Suomalaisuusliike Venäjän juonena

(alkujaan julkaistu Paljastetun blogissa 10. heinäkuuta 2014)

Suomalaisuus on 1800-luvun tuote. Siinä missä maakuntamurteet ja maakuntahenki, savolaisuudesta pohjalaisuuteen, ovat todellisia, luonnollisesti muodostuneita etnisiä ilmiöitä, ns. suomi sivistys- ja kirjakielenä on moderni, keinotekoinen luomus. Suomalaisuus, suomenkielinen kirjallisuus alkaa Aleksis Kivestä, ja kuten kaikki Aleksis Kiven runoja lukeneet tietävät, hänen riiminsä eivät enää olisi hyväksyttäviä perinteisenä suomalaisena loppusointurunoutena – hän käyttää sanoja ja muotoja, jotka eivät oikeastaan ole suomea, vaan enemmänkin nurmijärven kieltä.



Aleksis Kivi edusti vielä oikeaa suomalaista, tai hämäläistä, kansanihmisyyttä. Nuorena poikana hän tunnetusti laati ensimmäiset kirjalliset yritelmänsä ruotsiksi. Tämä oli siihen aikaan normaalia Suomen kansan keskuudessa: kylillä toki puhuttiin kotoisaa murretta, mutta kaikki olivat hyväksyneet sen, että ruotsi oli kirjallisen sivistyksen ja yhteiskunnallisen nousun kieli.



Tämän jälkeen tapahtui jotain odottamatonta. Syntyi fennomania, suomalaisuusliike. Kuten kaikki tiedämme, Venäjän tsaari kannatti ja tuki sitä, koska se etäännytti Suomea Ruotsista. Venäjä oli jo tsaarin aikana poliisivaltio, jossa mitään ei tapahtunut salaisen poliisin tietämättä. Maa kuului keisarille kuin kartanonomistajan tilukset, ja poliittinen elämä sinänsä oli joko epäilyttävää vallankumouksellisuutta tai salaisen poliisin masinoimaa. Esimerkiksi Venäjän kuuluisan verisunnuntain alulle pannut työläispappi Gapon oli itse asiassa salaisen poliisin juoksupoika.



Samalla tavalla tsaarin salaiset agentit masinoivat Suomeen liikkeen, joka ajoi suomen kieltä maan ainoaksi viralliseksi kieleksi. Tämä liike esitti ruotsin kielen vahvan aseman olevan jonkinlaista sortoa ja epäoikeudenmukaisuutta. Mutta mikään kansan oma liike tämä ei ollut. Kuten kaikki tietävät, kansa taisteli Suomen sodassa sen puolesta, että saisi kuulua Ruotsiin. Kansa tiesi, että Venäjä oli maaorjuuden ja itsevaltiuden maa, jossa ei ollut vapaita talonpoikia, vaan turpeeseen sidottuja musikoita. Samalla kun Suomen kansa taisteli oikeudestaan ruotsalaisuuteen eli vapauteen, herraskainen osa väestöstä tanssi venäläisten upseerien kanssa vihollisen miehitykseen muitta mutkitta alistuneissa kaupungeissa. Eihän aatelisia mikään maaorjuus uhannut Venäjälläkään.



Suomen kielen asiaa ajoi juuri hienosto, se hienosto, joka oli juhlinut samoilla kesteillä Venäjän sotilaiden kanssa. Kansa halusi edelleenkin oikeuden oppia ruotsia voidakseen nousta hienoston vertaiseksi. Tätä hienosto ei sille olisi suonut. Toisaalta tsaarin salainen palvelu halusi etäännyttää Suomen Ruotsista ja ruotsalaisesta vapaudesta, opettaa suomalaisen rakastamaan kahlettaan. Siksi suomalainen hienosto mielellään ryhtyi tuon oman aikansa KGB:n yhteistoimintamieheksi.



Tulos oli, että Johan Vilhelm Snellmanin kaltaiset miehet, jotka eivät osanneet suomea sanaakaan, pauhasivat ruotsiksi ruotsin kieltä vastaan. Kansan todellinen hyvinvointi ei suurta suomenkielisyyssankaria kiinnostanut pätkääkään, vaan Snellman antoi köyhien kuolla suuren nälänhädän aikana. Sitten kun Snellmanin myöhemmät seuraajat oppivat mongertamaan jonkinlaista suomen kaltaista siansaksaa, he pitivät tietysti tätä epäaitoa ja virheellistä sössötystään aitoa kansankieltä parempana.



Tästä hyvä esimerkki on d-kirjaimen ääntäminen sellaisissa sanoissa kuin kaide, taide tai sade. Ei niissä kukaan kansanihminen mitään d:tä äännä. Sade lausutaan oikealla suomella sare, saje, sale tai Eurajoen seudulla alkuperäisellä suomalaisella äänteellä saðe, mutta ei siinä mitään ruotsalaisten d:tä ole paitsi hienostelijoiden epäaidossa puheessa.



Toinen esimerkki ovat sellaiset sanat kuin metsä. Kuten hyvin tiedämme, kansa sanoo mettä tai mehtä. Silloin kun Agricola kehitteli suomelle kirjakieltä, täällä äännettiin vielä meθθä – tuo oudon näköinen merkki on kreikan kielen theeta-kirjain, ja me alan miehet merkitsemme sillä sitä äännettä, joka esiintyy esimerkiksi englannin sanassa thick, siis ääntämisen mukaan θik. Agricola ei hädissään ymmärtänyt kirjoittaa tuota äännettä muuten kuin yhdistelmällä tz, siis metzä, ja valitettavasti fennomaanit osasivat sitten lausua sen vain luonnottomasti kirjoituksen mukaan – siis metsä.



Sanalla sanoen: kun fennomaanit, nuo Venäjän lahjomina omansa pettäneet ruotsinkieliset, alkoivat opetella suomea, he eivät tietenkään osanneet lausua tällaisia sanoja oikein. Mutta koska he tietysti olivat yhteiskunnan ylintä kerrosta, heidän virheellistä, vieraskielistä ääntämistapaansa jäljiteltiin niin kuin hienojen herrojen puhetta aina jäljitellään. Siitä tuli arvostettu, kirjakielinen malli suomen puhumiselle. Myös oikeita ja eläviä suomalaisia murteita puhuvat kansanihmiset alkoivat matkia tätä herrojen väärää kieltä, koska se oli hienoa.



Päätä huimaa kun ajattelee, millä logiikalla tämä väärin opittu mongerrus muka olisi kansallisempi kieli kuin ruotsi, joka sentään on Suomessa vuosisatoja ollut virallinen kieli ja sivistyskieli. Ajatelkaapa jos meillä ruotsin asemesta olisi ollut yläluokan kielenä englanti. Silloin sellaiset ääntämistavat kuin ooljuu (öljy), swöumällainen (suomalainen), swöupöösjuu (suopursu) tai vaikka haajuuöu (hääyö) olisivat hienostuneempia ja hyväksytympiä kuin suomen murteiden oman äännejärjestelmän mukaiset.



Ihanko oikeasti sellainen ”swöumen kiölli” olisi ”kansallisempaa” kuin aidossa englannin kielessä pitäytyminen? Ihanko oikeasti tämä nykyinen ”suomi” on ”kansallisempi” kieli kuin aito suomenruotsi, jossa sentään on sanat mämmille, löylynheitolle ja kaikille muillekin erityissuomalaisille kulttuuri-ilmiöille – ja joka on kulkenut luonnollisesti sukupolvelta sukupolvelle jo silloin kun suomen kirjakieltä ei vielä ollut?



Suomen kirjakieli on siis keinotekoinen, väärin opittu kieli, ja suomen nostaminen kulttuurikieleksi oli Venäjän vakoojien ja juoksupoikien hanke. Suomen kansa ei halunnut sitä. Toki se alistui, kuten sorrettu aina on alistunut kahleen syöpyessä lihaan kiinni. Mutta jos kansa olisi itse saanut päättää, se olisi halunnut arvoitukset, kaskut ja rivot jutut omalla luontevalla ja luonnollisella murteellaan, sivistyksen taas sivistyskielellä, joka Suomessa oli ammoisista ajoista asti ollut ruotsi.



Venäjän nöyristely jatkui Kekkosen ajan Suomessa, kuten muistamme. Historianopetus kehui alinomaa Suomen autonomiaa Venäjän alaisuudessa, kuinka Suomi oli mukamas nostettu kansakuntien ja suomi sivistyskielten joukkoon hyvän (heh) tsaarin käskystä. Ruotsin vallan aikana olimme muka olleet kauhean sorron alla. Kaikki tämä oli tietenkin vain KGB:n propagandakoneiston kokoon keittämää valetta. Todellisuudessa ne ihmeelliset autonomiaoikeudet olivat – Ruotsin lakeja, joiden noudattamista suomalaiset saivat jatkaa, vaikka olimmekin joutuneet Venäjän vallan alaisuuteen.



Kekkoslovakian aikana suomen kielestä vasta tulikin Venäjän sorron väline. Suomeksi kirjoitettiin valtava ”kansallinen kirjallisuus”, joka oli tietysti alusta loppuun joko avointa kommunistipropagandaa tai sitten myöntyväisyysmateriaalia, kehotuksia ottaa lusikka kauniiseen käteen ja olla mieliksi Moskovalle. Tietysti oli olemassa pieni joukko ”toisinajattelijoita”, mutta nämä olivat enimmäkseen karkeita epähumaaneja äärioikeistolaisia, jotka olivat aivan liian helppo maali Neuvostoliiton juoksupoikien propagandalle. Humaaneista lähtökohdista Neuvostoliittoa arvosteli Suomessa julkisesti vain Carl-Gustav Lilius, joka teki sen tietenkin ruotsiksi. Suomenkielinen Neuvostoliiton kritiikki oli noina vuosina niin täydellisesti Neuvostoliiton vastustajistaan loihtiman irvikuvan näköistä, että panee kysymään, olivatko myös suomenkieliset ”toisinajattelijat” pelkkä KGB:n ylläpitämä väärän lipun hanke.



Suomenkielinen kulttuuritoiminta Suomessa on siis pelkkää KGB:n operaatiota. Tämä ei ole jäänyt huomaamatta suomalaisilta poliitikoiltakaan Kekkoslovakian aikana. Siksi suomenkielisille lapsille on haluttu opettaa koulussa ruotsin kieltä – jotta he pysyisivät kosketuksissa siihen ainoaan oikeaan suomalaiseen, isänmaalliseen kulttuuriin eli Suomen ruotsinkieliseen kulttuuriin. Ruotsiksi kirjoittivat niin Topelius kuin Runebergkin. Heidän sanansa voimalla Suomi taisteli Neuvostoliittoa vastaan ja pelasti itsenäisyytensä. Se ei olisi onnistunut kommunistisen ja venäläismielisen suomenkielisen kirjallisuuden voimin.



Kommunismi on romahtanut, mutta sama meno jatkuu. Minun tuskin edes tarvitsee mainita erästä tiettyä nettifoorumia, joka julistaa olevansa isänmaallinen ja kommunisminvastainen ja mitä kaikkea, mutta jossa jatkuvasti intoillaan siitä, miten paljon parempi vaihtoehto Venäjän miehitys olisi ”nykymenolle”. Taiteilijoidemme keskuudessa esiintyy myös Ruotsin-vastaisuutta yhdistyneenä kristinuskon tai luterilaisen kirkon vihaamiseen. He ajattelevat, että länsimaiset arvot ovat latteita ja epäcooleja ja että Suomen todellinen olemus on itäinen, shamanistinen ja pakanallinen.



Tämä itäisyyden kaipuu on tietenkin KGB:n yhä voimissaan olevien valhetehdasveteraanien uusi ase suomalaisten vapauden riistämiseksi. (Älkääkä nyt selittäkö, että KGB on lakkautettu. KGB toimii epämuodollisina veteraanien keskinäisinä kaverisuhteina, kuten Putininkin hallinnosta näkyy.) Kuten kommunismi, myös itäisyysmystiikka on KGB:n tapa selittää suomalaisille, että he ovat orjina Venäjän ikeessä muka vapaampia kuin perinteisellä, ruotsalaisella tavalla vapaina.



Miksi KGB syöttää meille tätä pajunköyttä? Koska puhumme suomea ja olemme suomalaisen kansallisuusaatteen, sen KGB:n keksimän, sisäistettyämme oppineet ajattelemaan, että suomen kieli tuli alkujaan idästä. KGB, kuten aikoinaan tsaarin Venäjä, käyttää suomen kieltä kammetakseen meitä poispäin lännestä. Ei tsaari suomen kieltä suosinut reiluuttaan. Kyseessä oli geopoliittinen veto. Geopolitiikka on Venäjällä vanhastaan vahva aate, ja nyt sillä on määräävä valta, kun Venäjällä huseeraa Aleksandr Dugin, Suomen itsenäisyyden hävittämiselle elämänsä pyhittänyt mies, maan virallisena ajattelijana. Hän on tehnyt geopolitiikasta Putinille kommunismin korvikkeen.



Virallisen kielen aseman antaminen suomelle suuriruhtinaskunnassa oli suomalaisten vapaudelle kohtalokas geopoliittinen isku Venäjältä. Jos olisimme nyt ruotsia puhuva kansakunta ja suomi olisi kuollut lempeän luonnollisen kuoleman, itänaapurilla ei olisi meihin minkäänlaista kulttuurista vipuvartta. Nyt on. Suomen kieli ei ole Suomen kansalliskieli, se on kettinki, josta venäläiset sotilaat karskisti ärähdellen kiskovat meidät kaikki Siperian ikuiseen vankeuteen.



Kun nyt olet päässyt tähän asti, olet varmasti jo monta kertaa haukkonut henkeäsi hämmästyksestä, että joko Panu nyt on seonnut lopullisesti. Toisaalta olet saattanut myös järkyttyä ja raivostua, että tällaiseen trolliin saattaa joku sinua tyhmempi uskoa tosissaan. Ehkäpä sinä otatkin sen tosissasi ja veresi jähmettyy kun ajattelet Venäjän terroristien vyöryvän Suomeen kuin Ukrainaan ikään, liittämään isänmaamme lopullisesti itänaapurin osaksi – ja ymmärrät tämän vaaran johtuvan vain ja pelkästään pakkosuomen kielestä, jonka esi-isämme menivät tyhmyyksissään ottamaan viralliseksi kieleksi, koska tsaari käski. Tai sitten otat koko tarinan huumorilla ja toteat, että on se Panu niin hauska mies, heeho heeh hehhehhee.



Aivan oikein, minä olen hauska mies ja kirjoitin tämän tarinan koirankurillani. Mutta leikissä on aina siteeksi totta, ja juuri siksi hyvä huumori ja satiiri hipoo aina uskottavan rajoja. Maahanmuuttokriittiset tappajarobottimme, joille ruotsin kieli on vielä maahanmuuttajiakin vanhempi vihollinen, valikoivat aina historiasta yksittäisiä makupaloja selittääkseen suomenkieliset sorretuiksi ja Ruotsin kaikkein pahimmaksi sortajaksi. Mutta vapaassa maassa heillä ei ole yksinoikeutta historian manipulointiin, ja koska minä nyt sattumoisin tunnen historiani ja suomalaisen kulttuurini heitä paremmin, pystyn huomattavasti heitä uskottavammin selittämään, että se paha epävapauden kieli onkin suomi.



Kaiken lisäksi parin vuoden päästä tämäkään kirjoitus ei ehkä enää ole pelkkää trollausta. Halla-ahon suututtamina minunkin tuntemistani umpisuomalaisista varmaan puolisen tusinaa äänesti RKP:tä ihan vain piruuttaan. Kun tappajarobotit jatkavat törkeyksien spämmäämistä joka puolella nettiä ja ammattiloukkaantumistaan kaikesta arvostelusta, voi olla että yhä useampi suomenkielinen valitsee piruuttaan mieluummin ruotsin kielen, koska sitä rasistit eivät ankarillakaan nettihyökkäyksillä voi kaapata itselleen.