perjantai 18. heinäkuuta 2014

Putinismin koko kuva

(Alkujaan julkaistu Paljastetun blogissa 18. heinäkuuta 2014.)

Siltä varalta että joltakulta on asia jäänyt huomaamatta, kannatan Suomen Nato-jäsenyyttä ja pidän putinismia akuuttina vaarana sekä Suomelle että koko Euroopalle. Putinismi on myös osoittautunut hyvinkin vahvaksi aatteeksi suomalaisten omassa keskuudessa. Tässä kirjoituksessa esittelen eräitä tavallisia tapoja asennoitua putinistisesti.

Yhteistoimintamies. Tämä tyyppi on Venäjän agentti tai käyttäytyy kuten sellainen. Venäjä on suunnilleen hyvyyden edustaja maan päällä ja Yhdysvallat imperialistinen valta, joka manipuloi kierosti kaikkialla. Yhteistoimintamies ajattelee Venäjän uuden pääideologin Aleksandr Duginin ajatuksia: hänen mielestään pieni maa ei koskaan voi olla aidosti itsenäinen tai omatahtoinen, vaan ainoastaan jonkin suurvallan šakkinappula ja ase toista suurvaltaa vastaan. Koska Venäjän yksipuolisesti itsenäiseksi julistamat pellevaltiot kuten Abhasia ja Etelä-Ossetia ovat juuri tällaisia tapauksia, yhteistoimintamies päättelee tai teeskentelee päättelevänsä, että Itä-Euroopan Nato-maat ovat vastaavanlaisia Yhdysvaltain tosiasiallisia osavaltioita.

Vanha keskustalainen. Keskusta oli kylmän sodan vuosina se puolue, joka joutui tekemään paskahommat, eli olemaan porvaripuolue, joka ottaa niskoilleen idänsuhteet, ts. Neuvostoliiton nuoleskelemisen. Tämä oli sikäli tarpeen, että jos ei olisi ollut ulkopoliittisesti luotettavaa porvaripuoluetta, idänsuhteet olisivat liukuneet kommunistien yksin hoidettaviksi, ja sitä riskiä kukaan ei halunnut ottaa. Valitettavasti Keskustassa alettiin pitää ulkopoliittista välttämättömyyttä hyveenä. Tästä syystä meillä on nyt paljon vanhoja eikä aina kovin vanhojakaan keskustalaisia, jotka ovat täysin sisäistäneet ajatuksen Venäjän legitiimeistä ja oikeutetuista turvallisuuseduista, ts. sen ajatuksen, että Venäjällä on turvallisuutensa nimissä vaatia suunnilleen koko muulta maailmalta hyysäystä ja pokkurointia.

Vanha keskustalainen on jäänyt neuvostoaikaan siinä mielessä, että hän kuvittelee Venäjän yhä tarvitsevan vapaata ja vaurasta Suomea PR-tarkoituksiin. Tämä on hänen keskeinen väärinkäsityksensä. Neuvostoliitto oli toki terrorivaltio, mutta myös kansainvälisen kommunistiuskonnon oma vatikaani. Tämä uskonto esitti olevansa itse reiluus ja oikeudenmukaisuus poliittisessa muodossaan. Koska kommunistiset diktatuurit olivat epäreiluja ja epäoikeudenmukaisia, Neuvostoliitto tarvitsi niitä parempia propagandavaltteja. Sellaiseksi kelpasi YYA-Suomi, joka saattoi ulkopoliittisesta neuvostomyötäilystään huolimatta olla vapaa ja vauras maa.

Nykyisin, kuten tiedämme, Venäjä ei enää edusta mitään muuta ideologiaa kuin venäläistä imperialismia. Venäläisen imperialismin sisältö on, että ”sinun maasi kuuluu minulle koska minä olen Venäjän presidentti ja kova KGB-mies ja minulla Venäjän presidenttinä ja kovana KGB-miehenä on oikeus vallata se”, ja siinä koko juttu. Venäläisen imperialismin ei tarvitse naamioitua reiluudeksi eikä työläisten solidaarisuudeksi eikä miksikään muuksikaan sellaiseksi hyväksi ja hienoksi jutuksi, mitä kommunismi entiseen aikaan väitti olevansa.

Vanha keskustalainen uskottelee itselleen ja muille myös mielellään, että Suomessa muka tunnettaisiin Venäjää tai venäläistä kulttuuria erityisen hyvin. Tämä on tietysti roskapuhetta, kuten kaikki venäjää opiskelleet hyvin tietävät. Itse asiassa Neuvostoliiton ja Venäjän tutkimus on lännessä, vallankin Yhdysvalloissa, erittäin asiantuntevalla tasolla, jopa siinä määrin, että Venäjästä kiinnostuneen ei tarvitse opetella venäjän kieltä. Itsehän olen tenttinyt yliopistossa Venäjän kirjallisuuden ja kulttuurin kurssit parhain arvosanoin joutumatta oppimaan venäjää kovin hyvin: kaikki tarvittava oli aina saatavissa ruotsiksi, saksaksi tai englanniksi. Sen takia venäjän taitoni onkin jäänyt luvattoman huonoksi.

Vanha keskustalainen korostaa usein Venäjä-ystävyyden taloudellista hyötyä. Tämäkin on suoraa perintöä Kekkoselta ja YYA-kaudelta. Itse asiassa senaikainen idänkauppa merkitsi käytännössä taloudellista riippuvuutta Neuvostoliitosta, johon vieläpä änkeydyttiin ehdoin tahdoin. Kun Neuvostoliitto romahti, siitä seurasi yhdeksänkymmenluvun alun lama. Niiden jälkien pitäisi pelottaa niin paljon, ettei samaan erehdykseen syyllistyttäisi uudelleen.

Vanhakeskustalaiseen puhetapaan kuuluu sellainen sanoilla ilmaisematon kuvitelma, että Venäjällä on suunnilleen paikat täynnä kultaharkkoja, jotka saa ottaa mukaansa kun osaa niitä venäjäksi pyytää. Tämä on hölynpölyä. Venäjä on käytännössä pelkkiä raaka-aineita myyvä kehitysmaa, jonka talous ei ole merkittävä maailman mittakaavassa. Valitettavasti Venäjä on ydinaseistettu kehitysmaa, joka asemahdillaan voi uhkailla ja pakottaa kehittyneemmät maat polvilleen.

Sekä vanhakeskustalaiset että muita putinistityyppejä edustavat keskustelijat ovat polttaneet päreensä siitä, että EU:n Venäjälle suunnatut talouspakotteet (väitetysti) merkitsevät Suomelle huomattavia taloudellisia tappioita. Sitä ei tietysti olla halukkaita myöntämään, että kaikenlainen taloudellinen riippuvuus arvaamattomasta diktatuurista on vähän niin kuin mafiapomon liikekumppanina olemista: kummisetä joutuu ennemmin tai myöhemmin oikeuden eteen, ja silloin mekin olemme kanssarikollisina syytettyjen penkillä. Olisi pitänyt irrottautua Venäjästä hyvissä ajoin, niin ei nyt olisi käynyt näin.

Mystikko. Jos sana ”mystikko” kuulostaa liian ylevältä, kuvitelkaa sen paikalle ”hörhö”. Tämä on tyypillisesti sellainen myöhäisturkkalainen teatterimies tai muu taiteilija, jolle mystinen tai myyttinen maailmankäsitys on tärkeä. Ilkeämielisesti tekisi mieli heittää, että nämä tyypit ovat nauttineet hieman liikaa kärpässientä, mutta totuuden jumalatar vaatii myöntämään, että suomalainen pystyy saamaan päänsä tällä tavalla sekaisin ihan laillisilla päihteillä kuten viinalla ja Dostojevskilla (jälkimmäinen on tosin vaarallista ja kovaa huumetta, ja sen täyskieltoa pitäisi vakavasti harkita). Tällaisille tyypeille Ruotsi ja laajemmin länsimaisuus, eikä vähiten luterilaisuus tai kristillinen kirkko yleisemminkin, merkitsee suomalaisten oletetun shamanistisen luonteen riistäjää ja tuhoajaa. Venäjä sitä vastoin on itäisen mystisyyden ja shamanismin maa.

Tavallisesti nämä mystikot ovat taiteilijoiksi aika sivistymättömiä ja heidän harrastuksensa pohjalla on jokin postmoderni sekauskonnollinen henkisyys. Venäjästä he tietävät juuri niin vähän, että voivat käyttää sitä tyhjänä tauluna tai valkokankaana, jolle heijastavat omat houreensa. Mahdollisesti heitä kiehtoo ortodoksinen usko, mutta sekin vain ulkoapäin nähtynä eksotiikkana.

Tässä kohdassa suositeltavaa lukemista on Vasili Aksjonovin ennustuksellinen romaani Krimin saari, joka valitettavasti on Venäjän imperialistisen julmuuden vuoksi viime aikoina saanut uutta ajankohtaisuutta, kuten monet tarkkailijat maailmallakin ovat panneet merkille. Romaani sijoittuu vaihtoehtohistorialliselle Krimille, joka on jäänyt Neuvostoliitosta itsenäiseksi valkokenraalien turvapaikaksi (vrt. Taiwanin suhde kommunistiseen Kiinaan) ja jossa eletään riehakkaassa kapitalismissa värikkäine mainoksineen, uususkontoineen, muodikkaine vasemmistolaisuuksineen ja muine seitsemänkymmenlukulaisine oikkuineen. Krimin saaren päähenkilö on Andrei Lutšnikov, suomennoksen mukaan ”playboyn kattoasunnossa” (tämä vitsi toimii paremmin englanniksi ja venäjäksi, koska kattoasunto on englanniksi penthouse, ja sekä Playboy että Penthouse ovat tunnettuja miestenlehtiä; venäjään pentgauz tietenkin voidaan tuosta vain ottaa lainasanaksi, koska se on aina ollut sanavarastoltaan vieraanvarainen kieli) asustava pintaälykkö, joka haluaa liittää maansa osaksi Neuvostoliittoa. Miksi? Koska yhteinen kieli vetää, samoin jonkinlainen älytön, mystinen kaipuu kadonneeseen yhteyteen.

Aksjonovin romaanissa Neuvostoliittoon liittymisellä elämöineille krimiläisille tulee ikävänä yllätyksenä valtaajajoukkojen julmuus ja piittaamattomuus ihmishengistä. Samalla lailla joutuvat pettymään omat mystikkohörhömme sitten kun liittyminen idän emämaahan toteutuu.

Kulttuuripelle. Tämä esiintyy oikeastaan muihin perustyyppeihin (erityisesti mystikkohörhöön) sekoittuneena ja on pikemminkin argumentointitapa kuin henkilötyyppi, mutta otanpa tämänkin esille. Kulttuuripellellä tarkoitan sitä, jonka täytyy joka välissä korostaa sitä, miten hieno vanha kulttuuri Venäjällä on ja miten Venäjää ei tästä syystä saa arvostella, koska Suomen kaltaisella villi-ihmisten perslävellä nyt vain ei ole varaa arvostella hienon vanhan kulttuurin maita yhtään mistään.

Kuten arvata saattaa, kulttuuripelleargumentointia kuulee eniten sellaisilta ihmisiltä, jotka tietävät venäläisestä kulttuurista kaikkein vähiten. Kulttuuripellejen esittämät argumentit ovat toki sikäli paikkansapitäviä, että jota kuinkin kaikilla kansoilla on mielenkiintoinen ja omalaatuinen kulttuurinsa, johon tutustuminen – mielellään asianomaisen kansan omalla kielellä – on suotavaa ja avartavaa. Tämä ei kuitenkaan muuta miksikään sitä, että turvallisuuspoliittiselta kannalta Venäjä on meille tällä hetkellä vaaraksi, puhumattakaan siitä, että Venäjä on Ukrainalle juuri tätä kirjoittaessani kouriintuntuva ja akuutti uhka.

Kun puhutaan Ukrainasta, on syytä muistaa, että tällä hetkellä venäläiset pakenevat omasta maastaan Ukrainaan, jossa esimerkiksi lehdistön vapaus on suurempaa. Näyttää jopa siltä, että venäläistä kulttuuria on helpompi viljellä ja kehittää Ukrainassa kuin kiristyvän sensuurin ja toisinajattelijavainon Venäjällä.

Venäläisen kulttuurin ihannoijilla oli ennen vanhaan tapana silmät loistaen intoilla siitä, kuinka itänaapurissa luetaan kirjoja metrossa (veikkaan että nykyään venäläisten lukuinto on vähentynyt, mutta vielä 90-luvulla tuosta hössötettiin). Mutta venäjää osaamattomana intoilijat eivät tietenkään tienneet, mitä kirjoja siellä luettiin: esimerkiksi KGB:n miehiä ihannoivia roskajännäreitä – neuvosto- Jerry Cottoneita, paitsi että Jerry Cotton on niitä huomattavasti humaanimpaa (ja humoristisempaa) luettavaa.

Kommari. Käytän reilusti sanaa ”kommari”, koska tähän kategoriaan ei kuulu pelkästään tunnustautuneita kommunisteja, vaan myös muitakin epämääräisen vasemmistoväritteisiä hahmoja. Äärioikeisto on vanhastaan leimannut kommareiksi kaiken demareita radikaalimman vasemmiston, joten puhutaan mieluummin kommareista kuin kommunisteista – jälkimmäinen termi olisi liian tarkka. Toki pitää sanoa, että kaikki kommaritkaan (tässä kuvatussa merkityksessä) eivät ole putinilaisia – esimerkiksi silloin kun Anna Politkovskaja odotetusti murhattiin, hän oli ehtinyt nousta idoliksi myös ”kommarien” keskuudessa, joten hekin uskaltautuivat arvostelemaan Venäjää ja osoittamaan mieltä sitä vastaan. Siitäkin alkaa tosin kohta tulla vuosikymmen täyteen, ja mielet ovat voineet muuttua tällä välin paljonkin.

On tietysti kuvaavaa, että Politkovskajan murhan aikoihin, kun Venäjä vaikutti ulkopoliittisesti heikolta eikä ollut vielä ryhtynyt sotilaalliseen iskuun Georgiaa vastaan, kommarit arvostelivat sitä paljon äänekkäämmin. Nyt kun näyttää siltä, että Venäjä on ihan oikeasti vaarallinen, kumman monet kommarit tuntuvat löytäneen sisäisen putinistinsa. Tulee vähän sellainen olo, että tietynlaisen vasemmistoidealismin motivaattorina toimii – kuten George Orwell sanoi – armottoman väkivallan ja menestyksekkään julmuuden masokistinen ihannointi ja että oleellinen osa koko touhusta on moraalisesti hyväksyttäviltä kuulostavien perusteiden keksiminen alistumiselle.

Kommariuden ytimessä on viha Yhdysvaltoja kohtaan, joka tosin on yleistynyt nykyään myös äärioikeistossa, sitä mukaa kun heikäläiset ovat tajunneet olevansa oikeastaan länsimaista demokratiaa vastaan. Kommarin ajattelutapa perustuu siihen käsitykseen, että Yhdysvallat johtaa jonkinlaista maailmankapitalistista järjestelmää, joka kietoo ihmiskunnan lonkeroihinsa, siinä missä Venäjän julmuudet ovat irrallisempia ja sattumanvaraisia. Tässä katsannossa Venäjä on väkivaltainen yksittäinen taparikollinen, mutta Yhdysvallat mafiapomo, ja esimerkiksi Natoon liittyminen on mafiaan liittymistä.

Kommarit käyttävät mielellään kulttuuripellejen ja vanhojen keskustalaisten argumentteja. Lisäksi kommarit ovat jatkuvasti peloissaan siltä varalta että joku tulisi sanoneeksi jotain russofobista. Silloinkin kun kommarit hyväksyvät Venäjän ulkopolitiikan arvostelun, heille on hysteerisen tärkeää korostaa sitä, että Venäjän johto pitää erottaa Venäjän kansasta. Siksi sellaisetkin kommarit, jotka periaatteellisella tasolla ovat valmiita kritisoimaan Putinia, paheksuvat kaikkien ei-kommarien Venäjä-kritiikkiä russofobisena rasismina. Kommarien mielestä on myös tabu esittää Venäjä rauhanrikkojana ja hyökkääjänä tai verrata sen toimintaa Ukrainan suunnalla Hitleriin, vaikka analogioita on selvästi havaittavissa, viidennestä kolonnasta alkaen (sudeettisaksalaiset Tšekkoslovakiassa).

Tietenkään kommari ei hyväksy sitä, että Venäjän uhkaa käytettäisiin argumenttina Natoon liittymiselle, koska Naton ulkopuolella pysyminen on kommarille keskeinen identiteettikysymys ja koska hänelle mikään ei lähtökohtaisesti kelpaa käyväksi argumentiksi Naton puolesta. Kommarille tulee myös epämukava olo siitä, että Venäjän kansaa yritetään millään tavalla vastuullistaa Putinin hallinnon pahuudesta, vaikka tosiasia on, että Putin on menestynyt pitkälti populistisin keinoin, eli merkittävien kansalaisryhmien tuella, niitä mielistelemällä ja niiden ennakkoluuloja myötäilemällä. Kommari on sisäistänyt neuvostoaikaisen propagandan venäläisestä kansasta, joka ei voi toivoa sotaa milloinkaan, eikä hänelle tule mieleenkään, että imperialismilla on Venäjällä aitoa kansan kannatusta ja että imperiumin menettäminen on monille venäläisille narsistinen loukkaus, joka pitää kostaa – tarvittaessa vaikka tuhoamalla koko maailma ydinräjähteillä.

Äärioikeistolainen. Tähän kohtaan aioin alun perin kirjoittaa ”persu”, mutta hetken mietittyäni päätin valita mieluummin ”äärioikeistolainen”. Merkittävä osa tunnustautuneista perussuomalaisista keskustelijoista nimittäin voidaan lajitella yllä kuvatuiksi vanhoiksi keskustalaisiksi: he kenties ilmaisevat vanhakeskustalaiset argumenttinsa karkeammin, sivistymättömämmin ja keskustelukyvyttömämmin, mutta itse sisällössä ei ole oleellisia eroja. Lisäksi tietystikään kaikki karkeat, sivistymättömät ja keskustelukyvyttömät vanhakeskustalaisten argumenttien käyttäjät eivät ole tunnustautuneita persuja.

Maahanmuuttokriittiseen itsepetokseen kuuluu oleellisesti se kuvitelma, että maahanmuuttokriitikot olisivat puolustamassa länsimaista vapautta islamilta tai monikulttuurilta. Selväjärkisimmät tai rehellisimmät maahanmuuttokriitikot – ne avoimen äärioikeistolaiset – ovat kuitenkin jo kyenneet myöntämään, että tosiasiassa länsimaiset vapaudet ovat heidän vihollisensa, se mitä vastaan he taistelevat. Totalitaarisissa liikkeissä tunnetusti on erikseen eksoteerinen ja esoteerinen oppi, propagandistinen puoli, jolla väki rekrytoidaan liikkeeseen, ja sisäinen aate, joka saattaa olla täydellisessä ristiriidassa ulospäin suunnatun propagandan kanssa.

Maahanmuuttokriittisten tappajarobottien eksoteerinen rekrytointioppi on, että he puolustavat länsimaista demokratiaa islamilta, mutta todellinen, esoteerinen oppi on, että länsimainen demokratia merkitsee heille heidän maailmansa tuhoa, kun kaikki muut suomalaiset käyttävät oikeuttaan olla jotain muuta kuin he. Siksi kaikki muut suomalaiset on orjuutettava tai hävitettävä. Suomen itsenäisyys ja vapaus eivät oikeastaan merkitse heille yhtään mitään – he ovat valmiita hyppäämään minkä tahansa vierasmaalaisen liittolaisen kelkkaan saadakseen meidät nitistettyä.

Maahanmuuttokriittisten keskuudessa on vielä jonkin verran vanhan kansan ryssänvihaajia, mutta kuten tälläkin sivustolla olemme moneen otteeseen korostaneet, Homma-foorumilla toimivat omat mekanismit, joilla saadaan alun perin venäläisvihaa poteneesta Putinin ylin ystävä. James Hirvisaarelle huoli Venäjän uhasta on ”katalaan viittaan kätkeytyvää mokuilua”, kuten tiedämme. Ehkä vielä kuvaavampi on bloggaajanimimerkin ”Tragedian synty” kirjoitus ”Maanpuolustusasiaa”, jonka loppukappale kuuluu seuraavasti:

Lopuksi voisin ottaa kantaa useita kuohuttavaan Natoon. On totta, että kaikista naapureistamme vain Venäjän voisi kuvitella olevan lähitulevaisuudessa sotilaallinen uhka Suomelle. Toisaalta ainakin tällä hetkellä minusta tuntuu, että tukisin ennemmin Venäjää kuin Natoa. Jos näiden valtojen välille jokin kriisi syntyisi, mitähän vastaan ne taistelisivat ideologisesti? Eurooppa ja Yhdysvallat epäilemättä puolustaisivat sellaisia asioita kuin suvaitsevaisuutta, ihmisoikeuksia ja moniarvoisuutta. Mikä Venäjän vaihtoehto näille sitten olisikin, uskoisin sen olevan minulle paljon mieluisampi. Siispä tällaisessa kriisissä haluaisin Suomen olevan Venäjän puolella. Ainakin niin kauan kuin tilanne on tämä, vastustan Suomen liittymistä Natoon."

Kirjoittaja siis vihaa suvaitsevaisuutta, ihmisoikeuksia ja moniarvoisuutta ja pitää Venäjän tarjoamia vaihtoehtoja – ankaria sensuurilakeja, poikkeavien pahoinpitelyjä ja murhia sekä Putinin mielipiteistä poikkeavien maailmankatsomusten ja arvojen kieltämistä – lähtökohtaisesti niitä parempina. On vaikea kuvitella selvempää ja rehellisempää tunnustusta, että länsimainen demokratia itsessään on maahanmuuttokriitikoiden tosiasiallinen vihollinen ja kaikki eksoteerinen propagandahölinä länsimaisen kulttuurin puolustamisesta sitä itseään eli silkkaa pajunköyttä ja paskapuhetta.