Ylimielisesti
hymyilevä erityiskoulun opettaja Laura Huhtasaari herätti taannoin
huomiota kiistämällä evoluutioteorian. Tätä on syytä
kommentoida erikseen.
Aivan
ensiksi on syytä todeta, että edes kaikkea kreationismia ei pidä torjua yksinomaan taantumuksellisena. Jenkeissä, mistä
tunnetusti löytyy poliittisia ja moraalisia vakaumuksia joka junaan,
laiturille ja veturitalliinkin, on myös vasemmistolaisiksi määrittyviä
kristillisiä evoluution kiistäjiä, jotka ovat sitä mieltä, että
darwinismi johtaa väistämättä sosiaalidarwinismiin ja
poliittiseen säälimättömyyteen. En nyt ryhdy tätä näkemystä
tässä kannattamaan, mutta sen kyllä sanon, että sillä on oma
uskottavuutensa vallankin 1900-luvun Euroopan synkän historian
valossa.
Tässä
yhteydessä muistutan siitä, että Yhdysvaltain poliittisen
evoluutionvastaisuuden alullepanija oli William Jennings Bryan, jota
on näkemyksiltään pidettävä vasemmistopopulistina. Bryan oli
varhainen trustivallan vastustaja ja kapitalismin paheksuja, jonka
vaikuttimet olivat kristilliset. Hän oli uskonnollinen pasifisti,
joka pelkäsi sosiaalidarwinismin johtavan sotiin, kansainväliseen
anarkiaan ja turvattomuuteen, ja hän varoitti rotuaatteen tuhoisasta
vaikutuksesta saksalaisessa yhteiskunnassa jo ensimmäisen
maailmansodan aikana. Hän ei ehtinyt nähdä natsismin nousua, mutta
jos olisi nähnyt, hän olisi varmasti nyökännyt tietäväisesti:
johan minä sanoin. Itse asiassa Bryania on pidettävä sekä
amerikkalaisen hippivasemmistolaisuuden että amerikkalaisen
uskonnollisen oikeiston merkittävänä esiajattelijana.
Jonkun
Laura Huhtasaaren evoluutionvastaisuuden takana ei tietenkään ole
mikään sellainen ylevä moraalinen kokonaisnäkemys kuin Bryanilla.
Päin vastoin, hänen yhteiskunnallisille näkemyksilleen on
ominaista juuri sellainen epäkristillinen säälimättömyys, jota
Bryan itse pelkäsi. Huhtasaaren ”kristillinen vakaumus” ei ole
mitenkään syvällinen, lähinnä se on sisäisesti
epäjohdonmukainen kokoelma reaktioita todellista tai luuloteltua
”vasemmistolaisuutta” vastaan.
Muistan
että nuorena vasemmistoväritteisenä kristittynä uskoin juuri
tuontyyppisen äärioikeistolaisen ”kristillisyyden” olevan
katoamassa, kun taantumukselliset nilkit, ihmisvihaajat ja rasistit
olivat yhä enemmän muuttumassa avoimen ateistisiksi, jumalattomiksi
ja kristinuskon vastaisiksi, ja pidin tätä yhtenä maallistumisen
hyvistä puolista: tunnustautuneiksi kristityiksi olivat uskomukseni
mukaan yhä enemmän jäämässä sellaiset ”hyvät tyypit”,
jotka ihan oikeasti pyrkivät pohtimaan syvällisesti, mitä
kristillinen etiikka nykymaailmassa voisi olla ja miten se voisi
lisätä yhteiskunnan oikeudenmukaisuutta.
Kuvittelin,
että kun kristityksi tekeytyminen ei enää ollut pääsylippu
öykkäriklubiin, juuri Laura Huhtasaaren kaltaiset taantumuksellista
ja epähumaania maailmankuvaa ”kristinuskolla” perustelevat
tekopyhät törkimykset kävisivät vanhanaikaisiksi – öykkärit
olisivat öykkäreitä ja rasistit rasisteja yrittämättäkään
esittää kristittyjä; ja toisaalta tunnustukselliset kristityt
vastustaisivat sekä lasten
abortoimista että sotaa
ja köyhyyttä, vieläpä samaan elämänpyhyysperiaatteeseen
vedoten. Abortin vastustus on toki monille lukijoistani vastenmielistä,
mutta jos äärikristillisyyteen liittyisi tällainen moraalinen
johdonmukaisuus, sen edustajia olisi pakko kunnioittaa ja
kuunnellakin. Sellainen kristitty, joka tuomitsee abortit mutta
riemuitsee Välimeren pakolaisten menehtyessä, ei sitä vastoin oikein vakuuta.
Huhtasaari
vaikuttaa kuitenkin lähinnä jonkun ilkeämielisen
vasemmistoateistin keksimältä parodiauskovaiselta. Täti yhdistää
saumattomasti evoluution- ja tieteenvastaisuuden juuri sellaiseen karkeaan
ja ilkeämieliseen heikkojen halveksuntaan, joka on luonteeltaan
lähinnä sosiaalidarwinistista ja sellaisena jota kuinkin
sovittamattomassa ristiriidassa nimenomaan kristillisen etiikan
kanssa. On kuvaavaa, että Huhtasaari hiljattain julisti Rooman
valtakunnan kaatuneen yhteisvastuuntunteen leviämiseen (!).
Itse
asiassahan esimerkiksi minun pikkupoikana lukemani, pitkälti
kristilliseen historianäkemykseen perustuva kirjallisuus
(esimerkiksi Grimbergin Kansojen historia ja
Sienkiewiczin Quo vadis)
korosti nimenomaan kristinuskon roolia riettaan pakanuuden
läpitunkeman Rooman valtakunnan romahduksessa, ja se romahduskin
nähtiin ennen kaikkea ihmisyyden ja kristillisyyden
menestystarinana, kun päästiin eroon mm. niistä sirkuksista,
joissa viattomia ihmisiä heitettiin leijonille. (Tosin se johti
keskiaikaan, joka kuulemma oli pimeä, joten kai jätkät senkin
sitten jotenkin lopulta sössivät.) Haluaisikohan Huhtasaari
takaisin ne sirkukset ja leijonat?
Eräs
kaverini, joka on aika hyvin perillä lahkokristillisyyden maailmasta
kontaktiensa ansioista, huomautti Huhtasaaren kuuluvan merkittävään
adventistisukuun ja ilmeisesti käyneen koulunsa adventistien
Toivonlinnassa*, jossa voi suorittaa peruskoulun ja lukion suojassa
maailmalta. Tämä selittää aika paljon Huhtasaaren maailmankuvaa:
hän on kasvanut suljetussa yhteisössä, jossa hänelle on opetettu
maailmasta ja historiasta kovin eri versio kuin meille muille –
myös minunlaisilleni, joiden kasvuympäristöä kristillisyys ja
kristillinen kulttuuri ovat aika vahvasti leimanneet, mutta jotka
emme ole sulkeutuneet kokonaan maailmallisen maailman ulkopuolelle.
Huhtasaaressa
ei siis välttämättä ole pääasiallisena vikana mikään
”kristillinen vakaumus”, kuten helpon ateismin kannattajien näkee
väittävän, vaan pikemminkin tämä kasvuiässä saatu aivopesu,
joka tekee ihmisestä pysyvästi ahdasmielisen. Tällaiset henkilöt
saattavat aikuisiällä irrottautua kristillisyydestään hyvinkin
radikaalisti repäisten, mutta säilyttää kuitenkin jossain
muodossa sen ahdasmielisen maailmankuvan, johon ovat kasvaneet.
Tyypillisesti
he lakkaavat uskomasta kristinuskon tuonpuoleisiin ja eettisiin
ulottuvuuksiin – taivaaseen, helvettiin, syntiin, sovitukseen,
laupeuteen, anteeksiantoon, Jeesuksen ylösnousemukseen – mutta
pitäytyvät suljetun kristillisen miljöönsä ennakkoluuloissa ja
vihamielisyydessä esimerkiksi tiedettä kohtaan. Huhtasaaren
tapauksessa oleellista on, että hänen käsityksensä
todellisuudesta ja totuudesta ovat muovautuneet suljetun yhteisön
piirissä, eli faktaa on hänelle se, mikä Toivonlinnassa
opetettiin, riippumatta siitä, kuinka hyvä tai huono kristitty hän
moraalin ja eettisten arvojen tasolla on.
Huhtasaari
on toki myös osoittautunut kyvyttömäksi pysymään sanojensa
takana silloin kun hänen mielipiteitään haastetaan ja
kyseenalaistetaan. Hän on mitä ilmeisimmin tottunut Toivonlinnassa
liikaa yhteen totuuteen, ja kun hän joutuu tekemisiin täysin eri
tavalla ajattelevien ihmisten kanssa, hän joko turvautuu opettajan
ylimielisyyteen kohdellen koko muuta maailmaa läksytettävina
kakaroina tai romahtaa täysin. Tuo romahtelutaipumus tekee hänestä
heikoimman lenkin koko perussuomalaisten eduskuntaryhmässä.
Useammin kuin kerran hän on lähestulkoon anellut armoa meiltä
vihatuilta ”mokuttajilta”, kun pokka ei ole pitänyt.
Suosittelisin
itse ”mokuttajille” karskin säälimätöntä asennetta
Huhtasaarta kohtaan. Kollektiivinen vastustajamme on nimittäin armoton ja sieluton
peto vailla inhimillisyyttä, yksilöllisyyttä tai ylipäätään
mitään sellaista, mikä ihmisestä tekee ihmisen. Kun Huhtasaari
nyt on aivan ilmiselvästi heikko kohta vihollisen muurissa, kaikki
murtoyritykset tulee suunnata häneen. On mahdollista, ettei hänen
mielenterveytensä ajan pitkään kestä painostusta; toki on myös
syytä muistaa, että maahanmuuttokriitikoiden keskuudessa selvästi
psykoottista ja skitsofreenistä käytöstä pidetään normaalina,
jos psykoosit ja vainoharhat ottavat alakulttuurin mukaisen muodon.
Maahanmuuttokriitikot eivät siis välttämättä huomaisi mitään
eroa, vaikka Huhtasaari joutuisikin psykoottiseen tilaan. Herää
kysymys, huomaisimmeko me muutkaan.
*) Korjaus: eräs kommentaattori huomautti Punk in Finland -foorumilla, että Huhtasaari oli omien kotisivujensa mukaan kirjoittautunut ylioppilaaksi Mäntän lukiosta. Ainakin lukionsa hän siis on käynyt jossain muualla kuin Toivonlinnassa.
Den
högdraget leende specialskollärarinnan och sannf-ledamoten Laura
Huhtasaari väckte nyligen uppseende genom att avfärda
evolutionsteorin. Det här ska man väl ägna en egen drapa åt.
Allra
först är det skäl att konstatera, att kreationism inte är
likabetydande med reaktionär höger. I Förenta staterna, där det
som bekant finns alla möjliga kombinationer av politiska och
moraliska övertygelser, finns det även vänstersinnade
evolutionsförnekare, som anser att samhället inte har råd med
darwinismen, eftersom den oundvikligen leder till socialdarwinism och
politisk obarmhärtighet. Jag vill inte här uttala mig för denna
syn, men jag ser mig nog föranlåten att medge, att
nittonhundratalets dystra historia i Europa förlänar den en viss
trovärdighet.
I
detta sammanhang vill jag påpeka, att den politiska antidarwinismen
i Förenta staterna initierades av William Jennings Bryan, vars
världssyn snarast var vänsterpopulistisk. Bryan var en tidig
motståndare till trustväldet och den obegränsade kapitalismen,
vars moraliska motiv var kristliga. Han var en religiös pacifist som
befarade att socialdarwinism skulle leda till krig, internationell
anarki och otrygghet, och redan under första världskriget varnade
han för raslärornas destruktiva inflytande i tyska samhället.
Fascismens och nazismens uppsving hann han inte uppleva, men hade han
gjort det, skulle han säkert ha nickat igenkännande: vad var det jag sa.
I själva verket framstår Bryan som en intellektuell föregångare
både till hippiepacifismen och den amerikanska religiösa högern.
Bakom
en Laura Huhtasaaris evolutionsfientlighet ligger det naturligtvis
ingen upplyftande moralisk helhetssyn jämförbar med Bryans.
Tvärtom, hennes åsikter och samhällssyn utmärker sig med precis
sådan okristlig grymhet som Bryan var rädd för. Huhtasaaris
såkallade kristliga övertygelse är inte särskilt djupsinnig,
snarare är det ett logiskt osammanhängande sammelsurium reaktioner
och fördomar mot mer eller mindre fiktiv ”vänstervridenhet”.
När
jag var en ung vänsteranstucken kristen inbillade jag mig att precis
sådan högerextrem ”kristlighet” var på väg att försvinna,
när reaktionära skurkar, människohatare och rasister mer och mer
antog en öppet ateistisk, gudlös och antikristlig inställning. Jag
tyckte att det här var en av plussidorna med sekularisering:
hädanefter skulle – inbillade jag mig – bara sådana sympatiska
gestalter bekänna sig till kristen tro som verkligen ansträngde sig
att djupsinnigt reflektera över vad kristlig etik i dagens värld
skulle innebära och hur den kunde bidra till rättvisan i vårt
samhälle.
När
det inte längre var nödvändigt att spela kristen för att komma
med i grobianklubben – tyckte jag – skulle skenheliga skurkar som
motiverade sin reaktionära och omänskliga världsbild genom att
hänvisa till sin ”kristna övertygelse”, sådana som Laura
Huhtasaari, bli föråldrade. Grobianer skulle vara grobianer och
rasister vara rasister utan att ens försöka kalla sig ”kristna”;
å andra sidan skulle genuina bekännande kristna ogilla både
abort och krig
och fattigdom på basen av samma princip
om livets helighet. Jag vet att många av mina läsare inte är
förtjusta i abortförbud, men skulle extremt kristna övertygelser
innebära en sådan här moralisk följdriktighet, så skulle de
förtjäna både respekt och förståelse. En såkallad kristen som
fördömer aborter men gläds åt att se flyktingar drunkna i
Medelhavet övertygar mig inte.
Huhtasaari
påminner dock helst om en parodikristen som någon elak
vänsterateist hittat på. Utan några svårigheter förenar hon
evolutions- och vetenskapsfientlighet med ett sådant brutalt och
arrogant förakt för svaghet som i det närmaste förefaller
socialdarwinistiskt och står sålunda i oförsonlig konflikt just
med kristlig etik. Det är typiskt att Huhtasaari nyligen påstod att
romerska riket föll sönder p g a en känsla av gemensamt ansvar och
solidaritet som bredde ut sig för fort (!).
Den
litteratur om temat som t ex jag som liten gosse läste, t ex
Grimbergs världshistoria eller Sienkiewicz' roman Quo
vadis, utgick för det mesta
från en kristlig historiesyn och framhävde att romerska rikets
kollaps framför allt berodde på den kristna trons seger. Och den
segern framställdes som en mänsklighetens framgångshistoria, då
den innebar att det blev slut på den slakt på oskyldiga människor
som pågick på romerska cirkusarenor. (Visserligen ledde den även
till medeltiden, som lär ha varit mörk, så det hela slutade inte
helt lyckligt.) Undrar om Huhtasaari ville ha cirkusarna och lejonen
tillbaka?
En
kompis till mig som är rätt väl underrättad om små kristliga
sekter tack vare sina kontakter inom subkulturen ifråga, påpekade
att Huhtasaari representerar en inflytelserik ätt inom adventisterna
och tydligen även gick i den adventistiska skolan Toivonlinna*, där
man kan både gå ut grundskolan och ta studenten undan världsliga
influenser. Det här förklarar även Huhtasaaris besynnerliga
uppfattningar: hon är uppvuxen i ett slutet samhälle, som överfört
till henne en världsbild som är mycket olik den vi andra omhuldar.
Jag för min del tillbringade mina barn- och ungdomsår i en miljö
som starkt präglades av kristlig kultur, men vi levde ändå i
världen, inte utanför den.
Det
som är fel med Huhtasaari är sålunda inte någon ”kristen
övertygelse”, som billigateisterna gärna påstår, utan denna
hjärntvätt under uppväxten, som gör en människa hjälplöst
trångsynt. Dylika personer kan på vuxen ålder lösgöra sig från
sin ”kristlighet” på ett drastiskt och radikalt sätt, men ändå
i någon form bibehålla den trångsynta världsbild de växt upp
till.
Typiskt
slutar de tro både på den kristna trons hinsides dimensioner och på
dess etik – saker som himmel, helvete, synd, försoning,
barmhärtighet, förlåtelse, uppståndelse – men håller sig till
sin slutna kristliga miljös fördomar och hat t ex mot vetenskapen.
I fallet med Huhtasaari är det relevant att hennes uppfattningar om
verkligheten och sanningen har uppstått under det slutna samhällets
inflytande: fakta för henne är det som hon lärde sig i
Toivonlinna, oberoende av i vilken utsträckning hon efterlever den
kristliga moralen och etiken.
Huhtasaari
kan visst inte heller stå på sig när folk ifrågasätter hennes
åsikter och ställer krav. På Toivonlinna har hon tydligen vant sig
vid att endast en sanning gäller, och när hon kommer i kontakt med
folk vars åsikter är helt olika hennes, kan hon bara läxa upp dem
med en lärares arrogans eller kollapsa helt och hållet. Hennes
böjelse till att bryta ihop gör henne till den svagaste länken i
hela den sannfinska riksdagsgruppen. Fler en en gång har hon nästan
bett oss ”mångkulturalister” om nåd när hon inte stått ut.
Precis
därför lyder mitt råd till ”mångkulturalisterna” att de ska
bemöta Huhtasaari så brutalt och obarmhärtigt som lagen tillåter.
Vår kollektive motståndare är nämligen ett odjur utan medlidande,
själ, individualitet eller något annat som gör människan till en
människa. Att Huhtasaari så uppenbarligen är en svag punkt i
fiendemuren, innebär att alla försök att bryta muren ska rikta sig
mot henne. Det är möjligt att hennes psykiska hälsa i längden ger
efter under trycket. Visserligen är det skäl att komma ihåg, att
uppenbart psykotiskt och schizofrent uppförande anses normalt av
invandrarkritikerna, om psykoserna och delusionerna kommer till
uttryck på ett sätt som motsvarar mytologin inom deras subkultur.
Invandrarkritikerna skulle sålunda inte nödvändigtvis kunna skilja
på Huhtasaari före psykosen och Huhtasaari i ett psykotiskt
tillstånd. Och man kan ju fråga sig, om ens vi andra kunde det.
*) Korrigeras: enligt en av diskussionsdeltagarna på forumet Punk in Finland tog Huhtasaari studenten på Mänttä gymnasium. Hon har alltså åtminstone gått ut gymnasiet någon annanstans än på Toivonlinna.
