Urrrgh!!!...eilua

Kun siellä jossain niitä hiihtokisojakin taas kisataan, niin kaipa minunkin täytyy heistä kirjoittaa muutama sana, vaikka tuntuu siltä, ettei minulla ole paljoakaan uutta sanottavaa tästä aiheesta. Lord Boredom tuossa otti puheeksi vastenmielisyytensä urheilua kohtaan, ja yleisesti ottaen voitaneenkin aina olettaa, että öyhötystä vierastaviksi älyköiksi varttuneet ATM-nörtit - vaikka tunnustaisivatkin itselleen ja muille jonkinasteisen liikuntaharrastuksen tarpeellisuuden - ovat lähes poikkeuksetta saaneet kouluvuosinaan kärsiä joko urheiluun tai ainakin penkkiurheiluun liittyvistä traumoista. Liikuntatunnit ovat käytännössä useimmiten juuri öyhöttäjien tilaisuus kostaa inhottavalle pingolle ja hikulle se kauhea rikos, että hän on omasta vapaasta tahdostaan kiinnostunut lukuaineista. Liikunnanopettajat ovat yleensä kykenemättömiä estämään esimerkiksi pallopelien degeneroitumista hikun joukkopahoinpitelyksi, ja helpointa heille on virrata mukana luokan joukkohengessä ja ymmärtää poikien vihaa epämiehekästä ja kömpelöä nynnyä kohtaan.

Pikkupoikana usein hämmästelin sitä eroa, mikä oli isoisäni ja oman sukupolveni urheilusuhteen välillä. Isoisälleni oli täysin luontevaa yhdistää penkkiurheiluentusiasmiin esimerkiksi runoiluharrastus - Jyväskylän seminaarissahan isoisäni esiteltiin tulevalle vaimolleen kohtalokkailla sanoilla: Tuo on Takala, se kirjoittaa runoja - ja kirjoitusharrastus yleisemminkin: koulun joululehteen hän kirjoitti useitakin urheiluaiheisia novelleja, joiden sanomana oli yleensä heikosta ja ujosta nynnystä kelpo urheilijapojaksi ponnistautuvan nuorukaisen kamppailu itsensä voittamiseksi. Tässä on taas yksi syy, miksi pidän isoisääni kokonaisena miehenä, lähes ainoana tuntemanani. Minun sukupolvessani kokonaisia miehiä ei ollut, oli vain pehmoja ja machoja. Isoisän sukupolvessa oli täysin mahdollista ja luontevaa olla sekä kirjoja lukeva älykkö että urheiluaktiivi. Olen toki tuntenut omassakin sukupolvessani muutaman kaverin, jotka pystyivät tähän. Mielikuvakseni on jäänyt, että he olivat reiluja ja pidettyjä poikia, hyvissä ja asiallisissa väleissä sekä minun että verivihollisteni kanssa, eikä se häirinnyt sen enempää itseäni kuin öyhöttäjiäkään: kai kukin omalla tavallaan vaistosimme, että tämä on kokonainen mies ja siksi meidän miehenpuolikkaiden välisten riitojen yläpuolella - siinä missä me kiistelemme siitä, pitääkö perunat keittää vai paistaa, hänelle on luontevaa nauttia niistä sekä keitettyinä että paistettuina.

Isoisälle huippu-urheilulle jännääminen ja urheiluorganisaattorina toimiminen olivat osaa samaa työtä nuorison kehittämiseksi ja isänmaan asian edistämiseksi kuin älyllisemmät puuhat tai vaikkapa se runoilu. Hänelle oli aivan ilmiselvää, että isänmaan asiaa kisakentillä ajavista miehistä kirjoitettiin ylistäviä runoja. Minun sukupolvessani tunnetusti runojen kirjoittaminen tai lukeminen sinänsä oli epäilyttävää hintahtelua, joka ei ollut mitenkään sovitettavissa yhteen miehisen miehen urheiluharrastusten kanssa.

Nuorempana ajattelin kaiken tämän johtuvan perheemme poikkeuksellisesta paremmuudesta ja ylevämmyydestä meitä ympäröivään roskaväkeen verrattuna: siinä missä muut elivät latteiden ennakkoluulojen mukaan, me olimme omanlaisiamme, yksilöitä. Nyttemmin olen tietysti oppinut näkemään asian toisin: on tuskin mitään oleellista syytä nähdä isoisää muuna kuin oman sukupolvensa edustajana, jonka elämää ja valintoja aikakausi leimasi. Miksi suomalainen mieheys puolitettiin epäurheilulliseksi älyköksi ja urheilevaksi öyhöttäjäksi? Mikä isoisäni ja minun sukupolveni välissä katkaisi jatkuvuuden?

Isoisällä ei vielä ollut erillistä urheiluideologiaa, vaan hänen näkökulmastaan urheilutyö ja runojen kirjoittaminen saattoivat olla osa yhtä ja samaa rakentavaa toimintaa isänmaan ja nuorison hyväksi. Hän oli myös vilpittömän uskonnollinen ihminen luontevalla tavalla, sillä tavalla kuin maalaisihmiset ennen vanhaan olivat: tämäkään ei ollut ristiriidassa hyvinkin vapaamielisen ja elämänmyönteisen elämäntavan kanssa, johon monipuolinen kulttuuriharrastus kuului oleellisena osana. Sitä vastoin häntä puolitoista vuosikymmentä vanhempi urheiluideologimme Tahko Pihkala oli uskonnoton sosiaalidarwinisti - tämä on ehkä tärkeämpi pointti kuin Pihkalan suojeluskuntainto ja sotilaallisuus, jotka lienevät pikemminkin seurausilmiöitä kuin syitä - joka tunsi viehtymystä esihitleriläiseen rotuajatteluun ja eugeniikkaan. Pihkala oli isoisääni selvästi modernimpi ja anakronistista ilmausta käyttääkseni myös libertaristisempi hahmo siinä mielessä, että hänen urheiluintoiluunsa kuului käsitys atomisoituneesta, autonomisesta ihmisestä, jonka täytyy itse ponnistellen - myös kehon taitoja hankkien - luoda oma onnensa. Paradoksaalisesti päädymme siis sellaiseen päätelmään, että isoisäni oli isänmaallisempi kuin Pihkala, joka ei uskonut yhteiseen velvollisuuteen ponnistella joukolla itseisarvoisen isänmaan puolesta.

Pihkala näki urheilun keinona kehittää suomalaisista reipas soturien rotu. Käsittääkseni tällaiseen ihanteeseen anti-intellektuaalisuus tai älyllisten harrasteiden vieroksuminen kuuluu jollei nyt eksplisiittisesti, niin ainakin implisiittisesti. Intellektuelli on epämiehekäs, epäsoturimainen mammari, joka rillit silmillään tihrustaa muinaisen Hellaan sankarien uroteoista kertovia teoksia, kun taas urheileva soturi pyrkii itse tulemaan Hellaan sankarien kaltaiseksi ja tilaisuuden tai tarpeen kohdalle sattuessa myös tekemään heidän arvoisiaan urotekoja. Urheilu tuli ennen sivistystä: sivistys oli urheilun seuraus, ei päinvastoin, aivan kuten Iliadi ja Odysseia olivat seurauksia Hellaan sankarien uroteoista, uroteot niiden edellytys. Tässä katsannossa urheilun propagoiminen on parasta kansansivistystyötä. Kansaa ei tarvitse sivistää lukemaan kirjoja, itse asiassa sellainen on jopa vahingollista veden kantamista kaivoon, jossa se ei pysy: sen sijaan kansa on opetettava urheilemaan, koska vain urheilijakansa voi synnyttää sivistyslahjakkuuksia. - Näin Tahkon ajatusten latu käsittääkseni kulki. Toisin sanoen, siinä missä minun isoisäni näki älyllisen ja opillisen sivistystyön samanveroisena kuin urheilun propagoinnin ja organisoinnin, - osana samaa yleistä isänmaallisesti rakentavaa toimintaa - Tahkon mielestä urheilu tuli ehdottomasti ennen kaikkea muuta.

Minun tietysti tekisi mieleni demonisoida Tahko ja nähdä hänet anti-intellektuaalisen, väkivaltaisen öyhöttäjäurheilijuuden oppi-isänä, joka pahuuttaan ja ilkeyttään tyhmisti ja raaisti Suomen kansan. Tälle löytyisi hyvät perustelutkin, esimerkiksi se hänen tunnettu heittonsa, että nuorison on parempi urheilla ja ryypätä kuin pelkästään ryypätä. Sivuutan kuitenkin noin helpot kiusaukset ja totean sen sijaan, että kun sivistyssuvun vesasta tulee anti-intellektuelli, siihen on ilman muuta inhimillisesti ymmärrettävät syynsä. Sivistyssuvun vesa on saanut kreikan ja latinan taitonsa kodin aineettomana perintönä. Sitä vastoin fyysisten voimien hankkiminen ja urheilullistuminen kysyy häneltä erityisiä omatoimisia ponnisteluja. Sitä, mikä on itsestään selvästi omaa, ei monikaan osaa tai muista arvostaa, mutta sitä, mikä omasta halusta ja erillisin pyrinnöin ja kilvoitteluin hankitaan, pidetään suurena ja hienona saavutuksena.

On vallan inhimillistä, että joku Tahko, joka on saanut henkisen ja opillisen sivistyksen jokseenkin ilmaiseksi, pyrkii ruumiilliseen täydellisyyteen kokeakseen itsensä kokonaiseksi mieheksi. Arveluttavaksi asia muuttuu vasta sitten, kun hän tarjoaa omaa henkilökohtaista jaakobinpainiaan esikuvaksi koko kansakunnalle - myös niille, joilla sitä älyllistä taustaa ei ole valmiina ja ponnistuksitta saatuna. Niille, joille isoisäni edustama monipuolinen itsensäkehittäminen - sekä ruumiillinen että henkinen - olisi kaikkein eniten tarpeen, tarjotaan pelkkää urheilua.

Isoisäni oli itse kansanmies. Hänelle ruumiillinen ja henkinen jalostuminen olivat yhtä tärkeitä: hänelle edistys ja isänmaallisuus tarkoittivat mahdollisuutta näihin molempiin. Tahko sitä vastoin ei ollut kansanmiehiä, hän oli eliitin edustaja, jolle kansansivistys ehkä oli jopa kansan alkuvoimaisen sivistymättömyyden ja tervehenkisen brutaaliuden tukahduttamista: koska hänen ei ollut koskaan pakko elää sen brutaaliuden keskellä, hän saattoi romantisoida sen. Isovanhempani, oikeat opintielle astuneet kansanihmiset, sitä vastoin ymmärsivät erinomaisesti, että raakuuden keskellä oli paha elää ja että sivistys teki elämästä täydempää ja kiintoisampaa.

Valitettavasti isoisäni jäi syrjäisen pikkukaupungin kansakoulun rehtoriksi, tai kuten silloin ennen vanhaan sanottiin, johtajaopettajaksi. Sitä vastoin Tahko pääsi määräämään koko suomalaisen urheiluelämän kehityksestä. Ja jälki taitaa olla yhä nähtävissä.