Pentti Linkola - ekologiaa vai kovaluontoisuuspornoa (uusinta joulukuulta 2007)

Pentti Linkola täytti juuri 75 vuotta. Asian johdosta Rosa Meriläinen julkaisi Hesarissa ihan asiallisen ja fiksun kirjoituksen, joka tosin oli joiltakin osiltaan tahattomasti huvittava - muistaakseni Meriläinen sanoi jotain sen suuntaista, että Linkola on vihreille myös rasite. Hänelle ei sitten tullut mieleen, että kiilusilmäinen askeettifanaatikko, joka kehottaa surmaamaan joukoittain ihmisiä, on länsimaisessa demokratiassa toimivalle puolueelle ensisijaisesti rasite? No, mitäs siitä, mutta Linkola on luultavasti yksi Suomen yliarvostetuimpia poliittisia ajattelijoita.

En ole itse lukenut Linkolan juttuja kirjamuodossa vuonna 1979 julkaistun Toisinajattelijan päiväkirjan jälkeen, koska tietyssä vaiheessa äijä alkoi käydä tylsäksi ja toistaa itseään. Tuo kirja kannattaa kyllä lukaista, koska siitä saa aika hyvän kuvan Linkolan kehityksestä kohti sitä ekofasismia, josta hän on tullut tunnetuksi suuren yleisön keskuudessa. Nuoruudessaan hänellä oli tunnetusti pasifistinenkin vaiheensa, sillä 1960-luvun alussa, jo ennen kuin se oli muotia, hän kehotti aseistakieltäytymiseen pamfletillaan Isänmaan ja ihmisen puolesta eikä ketään vastaan. Lieneeköhän pamfletin nimi jonkinlainen alluusio Abraham Lincolnin sanoihin With malice toward none, with charity for all, with firmness in the right, as God gives us to see the right? Miten vain, mutta luullakseni hänen kääntymyksensä väkivallan kannattajaksi voidaan ajoittaa aika tarkasti Toisinajattelijan päiväkirjasta löytyvään kirjoitukseen Murhaajat joukossamme - sen nimi ainakin viittaa Hildegard Knefin läpimurtoelokuvaan vuodelta 1946, Die Mörder sind unter uns.

Saksalainen elokuva kertoi tietenkin sodan jälkeen piileskelevistä natseista, mutta Linkolalle ”murhaajat joukossamme” ovat yksityisautoilijoita, ja kirjoituksen loppupuolella - se on muistaakseni peräisin vuodelta 1969, mutta nettihaku osoittaa sen tulleen sittemmin uudelleenjulkaistuksi ainakin Elämänsuojelija-lehdessä vuonna 1999 - Linkola innostuu fantasioimaan kokonaisen ruuhka-autoilijoiden jonon surmaamisesta ampumalla. Kirjoituksen lähtökohtana oli muistaakseni kirjoittajan tuttavapiirissä tapahtunut pienen tytön kuolema auto-onnettomuudessa tai yliajettuna; Linkola taisi vielä korostaa, että onnettomuuden syyllinen, tai ainakin Linkolan itsensä syylliseksi kokema henkilö, oli naarmuitta selvittyään jo hankkimassa uutta autoa itselleen. Näin syntyi vaikutelma, että autoilu ja auton omistaminen oli jonkinlainen psykopaattisten kaaharifanaatikkojen uskonto, jolle uskovaiset halusivat uhrata pieniä lapsia kuin Moolokille ikään - tavallinen motiivi ekoväen propagandassa, mutta ei mikään kovin syvämielinen eikä nerokas oivallus, ainakaan nykynäkökulmasta.

Linkolan suuri maailmankatsomuksellinen idea, jota koki omalla tavallaan toteuttaa hänen opetuslapsensa, Jokelassa joukkomurhan tehnyt Pekka-Eric Auvinen, tuntuu olevan se ajatus, että hyvinvoinnin veltostamien nykyihmisten elämässä ei esiinny evolutiivista valintapainetta, joka valikoisi parhaat jatkamaan sukua ja siivoaisi heikot pois kuljeksimasta. On kuitenkin kyseenalaista, uskooko hän itsekään tähän ajatukseensa johdonmukaisesti. Johdonmukainen sosiaalidarwinisti nimittäin olisi sitä mieltä, että auton alle joutuva pikkutyttö on tietenkin huonoa perimäainesta ja että auton alle joutuminen jäljittelee erinomaisesti saaliseläimen leukoihin joutumista. Kun lapsia jää auton alle, heikot siinä vain karsiutuvat, aivan kuten he karsiutuivat silloin, kun ihmiskunta vielä eli metsästäjä-keräilijäelämää. Voidaan itse asiassa perustellusti väittää, että pikkutytön kuolemaa voivotellessaan Linkola syyllistyy juuri sellaiseen humanistiseen vetistelyyn, jollaista hän kovasti muka vastustaa; ja kysymys kuuluu, kuinka perusteltu ylipäätään on käsitys Linkolasta tinkimättömänä, loogisena ajattelijana.

Omasta mielestäni juuri Linkolan johdonmukaisuutta on suuresti liioiteltu, sillä varsinkin hänen myöhemmästä tuotannostaan - jota olen lukenut muistaakseni ainakin Suomen Kuvalehdestä - on helppo löytää sisäisiä ristiriitaisuuksia. Esimerkiksi puolalaisella maaseudulla liikkuessaan hän näkee vain idylliä ja luonnonmukaista, lannalta haisevaa elämäntyyliä. Puolaa osaamattomana turistina, joka nauttii paikallisten ylitsevuotavasta vieraanvaraisuudesta, hän ei tietenkään huomaa katkeruutta eikä ristiriitoja. Liioin hän ei koskaan tule kysyneeksi, mitä luonnollisesti sonnassaan kieriskelevien sikojen jätökset tekevät luonnolle ja vesistöille. Monissa kirjoituksissaan Linkola on kyllä raivokkaasti hyökkäillyt ”tehoviljelyä” vastaan, mutta on syytä kysyä, kuinka hyvin informoituja hänen käsityksensä vaikkapa maatalouden ympäristökuormituksesta ovat. Tuntuu siltä, että Linkola pitäisi kotitarve- ja omavaraisviljelyä määritelmällisesti luonnonmukaisena ja hyvänä ympäristön kannalta, mikä nähdäkseni ei ole tutkimustulosten valossa mitenkään itsestään selvää.

Tiettyyn rajaan asti olen valmis myöntämään, että Linkolan epähumaani maailmankuva perustui alun perin aitoon huoleen luonnosta. Näyttää kuitenkin siltä, että raivokas viha on jo kauan sitten muodostunut hänelle tärkeämmäksi. Linkolan uran seuraaminen on kuin katsoisi Sam Peckinpahin elokuvaa: aluksi väkivallalla ja vihalla on jokin tolkullinen motiivi, mutta pikku hiljaa perustelut murenevat ja alta paljastuu pelkkä yksitotinen, kouristuksenomainen itsetarkoituksellisuus, sadismi ja reuhaamisen halu, johon liittyy aivan yhtä vähän luovuutta ja mielekkyyttä kuin jonkun rähinöivän nahkapäähuligaanin turhautumiin. Väkivaltaiset yritykset ratkaista yhteiskunnallisia epäkohtia johtavat yleensä siihen, että nousee vähintään yhtä vaarallinen vastaterrori, minkä esimerkiksi kommunismin ja siihen reaktiona syntyneen natsismin historia erinomaisesti todistaa. Jos myyttisiä saastuttajaporhoja on muuallakin kuin vihreässä propagandassa, he pitävät linkolalaisuutta eittämättä kannaltaan parhaana luonnonsuojelun muotona, koska linkolalaisuus ei koskaan pysty saamaan merkittävää poliittista tukea eikä sillä ole toteuttamiskelpoista käytännön ohjelmaa (”v—u tapetaan kaikki” ei edelleenkään ole toteuttamiskelpoinen poliittinen tavoite).

Vaikka Linkola esittääkin köyhän kalastajan roolia, hän on tunnetusti vanhan tiedemies- ja pappissuvun jälkeläinen. Kyse on eräästä sellaisesta vanhasta sivistyssuvusta, jotka sittemmin intoutuivat flirttailemaan natsismin kanssa, kun kansanihmiset, ne penteleet, eivät tyytyneetkään elämäänsä säätyläisten johtamina ja opastamina, vaan alkoivat vaatia parannusta osaansa sosialismin sun muiden modernien aatteiden elähdyttäminä. Tämä viime kädessä selittää myös Linkolan vihan teollista sivilisaatiota kohtaan. Jo varhaisissa kirjoituksissaan hän esitti sen merkillisenä pilakuvana: hän puhui saastuttavista tehtaista, jotka tuottivat ”sähkökäyttöisiä pyllynpyyhkijöitä”. Taustalla on ajatus, että huonojen, tavallisten, totuuden valoa näkemättömien keskivertoihmisten ei kuulu elää hyvää elämää, vaan raataa plantaaseilla, jotta linkolat - valaistuksen saaneet - voisivat vetää lonkkaa ja ”ylläpitää huorahaaremia”, lainatakseni herran ja hidalgon omia sanoja.

”Sähkökäyttöinen pyllynpyyhkijä” ei viime kädessä ole paha asia siksi, että sellaisen tuottamiseen menee luonnonvaroja ja käyttämiseen energiaa, vaan siksi, että ainoastaan feodaalieliitin edustajalle kuuluu oikeus olla pyyhkimättä itse pyllyään - tavallisten ihmisten tulee olla plantaasinekruja ja orjia, jotka pyyhkivät hänen pyllynsä. Näinhän se meni vielä ennen vanhaan hyvään aikaan, kun asiat olivat mallillaan, ts. Linkolan esi-isät olivat merkkimiehiä ja rahvas painoi nöyrästi naamansa kuraan ja lehmänlällään heidän edessään. Tämän kanssa on erinomaisesti linjassa se, että Linkolalle tiettävästi kyllä kelpaavat teollisen sivilisaation tuottamat sokeritauti- ja masennuslääkkeet hänen kaikkia muita parempaa elämäänsä pidentämään, vaikka hän epäilemättä kieltäisi ne keskivertoroskaväeltä. No, hän totisesti elää kuten opettaa. Minä-minä-minä. Minä-minä-minällä on Oikeus diabeteslääkkeisiin, koska Minä-minä-minä on niin Tärkeä Henkilö ja Poikkeusyksilö, toisin kuin tavallinen rahvas, joka vain soittelee kännyköillä toisilleen ja katselee telkkarista tositeeveetä. Hyi, miten vulgaaria.

Niiltä osin kuin Linkolan kirjoittelussa on sitä väitettyä johdonmukaisuutta, se on johdonmukaista ekologisten perustelujen hakemista feodaaliselle yhteiskuntamallille. Yleisesti ottaen näkisin Linkolan kirjoittelun kuitenkin yhtenä muotona sitä ilmiötä, jota minulla on tapana kutsua kovaluontoisuuspornoksi. Kovaluontoisuuspornolla tarkoitan sellaista poliittiseksi tai yhteiskuntafilosofiseksi tarkoitettua kirjoittelua, jossa mässäillään epähumaaneilla, epädemokraattisilla tai muuten vain sadomasokistisesti kiihottavilla yhteiskunnallisilla ratkaisumalleilla, ne esitetään ainoina mahdollisina ja niiden vastustajat leimataan ämmiksi, nynnyiksi ja halveksuttaviksi pehmoiksi. Yleensä niiden kirjoittajat haluavat esiintyä jämerinä ja järkevinä, mutta tavallisesti tällaisia tekstejä ei tarvitse lukea pitkään, kun huomaa, että kirjoittajat pikemminkin hakevat joka kiven alta perusteita brutaaliudelleen kuin päätyvät siihen johdonmukaisen päättelyn tietä. Oman sadismini tiedostavana miehenä minulla ei ole vaikeuksia tunnistaa tällaisen kirjoittelun seksuaalislähtöistä perusmotivaatiota.

Valitettavasti monet ihmiset ovat kaikilla poliittisilla tahoilla kovin vastaanottavaisia kovaluontoisuuspornolle, koska sadomasokismi on keskeisempi osa ihmisen - ilmeisesti ennen kaikkea naisen - kokemusmaailmaa kuin useimmat suostuvat myöntämään. Lienee kuitenkin lupa toivoa, että ihmiset ja naiset näinä suvaitsevina aikoina myöntäisivät sadisminsa ja masokisminsa ja harjoittaisivat sitä kontrolloidusti ja tiedostetusti makuuhuoneessaan, sen sijaan että antavat tiedostamattomien halujensa ohjailla poliittisia kantojaan.

Se, mitä Jussi Halla-aho ei salli minun sanovan isänmaallisuudesta

Hiljattainen puheenvuoroni nettikeskustelusta kaverin Facebook-sivulta, esimerkkinä siitä, mitä Halla-aho ja hänen nettipartisaaninsa eivät salli minun sanovan mediassa.

Muistan pikkupoikana erehtyneeni lukemaan Kiirastulta [Yrjö Jylhän runokokoelmaa, jota koskevaan keskusteluun tämän puheenvuoron alun perin kirjoitin], mutta se oli vähän liian rankka ja rehellinen kuva sodasta sen ikäiselle.

Minä sain perinteisen isänmaallisen kasvatuksen, mutta päädyin sivariin juuri siksi, että ne ontot ja teennäiset sanat kuvottivat sillä taustalla. Mutta Kiirastulen rehellisyys puhuttelee, samoin Kivimäen Murtuneet mielet, koska ne eivät yritä verhota sodan kauhuja onttoihin sanoihin. Minun ikäpolvessani olisi tarvittu enemmän sitä mahdollisuutta rehellisesti samaistua sotaveteraaneihin ja -invalideihin ihmisinä, jotka meidän ikäisinämme olivat joutuneet rintamalle.

Tässä suhteessa muuten joudun toteamaan, että Tapio Rautavaaran "Vanhan jermun purnaus" on monessakin suhteessa hyvä kappale. Siinä korostetaan, että rintamalla oli nuoria poikia ja että "huudoissamme kovin pelokkaissa/myös äitiäkin usein kaivattiin". Kappaleessa oli myös sovinnollinen puhuttelu nuorten radikaalien polvelle:

"No mikäs siinä, samaa mieltä oomme

Ei sotaa enää koskaan tulla saa

Vaan toivomatta aina kohtaloomme

Niin outo voima sodat marssittaa

Jos voitte nuoret paremmaksi saada

Tään maailman niin sodan särkemän

Me emme varmaan toiveitanne kaada

Kun hoidatte tään jutun tärkeän"

Ja kun puhutaan siitä inhimillisestä näkökulmasta, mieleen tulee myös Olle Leinon "Herren prövar blott". Siinä mainitaan että jokin sodasta lomailevien nuorukaisten ja paikkakunnan (Kirkkonummi, koska Leino kirjoittaa Porkkalasta) nuorten naisten tapaaminen repesi seksiorgioiksi, ja että paikallinen vanhempi polvi suhtautui siihen ymmärtäväisesti, koska kyseessä olivat nuoret ihmiset kuoleman hädässä - mikä olisi voinut olla inhimillisempää?

Yksi niistä asioista, jotka minua aika lailla ärsyttävät Hannu Salaman tuotannossa, on se, että Salama ilkkuu juuri tällaiselle - sille, että vanhempi polvi on silloin sota-aikoina ollut yhtä "siveetön" kuin kuusikymmenlukulaiset "seksuaalisesti vapautuneet" nuoret. Näkisin itse, että jos se seksi piti vapauttaa, se olisi pitänyt vapauttaa myös vanhemmalle polvelle - sen olisi pitänyt olla synninpäästö heille(kin). Sen sijaan Salama panosti moralisointiin, joka oli juuri "seksuaalisen vapautumisen" kanssa ankarassa ristiriidassa.

Kun puhutaan sodasta nimenomaan inhimillisestä näkökulmasta, koen velvollisuudekseni mainita myös Tom of Finlandin sanat. Hän mainitsi että sodan keskellä esiintyi homoseksuaalisuutta rintamamiesten kesken, eikä sitä paheksuttu - asenne oli "olkaa ihan rauhassa vain", koska ne veljet, jotka sen vesitilkan tuovat, ymmärsivät toistensa kauhua ja pahaa oloa.

Ja kun olen tällä tuulella, muistutan vielä siitä sotaveteraanista joka meni vapaaehtoisena palvelukseen jo 17-vuotiaana, mutta järkyttyi näkemistään kauhuista niin että harkitsi itsemurhaa ja alkoi jo sovitella pistoolin piippua ohimolle. Silloin vanhempi jermu tuli ja käänsi piipun poispäin ja sanoi lempeästi: "Kyllä sinulla on nyt väärä sihti poika hyvä. Tuonne päin kuuluu ampua" - ja osoittaa vihollisen suuntaan. Poika tietysti oli vielä vanhoilla päivillään itkuun asti kiitollinen sille jermulle.

Tällaisetkaan inhimillisyyden osoitukset eivät kuulu niiden onttopuheisten mielikuviin sodasta. Kun sotaa muistellaan, olisi syytä muistella tällaisia asioita.

Ja tietysti miettiä sitä, että sodan aikana se jermu oli paikalla kääntämässä sen pyssyn poispäin. Sodan aikana nuorukainen oli arvokas yhtenä "veikoista mun vierelläni". Rauhan aikana liian moni poika on tappanut itsensä, koska ketään ei ollut sitä tällä tavalla estämässä.

Tällaisia kirjoituksia Jussi Halla-aho, hänen vapaaehtoiset nettipataljoonansa ja heidän kanssaan liittoutunut suomenkielinen media ei 11 vuoteen ole sallinut minun julkaista valtavirtamedioissa. Perinteinen isänmaallisuus ja talvisodan henki päivitettynä nykyaikaan ovat uhka heikäläisten julistamalle ylikansalliselle, rasistiselle äärioikeistolaisuudelle.

Ei aihetta reagointiin

 Persut ovat taas yrittäneet nostaa metakkaa, tällä kertaa jostain nuorison seksioppaasta. Metakan asiasisältö on suunnilleen Kää-kääk-woke-vasemmisto-kommunisti-woke-käkkäräkääk. Moralisoijien lauman ylimpänä kukkona hilluu Afrikasta poikaystävän maahantuonut Sebastian Tynkkynen, mutta valtiovarainministeriön häikäisevä kaunotar, jonka nimen ihan oikeasti unohdan enkä vaivaudu netistä katsomaan, on yhtä lailla osallistunut keskusteluun. Luonnollisesti Päivi Räsänen myös haluaa kieltää, mitään muuta hän ei osaa.

Sebastian Tynkkynen harjoittaa kristillistä siveystyötä

Eli normimeininki Suomessa, valtakunnassa kaikki hyvin. 

How I became a nonperson in my native language (first published in 2022)

 There is a new expression going around: transnational repression. It means authoritarian or totalitarian governments silencing their critics even in other countries. Typically, critics thus stifled are émigrés from those authoritarian states, believing that in Western democracies they are free to say what they want about their country of origin. What happened to, say, Khashoggi, Litvinenko, or Skripal suggests that you can't rely on this anymore. However, my own story shows that even foreign nationals, living in their own countries, aren't free to find fault with how an authoritarian regime with few scruples about repression and state terror conducts their policies. I am thinking of Russia, obviously.

In 2006 I was recruited by a major Finnish-language news site so as to write polemical commentary to topical events. As soon as I wrote something critical about Russia, though, I was immediately attacked by the online lynch mobs of the extreme Right. When I pointed out the similarities between this kind of harassment and the way how Solzhenitsyn had been pestered by self-appointed "good citizens" in the years after Khrushchov's abdication as the leader of the Soviet Union (as described in his memoir The Oak and the Calf, one of my staple readings since my teenage years), I was obviously gaslighted by the very same online lynch mobs. People who were behaving exactly as those who pestered Solzhenitsyn called me a lunatic for what this online mob violence was bound to remind me of.

It became clear overnight that the extreme Right is fighting for Putin. But how did my media employer take it? They actually sided with the online lynch mobs. Earlier, my writings had similarly provoked left wing people and feminists, but then the employer's representatives had staunchly defended me and made it clear that whatever those groups demanded, they would not fire me.

But everything changed when it was the extreme Right - the alt-right, if you prefer - that targeted me. The occupational safety there had been until then, immediately vanished. The producer of the site actually told me "not to provoke them". But how the hell do you "not provoke" them, when they spread their crap even in the comments box of such blog articles that had no political content whatsoever? If I wrote a feelgood text about some nostalgic TV show from the eighties that was being rerun, the same online volunteers filled the comments box with entirely irrelevant racist crap.

What kind of racist crap, you ask? Well, for instance links to an online Finnish-language version of the now well-known extreme rightist screed "The Turner Diaries". Anyone who has read that screed knows that it is a neo-Nazi fantasy about America being overrun by the hate objects of the extreme right and about brave and courageous Nazi heroes fighting back, by killing and massacring children and other civilians. 

The extreme rightists who spread such links in my comments box went to complain to the producer of the site I was working for, because I conducted "censorship" of their "opinions" (i.e. deleted the link to "The Turner Diaries"). AND THE SITE I WROTE FOR WAS HAPPY TO COLLUDE WITH THEM, WITH PEOPLE WHO WERE SPREADING "THE TURNER DIARIES" IN MY COMMENTS BOX, AGAINST ME, THEIR EMPLOYEE. So, basically Finnish has turned into a "Turner Diaries" kind of language. It's OK to link to the Finnish version of the "Turner Diaries" in Finnish mainstream media. It is not OK to try to block such links.

It is also important to note that when I was attacked especially furiously in the comments box of a certain blog post, and closed the comments, I still got one extreme rightist comment. This was only possible if there was an alt-right infiltrator in the publishing company that maintained the site, one who was able to reopen the comments for his or her own addition.

You could think that somebody who has no difficulty writing jargon-free literary Finnish, speaks seven languages and reads news material in several other ones would be a valuable asset for any news media? Well it seems I wasn't. And a friend of mine who dared to stand up to right-wing propaganda and fact-check its statements wasn't, either. The guy speaks fluent French and Spanish, two languages which aren't widely spoken or studied in Finland; moreover he has experience in peacekeeping in Afghanistan and probably has some idea of Dari and Pashtu too. He, a more experienced journalist than I, was similarly excluded from writing in Finnish - because he had irritated the voluntary online troops of the extremist Right. I think I am allowed to see a pattern here. 

In these nine (and counting...) years after my seven-year stint as a paid online columnist, I have not been able to publish one single line in Finnish outside this blog, be it online or in print media. Not even about stuff I am practically the only person to have a scholarly understanding of, i.e. the Irish language. It is quite telling that two short stories I have written in that language have been published online, on the web pages of the Museum of Literature Ireland, as some of "the very best of modern short fiction in Irish". So, basically what I write in my seventh language - Irish - is said to be "some of the very best of modern fiction" in that language, while I am being ghosted by every single publishing venue in my native language.

What about publishing in domestic minority languages, then? Well, actually I have been able to see my stuff in print in Finland - in Swedish. I don't really have any difficulties getting my scholarly essays about Celtic languages or modern Russian literature printed. Had there been objective quality reasons to exclude me as a Finnish-language writer, most probably I couldn't have been published in these other languages either. So, this is about political persecution by the Finnish alt-right, and the whole spectrum of Finnish-language publications and publishing houses is more than happy colluding with the persecutors.

But I was speaking about transnational repression. Well, the alt-right online battalions did not target me before I suggested - and I was the first ever media voice in Finland to make that suggestion - that right-wing extremists and racists might be cooperating with Russia. It was only then I was targeted. 

Moreover, if there was an ideological undercurrent to what I wrote, it was the attempt of making traditional Finnish patriotism more palatable for left wingers and immigrants. When I started writing my columns, certain old-school militarist patriots actually liked my opinions and understood just fine what I was about: the revival of the Winter War spirit. But the alt-rightists are not old-school patriots. They are spreading an international hate ideology which has nothing in common with our traditional patriotism. Actually, they could not care less about Finland's national interest. As it turned out, they were more interested in Russian national interest.

Massamurhaajanatsi haluaa tukea Venäjää - Den nazistiske massmördaren vill stöda Ryssland

 Norjan surullisenkuuluisa äärioikeistolainen massamurhaaja Anders Behring Breivik vaatii tässä kuvassa tukea Kiinalle, Venäjälle, Iranille ja Pohjois-Korealle.

Den beryktade massmördaren från Norge, Anders Behring Breivik, kräver här stöd till Kina, Ryssland, Iran och Nordkorea.

Se ei sinänsä ole mikään uutinen, että äärioikeistolainen roisto tukee Venäjää, koska Venäjä on läpeensä äärioikeistolainen roistomaa (hämmentävämpää on, että löytyy vielä vasemmistolaisia "rauhanaktivisteja" vaatimaan aseviennin lopettamista Ukrainalle, mutta kaipa siellä on vanhoja agenttiyhteyksiä vaikuttamassa). Hupaisampaa on, että Breivik julistaa ystävyyttään myös Iranille, vaikka juuri Iranin muuttuminen keisarikunnasta islamilaiseksi "tasavallaksi" oli alun perin se maailmanhistorian käännöskohta, joka teki islamistisesta terrorismista oikean uhkatekijän lännen näkökulmasta.

I och för sig är det inget att undra på om en högerextrem skurk stöder Ryssland, ty Ryssland är en högerextremistisk skurkstat (mera förvånande är det att det ännu finns vänstervridna "fredsaktivister" som kräver slut på vapenexport till Ukraina, men antagligen beror det på gamla agentförbindelser). Mera skrattretande är det att Breivik förkunnar vänskap med Iran, när det var just den islamistiska revolutionen i Iran som gjorde islamistisk terrorism till en fara i världsskala.

Tuoreimmat persu-uutiset - Senaste nytt om sannfinnarna

Uusimmat uutiset persumaailmasta: Pekka Kataja on saanut potkut puolueesta ja aikoo riitauttaa asian oikeudessa. Kuka on Pekka Kataja? Hän on perussuomalaisten keskisuomalainen kunnallispoliitikko, jota pidetään yhtenä vanhan SMP:n viimeisistä vihannoista puolueessa. Neljä vuotta sitten Katajan kotiin Jämsänkoskella tunkeutui joukko miehiä, joka hakkasi hänet niin pahasti, että hän sai kallonmurtuman ja aivoverenvuodon. Vaikka rikoksesta oli syytettynä eräitäkin äärioikeistolaisia persujen paikallisaktiiveja, tuomioita ei tullut. Ikävä kyllä ei ole täysin kohtuutonta epäillä poliisin sössineen esitutkinnan paikallisten äärioikeistolaisten painostuksesta.

De färskaste nyheterna från sannfinska universumet: Pekka Kataja har sparkats ur partiet och tänker göra beslutet stridigt. Vem är Pekka Kataja? Han är en sannfinsk kommunalpolitiker från Mellersta Finland, som anses vara en av de sista representanterna för gamla Landsbygdspartiet. För fyra år sedan invaderades Katajas hem i Jämsänkoski av ett gäng män som gav honom ett sådant kok stryk att han fick skallfraktur och hjärnblödning. Ett par lokala sannfinska aktivister stod åtalade för brottet, men ingen blev dömd. Dessvärre är det inte helt oskäligt att misstänka, att polisen klantade till utredningen p g a lokal högerextrem påtryckning.

Toki Katajan erottamiseen on syitä, jotka missä tahansa muussa puolueessa olisivat asiallisia: hän on soittanut suutaan Sebastian Tynkkyselle tavalla, jonka voi tulkita homovastaisuudeksi. Mutta on perusteltua ymmärtää Katajaakin. Perussuomalaiset ovat ohjelmallisesti homovastainen puolue, tai ainakin puolueeseen hakeudutaan siksi, että tykätään kyttyrää homoseksuaaleista. Perussuomalaiset vastustavat sitä, että Suomeen päästetään mustia miehiä Afrikasta, ja syyttelevät alinomaa suomalaisia sosiaalitätejä ao. miesten maahantuomisesta seksuaaliseen käyttöön. Tynkkynen on avoimesti homoseksuaalinen mies, joka on tuonut Afrikasta mustan poikaystävän seksuaaliseen käyttöönsä.

Visst fanns det skäl att utesluta Kataja ur sannfinnarna som i vilket annat parti som helst vore sakliga: han har provocerat Sebastian Tynkkynen med ord som kan tolkas som homofoba. Men det är också berättigat att visa viss förståelse för Kataja. Sannfinnarna är ett programmatiskt homofobt parti, åtminstone sällar sig folk till partiet för att uttrycka sitt ogillande av bögar politiskt. Sannfinnarna är emot all invandring av svarta män från Afrika och beskyller hela tiden finska socialtanter för att importera dessa män för att utnyttja dem sexuellt. Tynkkynen är en öppet homosexuell man som verkar inom sannfinska partiet - och har importerat en svart man från Afrika för att ligga med denne.

Pidän täysin ymmärrettävänä sitä, että Kataja paheksuu tätä. Se nimittäin osoittaa omalta osaltaan, että puolue ei todellisuudessa pidä edes julkilausutuista periaatteistaan eikä tavoitteistaan kiinni, koska vallan haaliminen kaikin mahdollisin keinoin on tärkeämpää. Yksi persujen tärkeimmistä vaikutuskeinoistahan on nimenomaan aatteiden ja tavoitteiden lyöminen leikiksi ja pilkkaaminen, ja tämä koskee sekä vasemmistolaisia että porvarillisia aatteita. Mukaan lukien persujen omat aatteet. Se persu, joka liittyy puolueeseen vakuuttuneena siitä, että pääsee vastustamaan neekereitä maahantuovia homoja, joutuu pettymään, koska puolueelle tärkeää on ainoastaan vallan kahmiminen ja demokratian vahingoittaminen - ja jos tällaista tihutyötä voi tehdä neekereitä maahantuovan homon avulla, mikäs siinä.

Enligt min mening är det helt förståeligt av Kataja att ogilla detta. Det visar nämligen en gång till att partiet ger katten i de principer och målsättningar det säger sig stå för - det viktigare är makten, som partiet vill ha till vilket pris som helst. En av de viktigaste metoder sannfinnarna har för att vinna politisk påverkan är att göra sig lustiga över alla idéer och målsättningar, och detta omfattar både vänster- och högeridéer. Inklusive sannfinnarnas egna idéer. Den sannfinne som anslutit sig till partiet för att bekämpa bögar som importerar negrer kommer att bli besviken, ty det enda partiet vill är att få mer makt och åsamka demokratin skada, och om de härvid får tillhjälp av en bög som importerar negrer, är det helt okej för dem.

Aivan vastaavalla tavalla persut esiintyvät suurena isänmaallisena puolueena, mutta haaveilevat Homma-foorumillaan avoimesti Venäjän miehityksestä Suomeen. Tai haaveilivat vielä muutama vuosi sitten. Siinä vaiheessa kun venäläiset hyökkäsivät Ukrainaan, takki kääntyi kiireellä. Tästä kuvaavin esimerkki on surullisen kuuluisa hommalaisnimimerkki "Tragedian synty". jonka huiman opportunistinen, selkärangaton ja pelkurimainen lehmänkäännös on tarkasti dokumentoitu tässäkin blogissa.

På ett motsvarande sätt uppträder sannfinnarna som det stora fosterländska partiet, men drömmer på sitt Hommaforum om en rysk ockupation av Finland. Eller drömde, ännu för ett par år sen. När ryssarna invaderade Ukraina, vände de dock hastigt på kappan. Det mest lärorika exemplet på detta är den beryktade hommaiten med pseudonymen "Tragedian synty" ("Tragedins födelse"), vars hisnande opportunistiska, ryggradslösa och fega kovändning ymnigt dokumenterats också här i bloggen.

Mutta persu-uutisista puheen ollen: lupaavana historioitsijana aloittanut ja sen jälkeen pilalle persuuntunut Teemu Keskisarja kiinnitti juuri huomiota suosittelemalla nuorten miesten psyykkisiin ongelmiin lääkkeeksi keskikaljaa (hän on jo aiemmin saanut meidän persuista kyttyrää tykkäävien keskuudessa lempinimen "Teemu Keskikalja", koska hänen julkiset esiintymisensä ovat joskus kíelineet jonkinasteisesta mieltymyksestä kyseiseen jaloon juomaan). Päälle päätteeksi hän vielä antoi ymmärtää, että 80-luvulla nuoret kasvoivat kunnon ihmisiksi vaikka heillä ei ollut psykiatrien ja sosiaaliavustajien armeijaa hyysäämässä.

Men på tal om sannfinska nyheter: Teemu Keskisarja, på sin tid känd som en lovande ung historiker innan han blev sannfinne, väckte nyligen pinsam uppmärksamhet när han påstod att unga mäns psykiska problem kunde läkas med mellanöl. (Vi som inte riktigt gillar sannfinnar har redan länge kallat honom "Teemu Keskikalja", dvs Teemu Mellanöl, eftersom hans offentliga uppträdanden ibland antytt att han själv inte har så mycket emot mellanöl heller.) Till på köpet lät han förstå att unga människor på åttitalet växte upp sunda och friska trots att någon armé socialtanter och psykiatrer inte fanns till för att pyssla om dem.

No nyt tekisi mieli sanoa oikein rumasti. Se, että teini-ikäiset juovat keskikaljaa silloin kun elimistö ja aivot ovat vielä kehittymässä, on lähes idioottivarma tapa alkoholisoitua. Lisäksi suomalaisten nuorten itsemurhaluvut olivat silloin vanhoina "hyvinä" aikoina sitä luokkaa, että tyypillisen suomalaisen nuorukaisen kolme parasta kaveria olivat nimeltään Oskari, Ilmari ja Itsari, siteeratakseni itseäni niiltä ajoilta kun sain vielä blogata suomeksi maksua vastaan. Ja aina osuva pilalehti Pahkasika esitteli jossain vanhassa numerossaan mustan humoristiset "itsaajien" - itsemurhaajien - harrastesivut, jotka mainostivat mm. "kahta ehdotonta käsikirjaa kaikille itsaajille".

Nu blir jag riktigt arg. Att tonåringar dricker mellanöl när deras organ och hjärna inte ännu är helt färdigutvecklade, är ett nästan idiotsäkert sätt att uppfostra dem till alkoholister. Dessutom såg självmordsstatistiken för finska ungdomar så dyster ut på den tiden att - för att citera mig själv från den tid då jag ännu bloggade mot betalning - den typiske finske tonårskillens tre bästa vänner hette Oskari, Ilmari och Itsari (ordet itsari är en slangförkortning av itsemurha, självmord). Och den alltid lika träffsäkra skämttidningen Pahkasika introducerade i något av sina nummer svarthumoristiska "hobbysidor för självmördare", där de också använde nyordet itsaaja med en bismak av ungdomlig slang i st f standardordet itsemurhaaja för självmördare.

Silloin ennen vanhaan esimerkiksi depressio oli taatusti yhtä yleistä nuorten keskuudessa kuin nykyään, mutta sitä ei diagnostisoitu eikä siitä oltu tietoisia. Oli vain epämääräistä pahaa oloa, jolla ei ollut nimeä. Nuoret vain voivat pahoin ja siitä sitten aikuiset juttelivat median palstoilla. Mielenterveyden ongelmat olivat stigmatisoituja. Koulukiusaaminen oli yleistä ja raakamaista eikä uhri saanut hakea apua. Jos haki, hänet itsensä syyllistettiin. Sitten aikuistumisen aikana pukkasi päälle posttraumaattisia oireita, mutta niilläkään ei ollut nimeä.

Förr i världen var t ex depression garanterat lika vanlig bland ungdomar som i dag, men typiskt diagnostiserades den inte och man var inte medvetna om den. Det som fanns var obestämt illamående utan namn. Ungdomar mådde illa, och vuxna dryftade detta i tidningsspalterna. Psykiska problem var stigmatiserade. Skolmobbning var vanligt och brutalt, och offret fick inte söka hjälp - den som sökte, blev själv skuldbelagd. När man sen blev vuxen, blev man psykiskt lamslagen av posttraumatiska symptom - en företeelse till som inte hade namn.

Niistä Keskisarjan ylistämistä rennon itsaamisen ajoista on jumaliste tultu aika monta askelta eteenpäin nyt kun hyvin tavallisista nuorten ongelmista kärsivillä on nimi oireistolleen eikä jokainen kärsijä ole enää yksinäinen. Jo se, että tauti on diagnosoitu, on itsessään suuri apu. Jo se, että on joku ammatti-ihminen, joka vaivasi vaivautuu nimeämään, on edistysaskel. Se, että Keskisarja tai persut yleensäkin tuntuvat näkevän jonkinlaisena epäkohtana sen, että ongelmalle edes yritetään tehdä jotain ja että leipää nälkäänsä pyytäville ei enää annetakaan kiveä käteen, kertoo kaiken sekä persuista että Keskisarjasta.

Sedan den tiden av lättsamt mobbande har man för fanken tagit en massa framsteg, om ungdomar med sitt åldersstadiums typiska problem nu har ett namn för sina symptom och inte längre känner sig ensamma om dem. Att sjukdomen diagnostiserats är i och för sig till stor hjälp. Att Keskisarja eller sannfinnarna i allmänhet förefaller se det som ett missförhållande att någon vill avhjälpa problemet och att de hungriga ges bröd i stället för sten säger allt vad man behöver veta om både sannfinnarna och Keskisarja.

Sinänsähän tämä ei ole mitään uutta: oikeistopopulistit eivät koskaan halua ratkaista mitään, vaan leimata ratkaisuyritykset hömpäksi ja himphampuksi. Maahanmuutosta seuraa hirrrrrveitä ongelmia, julistaa äärioikeisto, ja kaikki ne, joiden ammattina on ongelmien ratkaiseminen, leimataan jonkinlaisiksi hämärämiehiksi ja -naisiksi, jotka hyötyvät näistä ongelmista. Vastaavalla tavalla nuorten ongelmia työkseen ratkaisevat ovat persujen mielestä jonkinlaisen bisneksen hyötyjiä, ja ongelmat voitaisiin ratkaista ilman näitä välistävetäjiä, jos nuorilla olisi ankara isä hakkaamassa ja kaveripiiri juottamassa keskikaljaa.

I och för sig är det här ingenting nytt: högerpopulisterna vill aldrig lösa några problem, utan i stället utmåla alla avhjälpningsförsök som ren goja och gallimatias. Invandring innebär alldeeeles hemska problem, förkunnar extremhögern, och alla de som har till yrke att lösa dessa problem, brännmärks som skummisar som drar nytta av dem. På ett motsvarande sätt framställs de som har till yrket att hjälpa ungdomar med problem som någon sorts geschäftsprofitörer, och det heter att problemen kunde lösas utan dessa profitörer om ungdomarna bara fick stryk av en brutal farsgubbe och kunde dricka mellanöl med kompisarna.

Lukupaketti isänmaallisuudesta - Läsning om fosterländskhet

 Kun isänmaallisuuskin on kommunismia - När fosterländskhet blir kommunism

Persujen isänmaallisuus on pelkkää hyvesignalointia - Sannfinsk fosterländskhet är tom godhetssignalering

Äärioikeisto ja media yhteisellä pahalla asialla - Meidierna i maskopi med extremhögern

Rikolliset pelkäävät lakia - Brottslingar är rädda för lagen

Kas näin kääntyy takki, ja takki kääntyy näin - Så här hastigt och lustigt vänder man kappan

Katsotaanpa mitä äärioikeisto tänään julistaa - Kolla vad extremhögern i dag förkunnar

Riikka Purran epäonnistuminen puoluejohtajana - Riikka Purras misslyckande som partiledare

Näin persut tekevät pilkkaa isänmaallisuudesta - Så här gör sig sannfinnarna lustiga över fosterländskhet

Äärioikeistolainen terroristisolu löytynyt - En högerextrem terroristcell funnen

Nyt ammattiupseeritkin ovat "vasemmistolaisia" ja isänmaallisuus kommunismia - Nu är också yrkesofficerare "vänstermän" och fosterländskhet är kommunism

Trumpin voitto sai persuhenkisen väen innostumaan ja irvailemaan sille, kuinka "vasemmistolaiset" ovat koko päivän itkeskelleet Yhdysvaltain vaalitulosta.

Trumps seger fick sannfinnarna och närstående att entusiasmera sig och raljera över hur "vänstern" hela dagen gråtit över valresultatet i Förenta Staterna.

"Vasemmistolaiset"?

"Vänstern"?

Omista Facebook-kavereistani avoimimmin järkyttyneisiin kuului eräs kokoomusta äänestävä ammattiupseeri. Hänen huolestumisensa johtui siitä yksinkertaisesta syystä, että hän on jo ammattinsa takia isänmaallinen ja maanpuolustustahtoinen mies. Nato-jäsenyys oli hänen pitkäaikainen tavoitteensa - suuri osa upseerikunnastammehan kannatti sitä aivan käytännön syistä - ja nyt Trump, isolationisti Saatanan armosta, ilmeisestikin saattaa panna koko Naton lihoiksi ja jättää meidät Putinin kynsiin.

Bland mina egna Facebookkompisar är det en yrkesofficerare som visat sig mest upprörd över Trumps seger. Och det beror på att han redan på grund av sitt yrkesval är en fosterländsk man med försvarsvilja. Natomedlemskapet var hans långvariga målsättning - en stor del av vår officerskår var anhängare av helt praktiska skäl - och nu ser det ut som att Trump, isolationist av Satans nåd, tänker göra slut med Nato och utelämna oss till Putin.

Mutta hei, Trump-kriittisyys on "vasemmistolaisten itkua". Sehän ei juolahtaisi peräsuolinkaisille hetkeksikään mieleen, että jos Trump rohkaisee Venäjää hyökkäämään maahamme jättäen meidät ilman sotilaallista apua, siinä touhussa persujenkin lapset saavat dumdumkuulan päähän niin että silmät lentävät metsään. Ilkkukaapa sitten "vasemmistolaisia".

Men visstvisst. det är "vänstergråt" att kritisera Trump. En sak förefaller sannfinnarna inte begripa: om Trump uppmuntrar Ryssland att invadera oss och fråntar oss Förenta Staternas militära bistånd, då ska också sannfinnars barn få en rysk explosiv kula i huvudet så ögonen flyger ur huvudet. Kom sen och gör er lustiga över "vänstern".

Totta tosiaan, äärioikeistolaisuus on muuttanut muotoaan. Tulee ihan ikävä vanhojen hyvien aikojen Seppo Lehtoa tai vaikka Olavi Mäenpäätä. Molemmat herrat olivat aikamoisia kiusankappaleita, mutta heidän reuhaamisensa taustalta oli kuitenkin tunnistettavissa - hyvin kieroutuneessa muodossa toki - jonkinlainen vilpittömän maanpuolustustahdon impulssi. Tämän takia he esimerkiksi halveksuivat ja paheksuivat aseistakieltäytyjiä.

Extremhögern är sannerligen inte vad den brukade vara. Man saknar t o m Seppo Lehto och Olavi Mäenpää, de gamla goda tiderna. Bägge herrarna var visserligen riktiga plågoris, men bakom det oväsen de förde skymtade en - låt vara mycket förvrängd och perverterad - impuls av genuin försvarsvilja och fosterländskhet. Därför ogillade och föraktade de t ex vapenvägrarna.

Nykyiselle äärioikeistollemme sitä vastoin isänmaallisuus, maanpuolustus ja Suomen turvallisuus eivät merkitse yhtään mitään. Ovatko he oikeasti Venäjän agentteja vai ovatko he vain hölmöjä? Suuri osa esimerkiksi Halla-ahon kjannattajista on kuitenkin insinöörejä, ja mikäänhän ei ole niin viisas kuin insinööri. Toisin sanoen heitä ei voi vapauttaa vastuusta. He ovat tietoisia ja taistelevia epäisänmaallisia renttuja, vihollisen syöpäsoluja kansanruumiissa. 

För vår nuvarande extremhöger betyder däremot fosterlandet, försvaret och Finlands säkerhet ingenting. Är de verkligen ryska agenter eller är de helt simpelt urkorkade? En stor del t ex av Halla-ahos anhängare är ingenjörer, och ingen lär vara så klok som en ingenjör. Alltså kan de inte fritas från ansvaret. Vad de är, är medvetet militanta ofosterländska odågor, cancerceller som fienden infiltrerat nationens kropp med.

Tahtovatko venäläiset sotaa? DAAAA! (Uusinta toukokuusta 2007)

Tämä julkaistiin alun perin Plaza.fi-sivuston blogissani Tallinnan patsaskiistan, ns. pronssisoturijupakan, johdosta. Miettikääpä sitä, että juuri persut, jotka alinomaa itkevät siitä että kommunismin rikoksista ei muka puhuta, ajoivat minut vuosikausien häiriköintikampanjalla ulos mediasta. Persujen syytä on, että en enää saa kirjoittaa enkä julkaista tällaisia juttuja.

Koska Solženitsyn on taas ajankohtainen, päätin julkaista tämän vanhan jutun uudestaan. Uusia suomenkielisiä kulttuurijuttuja kirjoitan vain maksua vastaan, eli en milloinkaan. Katsotaan asiaa uudestaan, jos mediaa johtava roskaväki esittää minulle julkisen anteeksipyynnön. Nuolkoon tämä ihmislika nöyrästi koiranpaskat kengänpohjistani kansainvälisen lehdistön kameroiden edessä, niin sitten voidaan tehdä sovinto.

 

Venäjän lietsoma kiista pronssisoturista ei ota laantuakseen. Otsikkoni on viittaus erääseen venäläiseen ällökinuskiseen rauhanlauluun, jota taistolaisaikaan laulettiin varmaan Suomessa ja suomeksikin. Хотят ли русские войны? tarkoittaa ”Tahtovatko venäläiset sotaa?”, ja tavallisen kansan viimeaikainen käyttäytyminen Venäjällä viittaa vahvasti siihen, että vastaus on riemukkaan myöntävä DAAAA. Tavallinen kansa tahtoo Venäjällä sotaa ”fasisteja” vastaan, siis ulkomaalaisia ylipäätään.

Joskus vuosia sitten joku huomautti Kanavassa osuvasti jotain sensuuntaista, että Neuvostoliiton korvautuminen enemmän tai vähemmän demokraattisella Venäjällä ei ole esimerkiksi Suomen kannalta mitenkään yksiselitteisen hyvä asia, koska ”satamiljoonaista vaalikarjaa” ei välttämättä ole yhtä helppo vakuuttaa vaikkapa Suomen olemassaolon jatkumisen toivottavuudesta kuin parikymmenpäistä puoluejohtoa. Tässä on vinha perä, minkä huomaa Viron tämänhetkisistä koettelemuksista. Venäjän kansalla ei ole minkäänlaisia demokraattisia perinteitä. Suurvalta-asema sitä vastoin on venäläisille pakkomielle, ja heidät on lapsuudestaan saakka aivopesty pitämään maansa suuruutta ja laveutta jonkinlaisena kansallisylpeyden aiheena sinänsä. Tällaiseen ajattelutapaan ei yksinkertaisesti mahdu ajatus, että muidenkin itsenäisyyttä pitäisi kunnioittaa. Päin vastoin: viime päivien tapahtumat tuntuvat osoittaneen, että venäläiset saavat jonkinlaista sadistista nautintoa suuruudestaan ja ylivoimaisuudestaan, siitä, että voivat rannattomien laumojensa ja armottomien ydinaseittensa voimin ottaa ja vallata tuosta vaikka Viron tai Suomen, jos sattuvat olemaan sillä tuulella.

Liioittelenko? En todellakaan. Helsingin Sanomat painoi juuri käännöksen jossain venäläisessä lehdessä – olisikohan ollut vitsikkäästi nimetyssä Komsomol’skaja Pravdassa (”Nuorisoliittolaisten totuus”!) – julkaistusta runosta, jonka kirjoittaja ilkkuu Viron sotilaalliselle heikkoudelle ja kerskuu, että maan asevoimista ei ole mitään apua kun Venäjän voittamaton armeija hyökkää. Tämä on luonnollisesti täysin rinnastettavissa natsismiin: kyse on alastomasta ja häpeilemättömästä halusta alistaa pienempi ja heikompi maa ja kansakunta siitä yksinkertaisesta syystä, että suurvalta on vahvempi ja katsoo oman väkensä olevan oikeutettuja kaikkia muita enempään. Eikä tätä runoa säveltänyt kukaan hallituksen propagandamaakari, vaan se on tavallisen kansan reaktio. Fasismi – tai paikallista, osuvaa termiä käyttääkseni ”našismi” – on Venäjällä laajojen kansalaispiirien poliittinen vakaumus, ja kaikesta päätellen nimenomaan nuorisolle ominainen.

Muslimivastaiset rasistit perustavat maailmankuvansa yleensä siihen käsitykseen, että muslimit muodostavat yhtenäisen maailmankatsomuksellisen blokin ja että muslimimaailma seisoo yhtenä miehenä (naisillahan ei ole oikeuksia) länttä vastaan. Itse asiassa islaminusko on yhtä täynnä erilaisia, riitaisia lahkoja kuin kristikuntakin, eräät niistä yhtä kaukana sunnalaisesta oikeaoppisuudesta kuin mormonit ja Jehovan todistajat peruskristillisyydestä; monet muslimimaat ovat sunnalaisten ja šiialaisten välisten riitojen vuoksi miltei pohjoisirlantilaisessa tilassa. Millään muslimimaalla – edes Saudi-Arabialla – ei ole sellaista kaikkien muslimisiirtolaisten yhteisesti hyväksytyn rahoittajan ja tukijan asemaa kuin Venäjällä venäläisten vähemmistöryhmien.

Venäjän näkökulmasta Venäjää on kaikkialla missä venäläisiäkin on, ja venäläistä nationalismia kylvämällä, agitoimalla ja suosimalla Venäjä pyrkii tietoisesti estämään venäläisten vähemmistöjen sulautumisen yhteiskuntaan. Tämä on yksi yhteen sama kuin Natsi-Saksan politiikka toisen maailmansodan aattona, ja kuten nyt tiedämme, Natsi-Saksan tapauksessa kyse oli tietoisesta pyrkimyksestä lietsoa kriisejä ja sotaa. Tästä syystä pelkkä venäläisten fyysinen läsnäolo varsinkin Venäjän naapurimaassa on aivan toisella tavalla objektiivinen turvallisuusriski kuin muslimien - parta-Oskun ja hänen virkaveljiensä kalifaattiuhosta huolimatta ei ole olemassa yhtä ainoaa keskitetysti hallitettua Muslimistania ulkopolitiikkoineen eikä yhtä ainoaa muslimien paavia Vatikaaneineen, jonka yksiselitteisiä henkisiä alamaisia kaikki muslimit olisivat.

Sellainen Vatikaani sitä vastoin on venäläisillä mitä suurimmassa määrin, nimittäin Kreml. Virallinenkin taho on Venäjällä antanut ymmärtää jokseenkin yksiselitteisesti, että sitä kiinnostaa kovastikin ulkovenäläisten ryhmien asema. Tosin se ei tunnu kiinnostavan Kremliä ollenkaan niin paljon Keski-Aasian entisissä neuvostotasavalloissa, joissa venäjänkielisten asukkaiden henki ja hyvinvointi on ollut aika ajoin varsin heikoissa kantimissa. Näiden maiden ulkopolitiikka on kuitenkin ollut venäläismielistä, joten niille voidaan hyvin antaa anteeksi niiden usein raaka ja säälimätön sisäpolitiikka mielenosoittajien massamurhineen ja toisinajattelijoiden hengiltä keittämisineen. Jos pataan joutuu joku paikallisista venäläisistä, se tuskin hätkäyttää Putinia erityisemmin. Diktatuurien kanssa hänellä ja hänen našisteillaan ei ole riitaa, ainoastaan demokratioiden, kuten Viron.

Kun Venäjä uhkailee jotain toista maata tai valloittaa sen vetoamalla venäläisten siirtolaisten läsnäoloon siellä, kyseisillä venäläisillä ei ole käytännössä mahdollisuutta kieltäytyä toimimasta Venäjän agentteina. Venäjää kiinnostaa se, että he ovat numeroina läsnä maan väestötilastossa. Niihin tilastoihin vedoten Venäjä hyökkää - asianomaisten ihmisten oma tahto ei kiinnosta. Ei Venäjä myöskään oikeasti halua suojella heitä minkäänlaiselta sorrolta: jos Viron venäläiset ottavat hyökkäävät venäläiskolonnat vastaan tervetuliaismielenosoituksin, venäläiset panssarit todennäköisesti ajavat suoraan väkijoukkoon ja jyryyttävät koko vastaanottokomitean telaketjuilla färssiksi. Kiitti vaan kannatuksesta, nyt teitä ei enää tarvita. Näin siis jos vanhat merkit ensimmäisen Tšetšenian sodan ajoilta pitävät paikkansa, ja pitäväthän ne.

Älkääkä nyt vain selittäkö, etteivät venäläiset Viroa voi vallata, koska he eivät halua ottaa ydinsodan riskiä Naton kanssa. He haluavat ottaa sen riskin ja ottavat sen oikein mielellään. Koko muu maailma on heille yksinkertaisesti täynnä alempiarvoisia inorodetseja – toisrotuisia, joita he myös kutsuvat mielellään ”fasisteiksi”. Venäläisten välinpitämättömyys ja rasistinen halveksunta koko muuta maailmaa kohtaan tulee hauskasti esille vaikkapa Putinin nuorten našistien haastatteluissa: monet heistä kutsuvat Viroa johdonmukaisesti ”Latviaksi” ja julistavat, että ”Latvia” on loukannut venäläisten sotavainajien pyhää muistoa. Kuten natseille, myös Venäjän našisteille koko muu maailma on niin halveksuttava, että he eivät vaivaudu edes erottamaan meidän puoliapinoiden asuttamia maita toisistaan. Ainoa, mitä meistä kuuluu tietää, on se, että olemme ali-ihmisiä, joiden pitää pokkuroida herrarodulle.

Lyhyesti sanoen: naapurissamme on Natsi-Saksan veroinen roistovaltio, joka ei noudata edes perustavimman tason kansainvälisiä sopimuksia diplomaattien koskemattomuudesta - sopimuksia, joiden rikkomista jopa muslimimaiden mellakoitsijat kavahtavat. Taivas, miten maailmassa voikin olla niin vastenmielinen valtio kuin Venäjä, sanoi muuan nettikeskustelija kesällä 2005, kun puhe oli Viron halusta liittää Venäjän-rajasopimukseensa pari huomautusta historiasta – siitä, että Neuvostoliitto oli valloittaja, miehittäjä ja virolaisten Siperiaan karkottaja – ja Venäjä torjui sopimuksen, koska historiallisen totuuden myöntäminen ei napannut. Tuohon lausumaan ei ole paljoa lisättävää: Venäjän maata vastenmielisempää maailmanpoliittista toimijaa on vaikea maapallolta löytää, niin kova kuin roistovaltioiden kilpailu onkin.

Mikä puolue jarruttaa Suomen informaatiopuolustusta? OIKEIN ARVATTU. Vilket politiskt parti står i vägen för informationsförsvaret i Finland? NI GISSADE RÄTT.

Suomen Kuvalehdestä minulla on sattuneesta syystä nykyään vain vähän hyvää sanottavaa, mutta ao. julkaisun tuoreen uutisen mukaan persut vastustivat hallitusneuvotteluissa kaikkia pyrkimyksiä vahvistaa Suomen puolustuskykyä Venäjän länttä ja sivistystä vastaan käymässä informaatiosodassa. Miksikö? Koska informaatiopuolustusta voitaisiin käyttää tekosyynä "puuttua puolueiden viestintään", sanoi perussuomalaisten kansanedustaja Juha Mäenpää.

På förekommen anledning har jag mycket litet positivt att säga om veckotidningen Suomen Kuvalehti, men enligt en nyhet som nyligen trycktes av blaskan motsatte sig sannfinnarna i regeringsförhandlingarna alla försök att förstärka Finlands försvar i det informationskrig som Ryssland för närvarande för mot Väst och civilisationen. Varför? Därför att informationsförsvaret kunde användas som ett "svepskäl att lägga sig i politiska partiers kommunikation", sade riksdagsman Juha Mäenpää, Sannfinnarna.

No, me kaikki tiedämme minkä puolueen viestinnästä siinä on puhe. Perussuomalaisten "viestintään" kuuluu nettivainojen organisoiminen toista mieltä olevia vastaan, eli tasan samat menettelytavat, joista Venäjän netissä rellestävät infosoturit ovat tulleet kuuluisiksi. Juu, varmaankin suuri osa persuista ja persuja lähellä olevista katuäärioikeiston mesoajista on juuri niin tyhmiä, että eivät yksinkertaisesti ymmärrä, milloin Venäjä käyttää heitä hyväksi. Sen porukan dorkuussäätimet ovat niin kaakossa, että he ovat ilmeisen vakavissaan kyenneet syyttelemään jopa minua Putinin ystäväksi.

Nåja, vi alla vet nog vilket partis kommunikation det var frågan om. Sannfinnarnas sätt att "kommunicera" betyder i praktiken organiserade internetförföljelser mot alla som inte bugar och bockar för partiet, dvs precis samma metoder som Rysslands infokrigare på webben blivit beryktade för. Javisst, säkert är en stor del av sannfinnarna och den sannfinnarna närstående gatuhögern så dumma att de helt enkelt inte begriper när Ryssland utnyttjar dem. Så korkade de är har de t o m beskyllt mig för att vara en Putinvän.

Muista uutisista on syytä ottaa puheeksi toisen Venäjän ystävien joukon töppäilyt. Kyse on tietysti siitä vanhan rauhanvasemmiston perinneyhdistyksestä, jonka suuri sankari Johan Bäckman sai juuri kyseenalaisen kunnianosoituksen, kun hän pääsi oikein Venäjän kansalaiseksi. Veikkaan hänen vaatineen salaisen lisäpöytäkirjan, jonka perusteella häntä ei saa mobilisoida Venäjän armeijan riveihin - nyt kun Putin raapii jo laarinpohjia Pohjois-Koreaa myöten saadakseen lisää tykinruokaa mielipuoliseen sotaansa, kaikilla uusilla kansalaisilla on riski päätyä Ukrainan sotilaiden tähtäimeen. Toki Venäjä rikkoo niin kyynisesti kaikki lupauksensa, että luultavasti se lisäpöytäkirjakin sivuutetaan ja Bäckman päätyy ihmiskilveksi hinteliä korealaispoikia suojaamaan, iso ja riski mies ja mainion mallikas maalitaulu kun on.

I övrigt är det skäl att ta upp en annan grupp av Rysslandvänner och hur den gjort bort sig. Jag avser givetvis den gamla fredsvänsterns traditionsbevarare som brukar samlas kring Johan Bäckman. Förresten fick Bäckman just en dubiös hedersbetygelse - han är nu en stolt rysk medborgare. Jag misstänker att han insisterade på ett hemligt extraprotokoll där det står att det inte är tillåtet att mobilisera honom till ryska armén. Vi vet att Putin redan söker efter mer kanonmat på alla ställen inklusive Nordkorea, och det innebär att alla nya medborgare riskerar att hamna i hårkorset för ukrainska skarpskyttar. Ryssland brukar visserligen så cyniskt bryta alla sina löften att Bäckman hur som helst kan bli en mänsklig sköld som klenväxta och uthungrade koreanska killar kan gömma sig bakom, en stor och bred måltavla som han är.

Mutta viis Bäckmanista. Puhe oli hänen kavereistaan: jonkinlaisesta remmistä Rauhanpuolustajien tai näitä lähellä olevien rauhanjärjestöjen aktivisteja. jotka menicvät "rauhankokoukseen" Venäjälle syyskuussa, ja tietysti pidettiin puheita siitä kuinka Nato on yhtä kuin sota ja kuolema ja kolera ja rutto ja syyhy ja rokko, Luonnollisesti nämä aktivistit jankkasivat että sodan käymisen sijasta pitää neuvotella, eikä viedä aseita sotaakäyvään Ukrainaan. Ilmeisesti Venäjää ei heidän kalkyyleissään lasketa sotaakäyväksi maaksi. Eivätkä he tietenkään kiinnitä mitään huomiota siihen, että Venäjä on moneen kertaan osoittautunut täysin epäluotettavaksi, valehtelevaksi sopimuskumppaniksi.

Men strunt i Bäckman. Det var tal om hans kompisar. Det var ett gäng Fredskämpar eller dem närstående fredsaktivister som i september uppträdde på ett "fredsmöte" i Ryssland, och visst höll de tal om hur Nato är likabetydande med krig, död, kolera, pest, skabb och smittkoppor. Naturligtvis envisades dessa aktivister med att man hellre bör förhandla än exportera vapen till det krigförande Ukraina. Uppenbarligen räknar de inte Ryssland som ett krigförande land. Och det faktumet att Ryssland gång på gång visat sig vara en opålitlig och lögnaktig förhandlingspartner tar de inte heller med i sina beräkningar.

Patsaskiista ja Venäjän "sotilaskunnia" (alun perin julkaistu 28. tammikuuta 2007)

Tämä julkaistiin alun perin Plaza.fi-sivuston blogissani Tallinnan patsaskiistan, ns. pronssisoturijupakan, johdosta. Miettikääpä sitä, että juuri persut, jotka alinomaa itkevät siitä että kommunismin rikoksista ei muka puhuta, ajoivat minut vuosikausien häiriköintikampanjalla ulos mediasta. Persujen syytä on, että en enää saa kirjoittaa enkä julkaista tällaisia juttuja.

Koska Solženitsyn on taas ajankohtainen, päätin julkaista tämän vanhan jutun uudestaan. Uusia suomenkielisiä kulttuurijuttuja kirjoitan vain maksua vastaan, eli en milloinkaan. Katsotaan asiaa uudestaan, jos mediaa johtava roskaväki esittää minulle julkisen anteeksipyynnön. Nuolkoon tämä ihmislika nöyrästi koiranpaskat kengänpohjistani kansainvälisen lehdistön kameroiden edessä, niin sitten voidaan tehdä sovinto.

Venäjän tarve ylläpitää kansallista itsepetostaan on taas kerran aiheuttanut harmeja: tällä kertaa venäläisellä nationalismilla ja oletettavasti myös miestä väkevämmällä villityt nuorisohuligaanit ovat öyhöttäneet Tallinnassa sen verran reippaasti, että kymmeniä ihmisiä on joutunut paikattavaksi ja yksi kuollut. Rähinöinnin tekosyynä on jokin oletettavasti vastenmielisintä sosialistista realismia edustava neuvostosotilaan patsas, jota venäläiset sekä Virossa että emämaassaan katsovat asiakseen pitää isänmaallisena symbolinaan. Virolaiset ovat nyt siirtämässä kovan onnen pronssimötikän pois pääkaupunkinsa keskustasta salaa, koska suunniteltu avoin ja keskellä päivää tapahtuva kuljetus ei räyhäsakkien rellestyksen vuoksi käynyt päinsä.

Toisen maailmansodan muistot ovat tietysti keskeinen osa useimpien eurooppalaisten maiden identiteettiä, eikä vähiten Suomen, mutta useimmat maat tyytyvät virallisissa historiantulkinnoissaan lähinnä lievään kotiinpäinvetämiseen, ja totuuden kaipuu on sen verran voimakas, että kaapeista kaivetaan rumiakin luurankoja esiteltäviksi, vaikka se ei olisikaan kaikkien isänmaallisuudellaan kehuvien tahojen mieleen. Esimerkiksi Puolan kansalliseen itseymmärrykseen kuuluu aika keskeisesti käsitys, että puolalaiset olisivat sodan aikana olleet ”kansakunta ilman quislingeja”, mutta sielläkin on, toki varsin kiukkuisen väittelyn jälkeen, ihan virallisesti myönnetty, että paikallinen väestö osallistui saksalaisten yllyttämänä paikoitellen juutalaisvainoihin toisen maailmansodan aikana - ainakin Jedwabnessa elokuussa 1941.

Venäjällä sitä vastoin on tuudittauduttu meikäläisestä näkökulmasta likipitäen psykoottisen harhaiseen mielikuvaan neuvostoarmeijasta Itä-Euroopan vapauttajana. Kaikki tiedämme oikein hyvin, että Neuvostoliiton aikana virallinen historiantulkinta katsoi Viipurin, vanhan venäläisen kaupungin, tulleen toisen maailmansodan loppuvaiheissa vapautetuksi fasistisen valloittajan kynsistä. Jos Sextiettan ei olisi ollut paikalla Tienhaarassa, puna-armeija olisi hyvinkin saattanut vapauttaa saman tien vanhan venäläisen Finljandijan ruhtinaskunnan fasistiselta valloittajalta. Venäläisten logiikalla koko maapallo on vanha venäläinen planeetta, josta valitettavasti merkittävä osa on yhä fasististen anastajien, siis muiden kuin venäläisten, kynsissä: herrakansan…anteeksi, siis piti sanomani kaikkia muita paremman ja antifasistisemman kansan edustajat joutuvat tyytymään vaivaiseen seitsemäntoista miljoonan neliökilometrin maatilkkuun.

Ilkeily sikseen, mutta myös monet hyvinkin arvostetut venäläiset toisinajattelijat ja menneiden hirmutekojen paljastajat - vaikkapa Roy Medvedev ja Dmitri Volkogonov - ovat teoksissaan lähteneet siitä merkillisestä käsityksestä, että esimerkiksi Baltian maiden itsenäisyyden vieminen vuonna 1940 oli itsessään moraalisesti neutraali tai jopa hyvä teko ja että rikollista siinä olivat vain siihen liittyneet stalinistiset rikokset, kuten syyttömien ihmisten massakyyditykset Siperiaan. Periaatteellisella tasolla sekä Medvedev että Volkogonov hyväksyivät ajatuksen, että jos suurvalta ylhäisyydessään katsoo oman vapausmääritelmänsä nojalla tekevänsä pikkuvaltion kansalle palveluksen panemalla pikkuvaltion hallituksen pois viralta ja tekemällä pikkuvaltiosta lääninsä, suurvallalla toki tulee olla oikeus tähän eikä sitä kuulu siitä moittia.

Sitä ajatusta, että Venäjän tai Neuvostoliiton kuuluisi edes periaatesyistä tai näön vuoksi parhaansa mukaan kunnioittaa toisten maiden suvereniteettia, eivät edes demokraatteina itseään pitäneet venäläiset toisinajattelijat siis välttämättä ole sisäistäneet. Ilman Stalinia Neuvostoliitto olisi ollut Suuri Hyvä, ajattelivat Medvedev ja Volkogonov naiivisti, ja jos Neuvostoliitto olisi ollut Suuri Hyvä, niin totta maar olisi ollut oikein vallata Baltian maat. Tähän voi vain vastata, että jos tädillä olisi kivekset, täti epäilemättä olisi setä, mutta todellisen elämän tädit ovat tätejä ja todellisen elämän Neuvostoliitto oli parhaimmillaankin pelkkä jälkeenjäänyt poliisivaltio, pahimmillaan - eli juuri niihin aikoihin kun Baltian maat vallattiin - psykopaattinen hirmuvalta. Se, miten maailma olisi maannut, jos Neuvostoliitto oikeasti olisi ollut oikeudenmukaisuuden ja edistyksen majakka, kiinnostaa tarkalleen yhtä vähän kuin sellainen vaihtoehtohistoria, jossa Kuu olisi juustoa ja Marsin napakalotit jäätelöä ja maitorahkaa.

Neuvostoliiton näkökulmasta Viro tietysti oli fasistinen valtio, joka ansaitsi kohtalonsa - presidentti Konstantin Päts kun oli kolmikymmenluvun puolivälissä julistanut maahan hätätilan ja alkanut hallita autoritaarisesti. Siinä ei kuitenkaan ollut kyse minkään valtakunnan fasismista: itse asiassa keskustalaisen Pätsin tarkoituksena oli pikemminkin pysäyttää uhkaava fasismi, koska ns. vapsit eli vapaussoturien puolue, paikallinen äärioikeistolaisjärjestö, oli noussut pelottavan lähelle vallankahvaa. Päts nujersi vapsit juuri niillä samoilla valtalaeilla, joita vapsien nimenomaisesta toivomuksesta oli säädetty kommunistien valtaanpääsyn estämiseksi. Pätsin keikaukseen ei meikäläisissä maltillisissa laillisuuspiireissä suhtauduttu mitenkään jakamattoman kielteisesti: esimerkiksi muuan lehdissä poliittista kommentointia tuohon aikaan harrastellut nuorehko, mutta jo kaljuuntunut keskustalainen juristi-poliitikko luonnehti Pätsin tempausta ”demokratian itsepuolustukseksi” ja arveli sen soveltuvan malliksi meillekin, jos vaikka IKL alkaisi ryppyillä.

Mitä sitten tulee ”suureen isänmaalliseen sotaan”, siinä tietysti venäläiset katsovat vapauttaneensa vähän kaikki ja heidän isoäitinsä myös Hitlerin ikeestä. Ihan mukavaa, mutta vapauttamiseen kuuluisi kyllä sekin, että annettaisiin vapautettujen sen jälkeen määrätä omista asioistaan - sitä kuitenkin piti odottaa puoli vuosisataa. Neuvostoliiton aikana propagandavalheita tehtailtiin oikein urakalla, jotta tämä itsepetos saataisiin näyttämään uskottavalta. Nyt kun suurimmassa osassa maailmasta - ehkä lukuunottamatta Länsi-Euroopan pimahtaneimpia ja typerimpiä äärivasemmistolahkoja - jo tiedetään ja tunnustetaan, että Itä-Euroopan ”vapautus” oli vain siirtymä yhden vieraan orjapiiskurin (Hitler) vallan alta toisen (Stalin) komennettavaksi, Venäjällä valtavirtakäsitys on yhä se, että neuvostopropagandan kuva sodan loppuvaiheista on pääpiirteissään oikea, eikä sitä isoäitiäkään ryhmäraiskattu.

Tämä johtaa mitä surkuhupaisimpiin seurauksiin: kun puolalaiset vuonna 2004 muistelivat Varsovan kansannousua, jossa vastarintaliike yritti vielä viime hetkellä vapauttaa pääkaupunkinsa omin neuvoin, Venäjän suurlähettiläs Varsovassa julkaisi ällömakeaa neuvostokinuskia tihkuvan lausunnon, jossa selitettiin jotain puolalaisten ja venäläisten aseveljeydestä ja yhteistyöstä toisen maailmansodan aikana. Puolalaiset vastarintaliikkeen veteraanit pitivät syystäkin tätä karkeana loukkauksena. 

Totta on, että neuvostoarmeija ja puolalaiset vastarintamiehet toimivat paikoitellen yhteistyössä saksalaisia vastaan, kun politrukin silmä vältti: muistelen lukeneeni Tadeusz Żenczykowskin kirjasta Polska Lubelska 1944, että Vilnan alueen vastarintamiesten majuri peitenimeltä ”Węgielny” sai samalla suunnalla toimivalta neuvostokomentajalta varsin rehellisen kuuloisen viestin: Благодарность майору Венгельному за отличную борьбу против германцев. Neuvostokomentajan благодарность ei kuitenkaan pelastanut Węgielnyä joutumasta myöhemmin Neuvostoliiton poliittisten kontrollielinten pidättämäksi ja teloittamaksi ”fasistina”. Siinäkin tapauksessa että myöntäisimme neuvostoarmeijan sotilaiden ja upseerienkin olleen Itä-Euroopassa liikkeellä vilpittöminä vapauttajina (osa epäilemättä oli, mistä voi vakuuttua lukaisemalla vaikka Lev Kopelevin muistelmakirjan Хранить вечно), mikä kylläkin kaikki varkaudet, raiskaukset ja siviilien murhat huomioon ottaen on sekin hiukan todellisuutta diplomaattisempi tapa esittää asia, joudumme toteamaan, että neuvostojärjestelmän poliittiset verikoirat, jotka tulivat puna-armeijan kantapäillä, tekivät jokseenkin tyhjiksi tavallisen, reilun Vanjan hyvätkin tarkoitukset ja tahrasivat sen sotilaskunnian, jota venäläiset yrittävät ottaa Itä-Euroopan ”vapautuksesta”.

Perussyy siihen, että ”suurta isänmaallista sotaa” edelleenkin palvotaan fetissinä Venäjällä, on tietysti juuri siinä, että Stalinin keskitysleirejä ei haluta mieltää Venäjän kansalliseksi häpeäksi eikä saksalaistyyppisestä tilinteosta menneisyyteen ole puhettakaan. Neuvostoliitosta ei oteta kansallista vastuuta, eikä liioin haluta ymmärtää, että Stalinin alistamien maiden näkökulmasta kyse oli käytännössä venäläisestä imperialismista. Jos tyypillinen venäläinen ylipäätään haluaa sanoa mitään asiasta, hän lähinnä selittää, että venäläiset itse kärsivät Stalinin siperialaisilla leirintäalueilla kaikkein pahimmin. Tämä voi olla tottakin, mutta se ei merkitse, että Venäjällä oltaisiin erityisen kiinnostuneita purkamaan tätä kulttuurista pommia.

Kuten useakin venäläinen muistelmakirjailija on myöntänyt, yksi tärkeimpiä syitä siihen, että ”suuri isänmaallinen sota” on niin keskeisellä paikalla venäläisten sielussa, on sodan terapeuttinen funktio Stalinin puhdistusten jälkeen. Stalinin Neuvostoliitossa kaikkein masentavinta eivät olleet edes vankileirit, vaan vankileireistä huolimatta vallitseva hymyilemis- ja iloitsemispakko. Joka suunnalla propagandaämyrit huusivat, että elämä oli muuttunut paremmaksi ja hauskemmaksi ja että pessimismi ja nyreän naaman näyttäminen on neuvostovastaista propagandaa. Sitten kun sota alkoi – ja kuten hyvin tiedämme, itärintaman sota oli kovaa peliä, jossa laajalti hyväksytyt sodan oikeussäännöt lensivät ikkunasta ulos heti kättelyssä – tuli lupa julkisesti surra kuolleita. 

Tämä oli monille Stalinin leireihin omaisiaan menettäneille ihmisille oikeastaan erittäin terapeuttista ja hyväksi. Näin Hitlerin hyökkäyssota tuli itse asiassa varastaneeksi roolin Stalinin leireiltä, ja kansallisessa tietoisuudessa Stalininkin uhrit luettiin tavallaan Hitlerin uhreiksi. Asiaan lienee vaikuttanut sekin, että vankileireillä kuolleista ei välttämättä uskallettu kertoa lapsille suoraan: ehkä lapset tiesivät, että joku Tolja-setä tai Vanja-eno, josta ei muuten puhuttu paljoa, oli kuollut tai kadonnut ”joskus silloin kolmi-nelikymmenluvulla”, ja luonnollinen tapa tulkita tämäntyyppinen vihjailu oli tietysti se, että kyseinen sukulainen oli varmaankin kuollut sodassa, nimettömänä siviiliuhrina. Jos Stalinin leireistä oikeasti puhuttaisiin Venäjällä avoimesti, koko ”suuren isänmaallisen sodan” sankarimyytti kaatuisi ryminällä.

Siispä Venäjä pitäytyy edelleen typerässä ja ulkomaansuhteille vahingollisessa itsepetoksessaan ja villitsee entisten osatasavaltojen etnisiä venäläisiä - ilmeisesti erityisesti rasismiin ja pölhönationalismiin taipuvaista syrjäytynyttä ja kouluttamatonta alaluokkaa, jolla ei ole muita ylpeyden aiheita kuin ”sankarikansaan” kuuluminen - räyhäämään ja metakoimaan esimerkiksi Tallinnan puna-armeijalaispatsaan siirtämisen kaltaisista joutavuuksista. Anne Applebaum on huomauttanut, että niin kauan kuin Gulagista ei kerrota venäläisille yksityiskohtaisesti, he jäävät myös paitsi Gulagin sankaritarinoista ja sankareista - rohkeista ihmiskohtaloista kuoleman kidassa, joista olisi esikuviksi uudelle demokraattiselle Venäjälle paljon paremmin kuin enemmän tai vähemmän valheellisista sotasankareista. Valitettavasti valtakunnantšekisti Putinia ei kiinnosta pätkääkään tehdä turvallisuuselinten uhreista uusia sankareita maalleen - hänhän on itse sen laitoksen kasvatti, jonka alaa syyttömien murhaaminen oli.

Solženitsyn, toisin- ja samoinajatteleva (aikoinaan Plaza.fi -alustalla tuoreeltaan julkaisemani kirjoitus Aleksandr Solženitsynin kuoleman johdosta)

Tämä julkaistiin alun perin Plaza.fi-sivuston blogissani tuoreeltaan Solženitsynin kuoltua elokuussa 2008. Miettikääpä sitä, että juuri persut, jotka alinomaa itkevät siitä että kommunismin rikoksista ei muka puhuta, ajoivat minut vuosikausien häiriköintikampanjalla ulos mediasta. Persujen syytä on, että en enää saa kirjoittaa enkä julkaista tällaisia juttuja.

Koska Solženitsyn on taas ajankohtainen, päätin julkaista tämän vanhan jutun uudestaan. Uusia suomenkielisiä kulttuurijuttuja kirjoitan vain maksua vastaan, eli en milloinkaan. Katsotaan asiaa uudestaan, jos mediaa johtava roskaväki esittää minulle julkisen anteeksipyynnön. Nuolkoon tämä ihmislika nöyrästi koiranpaskat kengänpohjistani kansainvälisen lehdistön kameroiden edessä, niin sitten voidaan tehdä sovinto.

Aleksandr Solženitsyn on sitten poistunut keskuudestamme 89 vuoden kunnioitettavassa iässä. Alun perin hän oli kovasti tekemässä lähtöä jo reilut kymmenen vuotta ennen nöyrimmän palvelijanne syntymää.

Me Vankileirien saariston lukeneet muistamme, että hän oli alkujaan neuvostoarmeijan kapteeni, joka kirjoitteli ystävänsä kanssa sisällöltään turhan poliittisia kirjeitä. Kirjeissä Stalinista käytettiin läpinäkyviä koodinimiä, käsittääkseni lähinnä rikollispomoon viittaavia slangisanoja. Joka tapauksessa herra kapteeni joutui vangituksi Itä-Preussissa, joka sodan jälkeen jaettiin Puolan ja Neuvostoliiton kesken, ja kirjeenvaihdon vuoksi hänet tuomittiin kahdeksaksi vuodeksi pakkotyöleiriin, tai kuten virallinen termi kuului, ojennustyöleiriin. Syytös oli se iänikuinen klisee eli 58-10, viidennenkymmenennenkahdeksannen pykälän kymmenes momentti eli neuvostovastainen agitaatio.

Kirjallisen työnsä hän aloitti jo vankilassa, luonnostellessaan runoelmaa Itä-Preussin sotakokemuksistaan. Neuvostosotilaat syyllistyivät juuri sillä suunnalla törkeimpiin ihmisoikeusrikoksiinsa - siviilien ja lasten joukkomurhiin ja seiniinnaulaamisiin. Sellaisia asioita kuvaavia runoja Solženitsyn ei tietenkään voinut kirjoittaa paperille, joten hän joutui kirjoittamaan ne mielessään, välillä tuhertaen muutaman säkeen saippuapalaan ennen peseytymistä tai paperinsuikaleeseen ennen takapuolen pyyhkimistä. Kerran joku vartiomies sai hänet kiinni tästä puuhasta ja luki hänen kirjoittamansa säkeistön. Silloin Solženitsyn keksi hätävalheen: hän väitti vain muistelleensa ulkoa suositun sotarunoilija Aleksandr Tvardovskin rintamaeeposta Vasili Tjorkin. Vartiomies ei ollut mikään lukutaidoton moukka, vaan piti itse kovasti Tvardovskista, ja koska Solženitsyn käytti noissa omissa rintamarunoissaan samaa säemittaa kuin Tvardovski, huijaus meni läpi.

Runoelma julkaistiin hyvin paljon myöhemmin nimellä ”Preussin öitä” - Прусские ночи/Prusskije notši. Mikään mestariteos se ei tiettävästi ole, jos kohta minun täytyy sanoa, että olen itse tutustunut siihen lähinnä katkelmina, joiden perusteella on vaikea sanoa paljoa sen kirjallisesta arvosta. Arvostelijat ovat kuvanneet sitä hajanaiseksi kertomukseksi Itä-Preussin julmuuksista, ja kertojaminä suhtautuu kuulemma raakuuksiin miltei hyväksyvästi. Muistan lukemastani puolankielisestä käännöksestä säkeen, jossa kertojaminä tuntuu puolustelevan saksalaisten lasten teurastusta: Z dziecka - babę, babie - śmierć, ”lapsesta akka, akalle kuolema”, ts. saksalaisten lapset ovat aikuisten alkioita, jotka pitää surmata, saivareista tulee täitä. On vaikea sanoa, missä määrin runoelma lopullisessa - jo vanhan kirjailijan toimittamassa - muodossaan heijastelee Solženitsynin upseeriajan todellisia tuntoja, missä määrin hänen vanhuusvuosiensa kouristuksenomaista venäläistä nationalismia, joka nyt yksinkertaisesti vain ei pidä muiden maiden kansalaisia venäläisen väärteinä ihmisinä.

Solženitsyn vietti osan tuomiostaan Marfinon ”karsinassa”, tiedemiesten erikoisvankilassa Moskovan liepeillä - hän oli jossain lomakkeessa väittänyt ammatikseen ”ydinfyysikko”. Ei hän mikään ydinfyysikko toki ollut, vaan matemaatikko, mutta hän oli käynyt myös ydinfysiikan luennoilla ja tunsi alkeishiukkasten nimet - olihan sekin jotakin. Sittemmin hän joutui ”karsinassa” mukaan projektiin, jonka tarkoituksena oli koodatun puhelinjärjestelmän luominen Stalinin käyttöön. Projektissa hän tutustui Lev Kopeleviin, syntyjään ukrainanjuutalaiseen germanistiin ja saksankielisen rintamapropagandan tuotannosta vastanneeseen poliittiseen upseeriin, joka oli joutunut syytetyksi vihollisen säälimisestä yritettyään estää Itä-Preussissa sotilaita tekemästä julmuuksia saksalaiselle siviiliväestölle. Aikanaan myös Kopelevista - tuohon aikaan vielä ihanteellisesta, naiivista kommunistista - tuli merkittävä toisinajattelija, joka vietti viimeiset vuosikymmenensä Saksassa.

Solženitsyn ei pysynyt ”karsinassa”: hän ei niinkään työskennellyt kuin keskittyi pinnaamiseen ja näennäistyön tekemiseen, johon vankileirislangissa viitataan sanalla тухта/tuhta, paino jälkimmäisellä tavulla. (Kirjailija itse kertoi meille Vankileirien saariston lukijoille, että sanakirjoista löytäisimme sanan vain muodossa tufta, mutta ”Venäjän kansa” lausuu sen tuhta. Ja hänellehän Venäjän kansan ääni jos mikä oli Jumalan ääni.) Niinpä hänet vietiin taas pakkotyöleiriin Kazahstaniin, Ekibastuz-nimiseen paikkaan, jossa hän vietti loput tuomiostaan.

Häntä ei varsinaisesti vapautettu, vaan hänet lähetettiin karkotukseen Kok-Terekiin, Kazahstanin syrjäseuduille. Siellä hänellä todettiin varsin pian vakava syöpä, ja näytti siltä, että hänen elämänsä oli lopussa. Hän kätki puutarhaansa pullon, joka sisälsi hänen siihenastiset kirjalliset työnsä. Syöpä oli edennyt jo pitkälle, kertoivat hänen lääkärinsä - hekin entisiä vankeja, jotka olivat Kazahstanissa karkotettuina. Uutenavuotena 1954 ”maanalainen kirjailija” - kuten hän itse luonnehti senaikaista itseään sittemmissä muistelmissaan - suuntasi osavaltion pääkaupunkiin Taškentiin sädehoitolaitokseen - ”kuolemaan”, hän uskoi.

Toisin kumminkin kävi. Однако я не умер, hän kirjoitti muistelmissaan lakonisesti - ”minä en kuitenkaan kuollut.” Muistaakseni hän uskoi nauttimansa luonnonlääkkeen parantaneen taudin - kyseessä oli jokin hänelle niin pyhän ”Venäjän kansan” troppi, veikkaan. Olipa paraneminen sitten sädehoidon tai kansanparantajan ansiota, hän koki uuden terveytensä yliluonnollisena lahjana, Jumalan sormenosoituksena: hän oli saanut aikalisän voidakseen kirjoittaa oman totuutensa Venäjän historiasta.

Hän jatkoi maanalaisena kirjailijana 1960-luvulle saakka. Kaappeihin kertyi vähitellen monta teosta. Vankileirielämää kuvaavan näytelmän ”Työn tasavalta” - Республика труда/Respublika truda - hän kirjoitti uuden henkiinheräämisensä riemussa vuonna 1954. Sittemmin, ilmeisesti jo seuraavalla vuosikymmenellä, syntyivät syöpäparantola-aikaa kuvaava ”Syöpäosasto” - Раковый корпус/Rakovyi korpus- sekä ”karsinan”, etuoikeutettujen tiedemiesvankien eristyslaitoksen elämästä kertova ”Ensimmäinen piiri” - В круге первом/V kruge pervom. Ennen kuin joku välimerkkierootikko tai muu niuho tulee selittämään, että kirjan nimen - alkukielellä ”Ensimmäisessä piirissä” - pitäisi tietysti oikeaksi venäjäksi olla В первом кругу/V pervom krugu, muistutan, että kirjan nimi viittaa Dante Alighierin Jumalaiseen näytelmään, johonkin ihan tiettyyn venäjännökseen, jossa on säemitan vuoksi otettu tällaisia vapauksia kieliopin ja sanajärjestyksen suhteen. Ensimmäinen piiri tarkoittaa Danten helvetin ensimmäistä piiriä, jossa on muuhun helvettiin verrattuna miltei siedettävää - aivan kuten tiedemiesten erikoisvankilassa oikeisiin tappotyöleireihin verrattuna.

Niin, ja olihan siellä myös sen niminen teos kuin Щ-854. Kirjain Щ kirjoitetaan meikäläisessä venäjän siirrekirjoituksessa ”štš”, ja tämä pienoisromaani kertoi vangista, jonka tunnus oli Štš-854. (Se on helpompi ääntää, kun käytätte kirjaimen koko nimeä - siis ”štšaa kahdeksan viisi neljä”.) Aiheena oli päivä vangin elämässä ja kaikki säännöt, joita hän joutui rikkomaan sen aikana pysyäkseen hengissä, samalla kun vankilamaailmaan sopeutumattomat, vielä siviilielämän moraalissa ja periaatteissa kiinni olevat naiivit vangit - frajerit - sortuivat hänen ympäriltään. Karkotusaikojensa jäljiltä yhä provinssissa asustava Solženitsyn ei ollut vielä saanut propiskaa, lupaa muuttaa ihmisten ilmoille isoon kaupunkiin; hän toimitti Štš-854:n käsikirjoituksen ystävälleen Kopeleville, joka vei sen Novyi Mirin, Neuvostoliiton johtavan kirjallisuuslehden, päätoimittajalle. Novyi Mir (”Uusi Maailma”) oli ja on tyypillinen venäläinen ”paksu aikakauslehti” - siis ihan konkreettisesti paksu, niin paksu, että siinä oli mahdollista julkaista romaaninkin pituisia teoksia.

Kuka sitten oli Novyi Mirin päätoimittaja? Kukapa muukaan kuin rintamarunoilija Aleksandr Tvardovski. Hän oli ristiriitojen mies - kulakkina tuomitun musikan poika, joka halusi olla yhtaikaa uskollinen omalle isälleen ja Isä Aurinkoiselle, tai edes kommunismille. Näitä sisäisiä konfliktejaan hän sitten koki rauhoitella votkalla, jota hän latkikin kunnioitettavia, jollei kammottavia määriä tuhoisien ryyppytuuriensa aikana. Myös Solženitsyniin Tvardovski suhtautui ailahtelevasti - välillä ihaillen, välillä KGB:llä uhkaillen. Kirjallisuuslehden päätoimittajalle kaunokirjallisuus oli henki ja elämä - mutta niin oli kommunismikin, eikä Tvardovski osannut päättää, kumpi hänelle oli rakkaampi. Solženitsynin käsikirjoituksiin perehtyessäänkin Tvardovski nautti runsaasti väkijuomia, jotta kestäisi maailmankatsomuksensa saamat kolhut ja tölväykset. Hän huomauttikin kirjailijalle sardonisesti nauraen, että tämän teoksia oli mahdotonta lukea ilman votkaa.

Tvardovski luki Štš-854:n, jota hän piti syvästi vaikuttavana teoksena. Pahaenteisellä numerokoodilla nimettynä sitä ei kuitenkaan voitu Novyi Mirissäkään julkaista, joten hän vaihtoi nimen muotoon Один день Ивана Денисовича/Odin den’ Ivana Denisovitša, suomennettuna ”Ivan Denisovitšin päivä”. Ylipäätään Tvardovskilla oli tapana latistaa Novyi Mirissä julkaistavien teosten nimet - kun kirjailijan kanssa tuli puhetta Syöpäosaston julkaisemisesta, päätoimittaja ehdotti kirjan nimen muuttamista muotoon Potilaita ja lääkäreitä. Solženitsyn itse oli tästä pahoillaan, koska hänen mielestään alkuperäinen nimi oli osa teoksen persoonallisuutta - ajatelkaapa vaikka Gogolin romaania Kuolleet sielut…Toisaalta kirjailija tietenkin ymmärsi, että sensuurin tarkkaavaisuus herpaantui, jos teokselle annettiin ketään häiritsemätön nimi. Olisi varmaan pitänyt yrittää ujuttaa Vankileirien saaristokin sensuurista läpi jollain oikeaoppisuutta ja ikävystyttävyyttä uhkuvalla nimellä, vaikkapa "Kollektiivin osana: työläisenä ja uudisraivaajana Neuvostoliitossa", heh. (Sensori: Emmääjaksalukee, liika paksu, varmaan helvetin tylsä, annetaas painatuslupa.)

Hyväksynnän Päivän julkaisulle Tvardovski haki suoraan pääkallonpaikalta, Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteeri Nikita Hruštšovilta, joka itsekin talonpoikaissyntyisenä miehenä (vaikkakin myös talonpoikia vainonneena ja kulakkien hävittämiseen osallistuneena) oli kovin huvittunut päähenkilön musikanviekkaudesta. Ajatuksessa on jotain syvästi hämmentävää: Neuvostoliitto sinänsä perustui suurelta osin perinteisen kansankulttuurin tuhoamiseen modernisaation tieltä valtavilla talonpoikien pakkosiirroilla ja vainoilla. Mahtimies, joka on itse mitä suurimmassa määrin osavastuussa näistä vainoista, lukee kirjaa eräästä niiden uhrista ja pitää sitä hauskasti kirjoitettuna.

Koska Hruštšov tarvitsi kulttuurin alalla heittopussia, jolla paiskata puolueen stalinistisiipeä, hän antoi henkilökohtaisen luvan teoksen painamiseen. Novyi Mirin toimitus ei kertonut tätä sensuurille, vaan pani Solženitsynin pienoisromaanin oikovedokset pokkana muun aineiston sekaan ja lähetti tarkistettavaksi. Sensuuri veti tästä hirmuiset herneet nenäänsä: mitä helkattia ne nyt ovat juljenneet panna läpyskäänsä! Toimitus sai suurin piirtein uhkaussoiton sensuurilta: täällä on jumaliste tämmöinen kertomus pakkotyöleireistä, kuka himputti oikein meni hyväksymään tällaista lehteen? Tietenkään Novyi Mirin väki ei tästä hätkähtänyt, vaan puhelimeen osunut virkailija vastasi häijynilkisen ystävällisesti, että ai se Ivan Denisovitšin päivä, me kaikkihan siitä tykkäsimme, se on tosi hyvä tarina…Sensori uhkasi toimitusta jollei nyt pumppuhaulikolla niin ainakin KGB:llä ja helvetillä (sama asia) ja löi luurin korvaan. Vähän ajan päästä sensori soitti uudestaan ja oli huomattavasti ystävällisempi, pyysi jopa ylimääräisiä oikovedoksia, muutkin sensorit näet halusivat lukea kirjan…

Solženitsyn nousi kertaheitolla Neuvostoliiton puhutuimmaksi ja kuuluisimmaksi kirjailijaksi. Tätä ei kuitenkaan kestänyt kauaa: Hruštšov menetti asemansa ja joutui tekemään tilaa vanhoille stalinisteille, joiden johdolla alkoi Neuvostoliiton lopullinen jähmettyminen ja kalkkeutuminen, pysähtyneisyyden kausi. Koska Hruštšov kaikkien neuvostojohtajien tapaan toimi diktaattorin ottein, hänen vastustajansa loivat propagandassaan oman iskusanan - ”voluntarismi” - kuvaamaan hänen mielivaltaansa, aivan kuten Hruštšov itse oli puhunut Stalinin ”henkilökultista”. Solženitsyn julistettiin voluntarismista hyötyjäksi, eikä hänen kirjojaan enää julkaistu. Syöpäosasto, jonka omaelämäkerrallinen päähenkilö paranee sekä syövästä että kommunismista, ja Ensimmäinen piiri, jonka kirjailija oli lyhentänyt ja tylsentänyt valmiiksi neuvostosensuuria varten, kiersivät maan alla kädestä käteen omakustanteina.

Kun mitään ei joka tapauksessa kuitenkaan enää voinut julkaista, ja kun näytti siltä, että uusi vankeusaika, kenties jopa kuolemanrangaistus tai murha uhkasi, Solženitsyn päätti kerta kaikkiaan räjäyttää pommin. Hän vetäytyi tutkintovankeustuttavuutensa, virolaisen Arnold Suden, mökille kirjoittamaan kirjaa, ”jonka oli määrä tuhota maailman suurin valhe”, kuten Arnoldin tytär Heli Susi myöhemmin muisteli. Kyseessä oli tietenkin dokumenttiaineistoon perustuva Архипелаг ГУЛаг/Arhipelag GULag - suomennettuna ”Vankileirien saaristo”. Koska teoksen ”sensuroinnista” Suomessa liikkuu kaikenlaisia huhuja, minun täytynee korostaa, että ensimmäisen niteen luin jo 12-vuotiaana isovanhempieni kirjahyllystä - kyseessä oli se osa, jonka ruotsalainen Wahlström & Widstrand -kustantamo julkaisi Tammen pelästyttyä ja vetäydyttyä hankkeesta. Sittemmin pienkustantamo Kustannuspiste, joka painoi sekä merkittävää neuvostokriittistä kirjallisuutta että suomalaisten äärioikeistolaishörhöjen propagandaroskaa, julkaisi loputkin Vankileirien saaristosta - vaihtuneesta kustantajasta huolimatta kaikki kolme nidettä samana Esa Adrianin loisteliaana suomennoksena.

Vankileirien saaristo on itse asiassa kirjailijan taiteellisestikin ehein ja onnistunein teos. Joseph Brodsky oli yleisesti ottaen pettynyt Solženitsynin fiktiivisen proosan taiteelliseen latteuteen ja helppouteen - hän piti sitä lähinnä sosialistisena realismina muutetuin ideologisin etumerkein ja olisi kaivannut kokeilevampaa otetta. Saaristo on synkästä aiheestaan huolimatta hämmästyttävän luettava kirja, jossa lukija kokee tekijän rinnalla kaiken, mitä vankileireillä voi kokea ja jäädä vielä henkiin siitä kertomaan. Kauhuista kerrotaan ronskilla ja hyytävällä hirtehishuumorilla ja konkreettisella kielellä. Aivan aluksi Solženitsyn kertoo pidättämisestä niin, että pidätetyksi joutuu - lukija. Juuri Teidät pidättää kaasumittarin lukija, vastaantulija, Teihin kadulla törmäävä polkupyöräilijä, ettekä voi sille mitään! Ja siitä alkaa hirmuinen matka läpi vankileirien synkän saariston. Valitettavasti tuota samaa lukijaa puhuttelevaa tekniikkaa kirjailija ei sovella huiman alkujakson jälkeen. Sitä vastoin muita kirjallisia neronleimauksia sieltä kyllä löytyy, myös niitä muotokokeiluja, joita Brodsky kaipaili - vaikkapa marxilaista yhteiskuntatiedettä irvaileva luku ”Vangit kansakuntana”.

Vankileirien saaristossa on toki jo havaittavissa kirjailijan kehitys kohti sitä tympäisevää ja saarnaavaa venäläisnationalismia, johon hän kääntyi vanhoilla päivillään. Vaikkapa Ensimmäisessä piirissä länsimainen populäärikulttuuri ja -musiikki - boogie-woogie, boogie-woogie, samba samba, kuten yksi romaanin henkilöistä hyräilee - saa pikemminkin positiivisen merkityksen osana sitä nuorta, elinvoimaista ja osaavaa amerikkalaisuutta, jota Neuvostoliitto voi vain säälittävästi apinoida. Piirin kuvaamassa puhelintekniikkalaboratoriossa amerikkalaiset elektroniikka-alan aikakauslehdet varustetaan koomisesti HUIPPUSALAINEN-leimalla ja jemmataan kassakaappiin turvaan amerikkalaisilta vakoilijoilta. Saaristossa kirjailija laukoo jo, että vanhat, Neuvostoliiton tuhoamiksi joutuneet henkiset venäläiset arvot olivat kenties liian yleviä ”loikkivan jatsin” aikakaudelle.

Solženitsyn emigroitui aikanaan Yhdysvaltoihin. Siellä hän asettui asumaan pieneen Cavendishin kylään Vermontissa. Luultavasti se muistutti häntä Roždestvo na Istje -nimisestä pikkupaikasta, jossa hän Venäjällä asusteli palattuaan Kazahstanin karkotuksesta, mutta ennen kuin sai luvan asettua Moskovaan. Oikeaa cavendishilaista hänestä ei kuitenkaan tullut. Vaikka hän osasi lukea englantia jo saapuessaan Yhdysvaltoihin, hän ei koskaan oppinut puhumaan kieltä sujuvasti. Länsimaisesta kulttuurista hän ei perustanut eikä innostunut, mihin toki vaikutti sekin, että 1970-luvun vasemmistoradikaaliset muodit olivat hänelle vastenmielisiä - hän teki niistä sen johtopäätöksen, että länsi oli jo kommunismin pilalle soluttama ja hoipparoi savijaloilla eikä siitä olisi miehenvastusta Neuvostoliitolle. Tätä tilannearviotaan hän ei muuttanut, vaikka tosiasiat osoittivat sen 1990-luvun alussa hieman virheelliseksi.

Lännen vasemmisto eli kai jonkin aikaa siinä luulossa, että Solženitsyn edusti jonkinlaista stalinismin kauhuja edeltänyttä puhdasta leninismiä, eikähän kirjailija ollut tällaisia luuloja hirveästi yrittänytkään hillitä asuessaan vielä Neuvostoliitossa. Sitten kun osoittautui, että Solženitsyn vastusti sekä stalinismia, leninismiä että demokraattista sosialismia, hänestä tuli joksikin aikaa oikeiston lempilapsi, mutta vähitellen kävi selväksi, että vanhavenäläiseen uskonnolliseen asketismiin hurahtanut kirjailija oli yhtä kaukana lännen oikeistosta kuin vasemmistostakin. Hän liittyi siihen venäläisten nationalistien jankkaajakuoroon, joka Neuvostoliiton viimeisinä vuosikymmeninä eleli lokoisasti lännessä ja lännen rahoilla arvostellen samalla läntistä materialismia ja henkisyyden puutetta.

Kirjallisen tuotantonsa loppuosassa Solženitsyn pyrki kirjoittamaan Venäjän historian ratkaisevista vuosista oman maailmankuvansa mukaan. Syntyi joukko julmetun paksuja kirjoja, joita hän kutsui yhteisnimellä Punainen pyörä; romaanisarjan yksittäisiä kirjoja hän kutsui solmuiksi. Pyörän solmuja? Vanhan tyyliniekan ote taisi jo hieman lipsua. Erkki Vettenniemi se muistaakseni taisi olla, joka kehui ”solmuja” kerronnallisesti oivaltaviksi ja kirjallisestikin onnistuneiksi; en ole oikein samaa mieltä, sillä minusta kirjailijan Saaristossa säästellen ja osaavasti käyttämä paatos on Punaisen pyörän kirjoissa muuttunut saarnaamiseksi.

Venäläiseen nationalismiin seottuaan Solženitsyn lankesi viimeisinä vuosinaan, takaisin Venäjälle muutettuaan, sellaiseen moraaliseen ja älylliseen epärehellisyyteen, että hän suorastaan uitti loassa kaikki ne yleisinhimilliset arvot, joita hän oli aikoinaan koettanut puolustaa neuvostokommunismia vastaan. Stalinin ajan leirivangista tuli Stalinin rehabilitoineen presidentti Putinin sylikoira, jota Putin imarteli valtionpalkinnolla. Kirjailija myös kielsi täydellisesti Neuvostoliiton venäläisen luonteen ja katsoi, ettei venäläisillä ollut mitään vastuuta otettavanaan Neuvostoliiton julmuuksista. Kun piti valita joko Putin tai tšetšeenit - joko leirivankeja kiduttaneen järjestön palkkalainen tai pieni kansa, jonka rinnalla kirjailija itse oli leireissä joutunut rääkätyksi - Solženitsyn valitsi mieluummin Putinin. Olihan tämä sentään venäläinen, kaikkia muita paremman kansan edustaja.

Toki hän yritti selitellä edustavansa jonkinlaista itsekriittistä nationalismia kritiikittömän kansallissovinismin sijaan. Tämä oli kuitenkin juuri sellaista tyhjää puhetta, josta ei joudu maksamaan tullia eikä veroa. Enimmäkseen hän tuntui kritisoivan uudessa Venäjässä sitä, että se oli ottanut vastaan ylipäätään minkäänlaisia vaikutteita lännestä.

Tietenkään hän ei tullut ajatelleeksi, että Neuvostoliiton alistamien pienten kansojen näkökulmasta Neuvostoliitto oli venäläinen valtio, jonka sotilaat ja salainen poliisi puhuivat venäjää. Niin Puškin, Tolstoi kuin muutkin venäläiset klassikot valjastettiin Neuvostoliiton imperialistisen politiikan palvelukseen ja alusmaiden oma kirjallisuus sai väistyä mammuttipainoksina julkaistujen venäjänkielisten klassikkoromaanien tieltä. Itse asiassa siinä missä cocacolapullo oli amerikkalaisen kulttuuri-imperialismin symboli, pienen neuvostotasavallan kustantamossa painettu venäjänkielinen klassikko oli neuvostoimperialismin. Minulle mieluummin cocacolapullo, kiitos. Cocacolapulloa juodessani voin vaikka lukea Aleksis Kiveä, jos niin tahdon; mutta kuvitellussa Neuvosto-Suomessa en ehkä saisi nähdäksenikään Seitsemää veljestä, koska siellä paperi olisi kortilla kuten kaikki muutkin raaka-aineet, ja koko Hudožestvenno-literaturnoje izdatel’stvo Finljandskoj SSR:lle varattu paperikiintiö olisi mennyt Lermontovien ja Gogolien painamiseen, tietysti alkukielellä.

Imperialististen suurvaltanationalistien tapaan Solženitsynkin tuntui ainakin vanhemmilla vuosillaan kokevan syvänä narsistisena loukkauksena sen, että pienet kansat saattaisivat haluta pois äiti-Venäjän sylistä. Hänen viestinsä Venäjän alistamille kansoille oli, että jaetun kärsimyksen pitäisi velvoittaa näitä solidaarisuuteen emämaataan kohtaan, eikä hänelle ilmeisesti kertaakaan mennyt jakeluun se, että vaikkapa virolaiset saattaisivat saada lopullisesti tappiinsa venäläisten kärsimysten jakamisesta ja keskittyä vastedes kärsimään vain omansa, omassa maassaan. Ukrainalaisten halua erottautua Venäjästä Solženitsyn ei ymmärtänyt ollenkaan, ei liioin heidän pyrkimyksiään saada neuvostoaikaiselle nälänhädälleen kansainvälisesti tunnustetun kansanmurhan asema.

Suorastaan huonona vitsinä on pidettävä sitä, että Solženitsyn kehotti länsimaailmaa näkemään venäläisen nationalismin liittolaisena, ei uhkana. Kuulkaahan, Aleksandr Isajevitš: me täällä Suomessa olemme onnettomuudeksemme kuuluneet Venäjään siihen asti kunnes Lenin kaappasi vallan. Toisin sanoen me emme oikein voi kokea liittolaiseksemme sellaista aatetta, johon pyhän Venäjän vanhojen rajojen palauttaminen kuuluu oleellisena osana; ja luulenpa myös serkkujemme Suomenlahden eteläpuolella olevan aivan samaa mieltä kanssamme siitä, että kuulumme mieluummin omasta tahdostamme länsimaailmaan kuin Teidän tahdostanne Venäjään.

Miten sitten häntä pitäisi nyt lukea, kun hän on vanhoilla päivillään ryvettänyt kaikki ne yleisinhimilliset arvot, joiden majakka hän kerran oli? Omasta mielestäni on vain paras soveltaa sitä ohjetta, jonka puolalainen runoilija Czesław Miłosz antoi aikoinaan chileläisen kommunistirunoilija Pablo Nerudan lukemiseen. Miłosz, joka käänsi Nerudaa puolaksi, piti kovasti niistä runoista, joissa Neruda kertoi omasta maanosastaan, sen köyhästä kansasta ja näiden kärsimyksistä - koska näitä kirjoittaessaan Neruda tiesi mistä puhui, totesi Miłosz. Sitä vastoin häntä tympäisivät kommunisti-Nerudan ylistysrunot ”Ukrainan vauraille kolhooseille”, koska ne käsittelivät sellaisia asioita, jotka Miłosz itse tiesi paremmin: neuvosto-Ukrainan kolhoosit nyt eivät olleet vaurautta nähneetkään. Miłosz kehotti lukemaan Nerudan niitä runoja, joissa hän selkeästi tiesi, mistä puhui - siis Chilestä.

Samalla tavalla neuvoisin lukemaan Solženitsyniä. Hän oli suuri kirjailija - silloin kun hän kirjoitti siitä, mistä oikeasti jotain tiesikin, eli Neuvostoliiton vankileirien kärsimyksistä. Mutta länsimaita arvostellessaan hän viime kädessä vain toisteli papukaijana neuvostopropagandaa ”väistämättä rappeutuvasta kapitalismista”; eikä hän koskaan suostunut menemään tosissaan mukaan Yhdysvaltain yhteiskuntaan, vaan erakoitui kotiin rakentamaansa ideaalivenäläisyyden museoon.

Siksi en pidä Solženitsyniä kovin hyvänä suunnannäyttäjänä Venäjän tulevaisuudelle, vaikka hänen kirjoituksensa vankileireistä ovatkin sekä tärkeitä että hyviä kirjoja. Länsimaisesta näkökulmasta paljon sympaattisempia neuvostosensuurin uhreja ovat hänen vanha ystävänsä, kymmenisen vuotta sitten edesmennyt Lev Kopelev sekä hänen ankara arvostelijansa, Venäjän hauskin ja mukavin mies Vladimir Vojnovitš - on kuvaavaa, että nämä molemmat Saksan Liittotasavaltaan emigroituneet herrat menivät mukaan adoptoidun kotimaansa elämään aivan toisessa määrin kuin Solženitsyn omansa, ja omaksuivat siten myös länsimaiset demokraattiset arvot.

Huom: Solženitsynin muistelmat, jotka tekstissä mainitaan, ovat ilmestyneet suomeksi nimellä ”Puskipa vasikka tammeen”. Kirjailijan tuotantoa löytyy netistä venäjäksi moneltakin sivulta, esimerkiksi [...]

Romaanin ”Ensimmäinen piiri” suomenkielinen versio on kirjailijan neuvostosensuuria varten valmiiksi siistimä. Alkuperäisessä muodossaan kirja on käännetty ainakin saksaksi nimellä ”Im ersten Kreis - Vollständige Ausgabe der wiederhergestellten Urfassung des Romans ’Der erste Kreis der Hölle’.” Kustantaja on Fischer Taschenbuch.

Lev Kopelevin versio ”Ensimmäisessä piirissä” kuvatuista tapahtumista löytyy hänen muistelmakirjoistaan, jotka Deutscher Taschenbuch-Verlag on julkaissut saksaksi yhteisnimellä ”Einer von uns - Lehr- und Wanderjahre eines Kommunisten”.