maanantai 17. huhtikuuta 2006

Éirí Amach na Cásca

Pääsiäinen, an Cháisc, ei meillä iirinkielisessä maailmassa ole ainoastaan Jumalan Pojan, Mac Dé, eli Vapahtajan, Slánaitheoir, ylösnousemuksen, Aiséirí, päivä, vaikka tämä puoli asiasta tärkeä onkin: keskiaikainen kristillisyys (sa Ghaeltacht, tá creideamh na meánaoise, kuten Joe Fheidhlimí Dhónaill Phroinsiais sanoi) on iirin kielessä niin sisäänrakennettuna, että kukkokin kiekuu iiriksi Mac na hÓighe slán (Pyhän Neitsyen poika on turvassa), ei mitään sellaista kuin "kukkokiekuu", "cock-a-doodle-doo", "kuckeliku" tai "kikeriki". (Tuo viimeinen oli muuten saksaa, jos joku ihmetteli.) Pääsiäisenä muistellaan myös Pääsiäiskapinaa, Éirí Amach na Cásca.

Pääsiäiskapinasta kuulin ensimmäisen kerran samaan aikaan kuin iirin kielestä: luin siitä Kuohuva vuosisata -teoksesta, 1900-luvun historiasta, joka ilmestyi viikottaisina, hmm, fasikkeleina. (Onko olemassa parempaa suomenkielistä sanaa kuin tuo kamala anglisismi fasikkeli vihko viholta ilmestyville lehdille, jotka on tarkoitus koota kirjaksi?) Kyseessähän oli Irlannin modernin historian käännekohta, tai peräti alkupiste, jossa Patrick Pearse ja James Connolly, anteeksi, Pádraig Mac Piarais ja Séamus Ó Conghaile, julistivat Irlannin itsenäiseksi tasavallaksi, Poblacht na hÉireann. Koska tämä oli ilmiselvä maanpetos vieläpä keskellä ensimmäistä maailmansotaa, molemmat päämiehet, kaikki itsenäisyysjulistuksen allekirjoittajat sekä Pearsen pikkuveli William - tai Uilliam, jos niin haluatte - teloitettiin sen jälkeen kun itse kapina oli tukahdutettu kovalla kädellä ja Dublinin keskusta ammuttu raunioiksi. Teloitukset tapahtuivat viikkoja itse kapinan jälkeen, kun yleinen mielipide oli kääntynyt vaatimaan armeliaisuutta. Englantilaisten ylimitoitettu reaktio kapinaan oli lisäksi herättänyt yleistä ärtymystä, samoin sotilaiden raa'at otteet. Useita viattomia siviilejä surmattiin, ja varsinkin muuan kapteeni Bowen-Colthurst (etunimeä käyttämäni lähteet eivät valitettavasti mainitse) kunnostautui järjettömien teloitusmurhien tekijänä: yksi hänen uhreistaan oli tunnettu pasifisti Francis Sheehy-Skeffington, mutta engelsmannin järki ei ilmeisesti riittänyt pasifistin erottamiseen nationalistiterroristista. Monet maltilliset kansallismieliset joutuivat vankilaan, vaikkeivät olleet osallistuneet koko kapinaan. Esimerkiksi Eoin Mac Néill sai elinkautisen, vaikka oli nimenomaan yrittänyt estää kapinan lehti-ilmoituksilla - niissä ei sentään lukenut "Kapina peruutettu", vaan There will be NO PARADES on Easter!

Pääsiäiskapinan jälkeisissä teloituksissa kuoli suurin osa Irlannin ideologisesti merkittävistä kansallismielisistä esiajattelijoista, ennen kaikkea sosialisti Connolly ja iirinkielinen kirjailija Pearse. Voi melko perustellusti väittää vain B-joukkueen jääneen henkiin - katolis-konservatiivisten kansallismielisten. Heidän iskulauseensa oli 'labour must wait', eli kansallismieliset tavoitteet oli saatava täytetyiksi, ennen kuin sosialistisiin - tai sosiaalidemokraattisiin - uudistuksiin voitaisiin ryhtyä. Connolly ja Pearse olivat selvästi demokraattisempia ja vasemmistolaisempia: Connolly oli sosialistipropagandisti, Pearsella taas oli yhteyksiä "Big Jim" Larkiniin, armoitettuun ay-agitaattoriämyriin. Pearsen vallankumouksellinen, mutta juuri vallankumouksellisuutensa vuoksi varmaankin epärealistinen tavoite oli nostaa iirinkielisen maaseudun väestö sinne, missä pääkaupungin eliitti nyt oli - kenties jopa tehdä muinaisirlantilaisista féineachas-laeista käyvät lait Irlantiin brittilakien tilalle?

Tätähän ei päästy yrittämään. Tai ehkä päästiinkin, hetkeksi aikaa: Irlannin vapaussodan aikana Sinn Féinin tuomioistuimet jakoivat vallankumouksellista oikeutta, ja esimerkiksi Seán Bán Mac Meanman, pikemminkin väkevän keskidonegalilaisen murteensa kuin kirjallisten lahjojensa vuoksi merkittävä kirjailija, toimi hetken aikaa Sinn Féinin tuomarina. Luultavasti Seán Bánilla oli jotain tietoakin gaelilaisesta tapaoikeudesta sellaisena kuin sitä ehkä vielä sovellettiin hänen kylässään. Juuri noita vallankumouksellisia aikoja myöhemmät IRA:n ruumiillistumat ovat haikailleet takaisin, ja juuri niiden idealisoitu muisto estää heitä laskemasta aseitaan ja sulautumasta Irlannin yhteiskunnan valtavirtaan. Valitettavasti he eivät omistaudu iirin kielen eivätkä féineachas-lakien tutkimiselle voidakseen jonain päivänä toteuttaa sen haaveensa. Féineachas-lakeja noudattavat iiriä puhuvat luostariyhteisöt olisivat täysin Irlannin - pyhimysten ja oppineiden saaren - parhaiden perinteiden mukainen idea, mitä ei suorastaan voi sanoa terrorismista sun muusta pyssy kädessä öyhöttämisestä.

Tänä vuonna Pääsiäiskapinan 90-vuotismuistoa on juhlittu Dublinissa kaikkien poliittisten puolueiden yhteisesiintymisellä ja sotilasparaatilla. Kyseessä oli Irlannin armeija, joka ei ole tunnettu niinkään militaristisuudesta kuin YK-tehtävistä - kelpo suurlähettiläämmehän oppi niissä hommissa arabiansa, ja hänen veljensä taas kirjoitti omasta Libanonin ajastaan iirinkielisen muistelmakirjan Clocha Ceangailte - ja etevistä kilparatsastajistaan, jotka osallistuvat kansainvälisiin ratsastuskilpailuihin vihreässä univormussaan: todellisia upseereja ja herrasmiehiä siis. Ovat epäilemättä palvelleet samoilla rauhanturvakentillä kuin suomalaisetkin YK-sotilaat.

Ei ole mitenkään itsestään selvää, että Irlannissa nyt juhlitaan koko poliittisen kentän yhteisvoimin Pääsiäiskapinaa, vaikka kyseessä on sentään modernin Irlannin syntyhetki. Kuusikymmenluvun modernisaatiopolitiikka merkitsi pitkälti irrottautumista valtion aatteellisesta perustasta, kuten iirinkielistämisestä ja nationalistisesta ikonografiasta. Asiaa ei auttanut se, että IRA veti koko irlantilaisen kansallisuusaatteen lokaan pommituskampanjoillaan. Irlannin poliittinen eliitti reagoi hysteerisesti, mm. yrittämällä kieltää perinteisten kapinallis- ja taistelulaulujen esittämisen radiossa. Myös Sinn Féinin ja IRA:n televisio- ja radioesiintymiset kiellettiin.

Vielä 1991 yritykset järjestää yksityisin voimin julkisia juhlallisuuksia Pääsiäiskapinan muistelemiseksi olivat pannassa. Irlannin poliisin erikoisosasto leimasi tällaiset touhut IRA:n juoniksi: eräs nuori kaveri tuli erotetuksi koulustaan "IRA:n jäsenenä" osallistuttuaan yksityisluontoisten juhlallisuuksien valmisteluihin. Silloiset asianharrastajat - tai ainakin yksi heistä, jota Irish Times haastatteli - ovat asiasta yhä käärmeissään.

Mutta, kuten iiriksi sanotaan, d'imigh sin agus tháinig seo. Ajat ovat muuttuneet. Nyt kaikkien puolueiden puheenjohtajat tungeksivat sotilasparaatia katsomaan, paitsi Sinn Féinin, jonka virallinen politiikka on, että tämä nykyinen Irlanti ei ole se oikea, hyvä metafyysinen Tasavalta, jonka puolesta heikäläiset käyvät taisteluaan. Vakavammin otettavasta protestista oli kyse niiden mielenosoittajien kohdalla, jotka kyseenalaistivat amerikkalaisten sotilaslentokoneiden laskeutumisoikeuden Shannonin lentokentälle tai Irlannin sairaanhoidon surkean tilan. Nämäkin protestoijat turvautuivat irlantilaisen nationalismin kuvastoon. Koska irlantilainen nationalismi oli Pääsiäiskapinan aikoina kaikkien poliittisten liikkeiden asia - naisliikkeen, työväenliikkeen, ammattiyhdistysliikkeen, bain do rogha astu - ja koska irlantilainen kehitysyhteistyöliike vetoaa mielellään suuren nälänhädän muistoon, isänmaallisuus ja nationalismi eivät Irlannissa ole mitenkään oikeiston tai äärioikeiston yksinoikeus. Sotilasparaati ja sitä kritisoivat vastamielenosoitukset ovat osa samaa isänmaallisuutta, jota miltään ryhmältä ei voida kieltää. Tämä on mielestäni hyvä asia ja myönteinen piirre irlantilaisessa yhteiskunnassa. Itse asiassa se sopisi malliksi meillekin.