ilmeisimmin tottunut Toivonlinnassa liikaa yhteen totuuteen, ja kun hän joutuu tekemisiin täysin eri tavalla ajattelevien ihmisten kanssa, hän joko turvautuu opettajan ylimielisyyteen kohdellen koko muuta maailmaa läksytettävina kakaroina tai romahtaa täysin. Tuo romahtelutaipumus tekee hänestä heikoimman lenkin koko perussuomalaisten eduskuntaryhmässä. Useammin kuin kerran hän on lähestulkoon anellut armoa meiltä vihatuilta ”mokuttajilta”, kun pokka ei ole pitänyt.

Suosittelisin itse ”mokuttajille” karskin säälimätöntä asennetta Huhtasaarta kohtaan. Kollektiivinen vastustajamme on nimittäin armoton ja sieluton peto vailla inhimillisyyttä, yksilöllisyyttä tai ylipäätään mitään sellaista, mikä ihmisestä tekee ihmisen. Kun Huhtasaari nyt on aivan ilmiselvästi heikko kohta vihollisen muurissa, kaikki murtoyritykset tulee suunnata häneen. On mahdollista, ettei hänen mielenterveytensä ajan pitkään kestä painostusta; toki on myös syytä muistaa, että maahanmuuttokriitikoiden keskuudessa selvästi psykoottista ja skitsofreenistä käytöstä pidetään normaalina, jos psykoosit ja vainoharhat ottavat alakulttuurin mukaisen muodon. Maahanmuuttokriitikot eivät siis välttämättä huomaisi mitään eroa, vaikka Huhtasaari joutuisikin psykoottiseen tilaan. Herää kysymys, huomaisimmeko me muutkaan.


*) Korjaus: eräs kommentaattori huomautti Punk in Finland -foorumilla, että Huhtasaari oli omien kotisivujensa mukaan kirjoittautunut ylioppilaaksi Mäntän lukiosta. Ainakin lukionsa hän siis on käynyt jossain muualla kuin Toivonlinnassa.

Den högdraget leende specialskollärarinnan och sannf-ledamoten Laura Huhtasaari väckte nyligen uppseende genom att avfärda evolutionsteorin. Det här ska man väl ägna en egen drapa åt.

Allra först är det skäl att konstatera, att kreationism inte är likabetydande med reaktionär höger. I Förenta staterna, där det som bekant finns alla möjliga kombinationer av politiska och moraliska övertygelser, finns det även vänstersinnade evolutionsförnekare, som anser att samhället inte har råd med darwinismen, eftersom den oundvikligen leder till socialdarwinism och politisk obarmhärtighet. Jag vill inte här uttala mig för denna syn, men jag ser mig nog föranlåten att medge, att nittonhundratalets dystra historia i Europa förlänar den en viss trovärdighet.

I detta sammanhang vill jag påpeka, att den politiska antidarwinismen i Förenta staterna initierades av William Jennings Bryan, vars världssyn snarast var vänsterpopulistisk. Bryan var en tidig motståndare till trustväldet och den obegränsade kapitalismen, vars moraliska motiv var kristliga. Han var en religiös pacifist som befarade att socialdarwinism skulle leda till krig, internationell anarki och otrygghet, och redan under första världskriget varnade han för raslärornas destruktiva inflytande i tyska samhället. Fascismens och nazismens uppsving hann han inte uppleva, men hade han gjort det, skulle han säkert ha nickat vetande: vad var det jag sa. I själva verket framstår Bryan som en intellektuell föregångare både till hippiepacifismen och den amerikanska religiösa högern.

Bakom en Laura Huhtasaaris evolutionsfientlighet ligger det naturligtvis ingen upplyftande moralisk helhetssyn jämförbar med Bryans. Tvärtom, hennes åsikter och samhällssyn utmärker sig med precis sådan okristlig grymhet som Bryan var rädd för. Huhtasaaris såkallade kristliga övertygelse är inte särskilt djupsinnig, snarare är det ett logiskt osammanhängande sammelsurium reaktioner och fördomar mot mer eller mindre fiktiv ”vänstervridenhet”.

När jag var en ung vänsteranstucken kristen inbillade jag mig att precis sådan högerextrem ”kristlighet” var på väg att försvinna, när reaktionära skurkar, människohatare och rasister mer och mer antog en öppet ateistisk, gudlös och antikristlig inställning. Jag tyckte att det här var en av plussidorna med sekularisering: hädanefter skulle – inbillade jag mig – bara sådana sympatiska gestalter bekänna sig till kristen tro som verkligen ansträngde sig att djupsinnigt reflektera över vad kristlig etik i dagens värld skulle innebära och hur den kunde bidra till rättvisan i vårt samhälle.

När det inte längre var nödvändigt att spela kristen för att komma med i grobianklubben – tyckte jag – skulle skenheliga skurkar som motiverade sin reaktionära och omänskliga världsbild genom att hänvisa till sin ”kristna övertygelse”, sådana som Laura Huhtasaari, bli föråldrade. Grobianer skulle vara grobianer och rasister vara rasister utan att ens försöka kalla sig ”kristna”; å andra sidan skulle genuina bekännande kristna ogilla både abort och krig och fattigdom på basen av samma princip om livets helighet. Jag vet att många av mina läsare inte är förtjusta i abortförbud, men skulle extremt kristna övertygelser innebära en sådan här moralisk följdriktighet, så skulle de förtjäna både respekt och förståelse. En såkallad kristen som fördömer aborter men gläds åt att se flyktingar drunkna i Medelhavet övertygar mig inte.

Huhtasaari påminner dock helst om en parodikristen som någon elak vänsterateist hittat på. Utan några svårigheter förenar hon evolutions- och vetenskapsfientlighet med ett sådant brutalt och arrogant förakt för svaghet som i det närmaste förefaller socialdarwinistiskt och står sålunda i oförsonlig konflikt just med kristlig etik. Det är typiskt att Huhtasaari nyligen påstod att romerska riket föll sönder p g a en känsla av gemensamt ansvar och solidaritet som bredde ut sig för fort (!).

Den litteratur om temat som t ex jag som liten gosse läste, t ex Grimbergs världshistoria eller Sienkiewicz' roman Quo vadis, utgick för det mesta från en kristlig historiesyn och framhävde att romerska rikets kollaps framför allt berodde på den kristna trons seger. Och den segern framställdes som en mänsklighetens framgångshistoria, då den innebar att det blev slut på den slakt på oskyldiga människor som pågick på romerska cirkusarenor. (Visserligen ledde den även till medeltiden, som lär ha varit mörk, så det hela slutade inte helt lyckligt.) Undrar om Huhtasaari ville ha cirkusarna och lejonen tillbaka?

En kompis till mig som är rätt väl underrättad om små kristliga sekter tack vare sina kontakter inom subkulturen ifråga, påpekade att Huhtasaari representerar en inflytelserik ätt inom adventisterna och tydligen även gick i den adventistiska skolan Toivonlinna*, där man kan både gå ut grundskolan och ta studenten undan världsliga influenser. Det här förklarar även Huhtasaaris besynnerliga uppfattningar: hon är uppvuxen i ett slutet samhälle, som överfört till henne en världsbild som är mycket olik den vi andra omhuldar. Jag för min del tillbringade mina barn- och ungdomsår i en miljö som starkt präglades av kristlig kultur, men vi levde ändå i världen, inte utanför den.

Det som är fel med Huhtasaari är sålunda inte någon ”kristen övertygelse”, som billigateisterna gärna påstår, utan denna hjärntvätt under uppväxten, som gör en människa hjälplöst trångsynt. Dylika personer kan på vuxen ålder lösgöra sig från sin ”kristlighet” på ett drastiskt och radikalt sätt, men ändå i någon form bibehålla den trångsynta världsbild de växt upp till.

Typiskt slutar de tro både på den kristna trons hinsides dimensioner och på dess etik – saker som himmel, helvete, synd, försoning, barmhärtighet, förlåtelse, uppståndelse – men håller sig till sin slutna kristliga miljös fördomar och hat t ex mot vetenskapen. I fallet med Huhtasaari är det relevant att hennes uppfattningar om verkligheten och sanningen har uppstått under det slutna samhällets inflytande: fakta för henne är det som hon lärde sig i Toivonlinna, oberoende av i vilken utsträckning hon efterlever den kristliga moralen och etiken.

Huhtasaari kan visst inte heller stå på sig när folk ifrågasätter hennes åsikter och ställer krav. På Toivonlinna har hon tydligen vant sig vid att endast en sanning gäller, och när hon kommer i kontakt med folk vars åsikter är helt olika hennes, kan hon bara läxa upp dem med en lärares arrogans eller kollapsa helt och hållet. Hennes böjelse till att bryta ihop gör henne till den svagaste länken i hela den sannfinska riksdagsgruppen. Fler en en gång har hon nästan bett oss ”mångkulturalister” om nåd när hon inte stått ut.

Precis därför lyder mitt råd till ”mångkulturalisterna” att de ska bemöta Huhtasaari så brutalt och obarmhärtigt som lagen tillåter. Vår kollektive motståndare är nämligen ett odjur utan medlidande, själ, individualitet eller något annat som gör människan till en människa. Att Huhtasaari så uppenbarligen är en svag punkt i fiendemuren, innebär att alla försök att bryta muren ska rikta sig mot henne. Det är möjligt att hennes psykiska hälsa i längden ger efter under trycket. Visserligen är det skäl att komma ihåg, att uppenbart psykotiskt och schizofrent uppförande anses normalt av invandrarkritikerna, om psykoserna och delusionerna kommer till uttryck på ett sätt som motsvarar mytologin inom deras subkultur. Invandrarkritikerna skulle sålunda inte nödvändigtvis kunna skilja på Huhtasaari före psykosen och Huhtasaari i ett psykotiskt tillstånd. Och man kan ju fråga sig, om ens vi andra kunde det.


*) Korrigeras: enligt en av diskussionsdeltagarna på forumet Punk in Finland tog Huhtasaari studenten på Mänttä gymnasium. Hon har alltså åtminstone gått ut gymnasiet någon annanstans än på Toivonlinna.