(Ennen
varsinaista bloggausta pieni uutispläjäys: Putin möläytti, että
valtaa Kiovan kahdessa viikossa, jos siltä kiveksissä tuntuu. No
joo, minä lisäsin kivekset, mutta you
get the picture,
kuten amerikkalainen sanoo. Kun tämä synnytti asianmukaisia
kauhistuneita reaktioita, Putinin mediajuoksupoika selitti, että
lausunto oli irrotettu asiayhteydestään. Tiedämme kyllä, mikä
porukka meillä Suomessa alinomaa turvautuu tähän puolustukseen,
kun heitä yritetään saada jalkapuuhun törkeyksistään.
Kenenkähän koulussa he ovat oppineet tämän tempun?)
Otsikossa
mainittu fundamentalistinen terrorismivaara ei tällä kertaa liity
muslimifundamentalisteihin. Heistä kirjoittavat eri tahoilla
monetkin minua paremmat asiantuntijat. Minä kirjoitan nyt
kristillisistä fundamentalisteista, tai herätyskristityistä, millä
nimellä heitä sitten haluaa kutsuakin. Tätähän ei varmaan tänään
kukaan usko, mutta tuossa Plaza-bloggausurani alkuaikoina saatoin
vielä aika ajoin puolustaakin heikäläisiä ateismin typerimpiä
ylilyöntejä vastaan. Minkäänlaista kiitosta tästä hyvästä ei
ole kuulunut. Sitä vastoin kyllä minut on sillä taholla leimattu
ykkösviholliseksi, epäilemättä siitä syystä, että pyhältä
Halla-aholta on käynyt käsky. Kun Eiran Pyhä niin käskee, Häneen
uskovat kusevat vaikka Jeesuksen päälle, vanhojen ystävien selkään
puukottamisesta puhumattakaan.
En
minäkään toki väitä, että kaikki pienet kristilliset kirkot tai
ryhmittymät olisivat hurahtaneet halla-aholaisuuteen
kokonaisuudessaan. Olen kuitenkin jo pitkään nähnyt sellaisen
ilmiön kuin uskovaisuuden
rappion,
johon hommalaisuuden kristillinen falangi tuntuu liittyvän
aukottomasti. Uskovaisuuden rappiolla tarkoitan sitä, että monet
sellaiset hyveet ja myönteiset ominaisuudet, jotka lapsuudessani ja
nuoruudessani olen oppinut yhdistämään rankemman sortin
uskovaisiin, kuten raittius, kiroilemattomuus, vanhempien
arvostaminen, lainkuuliaisuus ja nöyryys, tuntuvat sittemmin
heikentyneen ja rapistuneen.Itse
asiassa vanhan hyvän ajan uskovaisen mallin mukaisia ihmisiä voi
odottaa löytävänsä enemmän maahanmuuttajamuslimien riveistä –
tämä ei edes ole mikään provokatiivinen heitto, vaan käytännön
kokemus.
Olen
itsekin nuorena identiteetin etsijänä notkunut herätyskristillisten
porukoiden laitamilla. Minulle
ei siihen aikaan jäänyt heikäläisistä mitenkään
yksiselitteisen negatiivista saati sitten rasistista kuvaa. He
vastustivat silloin maahanmuuttajavihaa siinä missä
äärivasemmistohörhötkin ja
vieläpä selkeästi Raamatusta asiaan liittyviä kohtia siteeraten.
Naiivina nuorukaisena tietysti totuin tästä hyvästä ajattelemaan,
että rotuvihan aika olisi joka tapauksessa ohi eikä sitä siksi
tarvitsisi kovin äänekkäästi vastustaakaan. Olihan rasismin
vastaisuus valtavirtaa noinkin syvällä yhteiskunnassa.
No,
naiivi on naiivi, mutta tosi on tosi. Nykyään
näkemykseni herätyskristillisistä piireistä on kyynistynyt ja
synkistynyt.
Erityisesti mielipiteeseeni on tietenkin vaikuttanut Breivikin
verilöyly ja äärikristittyjemme tekopyhä reaktio siihen, mutta
kyse on paljosta muustakin. Ennen kaikkea tietysti ajattelen sitä,
että ne
samat tahot ja ryhmittymät, jotka joskus pari-kolmekymmentä vuotta
sitten ajoivat suvaitsevaisuutta Jeesuksen sanan elähdyttäminä,
ovat nyt käytännössä rappeutuneet karkean rasismin huutosakeiksi.
Tämä
ei ole ainoastaan oma havaintoni. Samansuuntaista on huomannut omassa
blogissaan Jalosen Jussikin. Siteeraanpa oleellisen kohdan sieltä
tähän:
”Viime aikojen keskustelua seuratessa on tuntunut ironiselta, miten Saddam Husseinin verentahrimaa diktatuurihallintoa naiivina “ihmiskilpenä” puolustanut Teijo Virolainen kelpasi vielä kymmenen vuotta sitten kristillisdemokraattien Päivi Räsäselle peräti eurovaaliehdokkaaksi. Tänä päivänä sisäministeriksi noussut Räsänen joutuukin pohdiskelemaan kansalaisuuden peruuttamista harhaanjohdetuilta uskonsotureilta, jotka ovat lähteneet puolustamaan vastaavanlaista sunnalaista hirmuhallintoa.”
”Viime aikojen keskustelua seuratessa on tuntunut ironiselta, miten Saddam Husseinin verentahrimaa diktatuurihallintoa naiivina “ihmiskilpenä” puolustanut Teijo Virolainen kelpasi vielä kymmenen vuotta sitten kristillisdemokraattien Päivi Räsäselle peräti eurovaaliehdokkaaksi. Tänä päivänä sisäministeriksi noussut Räsänen joutuukin pohdiskelemaan kansalaisuuden peruuttamista harhaanjohdetuilta uskonsotureilta, jotka ovat lähteneet puolustamaan vastaavanlaista sunnalaista hirmuhallintoa.”
Teijo
Virolaisen toimiminen ihmiskilpenä Irakissa oli toki naiivia. Juuri
tällaiseen naiiviuteen Jeesus meitä kuitenkin kehottaa.
Evankeliumeissa
sanotaan melkoisen selvästi, että toisen posken kääntäminen
viholliselle ja pahan maksaminen hyvällä ovat kristillisten
ihanteiden mukaista touhua jos mikä. Tietenkään
kaikki hartaatkaan kristityt eivät kykene toteuttamaan näitä
ihanteita, mutta se ei tarkoita, että ihanteista tulisi luopua tai
että heidän ei tulisi kokea oloaan ainakin pikkuisen epämukavaksi
Teijon kaltaisten hahmojen moraalisen lujuuden edessä. Toki
Teijonkin teon moraalisuuden voi kyseenalaistaa tulkitsemalla sen
ennen kaikkea tuen osoitukseksi pikemminkin Saddamin diktatuurille
kuin tavallisille irakilaisille, kuten Jalonen tuossa tekee.
Oleellisinta
on, että silloin ennen
vanhaan Teijon kaltaiset naiivit fundiskristityt – sellainenhan hän
ymmärtääkseni oli – saattoivat nähdä muslimit kaltaisinaan ja
arvoisinaan ihmisinä, joiden puolesta uhrautuminen oli kristillisen
ihmisihanteen mukaista. Nykyään
linja on toinen. Muslimi on ”kristillisillemme” ennen kaikkea
uskon vihollinen, jonka epäinhimillistäminen tuntuu olevan
keskeisempi osa ”kristillisyyttä” kuin Jeesuksen sana.
”Mutta
kristityt uhkaavat jäädä sorretuksi vähemmistöksi kalifaatin
vallatessa Suomen”, joku inttää tähän väliin. Selvä,
oletetaan että kalifaatti valtaa Suomen tai että – Staffan
Bruunin dystopiaromaaniin viitatakseni – itäsuomalaiset
kyrmyniskamiehet kääntyvät joukolla islamiin ajatollah Veikon (vai
Teuvon?) johdolla. Miten tähän reagoi vilpittömästi
tuonpuoleiseen uskova kristitty? Hän
tietysti riemuitsee tästä suurenmoisesta tilaisuudesta todistaa
Jumalan ja Jeesuksen puolesta verellään, etukäteen iloiten siitä
että tällainen tilaisuus marttyyriuteen on tarjolla. Kuolemaa
taas hän ei pelkää pätkääkään, koska hän ei vain usko vaan
tietää,
että haudan takana on paratiisi.
Tämä
tulokulma asiaan ei tietysti juolahda ”kristillisen” kansanosan
mieleen nykyään ollenkaan. Se johtuu siitä, että he
eivät oikeasti ole kristillisiä sanan varsinaisessa syvällisessä
mielessä. Pikemminkin
näyttää
siltä kuin he pyrkisivät aktiivisestikin olemaan kristinuskon
pilakuva, sellainen katkeroituneen ateistin piirtämä: joukko
taantumuksellisia törkimyksiä ja tekopyhimyksiä, jotka eivät usko
Jumalaan eivätkä tuonpuoleiseen pätkääkään, vaan käyttävät
koko uskontoa pelkästään tekosyynä ihmisvihan läpitunkemalle,
karkealle äärioikeistolaisuudelle.
Fundamentalismivaikutteinen
herätyskristillisyys ei käytännössä todellakaan tarkoita vankkaa
pitäytymistä Jumalan ikuiseen Sanaan, vaan pikemminkin moraalista
epäitsenäisyyttä. Fundis on valmis alkamaan milloin kenenkin
kaikupohjaksi. Silloin kun yhteiskunnassa ovat vallalla humaanit
arvot, niitä julistetaan myös pienten kristillisten ryhmäkuntien
rukoushuoneissa. Mutta silloin
kun jostain ilmaantuu tunnoton ja säälimätön tuomiopäivän
saarnaaja, joka leimaa kokonaisen ihmisryhmän pedoiksi ja
hirviöiksi, herätyskristilliset rientävät riemuiten hänen
joukkoihinsa. Tältä se ainakin oman kokemukseni valossa näyttää.
Mitään
johdonmukaista moraalista linjaa siellä ei juurikaan voi erottaa.
Pistää epäilemään, että jos esimerkiksi Venäjä miehittäisi
maan, he ilmoittautuisivat äänekkäimmin sortajan ja hyökkääjän
yhteistoimintamiehiksi.
Surkuhupaisaa
kyllä tästä seuraa, että arvot, joita minun ikäiseni ihmiset
tässä maassa ovat nuoruudessaan oppineet pitämään kristillisinä,
eivät nykyisten ääri-”uskovaisten” mielestä ole mitään
muuta kuin ”kulttuurimarxismia”. Sellaiset
uskonryhmittymät, jotka silloin ennen vanhaan olivat ihan
vilpittömän oloisesti rasismia vastaan, ovat nyt rappeutuneet
synkimmän muslimi- ja muun vähemmistövihan ansareiksi.
Ja me,
jotka luulimme kasvaneemme kristillisen etiikan vaikutuspiirissä,
saammekin kuulla olevamme suurin piirtein salamuslimeita, mutta
ainakin kommunisteja.
Netistä
varmaankin löytyy vielä kristillisten teekkarien killan
isänmaallisella kielellä nimetyn Cross
Section
-lehden
muslimivihanumero Kuoleman
kuunsirppi,
jossa Jussi Halla-ahoa haastateltiin islamin erityisasiantuntijana.
Lehdessä mainittiin, että hän oli ateisti, mikä tietysti on
mielenkiintoista kristillisenä esittäytyvässä julkaisussa –
voisi luulla sen edellyttävän auktoriteeteiltaan kristillistä
vakaumusta.
No,
naiivi voisi luulla, mutta kuten tiedämme, se (Breivikinkin
edustama) ”kulttuurikristillisyys” on vähän eri asia kuin
kristilliset arvot tai kristillinen usko. Maahanmuuttokriitikkojen
ateistiosasto suhtautuu koko uskontoon mitä syvimmin halveksuen.
Itse asiassa juuri
heidän käsityksensä
kristinuskosta on, että siinä ei ole kyse yhtään mistään muusta
kuin kaiken kivan itsetarkoituksellisesta kieltämisestä. Mutta
tarkalleen
siksi he arvostavat sitä. He
haluavat sellaisen tulevaisuuden, jossa meitä
muita komennellaan
ja sorretaan iranilaistyylisessä teokratiassa, mutta itselleen,
omalle erinomaisuudelleen, he tietysti haluavat varata kaikki ne
oikeudet, jotka haluavat meiltä viedä.
Tämä
on tietysti suora seuraus siitä, että he vihaavat
yhdenvertaisuusperiaatetta. Kuten olen montakin kertaa todennut, he
kokevat sortona ja nöyryytyksenä sen, etteivät saa johtaa ja
komennella.
Heidän narsismilleen on äärimmäinen
loukkaus se, etteivät he voi sanoa olevansa parempia kuin joku homo
tai
joku muulla tavalla vääränlainen ihminen. Tietenkin he itse
syyttävät samanlaisesta asenteesta epämääräistä
”vihervasemmistoa”, mutta tämä on sitä tavanomaista
projektiota, jota ei tule millään tavalla ottaa vakavasti.
Merkillistä
kyllä äärioikeistomme
uskovaissiipi ei tunnu olevan moksiskaan siitä, että heille on
maahanmuuttokriitikoiden spekulaatiossa varattu tämä käskyläisen,
rankaisijan ja kuolemanpartion rooli.
Tämä kai johtuu siitä, että Breivikin teko avasi heille uusia
näkökulmia. Siihen asti he olivat tyytyneet hautomaan kaunaa koko
muuta yhteiskuntaa kohtaan vain sisimmässään, mutta esittäen
ulospäin mukavaa ja kilttiä, niin että me muut olimme uskoneet
heidän ennen kaikkea tarkoittavan hyvää silloinkin kun he tulivat
antaneeksi tukea pahoina pitämillemme asioille. Breivikin jälkeen
kristilliset hörhömme virnistivät synkeän tyytyväisinä sisään
päin ja mumisivat: no
more Mr Nice Guy!
Breivik
näytti esikuvallaan heille, että kristillisyyden nimissä voi
murhata, että ne vääränlaiset, väärämieliset, vääräuskoiset
ja vääränseksuaaliset voi yksinkertaisesti vain tappaa,
ampua dumdumluodilla ja räjäyttää,
jos heidän kanssaan ei muuten opi olemaan. Ja tätä
tappajarobotin roolia heidän uudet ateistiset yliherransa heille
tarjoavatkin, hommalaisen alakulttuurin puitteissa.
Norjan
joukkomurhien jälkeen äärikristittymme selittelivät jo varmuuden
vuoksi, kuinka epäoikeudenmukaista heitä oli syyllistää Breivikin
teosta, vaikka kukaan ei edes ollut niin tehnyt. Enemmän oli
keskusteltu Breivikin yhteyksistä Halla-ahoon ja hommalaisuuteen,
jonka osaksi kukaan ei tuossa vaiheessa mieltänyt
äärikristittyjämme. Olihan Breivik itsekin kristinuskon hyvin
pinnallisesti mieltävä, psykopaatin oloinen roisto, jolle
kristillisyydessä kiinnostavinta tuntui olleen sen historiallisesti
todistettu kyky lietsoa ihmisiä murhanhimoiseen
suvaitsemattomuuteen. Mutta juuri
täkäläisten fundamentalistiuskovaisten hermostuneisuus pisti
epäilemään, että heillä oli enemmän yhteistä Breivikin kanssa
kuin he olivat halukkaita myöntämäänkään.
Kuten yllä sanoinkin, eivät he todellisuudessa usko Jumalaan,
Jeesukseen eivätkä ylösnousemukseen sen enempää kuin
Breivikkään.
Ja
kuten Breivikin murhien jälkeen on ilmennyt, pohjimmiltaan
he pitävät Breivikiä sankarinaan. Mitenkään muuten ei voi
tulkita sitä, että he ovat alkaneet käyttää iskusanaa
”kulttuurimarxismi” yhteisnimenä kaikille vihaamilleen ja
vastustamilleen asioille, siis liberaalille oikeusvaltiolliselle
perinteelle.
Toki ymmärrän, että ”kulttuurimarxismi” on vähemmän nolo
haukkumasana kuin englanninkielisen äärioikeiston aikaisempi
suosikkinimitys länsimaiselle demokratialle, ”ZOG” (”sionistinen
miehityshallitus”). Kristillinen äärioikeistohan pyrkii kovasti
esittämään juutalaisuuden ja Israelin ystävää – nyt kun
holokausti jo on tapahtunut, sen paheksumiseen ei paljoa moraalista
rohkeutta tarvita. Jokin pistää epäilemään, että silloin kun
oli tilanne päällä ja joukoittain juutalaisia laivattiin kaasuun,
tuo porukka ei olisi ottanut ensimmäistäkään riskiä
pelastaakseen ketään tuhoamisleireistä.
Kyllähän
he nykyäänkin sallivat juutalaisvihan omille kavereilleen.
Vasemmistoa he toki moittivat antisemitismistä, eivätkä
välttämättä aiheettakaan, sen verran asiattomaksi esimerkiksi tuo
Gaza-solidaarisuus aika ajoin riistäytyy. Mutta
”oman puolen” juutalaisvastaisuutta samalla suvaitaan.
Esimerkiksi helluntailaiseksi Hesarin haastattelussa ilmoittautunut
rahoitusskandaalin ryvettämä Arto Merisalo nimesi samassa
yhteydessä Juha Kärkkäisen hyväksi ystäväkseen. Saman
Kärkkäisen tiedämme saaneen oikeudessa rapsut
Magneettimedia-ilmaisjakelulehden
antisemitistisestä sisällöstä.
Naiivimpi
voisi kuvitella, että helluntailainen olisi tässä Israel-asiassa
periaatteen mies, eikä voisi kamuilla oikeudessa tuomitun
juutalaisvihaajan kanssa. Helluntailaisethan ovat yleisesti
tunnettuja tinkimättöminä Israelin ystävinä. Minä en enää ole
aivan niin naiivi. Ylläolevan valossa teidänkään ei kannattaisi.
Vastaavalla
tavalla saarnaajataustainen Muutos-puolueen isänmaallisetuniminen
kansanedustaja James Hirvisaari kieltäytyi järkyttymästä yhtä
isänmaallista etunimeä kantavan puoluetoverinsa jotakuinkin
yksiselitteisesti juutalaisvastaisesta blogikirjoituksesta ja sanoi
suunnilleen arvostavansa toverin rohkeutta (en nyt muista tarkkaa
sanamuotoa), vaikka itse olikin enemmän Israelin ystäviä. Syntyi
vaikutelma, ettäoikeus
rasistisiin lausuntoihin oli se kaikkein tärkein oikeus, jota
Hirvisaari puolusti, vaikka rasistiset lausunnot sitten koskisivatkin
sellaista ihmisryhmää, jonka puolella Hirvisaari katsoi olevansa.
Israelin ei luulisi kaipailevan enempää vihollisia, jos ystävätkin
ovat tätä sorttia. Tai ehkä rehelliset viholliset ovat parempi
vaihtoehto.
Tässä
kohdassa joku tulee varmasti kertomaan minulle, että juutalaiset
eivät ole sama asia kuin Israel. Tämä onkin tärkeä näkökohta.
En tiedä Hirvisaaresta, mutta varsin
moni muu maahanmuuttokriittisistä tappajaroboteista tuntuu
yhdistävän etnisen juutalaisvastaisuuden Israelin ihailuun
valtiona, koska Israel taistelee muslimeja vastaan. Tällainen
tappajarobotti pitää Suomen juutalaisia maahantunkeutujina ja
maanpettureina.
Sellaisia
nimittelyjä saa tappajarobottipiireissä osakseen jopa Ben
Zyskowicz, jonka oma poliittinen ura perustuu merkittävässä määrin
ulkomaalaisvastaisten äänten keräämiseen. Vähemmistövastaisen
hompanssin mielestä Zyskowiczinkaan paikka ei ole Suomessa, vaan
hänen pitäisi muuttaa Israeliin taistelemaan muslimeja vastaan.
Tällä tavalla juutalaisviha monen hommalaisen tappajarobotin
hammasratasaivoissa yhdistyy Israelin ja sionismin ihailuun.
Tässä
välissä muistutan siitä, mikä oma näkemykseni Zyskowiczista on.
Mielestäni hän on pätevä pelimies, jonka vetämä linja on ollut
Kokoomuksen parasta poliittista osaamista (tämä ei ole ironiaa) jo
vuosikymmeniä. Harkitusti ja laskelmoidusti päästämillään
oikeistopopulistisilla äännähdyksillä hän on provosoinut
vasemmistoa närkästyneisiin raivokohtauksiin (jotka ovat antaneet
Kokoomukselle katu-uskottavuutta antikommunistisena puolueena) ja
samalla kanavoinut karkean äärioikeiston äänet vaalikannatukseksi
bisnesliberaaleille aatteille. Näitä aatteita ajamaan hän on
värvännyt puolueeseen nuoria maahanmuuttajanaisia, myös
muslimitaustaisia.
Joku
sanoo, että tämä on moraalitonta kaksilla rattailla ajamista. Itse
en tosiaankaan jaa tätä käsitystä. Pikemminkin olen yhä enemmän
alkanut vilpittömästi arvostaa Zyskowiczin pelisilmää ja
puhtaasti teknisluonteista osaamista poliitikkona. Mitä sitten tulee
siihen, että Kokoomuksessa karkea nationalismi on valjastettu
vetämään liikemiesliberalismin rattaita, olen sitä mieltä, että
tämä on suurimman osan ajasta ollut hyvää, viisasta ja
isänmaallistakin politiikkaa, jolla Kokoomus on merkittävästi
myötävaikuttanut Suomen poliittiseen vakauteen.
Olen
sanonut tämän jo aikaisemmin, monta kertaa. Toinen asia, jonka olen
jo monta kertaa sanonut, on se, että tämä lääke ei ehkä enää
tepsi. Ne karkeat nationalistit tuntuvat nimittäin huomanneen, että
heitä vedetään nenästä. Siksi he ovat alkaneet hakea itselleen
uutta, Kokoomuksesta riippumatonta poliittista identiteettiä.
Pitkälti sen takia olemme maana ja kansakuntana tässä nykyisessä
kusessa.
Näkisin
muuten jonkun Pia Kauman hiljattaiset ”lastenvaunukriittiset”
puheet yrityksenä paimentaa tätä porukkaa takaisin puolueeseen.
Kaumalta kuitenkin meni ohi se, että puolueessa on jo hyvin
menestyviä maahanmuuttajia, joille Kokoomuksen yrittäjäystävällinen
sanoma ei ole mitenkään vieras. Pienyrittäjyys pizzanpyöritys- ja
kebabinkäristysalalla ei totisesti ole muslimimaahanmuuttajien
keskuudessa harvinaista. Toisin sanoen hän tuli astuneeksi myös
puoluetoverien ja sidosryhmien varpaille kosiskellessaan
äärioikeistoa.
Kokoomuksen
idea on vuosikymmenten ajan perustunut siihen, että konservatiiviset
jäärät vihaavat kommunismia ja vasemmistoa, joten he ovat samalla
puolella vapaamarkkinaliberaalien kanssa. Valitettavasti kommunismi
on nyt romahtanut eikä kommunisminjälkeisestä vasemmistosta ole
sellaiseksi maailmaa uhkaavaksi möröksi kuin ennen vanhaan. Siksi
näyttää siltä, että äärioikeisto onkin valinnut uudeksi
päävihollisekseen juuri liikemiesliberalismin (jotkut myöntävät
asian avoimestikin), eli se suuri yhteiskunnallinen jakolinja kulkee
nyt Kokoomuksen sisällä.
Mutta
palataanpa Hirvisaareen. Hirvisaaren tiedämme varsin rankkasuiseksi
mieheksi. Hän on joutunut käväisemään oikeudessakin törkeistä
puheistaan. Hirvisaari on tunnetusti taustaltaan jonkin sortin
vapaakirkollinen, mahdollisesti helluntailainen – en jaksa nyt
tarkistaa yksityiskohtia, mutta tuskin erehdyn paljoa. Minun
nuoruudessani vapaakirkolliset ihmiset olivat tunnettuja juuri siitä,
että he käyttäytyivät kiltisti, sivistyneesti ja sävyisästi
eivätkä juuri koskeneet viinaan. Hirvisaaren lailla käyttäytyvä
mies – ja heitä on nykyisissä ”uskovaisissa” paljon enemmän
kuin yksi Hirvisaari – olisi ennen vanhaan ollut täydellinen
vastakohta sille, mitä ”uskovaisuuden” yleisesti katsottiin
olevan.
2000-luvun
puolella sen vanhan hyvän ajan uskonnollisuuden tilalle on astunut
käsittämätön, käytöstapoja uhmaava reuhaaminen ja remellys.
Ennen vanhaan sellaista rymyämistä ja öykkäröintiä ei kerta
kaikkiaan olisi kuviteltukaan esiintyvän pienkirkollisissa
piireissä. Itse asiassa en olisi kovin tietoinenkaan tästä
törkeyden lajista, ellei muuan punkyhtye tai satiiriryhmä olisi
takavuosina kiinnittänyt asiaan huomiota tekemällä pilkkaa eräästä
tämäntyyppisestä saarnaajasta joitakin vuosia sitten. Saarnaajan
nimellä ja yhteisöllä ei ole väliä (ne ovat joka tapauksessa
asiaan vihkiytyneiden tiedossa), mutta yhtyeen ansiosta kuuntelin
netistä pari hänen saarnaansa, joiden tyylilajista antaa riittävän
kuvan se, että hän luonnehti kansankirkkomme pappeja homo-
ja runkkaripapeiksi.
Silloin
kun minä olin nuori, hartaat uskovaiset eivät olisi alentuneet
ottamaan suuhunsakaan sellaisia roskaväen kielenkäyttöön kuuluvia
sanoja kuin homo
tai
runkkari.
Epäilemättä he olisivat tuominneet noilla sanoilla kuvatut
seksuaaliset touhut, mutta sivistyneesti kiertävin ilmauksin. Sitä
paitsi silloin paheksuttiin painokkaimmin heteroseksuaalisia
sopimattomuuksia. Avioerot, porno ja puolison pettäminen puhuttivat
kristillisiä moralisteja aivan toisella tavalla.
80-luvun
näkyvin moraalisaarnaaja oli silloisen Kristillisen liiton (nykyisen
”kristillis”-”demokraattisen” puolueen edeltäjän)
kansanedustaja Olavi Ronkainen, joka keskittyi paheksumaan pornoa,
siis ensisijaisesti heteroseksuaaleille suunnattua yhdyntälehdistöä.
Kuten vanhan blogini lukijat tietävät, olen äänekkäästi
paheksunut ihmisten kiusaamista ylimitoitetulla pornovihalla, joka
mielestäni vahingoittaa esimerkiksi nuorten poikien seksuaalista
minäkuvaa. Siksi olen vähän väärä ihminen murtamaan
ensimmäistäkään peistä Ronkaisen puolesta. Silti otan tässä
tämän velvollisuuden niskoilleni.
Ronkaisen
pornonvastaisuudella oli nimittäin kristillisesti mielekäs,
evankeliumiteksteihin palautuva selitys. Hänen tarkoituksenaan oli
avioliittojen pelastaminen vastustamalla houkutuksia, jotka hänen
mielestään olivat omiaan vahingoittamaan aviollista uskollisuutta.
Lisäksi tietysti evankeliumeissa (jotka eivät edes mainitse
homoseksuaalisuutta) sanotaan selvästi, että jo vieraan naisen
katsominen himoiten on huorintekoa, ja pornon tiirailu jos mikä on
vieraiden naisten katsomista himoiten. (Ironista kyllä, sittemmin
Ronkainen itse otti eron vaimostaan ja suurperheensä äidistä –
ja kuten tiedämme, avioero oli toinen asia, jota Jeesus
yksiselitteisesti paheksui yhtenä huorinteon muotona. Tästä voisi
heittää jotain vahingoniloisen nokkelaa, jos alentuisi moiseen
ilkeyteen.)
Meille
vanhoille jäärille, jotka nostalgisin mielin muistelemme Ronkaisen
aikoja, tämä uusi uskovaisuus on hyvin hämmentävää nostaessaan
käytännössä kaiken
heteroseksuaalisuuden
kaikkea
homoseksuaalisuutta
paremmaksi. Siis jos meillä on kaksi homoa, jotka elävät
uskollisessa suhteessa, eivät juo, polta, tee rikoksia eivätkä
narkkaa, avaavat oven naapurille kun tämä tulee kaupasta isojen
kassien kanssa, maksavat palkastaan kymmenykset hyväntekeväisyyteen
ja elävät noin muutenkin ihmisiksi, he ovat suurempia syntisiä
kuin mikä tahansa heterosekoileva juoppo ja törkimys, joka panee
joka viikonloppu eri piripultsarihuoraa.
Veljeni
piirsi aiheesta – täysin minusta riippumatta! – hauskan
sarjakuvan, jossa joukko kiihkouskovaisia kiroaa homoja ja päättää
ryhtyä krouveihin keinoihin homouden vastustamiseksi. Niinpä he
sarjakuvan viimeisessa ruudussa lahjoittavat lapsille Jack T. Chickin
traktaattien asemesta Jalluja eivätkä evankelioiden kerro
pikkuisille Jeesuksesta, vaan heteroseksuaalisuudesta.
Valitettavasti
tämäkin pilakuva vaikuttaa yhä enemmän – vain totuudelta. Vielä
ysärivuosina uskonnollisten pienryhmien ärsyttävin piirre oli se,
että esimerkiksi niiden nuorisotoiminnassa oli pelkästään kyse
nuorten varjelemisesta (hetero)seksuaalisuudelta. Koulukiusaaminen,
myymälävarkaudet, jengirikokset, huumeet, viina, tupakka ja muut
sellaiset nuorison keskuudessa ilmenevät ikävyydet, joihin liittyy
myös uskonnollisesti tärkeitä moraalikysymyksiä, olivat monien
tällaisten ryhmien nettisivuilla täysin näkymättömiä. Nykyään
tämä päähänpinttymä on mennyt vieläkin pidemmälle: nyt tuntuu
siltä kuin homoseksuaalisuus olisi ainoa
kristillisiä
pienryhmiä mitenkään
mietityttävä
moraalinen kysymys.
Ulkomaalaisvastainen
nationalismi ja homoviha ovat merkittävässä määrin
rikollisehtavan alaluokan asenteita. Ulkomaalaisvihassa on kysymys
siitä, että rikollinen
alaluokka, jota syystäkin inhotaan, tarvitsee jonkin vielä
ulkopuolisemman ryhmän mollattavaksi ja nollattavaksi.
Homovastaisuuden takana taas on se, että rikollisjohtoisen
alaluokan keskuudessa homoseksuaalinen väkivalta ja pakottaminen on
varsin yleistä sekä naisen korvaavana seksuaalisen tyydytyksen
lähteenä että jengien sisäisenä kurinpitokeinona.
Tämä tarkoittaa, että rikollisen alaluokan keskuudessa
homoseksuaalisuus on traumatisoiva ja ahdistava asia, josta on
äänekkäästi sanouduttava irti. Tunnustautunut homoseksuaali on
rikollisen näkökulmasta pelottava raiskausuhka, joka muistuttaa
häntä menneisyydessä koetuista nöyryytyksistä.
Toisin
sanoen kristillisyyden pelkistyminen rasismiksi ja homovihaksi on
merkki kristillisten järjestöjen asennemaailman
alaluokkaistumisesta. Aikaisemmin julistava herätyskristillisyys
toimi – ja varmasti myös näki itsensä – nimenomaan rikollisen
alaluokan vastapoolina. Se oli se usko, johon rikolliset rentut
tulivat, kun tulivat uskoon. Nykyisin näyttää pikemminkin siltä,
etteivät rentut tule enää varsinaisesti uskoon, vaan pikemminkin
uskovaiset renttuuntuvat.
”Uskovaisuus”
elämäntapana on kehittymässä yhä enemmän puolirikollisen
alaluokan näköiseksi. Uskoontulo, uskonratkaisu oli ennen vanhaan
täydellinen elämänmuutos. Uskoontulija poltti
sen, mitä oli ennen palvonut, ja palvoi sitä, minkä oli ennen
polttanut.
Hän luopui alkoholista, vaimonsa pettämisestä ja muista synneistä,
joita ”maailman lasten” miellettiin harjoittavan, ja omisti
elämänsä Jumalalle. Hänestä tuli entisen juopon laiskurin
sijasta tunnollinen ja ahkera työntekijä. Hän lakkasi kiroilemasta
ja tölvimästä muita ihmisiä. Hän ryhtyi nöyräksi ja kiltiksi.
Joskus
elämänmuutos saattoi teatraalisuudessaan mennä liiallisuuksiin,
mutta yleensä sitä kunnioittivat maallistuneet ja ateistisetkin
tuttavat. Sen näet tiedettiin tai yleisesti uskottiin parantavan
asianomaisen elämänhallintaa ja myös hänen läheistensä
elinoloja. Olihan virsiä laulava, Raamattua plaraava ja töissä
tunnollisuuteen pyrkivä isä parempi vaihtoehto kuin ryyppäävä,
rälläävä, öyhöttävä ja lattialle kuseva vaimonsa hakkaaja.
Entä
nyt? Näyttää siltä, että se paljon puhuttu näkyvä
uskonratkaisu on nyt ennen muuta psykopaattisen rikollisen tapa
manipuloida ympäristöään. Psykopaattinen rikollinen teeskentelee
(toki ehkä kyeten joksikin aikaa vakuuttamaan itsensäkin
vilpittömyydestään) parannuksen tehnyttä voidakseen hyötyä
kiihkeän uskonnollisesta yhteisöstään.
Rikollisella
on paljon hyviä syitä ja järkeviä vaikuttimia esittää
parannuksen tehnyttä ja notkua uskonyhteisössä. Hän ei
luultavasti kykene enää työllistymään yhteisön ulkopuolella,
mutta yhteisössä hän voi toimia arvostettuna jäsenenä,
saarnaajana ja julistajana – suorastaan auktoriteettihahmona.
Kääntymyksen tehnyt rikollinen ja hänen tarinansa ennen
uskonratkaisua tekemistään rikoksista on pienten uskonnollisten
yhteisöjen jäsenille sekä kutkuttavaa viihdettä että todistusta
yhteisön oppien oikeellisuudesta.
Todennäköisesti
yhteisöstä löytyy myös nuoria naisia tyydyttämään hänen
seksuaaliset tarpeensa. Pari vuosikymmentä sitten
herätyskristillisten yhteisöjen neitokaiset eivät suostuneet
yhdyntään ennen papin aamenta. Nykyään varsin vanhoillisissakin
lahkoissa toimivat tytöt ovat omaksuneet juuri sen romanttisen
moraalin, jota lahkot paheksuivat ennen vanhaan: pitää ensin
rakastaa ja sitten vasta rakastella, mutta oleellista on se rakkaus,
ei papin aamen. Tähän tilaisuuteen taparikollinen psykopaatti iskee
kiinni kuin sika limppuun, olettaisin. Psykopaatin ydinosaamista on
nimittäin höpöttää löysiä rakkaudesta kunnes naisen pää
menee pyörälle.
Sen
puoleen, onhan tuo Johanna Tukiainenkin noista piireistä kotoisin ja
käy tiettävästi yhä niiden kokouksissa todistamassa (muutama
vuosi sitten Hesari teki hänen uskovaisuudestaan jutunkin). Hänen
elämäntaparatkaisunsa, joita olemme valitettavasti joutuneet
joukkoviestimien kautta seuraamaan lähietäisyydeltä vaikkemme
haluaisi, eivät kuitenkaan vaikuta kovin kristillissiveellisiltä
nekään. Perinteisesti uskonnollisten nuorten naisten on odotettu
pysyvän erossa alkoholista, eikä myöskään seksuaalisesti
suggestiivinen vaatetus ja käytös ole ollut erityisen suvaittua.
Luullakseni
Tukiainen hyväksytään noissa piireissä siksi, että hän kaikista
ongelmallisista piirteistään huolimatta noudattaa konservatiivisia
sukupuolirooleja. Niiden mukaan nainen on ennen muuta miehen
ruumiinosa seksuaalisen tyydytyksen ja jälkeläisten hankkimiseksi
ja eroaa miehen muista ruumiinosista ennen kaikkea
irrotettavuudellaan (kuten itse irvailin naisvihaajavuosinani).
Tukiaisen koko elämä tuntuu olevan siinä, että hän yrittää
olla ennen kaikkea miehille mieliksi ja miehiä kiihottava, vain
miessuhteiden kautta itseään toteuttava olento. Niin sanottujen
perinteisten sukupuoliroolien kannalta tämä on äärettömän
paljon parempi juttu kuin esimerkiksi naisen kouluttautuminen ja
toimiminen ammatissa.
En
toki väitä, että kaikki kääntymystä esittävät juopot,
rikolliset ym. olisivat vilpintekijöitä. Kuitenkin Tony Halmeen ja
Teuvo Hakkaraisen esimerkit kertovat aika paljon siitä, kuinka
merkittävä elämänmuutos se ”uskonratkaisu” nykyään on. En
edes sano että kumpikaan herroista olisi tietoisesti valehdellut
esiintyessään muuttuneena miehenä, ainakaan heti kääntymyksensä
jälkeen. Käytännössä heidän uskoontulonsa tuntuu kuitenkin
jääneen pelkäksi ohimeneväksi tauoksi viinasikailun täyteisessä
elämässä: Hakkarainenkin tuossa milloin kähmii rintakarvat esillä
strippareita, milloin juhlii prätkäkovistesn klubilla. Mitään
rikollistahan hänen touhuissaan ei ole, mutta lakatkaa nyt jo
jumaliste puhumasta hänestä jonain uudestisyntyneenä kristittynä.
Itse
asiassa haiskahtaa vähän siltä, että ”uskoontulo” on
tällaisille uskonsotureille, ei niinkään elämänmuutos kuin
omahyväisyysruiske. Viinaa juodaan entiseen tapaan ja
väkivaltarikoksiakin tehdään (ainakin Tonyn tapauksessa),
seksielämäkään ei mene ihan katekismuksen mukaan, mutta siitä
huolimatta esiinnytään kuin suuretkin hyveen ruumiillistumat ja
pidetään kaikkia muita paljon pahempina synnintekijöinä.
Nythän
voi tietysti sanoa, että vilpitön uskovainenkin voi hairahtua
kapealta ja kuoppaiselta polulta sinne synnin hyvin lanatulle ja
leveälle tielle. Jumala kuitenkin ihmisjärjellä käsittämättömässä
armossaan on kuitenkin aina valmis ottamaan tuhlaajapojan ja -tytön
kämmenellensä. Siksi emme saisi tuomita tämän maailman
hakkaraisia ja halmeita liian ankarasti.
Tässä
kuitenkin on se ongelma, että kristilliseen ihmisihanteeseen
oleellisesti kuuluu nöyryys.
Avainlauseita ovat: älkää
tuomitko, ettei teitä tuomittaisi
ja
se
teistä joka on synnitön, heittäköön ensimmäisen kiven.
Minusta on ihan hyväksyttävää ja oikein ja kristillistä
käytöstä, jos rikollinen kääntyy kristityksi, elää hetken
aikaa moitteettomasti ihmisiksi, sitten tulee retkahtaneeksi
uudelleen ja sitten retkahduksen jälkeen ryömii uudelleen ristin
luo anteeksiantamusta rukoillen, jos
hän ei koeta puolustella rötöksiään sillä, että vihreät,
vasemmistolaiset, muslimit
(tai
vaikkapa Paljastettu-sivustolle blogia kirjoittavat täysraittiit
miehet) muka
tekevät vielä pahempia asioita.
Niin Jumalan laki kuin maallinenkin laki nimittäin noudattaa sitä
Olaus Petrin sanoihin pukemaa periaatetta, että paha
tapa älköön ketään auttako, se on: ei kukaan voi asiaansa sillä
auttaa, että sanoo monta olevan, jotka tekevät samoin kun hän on
tehnyt, koska se, mitä hän tehnyt on, huomataan olevan vastoin
lakia.
Kun
kaidalta tieltä horjahtanut katumuksentekijä hakee anteeksiantoa,
se on yksityisesti hänen ja lain, tai hänen ja Jumalan, välinen
asia, eikä siihen kuulu hakea kenenkään muun väärintekoja mukaan
puolustukseksi. Jos Halme ei olisi jatkuvasti syytellyt epämääräisiä
”vihreitä” huumeidenkäyttäjiksi, hänen huumesekoilunsa olisi
ollut hyvin helppo antaa anteeksi elämänhallintaa vailla olleen,
turvattomasta lapsuudesta traumatisoituneen miesparan hairahduksina.
Vastenmielistä ja moraalitonta touhusta tuli vasta siinä vaiheessa,
kun hän alkoi vähätellä omia oikeudessa todennettuja rötöksiään
viittaamalla muille ihmisille kuvittelemiinsa.
Muuten,
mitä siihen vihreiden väitettyyn huumemyönteisyyteen tulee, oma
näppituntumani on, että vihreiden idealistien riveistä löytyy
enemmän täysraittiita ihmisiä kuin useimmista muista
maailmankatsomuksellisista ryhmittymistä. Eri asia sitten on, että
vihreät jonkin yleisliberaalin periaatteellisuuden vuoksi saattavat
ajaa vapaamielisempää huumepolitiikkaa. Itse olen sitä mieltä,
että raittiin henkilön tärkein yhteiskunnallinen velvollisuus
tässä maassa on vaatia enemmän tilaa raittiudelle ja
mahdollisuuksia elää raittiina, eikä puolustaa jonkun muun
oikeutta käyttää päihteitä. Siksi en itse kannata
päihdepoliittista liberalismia enkä katso vihreiden menettelevän
tässä asiassa viisaasti, saati sitten äänestä heitä.
(Huomasitteko? Vihreiden kanssa voi
olla
eri mieltä, eikä silti tarvitse syytää sanallista saastaa ja
törkeyksiä. Kannattaisi teidänkin kokeilla, vai ettekö vain osaa?
Onko aivoissa jotain elimellistä vikaa, vai oletteko vain muuten
tyhmiä? No?)
Mutta
palataanpa vielä siihen uskovaisuuden rappioon ja sen syihin. Vaikka
Hakkarainen on – ja Halme oli – tekopyhyydessään aika
epämiellyttävä hahmo ”kristillisyydessään”, kumpikaan ei
ymmärtääkseni oikeastaan ollut auktoriteettihahmo missään
uskovaispiireissä, vaan lähinnä herätyskokouksen yleisössä
luimisteleva kävijä. Uskovaisuuden rappeutuminen osaksi
pikkurikollisten kulttuuria on laajempi juttu.
Kristillisillä
yhteisöillä on tavallaan sisäänrakennettuna ongelmanaan se, että
ne ovat aika haavoittuvaisia huijarien, soluttautujien ja
manipuloijien edessä. Kristillisissä yhteisöissä paha halutaan
nähdä ulkopuolisissa: maailman lapsissa, homoissa, muslimeissa ja
muissa viettelevän vääryyden edustajissa. Tämä tarkoittaa, että
omassa keskuudessa pahaa ei osata tunnistaa. Niinpä psykopaatit ja
narsistit pahimmillaan vievät pieniä kristillisiä yhteisöjä kuin
pässiä liekanarussa. Ja mehän tiedämme, että paatuneet
rikolliset ovat usein psykopaattisia tai narsistisia
luonnehäiriöisiä. Sanotaan että narsistit ja psykopaatit
kansoittavat suuryritysten johtokunnat, mutta tämän
kapitalistikriitikkojen hellimän väitteen lisäksi on syytä
muistaa, että vankityrmien kroonikko-osastolla sitä porukkaa vasta
kuhiseekin.
En
sano, että uskonnollisella puolella oltaisiin täysin tiedottomia
psykopaattisen ja narsistisen luonnehäiriön riskeistä
kristilliselle elämälle. Ennen kuin mamukriitikkoliikehdintä
tartutti kristillisen kentän rutollaan, siellä oli hyvinkin fiksuja
yrityksiä pohtia tätä kysymystä. Raamattuopiston toiminnanjohtaja
Raimo Mäkelä ainakin laati aiheesta erinomaisen teoksen Naamiona
terve mieli,
joka oli pitkään ainoa hyvä ja tavallisen ihmisen ymmärrettävä
johdatus tällaisiin luonnehäiriöihin. Kirjoittajan kristillinen
tausta on saanut monet ateistisesti suuntautuneet aivan
tarpeettomasti hyljeksimään hyvää kirjaa.
Kristillinen
ihmiskäsitys on valitettavasti melko avuton psykopaatille ominaisen
tunnottomuuden edessä. Kristilliseen ihmiskäsitykseen kuuluu se
ajatus, että kaikki ovat periaatteessa Jumalan luomia ja
puhuttelemia ja voivat uudestisyntyä. Me vääräuskoiset,
vääränväriset, väärällä tavalla kristityt, vääränseksuaaliset
sun muut väärät ja huonot ihmiset olemme tietysti pienen
kristillisen yhteisön mielestä bulkkimassaa, jota joutaa vaikka
dum-dum-luodeilla lahdata, mutta kun kyse on jostakusta yhteisöön
jo liittyneestä, jostakusta meikäläiseksi
jo
hyväksytystä, hänen kohdallaan halutaan uskoa hyvää silloinkin
kun ei pitäisi.
Pienet
uskonnolliset yhteisöt saavat suuren osan jäsenistöstään
puolirikollisesta alaluokasta. Toisaalta pieniin uskonnollisiin
yhteisöihin kasvaneet nuoret valuvat usein puolirikolliseen
alaluokkaan kapinana vanhempia vastaan. Palaillessaan katuvaisina
yhteisöihinsä he tuovat mukanaan uuden annoksen puolirikollisen
alaluokan arvoja ja ajattelutapaa. Erityisesti vihamielisyydessään
keskiluokkaista, lainkuuliaista, rentoa ja suvaitsevaa elämäntapaa
kohtaan pienten uskonnollisten yhteisöjen jäsenet ja alaluokkaiset
pikkuroistot ovat mitä suurimmassa määrin samalla puolella.
Tämänhän
näki esimerkiksi hiljattaisesta hetero pride -tapahtumasta, jonka
yhteydessä tehdyt natsitervehdykset herättivät kohua. Suurin osa
tapahtuman osanottajista oli nettihäiriköinä kunnostautuneita
äärioikeistolaisia, joita mielestäni on aiheellista pitää
puolirikolliston edustajina. Toisaalta joukossa oli myös nuorehko
kristillisdemokraattinen naispoliitikko, jonka tiedän itse joutuneen
pari vuotta aiemmin äärioikeistolaisten nettikommandojen – siis
periaatteessa saman puolirikolliston – vainoamaksi. Hän kuitenkin
ilmeisesti koki viime kädessä olevansa samalla puolella ja samaa
porukkaa tämän puolirikolliston kanssa.
Ja
näinhän asia enenevässä määrin onkin. Miksi? Kristityt
fundamentalistit ovat läheisessä symbioosisuhteessa
puolirikolliseen alaluokkaan, mutta liberaali keskiluokka ja sen
ajattelutapa on kokonaan heidän kokemusmaailmansa ulkopuolella.
Kristityt fundamentalistit ovat perinteisesti kuvitelleet, että
ainoa vaihtoehto Jeesuksen ryhtiliikkeen piirissä elämiselle on
puolirikollisen alaluokan elämäntapa. Vastaavasti puolirikollinen
alaluokka on perinteisesti pitänyt kristittyjen fundamentalistien
elämäntapaa virrenveisaajamummojen maailmana, jossa kaikki kiva on
kielletty, viinasta huumeisiin ja ryyppäämisestä nussimiseen.
Tälle
ahtaalle maailmankuvalle liberaali keskiluokkainen individualismi on
vaarallinen. Sekä rikollisehtava alaluokka että kristitty
fundamentalismi ovat ahdasmielisiä, Jante-lain hallitsemia
yhteisöjä. Vapaat ihmiset todistavat pelkällä olemassaolollaan,
että maailmassa on muitakin valintoja kuin nämä kaksi. Siksi
rikollisen alaluokan ja kristityn fundamentalismin kohtalona on
sulautua yhteen, yhdeksi liberaalia keskiluokkaisuutta vastustavaksi
alakulttuuriksi.
Tästä
on muitakin merkkejä kuin Hakkaraisen ja Halmeen kaltaiset tekopyhät
hahmot. Jo jonkin aikaa ilmiselvästi deekiksellä elävät,
väkivaltarikolliset rasistit ovat esimerkiksi Facebookissa
ilmoittautuneet ankaralakisten vapaakirkkojen kannattajiksi. Kuvio on
selvä. Johanneksen ilmestykseen viitatakseni he
eivät tehneet parannusta murhistaan
– ja
jos he nyt eivät murhamiehiä olleetkaan, niin eivät he ole tehneet
parannusta muistakaan ilkitöistään. Oletettavasti viinaakin kuluu
entiseen tapaan. Silti he pitävät itseään ilmeisesti
uskonratkaisun tehneinä miehinä. Nyt he vain pahoinpitelevät
mokuttajia, liberaaleja, tummaihoisia, muslimeita jne. Jumalan
nimissä, sen sijaan että tappelisivat pullonpohjista toisten
samanlaisten lurjusten kanssa.
Ei
ole sattumaa, että heidän esikuvansa Anders Behring Breivik puhui
temppeliritareista
esikuvina
tulevaisuuden kulttuurikristilliselle fasistiliikkeelle. Ne oikeat,
historialliset temppeli- ja ristiritarit olivat nimittäin
väkivaltaisia retaleita, jotka tappoivat, raatelivat ja raiskasivat
paljoa välittämättä kymmenestä käskystä. Kuten kaikki Henryk
Sienkiewiczin Ristiritarit-romaanin
lukeneet tietävät, ristiretkiaikojen ritarit saattoivat ahdistella
ihan kristittyjäkin, jos ritarikunnan valtapyyteet vaativat. He
olivat kuitenkin saaneet synninpäästön etukäteen kaikkien niiden
rikosten varalta, joita he joutuisivat tekemään ajaakseen tulella
ja miekalla Jumalan asiaa.
Tällaisia
ristiritareita meillä on nyt keskuudessamme. Siihen ei monta vuotta
mene, kun joku heistä tekee ensimmäisen breivikiadinsa. Eikä se
varmasti jää yhteen kertaan.