Härkösen-ElRamlyn syndrooma

Sedis paheksuu viime merkintäni kommenteissa halveksivaa suhtautumistani Ranya ElRamlyn (ensivilkaisulla kauhean teennäiseltä vaikuttava kirjoitustapa, mutta myönnän, että on vaikea parempaakaan ratkaisua keksiä seemiläisten kielten artikkelillisten sukunimien kirjoittamiseen - niiden omassa kirjoituksessa kun ei tuota artikkelia eroteta yhdysviivalla eikä muutenkaan) esikoisromaaniin, mutta valitettava tosiasia on, että ainakin suomalainen kirjallinen elämä paapoo kohtuuttomuuteen asti kauniita nuoria naisia. Ei tarvitse kummoinen tekele olla, kun siitä jo leivotaan suuri mestariteos, jos sen on kirjoittanut hyvännäköinen nuori kimma. Tyylin kömpelyydet tai teennäinen keekoilu muuttuvat loistaviksi tyylillisiksi innovaatioiksi jos kirjoittaja on nuori nainen, ja juonen aukkoja ja henkilökuvauksen virheitä ei myöskään noteerata.

Tämä tällainen peli on ollut käynnissä siitä saakka kun Mikko Niskasen elokuvassa Mona ja palavan rakkauden aika nakupellenä kekkaloitsemalla kuuluisaksi tullut Anna-Leena "Mirri" (sic!) Härkönen julkaisi aika tavanomaisella kahdeksankymmenluvun alun koululaishuumorilla täyteen ladatun esikoisromaaninsa Häräntappoase. Henkilöhahmot olivat kliseisiä, pojat YTMiä, joilla ei ollut sanottavasti tyypillisen murrosikäisen pojan oikeita ongelmia. Kyseinen romaani muuten on mielestäni paras todistus siitä, että tyttöjen murrosikä ja varsinkin parisuhdeongelmat ovat samanikäisten poikien veren, yrjön ja rään täyteiseen Raatteen tiehen verrattuna triviaaleja ja tyhjänpäiväisiä. Härköstä kehuttiin siitä, että hän oli onnistunut uskottavasti ryömimään pojan housuihin. Koululaishuumori ja tyypillinen nuorisokieli olivat Hesarin Tarkan mielestä nerokkaita kielellisiä uudistuksia, ikään kuin slangia ei olisi käytetty suomalaisessa kirjallisuudessa jo vuosien ajan. (Itse asiassa Härkösen suhteellisen siedettävä maalaismurteen ja nuorisoslangin sekoitus viimeistään nostivat törkeän katukielen suoranaiseen dominanttiasemaan aikalaiskirjallisuudessa. Pahin esimerkki moisesta on tietysti Rosa Liksom, joka pitäisi teloittaa rikoksista äidinkieltä vastaan. Kenen tahansa muun kirjoittamana editoimaton rappiojargoni on merkki ammattitaidon puutteesta. Sitä paitsi Rosa Liksom pani kaikki venäläiset henkilöhahmonsa Go Moskova Gossa puhumaan sitä samaa kamalaa kieltä. Olisin antanut hänelle aika paljon anteeksi jos hän olisi uskaltanut panna siperialaisjuntin puhumaan pohjoissuomalaista murretta.) Moinen oli tietysti mahdollista 80-luvun alussa pitkälti sen takia, ettei vielä ollut nettiä. Yksi netin vaikutuksista on se, että teinihuumori on nykyään kaikkien ulottuvilla, se ei enää pysy teinien omissa viemärijulkaisuissa, kun viemärilehdet ovat kaikkien nähtävänä. Jos joku kirjoittaisi nykyaikaisen Häräntappoaseen, kaikki näkisivät heti sen olevan täynnä vanhoja vitsejä, eikä Tarkan bluffi enää onnistuisi.

Härkösen jälkeen näitä samantyyppisiä nuoria naiskirjailijoita on ollut leegio. Kaikki nättejä ja valokuvauksellisia, totta kai. (Yksi poikkeus oli Päivi Alasalmi, joka oli ruma ja kirjoitti seksuaalisista saavutuksistaan.) Kovin moni ei ole jäänyt erityisen merkillepantavaksi kiintotähdeksi kirjalliselle taivaalle, pikemminkin kyse oli tekemällä tehdyistä supernovista, joista on jäljellä enää lysähtänyt ja himmentynyt planetaarinen sumu. Kreetta Onkeli ja Sari Mikkonen ovat harvoja esimerkkejä oikeasti hyvistä tätä sarjaa edustavista naiskirjailijoista, ja Sari Mikkostakin taidan arvostaa henkilökohtaisista syistä: Mikkonen kirjoitti sarjan novelleja, joissa savon murre edustaa viheliäistä maalaiskurjuutta ja alhaista raakuutta, ja tämä jos mikä on minusta Jumalan Totuuden murtauma valheen maailmaan.

Löysin muuten netistä Mikkosen vuonna 1999 laaditun kirjoituksen siitä, miten Helsingin Sanomat kohteli häntä, lehden kirjallisuuspalkinnon saajaa. Mikkosella oli vakava ahdistusneuroosi, joka oli mm. estänyt häntä kahteen vuoteen käymästä yliopistossa luennoilla. Hän ei siksi halunnut mennä itse noutamaan palkintoaan, vaan ehdotti, että palkinnon hakisi hänen aviomiehensä. Sovittiin, että Antti Majander (jonka nimen mainitsen siksi, että hänellä on tässä tarinassa sankarin rooli) tulisi haastattelemaan Mikkosta pari päivää etukäteen. Haastattelun aikana sitten Majanderia isompi herra soitti ja ilmoitti, että jos Mikkonen ei voi henkilökohtaisesti saapua paikalle, palkinto annetaan toiselle. Mikkonen oli valmis vaikka lääkärintodistuksella todistamaan, ettei hänen mielenterveytensä kestänyt julkisia esiintymisiä, mutta toisessa päässä oltiin armottomia. Majander sai kuitenkin esimiehensä taivuteltua luopumaan järjettömästä ajatuksesta, ja palkinnon haki Mikkosen aviomies.

Yllä kuvatun perusteella olen vähän sillä kannalla, että kirjallisuuskaan ei enää oikein ole muuta kuin kauniiden ja itsevarmojen nuorten naisten tie julkisuuteen. Itse asiassa Sari Mikkosen tapaus saa ymmärtämään myös omaan rauhaansa sulkeutuneen Elfriede Jelinekin vihamielisyyden Nobel-palkinnon hakua kohtaan. (Tosin Jelinekin suurena puutteena pidän sitä, että hän alentuu esittämään oman ilmeisen eksistentiaalisen ahdistuksensa ikään kuin se olisi yhteiskunnan sortaman naisen tuskaa. Se on muuten ns. osallistuvan kirjallisuuden ongelma yleisemminkin. Joku vasemmistolainen lauluntekijä esim. paheksui jossain sitä, että Kernin ja Hammersteinin mustia spirituaaleja jäljittelevässä laulussa Old Man River lauletaan I'm tired of living and scared of dying - tämä kun asianomaisen mielestä esitti mustat osaansa alistuneina surkimuksina, ja säe olisi pitänyt hänen mielestään muuttaa muotoon, joka olisi korostanut mustien halua rientää punalippujen alle vallankumousta tekemään. Osallistuva, vasemmistolainen, feministinen ym. kulttuuri tekee sen virheen, ettei se näe ihmisen osassa ja kohtalossa olevan ahdistavia ja epäoikeudenmukaisia piirteitä - ajan vääjäämättömyys, vanheneminen, ruumiin rappeutuminen ja väistämätön kuolema - joihin mikään vallankumous ei ole vastaus ja joihin ei oikeastaan ole muuta vastausta kuin turruttaa ahdistus päihteillä tai uskonnolla tai panna toivonsa transhumanistiseen teknologiaan. Itse asiassa muuten yksi porkkana, jolla kommunismi sai kannattajia, oli lupaus siitä, että tieteelliseen maailmankuvaan perustuvassa kommunistisessa yhteiskunnassa kehitettäisiin transhumanistista teknologiaa ja että se kommunismissa myös tulisi kaikkien ulottuville.) Kun Sari Mikkonen, joka sentään ainakaan palkinnon myöntämisen aikoihin ei ollut täysin vailla ulkonäöllisiä ansioita, on vähällä menettää sen pelkästään siksi ettei voi kestää julkisia esiintymisiä, minun on ihan oikeasti vaikeaa ottaa vakavasti ketään palkittavaa nuorta, nättiä ja reipasta naiskirjailijaa. (Onkeli ja Mikkonen ovat kirjoittaneet provinsiaalisessa viheliäisyydessä varttuneen ihmisen ahdistuksesta, mikä on yksi perussyistä siihen, että arvostan heitä.) Jos esikoiskirjailijoina säännöllisesti palkittaisiin myös rumia ja ujoja ATMiä ja ATNiä, minun olisi hyvin paljon helpompi hyväksyä jonkun ElRamlynkin palkinto ansiosta myönnetyksi.