Joskus 90-luvun alussa, kun olin pelkästä mielenkiinnosta hankkinut itselleni parissa vuodessa puolan taidon, aloin opiskella venäjää. Senkin taustalla oli kiinnostus itänaapurin kulttuuriin, eikä vähiten Solženitsyniin ja muihin vankileirielämää kuvaaviin muistelmakirjailijoihin, joiden teoksia olin jo käännöksinä lukenut, lähinnä ruotsin- ja saksankielisinä (silloin ennen vanhaan nimittäin osattiin muitakin kieliä kuin englantia). Annoin kuitenkin samalla huijata itseni kuvittelemaan, että venäjä olisi taloudellisesti kannattava kieli.
I början av nittitalet, när jag väl av rent personligt intresse på ett par års tid inhämtat gedigna kunskaper i polska, började jag studera ryska. Detta motiverades också av att Rysslands kultur fascinerade mig, och med Rysslands kultur avser jag inte minst Solzjenitsyn och andra fånglägersskildrare, vars böcker jag redan då hade läst, främst i svenska eller tyska översättningar (förr i tiden var det vanligare att behärska även andra språk än engelska). Samtidigt tillät jag mig vilseledas av all hajp om ryskan som ett ekonomiskt lönsamt språk att lära sig.
Nykyisin tiedän paremmin. Viimeiset viisi vuotta olen toki elvytellyt venäjän taitojani tavoitteena kokonainen 1900-luvun venäjänkielisen proosan historiaa käsittelevä teos, mutta tässä on kyse pelkästään omasta ammattiylpeydestä: minulle nyt vain ei ole sopivaa jättää minkään yliopistossa päntätyn kielen taitoa sillä tavalla kesannolle. En kuitenkaan edelleenkään suosittele kellekään nuorelle venäjän opiskelua, ellei hänellä ole kielelle käyttöä joko kirjallisuudentutkijana tai armeijan upseerina.
I dag vet jag det bättre. Under de senaste fem åren har jag visserligen ägnat mig åt att fräscha upp mina kunskaper i ryska med målet att skriva en omfattande översikt i bokform över 1900-talets ryskspråkiga prosa, men det handlar om ren yrkesstolthet: det är helt enkelt inte tillbörligt för mig att låta ett språk som jag studerat på universitetet falla i glömska. Ändå rekommenderar jag inte för någon ung människa att studera ryska, om hon inte kommer att behöva språket i sitt egentliga arbete som litteraturforskare eller arméofficerare.
Viimeisten kahden vuosikymmenen aikana tässä maassa on koulutettu kortistot täyteen työttömiä venäjän osaajia katteettomalla lupauksilla varmasta työllistymisestä. Se löpinä pitäisi jo lopettaa. Venäjän kääntämistarpeista pitävät huolen kaksikieliset maahanmuuttajien lapset, jotka jo kansoittavat venäjän laitokset, eikä siinä mitään väärää olekaan; ja suomea äidinkielenään puhuvan on turha yrittää kilpailla heidän kanssaan, koska esimerkiksi venäjän liikkuva sanapaino on lähes mahdoton ulkomaalaisen oppia ilman hyvin perusteellista vuosikausien omistautumista puhutulle kielelle. (Tässä suhteessa länsislaavilaiset kielet, erityisesti puola ja slovakki, ovat helpompia; tšekillä on omat kieroutensa, jotka kuitenkaan eivät liity ääntämiseen.)
Sedan två årtionden tillbaka har man i det här landet utbildat folk till ryskkunniga arbetslösa med tomma löften om säker sysselsättning. Det här svamlet borde man äntligen sluta med. De översättar- och tolkuppdrag mellan ryska och finska som behövs i det här landet är det tvåspråkiga invandrarbarn som tar hand om, inte minst därför att det i dag är de som befolkar ryska institutioner på våra universitet, vilket jag för övrigt tycker är helt okej och kul och lajbans. Men en finländare med finska som modersmål kommer aldrig att kunna konkurrera med dem, inte minst därför att den rörliga ordbetoningen i ryskan är praktiskt taget omöjlig för en utlänning att lära sig, åtminstone inte utan att i åratal helt ägna sig åt att studera ryskt talspråk. (Västslaviska språk, främst polskan och slovakiskan, är betydligt lättare; tjeckiskan har sina egna vanskligheter, som dock inte har med uttal att göra.)
Onneksi osaan itse muita kieliä paremmin, ja voin kielialan ammattilaisena todeta, että Suomessa ylivoimaisesti tärkeimmät kielet yksityisen puolen kääntäjälle ovat englanti ja ruotsi, jos haluatte rahaa ruokaan. Puolet töistä on englantia, kolmannes ruotsia (nyt puhutaan siis nimenomaan yksityisten firmojen käännöstarpeista) ja se viimeinen kuudesosa sitten tulee saksan, ranskan, espanjan, italian, puolan ja kukaties jopa venäjän kaltaisista kielistä, mitä nyt itse kukin sattuu osaamaan pakollisten kuvioiden lisäksi. Itse olen tienannut sekä puolan että iirin taidolla enemmän kuin venäjällä.
Till all lycka behärskar jag andra språk bättre, och som en språkman till yrket kan jag konstatera, att de allra viktigaste språken för en översättare som inte vill svälta ihjäl (nu talar vi alltså om privata företag, inte några kommunala översättare) är engelskan och svenskan. Engelskan ger hälften av uppdrag, svenskan en tredjedel, och resten är språk som t ex tyska, franska, spanska, italienska, polska och kanske t o m ryska. Vad var och en nu råkar behärska. Jag för min del har ju tjänat mer pengar på mina kunskaper i iriska och polska än på min knaggliga ryska.
Mutta nyt kun Suomi-Venäjä-seuralle myönnetyt ylisuuret avustukset ovat herättäneet asianmukaisen närkästynyttä huomiota, on syytä taas kerran ottaa puheeksi Venäjä-niminen virtahepo Suomen olohuoneessa. Neuvostoliitto on ehkä romahtanut, mutta Venäjään suhtaudutaan tavalla, josta tulee mieleen uskonto, eikä mikä tahansa uskonto, vaan nimenomaan amerikkalaistyyliset ison rahan keräämiseksi perustetut megakirkot.
Nu, när de överdrivet stora verksamhetsbidrag som beviljats Samfundet Finland-Ryssland väckt förtjänat ogillande, är det dock igen dags att ta upp den flodhäst i Finlands vardagsrum som kallas Ryssland. Sovjetunionen har kanhända kraschat, men Ryssland framstår för en del finländare som ett religiöst begrepp, och den så definierade religionen får en mest att tänka på de amerikanska megakyrkor som grundats för att kamma hem stålar i kopiösa summor.
On muiden maiden ystävyysseurat ja sitten on Venäjän ystävyysseura. Hyvien suhteiden ylläpitäminen vaikka Burkina Fasoon on tavallista diplomatiaa, mutta hyvien suhteiden ylläpitäminen Venäjään on kohtalokas, metafyysinen asia.
Det finns andra länders vänskapssamfund och som en kategori i sig Rysslands vänskapssamfund. Att upprätthålla vänskapliga förhållanden t ex med Burkina Faso är normal diplomati, men att upprätthålla dito med Ryssland är någonting ödesdigert och metafysiskt.
Venäjä on Suomelle kuin alkukantaisen kansan oikullinen epäjumala, jota on lepyteltävä. Sen voi tietysti tehdä antamalla uhreja julmalle jumalalle, esimerkiksi jakamalla rahaa Venäjän ystävyysseuralle, joka on tuon manalan demonihirviön edustaja maan päällä.
För Finland framstår Ryssland som ett primitivt folks nyckfulla avgud. Denne grymme gud blidkar vi genom offerritualer, t ex genom att betala tionde till vänskapssamfundet, som representerar detta underjordiska, demoniska monster på jordens yta.
Taustalla on tietysti kouristuksenomainen Venäjän pelko, jota asianomaiset eivät itsekään myönnä eivätkä tiedosta. Pohjimmiltaan he tietävät oikein hyvin, että kylmän sodan loputtua ajatus Venäjän hyökkäyksestä Suomeen vaikuttaa mahdolliselta, jopa todennäköiseltä; ja että nykytilanteessa se ei välttämättä olisi osa maailmanlaajuista ydinsotaa, vaan Venäjän paikallinen oikku.
Den underliggande faktorn är givetvis en krampaktig ängslan som Ryssland väcker hos de vederbörande men som de varken medger eller ens är medvetna om. I sitt hjärtas djup vet de väl att en rysk invasion av Finland efter kalla krigets slut inte bara är möjlig utan t o m sannolik och att den i dagens läge inte nödvändigtvis skulle förutsätta ett världsomfattande kärnvapenkrig utan kunde vara en lokal och begränsad operation, en ren nyck av Ryssland.
Se voisi ihan oikeasti johtaa siihen, että Venäjän sotilaat miehittäisivät Suomen tai osan maasta. Tämän seuraus taas olisi se, millä minä olen pelotellut, eli se, että joko venäläisten vankiloiden pohjasakan keskuudesta värvätyt tai suomalaista rasistista alaluokkaa edustavat pyssysakit voisivat uhata lastesi henkeä tai turvallisuutta. Kuten Ukrainan tapaus on osoittanut, Venäjää ei nimittäin kiinnosta edes asiallisen ja vastuullisen miehityshallinnon perustaminen alistamilleen alueille, vaan niiden itsetarkoituksellinen syökseminen kaaokseen.
Det kunde verkligen leda till att ryska soldater skulle ockupera Finland eller en del av vårt land. Detta skulle sen innebära vad jag alltid brukar skrämma folk med, dvs beväpnade gäng, antingen ryska kåkfarare eller inhemska rasistiska lodisar och kriminella, skulle hota dina barns liv eller säkerhet. Som fallet med Ukraina visat, är Ryssland inte intresserat ens av att organisera en någorlunda saklig och ansvarsfull ockupationsmakt i de områden det underkastat sig, utan ser det som ett mål i sig att störta dem i kaos.
Tämä on tosiaan hyvin pelottava asia mietittäväksi, ja on liiankin inhimillistä, että se torjutaan mielestä. Yksi syy miksi ns. "asiallinen keskustelu" esimerkiksi Venäjän uhasta ei hirveästi kiinnosta minua enää on se, että "asialliset" ja valtavirtaiset ihmiset torjuvat hysteerisesti perustelluimmat ja asiallisimmatkin yritykset esittää Venäjä aktiivisen pahantahtoisena maana. Kun asenne on tämä, valitsen mieluummin härskin "russofobisen" trollaamisen.
Det är förskräckligt att reflektera över sådana utsikter, och det är alltför mänskligt och förståeligt att avvärja tanken. Ett skäl varför jag slutat föra s k "saklig diskussion" om det ryska hotet är, att "sakliga" motparter så hysteriskt avvärjer även de mest välmotiverade och sakliga försök att framställa Ryssland som ett aktivt illvilligt land. När attityden är sådan, föredrar jag att uppträda som ett frejdigt russofobiskt troll.
"Poliittisen korrektiuden" tai "mielipidekäytävän" kaltaiset käsitteet ovat monella tapaa ongelmallisia ja niitä käytetään väärin, mutta suomalaiseen poliittiseen korrektiuteen kuuluu kyllä sellainen laiska tapa, että Venäjästä esitetään aivan perusteettomia positiivisia mielipiteitä - tai lähinnä niitä heitellään ajattelemattomasti. Venäjän kielen tärkeydestä tai Venäjän kaupan mahdollisuuksista jankkaaminen kuuluu tähän liturgiaan, joka on lähinnä eräänlainen ajatuksellinen uhriseremonia Venäjä-epäjumalalle.
Begrepp som "politisk korrekthet" och "åsiktskorridor" är på många sätt problematiska och missbrukas mycket, men finsk politisk korrekthet är det att lättjefullt och tanklöst slänga omkring sig tomma positiva slagord om Ryssland. Att i all evighet upprepa hur viktigt det är att studera ryska eller hurdana möjligheter handeln med Ryssland erbjuder är delar av denna liturgi, som är en sorts tankemässigt offer till avguden Ryssland.
Samanlainen uskonnollinen iskulause on Venäjän kulttuurin ja kirjallisuuden ajattelematon ylistäminen. Tyypillisesti näillä ylistäjillä on vain hyvin hatarat tiedot ylistämästään. Toki venäläiset klassikot ovat niin yleisesti tunnettuja ja moneen kertaan käännettyjä, että kaikki kirjallisuuteen vähänkin perehtyneet ovat lukeneet niitä.
På samma nivå med religiösa slagord är även de hela tiden tanklöst sjungna lovsångerna till rysk kultur och litteratur. Hallelujakören brukar ha mycket bristfälliga kunskaper om det den så prisar, låt vara att ryska klassiker är så allmänt kända och har översatts så många gånger att alla som någorlunda är förtrogna med litteratur har läst dem.
Mutta Venäjän nykyistä kieroutunutta tilaa ei oikein voi erottaa Venäjän kulttuurista ja kirjallisuudesta, ja on hyvä syy kysyä, onko venäläinen kulttuuri yhtään sen terveempää kuin Venäjän politiikka. Mikä venäläisessä kulttuurissa ja kirjallisuudessa on niin vialla, että se on vienyt maan poliittiseen umpikujaan, jossa se ei tunnu kykenevän muuhun kuin ajautumaan pahasta diktatuurista pahempaan, mitä nyt vähän hyökkäilee naapurimaihin?
Det är dock svårt att se Rysslands nuvarande perverterade tillstånd och rysk kultur och litteratur som åtskilda saker, och det är skäl att fråga, om rysk kultur alls befinner sig i ett sundare tillstånd än rysk politik. Vad är det för fel på rysk kultur och litteratur som lett landet in i en politisk återvändsgränd, så att Ryssland inte verkar kunna bryta sig fritt ur en ond cirkel av diktatorer vars hobby det är att invadera grannländer?
Tämä on tietysti liian suuri kysymys, jotta siihen voisi vastata rupisessa blogikirjoituksessa, mutta joitakin asioita haluaisin mainita. Ensinnäkin tietysti Dostojevskin, jota ylistetään ihmisen psykologian suurena tuntijana. Kuitenkin Dostojevskin tiedetään olleen Goebbelsin lempikirjailijoita ja vaikuttaneen siis natsi-ideologian muovautumiseen, eikä tämä ole mitenkään yllättävää, kun tiedetään kirjailijan olleen parantumaton juutalaisvihaaja.
Det här är givetvis en alltför stor fråga för att kunna besvaras i en ynklig bloggdrapa, men ett par saker skulle jag gärna vilja nämna. Till exempel Dostojevskij, som det är vedertaget att hylla som en psykologiskt begåvad författare med en djup insikt i människans själ. Ändå är det bekant att Dostojevskij var en av Joseph Goebbels' favoritförfattare och sålunda bör ha bidragit sitt till den nazistiska ideologins utformning. Det här är absolut ingenting att förvåna sig över, när vi vet att författaren var en obotlig judehatare.
Putin johtaa maataan pitkälti hyvin dostojevskilaisen uskonnollisen taantumuksellisuuden varassa, eli venäläinen korkeakulttuuri on omalla tavallaan osavastuussa Venäjän nykytilasta. Toki uskonnollinen taantumus on vain yksi putinismin ideologisista tukipilareista, ja Putinin valtioviisaus diktaattorina on juuri siinä, ettei hän perusta hirmuvaltaansa yksinomaan yhteen aaterakennelmaan, vaan kilpailuttaa dynaamisesti useita ideologioita.
Putin utnyttjar dostojevskiansk religiös reaktion en hel del, vilket innebär att rysk högkultur inte kan frikännas från ansvaret för landets nuvarande tillstånd. Å andra sidan är religiös reaktion bara en av putinismens ideologiska stöttepelare, och Putins statsklokhet som diktator är precis hans förmåga att dynamiskt konkurrensutsätta flera ideologier i stället för att satsa på en enda.
Sama joustavuus on auttanut häntä saastuttamaan koko suomalaisen yhteiskunnan ja politiikan putinismilla. Olisi helppoa jos venäläismielisyyden voisi leimata yhden poliittisen laidan aatteeksi, kuten kommunismin aikaan. Nykyään venäläismyönteisyyttä ja Venäjän propagandavalheiden toistelua esiintyy niin vasemmalla, oikealla kuin keskustassakin. Tämän takia kyseessä on enemmänkin uskonnon kuin poliittisen ideologian kaltainen ilmiö. Putinille voit pokkuroida luopumatta aikaisemmista poliittisista ennakkoluuloistasi.
Det är tack vare denna flexibilitet han lyckats förpesta hela det finska samhället och politiska livet med putinism. Det vore lättare om naiv russofili bara förekom på ett enda politiskt håll, som under kommunismen. I dag är det vanligt med kolartro på ryska propagandalögner både till höger, till vänster och i mittfåran. Därför rör det sig snarare om en religion än en politisk ideologi. För Putin kan du buga och bocka utan att ge avkall på dina tidigare politiska fördomar.
Mutta puhutaanpa vielä siitä venäläisestä kulttuurista. Venäjällä on tosiaan paljon hyvää korkeakulttuuria, eikä vähiten kaunokirjallisuutta. On jo klisee, että maassa, jossa poliittinen keskustelu oli hyvin rajallista sekä tsaarin että kommunistien vallan alla, kaunokirjallisuus joutui toimimaan sen korvikkeena. Kun kaunokirjallinen teos hipoi sallitun sanankäytön rajaa, kirjailija sai rohkean ja kriittisen maineen ja teos pääsi kirjallisuudenhistoriaan muutenkin kuin alaviitteeksi.
Men på tal om rysk kultur: det finns en massa god finkultur i Ryssland, inte minst skönlitteratur. Det är redan en kliché att skönlitteraturen i ett land där politisk diskussion var mycket kringskuren både under tsarernas och kommunisternas makt fick fungera som surrogat för dito. När ett skönlitterärt verk närmade sig gränsen för det tillåtna framstod författaren som en frän, modig samhällskritiker, och hans verk blev någonting mera än en fotnot i litteraturhistorien.
Sallitulle sanankäytölle oli kuitenkin Neuvostoliitossa vedetty niin ahtaat rajat, että sellainenkin kirjallisuus, joka neuvostoaikana oli hyvin rohkeaa, oli niin lähellä Neuvostoliiton virallista linjaa esimerkiksi historiankirjoituksen osalta, että se vaikuttaa nykynäkökulmasta lähes neuvostomieliseltä.
Gränserna för det tillåtna var i Sovjet dock så snäva att även sådan litteratur som på sovjettiden verkade mycket vågad kom så nära den officiella linjen, t ex vad gäller historieskrivning, att den ur dagens synvinkel gör ett mycket sovjetsinnat intryck.
Ajatellaanpa vaikka Baltian maiden asemaa. Jopa Roy Medvedev - monella tavoin arvostettava ja edelleenkin lukemisen arvoinen neuvostoaikojen toisinajattelija - luonnehtii Stalin-elämäkerrassaan Baltian maiden kaappaamista Neuvostoliitolle niiden "vapauttamiseksi". Medvedevin kirjaa ei Neuvostoliitossa todellakaan voitu julkaista, joten mistään sensuurin myötäkarvaan silittämisestä ei ollut kyse.
Tänk t ex på de baltiska länderna och deras ställning. T o m Roy Medvedev - en uppskattad sovjetisk oliktänkare vars skrifter fortfarande är läsvärda - karaktäriserar i sin Stalinbiografi det sovjetiska maktövertagandet i Baltikum som "befrielse", inte som erövring. Medvedevs bok kunde alldeles säkert inte utkomma i Sovjetunionen, så det rörde sig definitivt inte om att stryka censuren medhårs.
Tämä kai perustuu siihen, että Medvedev, irrottauduttuaan neuvostokommunismista, säilytti sellaisen vasemmistoidealistisen asenteen, joka ei näe kansojen itsemääräämisoikeutta itseisarvona. Toisin sanoen jos Neuvostoliitto olisi ollut sellainen vapauden tyyssija kuin väitti olevansa, sillä olisi Medvedevin mielestä ollut periaatteessa oikeus "vapauttaa" Baltian maat asevoimin. Se, että Stalin miehitti Baltian, ei itsessään ollut rikos, jos Medvedeviltä kysytään.
Det här antar jag är baserat på att Medvedev, när han väl tagit avstånd från sovjetkommunismen, förblev en vänsteridealist av den sort som inte ser folkens rätt till självbestämmande som ett värde i sig. Alltså: om Sovjetunionen hade varit ett sådant frihetens paradis som det påstod sig vara, skulle det även enligt Medvedev ha varit rätt och riktigt att med vapenmakt "befria" de baltiska länderna. Att Stalin ockuperade Baltikum, var sålunda inte ett brott i och för sig, om man frågar Medvedev.
Maassa kuin maassa, varsinkin Venäjän kaltaisessa maassa, on luontevaa hakea kriisiaikoina moraalisia tukipuita omasta kulttuurista ja kirjallisuudesta. Eikä kaikki neuvostoaikana valtion ja sensuurin luvalla kirjoitettukaan ole ihan huonoa kirjallisilta ansioiltaan. Mutta venäläisen on aivan mahdollista keskittyä lukemaan pelkästään sensuurin rajoja hiponutta tai jopa kielletyksi päätynyttä laatukirjallisuutta ja säilyttää hyvin neuvostotyyppinen käsitys esimerkiksi juuri Baltian maiden historiallisesta suhteesta Venäjään.
I vilket land som helst, men inte minst i Ryssland är det naturligt att i kristid söka moraliskt stöd i egen kultur och litteratur. Och ur rent litterär synvinkel finns det en hel del läsvärda böcker som kommit ut i Sovjetunionen med censurens tillstånd. Men för en ryss är det ingalunda svårt att bara läsa sådan rysk kvalitetslitteratur som bara svårligen eller inte alls höll sig inom de av censuren utstakade gränserna och ändå behålla en mycket sovjetisk uppfattning t ex om de baltiska ländernas historiska förhållande till Ryssland.
Tässä kohdassa en malta olla mainitsematta maineikasta vanhan Venäjän vallankumouksellista, nykyään lähinnä muistelmakirjailijana tunnettua Aleksandr Herzeniä. 1800-luvulla hänen ulkomailla sensuurin ulottumattomissa julkaisemansa Kolokol- eli "Kello"-aikakauslehti oli luettu ja arvostettu niin kapinallisissa kuin hallitukselle uskollisissa piireissä (jälkimmäisissä siksi, että sielläkin haluttiin tietää, mitä maassa oikeasti oli tekeillä, ja Kolokol oli ilmeisesti loistoaikanaan journalistisesti tasokas julkaisu).
Här känner jag mig föranlåten att ta upp en av det gamla Rysslands renommerade revolutionärer, Aleksandr Herzen, i dag mest känd för sina memoarer. På 1800-talet lästes och uppskattades hans i utlandet utgivna tidskrift Kolokol eller "Klockan" både av upprorsmakare och av regeringstrogna - de sistnämnda därför att även de ville hålla sig a jour om vad som i verkligheten pågick i landet, och under sina bästa år var Kolokol uppenbarligen en publikation som inte saknade rent journalistisk kvalité.
Mutta kun Herzen erehtyi kannattamaan Puolan vuoden 1863 kapinaa, ns. tammikuun kansannousua (Powstanie Styczniowe), hänestä tuli kertaheitolla hylkiö, koska Puolan itsenäistymisen asiaa kannattivat Venäjällä vain äärimmäisen äärilaidan vallankumoukselliset. Hieman samasta asiasta on kyse venäläisten suhteessa Baltian maihin tai Ukrainaan. Ajatus osatasavaltojen itsenäistymisestä oli Neuvostoliitossa niin radikaali, että sitä ei käynyt edes teoriassa pohtia.
Men när Herzen tillät sig att ta parti för den folkresning som bröt ut i Polen år 1863, det såkallade januariupproret (Powstanie Styczniowe), blev han genast marginaliserad, eftersom den polska självständigheten var någonting bara revolutionära extremister i Ryssland kunde acceptera. Det är någonting liknande i ryssarnas förhållande till de baltiska länderna eller till Ukraina. Att delrepublikerna kunde bli självständiga var i Sovjet en så radikal tanke att det inte gick att ens teoretiskt reflektera över den.
Toisin sanoen: kun venäläiset kääntyvät kirjallisen perinteensä puoleen, se vahvistaa heille, että Ukraina ja Baltian maat "oikeutta" myöten kuuluvat Venäjän osiksi. Tämä koskee sellaisiakin kirjailijoita, jotka neuvostoaikaisen rohkeutensa (tai toisinajattelijuutensa) ansiosta ovat pelottoman totuudenpuhujan maineessa.
När ryssar sålunda söker svar i sin litterära tradition, bekräftar den för dem att Ukraina och Baltikum "rätteligen" tillhör Ryssland. Detta gäller även för sådana författare som anses ha varit orädda sanningssägare, antingen modiga men lagligt tryckta eller så rena oliktänkare.
Mitä sitten Venäjän tarjoamiin "taloudellisiin mahdollisuuksiin" tulee, totesin jo edellä, että ne ovat pelkkää hölynpölyä. Pikemminkin minusta tuntuu, että Venäjän kehuminen on omanlaisensa liikeidea.
Vad sedan beträffar de affärsmöjligheter Ryssland erbjuder har jag redan konstaterat att de är rena struntpratet. Snarare tycker jag att det är en sorts egendomlig affärsidé att hylla Ryssland.
Silloin ennen vanhaan, kun idänkauppaa käytiin tosissaan, Suomeen syntyi idänkauppiaiden eturyhmä. Kaikki tietävät hyvin, että idänkauppaa tekemässä oli porukoita, joissa oli yksi oikea kauppaneuvottelija kymmentä pelkästään ryyppäämiseen ja huoraamiseen keskittyvää nelijalkaista Neuvostoliiton ystävää kohti. Tällainen kävi päinsä, koska idänkauppa oli Kekkosen aikana pyhä toimitus, jota ei saanut kyseenalaistaa. Ja kun sitä ei saanut kyseenalaistaa, oikean tuottavan idänkaupan ympärille syntyi näiden nelijalkaisten ystävien harrastukset rahoittava kuppaamisen kulttuuri.
Förr i världen, när Finland på riktigt var ekonomiskt beroende av östhandeln, gav denna handel upphov till en särskild intressegrupp i samhället. Alla vet mycket väl att en typisk östhandelsdelegation bestod av en enda handelsförhandlare och tie stycken av det som i Sovjet kallades för fyrfota finska vänner. Dessa vänner ägnade sig åt att supa och hora på andras pengar, och det här gick an, eftersom östhandeln på Kekkonentiden var ett heligt sakrament som det inte var tillåtet att ifrågasätta. Och när man inte fick ifrågasätta det, kunde dessa fyrfota vänner upprätta en hel kultur av privilegiejakt kring östhandeln.
Liiketoimintana tämä kuppaaminen ei ole kaksista. Lisäarvoa se ei tuota, siinä on kyse vain itsetarkoituksellisesta Venäjän ympärille luodusta pöhinästä ja hössötyksestä. Mutta näyttää siltä, että mikä tahansa taho, joka esittelee Venäjää sitä ymmärtävästä ja myötäkarvaan silittävästä näkökulmasta, kelpaa Suomessa "Venäjä-asiantuntijaksi", tai ainakin näiden kuppaajapiirien idoliksi.
Den här privilegiejakten är givetvis inte någon riktig affärsverksamhet, för något mervärde producerar den inte. Det handlar bara om att skapa intresse och entusiasm för Ryssland som egenvärde. Men det förefaller att vem som helst som presenterar Ryssland ur en sympatisk och förståelsefull synvinkel duger i Finland till "expert på Ryssland", eller åtminstone till idol för dessa privilegiejägare.
Tosiasiahan on, että Suomessa ei olla mitään suuria Venäjän tuntijoita. Täällä levitetyt väitteet esimerkiksi anglosaksisen maailman tietämättömyydestä Venäjän suhteen ovat loukkaus amerikkalaisia yliopistoja kohtaan, joissa on oltu hyvin yksityiskohtaisesti perillä niin Neuvostoliiton kuin Venäjänkin asioista - eri asia sitten tietysti on, miten halukkaita amerikkalaiset päättäjät ovat olleet hyödyntämään tätä tietämystä. Suomessa "Venäjän-tuntemus" tarkoittaa liian usein maailman tarkastelemista pelkästään Venäjän etujen näkökulmasta, niin että ei edes vaivauduta pohtimaan sen tarkemmin, mikä oikeastaan on Suomen etu, ja voisiko Suomen edun määritellä sellaisella tavalla, joka ei tee Venäjästä kaiken ylittävää kohtalonkysymystä.
Faktum är att vi här i Finland i genomsnitt inte är några Rysslandskännare. De historier man här i Finland berättar om hur lite den anglosaxiska världen kantänka vet om Ryssland är direkt kränkande mot amerikanska universitet, där folk faktiskt varit mycket väl insatta både i Sovjetunionens och Rysslands angelägenheter - sen är det en annan historia hur villiga amerikanska beslutsfattare varit att anlita experterna. Här i Finland betyder Rysslandexpertis alltför ofta att man helt enkelt betraktar världen ur Rysslands synvinkel och utifrån Rysslands intressen utan att alls reflektera över Finlands intressen, och om Finlands intressen kanske kunde definieras på ett sätt som inte gör Ryssland till en ödesfråga utöver allt annat.
Minä en edes usko, että nämä kuppaajat olisivat kovin suorassa yhteydessä Venäjän tiedustelupalveluihin. Niiden edustamat näkemykset on Suomessa varsin helppoa omaksua eräänlaisena yleisesti hyväksyttynä valtioviisautena, vaikkei olisi omasta mielestään edes erityisen venäläismielinen tai suhtautuisi mitenkään myönteisesti Venäjään. Kuten edellä olen korostanut, niiden takana voi usein olla hyvinkin ahdistunutta ja kouristuksenomaista kammoa Venäjää kohtaan.
Jag tror inte ens, att de här privilegiejägarna står i någon direkt kontakt med ryska underrättelsetjänster. De representerar uppfattningar som i Finland av vida kretsar accepteras som normal statsklokhet även av sådana som inte anser sig vara särskilt rysksinnade eller russofila. Som jag ovan framhållit kan det mycket väl ligga beklämd och krampaktig ängslan bakom dylika uppfattningar.
Siitä huolimatta en oikein osaa suhtautua tähän venäjämielisyysteollisuuteen niin rennosti kuin suuresti kunnioittamani Rysky Riiheläinen, joka sanoi jota kuinkin niin, että henkilökohtaisen tason kontaktit tavallisten suomalaisten ja venäläisten välillä ovat tarpeellisia ja että ystävyysseuralla on oma roolinsa sellaisten kontaktien välittämisessä. Se, että naiivia russofiliaa julistavat järjestöt saavat ylimääräistä rahaa, vinouttaa julkista keskustelua Suomessa. Se, että kaikki Venäjän vaarasta varoittavat ja maltillisinkin sanakääntein Nato-jäsenyyttä kannattavat pyritään vaientamaan syytöksillä ryssänvihasta, on konkreettinen seuraus tämän russofiliateollisuuden aktiivisuudesta.
Ändå kan jag inte riktigt förhålla mig lika lugnt till denna industriellt producerade russofili som Rysky Riiheläinen, en man jag i övrigt hyser stor uppskatning för, gör: han sade ungefär så att personliga kontakter mellan finländare och ryssar är nödvändiga och att vänskapssamfundet har sin roll i att förmedla sådana kontakter. Att organisationer som förkunnar naiv russofili får extra pengar ger offentlig diskussion en slagsida. Att man försöker tysta ned alla som i hur sansade ordalag som helst varnar för den ryska faran och uttrycker stöd för Natomedlemskapet är en konkret konsekvens av att denna russofiliproducerande industri är så aktiv.
