Chi ihmetteli taannoisen merkintäni kommenteissa, mitä vikaa urheilussa oikein voi olla. Haksahdin tässä juuri Ilta-Sanomien nettisivuille, jotka mainostivat Suomen kuuluisimman anabolivammaisen, Kaarlo Kangasniemen, haastattelua. Seuraava sitaatti veti kyllä ilmeen melkoisen vakavaksi:
On tultu pitkä matka siitä Kangasniemestä, jonka yksi sukupolvi suomalaisia oppi tuntemaan kaikkeen katkerana miehenä: urheilu ja anaboliset steroidit veivät terveyden, mikä johti varhaiseen sairaseläkkeeseen.
Nyt Kangasniemi suosittelee Turun Atleettiklubin nuorille täysin rinnoin elämää kilpaurheilun parissa aina SM-tasolle asti.
- Siitä eteenpäin on uhrattava kaikki ja käytettävä myös kaikki mahdolliset lääketieteen keinot. Vuodesta 1975 on arvokisoissa ehkä joku ammuntamitali voitettu puhtaana, siitäkään en ole varma. Silti katselen kaiken mahdollisen urheilun tv:stä, hieno katsoa viritettyjä kaikkensa uhranneita ihmisiä, mutta suomut ovat pudonneet silmiltä. Tiedän pelin hengen. Jokainen rikkoo itsensä ennen pitkää.
Minun täytyy sanoa, että Kangasniemen suositukset nuorille ihmisille kammottavat minua. Mies on itse joutunut kärsimään kilpaurheilun hulluudesta, eikä hän oivalla, että tarkalleen samat mekanismit, jotka saavat urheilijat tuhoamaan terveytensä maailmanmestaruustasolla, vaikuttavat kyllä ihan kotimaisessakin urheilussa. Liioin hän ei tunne näkevän mitään moraalisesti väärää siinä, että hänestä on "hienoa katsella viritettyjä kaikkensa antaneita ihmisiä". Ehkä hän näkee jotain dramaattista ylevyyttä siinä, että nuoret ihmiset rikkovat itsensä ja pilaavat elämänsä ennen pitkää. Kuten Ateenalaisten laulussa lauletaan: Nuorukaiselle kuolla kuuluu, kun hällä vielä kutrissa tuoksuavat nuorteat kukkaset on. Naisista kaunis, miehistä rohkea aina hän olkoon: taistossa kaatuen hän kaunis on kuolossa myös.
Olen usein miettinyt, miten paljon inhimillisiä voimavaroja tässäkin maassa uhrataan tarjoamalla nuorille yksinomaan urheilua "itsensä voittamisen" ja "kaikkensa antamisen" tapana. Koulussa pärjääminen, matematiikka, luonnontieteet, kielet ym. ovat lähinnä kiusallisia esteitä, jotka on raivattava tieltä, jotta pääsisi hyväpalkkaiseen ammattiin; urheilussa ja vain urheilussa voi ja saa päästää valloilleen sisäisen sankarinsa.
Vaarivainaani, kansakoulun rehtori, oli tunnettu pesäpallovalmentaja, joka kirjoitti urheiluideologisia propagandanovelleja koulunsa joululehteen - sen nimi oli mielikuvituksettomasti Koulun Joulu. Vaikka en itse osannutkaan samastua novellien urheilupuoleen, ideologian minäkin omaksuin - nimenomaan ideologian itsensä voittamisesta ja toivottomaan taisteluun käymisen käsittämättömästä nautinnollisuudesta. Kuten tiedätte, sillä asenteella olen saanut aikaiseksi yhtä ja toista odottamatonta iirinkielisessä maailmassa, koska se sattui olemaan sellainen parahultaisen toivoton talvisota ylivoimaista vihollista vastaan, joka kaipasi yhtä miestä, kunhan tämä olisi tarpeeksi itsepintainen ja hullu (teknillistä termiä käyttääksemme sisukas) hakkaamaan kovaa päätään siihen harmajaan kiveen vaikka loppuikänsä. Nyt kun olen jo päässyt irlantilaisen kansallissankarin kirjoihin, ihmettelen, miksi kukaan muu ei saa päähänsä ryhtyä mihinkään tämänkaltaiseen, vaikka oma siunattu hulluuteni nousee hyvin kotimaiselta aateperustalta.
En keksi tälle mitään muuta selitystä kuin sen, että tuon hullun yrittämisen meemi - siksi kai sitä pitää kutsua - kuuluu suomalaisessa kulttuurissa äärimmäisen eksklusiivisesti vain sodan ja urheilun piiriin. Jos joku yrittää soveltaa sitä jollain älyllisellä alalla, hän rikkoo tabua, ja oven takana odottavat yhteisön sanktiot - mielettömän raaka, armoton ja säälimätön väkivalta. Se, mikä on sallittua, on yrittää tulla maailman parhaaksi jossain urheilussa - jolloin on kolmikymmenvuotiaana täysi raakki. Se, mikä ei ole sallittua, on todeta, että kas vain, maailmassa on tuossa kohtaa tuommoinen vika, vaikkapa tuommoinen mukava pikku kieli, jonka puhujat valittavat että se on uhattuna - minäpä joutessani opettelen sen kaikkia muita paremmin ja hoidan sen asiat muutenkin kondikseen, niin loppuu se narina. Tässä jälkimmäisessä hommassa voi nimittäin saada itsetuntonsa kuntoon, tutustua moniin mukaviin tummaa kaljaa juoviin ihmisiin ja yleensäkin saada loppuelämälleen terveemmän ja tasapainoisemman suunnan, josta on iloa monille muillekin. Se on elämistä jonkin asian puolesta, ei kuolemista, jota elämän pilaava doping-urheilu on miltei yhtä suuressa määrin kuin sotakentällä kaatuminen. Mutta merkityksellisen asian edestä eläminen on ylellisyyttä maailmassa, jossa tuntuu olevan vain kaksi mahdollisuutta: merkityksetön ja depressiivinen arki tai merkityksellinen nuorena uhrautuminen sota- tai kisakentällä. Sitä, joka on löytänyt elämälleen merkityksen, mutta jonka ei tarvitse pilata eikä lyhentää elämäänsä sen merkityksen tähden, kadehtivat ja vihaavat kaikki.
Mitenkään puolustamatta Kaarlo Kangasniemeä ja hänen valitsemaansa tietä toteuttaa unelmaansa olla maailman paras urheilija lajissaan arveluttavin menetelmin, haluan puolustaa huippu-urheilun ihanteita ja luonnetta. Uskoisin jotakin siitä jopa tietäväni, mikä tietysti voi olla vahingollista muodostuneelle ennakkokäsityksellesi, parahin Panu. Kestä mahdollinen kritiikkini kuin mies! Haluan nostaa esille sopivana esimerkkinä tällä hetkellä parhaimman yleisurheilijamme, Tero Pitkämäen. Hän on keihäänheittäjä. Hän harrastaa sellaista lajia, jossa loukkaantumisvaara on valtavan suuri. Sekunnin murto-osassa voi haave siitä, että on maailman paras, mennä plörinäksi. Ne lukuisat salilla ja urheilukentällä vietetyt tunnit menevät hukkaan, näin sitä luulisi. Ei suinkaan! Urheilijaa voi enemmän kiihottaa se matkalla paremmuuteen oleminen (treenaaminen hullun lailla) kuin se voiton saavuttaminen. Tunnen Pekka Vasalan, olympiavoittajan, joka panosti kaiken vuoteen 1972. Sain seurata hänen harjoitteluaan läheltä, olimme välillä yhteislenkeillä, olihan meillä yhteinen valmentaja. Ei ollut elämässä sellaista asiaa, joka olisi mennyt harjoitteluhimon ja -innon edelle ja sitten kun kultainen mitali roikkui kaulassa ei se ollutkaan hänen mielestään niin kovin merkillistä. Matka sinne oli kyllä sitäkin merkillisempi. Palatakseni takaisin Tero Pitkämäkeen, huippu-urheilusta hyvin vähän perillä oleva saattaisi pitää Teroa kaistapäisenä oman edun tavoittelijana. Tämä on harhakuva. Tero on matkalla, nöyränä, ahkerana, kunnianhimoisena tietäen, että keppi voi lentää tänä kesänä 100 metriä hyvissä olosuhteissa. Sen pitemmälle ihminen ei keppiä saa lentämään. Hänen Helsingin MM-kisansa pilasi onnettomat olosuhteet ja huonot tuuliolosuhteet, jos nyt voidaan neljättä sijaa maailmassa pitää huonona saavutuksena. Tiesitkö, että joka kerta kun keihäänheittäjä heittää keihään yli 80 m, olkapää menee hetkeksi sijoiltaan ja lihassäikeitä katkeaa. Näitä sitten repaleisia säikeitä sitten kisan jälkeen parannellaan ja ennen uutta kisaa tehdään vielä vähän enemmän peruskestävyysharjoitteita, jotta käsi kestäisi vielä vähän kovempaa riuhtaisua ja vähän pitempään.
VastaaPoistaKestävyysjuoksijoidemme surullisesta tilasta en jaksa nyt puhua. Tuossa sakissa tarvittaisiin herätystä. Nyt syödään kaiken maailman ravintolisiä kun oikea lääke olisi harjoittelu niin kovaa kuin sielu sietää ja ahkerampi istuminen keittiön ruokapöydän ääressä. Maitohappoa rakastavia juoksijoita tarvitsemme, emme pillereiden nielijöitä!
Anteeksi, veri kuohahti. Oli pakko reagoida, ettei ilmaan jää leijumaan väärinkäsitystä huippu-urheilun luonteesta. Se on kovaa puuhaa!
terveisin, christer
Jos ihan tarkkoja ollaan, moitteeni koskee sitä, että Pitkämäen kaltaisten huippu-urheilijoiden ihanteita saa suomalaisessa kulttuurissa noudattaa vain urheilussa ja sodassa. Muutenhan katson omassa iiriharrastuksessani olevani ihan samanlaisten motiivien liikuttama, mutta suomalainen kulttuuri ei hyväksy sellaisia motiiveja ja ihanteita urheilun ja armeijan ulkopuolella, joten minunkaltaiseni tyypit tuomitaan friikeiksi. Se on mielestäni moitittavaa.
VastaaPoista