"Poliittisella korrektiudella" tarkoitetaan äärioikeiston ja sitä hännystelevien viestimien kielessä sitä, että "kaikkien tietämiä tosiasioita" piilotellaan ideologisista (vasemmistolaisista) syistä. Kuten kaikissa äärioikeiston propagandavalheissa, tässäkin tunnetusti on totuuden siemen - kuten joku minua viisaampi sanoi, äärioikeistolaisuudessa on kyse siitä, että otetaan jokin ilmeinen epäkohta ja muka vastustetaan sitä keksimällä massoittain valheita.
"Poliittista korrektiutta" on olemassa, mutta sillä suojellaan monia muitakin heikoiksi miellettyjä yhteiskuntaryhmiä kuin maahanmuuttajia tai muslimeja. Ennen vanhaan, ennen maahanmuuttovuosia, ammatti- ja taparikollisia varjeltiin samalla tavalla ylenmääräiseltä säälimättömyydeltä. Tappotuomion vaatiminen taparikollisille oli siihen aikaan samanlaista sivistymätöntä käytöstä kuin rasismi nykyään, ja sitä arvosteltiin samaan tapaan.
Toisaalta tällaisen kielenkäytön suitsijoita ja paheksujia soimattiin vasemmistolaisiksi hyssyttelijöiksi ja rikollisten hyysääjiksi, ja heidän itsensä toivottiin joutuvan rikoksen uhreiksi, jotta he oppisivat, millaisia oikeat paatuneet roistot ja lain ulkopuolelle tippuneet huumeorjat ovat. Niin, ja tosiaan huumeidenkäyttäjistä puheen ollen: silloin ennen vanhaan hyvin kiltit ja lempeät ihmiset saattoivat olla sitä mieltä, että kaikki narkomaanit pitäisi tappaa. Sitäkin kuitenkin pidettiin sivistymättömänä ja sopimattomana puhetapana.
Tuo rasismia edeltänyt eliminatorinen viha rikollisia ja narkomaaneja kohtaan oli kuitenkin sikäli ymmärrettävämpää, että rikolliset ovat rikollisia koska ovat tehneet rikoksia, siis pahoja ja rangaistavia tekoja. Rikollista vihataan sen takia, mitä hän on tehnyt, maahanmuuttajaa, muslimia tai afrikkalaista sen takia, mitä hän on ja mille hän ei voi mitään. Narkomaanikammo taas on ennen muuta niille ominaista, joilla on lapsia vaikutteille alttiissa iässä ja jotka pelkäävät jälkikasvunsa voivan ajautua narkomaaniporukoihin.
"Kaikkien tietämä tosiasia" rikollisten ollessa kyseessä on se, että jos Arskalla on pitkä rikosrekisteri, Arskan rikosrekisteri on todennäköisesti altis pitenemään, pahimmassa tapauksessa siihen saakka kun Arska siirtyy sinne, missä ei rikoksia eikä muutakaan pahuutta enää ole. Toisaalta jo moniaita vuosikymmeniä meitä on ohjeistettu ajattelemaan, että Arskalle tulee aina antaa tilaisuus kunnostautua kunnon kansalaiseksi ja saada anteeksi rikoksensa, jos hän onnistuu irrottautumaan noidankehästään. Siksi Arskaa ei saa leimata parantumattomaksi, vaikka sellainen leimaaminen kuinka tuntuisi terveen arkijärjen mukaiselta. Tämä perustuu kulttuurimme tiedostamattomiin - ellei peräti hyvin tiedostettuihin! - kristillisiin piirteisiin: pohjalla on ajatus, ettei kukaan, edes Arska, ole ennen kuolemaansa kadotettu.
Tämä rikollisten sääliminen ja myötäily on nyt kuitenkin kääntynyt kriminaalien suoranaiseksi suosimiseksi. Ns. maahanmuuttokriittistä liikettä on mediassa paijattu myötäkarvaan - ei välttämättä edes siksi, että pelättäisiin äärioikeiston nettiterroria (vaikka se onkin merkittävä ongelma), vaan myös siksi, että heikäläiset on mielletty vähän reppanoiksi olennoiksi, joita pitää sääliä ja hyysätä samalla tavalla kuin ammattirikollisia.
Rikollisten sääliminen perustuu ajatukseen Suomesta hyvin järjestettynä, vakaana ja lahjomattomana maana, jossa rikollinen väistämättä häviää taistelunsa laillista yhteiskuntaa vastaan ja jossa lainkuuliaisella kansalaisella siksi on varaa tiettyyn hempeilyyn. Rikollinen on nähty nukkavieruna ressukkana, jonka teot ovat oravanpyörästä pudonneen, elämänhallintansa menettäneen ihmisen hätäkeinoja. Tämän näkökulman ei tietenkään tarvitse olla erityisesti vasemmistolainen, mutta voidaan sitä toki vasemmistoargumenteinkin perustella: kapitalisti asettaa erityisesti kouluttamattomille sekatyöläisille (joiden keskuudesta taparikollisten mielletään rekrytoituvan) kohtuuttomia vaatimuksia, jotka murtavat monen selän.
Rikollisten näkeminen uhkana on siis ollut jossain määrin sopimatonta ("poliittisesti epäkorrektia"), koska rikollisten käyttäytyminen on sivistyneen puheenparren mukaan vain oire ja todellinen ongelma on haluttu nähdä itse yhteiskunnan rakenteissa. Rikollisten raakuuden on esitetty heijastelevan yhteiskunnan omaa armottomuutta. Ajatus rikollisesta sisäsyntyisesti parantumattoman pahana - manipuloivana psykopaattina - on karkoitettu mielestä sen sopimattomuuden vuoksi.
Sama koskee tietysti muutettavat muuttaen niin maahanmuuttokriitikoita kuin katupartioitakin. Minähän sain maahanmuuttokriitikoiden terrorikampanjat niskaani siksi että (poliittisesti epäkorrektilla tavalla!) sanoin ääneen sen minkä "kaikki tietävät mutteivät uskalla myöntää": että rasistinen öyhötys ("maahanmuuttokritiikki") kuuluu keskeisesti ammatti- ja taparikollisten elämäntapaan ja että rasismin nousu valtavirtaan väistämättä merkitsee ammattirikollisten nousua vallan käytäville.
Tämän pitkän ja tylsän johdannon jälkeen siirryn varsinaiseen aiheeseen, joka minut alkujaan innoitti tähän bloggaukseen. Aamulehti kirjoitti kuin suurenakin paljastuksena, että "naisia puolustavien" katupartioiden riveissä suuri osa väestä on naisten pahoinpitelyistä ja muista väkivaltarikoksista tuomittuja taparikollisia, huumerikollisista puhumattakaan. Tämähän on täysin itsestään selvää kelle tahansa yöelämässä joskus liikkuneelle - ja jopa minulle, joka en juo viinaksia enkä viihdy yöklubeilla enkä diskoissa, mutta joka olen kyllä kuullut tuossa miljöössä liikkuvien kaverien kertomuksia ja osaan laskea yhteen kaksi ynnä kaksi.
Eräs vanhan Blogistanin aikainen tuttu kertoi aikoinaan siitä, kuinka hän oli tullut eräälle "hyvän jätkän" oloiselle naiskaverilleen heittäneeksi herjan, joka liittyi hänen ilmeisen kookkaisiin tisseihinsä. Nainen ei ollut ilahtunut, ja kaverini myönsi itsekin möläyttäneensä typeryyden. Mutta ei siinä kaikki: keskustelun kuullut väkivallantekijän oloinen muskelimies rupesi ahdistelemaan tuttavaani. "Nyt olet loukannut naista", muskelisankari julisti ja antoi ymmärtää, että piti velvollisuutenaan vetää tuttuani turpaan tämän pyhäinhäväistyksen johdosta.
Ilta siis oli pilalla, koska heti kapakan oven edessä oli odotettavissa pahoinpitely. Naisosapuolikaan ei ollut erityisen ilahtunut ritarillisesta puolustajastaan, koska hän tiesi varmasti oikein hyvin, mitä tämä väkivaltainen tunkeilija hänestä halusi. Sillä tietenkin tämä "naisten puolustaminen" on iskustrategia, jolla väkivaltaiset steroidisienet yrittävät saada sänkyseuraa. Nainen, jota "puolustetaan", saatetaan kiitollisuudenvelkaan, jonka hän voi maksaa "pelastajalleen" vain olemalla tämän kanssa sukupuoliyhteydessä. Jos hän ei vapaaehtoisesti tajua tehdä näin, hänet voidaan sekä hakata että raiskata.
Jos joku muistaa vielä Tony Halmeen, niin joitakin vuosia ennen kuolemaansa tämä herra joutui haastatteluun erään hänen kaverinsa syyllistyttyä rikoksista pahimpaan eli murhaan. Halme selitteli, ettei hän olisi voinut uskoa sellaista ystävästään, jonka kanssa hän oli usein liikkunut Helsingin yössä naisia puolustamassa. Tällaista porukkaa ne kotitekoiset ritarit ovat: taparikollisia ja murhaajia. Halme itsehän ei sentään murhannut ketään, mutta aika kotihelvetin hän vaimolleen kuulemma järjesti, puhumattakaan tietysti siitä, että hän syyllistyi elämänsä aikana niin väkivalta-, huume- kuin aserikoksiin. Seksuaalirikoksiin hänen ei toki tiedetä syyllistyneen, mikä hänelle ansioksi luettakoon, mutta muilta osin ei ole väärin pitää häntä taparikollisena.
Odinin soturit sun muut katukaartit ovat ainoastaan seuraavan sukupolven sovellus tästä yöelämän ritarillisuudesta. Toimittajille viina ja vahvemmatkin piristeet maistuvat siihen malliin, että luulisi heillä olevan aika paljon omakohtaista kokemustietoa kapakka- ja yökerhomaailmasta, eli toisin sanoen heidän tulisi osata nauraa pellolle rikolliset, jotka yrittävät esiintyä järjestyskaartina.
Aamulehti toki raportoi ansiokkaasti katukaartilaisten huume- ja väkivaltarikostaustoista, mutta luultavasti siihenkin tarvittiin jonkin verran yleisön apua. Tutkiva journalismi ei ole suomalaisten ydinosaamista. Muistellaanpa taas äärioikeiston nousun idyllisiä alkuaikoja kymmenkunta vuotta sitten. Silloin eräs Helsingin Sanomien toimittajatäti kirjoitti viattomasti sananvapaudesta ja toimittajien kohtaloista diktatuurivaltioissa jutun, jonka kommenttiosastolle rasistit ryntäsivät julistaen, että heidän sananvapauttaan vastaan rikottiin ja että jutun kirjoittaja oli tekopyhä.
Hyökkäys oli niin odottamaton ja raakamainen, että toimittajatäti järkyttyi tapahtuneesta. Otin häneen jälkeen päin yhteyttä, pahoittelin tapahtunutta ja ehdotin, että Helsingin Sanomat tekisi tutkivaa journalismia näistä äärioikeistolaisista. Toimittaja kiitti myötätunnosta, mutta sanoi, että liiallisen huomion antaminen - esimerkiksi juuri tutkivaa journalismia tekemällä - antaisi vain heille huomiota.
No, mehän tiedämme mikä oli vaihtoehto, nimittäin se, että se sakki pääsi julkisuuteen omilla ehdoillaan eli saattoi esitellä itsensä "maahanmuuttokriittisenä kansanliikkeenä". Jos toimittajat olisivat vaivautuneet tekemään työnsä, heille olisi varsin pian selvinnyt, että tavanomaiset epäillyt ne taas kerran yrittivät tuoda rasismia ja fasismia yhteiskunnan valtavirtaan ja hölinöillä "kansanliikkeestä" ei ollut mitään pohjaa.
Toimittajien luonteeseen kuuluu toki kyseenalaistaa vakiintunut poroporvarillinen näkökulma ja etsiä uusia tapoja suhtautua vaikkapa yhteiskunnan marginaaliryhmiin. Mutta tietyssä vaiheessa pitää kysyä, mitä mieltä tässä rasististen rikollisten ymmärtämisessä ja hyysäämisessä oikein on. Tässä vaiheessa on jo muodostunut uudeksi poliittiseksi korrektiudeksi ymmärtää äärioikeiston ja rasistien "aitoa huolta" isänmaasta, ja katupartioiden "paljastaminen" rikollisjengeiksi (siis käytännössä rikollisten nimittäminen rikollisiksi ja lapioiden lapioiksi) alkaa suorastaan vaikuttaa uusia uria aukovalta.
Oikein paraatiesimerkin siitä, millaista porukkaa "naisten puolustuskaarteihin" käkeää, tarjoaa Veronika Honkasalon Facebook-sivu, koska Honkasalo on aivan erityisesti maahanmuuttokriitikoiden hampaissa ja pitää sivunsa auki roskaväelle. Siellä muuan naisten suojelija tarjosi tällaista kansan ääntä:
Veronika Honkasalo ulos eduskunnasta! Kaikkien niiden raiskattujen suomalaisten lasten ja naisten puolesta, kaiken sen matuterrorin takia. Honkasalo ulos nauttimasta 5000-6000 euron palkkaa maanpetturuudesta ja rasismista kantasuomalaisia kohtaan!
Kirjoitusvirheet olen tästä tekstistä korjannut (tyylilajin tuntevat osaavat jo arvata ainakin yhden virheen), mutta sen oleellisen virheen olen tietenkin jättänyt tekstiin: Veronika Honkasalo ei todellisuudessa ole kansanedustaja. Tämä teksti ei ole kiinnostava itsessään - todellinen hauskuus alkaa siitä, kun selvitetään sen kirjoittaneen ritarillisen sankarismiehen taustaa. Miehen nimeä en kerro, sen voivat viitseliäät selvittää Googlen avulla.
Punk in Finland -foorumilta löytyneiden linkkien ja sitaattien mukaan tämä sankari on tuomittu entisen tyttöystävänsä kiduttamisesta joskus vuoden 2009 aikoihin. Yhdessä eurajokisen kaverinsa kanssa kyseinen raaka ja ramuton raumalaismies houkutteli naisen ansaan, ja miehet kiduttivat häntä ainakin tunkemalla hänelle saippuaa suuhun, läimimällä avokämmenellä kasvoihin, painamalla päätä veden alle, kuristamalla tajuttomaksi ja uhkaamalla tappamisella ja pakkoprostituoimisella. Häntä myös tökittiin huumeruiskulla ja peloteltiin, että ruiskusta saa hepatiitin.
Herrasmies koki oikeuttaa tätä väkivallantekoa sillä, että nainen oli "vasikka". Tämä voi viitata siihen, että koko tapauksessa oli kyse alamaailman lain jakamisesta, mutta ehkä se tarkoitti ihan vain sitä, että uhri oli jo aikaisemmin puhunut poliisin kanssa miehen väkivaltaisuudesta.
Vaikka asia onkin vakava, tulisi ihan oikeasti voida nauraa sille, että poikkeuksellisen raakana naisenhakkaajana kunnostautunut väkivaltarikollinen esiintyy naisten ja lasten puolustajana. Mutta se juuri on suomalaisen julkisuuden tämänhetkinen ongelma. Mediapellet ja lehtineekerit lähtevät siitä, että tällaisen tyypin "aito huoli naisten ja lasten turvallisuudesta" pitää ottaa vakavasti. Sitä ei kehdata nauraa ulos julkisuudesta.
Ja muistutan taas kerran: useampi kuin yksi kolmi-nelikymmenluvun suuret totalitarismit henkilökohtaisesti kokenut sanoi totalitarismin ytimen olevan siinä, että järjestelmän naurettaville piirteille ei uskaltanut nauraa. Se, että taparikolliset julistautuvat lainvartijoiksi ja naisenhakkaajat ritarillisiksi naisten puolustajiksi on ennen muuta naurettavaa. Se, että poliisi puolustelee ja puolustaa näitä pellejä naurunalaiseksi joutumiselta, on paha merkki.
"Politisk korrekthet" är ett propagandabegrepp som används i extremhögerns språk och som även medierna i sin inställsamhet övertagit. Politisk korrekthet innebär enligt dem att "allom kända fakta" hemlighålls av (vänster)ideologiska skäl. Som alla högerextrema propagandalögner har även den här en kärna av sanning - någon som är klokare än jag sade att högerextremism handlar om att ta upp något uppenbart missförhållande och kantänka bekämpa det genom att hitta på en massa lögner.
Det finns "politisk korrekthet", men invandrare och muslimer är inte de enda förfördelade samhällsgrupper den gäller. Förr i världen, när invandringen inte ännu var en het samhällsfråga, förekom det liknande hysch-hysch t ex kring vanebrottslingar och yrkeskriminella. Att kräva dödsstraff för vanebrottslingar uppfattades som ociviliserat beteende, alltså ungefär som rasism i dag, och kritiserades som sådant.
De som ville lägga sordin på sådant hatiskt språkbruk fick givetvis också stå ut med en massa okvädinsord, de misstänktes för att vara vänstervridna, de ansågs dalta och klema med kriminella, och givetvis fick de höra att de själva borde råka ut för brutala brott så de skulle inse vad riktiga förhärdade kriminella är för folk, för att inte nämna knarkare som befinner sig utanför lagen. Apropå knarkare, dåförtiden var även mycket milda och snälla människor av den åsikten att alla narkomaner borde avlivas. Det ansågs dock vara ociviliserat språkbruk att säga så.
Det eliminatoriska hat mot brottslingar och knarkare som karaktäriserade det för-rasistiska tidevarvet var dock såtillvida mera förståeligt att brottslingar är brottslingar därför att de faktiskt begått brott, dvs illdåd som de bestraffats för. Brottslingen hatas för det han gjort, invandraren, muslimen och afrikanen för det han är och vad han inte kan ändra på. Vad sen gäller knarkarfobin gör den sig särskilt gällande bland de som har barn i riskåldern och som hyser farhågor att dessa kan fastna i träsket.
Det "faktum som alla vet" om brottslingar är att ett långt brottsregister vanligen bara blir längre, tills dess ägare kommer till det rike där det varken existerar brott eller ondska. Å andra sidan har vi sedan många årtionden tillbaka fått det itutat att en brottsling alltid bör tillhandahållas chansen att bli en laglydig medborgare och få erkänsla som sådan, om han lyckas lösgöra sig från sin onda cirkel. Därför är det inte snällt att utmåla någon som obotlig brottsling, inte ens när brännmärkningen på grund av sunt förnuft förefaller berättigad. Det här beror ytterst på de kristliga impulserna i vår kultur: inte ens en förhärdad vanebrottsling är tillspillogiven före sin död.
I dessa tider har det här daltandet med brottslingarna dock gått för långt. I dag uttrycker man inte bara medlidande för dem, utan även favoriserar dem. Det är precis därför medierna gillar att stryka de såkallade invandringskritikerna medhårs - inte nödvändigtvis ens därför att man skulle vara rädd för högerextremistisk webbterrorism (låt vara att sådan terrorism givetvis är ett betydande problem) utan snarare därför att rasister av gammalt uppfattats som stackars satar som man måste tycka synd om precis som man gör med vanebrottslingar.
Man vågar pjoska med brottslingar, eftersom man litar på Finland som ett välordnat, stabilt och omutligt samhälle, där brottslingen under alla omständigheter kommer att förlora sin kamp mot lag och ordning och där en laglydig medborgare sålunda har råd med en viss barmhärtighet. Brottslingen uppfattas som en sjabbig stackare som tar till våld och brott som den sista utvägen för en människa som trillat ner ur ekorrhjulet och som inte längre har någon riktig kontroll över sitt liv. Den här synvinkeln behöver inte ens vara särskilt vänstervriden, men visst kan den berättigas med vänsterargument: kapitalisten ställer omöjliga krav för obildade diversearbetare (som man inbillar sig utgör det viktigaste rekryteringsunderlaget för vanebrottslingar) som sen dignar under bördan.
Att omtala brottslingar som ett hot har alltså varit i viss män opåbjudet ("politiskt inkorrekt"), eftersom brottslighet i det civiliserade språkbruket bara är ett symtom, medan det verkliga problemet alltid ligger i samhällsstrukturerna. Brottslingars grymhet återspeglar alltså bara samhällets egen obarmhärtighet. Den opassande idén att brottslingen kunde vara obotligt ond, en manipulerande psykopat, har däremot trängts undan.
Detsamma gäller mutatis mutandis för både invandringskritiker som gatupatruller. Jag blev föremål för sagda kritikers webbterror, eftersom jag (politiskt inkorrekt!) vågade säga vad "alla vet men ingen törs yttra": att rasistiskt raseri (såkallad invandringskritik) är typiskt för yrkes- och vanebrottslingarnas uppförande och att rasister i samhällets huvudfåra automatiskt innebär yrkeskriminella i maktens korridorer.
Efter denna långa och långtråkiga inledning övergår jag till det som jag egentligen ville skriva om. Tammerforstidningen Aamulehti skrev - som om det varit ett pangavslöjande - att en stor del av mannarna i gatupatrullerna, som kantänka vill försvara kvinnofreden, är vanebrottslingar som misshandlat kvinnor och begått övriga våldsbrott, för att nu inte tala om deras knarkbrott. Det här var ju på förhand klart för alla som vet någonting om bar- och nattklubbslivet. Även jag, som varken dricker sprit eller någonsin besökt ett disco, kan dra mina slutsatser av de historier mina mera nattvana vänner och kompisar berättat.
En kille jag kände från bloggvärlden för tie år sen berättade på sin tid om hur han satt på baren med kompisar och råkade säga till en av kvinnorna i kompiskretsen någonting om hennes stora bröst. Kvinnan fann det inte särskilt amysant, och min bekant medgav själv att han begått en plumphet. Men inte nog med det: en muskulös kille med våldsverkarfasoner började trakassera min bekant: "Nu har du förolämpat en dam", förkunnade muskelhjälten och lät förstå att han såg det som sin plikt att ge min bekant på käften p g a detta helgerån.
Kvällen var alltså förstörd, eftersom min bekant kunde räkna med att bli misshandlad utanför dörren till krogen. Kvinnan var inte heller särskilt glad åt sin ridderliga försvarare, ty hon visste nog mer än väl vad denne våldsbenägne inkräktare ville av henne. Ty det här med att "försvara kvinnor" är för steroidatleterna ett sätt att ragga tjejer. Kvinnan de "tar i försvar" förutsätts avbetala sin tacksamhetsskuld genom att gå med på att ligga med "försvararen", och gör hon det inte frivilligt, är det legitimt att slå henne sönder och samman och dessutom också våldta henne.
Om någon ännu kommer ihåg Tony Halme, så intervjuades denne gentleman ett par år före sin död när en kompis till honom begått ett mord. Halme svor att han aldrig hade kunnat föreställa sig att hans vän skulle göra sig skyldig till någonting så hemskt, för de hade tillsammans brukat patrullera på helsingforsiska nattklubbar för att försvara kvinnor. Såna här är våra självutnämnda riddare: vanebrottslingar och mördare. Själv begick Halme gudskelov varken mord eller dråp, men hans fru lär ha upplevt äktenskapet med honom som en veritabel smärtans väg, och sen är det ju ett välkänt faktum att han under sitt liv gjorde sig skyldig till både vålds- och knarkbrott samt olovligt vapeninnehav. Det bör medges att han veterligen inte var sexualbrottsling, men det är inte fel att kalla honom vanebrottsling.
Odinskrigarna och liknande gatupatruller är bara en aktualiserad version av denna nattklubbsridderlighet. Journalister brukar gilla sprit och tjack såpass mycket att de i allmänhet borde ha egen erfarenhet av krogs- och nattklubbsvärlden, och sålunda borde de kunna skratta ut kriminella som försöker uppträda som ordningsvakter.
Tidningen Aamulehti förtjänar givetvis vår tacksamhet för sin rapportering om knark- och våldsbrotten som begåtts av gatugardisterna, men jag misstänker att redaktörerna därvid utnyttjade material de fått av allmänheten. Grävande journalism är inte direkt ett begrepp i finskan. Vi ska bara dra oss till minnes den idylliska tid för ett tietal år sen då extremhögerns uppgång bara var i antågande och livet i allmänhet var idylliskt. Då var det en kvinnlig redaktör i Helsingin Sanomat som oskyldigt skrev en artikel om uttrycksfrihet och fångade journalister i diktaturer - och såg kommentarlådan till texten fyllas med rasistiska påhopp där det förkunnades att det var deras uttrycksfrihet som mest kringskars och att redaktören var skenhelig.
Invasionen var så oväntad och brutal att den bragte redaktören helt ur fattningen. Jag kontaktade henne efteråt, uttryckte min sympati och föreslog att någon på HS skulle granska extremhögern med grävande journalistiska metoder. Redaktören tackade för medkänslan, men tyckte att det skulle vara bättre att inte granska extremhögern - det skulle ju bara ge dem den uppmärksamhet de vill ha.
Nu vet vi dock vad som var alternativet: att de här killarna tillskansade sig publicitet på sina egna villkor som "invandringskritisk folkrörelse". Hade murvlarna för en gångs skull gjort sitt jobb yrkesmässigt, skulle de snart ha insett att det igen var de vanliga misstänkta som ville införa rasism och fascism i samhällets huvudfåra och att det här om en spontan folkrörelse var rena skitsnacket.
Visst förstår jag att det utgör en del av journalistens yrke att ifrågasätta vad som anses vara det vedertagna kälkborgarperspektivet t ex på marginalgrupperna i samhället. Men vid ett visst skede bör man kunnna fråga, vad det här daltet med rasistiska kriminella egentligen tjänar till. Den nya politiska korrektheten innebär i dag att visa förståelse för extremhögerns och rasisters "genuina omtanke om fosterlandet". Att "avslöja" gatupatrullerna som kriminella ligor (att kalla en brottsling för brottsling och att i allmänhet kalla saker och ting vid deras rätta namn) förefaller onekligen nydanande i den här atmosfären.
Ett paradexempel på vad det är för folk som säger sig "försvara kvinnor" erbjuder vänsterpolitikern Veronika Honkasalos Fejasida: Honkasalo har fått lida särskilt mycket av extremistiska påhopp, men håller sin sida ändå öppen för pöbeln. Där var det i följande ordalag en rättvisans riddarsman yttrade sig:
Ut med Veronika Honkasalo ur riksdagen! För alla de där våldtagna finska barnens och kvinnornas skull, för all den där invandrarterrorns skull. Ut med Honkasalo, som nu får fem-sextusen euro varje månad för sitt landsförräderi och sin rasism mot den finska stambefolkningen!
Veronika Honkasalo är inte riksdagsledamot, men strunt i det nu. Det verkligen intressanta är riddarsmannens bakgrund. Hans namn avslöjar jag inte, den som vill kan ta reda på det själv - det behövs bara kunskaper i finska och lite googlande.
Enligt de länkar och citat som fanns att tillgå på webbforumet Punk in Finland har denne hjälte dömts till fängelsestraff för att han torterat sin före detta flickvän nångång kring år 2009. Tillsammans med sin kompis från Euraåminne gillrade denne raumobo en fälla för kvinnan, och när de väl tagit henne tillfånga torterade männen henne åtminstone genom att stoppa in en tvålbit i munnen på henne, ge henne slag med handflatan i ansiktet, trycka hennes huvud i vattnet, strypa henne medvetslös och hota med mord eller prostituering mot hennes vilja. De stack henne också med en knarkspruta som de påstod var kontaminerad med hepatitvirus.
Gentlemannen rättfärdigade våldet med att kalla kvinnan för "kalv". Det här kan innebära att hela historien handlade om rättskipning inom den kriminella undre världen, men kanske det bara berodde på att offret redan tidigare talat med myndigheterna om mannens benägenhet till våld.
Hur allvarliga saker det än handlar om borde man nog kunna skratta åt att en dömd våldsverkare som med exceptionell brutalitet misshandlat en kvinna vill framträda som kvinnors och barns försvarare. Men det är precis vad som är fel med finsk publicitet i dag. Mediemurvlarna utgår från att slyngelns "genuina omtanke om kvinnors och barns trygghet" bör tas på allvar. Man vågar inte helt enkelt utlämna honom till allmänt åtlöje.
Och här är det åter på plats att påminna, att fler än en som i egen person upplevt de stora totalitarismerna på tretti-förtitalet såg totalitarismens kärna ligga i att folk inte vågar skratta åt systemets löjliga drag. Att vanebrottslingar säger sig vara lagens väktare och att killar som misshandlat kvinnor kallar sig riddarsmän och säger sig försvara kvinnor är framför allt skrattretande absurt. Att polisen tar dessa clowner i försvar, att polisen skyddar dem mot åtlöje, är illavarslande.
