tiistai 31. maaliskuuta 2015

Suomen kielen tappolinja - varteenotettava kulttuuripoliittinen vaihtoehto

Pari vuotta sitten yleistä hilpeyttä herätti erään joukkoviestimemme tekemä naurettava käännösvirhe, kun mitä ilmeisimmin ”natseja vastaan taistelemista” tarkoittanut englanninkielinen ilmaus vinksahti suomalaisessa nyrkkipajassa ”Nazisin taisteluksi”. Nauru olisi ollut paikallaan, jos kyseessä olisi ollut yksittäistapaus; mutta heikkotasoinen käännöskieli on jo aikapäiviä sitten sivuuttanut viimeistellyt tekstit suomen kieltä normittavana lähteenä.

Kun Rillit huurussa -komediasarjan omalaatuinen fyysikkonero Sheldon kutsuu käännöstekstissä natriumia ”sodiumiksi” tai matriisia (tämä käsite tulee matematiikasta) ”matrikkeliksi”, se laajeneva osa suomalaisista, joka ei ole koskaan hankkinut matemaattisluonnontieteellistä yleissivistystä äidinkielellään, oppii pitämään näitä virheellisiä termejä oikeana suomena. Kun vielä erilaiset englannista häthätää käännetyt nettihömppäsivut kutsuvat smaragdijalokiveä ”emeraldiksi”, auripigmenttiä (kullanvärinen arseeniyhdiste) ”orpimentiksi” ja volframia (esimerkiksi hehkulangoissa käytetty, suurtakin kuumuutta sulamatta kestävä metalli) ”tungsteniksi”, alkaa herätä kysymys, onko suomea enää mitään mieltä yrittää ylläpitää termistöltään itsenäisenä tieteen ja koulutuksen kielenä.

Siitä ei ole kauaa, kun suomalaiset vielä arvostivat äidinkieltään ja kirjallisia perinteitään. Sivistyneistö piti sydämensä asiana kehittää kotoperäistä ammattisanastoa, joka ymmärtyisi helposti kansankielestä käsin. Niistä ajoista on kuitenkin tultu kauas. Nykyisellään joukkoviestimet tyytyvät kasaamaan tilkuista häthätää lainapeitteen, jonka alta alkuperäinen englanninkielinen sisältö näkyvästi irvistelee dollarihymyään. Toki tämä seuraa luonnostaan siitä, että suomenkielisellä joukkoviestinnällä ei nykyisin ole tarjottavanaan amerikkalaisia viihdeuutisia ihmeempää sisältöä. Toimittajat joutuvat siis käytännössä työskentelemään kääntäjinä, alalla, jota he eivät osaa ja jolle heillä ei ole koulutusta. Näin syntyy juuri niin juosten kustua jälkeä kuin moisilla valmiuksilla voi odottaa. Itse asiassa olisikin mielekkäämpää lakkauttaa koko suomenkielisten toimittajien ammattikunta ja värvätä heidän tilalleen koulutettuja englannin kielen kääntäjiä, jotka tajuaisivat jotain myös suomen oikeakielisyydestä.

Näin ei kuitenkaan tapahdu. Viestinten säälittävä kieli kertoo näet syvemmällä yhteiskunnassa vaikuttavasta virtauksesta: ammattitaitoista suomen kielen käyttöä ei arvosteta, eikä suomenkielistä kulttuuria enää vaivauduta ylläpitämään vakavissaan. Viestinnän suomen kielen ei ilmeisesti ole tarkoituskaan olla muuta kuin kainalosauva tai tukisukka niitä varten, jotka eivät vielä hallitse englantia riittävän hyvin ymmärtääkseen vaikkapa amerikkalaisen televisiosarjan dialogia. Sellaisia ihmisiä on olemassa yhä vähemmän, ja sitä mukaa kun he muuttavat meidän kaikkien viimeiseen asuinsijaan kirkkomaan kivimuurin taakse, kysymys suomen kielen tarpeellisuudesta ylipäätään nousee väistämättä esiin.

Tämä on nähty maailmalla jo monta kertaa, ja aina tämä vanha murhenäytelmän ja farssin ristisiitos menee saman kaavan mukaan. Iirin haipuminen Irlannissa on kirjoituksiani lukeneille jo vanhastaan tuttu tapaus. Sen ohella puheeksi voi ottaa myös maltan kielen.

Malta, jonka alkeisiin olen sattumalta joutunut syventymään joitakin vuosia sitten, on alkujaan lähinnä tunisialaistyyppinen arabian muoto, joka paljon lainasanoja sekä sisilian murteesta, italian kirjakielestä että englannista omaksumalla on kehittynyt erilliseksi kieleksi. Nykyään tunisialaisetkaan arabian puhujat eivät siksi ymmärtäisi maltaa ilman eri opiskelua. Malta on vieläkin useimpien maltalaisten äidinkieli, mutta kieli- ja kulttuuri-isänmaallisuuden perinne on maassa heikko, ja äidinkieleen sekä kotimaiseen kirjallisuuteen suhtaudutaan yleensä kuin pakkopullaan. Nykyinen islaminvastainen rasismi voimistaa näitä asenteita: useampi kuin yksi maltalainen onkin motivoinut minulle raivoisaa vihaansa äidinkieltään kohtaan vetoamalla maltan häpeällisenä pitämäänsä arabialaiseen alkuperään.

Ne maltalaiset, joiden kieliasenteet eivät ole näin avoimen armottomia, korostavat kuitenkin englannin ylivoimaista hyödyllisyyttä. Ei pidä haaskata aikaa eikä tupakkia maltan kielen kehittämiseen ja viljelyyn, he julistavat – tärkeää on huolehtia siitä, että Maltan kansa oppii englantia ja lukee Shakespearea. Kun tällainen anglofiilinen maltalainen – kuten sikäläisen englanninkielisen lehden blogilöpinöitsijä Daphne Caruana Galizia – tapaa vaikkapa lääkärin odotushuoneessa yksikielisen maalaisukon, joka ei kykene lukemaan hänen tarjoamaansa englanninkielistä lehteä, hän ei suinkaan suhtaudu vanhukseen halveksuen saati pilkaten, vaan syvästi säälien: tuo sävyisä ja kohtelias, vähän pelokaskin miesparka voi olla älykäskin, mutta on ilmeisesti omaa syyttään jäänyt vaille sitä ainoaa oikeaa lukutaitoa – englannin kieltä.

Shakespeare todellakin on yksi argumentti, jolla anglofiiliset maltalaiset puolustelevat tätä kielimieltymystään. Englantia ei nähdä pelkästään hyötynäkökohdista käsin, vaan myös kulttuurisesti ylivoimaisena – vieläpä vetoamalla latteimpaan mahdolliseen perusteeseen eli Shakespeareen, jota lukemalla ja deklamoimalla ei suorastaan harjaannu puhumaan englanniksi nykymaailman asioista, tekniikasta eikä taloudesta. Maltalaisessa englannin ihannoinnissa ei siis olekaan kyse vain kulttuurin sivuuttavasta tehokkuusajattelusta, vaan kulttuuri-isänmaallisuuden kohdistumisesta toisen maan kieleen ja kulttuuriin, ei omaan. Maltalaisten omat klassikot, kuten Anton Manwel Caruanan Ineż Farruġ, eivät nauti samanlaista snobiarvostusta, vaikka tämän Alessandro Manzonin Kihlautuneiden hengessä kirjoitetun historiallisen romaanin luulisi kiinnostavan sellaistakin lukevaa yleisöä, joka ei paljoa perusta modernimmasta tai postmodernimmasta estetiikasta.

Maltalaisten asenteet ovat hyvin tuttuja sille, joka on lueskellut vaikkapa irlantilaisten vapauttajanakin kunnioitetun Daniel O'Connellin ajatuksia. O'Connell, jonka täti Eibhlín Dubh Ní Chonaill oli huomattava iirinkielinen kansanrunoilija, puhui itse iiriä äidinkielenään ja käytti sitä joskus salaisuuksiin, kun ei halunnut englantilaisten vihollistensa ymmärtävän. Samalla hän kuitenkin korosti englannin ylivoimaista hyödyllisyyttä esittäen kaikenlaisten iirinkielisyystouhujen olevan turhaa tunteilua. Englanti oli modernin tekniikan, kuten höyryveturin, kehruujennyn ja painokoneen kieli, aivan kuten meidän aikanamme tietokoneen. Malta on nyt kieliasenteiltaan siellä, missä Irlanti oli yhdeksännellätoista vuosisadalla, ja jos lukijaani kiinnostaa perehtyä maltan kieleen, kehotan pitämään kiirettä kun vielä voi.

Maltan kielen asemaa on toki sekä kotisaarella että yleisemminkin vahvistanut Euroopan unionin jäsenyys. Kuulemme yhtä mittaa tietynlaisten hyypiöiden jankkaavan, kuinka turhaa ja hyödytöntä on kääntää unionin lukuisille kielille asetuksia ja direktiivejä, joita kukaan ei kuitenkaan koskaan lue. Samaan aikaan pitkälti samat höyrypäät julistavat EU:n olevan hirveä sulatusuuni, joka hävittää kansojen erityislaadun. Käytännössä EU:n käännöstoimi on kuitenkin ilmeisesti ainoa taho, joka kerää talteen ja kehittää edelleen uusia termejä maltan kielelle. Maltan osalta väite EU:sta kansalliskielten tuhoajana on siis tasan yhtä päätön kuin Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen syyttäminen suomen kielen pilaamisesta.

Toki ne suomen kielen ja suomalaisen kulttuurin esitaistelijoiksi itse itsensä nimittäneet öykkärit, jotka ovat vuosikymmeniä raivonneet ruotsin kieltä vastaan, tietävät Kotuksesta ja sen roolista jota kuinkin yhtä vähän kuin EU:n kielipolitiikasta. Kun erästä heikäläistä vuosien takaisessa nettikeskustelussa moitittiin hänen norminvastaisesta, ns. ”yhdys sanoja” ja muita tyypillisiä virheitä vilisevästä tavastaan kirjoittaa äidinkieltä, hän julisti vain tuohtuneena, että ”kielenhuoltotoimisto” (hän ei osannut kirjoittaa edes moittimansa laitoksen nimeä oikein) ei keskity oleelliseen (mikä se sitten hänen mielestään olisikaan ollut), vaan keksii turhia sääntöjä kansan kiusaksi, ikään kuin umpisuomalainen ei osaisi kirjoittaa äidinkieltään oikein. No, me kaikki tiedämme totuuden: Kotus ja hyvä kielenhuolto yleensäkään eivät ”keksi” sääntöjä, vaan antavat suosituksia sen mukaan, mikä on esimerkiksi suomalaiseen kirjallisuuteen vakiintunut oikeakielisyysperinne. Sitä kirjallisuutta runsaasti ja monipuolisesti lukemalla on siis mahdollista harjaantua itsekin käyttämään sellaista kirjakieltä, joka ei ehkä ole tarkalleen nykyisten suositusten mukaista, mutta vain pienen hienosäädön päässä niistä.

Kyseinen netissä yhyttämäni ”suomenkielisyyden esitaistelija” ei siis todennäköisesti ollut ollenkaan lukenut kotimaista kirjallisuutta. Se, kuten suomalainen kulttuuri yleensäkin, on hänenlaisilleen tärkeä ainoastaan olemalla olemassa. Se, että jossain heidän näköpiirinsä ulkopuolella on olemassa jotain suomalaiseksi kulttuuriksi kutsuttua, oikeuttaa heidän vihansa suomenruotsalaisuutta ja ruotsin kieltä kohtaan, mitään muuta väliä sillä ei ole.

Kun jätetään pois selvät taloudelliset hyötynäkökohdat, suomenkielisen suomalaisen tärkein syy perehtyä ruotsin kieleen on sama kuin hänen syynsä tutustua suomenkieliseen kirjallisuuteen, eli kulttuuri-isänmaallisuus. Suurin osa siitä kansallisesta, kirjallisesta ja henkisestä perinnöstä, jonka voimin Suomi talvisodassa marssi neuvostojoukkoja vastaan, oli alkujaan ruotsinkielistä. Joka tosissaan arvostaa kansallisten klassikoidemme kirjoituksia tai edes haluaa käydä heitä vastaan polemiikkia vihollisensa tuntevan näkökulmasta, haluaa tietää, mitä he oikeasti ovat sanoneet, omalla äidinkielellään. Ruotsin kielen vastustaminen Suomessa ei siis ole kulttuuri-isänmaallisuutta, vaan sen vastakohta: viime kädessä nykyiset fennomaanimme viis veisaavat myös suomenkielisestä kansalliskirjallisuudesta.

Hyvä esimerkki tästä oli muuan nuorehko perussuomalainen poliitikko, joka tietenkin oli mielipiteissään profiloitunut keskinkertaisimpien lajitoveriensa kaltaiseksi niin ruotsin kielen kuin Euroopan yhdentymisen osalta. Hän julisti taannoisten kunnallisvaalien aikaan, että Venäjän armeijan pitäisi ”tilapäisesti” miehittää Suomi, koska se olisi hänen mielestään ainoa tapa ”pelastaa” suomen kieli ja Suomen kulttuuri Euroopan unionin ”uhalta”. En tiedä, pitäisikö tälle hulluudelle itkeä vai nauraa. Kaikki Venäjän kielipolitiikkaa tuntevat tietävät näet erinomaisesti, että itänaapurin nykyiset vallanpitäjät luonnehtivat maansa ihmeellistä kielirikkautta pahaksi monikulttuuriksi, joka tuhoaa isänmaan yhtenäisyyden, ja pyrkivät ohjaamaan Venäjää kohti sellaista tulevaisuutta, jossa suuri väkevä venäjän kieli hallitsee yksinään. Siihen suureen taikinaan suomen kieli ei kelpaisi edes hiivaksi, kun taas EU:ssa kielellämme on niin vahva ja sopimuksissa taattu asema, että Turkuun virtaa opiskelijoita niin Espanjasta kuin Liettuasta suomen osaajiksi ja Suomen epävirallisiksi kulttuurilähettiläiksi harjaantumaan.

Ruotsin kielen vihaamisesta onkin Suomessa tullut eräänlainen sijaistoiminto: sitä harjoittaa ennen muuta sellainen kulttuurisesti juureton kansanosa, joka pohjimmiltaan halveksii myös suomen kieltä, muttei uskalla myöntää tätä edes itselleen. Ruotsia vastaan taistelemalla he voivat kokea esiintyvänsä kulttuuri-isänmaallisuuden edustajina, mutta kun nyt tarkastelemme esimerkiksi Perussuomalaisten riveissä vaikuttavia ruotsin kielen vastustajia, niin suomenkielisestä sivistyksestä he eivät tiedä yhtään mitään. Heidän kokemuksensa omaehtoisesta kulttuurinteosta ovat yleensä sillä tasolla, että on soitettu sähköbassoa sun muuta moottorikitaraa peräkylän rokkipumpussa ja esitetty englanninkielisiä, angloamerikkalaisesta populaariperinnöstä omaksuttuja kappaleita.

Tietenkään sähkökitaroivan rokkarin ei ole mikään pakko olla kulttuurisesti juureton. Suomalainen rokki on viimeistään tarunhohtoisen Juice Leskisen ajoista ollut kiinteä ja kiistämätön osa kansallista perintöä, ja Leskisen kaltaiset alan huiput ovat sekä lähentäneet rokkirunoutta korkeakulttuuriin että korostaneet juuri äidinkielen nokkelan ja oivaltavan osaamisen tärkeyttä puhuteltaessa suomalaista yleisöä. Juicelle yhteys omaan kansalliskirjallisuuteen oli oleellinen osa rokintekijän osaamista ammattitaiteilijana, eikä Juicea takuulla olisi nolottanut viitata teoksissaan vaikka Kalevalaan tai Kantelettareen. On hyvin todennäköistä, että hänen sanoituksissaan onkin merkittäviä kalevalaisia vaikutteita, joita kirjallisuustieteilijät vain eivät vielä ole tunnistaneet eivätkä väitöskirjan aiheiksi valinneet. Takametsien rämppämiehille tällainen syvällisyys on kuitenkin vierasta. He soittavat rautalankayhtyeissä koska kansainvälisellä massakulttuurilla ravittujen nuorten sällien kuuluu niin tehdä – itse asiassa monille takahikiöiden kellaripumpuille ”yhtyeenä” esiintyminen onkin luultavasti vain tekosyy kokoontua pimentämään porukalla vinttikamaria välikaljalla ja varmaan vahvemmillakin virvokkeilla.

Tällaista peräkyläyhtyekulttuuria pilalehti Pahkasika aikoinaan irvi rokkilehteä parodioivilla sivuilla, jotka sisälsivät myös joukon hykerryttäviä pikkuilmoituksia. Eräässä niistä viisitoistavuotias poika kärtti ”pändejä” tekemään ”demoa meidän autotalliin, kun faija ei ole kotona”. En tainnut itsekään olla tuolloin paljoa viittätoista vuotta vanhempi, ja kun vielä olin itsekin kasvanut pershikiällä, saatoin heti kuvitella mielessäni parodian kohteen: pojanklopin, jonka mielestä megasikamakeuden ja überhypersiisteyden huipentuma oli isojen poikien ”pändi” soittamassa vahvistinnupit kaakossa juuri hänen faijansa autotallissa.

Tämän ”pändi”-mentaliteetin sisäistäneille häiskille kansallinen kulttuuri ja kirjallisuuden klassikot olivat sellaisia maikan väkisin tyrkyttämiä, ihan tyhmiä kalevalajuttuja, joita jaksoivat päntätä vain ämmämäiset rillipäät ja pingot, ja sellaisia nörttejä rangaistiin tietenkin sillä jumalallisella oikeudenmukaisuudella, johon vain teinikovikset kykenevät, eli muotoilemalla kohdehenkilön turparustinki rystyvitosella virtaviivaisempaan kuosiin. Asiat olivat toki mallissaan silloin kun ”pändi”-miehet eivät yrittäneetkään esittää mitään muuta kuin mitä olivat oikeastikin: tyhmänpuoleisia ja sivistymättömiä toljakkeita, joita kiehtoi rokkimaailman loiste ja lupaus ehtymättömistä viina-, huume- ja pimppanäljävirroista, mutta joilla sitten ei riittänytkään oikeaa omaperäisyyttä eikä lahjoja lunastaa lupausta. Omituinen katkos tapahtui siinä kohdassa, jossa nämä pojat alkoivat esiintyä juuri sen vielä hiljattain sydämen pohjasta halveksumansa ja alakärsäksi asettamansa kalevalakulttuurin asiantuntijoina ja vaalijoina.

Näiden kulttuurin ystävien julkiset möläytykset ovat sitten sitä laatua, että niiden pitäisi kaiken järjen mukaan tehdä esittäjänsä naurunalaisiksi. Eräskin sankari, jonka puoluekantaa on turha edes mainita, kehui kansanedustajakaudellaan perehtyneensä Aleksis Kiven tuotantoon ja elämänkohtaloon. Kouluvuosina, kun kaikki me muut sekä luimme seitsemän veljeksen kasvusta vastuullisiksi miehiksi että kuulimme kaiken August Ahlqvist-Oksasen haljuudesta Kiveä kohtaan, tuolla kansamme edusmiehellä oli varmaankin liian kiire soittaa niissä kellariyhtyeissään ja päteä nuorisojengissään. Mutta eipä siinä kaikki: tämä julli myös vaati kulttuuriapurahoista luopumista vetoamalla siihen, että Kivikin sentään oli vaikeissa oloissa ja ilman apurahoja kyennyt luomaan kestäviä teoksia! Hetkonen. Kiven aikana ei ollut apurahajärjestelmää, ja kirjailija menehtyi mielisairauteen ja köyhyyteen näkemättä koskaan teostensa kanonisointia kansalliskirjallisuuden kivijalaksi – Eino Leinon kuuluisien sanojen mukaan eli vain syksystä jouluun – ja tällä sitten perussuomalainen perustelee apurahajärjestelmän lakkauttamista?

Äkkinäinen luulisi tosiaan, että tällainen looginen kuperkeikka kirvoittaisi lähinnä pilkkanaurua. Mutta äkkinäisen luulot eivät ole tiedon väärtejä Suomen nykyisessä mediamaisemassa, jossa toimittajat joko pelokkuuttaan, periaatteettomuuttaan tai vakaumussyistä ovat ottaneet asiakseen myötäillä ”nationalisteina” esiintyvää äärioikeistoa uudenlaisen ”poliittisen korrektiuden” puitteissa. Tähän korrektiuteen kuuluu muun muassa se, että kun äärioikeistolainen sanoo ajavansa kansallisen kulttuurin asiaa, sitä ei kyseenalaisteta.

Tämä ei tietenkään ole pelkästään äärioikeiston eikä toimittajien syy, vaan kielii koko kansakunnan kulttuuriasenteiden pinnallistumisesta. Kun joku esiintyy kulttuuri-isänmaallisena ja samalla vaatii sekä valtiota että ilmeisesti myös yksityisiä mesenaatteja lopettamaan kulttuurityön tukemisen, kukaan ei näe asiassa mitään ristiriitaa. Tämä johtuu siitä, ettei kansallinen kulttuuri todellisuudessa kiinnosta ketään iskulauseita pidemmälle. Kansallisen kulttuurin edistäminen tarkoittaa sen sanomista, että kansallinen kulttuuri on siisti juttu. Kaikki myötäilevät – kuten hyviin tapoihin kuuluu – ja sanovat kansallisen kulttuurin olevan tosi hieno asia. Sen jälkeen voi vaikka ehdottaa koko kansallisen kulttuurin lakkauttamista, tietenkin sillä perusteella, että kansallinen kulttuuri on niin hyvä asia, ja kaikki hyrisevät ja hymistelevät samanmielisinä.

Samaa pinnallisuutta toki esiintyy suhtautumisessa isänmaallisuuteen yleensäkin. Isänmaallisuus, kuten tiedämme, tarkoittaa käytännössä sitä ja vain sitä, että Suomen toisen maailmansodan aikaisia kohtalonhetkiä muistellaan maailman tappiin asti ja mielellään päntätään vielä mahdollisimman paljon niihin liittyvää triviatietoa. Jos joku – vaikkapa historiallisen romaanin kirjoittaja – sitten jää kiinni siitä, ettei muista jonkin joukko-osaston järjestysnumeroa oikein, hänet julistetaan sakilla hivuttaen epäisänmaalliseksi rentuksi ja kommunistiksi, jonka mielipiteet myös mistä tahansa sotahistoriaan liittymättömästä asiasta – EU:n kurkunkäyryysdirektiivi ja muurahaisen leukapielet mukaan lukien – ovat arvottomia, koska hän ei tiedä eikä voikaan tietää yhtikäs mistään mitään.

Toisaalta varsin monet tämäntyyppisen sotatriviaisänmaallisuuden kannattajista hyväksyvät silmää räpäyttämättä sellaiset talous- ja energiapoliittiset ratkaisut, jotka toteutuessaan merkitsisivät Venäjän poliittisen vaikutusvallan huikaisevaa kasvua Suomen sisäpolitiikassa; ja näiden päätösten vastustajat voidaan ironista kyllä leimata maanpettureiksi. Ketään – ehkä armeijan korkeita upseereita lukuun ottamatta, koska he sentään ottavat hommansa ja sen aateperustan vakavasti – ei kiinnosta pohtia tosissaan, mitä isänmaallisuus sinänsä voisi tässä maailmantilanteessa olla, eli siis mitä muuta kuin kouristuksenomaiseksi ritualisoitunutta sodanpalvontaa ja vähemmistöjen vihaamista.

Ruotsin kieltä ei siis suinkaan vastusteta siksi, että se ei olisi kansallista kulttuuria. Sitä vastustetaan siksi, että se on kansallista kulttuuria. Sen vihaajien oma näkökulma kulttuuriin on pikemminkin default setting eli vaille kulttuuri- ja taidekasvatusta jääneen henkilön perus- tai tehdasasetus – sellaisen ihmisen näkökulma, joka on perehtynyt vain kaikille valmiiksi ja ilman vaivannäköä tarjolla olleeseen kulttuuriin, eli amerikkalaiseen massatavaraan häthätää suomen kielelle käännettynä.

Kun äärioikeiston yhteistoimintajärjestö Suomen Sisu, joka 2000-luvulla onnistui hankkimaan de facto -sensuurivallan suomenkieliseen viestinmaailmaan ja ohjaamaan Suomen visusti Unkarin tielle, julkaisi kotisivuillaan listan aatteellisesti suotavasta luettavasta, se ei silmiinpistävää kyllä sisältänyt edes suomalaista sotakirjallisuutta. Enkä nyt puhu sellaisista heidän näkökulmastaan arveluttavista tekijöistä kuin Väinö Linna tai Eino Pietola: tarkoitan vaikkapa Mauri Sariolaa, joka teoksessaan Kolmannen valtakunnan kuningatar tuli arveluttavan lähelle natsismin romantisointia ja jonka olisi siis voinut kuvitella edustavan äärioikeistolle hyväksyttävämpää sotakirjallisuuden haaraa. Fasismin kansainväliset esiajattelijat olivat listassa huomattavasti keskeisemmällä sijalla, tosin Hitlerin Taisteluni-teosta sisupussitkaan eivät kehdanneet suositella. Tärkein suomalaista kulttuuria käsitellyt teos heidän listallaan oli Kivikauden Suomi tahattoman vitsikkäänä ja liiankin osuvana muistutuksena siitä, mille tasolle taantuisimme ilman heikäläisten kammoksumia ulkomaisia vaikutteita.

Miksi edes suomalainen sotakirjallisuus ei kiehdo äärioikeistoamme? Mikseivät he kehota kannattajiaan lukemaan Reino Lehväslaihoa tai vaikkapa Niilo Lauttamusta? Alkuperäinen vastaukseni tähän kysymykseen oli, että hyvä sotakirjallisuuskin on hyvää kirjallisuutta ja sellaisena liian ylevää äärioikeistolaiselle. Se käsittelee suuria moraalisia kysymyksiä, kuten toveruutta, uskollisuutta ja uhrautumista. Suomalaisen sotakirjallisuuden erityisiin teemoihin taas sisältyy taistelu ylivoimaista vihollista vastaan – heikomman näkökulmasta. Äärioikeistolle se on epämukava asia pohtia ja epämukava asema samaistua, koska koko aatteessa ei viime kädessä ole kyse muusta kuin haaveesta alistaa, kiduttaa, ahdistaa ja surmata heikompia ehdottomasta valta-asemasta käsin. Siksi äärioikeiston on loppujen lopuksi luontevampaa asettua Stalinin kuin Mannerheimin housuihin.

En ole valmis luopumaan tästä analyysista edelleenkään, mutta se on ehkä liian syvällinen. Pohjimmiltaan äärioikeisto taitaa vierastaa suomalaista sotakirjallisuutta samasta syystä kuin se kammoaa suomalaista kulttuuria ylipäätään. Se ei todellisuudessa halua alentua lukemaan kotimaista kirjallisuutta ollenkaan. Se puhuu ehkä suomalaisen kulttuurin edistämisestä, mutta halveksuntansa ”junttien kalevalapaskana” pitämäänsä suomenkielistä korkeakulttuuria kohtaan se on säilyttänyt entisellään koulupinnari- ja ”pändi”-ajoistaan.

Kuten tällaiselta globaalilla kulttuuripuurolla ruokitulta lössiltä voi odottaakin, amerikkalainen tieteiskirjallisuus englanniksi on sille tutumpaa kuin suomalainen kirjallisuus suomeksi: niinpä sen suosituslistaan kuului muun muassa rapakontakaisen tieteisklassikon Robert A. Heinleinin Starship Troopers. Heinlein äärioikeiston suosikkina sinänsä yllättää jossain määrin, sillä hänen tuotannostaan ei ole vaikea löytää teoksia, joiden luulisi olevan reilun (ja miksei epäreilummankin) rasistin mielestä törkeää monikulttuuripropagandaa.

Esimerkiksi Panoksena tulevaisuus (Double Star) kohottaa keskeiseksi teemakseen yhteistyön rotu- ja lajirajojen yli yhdistäen siihen samalla karskin maanpuolustushengen; sitä paitsi se on kehitysromaani rasistista, joka voittaa ennakkoluulonsa. Heinleinille on toki ominaista miehisen kovuuden ja sotilaallisuuden ihannointi, mutta tähän yhdistyy vakaa usko, että kaikki kovat ja sotilaalliset miehet voivat, ja pohjimmiltaan myös haluavat, olla veljiä kovuudessaan ja sotilaallisuudessaan. Heinleinille aseistakieltäytyjä on sielultaan vieraampi kuin afganistanilainen muslimipatriarkka: jälkimmäinen puhuttelee hänen miehisyysihanteitaan, kun taas ensimmäinen on pettänyt ne.

Myöskään Starship Troopers ei ole rasistinen teos, vaikka innokkaalta äärioikeistolaiselta lukijalta jää ehkä huomiotta, että sen päähenkilö ja kertojaminä Johnny Rico on itse asiassa hintelä filippiiniläispoika, ei mikään vaalea arjalaiskorsto. Heinlein luonnostelee kirjassaan eräänlaista sotilasdemokratiaa, jossa vain asepalveluksensa suorittaneet saavat äänioikeuden, koska omanvoitonpyyntisten poliitikkojen sijasta päättäville paikoille tarvitaan uhrautuvaisuutensa todistaneita kunnian miehiä. (Tietenkään Heinlein ei vaivautunut pohtimaan sitä, miten hänen utopiansa voisi käytännössä toteutettuna korruptoitua, mutta koskapa ihantolamaakarit olisivat vaivautuneet ajattelemaan niin pitkälle.) Poliittisten oikeuksien sitomista henkilökohtaiseen aseenkäyttövalmiuteen Heinlein pohti myös romaanissa Yli-ihmisen aika (Beyond This Horizon), jossa esimerkiksi poliisitoimi on käytännössä sälytetty tavallisten kansalaisten harteille. He joutuvat omilla käsiaseillaan pysäyttämään fasististen vallankumouksellisten vyöryn, koska vallankumoukselliset ovat biologisesta luonnonvalintanäkökulmasta oikeassa, jos voittavat aseellisen kansan – kuten kirjailija sanoo erään romaanihenkilön suulla.

Heinleinille sotilaskoulutus oli lähtökohtaisesti tasa-arvoistaja, equalizer, kuten erästä villin lännen aikojen suosittua asetyyppiä kutsuttiin: ase tasasi tilanteen muskelikorstojen ja ruipeloiden välillä ja teki kaikista miehistä ikään kuin yhtä kookkaita, vaikkakaan ei välttämättä sankareita. Äksiisin tuloksena pienestä Johnny Ricosta tuli samankokoinen kuin sotakavereistaan – ja Starship Troopersin sotilaskoulutuskuvaukset korostavatkin sitä, kuinka monenlaisista taustoista lähtöisin olevista miehistä taotaan taistelijoita. Jotkut tarinan sotilaista eivät osaa edes kouluttajavääpelin kieltä, mutta tämä rauhoittelee heitä tulkin välityksellä: kyllä se on sulkeisten myötä ennenkin opittu. Oman armeijamme kenraalikunnan näkemykset asepalveluksesta maahanmuuttajanuorukaisten kotiuttajana ovat samansuuntaisia, eikä siinä mitään pahaa olekaan.

Äärioikeistossamme on nykyään arvostetuimmillakin paikoilla paljon siviilipalveluksen käyneitä. Siksi on hämmentävää, että heidän keskuudessaan niin innolla luetaan Starship Troopersin kaltaista monikulttuuri-ideologian läpitunkemaa teosta. Yhtä ristiriitaista on, että äärioikeistolaiset esimerkiksi Homma-foorumilla usein irtisanoutuvat kiukkuisesti Suomen aseellisesta puolustamisesta, koska maa on heidän mielestään jonkinlaisen hyvin epämääräisesti määritellyn epämiehekkyysmentaliteetin vallassa. Tämähän lyö korville sekä Starship Troopersin kuvaamaa eetosta että sotaveteraaneihin henkilöityvää perinteistä suomalaista isänmaallisuutta.

Uhrautumishaluttomuudessaan äärioikeiston siviilipalvelusmiehet toimivat hullunkurista kyllä vahvana argumenttina sen juuri Heinleinin esittämän väitteen puolesta, että asepalvelus määrittelee kansalaiskunnon. Tässä he muistuttavatkin kaikkein eniten kahdeksankymmenlukulaisten aatetoveriensa hellimää viholliskuvaa aseistakieltäytyjistä itsekkäinä, tekopyhinä ja kansallisista arvoista kakat nakkaavina lusmuina. Tämä ei sinänsä ole mitenkään odottamatonta. Sen jälkeen kun vakaumusta testaava lautakunta katosi kuvioista ja siviilipalvelus valtavirtaistui, myös rasistisia äärioikeistolaisia alkoi luonnollisesti hakeutua sinne: kun armeijaan ei käytännössä ole pakko mennä, sinne hakeutuvat ennen muuta ne, jotka siellä vilpittömistä ja syvistä omantunnonsyistä myös haluavat palvella, mutta äärioikeistolla sellaista vakaumusta ei todellisuudessa ole, vaikka he kovasti isänmaallisuudellaan kerskailevatkin. He tuntuvatkin näkevän asian niin, että heillä kuuluisi pelkän poliittisen kantansa perusteella olla erityisoikeus vapautua asepalveluksesta – hieman samaan tapaan kuin kolmikymmenluvulla heinäveteläiset talonsa tärviölle juoneet isännät vaativat saada velkansa anteeksi, koska olivat isänmaallisia ja oikein suojeluskunnassa mukana, kuten touhua paheksunut paikallinen nimismies (itsekin tiukka antikommunisti ja äärivasemmistoa vankilaan toimittanut mies) irvaili.

Kummallista kuitenkin on, että tällainen avoimesti maanpuolustusvastainen remmi yhä esittää tietävänsä kaikkia muita paremmin, mitä isänmaallisuus tarkoittaa – aivan kuten heikäläiset ovat tietämättömiä ja pilkallisen piittaamattomia suomenkielisestä kirjallisuudesta ja kulttuuriperinteestä ja samalla julistautuvat suomalaisen kulttuurin esitaistelijoiksi. Kaikkein käsittämätöntä on, että kukaan merkittävä kirjoittaja ei ole vaivautunut ottamaan julkisesti puheeksi tätä tekopyhyyttä, saati sitten erittelemään sitä. Ehkä syynä on edellä mainitsemani äärioikeistoa myötäkarvaan silittelevä poliittinen korrektius, mutta luultavammin tämä johtuu siitä, että samantyyppinen kaksinaamaisuus on liian levinnyttä yhteiskunnassamme, jotta sitä kukaan vaivautuisi paheksumaan saati oudoksumaan.

Äärioikeiston mieliheittoja on sanoa, että kommunismi ei kuulu suomalaiseen kulttuuriin. Tällaisen väitteen esittäjä puhuu kuitenkin todistettavasti läpiä päähänsä. Silloin ennen vanhaan, kun Suomesta joukolla muutettiin Yhdysvaltoihin kaivos-, metsä- ja teollisuustöiden perässä, rapakon takana aivan kauhisteltiin, että verissäkö vai peräti rodussa se kommunismi mahtaa suomalaisilla istua, kun niin monet täältä tulleet heittäytyivät täysillä mukaan sikäläisen työväen- ja ammattiyhdistysliikkeen ärjyimpien haarojen touhuihin. Historiamme vuoksi huomattava osa kirjallisuudestamme ja taiteestamme on saanut innoitusta vasemmistolaisista, jopa äärivasemmistolaisista aatteista. Tämä ei tietenkään ole kaikilta osin hyvä asia, mutta tosiasia se on, jonka kiistäjä voisi yrittää seuraavaksi vaikka viittilöidä tuulelle – jospa se hänen käsimerkistään pysähtyisi...

Todellisuudessa äärioikeistolainen sanoutuu irti koko suomalaisesta kulttuurista ja kirjallisuudesta, koska pitää sitä kommunistisena ja siksi vastenmielisenä – aivan samalla tavalla kuin hän sanoutuu irti maanpuolustuksesta, koska ei pidä velvollisuutenaan puolustaa ”kommunisteiksi” kutsumiaan: tämä koodisana tarkoittaa mm. homoseksuaaleja, suomenruotsalaisia tai somalialaistaustaisia kansalaisiamme. On äärioikeistoltamme kiitettävää rehellisyyttä myöntää maanpuolustushaluttomuutensa niinkin avoimesti kuin he sen Homma-foorumilla tekevät, mutta yhtä vilpittöminä he voisivat myös myöntää halveksivansa ja vastustamansa suomalaista ja suomenkielistä kulttuuria sen sijaan että verhoavat tämän todellisen vakaumuksensa läpifalskeihin kulttuuri-isänmaallisiin fraaseihin ja latteuksiin. Silloin näet voitaisiin ruveta vakavasti keskustelemaan heidän kaltaistensa suomalaisuudestakieltäytyjien asemasta ja oikeuksista yhteiskunnassamme, samoin kuin suomalaisuudestakieltäytymisestä koko suomalaisen yhteiskunnan mahdollisena uutena suuntana.

Suomalaisuudestakieltäytyminen on toki sinänsä luonnollinen seuraus siitä, että suomalainen omaksuu äärioikeistolaiset, kulttuuritaantumukselliset asenteet. Kulttuuritaantumuksellisuuteen kuuluu oleellisesti kaipuu pois modernismista klassiseen kulttuuriin, yleensä romantiikan aikakauteen; Suomessa tätä vahvistaa se, että niin suuri osa vähänkään merkittävästä uudemmasta kaunokirjallisuudesta on joko vasemmistoväritteistä tai edustaa vasemmistoa ymmärtävää, maltillisen porvarillista kantaa – jälkimmäisestä hyvä esimerkki on tunnustautuneen keskustalaisen Paavo Rintalan tuotanto suurimmalta osaltaan. Suomessa kuitenkin romantiikan kirjallisuus oli pääasiassa ruotsinkielistä ja silloinen suomalainen kirjakieli niin vakiintumatonta ja sanavarastoltaankin vierasvaikutteista, ettei sille voi rakentaa mitään vaihtoehtoista kirjallista kaanonia. Mutta kun ”kansallismielinen” kulttuuritaantumuksellinen ei oikein voi vaatia ruotsinkaan palauttamista Suomen ainoaksi kirjallisuuskieleksi, niin hyvä kuin tämä idea periaatteessa olisikin, hän päätyy kääntämään selkänsä koko kotimaiselle kirjalliselle perinnölle.

Suomalaisuudestakieltäytyjät eivät toki ole uusi ilmiö. Ennen vanhaan he kuitenkin tunnustivat rohkeasti väriä sen sijaan että olisivat yrittäneet esittää kulttuuri-isänmaallista. Kahdeksan-yhdeksänkymmenluvuilla muistelen erinäistenkin talousmiesten ja insinöörien melko tiiviiseen tahtiin esittäneen suomenkielisen korkeamman koulutuksen korvaamista englanninkielisellä. Talousväki tietenkin elää elämäänsä joka tapauksessa pitkälti englanniksi; insinööreille taas englannin kielen puhuminen tuntuu olevan jonkinlainen kargokultti ja itsessään jännittävää ja kansainvälistä.

Kargo- eli lastikultti oli Tyynenmeren saarilla, varsinkin Melanesiassa esiintynyt uskonnollinen liike, johon kuului oleellisesti länsimaisen kulttuurin rituaalinen jäljittely. Siitä on monia tulkintoja, ja jotkut kansatieteilijät eivät hyväksy koko termiä, mutta yleisen populaarikäsityksen mukaan kargokultti perustui siihen, että alkuasukkaat eivät ymmärtäneet länsimaista teknistä sivilisaatiota, koska heidän keskuudessaan asuneet valkoiset eivät harjoittaneet minkäänlaista teollista tuotantoa – ainoastaan ottivat yhteyttä radiolla, jolloin helikopterit tai lentokoneet toivat kiitoradalle ”lastia” (paikalliset kielet ilmeisesti lainasivat englannista tätä tarkoittavan sanan cargo).

Alkuasukkaiden mielestä oli selvää, että länsimaalaiset eivät itse valmistaneet arvokkaita ”kargo”-tavaroita. Toisin sanoen kargo oli jumalten luomusta ja tarkoitettu melanesialaisille itselleen, eli kalkkinaamat olivat varastaneet sen – näin he tuiki loogisesti päättelivät. Melanesialaiset alkoivat siksi rakentaa omia seremoniallisia kiitoratoja, lennonjohtotorneja ja muita länsimaisia esikuvia jäljitteleviä rakennelmia kiinnittääkseen jumalten huomion ja rukoillakseen kargoa oikeaan osoitteeseen. Tähän lastikulttiin vertaan suomalaisten asennetta englantiin. Maan omat kielet jätetään kesannolle ja savonenglantia molotetaan angloamerikkalaisuuden jumalten mielistelemiseksi siinä toivossa, että ne heittäisivät ilmasta kargoa, eli siis ”huippututkimusta” ja ”innovaatioita”.

Se äärioikeistolle toiseksi luonnoksi muodostunut hämäys, joka yhdistää tosiasiallisen välinpitämättömyyden tai vihamielisyyden suomen kieltä kohtaan läpifalskiin kulttuuri-isänmaalliseen retoriikkaan, on ehkä perua Suomalaisuuden liiton ensimmäisestä ruotsin kielen vastaisesta kampanjasta 80-luvun puolestavälistä. Tuohon aikaan liitto näet vaati voimavarojen keskittämistä yksinomaan englannin kielen opiskeluun; mutta silloin ennen vanhaan Suomessa oli oikeitakin kulttuuri-isänmaallisia, jotka olivat ehtineet jo huolestua englannin ylivallasta uhkana suomen tulevaisuudelle. Heillä oli myös sen verran vaikutus- ja sananvaltaa yhteiskunnassa ja kulttuurissa, että Suomalaisuuden liiton kampanja sillä kertaa saatiin naurettua suohon ”englantilaisuuden liiton” tempauksena. Vaikutelma olikin, että liitossa olivat nousseet ääneen koulussa pelkästään ruotsia vieraana kielenä oppinutta sukupolvea edustaneet ihmiset, jotka vanhoilla päivillään tajusivat joutuvansa marginaaliin yhä enemmän englanniksi toimivassa yhteiskunnassa ja jotka kanavoivat avuttomuutensa ja katkeruutensa ruotsin kielen vihaamiseen.

Tietenkään ei ollut ruotsin kielen syy, että he eivät osanneet englantia; eikä kukaan opi paremmin englantia jättämällä ruotsin opettelematta. Huonolla kielipäällä yli kymmentä kieltä tankanneena ja aika monta niistä hyvin oppineenakin voin vakuuttaa, että asia on pikemminkin päin vastoin. Jos joku ei osaa englantia, tämä johtuu siitä ja vain siitä, että se ei ole hänen äidinkielensä eikä hänellä ole ollut tilaisuutta oppia sitä vieraana kielenä. Jos hän on englannintaidottomuutensa vuoksi suomalaisessa yhteiskunnassa avuton, se johtuu siitä, että päättäjät ovat kielipoliittisilla valinnoillaan (tai lepsuilullaan, mutta sekin on valinta) päästäneet englannin hallitsevaan asemaan. Jos Suomessa syntyneellä, täällä jokseenkin koko ikänsä viettäneellä ja täällä ylimuistoisista ajoista puhuttua kieltä äidinkielenään käyttävällä henkilöllä on englannin ylivallan vuoksi vaikeuksia selvitä arjessa, viranomaiset ovat lyöneet laimin velvollisuutensa – joko velvollisuuden valvoa kansalaisten kielellisten oikeuksien toteutumista, tai sitten velvollisuuden järjestää kansalaisille riittävät mahdollisuudet oppia maassa tosiasiallisesti käytettyä kieltä eli englantia.

Muutaman vuosikymmenen ajan kansallismielisiksi itseään kutsuvat järjestöt, henkilöt ja painostusryhmät ovat julistaneet haluavansa lakkauttaa ruotsinkielisten perustuslaissa määritellyn oikeuden äidinkieleen, koska pitävät sitä etuoikeutena. Samaan aikaan suomenkielisten suomalaisten omat kielelliset oikeudet ovat murentuneet englannin paineessa taivaan tuuliin. Esimerkiksi koulutus käsitteenä on Suomessa jo vuosikymmenen-parin ajan tarkoittanut sitä, että savolaiset luennoitsijat opettavat savolaisille nuorille liiketaloutta savolaiskorosteisella kökköenglannilla Yhdysvaltain työelämää varten. No mikäpä siinä, jos haluat mieluummin panna verorahasi tähän kuin maan toisen perinteisen kansalliskielen (ja taloudellisesti vahvassa naapurimaassa puhutun kielen) opettamiseen nuorille kotimaan työmarkkinoita varten. Ne fyrkat sopii näköjään antaa mieluummin jenkkipankkiireille, kunhan hurrit eivät niistä kostu – paitsi että jos ruotsin osaaminen jätetään ainoastaan ”hurrien” asiaksi, kukaan muu kuin kotimaiset ”hurrit” eivät pääse hyötymään talousyhteyksistä Pohjanlahden taakse.

Kun suomenkieliset ”kansallismieliset” väittävät suomenruotsalaisten nauttivan jonkinlaisia etuoikeuksia, kyse on itse asiassa siitä, että Suomen ruotsinkieliset yhä arvostavat kieltään ja kulttuuri-identiteettiään ja ovat valmiita puolustamaan perustuslaissa määriteltyä kulttuuriautonomiaansa. Suomenkieliset ovat jännittävän englannin kielen huumaamina heittäneet samat oikeudet parvekkeelta alas eivätkä ymmärrä, miksi ruotsinkieliset eivät tee samoin, vaan esittävät jatkuvasti militantin, pelottavan, kiihkomielisen ja kohtuuttoman kuuloisia vaatimuksia. Luulevatko ne hurrit, että perustuslaki on tehty noudatettavaksi? Herra mun vereni, millaista utopismia!

Sen sijaan, että kulttuurisesti juureton kansanosa – joka voi hyvinkin olla suomenkielisten suomalaisten enemmistö, ja luultavasti onkin – esittää oman elämäntapansa ”suomalaisena kulttuurina” ja verhoutuu teeskenneltyyn kulttuuri-isänmaalliseen puhetapaan, se saisi päättää, kumpaa oikeasti haluaa: jatkaa entiseen tapaan isänmaan perinteistä tietämättömänä kansainvälisen populaarikulttuurin kuluttajakarjana vai perehtyä suomalaiseen kulttuuriin, johon oleellisesti kuuluu myös suomenruotsalainen kulttuuri ja kirjallisuus. Sen sijaan että juurettomisto haluaa kieltäytyä vain ruotsin kielestä, se voisi reilusti kieltäytyä suomalaisesta sivistysperinteestä yleensä. Myöntäköön, että tätä se on pohjimmiltaan aina tahtonut, muttei julkisesti kehdannut.

Siksi odottaisinkin juurettomiston järjestäytyvän ja muotoilevan vaatimuksensa rehellisesti. Samoilla perustein kuin se vastustaa ruotsin kieltä se voisi vaatia myös vanhemmille oikeutta kieltää lapsiltaan pakkosuomi. On täysin ymmärrettävää ja inhimillistä olla esimerkiksi sitä mieltä, että suomenkielinen kirjallisuus on alusta loppuun epäoleellista roskaa, joka vain pitää meitä kiinni menneisyydessä: etehen elävän mieli, kuolleet taakse katsokohon. Nykyään, kun liikemiesliberaalit asenteet luonnehtivat suurta osaa kansasta ja yhteiskunnasta, on voitava keskustella siitä, onko enää mielekästä vaivata päätään menneen maailman punaisten ja valkoisten vastakkainasettelulla, jonka loputon vääntäminen ja vemputtaminen leimaa käytännössä koko suomalaista kertomakirjallisuutta. Työn ja pääoman ristiriita ei ehkä häviä, mutta se saa uudessa maailmassa uusia muotoja, joiden kuvaamiseen ja analysointiin englannin kieli ja sen sanasto ja käsitteet soveltuvat paremmin kuin suomi. Onhan englanti nykyään aina siellä missä tapahtuu, ja muiden kielten osaksi jää parhaansa mukaan tehdä selkoa jälkikäteen.

Mitä sitten tulee kaunokirjallisuuteen yleensä, yhä useammat kustantajat osaavat kertoa, että niin kutsuttu korkeakirjallisuus on nykyisillä kirjamarkkinoilla käytännössä valtavirran ulkopuolista genretavaraa, sitä vastoin tieteistarinat ja fantasia se juhta, joka vetää kärryt kotiin asti. Toisin sanoen kirjallisesti kunnianhimoisimpien nuorten on syytä suuntautua englanninkieliseen fantasiakirjallisuuteen. Jo nyt monet tämän lajityypin suomalaiset tekijät kirjoittavat englanniksi, heidän tekstiensä kanoninen muoto on englanniksi ja suomennos ilmestyy vasta jälkeen päin; eikä ole mitään syytä olla pitämättä tätä vastaisuudessa vahvistuvana suuntauksena.

Jo silloin, kun suomalainen tieteiskirjallisuus laadittiin ensisijaisesti suomeksi, siitä huomasi, että se oli alun perin ajateltu englanniksi, eikä kirjoittajilla ollut kovin lujaa otetta suomen kielen tyyleistä ja oikeakielisyydestä. Esimerkiksi Maarit Verronen on tarinankertojana täysin Jorge Luis Borgesin luokkaa, mutta suomen kielen käyttäjänä mitä ilmeisimmin huonompi kuin englannin, ja hänen loistava tuotantonsa olisi selvästi lukukelpoisempi, jos hän olisi laatinut teoksensa paremmin osaamallaan kielellä ja jättänyt suomenkielisen asun osaavan kääntäjän työstettäväksi. Luova kirjoittaminen on siis opetettava nuorille englanniksi, ja sanavaraston rakentamiseksi ja tyylivaiston kehittämiseksi heillä tulee luettaa englanninkielistä kirjallisuutta Walter Scottista Lois McMaster Bujoldiin. Luonnontieteiden opetuksenkin – tietysti englanninkielisen – voisi integroida osaksi tieteiskirjailijavalmennusta: näin luonnontieteellinen yleissivistys leviäisi varmasti nykyistä laajemmalle.

Ilmiselvä osa tätä kulttuuripolitiikkaa on englannin nostaminen Suomen ainoaksi viralliseksi kieleksi. Tämä asemahan sillä on monissa Afrikan valtioissa, esimerkiksi Botswanassa, jonka kieliolot ovat sikäli Suomen kaltaiset, että siellä on yksi iso alkuperäiskieli, setswana, ja joitakin kotoperäisiä kielivähemmistöjä. Tietenkin englanninkielisyyspuolue voisi vaatia myös kielenhuollon ja Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen lakkauttamista, joka onkin jo pitkään ollut kaikkien virtaviivaistusideologien työlistalla. Suomen kielen voisi antaa imeä itseensä kaikki englannin lainasanat, näinhän Intiankin lukuisat kielet tekevät, myös ja varsinkin ne, joilla on kymmeniä miljoonia puhujia turvaamassa ne sukupuutolta. Ruotsin puhujat hyödyntäkööt lahden takaista terminologiatyötä, ja saamen kielten asioita hoitamaan voisi varmaan organisoida kalottialueen rajat ylittävän säätiön tai muun puljun.

Tällainen kulttuuripoliittinen ohjelma olisi omalla tavallaan uskottava, johdonmukainen ja perusteltu. Sitä paitsi jos sen tosiasialliset kannattajat tulisivat kaapista ja tunnustaisivat väriä, suomenkielisen kirjallisen perinnön ylläpitäminen, elvyttäminen ja muu viljely siirtyisi niiden ihmisten ja piirien hallintaan, joille se tosiasiassakin on sydämen asia. Onhan selvää että suomen kielellä ei mene hyvin, jos sen julkisiksi puolestapuhujiksi äänekkäimmin julistautuvat turvenuijavyöhykkeen uusnatsit, joiden aitosuomalaisin sivistyssaavutus on ollut soittaa käytöstä poistetussa navetassa American Assholes -yhtyeeltä lainaamaansa kappaletta Fucking Shitting All Day All Night – ja jotka itsekin olisivat onnellisempia ja paremmin sovinnossa itsensä kanssa, jos saisivat olla avoimesti sitä mitä ovat eli juurettomia englanninkielistyjiä juurettomien englanninkielistyjien maailmassa.