perjantai 22. tammikuuta 2016

Puola ja meikäläiset fasistit - Polen och våra fascister

Puolassa vaalit voitti populistinen ja hyvin persumainen Prawo i Sprawiedliwość - puolueen nimi on tapana kääntää "Laki ja oikeus", vaikka tuo pitkä ja vaikea sana tarkoittaa ennen muuta oikeudenmukaisuutta, ja tuo ensimmäinen taas voi tarkoittaa lain lisäksi konkreettista oikeutta, esimerkiksi ajokortillisen oikeutta ajaa autoa. Puolueen toiminta on joka tapauksessa jo herättänyt vastustusta EU:ta myöten, koska sen on tulkittu pyrkivän sananvapauden ja oikeusvaltion purkamiseen.

Puolueen nousua juuri Puolassa ei sinänsä tarvitse ihmetellä. Puolalaisen politiikan suurin jakolinja ei kulje oikeiston ja vasemmiston välillä, vaan jo silloin kun minä seurasin maan tapahtumia läheisemmin, siis yhdeksänkymmenluvulla, se oli asettunut talousliberaalin älymystöoikeiston ja talousasioissa vasemmistopopulististen konservatiivien välille - hieman epäilyttävää analogiaa käyttääkseni, kokoomuksen ja persujen. PiS on Puolan persut, sen vastapooli eli Platforma Obywatelska (suomeksi usein Kansalaisfoorumiksi kutsuttu) on pikemminkin kristillisdemokraattinen. PO:n poliitikoista tunnetuimpia ovat Donald Tusk (joka kummallisen anglosaksisesta nimestään huolimatta ei ole brittien jälkeläinen, vaan kuuluu Günter Grassin romaaneista tuttuun kašubien etniseen vähemmistöön) ja Radosław Sikorski (joka tunnetaan Anne Applebaumin aviomiehenä).

Vasemmiston (sosiaaliliberaalit ja sosiaalidemokraattiset ryhmät mukaan lukien) rivit ovat Puolassa jo pitkään olleet pahasti hajalla. Osittain tämä johtuu tietysti siitä, että entisessä kommunistimaassa vasemmistoon yleensä suhtaudutaan epäillen ja kyräillen, mutta myös siitä, että merkittävin "vasemmistolainen" ryhmä oli pitkään entisten kommunistien Sojusz Lewicy Demokratycznej, Demokraattisen vasemmiston liitto, joka oli kommunistiaikojen valtapuolueen jälkeläinen eli edusti postkommunismia.

Postkommunistisen vasemmiston ongelmallisuus vasemmistolaisen ja vasemmistoliberaaliuden kannalta on, että itäeurooppalainen entinen kommunistipuolue ei ole meidän länsieurooppalaisesta näkökulmastamme oikeasti vasemmistolainen. Se katsoo tyypillisesti menneisyyteen, kommunistiaikaan, ja haluaa nähdä siinä hyviä puolia.Tämähän on ihan määritelmällisesti taantumuksellinen kanta. Sen kannattajakunta on luultavasti merkittävässä määrin niitä, jotka olivat mukana kommunistiaikojen valta-aparaatissa tai virkamieskunnassa. Tämä porukka on toki niin iso osa yhteiskunnasta, että sitä ei voi oikein uloskaan sulkea - totalitaarisen järjestelmän luonteeseen kuuluu valitettavasti, että se pystyy vetämään ns. tavallisesta kansasta suuren osan mukaansa rikostovereiksi.

Kommunistimaat - tämä tuntuu tulevan yllätyksenä kaikenlaisille hommafoorumilaisille - eivät olleet mitään "suvaitsevaisia" ja "vihervasemmistolaisia" maita. Ne olivat enemmän tai vähemmän totalitaristisia diktatuureja. Itse asiassa ne olisivat varmasti viehättäneet yhtä jos toistakin hompanssia ja muuta natsia, koska esimerkiksi niiden asenne homouteen ja ympäristönsuojeluun oli viimeisen päälle sama kuin hompanssien. Kommunistimaiden rajoja tunnetusti vartioivat yrmeät tinanapit dumdumit piipussa, eikä mistään vapaasta liikkuvuudesta tosiaan ollut puhettakaan. Entinen kommunistipuolue, joka määritelmällisesti haluaa nähdä jotain hyvää neuvostoaikaisessa järjestelmässä, ajaa siis aivan eri asioita kuin länsimaiset vasemmistolaiset ryhmittymät. Itse asiassa sen linja tuskin eroaa merkittävästi PiSin linjasta, vain retoriikka on erilaista.

Mitä sitten tulee PiSin kannatukseen, se tulee ennen muuta köyhemmänpuoleisilta ihmisiltä, jotka tuntevat jääneensä häviävälle puolelle globalisoituvassa, liberalisoituvassa maailmassa. PiS on nimittäin talousasioissa aika vasemmistopopulistinen ja sosiaalivaltiohenkinen. Ei ole mitään outoa siinä, että Soini näkee PiSin veljespuolueena: se on nimittäin onnistunut siinä, mihin persut ovat vasta pyrkimässä eli "työväenpuolueena ilman sosialismia", tai pikemminkin ilman arvoliberalismia ("sosialismi", "kommunismi" ja "kulttuurimarxismi" tarkoittavat soinilaisten sanastossa tunnetusti arvoliberalismia, joten RKP ja osa kokoomuslaisista edustavat jo heidän silmissään kommunismia). Tälle toki on selityksensä: ilmeisesti PiS on pystynyt persuja paremmin säilyttämään uskottavuutensa puolueena, joka pitää lupauksensa.

Perussuomalaiset on tunnetusti menettänyt hallitusvastuun myötä nopeasti kannatustaan, koska se on muuttunut perinteisen oikeistopolitiikan äänettömäksi yhtiömieheksi. Itse asiassa jo Halla-ahon valtuustokäyttäytymisen perusteella olisi voinut ennustaa näin käyvän: koska miestä ei kerta kaikkiaan kiinnostanut mikään maahanmuuttopäähänpinttymään liittymätön pätkääkään, hän katsoi käytännössä kokoomuksesta mallia miten äänestetään muissa asioissa. Ilmeisesti PiS on Puolassa onnistunut vakuuttamaan äänestäjänsä paremmin kyvystään ajaa heidän asiaansa. Tämä tosin liittyy maan poliittisen tilanteen yleispiirteisiin: vasemmisto on maanraossa ja isot kisat käydään PiSin ja PO:n välillä. Toisin sanoen PiS pystyy vaalit voittaessaan pitkälti tekemään mitä haluaa.

Puolan tilanne on tietysti Soinin märkä uni, eikä hän sitä yritäkään erityisemmin kätkeä. Se, mistä EU tällä hetkellä on Puolan osalta huolissaan, on PiSin vaalivoiton uhka oikeusvaltiolle ja vallan kolmijaolle, ja luulenpa, että niin Soini kuin hänen säestäjänsä Simon Elo tietävät tämän oikein hyvin sanoessaan, että demokratia on oikeusvaltiota ja sananvapautta tärkeämpi periaate. Persujen suunnasta on jatkuvasti kuulunut sellaisia möläytyksiä, että myös oikeuslaitos pitäisi "demokratisoida" ja politisoida ja että persujen vaalivoittojen jälkeen tuomioistuinten tulisi alkaa jakaa tuomioita persujen parjaajille. 

Vallan kolmijakojärjestelmä ja riippumaton tuomioistuinlaitos on olemassa juuri siksi, että mikään hallituksenvaihdos ja mikään vaalitulos ei vaarantaisi kansalaisten turvallisuutta ja henkilökohtaisia oikeuksia. Ja sekös persuja suututtaa. Se, että vaalituloskaan ei mahdollista toimeenpanovallan sekaantumista oikeuslaitoksen toimintaan, on heidän mielestään tietenkin mukamas vasemmiston tai kommunistien keksimä demokratian rajoitus.

Todellisuudessa, kuten tiedämme, nimenomaan maahanmuuttokriitikoiden muka kammoamassa Neuvostoliitossa hallitusvallan edustajat ja maan ainoa sallittu puolue sörkkivät oikeuslaitosta mielin määrin. Neuvostoliiton tunnetut julmuudet ja epäoikeudenmukaisuudet liittyivät läheisesti oikeudenkäytön politisoimiseen (näytösoikeudenkäyntien lisäksi pikatuomioistuimet eli ns. troikat, joiden tuomiot oli etukäteen päätetty). Eli siis: persut ja muu äärioikeisto haluavat juuri sellaisen politisoituneen oikeuslaitoksen, jota pidetään yhtenä Neuvostoliiton keskeisistä vääryyksistä, ja juuri niitä vallankäyttöperiaatteita ja -rajoitteita, jotka estävät tällaiset vääryydet, he pitävät kommunisminaRehellisimmät maahanmuuttokriitikot tietysti myöntävät tavoitteensa avoimestikin, ainakin omilla foorumeillaan.

Jussi Jalonen on omassa blogissaan ansiokkaasti eritellyt Puolan vaalitulosta, ja koska hänellä on paljon elävämpi kosketus maan nykyelämään kuin minulla, hän tietää varmasti mistä puhuu. Yhdestä asiasta kyllä ilmaisisin eriävän mielipiteeni: Jalonen katsoo PiSin olevan vankasti ja luotettavasti Venäjään suunnattujen pakotteiden takana ja haavoittumaton KGB:n houkutteluyrityksille. Minä en luottaisi tähän ollenkaan.

Meilläkin sai vielä kymmenen vuotta sitten vainoharhaisen salaliittoteoreetikon maineen siitä, että epäili äärioikeiston tai hurrivihaajien olevan Venäjän asioilla. Terve arkijärkihän tiesi suomalaisten äärioikeistolaisten vihaavan Venäjää kuten verivihassa vihataan. Siksi ajatus täkäläisestä äärioikeistosta Venäjän liittolaisena ja käskyläisenä on herättänyt täällä sellaista torjuntaa. Kuitenkin äärioikeisto kääntyi yllättävänkin saumattomasti ja pragmaattisella otteella Venäjän puolelle heti tiedostettuaan olevansa enemmän länsimaalaisia liberaaleja arvoja (äärioikeiston koodikielellä "kommunismia") kuin itänaapuria vastaan.

Nähdäkseni PiSin väki tiedostaa tämän yhtä lailla ja leimaa vastaavalla tavoin arvoliberalismin kommunismiksi. Lisäksi Jalosenkin luulisi muistavan, että puolalainen oikeistonationalismi ei historiallisesti ole suhtautunut ollenkaan vieroksuen yhteistyöhön Venäjän kanssa. Hänellehän minun ei tarvitse kertoa tätä, mutta Puolan historiaa vielä minuakin huonommin tunteville lukijoille voi olla hyödyksi tietää, että Puolan toista maailmansotaa edeltäneen ns. kansallisdemokraattisen, juutalaisvastaisen oikeiston (Narodowa Demokracja, Endecja) pääideologi Roman Dmowski näki nimenomaan tsaarin Venäjän pragmaattisena yhteistyökumppanina. Puolan nykyinen populistioikeisto ei varmasti ole historiallisesti lukutaidotonta (siksikään, että vuoden 1990 jälkeen kaikki vanhan Endecjan aate- ja ohjelmajulistukset varmasti julkaistiin uudelleen valtavina painoksina), eikä siltä myöskään ole jäänyt huomaamatta se, että Venäjä a) ei ole nykyisellään enää kommunistinen ja b) on aika monessa asiassa samalla linjalla heidän kanssaan. Siksi en luottaisi ollenkaan PiSiin tässä Venäjän asiassa.

I Polen gick valsegern till det populistiska partiet Prawo i Sprawiedliwość som företer en hel del likheter med våra sannfinländare. Namnet på partiet brukar översättas som "Lag och rättvisa", fast det första ordet i namnet också kan betyda rätt, konkret rättighet, t ex rätten att köra bil om man råkar ha körtkort. Hur som helst har partisegern lett till negativa reaktioner i EU, eftersom partiet anses vilja avveckla uttrycksfriheten och rättsstaten.

Att ett sådant parti tillskansat sig en stor röstandel just i Polen är ingenting att förundra sig över. Redan på nittitalet, då jag ännu uppmärksamt följde med händelserna i landet, var det inte mellan högern och vänstern den stora vattendelaren i polsk politik befann sig, utan snarare mellan den liberala (även ekonomiskt liberala) högerintelligentian å ena sidan och de ekonomiskt vänsterpopulistiska konservativa å andra sidan - för att tillåta mig en dubiös analogi, mellan "samlingspartiet" och "sannpolackerna". PiS är Polens "sannfinländska" parti, dess motpol, Platforma Obywatelska eller Medborgarplattformen, är snarare kristdemokratisk. De mest kända av politikerna inom PO är Donald Tusk (som trots sitt anglosaxiskt klingande namn inte är av brittisk, utan av kasjubisk härstamning - kasjuberna är en etnisk minoritet som de flesta av oss bara känner från Günter Grass romaner) och Radosław Sikorski (gift med historikern Anne Applebaum).

Vänstern (inklusive socialliberala och socialdemokratiska grupperingar) har i Polen redan länge varit svag och splittrad. Delvis beror detta på att vänstern som begrepp väcker misstro och misstankar i ett före detta kommunistiskt land, men dessutom på att det viktigaste "vänsterpartiet" i landet länge var Sojusz Lewicy Demokratycznej, Demokratiska vänsteralliansen, som var ett postkommunistiskt parti, dvs ett parti med rötter i det gamla översittarpartiet.

Ur västerländsk vänsterliberal synpunkt äe problemet med postkommunism att ett före detta kommunistparti från Östeuropa inte står för vad som vi uppfattar som vänsteridéer. Ett sådant parti blickar istället tillbaka till kommunisttiden. Det här är enligt definitionen en reaktionär position. De flesta anhängarna för partiet är antagligen före detta kommunistiska tjänste- och ämbetsmän. De utgör en så stor samhällsgrupp att det inte går att helt sonika utesluta dem - dessvärre är det typiskt för totalitära system att de kan rekrytera en stor del av det såkallade vanliga folket som "medbrottslingar".

De kommunistiska länderna präglades - vad hommaiterna än påstår - definitivt inte av "tolerans" och "grön vänster". Det var mer eller mindre totalitära diktaturer. I själva verket skulle en och annan hommait eller nynazist ha trivts bra i dem, eftersom attityderna t ex till homosexuella och miljövård var precis desamma i dessa länder som på Homma. Någon fri rörlighet var det inte tal om, i stället bevakades gränserna av lättretade bassar beväpnade med kulsprutor och dumdumkulor. Ett exkommunistiskt parti i Östeuropa som definitionsenligt vill se någonting positivt och lovvärt i det system som rådde under sovjettiden står sålunda för helt andra saker än västliga vänstergrupperingar. I själva verket skiljer sig dess linje knappast mycket från PiS, det är bara retoriken som avgör.

Vem röstar på PiS då? Tydligen är det främst fattigare folk, de som ser sig som förlorare i en värld på väg till liberalisering och globalisering. När det handlar om ekonomi har PiS nämligen en viss böjelse till vänsterpopulism och förhåller sig inte negativt till socialstatens idé. Det är ingenting förvånande i att Soini uppfattar PiS som ett broderparti: PiS har nämligen lyckats i vad Sannfinnarna bara strävar efter att bli, dvs som ett "arbetarparti utan socialism", eller snarare utan värdeliberalism ("socialism", "kommunism" och "kulturmarxism" är sannfinska kodord för värdeliberalism, vilket innebär att SFP och en del av Samlingspartiet redan står för kommunism så som de definierar begreppet). Det här är i och för sig lätt att förklara: PiS har uppenbarligen lyckats bättre än sannfinnarna som ett parti som inte bryter sina löften.

Sannfinländarna har som bekant snabbt börjat förlora väljarstöd när de väl axlat regeringsansvaret och börjat sjunga med i den traditionella högerkören. Det här kunde man ha gissat sig till redan p g a Jussi Halla-ahos röstningsbeteende på stadsfullmäktige: han ger som bekant katten i allt som ingenting har med hans invandringsgriller att göra, och sålunda rättade han sig efter Samlingspartiet i alla sådana för honom likgiltiga frågor. Tydligen har PiS lyckats övertyga väljarna bättre om att kunna representera dem i maktens korridorer. Det här hänger dock även ihop med den särskilda politiska situationen i dagens Polen överhuvudtaget: vänstern är maktlös medan det är Medborgarplattformen och PiS som för den egentliga kampen om makten. Det parti som segrar i parlamentsval kan sålunda tillåta sig allt det drömmer om.

Situationen i Polen är givetvis Soinis våta dröm, vilket han inte ens försöker sticka under stol med. Vad EU för närvarande oroar sig över i Polen är det hot som PiS-valsegern utgör för rättsstaten och maktdelningsprincipen, och det är både Soini och hans ackompanjatör Simon Elo alldeles säkert mycket medvetna om när de förkunnar att det är viktigare med demokrati och folkvilja än rättsstat och uttrycksfrihet. Det är inte första gången man får höra från sannfinska hållet att även domstolarna borde "demokratiseras" och politiseras och att de som kritiserar sannfinnarna efter de sistnämndas valseger borde dömas för hatbrott. 

Maktdelningsprincipen och ett oberoende domstolsväsende har man precis därför att något regeringsbyte inte bör kunna äventyra medborgerliga rättigheter och den enskildes personliga trygghet. Och fan vad sannfinlända ondgör sig över det. Att inte ens valsegraren får använda verkställande makt mot domstolarna tycker de är en restriktion vänstern eller kommunisterna hittat på.

Som vi vet var det precis i Sovjetunionen, som invandringskritikerna påstår sig avsky, mixtrade den verkställande makten och det makthavande partiet med domstolsväsendet så mycket de ville. De grymheter och orättvisor som ägde rum i Sovjetunionen hängde intimt ihop med den politiserade rättskipningen (förutom skenrättegångar fanns det också snabbdomstolar, såkallade trojkor, som utdelade förutbestämda domar på löpande band). Alltså: sannfinnarna och den övriga extremhögern vill införa ett politiserat domstolsväsende, precis ett sådant som anses ha utgjort en av de centrala orättvisorna i Sovjetunionen, och de restriktioner mot godtycklig maktutövning som förebygger dylika orättvisor framstår för sannfinnarna som kommunism. De uppriktigaste invandringskritikerna medger t o m öppet, åtminstone på sina egna fora, att det här är vad de strävar till.

Krigshistorikern Jussi Jalonen har i sin egen blogg förtjänstfullt analyserat det polska valresultatet, och han vet nog vad han talar om, eftersom han har mer kontakter i landet än jag. En sak vill jag dock uttrycka en avvikande åsikt om: Jalonen anser att PiS står solitt och pålitligt bakom sanktionerna mot Ryssland och inte låter sig duperas av KGBs sirensång. Det här är jag inte lika säker på.

För tie år sen blev man utskälld som förföljelsemanisk konspirationsteoretiker om man bara vågade misstänka att extremhögern och svenskätarna gick Rysslands ärenden. Det allmänt accepterade sunda förnuftet visste ju att finska högerextremister hatade Ryssland som pesten. Därför har tanken om extremhögern som en allierad och springpojke till Ryssland väckt sådana avvärjningsreflexer här hos oss. När allt kom omkring sällade sig våra högerextremister utan omsvep till den putinvänliga skaran genast när den blev medveten om att det snarare är liberala västliga värden ("kommunism", som det heter på extremhögerns kodspråk) än Ryssland som den vill bekämpa.

Enligt min uppfattning inser även PiS detta, och även i dess retorik likställs värdeliberalism med kommunism. Dessutom bör man beakta den historiska bakgrunden: jag antar att även Jalonen minns att polsk högernationalism förr i tiden inte tillbakavisade allt samarbete med Ryssland. De som känner Polens historia ännu sämre än jag är kanske förtjänta av att bli upplysta om att Roman Dmowski, den ledande ideologen för den såkallade nationaldemokratiska, antisemitiska högern (Narodowa Demokracja, Endecja) i Mellankrigspolen, såg Tsarryssland som en tänkbar taktisk allierad. Polens nuvarande populistiska höger består nog säkert inte av historiska analfabeter (dessutom är det säkert att alla ideologiska dokument Endecja på sin tid gett ut efter år 1990 gavs ut i väldiga nyupplagor), och det har säkert inte undgått deras uppmärksamhet att Ryssland a) inte längre är kommunistiskt och b) delar många av deras åsikter. Därför skulle jag inte alls lita på PiS vad gäller förhållandet till Ryssland.