keskiviikko 21. toukokuuta 2014

Äärioikeisto ja persut Venäjän etuvartiona

(julkaistu alun perin Paljastetun blogissa 21.toukokuuta 2014)

Nyt kun olemme voineet seurata tiedotusvälineistä Venäjän hyökkäystä Ukrainaan, on syytä vakavasti pohtia, missä määrin persujen ja äärioikeiston nousua voidaan verrata Venäjän solutus- ja hivutusoperaatioihin, joilla Krim ja ilmeisesti kohta myös Itä-Ukraina on saatu alistettua Venäjän vallan alle.

Persut ja äärioikeisto ovat viime aikoina kovasti koettaneet kääntää kelkkaansa Venäjän suhteen. Venäjän mediassa persuja on jo avoimesti luonnehdittu strategiseksi liittolaiseksi Suomen politiikassa, koska puolueessa vihataan niin länsimaita, ruotsin kieltä kuin EU:takin, eikä Natokaan ole hyvässä huudossa. Ilmeisesti joku persuissa huomasi lopultakin, ettei tällainen maine ole sopusoinnussa puolueen muka-isänmaallisuuden kanssa. Halla-ahollekin tuli kiire selittää, kuinka hän oli aina ollut Naton kannalla (varmaankin myös silloin, kun hän kävi pahamaineisella Russia Today -propagandakanavalla Suomen mainetta mustaamassa?).

Seli seli. Todellisuudessa äärioikeiston ystävyys Venäjän kanssa on jo niin ilmeinen asia, että siitä kirjoitellaan aivan kaikkialla. Minä sain kuulla olevani vainoharhainen kirjoittaessani asiasta jo vuosia sitten, mutta katsokaapa kuka oli oikeassa. Äärioikeistolaisen nationalismin venäläismielisyys selvisi minulle jo vuonna 2002, kun eräs heikäläinen intti minulle netissä, että Venäjä ei koskaan ole hyökännyt Suomeen (!!!). Hulluksi haukuttiin, mutta katsokaapa nyt: olen ollut oikeassa koko ajan. Synkimmät ennustukseni ovat ylipäätään koko vuosikymmenen aikana aina osoittautuneet oikeiksi. Kun nauravan maahanmuuttokriitikon ampumat luodit surmaavat lapsesi, tiedät kyllä kuka osasi arvata sen etukäteen. Ja kun olet lukenut tämän jutun, tiedät myös mikä ilmansuunta on toimittanut aseet ja dum dum -luodit.

Persujen linjanvedoissa se tietty ulkomaalainen ketunhäntä näkyy yhä selvemmin. Juuri äsken, kun Viron presidentti oli käymässä Suomessa, Soini ja Halla-aho innostuivat lietsomaan epäluuloa ja katkeruutta – ei suinkaan muslimeja tai afrikkalaisia kohtaan, vaan virolaisia. Siis – juuri kun maan presidentti oli käymässä Suomessa. Sen me kyllä arvaamme, mistä ilmansuunnasta pojille on käynyt käsky mollata etelänaapuria; mutta on silmiinpistävää, että edes bäckmanilaisilla ei riitä röyhkeyttä moiseen käytökseen valtiovierailun aikana. Persuilla ja persujen natsisiivellä riittää. Mutta miksei riittäisi, kun myös Ranskan äärioikeiston Marine Le Pen vastikään avoimesti julisti haluavansa persuista yhteistyökumppania Venäjän myyräntyöhön eurooppalaisten vapautta vastaan.

Voisiko ukrainalaistyyppinen pala palalta etenevä valtaus tapahtua Suomessa? Onko sille käytännön edellytyksiä? Mietitään.

Itä-Suomen persut edustavat pitkälti kaupunkiensa järjestäytynyttä alamaailmaa. Sikäläisten liivijengien johtajia onkin valokuvattu kamuilemassa persukansanedustajien kanssa. Persujen poliittinen ote idän kunnista on viime kuntavaalien myötä kiristynyt, mutta tässä on kyse katutason tilanteen näkymisestä myös valtuustoissa. Poliisia ei villissä idässämme joko ole ollenkaan tai se on poliittisesti pitkälti samalla puolella kuin persut eli alamaailma, siis poliisi katsoo rasistisen ja äärioikeistolaisen väkivalta- ja muun rikollisuuden kasvua sormien läpi. Itä-Suomen tosiasiallinen esivalta pukeutuu jengiliiveihin.

Venäjän vallanotto Ukrainan reuna-alueilla on pitkälti perustunut yhteistyöhön paikallisen järjestäytyneen rikollisuuden kanssa. Esimerkiksi Krimin uusi johtaja Sergei Aksjonov (ei ilmeisestikään sukua ennustukselliseksi osoittautuneen Krimin saari -romaanin kirjoittajalle Vasili Aksjonoville?) on sitkeiden väitteiden mukaan kuulunut 1990-luvun alussa Simferopolissa verisen jengisodan käyneeseen ”Salem”-rikolliskoplaan, ja Putinilla on tunnetusti oma prätkäjenginsä. Myös Itä-Ukrainan miehityksessä hyödynnettiin sikäläisiä rikollisia.  Tietysti myös ns. kasakat, jotka ovat mielellään mukana siviiliväestöä terrorisoimassa ja teurastamassa Venäjän kurittaessa naapurimaita, ovat lähinnä rikollisjoukkion luonteinen toimija, vaikka kuorruttavatkin itsensä löpinällä perinteistä ja isänmaallisuudesta.

Meillä on jo rikollinen infrastruktuuri valmiina Itä-Suomen venäläistä haltuunottoa varten. Alueella asuu myös riittävästi venäläisiä toimimaan tekosyynä. Ei toki pidä ajatella, että kukaan Suomessa asuva venäläinen olisi pelkästään venäläisyyttään halukas toimimaan miehittäjän tai soluttautujan asiamiehenä. Sitten kun idästä tulee hyökkääjiä ottamaan osia maastamme haltuunsa, Suomessa asuvien venäläisten omaa mielipidettä ei todellakaan kysytä eikä ole vastaavissa tilanteissa ennenkään kysytty: he ovat pelkkä numero väestötilastossa, ja jos he eivät suostu esittämään heille varattua rooleja maahantunkeutujan ja miehittäjän käsikirjoituksessa, Venäjällä riittää luoteja kyllä heidänkin nitistämiseensä. Muuan venäläinen tuttavani sanoikin murheellisesti, että kohta täkäläisten venäläisten on ”kansanmurhattava” itsensä – ilmoittautumalla maistraatissa suomenkielisiksi, jotta Venäjä ei voisi käyttää heitä tekosyynä uhata Suomea, ja olemalla opettamatta lapsilleen venäjän kieltä, vaikka kuinka tekisi mieli.

Tässä kohdassa joku heittää, että rikolliset ovat usein ainakin fraasien tasolla hyvin isänmaallisia ja maanpuolustustahtoisia. Tämä on aivan totta. Ammattirikollisen sielullisiin itsepuolustusmekanismeihin kuuluu tyypillisesti oman isänmaallisuuden julistaminen. Ammattirikollinen oikeuttaa rikoksensa mielellään esittämällä itse olevansa sorrettu isänmaallinen ja lainkuuliaisten ihmisten olevan epäisänmaallisia retkuja, jotka ovat säätäneet maahan epäoikeudenmukaiset lait hänenlaisiaan miellyttääkseen. (Kuten tiedämme, maahanmuuttokriitikoiden ajatukset kulkevat hyvin samanlaisia ratoja pitkin. Heille lait ovat epäreiluja Demla-lakeja ja kommunistisia sortolakeja. Tämä on taas yksi syy siihen, miksi äärioikeiston ja ammattirikollisten raja on epäselvä.) 

Ammattirikolliselle on kuitenkin varsin helppoa syöttää sellainen maailmanselitys, jossa Suomen itsenäisyyttä uhkaavat nimenomaan länsi, EU ja Ruotsi, ja jossa Venäjä on Suomen turva näitä vihollisia vastaan. Onhan sama mennyt täydestä perussuomalaisille ja äärioikeistollekin. Sitä paitsi ammattirikollinen menee kyllä aina sinne, missä on tarjolla helppoa rahaa, ja Venäjähän on avokätinen liittolaisilleen. On todennäköistä, että Venäjä vaivihkaa kultivoi ammattirikollisia Suomessa jo nyt.

Itä-Suomen valuminen mafiosojen hallitsemaksi Suomen Sisiliaksi (tai Krimiksi) selittyy toki ihan maan sisäisillä kehitystendensseillä. Muutaman vuosikymmenen takainen yksimielisyys oli, että koko Suomi tulee mahdollisuuksien mukaan pitää asuttuna, jolloin ns. kehitysalueille (vrt. kehitysmaat) syntyi laajoin joukoin erilaisista tukiaisista ja tiku-taku-takuuksista riippuvaista kansakunnan liikalihaa. Nykyään itäsuomalaisille ei kai enää maksella itäsuomalaisuuspalkkioita eikä perslävessäasumissubventioita, ja säästöpolitiikka yhdistyneenä individualistiseen liikemiesliberalismiin merkitsee, että se, jolla on varaa, muuttaa rintamaille isoihin kaupunkeihin.

Toisin sanoen teollisuutensa ja työpaikkansa menettävät larvakylät pikkukaupunkeja myöten tikahtuvat omaan elinkeinottomuuteensa ja -kelvottomuuteensa. Tällöin tyhjentyneiden tehtaiden työttömiksi jättämät raavaat miehet turvautuvat nopeasti rikollisuuteen itsetunnon lääkitsijänä ja pätemiskeinona. Kynnystä siirtyä rikollisuuteen laskee tietysti myös suomalainen kulttuuri, joka on täynnä laittomuuden ja raa'an väkivallan ihannointia.

En sano että tämä kaikki on hyvä tai huono asia, se vain on. Nykyisessä yhteiskuntailmastossa ja suomalaisessa kulttuurissa muunlaista meininkiä on turha odottaa. Ja kuten maahanmuuttokriitikot meille ensimmäisinä ovat sormi pystyssä kertomassa, ihminen on kulttuurinsa vanki ja tekee vain kuten kulttuuri pakottaa. Heh heh. Vitsi, vitsi. No, takaisin asiaan.

Ei pidä jäädä kuvittelemaan, että nykyinen jamamme johtuisi meistä itsestämme. Meillä täällä Suomessa on tuudittauduttu liikaa siihen ajatukseen, että vieraiden maiden tiedustelupalvelut eivät sotkeutuisi maamme asioihin – että sellaisia olisi oikeasti olemassa muualla kuin vakoojaromaaneissa. Todellisuudessa kuitenkin Helsinki oli kylmän sodan aikana merkittävä kansainvälinen vakoilukeskus, kuten nyt tiedämme.

Tuomas Nevanlinnan sanoin: kukaan ohisotkenut jopolähetti ei aavistanutkaan, mitä kaksi suurvaltadiplomaattia puuhasivat puiston penkillä istuessaan. Kekkosen Suomessa kansa jätettiin ohisotkevan jopolähetin asemaan, turvalliseen tietämättömyyteen. Tämä oli ihan hyväkin juttu silloin kun Supo oikeasti hoiti hommansa. Nykyään tilanne ei ole niin hyvä, joten meidän ohisotkevien jopolähettienkin pitää opetella itse tunnistamaan, millainen kansalaistoiminta on aitoa ja millainen todennäköisesti vieraan vallan manipuloimaa – mitkä ruohonjuuret aitoja ja mitkä tekonurmikoituja.

Maahanmuuttokriitikoiden ja bäckmanilaisten nousu tuli Suomen yhteiskuntaan ikään kuin sivusta, vallitsevista kehityssuunnista riippumatta. Siksi sitä on aiheellista pitää ulkomailta käsin tapahtuneen sekaantumisen seurauksena. Tiedämme hyvin, mikä ulkovalta Suomen asioihin todennäköisimmin sekaantuu.

Bäckmanilaisten ulkomaansympatiat ovat selvä tapaus, mutta kannattaa huomata, että bäckmanilaiset (ja Putin) lähentyvät monissa mielipiteissään halla-aholaisia. Ruotsin kielen vihaamisessa ja suomenruotsalaisten kiusaamisessa eräs näkyvä bäckmanilainen on kunnostautunut käytöksellä, johon hommapuolella tuskin kukaan kravattiosaston mies alentuisi, paitsi ehkä kansanhurmuri ja kunniatapakasvattaja James Hirvisaari. Homovastaisessa moralisoinnissa ja lännen rappion paheksumisessa bäckmanilaiset, Putin ja Homma ovat täysin samoilla linjoilla, ja siitähän on täällä siteerattu useita esimerkkejä, kuinka Hommalla vaivihkaa aivopestään perinteisen isänmaallisuuden kautta äärioikeistoon eksyneet Venäjän vallan kannattajiksi.

Bäckmanilaisten ja maahanmuuttokriitikoiden keskinäinen koordinaatio ja yhteistyö tulee näkyviin siinäkin, että minun sittemmin hiljaiseksi painostettuun blogiini ei koskaan kommentoinut yksikään bäckmanilainen. Sitä vastoin siellä kyllä reuhasi joukoittain halla-aholaisia ihan maahanmuuttokritiikkiin liittymättömienkin kirjoitusten kommenteissa, ja osa heistä syytteli minua ”venäläisvastaisesta rasismista”. Ilmeisesti pojilla oli työnjako ja selkeästi määritellyt vastuualueet, jotta kansa ei saisi selville heidän pelaavan samaan pussiin.

Itse asiassa tässä oli taustalla varsin yleinen, monissa maissa havaittu yhteiskunnallisen vakauden romahtamisen kierre, jota putinoidien ja hompanssien yhtaikaisella toiminnalla Suomen politiikassa yritetään jäljitellä. Äärioikeisto ja äärivasemmisto käyttävät aina toisiaan tekosyynä radikalisoitua yhä tolkuttomammin. Luomalla kaksi näennäisesti vastakkaista ääripoliittista ”kansalaisliikettä” Venäjä voi simuloida tällaista kierrettä ja houkutella äärioikeistosta huolestuneita Bäckmanin, äärivasemmistosta huolestuneita Halla-ahon kautta omaan kelkkaansa.

Siitä, että nämä mekanismit toimivat, on runsaasti todisteita. Olen heittänyt Facebook-kavereistani eräänkin poliisisedän, joka ihan vakavissaan luuli Li Anderssonin ja Johan Bäckmanin edustavan samaa äärivasemmistoa. Toisaalta hörhöin äärivasemmisto, se kommunistijengi jolle Vasemmistoliitto on liian oikeistolainen, uskoo kokemukseni mukaan Bäckmanin julistukseen kuin jumalansanaan. Jotkut näistä tyypeistä ovat jopa onnistuneet soluttautumaan persuihin, tosin näkyvin heistä sai potkut tuuletettuaan rakkaan Putininsa ihanuutta vähän liian näkyvästi. Suomalaisten yhtenäisyyden ja puolustustahdon horjutuskeinona näiden kahden porukan vuorovaikutus toimii kuin junan vessa.

Bäckmanilaisten ja muiden Venäjä-sympatisoijien solutustoiminta haittaa myös äärioikeiston vastaista organisoitumista, koska sanat ”antirasismi” ja ”antifasismi” vetävät kärpäspaperin lailla puoleensa sellaisia ”antifasisteja”, joille on tärkeintä haukkua Yhdysvaltoja ja leimata koko Ukrainan kansakunta fasistiseksi. Tällaiset omaan maaliin potkijat esiintyvät mielellään esimerkiksi anarkisteina, siis Neuvostoliittoon ja neuvostokommunismiin lähtökohtaisen kielteisesti suhtautuvien vasemmistolaissuuntausten edustajina. Käytännössä he kuitenkin suhtautuvat Putiniin epäkriittisemmin kuin länsimaihin ja ovat rasisminvastaisessa työssä lähinnä häiritsemässä. On vaikea olla pitämättä heitä tahallisina sabotoijina.

Sekä maahanmuuttokriitikoiden että bäckmanilaisten rynnistys yhteiskunnalliseen keskusteluun löi meidät ällikällä siksi, että meillä ei tässä maassa ollut kokemusta massamittaisesta törkeästä ja tökeröstä solvaamisesta politiikan keinona. Kun politiikan näyttämölle yhtäkkiä ilmaantui joukko äärimmäisen karkeita ja sivistymättömiä, rikollisia gorilloideja (tai sellaisen elkeet omaksuneita koulutettuja ihmisiä) syyttelemään keskiluokkaisia porvareita milloin kommunisteiksi ja stalinisteiksi, milloin fasisteiksi, heihin ei yksinkertaisesti osattu reagoida oikein.

Suomalaisen poliittisen kulttuurin ensimmäinen tapa reagoida törkeyteen ja räyhäämiseen on ”ymmärtäminen”. Täällä reuhaajat nähdään lähtökohtaisesti väärinkohdeltuina ihmisinä, joiden on paha olla ja joita pitää siksi mielistellä ja hyysätä. Ajatellaan, että reuhaamisen taustalla on aitoja ja epäoikeudenmukaisesti laiminlyötyjä yhteiskunnallisia intressejä: möykkääminen johtuu tällöin vain asianomaisten poliittisesta artikulaatiokyvyttömyydestä, osaamattomuudesta selittää sanottavaansa.

Tämän ymmärtämisen ja hyysäämisen tavoitteena on saada reuhaajat rauhoittumaan ja puhumaan yhteisessä neuvottelupöydässä pahan olonsa syistä. Näin saadaan määriteltyä ne positiiviset tavoitteet, joita reuhaajilla on ja joiden puolesta he reuhaavat, ja sitten päästään neuvottelemaan siitä, voitaisiinko näitä tavoitteita toteuttaa ja missä määrin. Minäkin menin siihen halpaan, että koetin ensin ymmärtäväistä dialogia, ja juuri siitä hyvästä jouduin loanheittokampanjan kohteeksi, joka on jatkunut tulkinnasta riippuen kahdeksan tai yli kymmenen vuotta. Dialogi ei siis kannata.

Jos persut ja äärioikeisto olisivat normaali, Suomen omasta poliittisesta tilanteesta ponnistava liike, dialogi purisi ennemmin tai myöhemmin. He murtuisivat ja suostuisivat keskusteluun ja sovitteluun, koska heillä ei olisi henkisesti eikä fyysisesti varaa jatkaa omassa keinotekoisessa todellisuudessaan elämistä. Murtumisesta ei kuitenkaan ole näkynyt merkkejä. Sen sijaan äärioikeisto jatkaa toista mieltä olevien terrorisointia, porvarillisia puolueita kannattavien reservin upseerien nimittelyä kommunisteiksi ja muita häiriköintikampanjoitaan loputtomiin, jo kahdeksatta vuotta. Mitään normaalia vuorovaikutusta äärioikeiston ja kunnon kansalaisten välillä ei tapahdu. On kuin äärioikeisto koostuisi psykopaateista, ihmisistä, joiden kyky inhimilliseen vastavuoroisuuteen on lähtökohtaisesti pilalla.

Vaikka sellaisiakin oletuksia on esitetty, ei ole realistista kuvitella, että maahanmuuttokriitikot olisivat järkiään psykopaatteja tai potisivat jotain muuta vastaavanlaista persoonallisuushäiriötä. Sellaisista koottu liike hajoaisi nopeasti pikkuführerien keskinäisiin reviirikiistoihin, puoleksi tusinaksi erilliseksi arjalaisten kermaanien veljeskunnaksi, kuten menneinä vuosikymmeninä yleensä kävi. Todennäköisempää on, että nykyinen äärioikeistomme saa rahallista, moraalista ja teknistä tukea (esimerkiksi koulutusta) ulkomailta.

Tiedämme kyllä maan, jossa ”poliittinen teknologia” eli politiikan manipulointi on kehitetty tieteeksi ja jossa on vanhoina KGB-aikoina osattu myös rikollisten hyödyntäminen toisinajattelijoiden terrorisointiin. Esimerkiksi Neuvostoliiton toisinajattelijoiden kuningas Aleksandr Solzhenitsyn sai usein vankileirislangilla kirjoitettuja uhkauskirjeitä leireissä istuneilta ammattirikollisilta (tai sellaista teeskenteleviltä), jotka esittivät hänet jollain epämääräisellä tavalla petturina ja alakulttuurin lojaaliussääntöjä rikkoneena. Täysin samantyyppisiä vihjailuja esiintyi ja esiintyy myös minua vastaan. Mutta se on jo toisen kirjoituksen aihe.