...agh burzum-ishi krimpatul

Katsoin sitten lopultakin DVD:ltä Kaksi tornia ja Kuninkaan paluun - teatterissa olin nähnyt vain ensimmäisen osan, en tiedä, miksi kaksi jälkimmäistä tuli missattua. Olen jo tympääntynyt niihin uuvuttaviin puristeihin, jotka joka välissä lyövät rumpua siitä, että juuri heidän lempikohtaustaan ei otettu mukaan elokuvaan ja että juuri heidän lempirepliikkinsä poistettiin. Trilogian loppupuolella huomaa selvästi ohjaajan pyrkivän irrottautumaan kirjan kahleista ja luomaan itsenäistä taideteosta, ja suoria Tolkien-sitaatteja tyrkytetään yhä vähemmän, mikä on mielestäni ihan hyvä juttu. Poistot ovat enimmäkseen dramaturgisesti mielekkäitä; ainoa, mistä ehkä voitaisiin hieman keskustella, on Konnun puhdistuksen jättäminen pois elokuvan lopusta, mutta pohjimmiltaan senkin on tarkoitus korostaa Frodon elämän kivulloisuutta ja hänen kykenemättömyyttään sopeutua siviiliin sormustraumojensa jälkeen - kirjassa tämä pitää erikseen selvittää tunkemalla mukaan Konnun puhdistus -episodi, mutta elokuvassa tulevasta antaa aivan riittävän aavistuksen pari Elijah Woodin tuskallista irvistystä. Yleisesti ottaen kyse on ymmärrettävistä mutkien oikomisesta: esimerkiksi pikkupoikana näkemäni Alexandre Dumas -elokuva- ja televisioversiot ovat kohdelleet niin Kolmea muskettisoturia kuin Monte Criston kreiviäkin paljon kovemmalla kädellä, joten osasin valmistautua huomattavasti törkeämpään silpomiseen.

Hobittien tehtävän Jackson on ainakin oivaltanut oikein: hehän ovat juuri niitä jokamiehiä, jotka hirveäksi järkytyksekseen joutuvat keskelle apokalyptistä hyvän ja pahan taistelua pseudokeskiaikaisissa kehyksissä eivätkä takuulla osaa olla siellä sen luontevammin kuin nykyaikainen urbaani hyvinvointi-ihminenkään osaisi. Tolkien tunnetusti kammosi industrialismia - tästä esimerkiksi Shippeyn Tolkien-kirjoissa on laajaakin pohdintaa - mutta Kontu on juuri niin lähellä modernia, urbaania miljöötä kuin kirjoittajan kulttuuristen ennakkoluulojen puitteissa on mahdollista päästä. Esimerkiksi hobittien innokkaasti viljelemät ja syömät perunat eivät todellakaan kuuluneet keskiajan ruokapöytään, koska ne piti alkujaan käydä hakemassa Amerikasta. Tolkien, joka halusi kirjoittaa sanavarastoltaan mahdollisimman germaanista englantia tai ainakin käyttää latinismeja ja ranskalaisuuksia vain sikäli ja sellaisissa merkityksissä kuin kansanmurteissa oli tapana, ei tietenkään voinut käyttää sellaista ilmeisen latinalaisperäistä sanaa kuin potato, vaan lainasi jostain murteesta - ehkä jopa Amerikan mustilta - Sam Gamgin suuhun sellaisen sanan kuin tater. En nyt juuri muista, esiintyykö Sormusten herran alkuperäistekstissä nykybrittiläistä ja -irlantilaistakin sanaa spud.

Vastaavasti tupakasta tuli piippukessua, pipeweed, mikä tietysti kuusikymmenluvulla voitiin tulkita ihan eri sauhutusyrtiksi kuin Tolkien tarkoittikaan.

Kuvaan sopii, että Théoden, joka henkilönä tietenkin kuuluu keskiajalle, ei tunne piippukessua, jota Merri ja Pippin sauhuttelevat pokkana Rautapihan raunioilla. Sekä kirjassa että elokuvassa molemmat tuntuvat olevan niin kännissä tai vaikutuksen alaisena, että voisi luulla piipussa tosiaan olevan jotain tupakkaa tujumpaa. No, se oli Sarumanin varastoa, jota pojat siinä polttelivat. Jos Sauron ei olisi sekoittanut Sarumanin päätä soluttautumalla hänen palantíriinsa, olisi voinut uskoa, että Sauron lähetti örkkinsä vaihtamaan Sarumanille vahvemmat piippukessut. Kyllähän sellainen olisi voinut juolahtaa mieleen Tolkienillekin, joka varmasti keskiaikatutkimuksen professorina oli perillä Vuorten vanhuksen ja assassiinien lahkon legendasta. Kyseinen lahko oli muka keskiaikainen kiihkomuslimilahko, jota salaperäinen Vuorten vanhus piti hallinnassaan "syöttämällä hashishia", kuten Kansojen historian suomella sanotaan: huumematkalle päästyään pojat luulivat olevansa Muhammedin lupaamassa paratiisissa ja suostuivat innolla jolleivät nyt tekemään itsemurhaiskuja, niin ainakin salamurhia, ja terrorisoimaan Seldžukien valtakunnan hysterian rajoille ja ylikin. Lahko oli oikeasti olemassa, ja Vuorten vanhuskin perustuu todelliseen henkilöön, mutta hasiksen käyttö ja paratiisinäyt lienevät legendakuorrutusta.

Gríma Kärmekielen fyysistä kalpeutta ja vastenmielisyyttä - liian ilmeiseksi tehtyä pahikseutta - on kuulemma arvosteltu. Tätä ihmettelen. Jo ensimmäisellä lukukerralla kuvittelin Kärmekielen fyysisesti hyvin vastenmieliseksi juipiksi, ja elokuvan kalpeanaamainen gootti on pikemminkin paljon vähemmän etova kuin mielikuvani. Sitä yläastepoikana vähän ihmettelin, että roiston roistoutta pitää alleviivata antamalla hänelle nimeksi Kärmekieli. Nykyään tiedän, että Kärmekieli, Wormtongue, Ormstunga itse asiassa on lainattu islantilaisten saagojen maailmasta. Huolimatta siitä, mitä Tolkien itse on sanonut, rohanilaiset, jotka puhuvat muinaisenglantia, ovat aika pitkälle myös kulttuuriltaan muinaisenglantilaisia, eli siis keskiaikaista germaanikansaa. Sellainen väki voi antaa ihmisille drastisia liikanimiä, kuten Kärmekieli, tarkoittamatta sillä, että asianomainen olisi jotenkin immanentisti paha ihminen.