Infosotaa ja infosodan pelkoa - Informationskrig och krigsrädsla

Hiljattaisessa Voima-lehdessä ilmestyi artikkeli, joka oli huolissaan siitä, kuinka äärioikeiston sanat, termit ja ajatuskulut yleistyvät valtavirtalehdistössä, niin että rasistinen murhapolttajakaan ei ole rasistinen murhapolttaja, vaan maahanmuuttokriittinen paloturvallisuuskyseenalaistaja, tai mitä lieneekään. Tämä huoli on aiheellinen, mutta ala-arvoista kyllä artikkelissa mainittiin äärioikeistolaisena terminä myös "informaatiosota". Se, että Hesarissa kirjoitetaan informaatiosodasta, oli kirjoittajan mielestä osa samaa ilmiötä kuin se, että Hesari kutsuu fasisteja maahanmuuttokriitikoiksi.

Tätä minä kutsun vasemmistohölmöilyksi. Oikeistolaista hölmöilyä edustaa esimerkiksi joku Ulla Appelsin, joka loputtomiin inttää, että "isänmaallisuus ei ole rasismia", ilmeisenä tarkoituksenaan pestä puhtaaksi maahanmuuttokriittisiä piirejä. Hänenlaisensa jättävät - mahdollisesti tietoisesti ja tahallaan - huomiotta sen, että nykyinen äärioikeisto ei ole edes perinteisin kriteerein isänmaallista eikä maanpuolustushenkistä. Sen keskuudessa täysin kyyninen ja nihilistinen asenne maanpuolustukseen on varsin levinnyt ja liikkeen avainpaikoilla on aseistakieltäytyjiä. Lisäksi, kuten olen täälläkin moneen otteeseen Homman kirjoittajia siteeraamalla todistanut, monet äärioikeistolaiset toivovat avoimesti Venäjän hyökkäävän Suomeen ja surmaavan vähemmistöt. Tällaiset toiveet ovat kaikkien mielekkäiden määritelmien mukaan isänmaallisuuden vastakohta.

Vasemmistohölmöilyssä kaikenlainen maanpuolustushenkisyys ja Venäjän hyökkäykseen varautuminen leimataan samaksi asiaksi kuin äärioikeistolainen fasismi. Tämä on erityisen typerää nykytilanteessa, jossa oikeat fasistit niin Suomessa kuin pitkin Eurooppaa saavat tukea Venäjältä. Sekä Ulla Appelsin että Voima pelaavat käytännössä fasistien pussiin pitämällä itsepintaisesti kiinni menneen maailman vastakkainasetteluista.

Kyllähän minä tietysti ymmärrän motiivit kummankin typerysosapuolen typeryyksien taustalla. "Isänmaalliseksi" mölytoosaksi heittäytyminen on jo vuosikymmeniä ollut erilaisten sosiopaattien ja rikollisten lurjusten tapa hakea hyväksyntää, ja Appelsin on omanlaisensa "kukkahattutäti", joka työkseen silittää tätä porukkaa myötäkarvaan. Vasemmistolaisten taas on hyvin vaikea ottaa lusikkaa kauniiseen käteen ja myöntää, että jos fasisteja vastaan haluavat taistella, niin fasistien uusi Kolmas valtakunta on tuossa itärajan takana ja tänään se paras antifasistinen armeija on tässä maassa nimeltään Puolustusvoimat.

Nyligen kom det ut en artikel i tidskriften Voima som uttryckte oro över att högerextrema termer, begrepp och tankegångar accepterats i mainstreamtidningarna, så att inte ens en rasistisk mordbrännare kallas för rasistisk mordbrännare, utan en invandrings- och brandsäkerhetskritiker, eller vad fan det än är. Oron är motiverad, men att tidningen i samma veva nämnde även "informationskriget" som en högerextrem term var rätt tarvligt. Att vår malligaste morgontidning Helsingin Sanomat skriver om informationskriget tyckte skribenten var en del av samma företeelse som att samma blaska kallar tvättäkta fascister för invandringskritiker.

Det här kallar jag för vänsteridioti. En motsvarande idioti på högersidan representeras bl a av kvällsblaskan Ilta-Sanomats chefredaktör (chefredaktris?) Ulla Appelsin, som i all oändlighet upprepar att "fosterländskhet inte är rasism", i det uppenbara syftet att rentvätta invandringskritikerna. Hennes gelikar förbigår - möjligtvis medvetet och uppsåtligt - att dagens extremhöger inte längre är fosterländsk och försvarsvänlig så som dessa epitet traditionellt uppfattas i det här landet. I stället karaktäriseras den av en cynisk, nihilistisk attityd mot försvaret, och det sitter vapenvägrare på nyckelposterna i rörelsen. Dessutom - vilket jag här flera gånger bevisat med citat från det högerextrema webbforumet Homma - hyser många högerextremister öppet förhoppningar om att Ryssland invaderar Finland och massakrerar minoriteterna i landet. Sådana här önskningar är raka motsatsen till fosterländskhet, om begreppet alls kan definieras på ett vettigt sätt.

Vänsteridioti i denna bemärkelse handlar om att likställa all försvarsvänlighet och alla försök att förbereda landet till en rysk invasion med högerextremism och fascism. Det här är synnerligen korkat i dagens situation, när de riktiga fascisterna både i Finland och i övriga europeiska länder får stöd från Ryssland. Såväl Ulla Appelsin och Voima löper i praktiken fascisternas ärenden genom att envist hålla fast vid motsättningar som överlevt sig själva.

Visst förstår jag motiveringen bakom båda idiotierna. Att skrika vitt och brett om "fosterländskhet" har sedan årtionden tillbaka varit ett populärt trick för sociopater och kriminella kräk att bli accepterade som samhällsmedlemmar, och Appelsin är en sorts tillgjort naiv "tant blomsterhatt" som byggt sin karriär på att stryka sådana existenser medhårs. Vänstermänniskorna å sin sida har mycket svårt att ta skeden i vacker hand och medge - om de nu menar allvar med att bekämpa fascism - att den nya fascismens Tredje rike är beläget bakom östgränsen och att den bästa antifascistiska armén i det här landet heter Försvarsmakten.

Markus Janssonin sympatiat - Markus Janssons sympatier

Entinen sairaanhoitaja Markus Jansson kunnostautui nuorena miehenä muun muassa niin naiivina ydinvoiman kannattajana, että hän piti vihreän aatteen sokaisemana maallikkona mm. erästä ydinvoimaa kannattavaa nuorta ydinfyysikkoa. Nyttemmin Markus on kiihkeä maahanmuuttokriitikko, joka - kuten oheisesta kuvaruutukaappauksesta ilmenee - ei vain ihaile tulipaloja sytyttäviä aatetovereitaan, vaan myös innokkaasti jakelee heille teknisiä neuvoja, miten tulipalo saataisiin sytytettyä paremmin. 

Se ei kuitenkaan ole kiinnostavaa. Kiinnostavaa on, että tämä isänmaan ystävä on värittänyt Facebook-profiilikuvansa Venäjän lipulla. Taas kerran nähdään, kenen puolella maahanmuuttokriitikot ovat ja mikä heidän oikea isänmaansa on.

Före detta sjuksköterskan (av manligt kön) Markus Jansson utmärkte sig som ung man bl a som en så naiv kärnkraftsanhängare att han kallade en kärnkraftsvänlig ung atomfysiker för en grön fanatiker utan sakkunskaper. I dag är Markus en ivrig invandringskritiker, som (kolla skärmdumpen nedan) inte bara beundrar sina pyromaniskt lagda själsfränder utan också utdelar dem tekniska råd i att tutta eld på flyktingboenden.

Det är dock inte så hemskt intressant. Det intressanta består i att denne fosterlandsvän visar den ryska flaggan i sin profilbild på Fejan. En gång till ser vi på vilken sida invandrarkritikerna står och vad deras egentliga fosterland heter.

Venäjän trollien valheet, osa 2 - Ryska propagandalögner, del två

Vielä pieni lisäys tuohon hiljattaiseen kirjoitukseeni Venäjän valheista: Venäjän myötäilijät antavat usein ymmärtää, että Venäjällä on syy tuntea itsensä uhatuksi, koska sen rajoilla on sellainen määrä Nato-tukikohtia. Miettikää nyt jumaliste mikä niihin tukikohtiin on syynä. Se, että Venäjän edeltäjävaltio Neuvostoliitto alisti ja sorti Itä-Euroopan kansoja. Luonnollinen seuraus sellaisesta on, että nämä kansat hakivat välittömästi apua Natosta, kun tilaisuus siihen avautui.

Erilaiset edistykselliset tahot paheksuvat usein tätä Itä-Euroopan intoa liittyä Natoon, koska Yhdysvallat on heille sellainen mörkö. Tämä on yksi syy, miksi pidän joitakin vasemmistolaisia tyhminä ja jollain tasolla jopa rasistisina. Sen sijaan että he alkaisivat tosissaan pohtia sitä, millaisella pitkän tähtäimen strategialla he saisivat vasemmistolaisuudesta taas houkuttelevan vaihtoehdon vaikkapa puolalaisille, he keskittyvät kiroilemaan sitä, miten pahoja ihmisiä ja parantumattomia venäläisvihaajia itäeurooppalaiset ovat ja miten toivotonta on yrittää sivistää itäeurooppalaisia läntiseen vasemmistolaisuuteen.

Lännen vasemmistolaiset olisivat takuulla ensimmäisinä ymmärtämässä sellaista maata, joka Yhdysvaltojen pommittamaksi jouduttuaan hakisi turvaa Venäjästä. Miksi helkkarissa sitten on niin vaikeaa ymmärtää, että Neuvostoliiton alistamina olleet maat vastaavasti turvautuvat Yhdysvaltoihin?

Silloin kun minä olin nuori vasemmistoidealisti, opettelin sujuvan puolan kielen ja painuin suoraa tietä Puolaan sekä saarnaamaan paikalliselle väestölle ei-kommunistisen vasemmistolaisuuden hyvää sanomaa että oppimaan yhtä ja toista puolalaisiltakin. Mutta koska olin pelkkä riviopiskelijarenttu ja yksityisajattelija, ne lapselliset jutut joita kirjoitin Ny Tidiin eivät kauas kuuluneet.

Se, mitä sanon vasemmistosta, koskee muutettavat muuttaen Venäjääkin. Venäjältä viisasta politiikkaa olisi aivan ensimmäiseksi tunnustaa tosiasiat, mennä itseensä ja myöntää, että siihen on syynsä, miksei Venäjästä pidetä. Sen sijaan Venäjä uhriutuu ja esittää itsensä sorrettuna ja väärinymmärrettynä. Tämä strategia on niin viimeisen päälle sama kuin tuo maahanmuuttokriitikoiden käyttämä, että on ihan pakko kysyä taas kerran, kouluttaako KGB niitä.  

Ett litet tillägg till vad jag nyligen skrev om Rysslands propagandalögner: Rysslandsvänner låter oss gärna förstå, att Ryssland är i sin fulla rätt att känna sig hotat, eftersom landet numera omringas av massor av Natobaser. Men är det så där svårt att fatta vad det beror på. På att Rysslands föregångarstat Sovjetunionen förtryckte och förslavade de östeuropeiska nationerna i ett halvt århundrade. Detta ledde till den högst naturliga följdföreteelsen att nationerna ifråga sökte sig till Nato så snart de kunde.

En del vänstersinnade tycker illa om den östeuropeiska entusiasmen att ansluta sig till Nato, eftersom de har en så negativ syn på Förenta Staterna. Det här är en av orsakerna varför jag anser vissa vänstermänniskor vara inte bara dumma, utan också i viss bemärkelse även rasistiskt fördomsfulla. I stället för att på riktigt fundera över en långsiktsstrategi på att göra vänstern till ett lockande alternativ t ex för polacker nöjer de sig med att svära på hur onda och rysshatande östeuropeer är och hur hopplöst det är att civilisera dem till vänstermänniskor i västeuropeisk tappning.

Västeuropeiska vänstermänniskor skulle alldeles säkert visa gränslös förståelse för vilket land som helst som, när det väl blivit bombarderat av Förenta Staterna, skulle söka trygghet hos Ryssland. Varför i helsike är det då så svårt att inse, att länder som har en lång erfarenhet av det sovjetiska oket, på ett liknande sätt sätter sin tillit till Förenta Staterna?

När jag var en ung vänsteridealist lärde jag mig flytande polska och åkte rakaste vägen till Polen både för att predika icke-kommunistiskt vänsterevangelium för polacker ohi för att lära mig ett och annat av dem. Men jag var då bara en vanlig studerande och en privattänkare, och de barnsliga artiklar jag skrev i Ny Tid lämnade inget bestående intryck.

Vad jag säger om vänstern gäller mutatis mutandis även för Ryssland. Av Ryssland vore det klok politik att allra först erkänna vissa fakta, idka självkritik och medge, att det inte är för intet folk ogillar Ryssland. I stället iklär sig Ryssland offerrollen och påstår sig vara förtryckt och missförstått. Denna strategi liknar så mycket invandringskritikernas, att man åter ser sig föranledd att fråga, om det inte är gamla KGB som erbjuder dem politisk skolning.

Maahanmuuttokriitikot ja Tähtien sota - Invandringskritikerna och Stjärnornas krig

George Lucasin suositut Tähtien sota -elokuvat ovat saaneet jatkoa, ja me nostalgian kalvamat entiset pikkupojat olemme filmin katsomalla huolehtineet siitä, että Lucas ei ainakaan kylmään tai nälkään kuole. Mutta mitä tekevät maahanmuuttokriitikot?

Aivan oikein. Joku heistä on googlettanut aatteen miesten blogeja jenkeistä ja huomannut, että siellä paheksutaan elokuvaa, koska sen sankaritar Rey on Tatooinea muistuttavan Jakkun planeetan ankarissa oloissa kasvanut tuittupäiseksi Peppi Pitkätossu -hahmoksi ja koska siinä on mustaihoinen sankarihahmo Finn.

Itse asiassa Tähtien sota -konseptiin ovat äreät, aloitekykyiset ja sädeaseeseen mielellään tarttuvat sankarittaret kuuluneet alusta saakka, ja mitä sitten Finniin tulee, hän ei ole mikään ritari peloton ja nuhteeton, vaan epäluotettava ja moraalisesti horjuva hahmo - en pidä mahdottomana, että joku USA:n mustan nationalismin äänitorvista julistaa Finnin ilkeämielisen rasistiseksi karikatyyriksi. Itsellänihän ei ole muuta valittamista Finnistä kuin että hän vaikuttaa liian sympaattiselta, koomiselta koheltajalta, kun hänen pikemminkin pitäisi olla Star Trekin jem'hadareihin verrattava laboratoriotuote ilman identiteettiä.

Mutta viis siitä. Hupaisinta tässä on, miten selkärangattomia massazombeja maahanmuuttokriitikot taas ovat, kuten Homman keskustelusta ilmenee: sen jälkeen kun yksi heistä on hakenut jenkkisaitilta "totuuden", joka sanoo, että uusi Tähtien sota lietsoo vihaa valkonaamoja kohtaan (valkkaamalla yhteen pääosaan mustan veikon, joka ei edes ole mikään puhtoinen tai yksiselitteinen sankari), kaikki muut lähinnä nyökyttelevät. "Keskustelu" on lähinnä sitä, että yritetään etsiä uusia näkökulmia perustella alkuperäinen väite, ts. elokuvan valkonaamavastainen, aivopesevä luonne. Kaikki saavat päteä ja kokea olevansa osa (jo päätettyä) mielipidettä luovaa älymystöä.

Kuten usein, tälläkin kertaa maahanmuuttokriitikot tuntuvat parodioivan sitä vihaamaansa 70-luvun radikaalivasemmistoa. Siihen on syynsä, miksi ääriliikkeitä kutsutaan ääriliikkeiksi. Ääriliikkeiden luonteeseen kuuluu juuri se, että esimerkiksi viihteestä tai kirjallisuuden klassikoista ei voi nauttia, koska niissä jatkuvasti nähdään omaa maailmankatsomusta uhkaavaa aivopesua. Tällaisia vainoharhoja esiintyy tietysti äärivasemmalla, mutta hompanssit eivät jää toiseksi.

Normaali sivistynyt ihminen (jollaisia Hommalta ei tietenkään löydy) sitä vastoin ymmärtää esimerkiksi sen, että vaikkapa klassikot ovat oman aikansa kuvia ja niissä saattaa samanaikaisesti esiintyä hyvinkin fiksua maailmankatsomuksellista pohdintaa ja vaikkapa karkeaa rasismia. Siitä voidaan sitten käydä - ja käydäänkin - monisyistä väittelyä, pitääkö jokin klassikko tuomita täysin tai ehkä sovittaa nykyoloihin ja nykyarvoihin, ja kuinka sopivaa tai sopimatonta sellainen sovittaminen on tekijänoikeuksien näkökulmasta (onhan kuolleella klassikollakin moraalinen oikeus teoksiinsa ja näkökulmaansa). Hompanssitkin voisivat olla tervetulleita osallistumaan tällaisiin keskusteluihin, jos he eivät olisi älyllisesti niin epäitsenäisiä ja kulttuurisesti niin oppimattomia, että ainoa mihin he kykenevät on valmiiksi pureskellun "oikeaoppisen" mielipiteen papukaijamainen kaiuttaminen ja toista mieltä olevien karkea solvaaminen.

Oma ironiansa tietysti on siinä, että yksi maahanmuuttokriitikoiden liikettä inspiroinut motiivi tuntuu olleen katkeruus siitä, kuinka valveutuneet vasemmistotädit ovat aina paheksuneet heidän lapsuutensa lempiviihdepläjäyksiä milloin minkäkinlaisin kasvatuksellisin tai kehityksellisin tekosyin. Sen sijaan että he opettelisivat antamaan palttua tätien ahdasmielisyydelle ja nauttimaan elämästä, heillä on hirveä tarve takoa sielulleen omat kahleet ja yrittää sitoa niillä muutkin.

George Lucas' personliga drömfabrik har tillverkat en ny produkt i serien om Stjärnornas krig, och vi nostalgiska före detta tieåringar har gått man ur huse för att se till att Lucas inte kommer att dö vare sig av svält eller kyla. Men vad gör invandringskritikerna?

Precis. Någon av dem har på Google kollat vad själsfränderna där skriver i sina bloggar och märkt att de ogillar filmen, eftersom dess hjältinna i de hårda förhållandena på den mycket Tatooineliknande planeten Jakku vuxit upp till en lättretad pojkflicka av Pippi Långstrumps snitt, för att nu inte alls nämna den mörkhyade hjälten Finn.

I själva verket har allvarliga, initiativrika hjältinnor som gärna tar till strålpistolen alltid utgjort en oskiljaktig del av Star Warskonceptet, och vad sen gäller Finn, är han ingen orädd och fläckfri riddare, utan snarare en opålitlig och moraliskt vacklande figur - jag finner det inte omöjligt att något språkrör för svart nationalism i USA uppfattar honom som elak rasistisk karikatyr. Jag för min del tycker bara att Finn gör ett alltför sympatiskt, komiskt och impulsivt intryck, när han egentligen borde vara en labbprodukt utan identitet, ungefär som jem'hadarkrigarna på Star Trek.

Men strunt i det. Det roligaste är att en gång till observera, hurdana ryggradslösa, zombieliknande massvarelser invandringskritikerna är, som man ser i Hommadiskussionen: när en av dem väl från en amerikansk webbsajt hämtat "sanningen" om hur det nya Stjärnornas krig hetsar till hat mot kritansikten (genom att välja en enda svart kille till en huvudroll, som inte ens är entydigt en hjälteroll), kan resten av dem bara nicka instämmande. "Diskussionen" innebär i praktiken att deltagarna försöker hitta på egna synvinklar ur vilka de sedan gillar den ursprungliga tesen om filmen som hjärntvätt mot vita rasen. Alla kan sen inbilla sig att de är en del av intelligentsian som skapar meningsklimatet (genom att stöda den redan på förhand utarbetade officiella meningen).

Som så ofta, framstår invandringskritikerna även nu som en parodi på den sjuttitalsvänster de så påstår sig hata. Det är inte utan skäl vi talar om höger- och vänsterextremism. Ett av de utmärkande dragen hos en extremiströrelse är precis det här: man kan inte njuta av underhållning eller gamla litteraturklassiker, eftersom man hela tiden uppfattar dem som "hjärntvätt" som hotar ens egen världsåskådning. En sådan paranoid inställning är givetvis typisk för många vänsterextrema grupperingar, men hommaiterna är minst lika goda kålsupare.

En normalt civiliserad och upplyst människa (som man förgäves söker efter på Hommaforumet) kan lätt förstå t ex att klassikerna återspeglar sin egen tid och t ex ofta förenar mycket mogna och insiktsrika reflektioner med brutal rasism. Sen kan man gärna föra en rik och mångfasetterad debatt om huruvida en klassiker helt borde tillbakavisas eller kanske modifiera och editera för dagens behov, och om sådan redigering alls är moraliskt försvarbart (med tanke på att även en död klassiker åtminstone ur moralisk synpunkt bör tillerkännas någon sorts copyright på vad han skrivit och tänkt). Även hommaiterna vore välkomna att delta i dylika diskussioner, vore de inte så osjälvständiga tänkare och så kulturellt fattiga att det enda de kan göra är att förkunna en färdigtuggad "renlärig" mening och grovt förolämpa alla som inte delar den.

Det är givetvis på sitt sätt ironiskt att en av bevekelsegrunderna bakom den invandringskritiska rörelsen förefaller ha varit bitterheten över "upplysta" vänstertanter som alltid ogillat deras egna underhållningsfavoriter från barndomen ur tillgjord uppfostrings- och utvecklingspsykologisk synvinkel. I stället för att ge katten i dessa tanters trångsynthet och njuta av livet känner sig invandringskritikerna föranledda att smida egna bojor för sin själ och såvitt möjligt även fjättra alla andra med dem.

Jos Jammu Siltavuori vielä eläisi - Om Jammu Siltavuori ännu levde

Jammu Siltavuori, kuten vanhempi polvi muistaa, oli moninkertainen lastenraiskaaja, joka päätyi kaksi pikkutyttöä surmattuaan vankilaan käytännössä loppuiäkseen. Tuomion loputtua hän joutui psykiatriseen pakkohoitoon ja kuoli Niuvanniemen mielisairaalassa. Entäpä jos Siltavuori tekisi rötöksensä tänään, nykyisessä yhteiskunnallisessa ilmapiirissä?

Maahanmuuttokriitikoiden, noiden median mielistelemien ja Venäjän tukemien yliherrojemme, ikuisiin kivenhakattuihin totuuksiin kuuluu, että suomalaiset (tai kuten he kirjoittavat isolla kirjaimella: Suomalaiset - vrt. Jumala) eivät koskaan raiskaa joukolla eivätkä lapsia. Tästä voimme päätellä, että maahanmuuttokriitikoiden mielestä Jammu-setä oli oikeusmurhan uhri, koska hän mitä ilmeisimmin oli valkoihoinen suomalainen heteromies, siis hommalaisen luokkateorian mukaan sorretun luokan edustaja.

Jos Jammu olisi nyt keskuudessamme, on selvää kuin pläkki, että hän julistautuisi maahanmuuttokriitikoksi. Hän vaatisi, että "lastemme takia" maahan ei saa päästää ainoatakaan mustaa eikä muslimia. Hän esittäisi, että hänen surmaamansa pikkutytöt joutuivat todellisuudessa maahanmuuttajien uhriksi. Tai mahdollisesti hän julistaisi tehneensä rikoksensa seksuaalisen epätoivon vallassa, koska kaikki naiset hyljeksivät häntä ja valitsivat mieluummin tumman miehen. Ja Hommalla ylistettäisiin Jammun rohkeutta ja hänen sanansa totuutta. Jammu Siltavuori olisi hommalaisille sankari, jota vaadittaisiin vapautettavaksi ehdoitta, mahdollisesti jopa katumielenosoituksin.

Miten harmillista Jammulle, että hän ei saanut elää Homman aikakaudella. Mutta on selvää, että Homma-foorumi kuhisee lähes Jammu-tason lastenraiskaajia, joille ulkomaalaisten syyttäminen on tehokas tapa kääntää huomio pois omista rikoksistaan. Ei siellä muuten oltaisi niin neuroottisen kiinnostuneita pedofiliastakaan.

Toki Homma voisi julistaa Jammun postuumistikin valkoisen heteromiehen asian esitaistelijaksi ja marttyyriksi. Koskaan ei ole liian myöhäistä.

Vi äldre kommer ännu ihåg Jammu Siltavuori. Som vi vet var denne gentleman en obotlig barnskändare, som efter sitt mord på två småflickor slutade sitt liv bakom lås och bom - när domen var avtjänad överfördes han till sluten psykiatrisk vård på Niuvanniemi sjukhus och dog där. Men tänk om Siltavuori begick sitt brott i dag, i dagens samhälleliga atmosfär?

Invandringskritikerna - våra nya överherrar som medierna stryker medhårs och Ryssland stöder - ser det som en evig sanning att finnar (elle "Finnar" som de själva skulle skriva - jfr Gud) aldrig vare sig gör sig skyldiga till gruppvåldtäkter eller våldtar barn. Detta innebär logiskt att invandringskritikerna anser att farbror Jammu var ett oskyldigt offer för justitiemord - han var ju tydligen en vit finsktalande heterosexuell man, dvs representerade den enligt hommaitisk klassteori förtryckta klassen.

Skulle Jammu ännu leva och ha hälsan är det klart som korvspad att han skulle omhulda den invandringskritiska ideologin. Släpp ingen svartskalle, muslim eller annan djävul över bron, skulle Jammu kräva - "för våra barns skull". Han skulle påstå att de småflickor han mördade egentligen skulle ha dödats av invandrare. Eller kanske han skulle förkunna att han begick sina brott i ett tillstånd av sexuell förtvivlan - i dag föredrar ju finska kvinnor alltid en invandrare framom en riktig finsk man. Och på rasistforumet Homma skulle Jammu hyllas som en modig sanningssägare. Kanske hommaiterna även skulle demonstrera på gatan och kräva ovillkorlig frigivning för sin hjälte.

Vad synd för Jammu att han inte fick leva sitt liv på Hommaforumets tidevarv. Men det är klart att forumet vimlar av barnskändare nästan av Jammus snitt, som skyller sina egna brott på utlänningar. Inte skulle de annars vara så neurotiskt fixerade på pedofili heller.

Visst kunde Hommaforumet martyrförklara Jammu även postumt som en förkämpe för den vita heterosexuella manssaken. Det är ju aldrig för sent.

Venäjän trollien valheet

Myös sen toisen porukan - Venäjän trollien - valheet tulee ottaa esiin kattavasti. Tässä on samanlainen lista kuin tuo edellinen.

1) Ukrainan nykyhallitus on fasistinen juntta. 

Valetta. Ukrainan nykyhallitus on valittu vapailla, demokraattisilla vaaleilla eikä se ole fasistinen missään järkevässä mielessä. On mahdollista, että Ukrainan hallitusta voidaan moittia tai arvostella ankarastikin yksittäisistä epädemokraattisista munauksista, mutta tähän mennessä se ei ole syyllistynyt systemaattisiin ihmisoikeusloukkauksiin sellaisella tavalla, jota olisi mielekästä luonnehtia "fasistiseksi". 

Nykyhallitusta edeltänyt Janukovytšin hallinto aiheutti monien toisistaan riippumattomien arvioijien mukaan selvää heikkenemistä Ukrainan ihmisoikeustilanteessa. Ennen Janukovytšin valtaannousua Ukrainan tiedotusvälineet olivat alueen vapaimpia ja kansalaisyhteiskunta elävimpiä; sen jälkeen sekä poliisiväkivalta että rasismi lisääntyivät maassa, epäilemättä uusien valtaapitävien mielen mukaisesti.

Janukovytšia vastustamaan noussut liike oli reaktiota juuri ukrainalaisessa yhteiskunnassa voimistuneisiin "fasistisiin" piirteisiin, siis ihmisoikeustilanteen heikkenemiseen, ilmaisunvapauden rapautumiseen ja rasismin pahenemiseen. Siksi Maidan-liikkeen leimaaminen fasismiksi on täysin asiatonta.

On totta, että Ukrainan ihmisoikeustilanne on pysynyt verrattain puutteellisena, mutta herää kysymys, missä määrin sellaiset ongelmat ovat seurausta Itä-Ukrainan sodasta. Käynnissä olevilla aseellisilla konflikteilla on taipumusta heikentää ihmisoikeustilannetta ja syventää katkeruutta eri ryhmien välillä.

2) Venäjä taistelee fasismia vastaan - se, että Venäjä tukee Itä-Ukrainaa, on itsessään todistus siitä, että vastapuolella on fasisteja.

Tämäkään ei tietysti pidä paikkaansa. Minulle on jo vuosia ollut selvää, että Venäjä tukee äärioikeistoa ja fasisteja niin Suomessa kuin muissakin maissa, ja viime aikoina sen ovat huomanneet myös kansainväliset tiedotusvälineet. Itse asiassa "fasisti" on Venäjällä käytännössä lähinnä haukkumasana "ulkomaalaiselle" - venäläinen ei sikäläisen määritelmän mukaan koskaan voi olla fasisti. 

"Antifasistinen" Venäjä tekee jatkuvasti yhteistyötä sellaisten eurooppalaisten puolueiden ja ryhmien kanssa, jotka mm. ihannoivat Hitleriä ja lietsovat vihaa maahanmuuttajia, juutalaisia ja muita vähemmistöryhmiä vastaan. 

On tuiki mahdollista, että Ukrainan yhteiskunnassa on fasistisia tendenssejä, mutta näinä ankeina aikoina niitä on kaikissa eurooppalaisissa maissa, ja selvästi äärioikeistolaisilla ryhmittymillä on Ukrainassa paljon vähemmän vaaleilla mitattua kannatusta kuin monissa Länsi-Euroopan valtioissa. Tästä ukrainalaiset olivat viime vaaliensa yhteydessä aiheestakin kansallisesti ylpeitä. Minäkin olisin, jos olisin ukrainalainen.

3) Krim ei kuulu Ukrainalle, koska Neuvostoliiton ukrainalainen diktaattori Hruštšov omavaltaisesti "lahjoitti" sen Ukrainalle. 

Tämä on niin virheellinen väite, että se täytyy korjata kohta kohdalta.

Ensinnäkin Nikita Hruštšov ei ollut ukrainalainen. Hän syntyi Kalinovkassa Kurskin läänissä Venäjän puolella rajaa, eikä ole erityisiä syitä pitää häntä etnisenä ukrainalaisena. Hänen nimensäkään ei ole tyypillisesti ukrainalainen (tuollaiset -ev- ja -ov-loppuiset omistusadjektiivinimet ovat venäläisiä, ukrainalaiset nimet taas ovat sellaisia -ko-, -uk- tai -nyk-loppuisia, tai sitten ammattinimikkeitä taikka eläinten nimiä - kuten Koval, seppä, tai Vovk, susi).

Toiseksi hän ei "lahjoittanut Krimiä Ukrainalle", vaan siirsi Krimin Ukrainan haltuun infrastruktuurisyistä, esimerkiksi sähköverkkoyhteyksien hoitamisen takia.

Väite Krimistä lahjana Ukrainalle on sitä vanhaa neuvostopropagandaa, joka käytti hyväkseen tekosyyn kuin tekosyyn julistaa neuvostojärjestelmän ja kommunismin kaikkinaista reiluutta ja hienoutta ja erinomaisuutta.

4) Ukraina ei ole mikään oikea valtio.

Mikä sitten lasketaan "oikeaksi valtioksi"? Ukraina oli vuosisatoja Puola-Liettuan ja tsaari-Venäjän välistä rajamaata, ja aika ajoin se pystyi saavuttamaan jonkinlaisen itsenäisyyden kasakkavaltiona. Kyllä Ukraina on sijainnut tuossa kohtaa maailmaa jo pitkään ja ollut oma kulttuurinen alueensa, joka joutui Venäjän kiistattomaan valtaan vasta 1700-luvulla. 

5) Ukraina on venäjän murre, ei oikea kieli.

Kielen ja murteen ero on kielitieteessä ja sosiolingvistiikassa aina kissanhännänvedon aihe, ja slaavilaiset kielet ovat kaikki niin lähellä toisiaan, että rajanveto on vaikeaa. Mutta mietitäänpä, millä kriteereillä ukrainaa voisi kutsua venäjän murteeksi.

Sinänsähän kaikki slaavilaiset kielet ovat niin lähellä toisiaan, että jopa serbokroatia tuntuu osittain ymmärrettävältä venäjän pohjalta. Esimerkiksi sveitsinsaksan ja Pohjois-Saksan maaseudulla puhutun alasaksan erot ovat varmasti suurempia kuin venäjän ja ukrainan, mutta niinpä vain molempien murteiden puhujat käyttävät saksaa kirjakielenään, vaikka Sveitsin ja Pohjois-Saksan kirjoitettukin saksa eroavat toisistaan merkittävästi. Toisaalta vaikkapa slovenian kirjakieli on suurelta osin keinotekoinen komitealuomus, ja pienessä Sloveniassa on niin suuret murre-erot, että vielä nytkin olisi luontevaa väsätä joka maakunnalle oma kirjakieli, ellei useampia.

Minulla olisi tällainen ehdotus. Ukrainassa, kuten valkovenäjässä, on käytössä sanoja, jotka ovat venäjän sanakirjojen mukaan vanhentuneita, tai ainakin ukrainalaisessa/valkovenäläisessä merkityksessään vanhentuneita. Esimerkiksi kirjapainoala on ukrainaksi drukarstvo - tämä sana on tietysti saksalaisperäinen (Druck) ja puolaakin osaavalle hyvin ymmärrettävä. Venäjässä se kuitenkin on vanhentunut, siellä käytetään sellaisia sanoja kuin tipografija ja poligrafija.

Jos venäjän kirjakieli sallisi sen verran sisäistä vaihtelua, että "ukrainanvenäjäksi" voitaisiin kirjoittaa esimerkiksi drukarstvo ja käyttää sitä normaalina kirjakielen sanana - jos siis venäjä olisi ns. monikeskuksinen kirjakieli (samalla tavalla kuin englanti tai saksa) - mutta kielioppi olisi kaikkialla jota kuinkin sama, olisin valmis hyväksymään, että ukraina on venäjän murre. Mutta koska näin ei ole, venäjä on eri kieli - siis eri standardikieli.

Näinhän ei välttämättä olisi ollut pakko käydä. Ukrainalainen Nikolai Gogol' (tai jos niin haluatte, Mykola Hohol') käytti tuotannossaan paljon ukrainan sanoja ja juurrutti niitä venäjän kirjakieleen, ja hyvin arvostettava ja arvostettu historioitsija Nikolai Kostomarov sekoitti omassa kaunokirjallisessa tuotannossaan venäjää ja ukrainaa. Venäjästä ei kuitenkaan tullut ukrainan ja valkovenäjän suhteen inklusiivisempaa, vaan nämä jäivät erillisiksi kieliksi pääsemättä vaikuttamaan venäjän kirjakielen kehitykseen.


6) Venäjänkielisiä sorretaan Ukrainassa.

Itse asiassa tämä kauhisteltu "venäjänkielisten sorto" tarkoittaa käytännössä, että heidänkin
lapsensa joutuvat koulussa lukemaan ukrainaa ja ilmeisesti myös tutustumaan ukrainankielisen kirjallisuuden merkkiteoksiin, mitä näitä nyt on Taras Ševtšenkoa sun muuta Kotljarevskia. Käytännössä venäjän kieli on Ukrainassa edelleen paljon käytetty kieli, suuri osa sanomalehdistä ja muusta mediasta on venäjänkielistä, ja ukrainankielinen julkaisutoiminta on pitkälti riippuvainen tukiaisista.

Sekä Ukrainassa että Valko-Venäjällä paikallinen kieli on vuosikymmenten sorron (oikean sorron) ja nöyryytysten jälkeen niin heikossa asemassa, että ankarimmatkin kielilait merkitsisivät vain paikallisen kielen nostamista lähes venäjän kielen tasolle. Venäjänkielinen kulttuuriteollisuus on nimittäin melkein yhtä massiivinen kuin englanninkielinen, ja sillä on haaraosastonsa kaikissa entisen Neuvostoliiton maissa. Venäjänkielisen kirjallisuuden klassikoitakin saa ostaa puupennillä mistä vain entisestä neuvostotasavallasta.

7) Venäjän läsnäolosta Ukrainassa ei ole todisteita.

Itä-Ukrainaan tunkeutuneet "vapaaehtoisjoukot" puhuivat venäjää sisävenäläisellä, ei ukrainalaisvaikutteisella korostuksella. Itä-Ukrainan venäläismielisten sotajoukkojen johtaja Igor' "Strelkov"-Girkin on moskovalaissyntyinen, ja hän on taistellut milloin "vapaaehtoisena", milloin maksettuna konsulttiupseerina monissa konflikteissa Venäjän tai venäläismielisen osapuolen puolella. Vaikka Ukrainaan tunkeutuneet joukot eivät olisi muodollisesti venäläisiä sotilaita eivätkä Venäjän armeijan palkkalistoilla, niiden raskas aseistus on venäläisperäistä ja taistelijat itse Girkinin tyyppisiä venäläistaustaisia, poliittisesti fasistiseen venäläisnationalismiin kallistuvia konfliktiveteraaneja. 

Itä-Ukrainan venäjänkielinen ja venäläismielinen väestö on ehkä ollut tyytymätön oloonsa Ukrainan alaisuudessa, mutta tosiasia on, että Itä-Ukrainan "vapautusarmeija" on paikalle rahdattua epämääräistä palkkasoturiainesta Venäjältä, eikä sen toimintaa voi pitää minkäänlaisena kansan tahdon autenttisena ilmauksena. 

Även de lögner som sprids av rysksinnade webbprovokatörer bör tas upp. Här har vi en liknande lista som den föregående.

1) Den nuvarande ukrainska regeringen är en fascistisk junta. 

Lögn. Den nuvarande ukrainska regeringen är ett resultat av fria demokratiska val och kan inte kallas "fascistisk" i någon förnuftig bemärkelse. Det är möjligt att den ukrainska regeringen kan utsättas för skarp kritik för ett eller annat odemokratiskt snedsteg, men hittills föreligger det inga skäl att förmoda, att regeringen systematiskt kränkt mänskliga rättigheter på ett sätt som kunde karaktäriseras som "fascism". 

Många sinsemellan oberoende observatörer har konstaterat att Janukovytjregeringen, som alltså störtades i Majdanrevolutionen, tydligt försvagade de mänskliga rättigheterna i Ukraina. Före Janukovytjs makttillträde var både medierna de friaste och det medborgerliga samhället det livligaste i regionen; därefter ökade både polisvåld och rasism i landet, vilket uppenbarligen var vad den då nya regimen ville.

Den rörelse som reste sig mot Janukovytj utgjorde en reaktion mot "fascistiska" drag som ökat i det ukrainska samhället, dvs minskande respekt för mänskliga rättigheter och uttrycksfrihet samt den allt värre rasismen. Sålunda är det helt osakligt att utmåla Majdanrörelsen som fascism.

Det är sant att människorättssituationen i Ukraina fortfarande är bristfällig, men det är skäl att fråga, om inte detta för det mesta beror på kriget i östra Ukraina. Pågående väpnade konflikter brukar innebära försämringar i rättigheterna och värre bitterhet mellan olika samhällsgrupper.

2) Ryssland bekämpar fascismen - att Ryssland stöder östra Ukraina innebär i och för sig att motståndarna är fascister.

Det här stämmer givetvis inte heller. För mig har det varit klart sedan flera år tillbaka att Ryssland stöder extremhögern och fascistiska grupper i Finland och i andra länder, och på sistone har även internationella massmedier lagt märke till det här. I själva verket är "fascist" i Ryssland bara ett skymford för "utlänning" - enligt den därborta gängse definitionen kan ryssar aldrig vara fascister. 

Det "antifascistiska" Ryssland samarbetar hela tiden med europeiska partier och politiska grupperingar som bl a idealiserar Hitler och hetsar mot invandrare, judar och övriga minoriteter. 

Det kan inte uteslutas att det finns oroväckande fascistiska tendenser i det ukrainska samhället, men i dessa sorgliga tider finns det sådana i alla europeiska länder, och entydigt högerextrema grupperingar har i Ukraina mycket mindre väljarunderstöd än i många västeuropeiska länder. Det var något ukrainare kände sig nationellt stolta över under sina senaste val. Det var alldeles berättigat och vore jag ukrainare skulle jag ha uttryckt likadana känslor.

3) Krim hör inte till Ukraina, eftersom Sovjetunionens ukrainske diktator Chrusjtjov egenväldigt gav halvön till Ukraina som present. 

Det här är faktiskt två påståenden i ett, bägge fel.

För det första var Nikita Chrusjtjov inte ukrainsk till börd. Han var född i Kalinovska i Kurskdistriktet på den ryska sidan om gränsen, och det föreligger inga särskilda skäl att förmoda att han var ukrainare. Hans efternamn är typiskt rysk (ett possessivt adjektiv som slutar på -ev eller -ov - ukrainska namn slutar typiskt på -ko, -uk eller -nyk, eller så är det yrkesbeteckningar som Koval, smed, eller Vovk, varg).

För det andra var Krim ingen "present", utan överfördes till Ukraina av praktiska infrastrukturskäl, bl a elnätsförvaltning.

Amsagan om Krim som en present till Ukraina är bara gammal sovjetpropaganda av den sorten som utnyttjade vilket som helst svepskäl för att förkunna sovjetsystemets och kommunismens oöverträffliga rättvisa.

4) Ukraina är ingen riktig stat.

Vad är då en "riktig stat"? Ukraina var i århundraden ett gränsland mellan Polen-Litauen och Tsarryssland, och i vissa historiska skeden kunde det uppnå de facto självständighet som kosackstat. Ukraina har befunnit sig precis på samma ställe redan länge och utgjort en egen kulturell region, som omhändertogs av Tsarryssland först på 1700-talet. 

5) Ukrainskan är en rysk dialekt, inte något riktigt språk.

Skillnade på språk och dialekt är en omtvistad fråga i språkvetenskap och sociolingvistik, och slaviska språk liknar varandra så mycket att det är svårt att dra entydiga förståelighetsgränser mellan dem. Men låt oss reflektera över hur ukrainskan och ryskan skiljer sig och hurdana skäl det finns för att kalla dem olika språk eller dialekter av samma språk.

I och för sig är alla slaviska språk så nära varandra att t o m serbokroatiska låter nästan förståeligt för den som behärskar ryska. Med all säkerhet skiljer sig plattyskan i Nordtyskland och de schweizertyska dialekterna mycket mera från varandra än ryskan och ukrainskan, men ändå är det ungefär samma tyska som skrivs och läses både i Schweiz och vid Nordsjökusten. Å andra sidan är det slovenska skriftspråket för det mesta en konstgjord kommittéskapelse, och i lilla Slovenien är dialektskillnaderna fortfarande så stora, att det skulle kännas naturligt att utarbeta eget skriftspråk (eller flera) för varje län och landskap i landet.

Jag skulle föreslå följande kriterier. I Ukraina, som i Vitryssland, används många ord och uttryck som enligt ryska standardordböcker är föråldrade, åtminstone i den betydelse de har i dessa språk. Boktryck eller tryckerinäring heter på ukrainska drukarstvo, vilket låter förståeligt för de polsktalande och härstammar från tyskans Druck. I ryskan är ordet dock ålderdomligt, och det är mera naturligt att tala om poligrafija eller tipografija.

Skulle det ryska skriftspråket tillåta så mycket variation att man på "ukrainaryska" t ex kunde skriva drukarstvo och använda detta som ett normalt skriftspråkligt ord - om alltså ryskan vore ett såkallat polycentriskt skriftspråk (som t ex engelskan och tyskan) - medan grammatiken vore ungefär densamma överallt, skulle jag acceptera påståendet att ukrainskan bara är en rysk dialekt. Men i dagens situation är ukrainskan och ryskan olika språk - olika standardspråk.

Det var ingalunda oundvikligt att det gick så här. Ukrainaren Nikolaj Gogol' (eller, om ni så vill, Mykola Hohol') blandade ofta in ukrainska ord i sin ryska så att de slog rot i ryskt skriftspråk. Den mycket respektingivande historikern Nikolaj Kostomarov använde likaså en blandning av ryska och ukrainska i sina mera skönlitterära alster. Ryskan blev dock inte mera inklusiv gentemot ukrainskan och vitryskan, utan dessa förblev separata skriftspråk som inte nämnvärt påverkade ryska skriftspråkets utveckling.


6) Ryskspråkiga förtrycks i Ukraina.

I själva verket innebär detta förtryck att även deras barn måste lära sig ukrainska i skolan och tydligen även läsa ukrainska klassiker typ Taras Sjevtjenko eller Kotljarevs'kyi i skolan. I praktiken är ryskan dock fortfarande ett språk som talas vitt och brett i Ukraina, största delen av tidningarna och massmedierna överhuvudtaget är på ryska och en stor del av utgivningen på ukrainska är beroende av statligt understöd.

Både i Ukraina och i Vitryssland har det lokala språket efter årtionden av genuint förtryck en så underordnad ställning, att de strängaste språklagar man kan föreställa sig bara skulle innebära att det lokala språket skulle få nästan lika hög status som ryskan. Den ryskspråkiga kulturindustrin är nämligen nästan lika mäktig som den engelskspråkiga och den har sina filialer i alla före detta sovjetrepubliker - ryska litteraturklassiker kan man köpa för en struntsumma i alla exsovjetiska länder.

7) Det finns inga bevis för Rysslands militära närvaro i Ukraina.

De såkallade "frivilliga" som gjort intrång i östra Ukraina talade inte ryska med ukrainsk accent, utan lät som moskvabor. Igor' "Strelkov"-Girkin, känd som ledare för rysksinnade trupper i östra Ukraina, är född i Moskva, och han har deltagit som "frivillig" eller som betald rådgivarofficerare i många konflikter på den ryska eller rysslandvänliga sidan. Det må hända att invasionstrupperna i Ukraina formellt sett inte är ryska soldater eller att de inte får betalt direkt från ryska armén, är deras tunga vapen rysktillverkade, och "partisanerna" själva är män av samma snitt som Girkin: konfliktveteraner av rysk bakgrund som har en uppenbar dragning till fascistisk rysk nationalism. 


Den rysktalande och rysksinnade befolkningen i Östra Ukraina må ha varit missnöjd med sitt liv under ukrainsk överhet, men faktum kvarstår att den s k "befrielsearmén" är en brokig samling legosoldater från Ryssland, och dess aktiviteter kan inte på något sätt framställas som ett uttryck för autentisk folkvilja. 

Päivän uutisten johdosta

Päivän uutisten johdosta tässä uusintana juttu heinäkuulta 2014. Saatte ihan itse päättää, mikä tässä on nyt taas niin ajankohtaista. (Svensk översättning föreligger tyvärr inte, det här är en gammal artikel från min enspråkiga period. Vi ska se om jag orkar utarbeta en svensk version vad det lider.)

Joskus vuoden 2002 aikoihin ymmärsin, että Suomen äärioikeisto on jonkinlaisissa yhteistyökytkyissä Venäjään. Tämä tuli minulle selväksi, kun eräs hurrivihaaja (silloin ne eivät vielä olleet ”maahanmuuttokriitikoita”, mutta aivan samasta sakista on kyse) intti minulle Usenet-keskustelussa, että ”Venäjä ei koskaan ole hyökännyt Suomeen”.

Ennen vanhaan, kun äärioikeiston ajattelua oikeasti ohjasi perinteinen isänmaallisuus, heikäläiset eivät ikinä olisi sanoneet mitään tämän näköistäkään. Kaikille oli selvää, että Venäjä edusti käytännössä samaa valtiollista jatkumoa kuin Neuvostoliitto: sama firma, vähän eri johto. Mutta 2000-luvun alussa äärioikeistolta alkoi kuulua tällaisia selvästi Venäjän nationalismitaholta lainattuja ajatuskulkuja. (Itse asiassa tämä tapahtui samoihin aikoihin kun Putin nousi Venäjää johtamaan ja julisti tekevänsä siitä taas vahvan valtion – sattumaako?)

Venäläisten kansallismielisten mielestähän Neuvostoliitto oli epäkansallinen eksytyksen ajanjakso, ja kommunismiaatteen taas juutalaiset olivat tuoneet Venäjälle pahasta lännestä. Venäläisen nationalistin mielestä kaikki on juutalaisten ja pahan lännen syytä. Venäläinen oikeauskoinen kristitty sitä vastoin ei koskaan voi tehdä mitään pahaa.

Venäläisen kansallismielisen tulkinnan mukaan se valtio, joka hyökkäsi Suomeen syksyllä 1939, ei ollut Venäjä, vaan Neuvostoliitto, ja Neuvostoliitto oli täysin eri asia kuin Venäjä. Tosin venäläisen kansallismielisen mielestä Suomen itsenäisyys on osa samaa eksytystä kuin kommunismi. Oikean kommunismista vapaan ja ortodoksisen Venäjän uudelleensyntymiseen kuuluu nationalistisen venäläisen maailmankuvan mukaan se, että alusmaat palaavat takaisin Moskovan huomaan. Jos asiat olisivat olleet mallillaan hänen mieltänsä myöten, Suomi ei olisi koskaan Venäjästä eronnutkaan.

Vuosien myötä on käynyt yhä ilmeisemmäksi, että olen ollut oikeassa koko ajan. On huvittavaa, miten maahanmuuttokriitikot – nuo sieluttomat, tusinavalmisteiset ja valmisohjelmoidut tappajarobotit ilman erillistä inhimillistä identiteettiä – vielä nytkin jaksavat jankata minulle siitä, kuinka tämä käsitykseni muka on jotenkin vainoharhainen. Kuitenkin laatulehdistä – siis jollain muulla kielellä kuin suomeksi toimitetuista – on jo pitkään voinut lukea juttuja siitä, kuinka Euroopan äärioikeisto kokoustaa siellä ja täällä ja tuolla yhdessä Putinin käskyläisten kanssa. Amerikkalaisetkin ulkopoliittiset kommentaattorit pitävät jo itsestäänselvyytenä sitä, että Putinin hallitus käyttää hyväkseen äärioikeistoa Euroopan horjuttamiseen.

Jopa suomenkielisissä viestimissä on ollut minusta riippumattomien kirjoittajien juttuja, joissa on korostettu Venäjän lähentymistä perussuomalaisiin. Venäjän vallanpitäjät, siis Putin ja hänen juoksilaansa, näkevät Soinin luonnollisena liittolaisenaan. Tästä on jo jokin aika sitten kertonut ”Venäjän verkossa – Suomi Venäjän mediassa” -blogi.

Kun sanon että äärioikeisto on nykyään Venäjän juoksupoika, en todellakaan ole yksin, ja monet minua paljon fiksummatkin ihmiset ovat samalla kannalla.

Persut itse asiassa vähän horjuivat tässä hiljattain venäläismielisyydestään, koska Ukrainan konflikti yllätti heidät housut kintuissa. Muutama reipastui jopa liputtamaan Nato-jäsenyyden puolesta. Talouspakotteiden myötä venäläismielisyys on kuitenkin vahvistunut taas – esimerkiksi Tom Packalén osoitti sen malesialaisen matkustajakoneen alasampumistapauksen tiimoilta olevansa täysin venäläisen propagandan ohjailtavissa. Suhde Venäjään ja pakotteisiin nousee luultavasti vaaliteemaksi, jolloin persut vetävät enemmän tai vähemmän avointa putinistista linjaa. Tätä kirjoittaessani myös Teuvo Hakkarainen on julistanut, että Suomen ei pidä sanktioasioissa mennä Brysselin talutusnuorassa. Mutta hänen puolueensa mielestähän meidän on niin paljon parempi mennä venäläisen saattovartion kettingeissä jalkapatikassa Siperiaan.

Sen varsinaisen äärioikeiston piirissä on toki kahdenlaista ilmaa Venäjän ja Ukrainan konfliktin suhteen. Koska Venäjä pyrkii leimaamaan Ukrainan fasistivaltioksi ja monet naiivit vasemmistolaisetkin menevät tähän Putinin propagandahuijaukseen mukaan, eräät yksittäiset äärioikeiston toimijat ovat intoutuneet Ukrainasta. Heillähän on se tietty lukkarinrakkautensa sitä osapuolta kohtaan, jota fasisteiksi haukutaan, eiväthän he muuten äärioikeistolaisia olisikaan. Sitä paitsi ukrainalaisten leimaaminen fasisteiksi on oikeasti epäoikeudenmukaista. Toisin sanoen Ukrainan tapaus sopisi kuin nakutettu todistamaan sen monta kertaa kuullun äärioikeistolaisen väitteen, että kukaan oikeasti ei ole fasisti ja että fasisteiksi haukutut vain puolustavat kotiliettään ja kontuaan säälimätöntä vihollista vastaan.

Äärioikeisto on kuitenkin mielenlaadultaan lähtökohtaisesti sitä porukkaa joka asettuu heikompaansa hakkaavan raakalaisen puolelle, eli tässä tapauksessa Venäjän. Sitä paitsi Ukraina haluaa orientoitua länteen ja EU:hun. Äärioikeistoa houkuttaa paljon enemmän homoja ja neekereitä vihaava Venäjä ja sen lupaama maailmanlaajuinen käänne epäliberaaliin ja kansalaisoikeuksia polkevaan suuntaan.

Tämän takia äärioikeistomme keskuudessa on jo vuosia ollut täysin sallittua ja suotavaa milloin vaatia Venäjää miehittämään Suomi ja surmaamaan maahanmuuttajat ja suomenruotsalaiset, milloin korostaa, että ”kansallismielisten” tulisi ”kunnioittaa” aatetovereitaan Venäjällä. Tämän todisteeksi olen esittänyt yllin kyllin Homma-sitaatteja aikaisemmissa kirjoituksissani.

On siis lähdettävä siitä, että äärioikeisto toimii aktiivisesti Venäjän valloitusjoukkojen tukena sitten kun Suomen nujertaminen tulee ajankohtaiseksi. Kuten Ukrainassa, myös Suomessa Venäjä turvaa oikean armeijan sijasta etupäässä erilaisiin korkeintaan puoli- ja hyvä jos neljännessotilaallisiin rupusakkeihin.

Ukrainassa Venäjä saattoi maahantuoda oman rupusakkinsa. Siellä tunnetusti venäjä on käytännössä vahvempi kieli (maan länsiosia lukuun ottamatta), ja venäjää puhuva venäläinen mies menee täydestä ukrainalaisen kapinallisen oppositioryhmän edustajana. Jos menee – Ukrainassakin strelkovit ja muut jäivät jo varhaisessa vaiheessa kiinni liian moskovalaisella murteella puhumisesta. Humanitaariseen invaasioon Ukrainan ”fasismia” vastaan ei siksi taida uskoa enää kukaan, mitä nyt joukko niin kutsuttujen vaihtoehtoisten tiedotusvälineiden seuraajia. (Välikevennys: Miksi niitä sanotaan vaihtoehtoisiksi tiedotusvälineiksi? - Koska ne tarjoavat vaihtoehtoja tiedolle. HEH HEH EHEHEH.)

Suomessa sitä vastoin venäjä on pieni vähemmistö- ja maahanmuuttajakieli. Maahantuotu joukkio venäjää puhuvia puolisotilaallisia taistelijoita, kasakoita ja muita rikollisia ei kelpaa. Venäjän oma suomen- ja karjalankielinen vähemmistö taas lienee jo suurimmaksi osaksi muuttanut Suomeen. Venäjältä siis tuskin löytyy riittävän suurta joukkoa suomea puhuvia, mutta Venäjälle nationalistisesti uskollisia asekoulutettuja miehiä. Jotta Venäjän invaasio näyttäisi legitiimiltä, humanitaariselta avulta (nykyään ei enää ole muodissa kutsua sitä veljelliseksi avuksi), tältä puolen rajaa pitää siis löytää avuliaita yhteistoimintamiehiä tekemään Venäjän työt.

Ensimmäiseksi pitää tietysti hoitaa tiedustelu. Kuten edellä totesin, Venäjä ei tietenkään tule Suomeen armeijallaan, ennen kuin pohjustustyö on tehty. Kahdeksan-yhdeksänkymmenluvun vaihteessa lehdistössämme reviteltiin aika lailla sillä, kuinka tarkat listat Neuvostoliitto oli aikoinaan tehnyt Siperiaan vietävistä valtio- ja paikallistason merkkimiehistä Suomen miehityksen varalta 1940-luvulla. Silmäänpistävää oli, että hyvinkin kevyen luokan miehiä siellä oli, alkaen minun maalaisliittolaisesta paikallispoliitikkoisoisästäni.

Tiedämme, että äärioikeiston avoimimmin fasistinen osa on jo laatinut ”rotupettureiden” tappolistoja. Tarkoitan siis sitä nuorten sällien porukkaa, joka murhan kiilto silmissä hyökkäilee kirjojen julkistustilaisuuksiin. Minäkin olen päässyt näiden sällien laatimaan laittomaan ”rotupetturien” henkilörekisteriin, vaikken tämän tärkeämpi tyyppi olekaan. Listan laatija on leikisti poliisin henkilörekisteririkoksesta etsintäkuuluttama (olen saanut poliisilaitokselta ilmoituksen, että olen asianomistaja), mutta koska poliisi on yleisesti ottaen äärioikeiston puolella tavallisia kunnon kansalaisia vastaan, häntä ei ole vaivauduttu ottamaan kiinni vaikka näköhavaintoja riittääkin.

Nythän on niin että noihin tapettavien rulliin joutuvat ihan tavalliset ihmiset jotka ovat julkisesti osoittaneet kannattavansa yleisiä oikeusvaltioarvoja, esimerkiksi sellaisia kauhean kommunistisia ajatuksia kuin että ihmiset läskinsä väristä riippumatta olisivat yksilöitä ja yhdenvertaisia lain edessä. Hommalta muistamme sen tapauksen, jossa pari naiivin, kiltin ja hyvinkasvatetun kuuden laudaturin ylioppilaan oloista abityttöä kirjoitti ”ollaan kaikki kilttejä toisillemme” -tyyppisen yleisönosastokirjeen – ja hompanssit alkoivat välittömästi ottaa selvää siitä, missä tytöt asuivat, mitä koulua he kävivät ym. (Tapaus on raportoitu vanhalla Hommawatchilla – luonnollisesti se on jo sensuroitu pois Hommalta.)

Hommalaiset ja muut äärioikeistolaiset ovat siis erinomainen vapaaehtoisten vakoojien verkosto, joka laatii mielellään laittomia henkilörekistereitä. Heidän tappolistoilleen päätyy ihan vain jos uskaltaa julkisesti puolustaa voimassaolevaan lainsäädäntöön kirjattuja asioita ja arvoja – enhän minäkään mikään erityisen tärkeä tyyppi tai vaikuttaja ole.

Me ”Vankileirien saariston” lukeneet tiedämme, että Neuvostoliiton salainen palvelu saattoi esimerkiksi pidättää sen, joka jonkin paikallisneuvoston tai komitean kokouksessa ensimmäisenä lakkaa taputtamasta Stalinille. Vastaavalla tavalla homma- ja äärioikeistokompleksin vapaaehtoiset kyylät kaivavat tietoja esille hyvinkin vähäpätöisellä tavalla massasta erottuvista ihmisistä.

Kun Venäjän miehitys tai sen pohjustustoimenpiteet alkavat, äärioikeiston keräämä tiedustelutieto ja laittomat henkilörekisterit tulevat erinomaiseen tarpeeseen Venäjän erikoisjoukoille ja asiamiehille. Oleellinen osa Suomen haltuunottoa on kansalaisyhteiskunnan lamauttaminen surmaamalla, vangitsemalla tai lahjomalla mahdollisimman suuri osa aktiivisista kansalaisista. Kun kaikki vähänkin ylemmäksi pistävät päät on valmiiksi katkottu, jäljelle jäänyt tasapäistettyjen rivi pysyy paremmin hiljaa.

Tässä kohdassa kommenttiosasto tietenkin alkaa taas vihjailla jotain vainoharhasta. No, tosiasia on, että ennen Hommaa äärioikeistolla oli Kansallismielinen keskustelusivusto -niminen nettilauta, jonka äänekkäimpänä ja julmimpana rasismin julistajana esiintyi ymmärrettävää ja kohtuullisen hyvää, mutta havaittavan virheellistä suomea kirjoitellut, ilmeisesti venäläinen mies, joka käytti nimimerkkinään vain nimikirjaimiaan. Siinä vaiheessa kun Jussi Halla-aho ensimmäisen kerran oli vaaliehdokkaana, kannattajalistalla oli venäläisniminen mies, jonka nimikirjaimet täsmäsivät tuohon nimimerkkiin.

Missään tapauksessa en väitä, että kyseinen mies itse olisi ollut jonkinlainen vakooja tai kansainvälinen juonittelija. Sitä vastoin väitän tuon tapauksen todistavan käytännössä, että äärioikeistolaisiin ja ”kansallismielisiin” (hah!) piireihin voi soluttautua olematta mikään kovin uskottava kansallismielinen suomalainen. Riittää kun silmät raivosta punaisina julistat vihaa tummaihoisia ”etelän hetelmiä” kohtaan, kuten kyseinen herra teki – vaikka sitten vähän vajaalla suomella. Heti pääset porukkaan arvostetuksi jäseneksi, ja harrastelijavakoojien keräämät osoitetiedot ja valokuvat ovat sinun.

Tämä johtuu siitä, että maahanmuuttokriitikkoporukkaa liikuttavista voimista tärkein ei ole isänmaallisuus missään mielekkäässä merkityksessä, vaan paljas sadistinen murhanhimo. Huonostikin suomea haastava mies on tervetullut maahanmuuttokriitikoiden joukkoon, jos osoittaa olevansa väkivaltaista miehisyyttä palvova, murha- ja silpomishaaveissa kuolaten piehtaroiva raakalainen – tästähän on tunnetumpiakin esimerkkejä kuin tuo mainitsemani venäläinen. Sellaiselle kaverille ojennetaan myös kaksin käsin kaikki maahanmuuttokriitikoiden vihamiehistä tai sellaiseksi leimatuista kerätty tiedustelutieto.

Kun maahanmuuttokriitikot harrastavat amatöörivakoilua ja nuuskivat ihmisten yksityisasioita, tämä voi vaikuttaa pelkältä aikuistumatta jääneiden isojen poikien James Bond -leikeiltä. Kannattaa kuitenkin muistaa, että tämä tiedustelutieto on kaikkien niiden käytettävissä, jotka pystyvät esittäytymään maahanmuuttokriitikoille ”vihervasemmistolaisuuden” (= länsimaisen liberalismin ja lainkuuliaisuuden) vastustajina – siis ennen kaikkea Venäjän tiedustelupalvelun.

Puhutaanpa sitten Venäjän käytännön yhteistoimintamiehistä – niistä, jotka huolehtivat murhista. Tässä kohtaa täytyy kaivaa esille sellainen kirja, jonka maahanmuuttokriitikotkin varmasti ovat lukeneet, nimittäin George Robert Elfordin kommunisminvastainen ja natseja puhtaaksipesevä kulttiklassikko Paholaisarmeija. Tässä teoksessa on kiinnostavaa se, mitä se kertoo vietnamilaisten kommunistisissien taistelumenetelmistä. Asia on näetsen sillä mallilla, että tässäkin asiassa maahanmuuttokriitikoilla on tuiki paljon yhteistä neuvostoliittolaisten kommunistien kanssa, vietnamilaisista puhumattakaan.

Eräs oleellinen juttu, jonka kyseisestä uuvuttavan antikommunistisesta taideluomasta saattoi lukea, oli nimittäin se, että kommunistisissit saivat yksinkertaisella rasistisella, valkonaamavastaisella propagandalla (”valkoiset tulevat ja raiskaavat naisenne”) houkuteltua puolelleen modernin yhteiskunnan ja talouden ulkopuolella eläviä peniskotelo- ja puhallusputkiheimoja, joille sanat ”kommunismi” ja ”vallankumous” eivät tarkoittaneet – eivätkä voineet tarkoittaa – yhtään mitään mielekästä. Vietnamin kommunistien johtaja Ho Chi Minh – jonka nimeen täällä Suomessakin vasemmistoidealistit vannoivat – oli peniskotelomiesten mielestä ennen kaikkea suuri heimopäällikkö.

On tietysti loukkaavaa alkuperäiskansoja kohtaan rinnastaa heidät taparikollisiin, mutta rinnastanpa nyt luvallanne kuitenkin. Täällä Suomessa nimittäin huomattava osa katuväkivaltaa harjoittavista taparikollisista on ilmoittautunut samalla tavalla suuren heimopäällikkö Halla-ahon riveihin. Suuri heimopäällikkö Halla-aho on määritellyt viholliseksi kaikki maahanmuuttajat, koska he muka poikkeuksetta ja aina raiskaavat suomalaiset naiset, ja kaikki ”vihervasemmistolaiset” ”kommunistit” (joihin lasketaan kaikki äärioikeistoon kuulumattomat porvarit), koska he kuulemma maahantuovat maahanmuuttajia.

Ilman eri käskyä nämä katuroistot alkavat hyökkäillä Halla-ahon blogissaan määrittelemien ”vihollisten” kimppuun. Halla-aho ei tietenkään ole tästä juridisesti vastuussa, koska hän ei ole yksiselitteisesti kehottanut surmaamaan eikä pahoinpitelemään ketään. Eivätkä murhat ja pahoinpitelyt rekisteröidy fasistisina terroritekoina, koska impulsiivisten katurikollisten tiedetään käyvän ohikulkijoiden kimppuun täysin mielijohteesta ja huvikseen.

Varsinaiset ammattirikolliset ovat oma joukkonsa, mutta tällaiset katuroistot ovat jossain määrin reppanatyyppisiä. He ovat lyhytjänteisiä ja heidän rikoksensa ja väkivallantekonsa tähtäävät lyhytaikaiseen tyydytykseen (luultavasti heikompien hakkaamisesta ja rusikoinnista he saavat merkittävästi seksuaalistakin korvikenautintoa). Pohjimmiltaan he tietävät olevansa rikollisia, roskaväkeä ja rappiolla, ja itsetuntonsa pelastukseksi he joutuvat kehittelemään kaikenlaisia kuvitelmia siitä, kuinka he ovat sorrettuja ja päähän potkittuja. Kun he saavat tehdä väkivaltarikoksia ja murhia ”maahanmuuttokriittisen” aatteen levittämiseksi, heidän mitätön elämänsä saa lopultakin tarkoituksen.

Mitenkäköhän Venäjä asiaan liittyy? No ehkäpä siten, että Venäjä edustaa noille tyypeille heidän ihmisihanteensa huipentumaa. Se on väkivalta ja raakuus itsetarkoituksena. Eivät nämä häiskät mitään isänmaallisia ole, ainoastaan väkivaltaisia. Jos maassa olisi oikea ihmisiä hakkaava bolševikkien kommunistiliike puolisotilaallisine joukkoineen, nämä sällit liittyisivät siihen yhtenä miehenä. Vastaavasti heistä saadaan tottelevaisia hammasrattaita venäläisen miehitysvallan tappo- ja teurastuskoneeseen.

Kun joku maastopukuinen harmaaviiksinen Venäjän sotien raaistama kasakkaveteraani tulee jakelemaan näille pojille käskyjä, he katsovat miestä palvovin silmin. ”Ajatelkaa – se on tappanut ja raiskannut ja suolistanut tšetšeenejä – se on sankari!” Pelkkä tappaminen ja raakuus on tällaisten katuroistojen mielestä sankaruutta sinänsä, heidän kovan miehen ihanteensa mukaista. Kun Venäjällä on lähettää helvetin kova jätkä johtamaan ja ohjaamaan heitä, se riittää jo tekemään heistä Venäjän käskyläisiä.

Tämä ei todellakaan ole pelkkää minun teoriaani. Tätä tekstiä kirjoittaessani ilmeni, että James Hirvisaaren puoluetoveri Kyuu Eturautti (onpas isänmaallisia ja aitosuomalaisia etunimiä näillä pojilla) oli julkaissut blogikirjoituksen, jonka sisältö oli kohtuullisen antisemitistinen. Kun Israelin ystävänä profiloituneelta Hirvisaarelta joku tiukkasi Twitterissä, mitä mieltä hän on puolueensa varapuheenjohtajan kirjoituksesta. James vastasi suunnilleen arvostavansa puoluetoverinsa rohkeutta – hänen oma israelilaismielisyytensä ei vaikuttanut tähän kunnioitukseen.


Miksi? Koska Eturautti kirjoituksellaan edusti Hirvisaaren ihmisihannetta. Se, että uskalletaan julkisesti olla epähumaaneja rasisteja, on Hirvisaarelle samanlainen ”kovan jätkän” tunnusmerkki kuin muslimilasten surmaaminen noille katurikollisille. On aivan yhdentekevää, että epähumaanin säälimättömyyden kohteeksi tässä tapauksessa joutuivat juutalaiset. Epähumaani, mielenosoituksellinen säälimättömyys, itsetarkoituksellinen julmuus ja mielenosoituksellinen armottomuus – se ”kovajätkyys” – ovat osa Hirvisaaren kaltaisten luonteiden ihmisihannetta ja sellaisina heikäläisille tärkeämpiä ja perusluontoisempia arvoja kuin esimerkiksi Israelin oikeus olemassaoloon. Tappaja on maahanmuuttokriitikoiden maailmassa sankari siksi että uskaltaa tappaa. Maahanmuuttokriitikoiden katekismus ei sano ”Älä tapa”, se sanoo ”Tapa”. Ja kun Venäjä tulee ja tarjoaa tappajan hommia, heikäläiset pestautuvat riemuiten sen riveihin.