Profeminismistä sun muista typeryyksistä

Nyt pitäisi varmaankin kirjoittaa jotain rättipäistä ja heidän haljuudestaan, mutta alan asiantuntijoilla on parempi supliikki. Minä voin kantaa korteni kekoon syömällä tanskalaisia suklaalla kuorrutettuja hedelmätäytteisiä kuivakakkuja. Jolleivät arabeille kelpaa, niin hyvä vain kun me saamme syödä heidänkin osuutensa. Muuten olen edelleenkin sitä mieltä, että mahdolliset muslimikiihkoilijat pannaan parhaiten kuriin vahvistamalla oikeusvaltiota ja demokratiaa, ja olemalla johdonmukaisia sitä vahvistettaessa. Toisin sanoen muslimit noudattavat samaa lakia kuin muutkin. Mielestäni systeemi on noin yleisesti ottaen toiminutkin, tosin suomalaisten naisten petos on häirinnyt sitä jonkin verran. Tiettävästi esimerkiksi murrosikäisen tytön Tampereella joskus kymmenkunta vuotta sitten murhannut somali ei tullut karkoitetuksi - minkä olisi pitänyt olla niin pitkällä vankeusrangaistuksella täysin selvää pässinlihaa - koska hänen suomalainen vaimonsa ei ottanut eroa. Ihmetteleekö joku vielä, miksi suomalaiset eksotiikankaipuiset naiset yleisesti ottaen inhottavat minua selvästi enemmän kuin raskaisiinkin rikoksiin syyllistyvät maahanmuuttajajullit?

Noin yleisesti ottaen odottaisin kuitenkin, että väki tekisi eron kahden selvästi eri asian välillä: juurettomien maahanmuuttajanuorukaisten uskonnollisesti ja kulttuurisesti neutraalihkon syrjäytymisen ja vähän liian vahvajuuristen maahanmuuttajanuorukaisten ajautumisen öyhömuslimilahkojen kouriin. Pahaa pelkään, että niin kauan kuin myös etnisten suomalaisten nuorten miesten juurtuminen yhteiskuntaan on yhtä vaikeaa kuin se nykyisellään on - niin kauan kuin pojilta ryöstetään ja annetaan tytöille - muslimipojilla ei oikein ole kolmatta vaihtoehtoa, joka olisi noita kahta houkuttelevampi.

Sitä vastoin kirjoitan mieluummin profeministeistä, koska senniminen totalitaarinen lahko on paljon lähempänä, se on onnistunut ujuttautumaan yhteiskuntaan ja kuvittelee olevansa hyvälläkin asialla. Olen tunnetusti reuhannut ja provosoinut myös Tasa-arvoasiain neuvottelukunnan ylläpitämällä mieslistalla, jossa hegemoniaa pitävät enimmäkseen hallussaan fraasejaan toistelevat profeministit. Heitä erottaa toisistaan lähinnä asenne, yksi esimerkiksi pitää itseään kaikkia muita parempana ja viisaampana ja toistelee kypsymiskehotuksia, milloin ei yksinkertaisesti yritä kuitata asioita typerillä ja yleensä tilanteeseen täysin sopimattomilla vitseillä, toinen taas pitää itseään nurkkaan ajettuna taantumuksellisten ahdistamana vallankumouksellisena ja paheksuu moralisoiden sitä, että kukaan kehtaakin olla sovinisti mieleltään ja mielipiteiltään. Luonnollisesti mikään ei ole yhtä helppoa ja hauskaa kuin näiden herrojen provosointi verenhimoisen panumaisilla retorisilla purkauksilla, koska se on ainoa tapa saada heidät sanomaan mitään vilpitöntä ja varautumatonta.

Listalla nousi taannoin puheenaiheeksi kysymys siitä, oliko profeminismi oikeasti kuitenkin vain yksi perinteisen ritarillisuuden muoto, ja jos ei - kuten profeministien saattoi olettaa väittävän - miten profeminismi oikeastaan eroaa vanhanaikaisesta ritarillisuudesta. Tai pikemminkin se ei noussut puheenaiheeksi. Muuan varsin asiallisella otteella kirjoittanut miestutkija esitti kysymyksen suoraan, pyytäen samalla minua ja muita tunnustautuneita antiprofeministejä olemaan provosoimatta, jotta saisimme lukeaksemme profeministien autenttisen ja väärentämättömän kuvauksen siitä, minkä he mieltävät omiksi vaikuttimikseen ja mikä heitä erottaa perinteisestä herrasmiehestä. Listalle ei sen jälkeen kirjoittanut kukaan. Päiväkausiin.

Mieleen tulevat niin nyysseistä tuttu Miikka Lahti kuin omakin nuoruuteni. Silloin kun minä olin profeministi, kyse oli nimenomaan siitä, että olin joskus pikkupoikana kuvitellut feministien ymmärtämisen olevan kiltille, perinteisen mieheyden mittareilla pärjäämättömälle pojalle ainoa mahdollinen tapa saada naista. Tämä tietysti oli hölynpölyä - paljon järkevämpää olisi ollut pitäytyä omassa nörtissä itsessään ja omissa jutuissaan jo silloin. Mutta nuori poika nyt tunnetusti hakee ihanteita ja esikuvia elämäänsä, ja joskus ihanteet ovat vahingollisia ja johdattavat nuorukaisen huonoille teille, viinan, tupakan, jääkiekon tai feminismin kaltaisiin vahingollisiin harrastuksiin. Tietyssä vaiheessa sitä tietysti huomaa, että tämä ei toimi ja että elämä on umpikujassa, mutta riippuvainen rakastaa omaa riippuvuuttaan, mielisairas omaa mielisairauttaan, ja luulee menettävänsä kaiken oman itseytensä, jos hänet siitä parannetaan.

Oman profeminismini taustalla olivat siis henkilökohtaiset traumat. Henkilökohtaisten traumojen ajamina ihmiset toki omaksuvat suurimman osan poliittisista, kulttuurisista ym. mielipiteistään. Mark Rosenfelder sanoi joskus, että kun ihminen on hemmoteltu läski, hän kyllä kehittää itselleen elämänfilosofian, jonka perusteella juuri hänellä on jumalan tai muun auktoriteetin antama oikeus olla hemmoteltu läski. Vastaavasti, jos ihminen on ällöttävä ämmämäinen nynny, hän omaksuu poliittisen aatteen, joka selittää hänen ällöttävän ämmämäisen nynnyytensä kapinaksi jotain kuviteltua "perinteistä miesroolia" vastaan.

Typeriä sanaleikkejä

Anarkeologia.

Anarkkitehti.

Hierarkkitehti.

Kakofoni.

Kakofonisti.

Bioloogikko.

Fonotaksinkuljettaja.

Eufeministi.

Muslimnologia.

Hermeneutraali.

Ontopologi.

Sukupuoliyhtymä.

Patologistiikka. (Vrt. myös karpatologistiikka, patologistiikan soveltaminen Romaniassa jouluna 1989.)

Nekrofilologia. (Esimerkiksi latinan, sumerin ja egyptin kaltaisten kielten tutkimus.)

Tekoäly, laskettavuus ja blogiikka. (Ilkka Kokkarisen tunnettu bestseller.)

Totalitaaristen sikojen ideologia, jossa ei ole kerrassaan mitään hyvää

Totalitaaristen hirviöiden ideologia, jossa ei ole kerrassaan mitään hyvää, on tietenkin feminismi. Tärkeimmät feminismiä käsittelevät tekstini on jo kauan sitten pitänyt kerätä yhteen. Toivomukseni on, että jokaisesta näistä kirjoituksesta tulee syövyttävällä myrkyllä sivelty miekka survaistavaksi feminismin sisuskaluihin. Eliminatorisen antifeminismin suloinen ja pyhä totuus levitköön kaikkialle, missä säälimättömän pahuuden raskauttamat miesparat sitä eniten janoavat ja isoavat.

Sukupuoliroolit vapauttavat. Siksi nuoret elävät niiden mukaan.

Fasistisen pahuuden päivä eli siis naisten päivä.

Toiseus tarttuu kurkusta kiinni. Tämä liittyy oikeastaan feminismiin vain väärän koivun kautta, mutta menköön.

Andrea Dworkin, natsin veroinen hirviö ja peto. Leipää pyydämme nälkäämme, ja kiviä annetaan.

Miehellä ei ole oikeutta edes puhua ongelmistaan, koska on niin paljon tärkeämpää päivitellä porukalla sitä, että nainen satuttaa varpaansa, mikä tietenkin on aina patriarkaatin ja miesten syytä.


Tapelkaa, tytöt, saatte tupakkaa. Tytöt ovat tietysti Minttu Hapuli ja Eeva Levänen. Interblogismin lomassa hieman yleisempääkin naisasiaa.

Sovinismi on aikamme elävä uudistusvoima, feminismi on taantumus.

Lisää uhreja Moolokille. Feminismi on uskonto, jonka keskeisiä rituaaleja on pienten poikien uhraaminen Moolokille - vähitellen, osamaksulla.

Ensimmäinen Evin Rubaria käsittelevä kirjoitukseni.

Lisää feminismin Moolokista.

Feministien pelkurimaiset valheet.

Feminismin romahdus on käsillä. Valitettavasti mielettömän, repivän ja raastavan, tuhoavan pahuuden sairaan aatteen loppu ei vielä ole käsillä, mutta vielä tulee aika, jolloin ne saastat rukoilevat meiltä polvillaan armoa. Sitä ei heille tietenkään saa antaa, se olisi rikos ihmisyyttä vastaan.

Usenetin parhaat naisvihakirjoitukset.

Aseisiin, veljet! Meitä murhataan!

Pöpöiset pöpsykkäiset, pikkupimun pimpsassa piriseväiset, pöriseväiset.

Feministinen korruptio. Feministinen korruptio, märkä vesi, pahalle haiseva kakka ja katolinen paavi.

Hyvää yötä, Birdy ja lapset.

Feminismin todelliset kasvot.

Sinihampaan takaa.

Aamunkoiton robotit eli feministinen borgiyhteisö.

Pornolla syyllistämisestä. Tekstin nimi on vähän raflaavasti "Mies raiskaa taas, ja Birdy synnyttää ja hoivaa."

Prostituutio voi olla pienempi paha. Huora ottaa vain rahat, mutta kapakan pyryharakka vie sielun.

Pikaisesti aamutuimaan femakkojen kaksinaismoraalista.

Veljet! Huomenna olemme vapaita, jos Jumala suo! Näissä tunnelmissa oltiin silloin kun Rubarin dokumentti tuli Suomen telkkariin.

Feministieukot raiskaavat tyttölapsia noitasapateissaan.

Feministit käyttäytyvät itse kuten kuvittelemansa miesten salaliitto.

Analyyttisempi ote, vaativat femakot, eivätkä siksi hyväksy Rubarin dokumenttia.

Lena Widding Hedin - kriittinen naistutkija, jonka kiihkofeministit vaiensivat.

Renée Frangeur - toinen samanmoinen.

Yksi arvostetuimpia naisvihakirjoituksiani, jonka nimi on mielikuvituksettomasti "Keskellä viikkoa".


Valheessa eläminen. Porvarillinen hegemoniako? Eipä tietenkään, vaan feministinen hegemonia, sanoo Gramscin Anttoo.

Norjalaisen uskontotieteilijän kanta Könskriget-jupakkaan.

Feministit tahtovat todistettavasti murhata miehiä heidän sukupuolensa takia. Jos he väittävät päinvastaista, he valehtelevat.

Sakkolihajuridiikka eli feministien käsitys oikeudesta ja oikeudenmukaisuudesta.

Lukupäiväkirjasta jälleen

Luen nyt Ephraim Kishonin, poliittiselta kannaltaan oikeistolaiseksi tiedetyn israelilaisen huumorimiehen vanhoja pakinoita saksalaisena valikoimana otsikolla Drehen Sie sich um, Frau Lot - "Kääntykää ympäri, rouva Loot". Raamattuun perehtymättömälle nuorelle ja jumalattomalle sukupolvelle - tämä sukupolvi on paha sukupolvi, sanoo Herra - tiedoksi annettakoon, että kirjan nimi on viittaus Ensimmäiseen Mooseksen kirjaan, sen yhdeksänteentoista lukuun, jossa Loot pakenee Sodoman kaupungista ennen kuin Herra hävittää sen tulella ja tulikivellä. Loot saa ankaran käskyn olla kääntymättä katsomaan Sodoman tuhoa ja pääsee pakoon, kun taas Lootin vaimo kääntyy ja muuttuu suolapatsaaksi. - Unkarilaissyntyinen Kishon on aina ollut suosittu kirjoittaja Saksassa, ja ainakin osa hänen kirjoistaan on käännetty saksan kautta. Tietääkseni hän kirjoittaa hepreaksi, tai mahdollisesti rinnakkain hepreaksi ja englanniksi. Nuorena poikana luin paljon Kishonia, ja nyt vanhemmalla iällä huomaan olevani hyvin kishonilainen silloin kun innostun olemaan vitsikäs. Ainakin Schimpanssonin tarinassa on selvästi Kishonin vaikutusta.

Lisäksi päätin nyt ottaa Abu Chacran kauniiseen käteen ja aloittaa vakavissani arabian opinnot. Hepreani ei toki ole lähelläkään valmista, mutta seemiläisten kielten sukulaisuus on oikeasti niin läheinen, että alkeishepreankin pohjalta arabia näyttää vilisevän tuttuja, järkeenkäypiä ja ymmärrettäviä sanoja. Alun perin ajattelin tehdä hepreasta portin laajempaa seemiläisten kielten harrastusta varten, kun arabiankaan osaajia ei puissa kasva, ja nyt näyttää siltä, että se on aivan toimiva ajatus.

Joku Gregor Dallas on lopultakin kirjoittanut sen kirjan, jota olen kaipaillut: Poisoned Peace: 1945 - The War that Never Ended. Sisällysluettelon perusteella kirja näyttäisi olevan varsin kattava kuvaus kaikista niistä epäoikeudenmukaisuuksista, jotka toisen maailmansodan loppuselvittelyissä sementoitiin puoleksi vuosisadaksi: esimerkiksi Saksojen raja oli alkuperältään pelkkä tilapäinen aselepolinja, jota varmaankaan ei tarkoitettu niin pysyväksi kuin miksi se sitten muodostui, kun rintamat jähmettyivät kylmään sotaan. Kirja kiinnittää näköjään erityistä huomiota Puolaan, kuten oikein onkin.

Vox populi vox Dei

Kansa on sitten puhunut, ja pulinat pois. Veikkaanpa, että nämä vaalit ratkaisi Niinistön kannattajien loppumetreillä levittämä huhu Halosen olemattomasta puheesta, jossa tämä olisi muka vaatinut Suomen liittämistä Neuvostoliittoon. Perikokoomuslainen äitini soitti minulle erikseen töihin perjantaina ja kehotti äänestämään Halosta presiis ja nimenomaan tämän paskanheitto-operaation takia, vaikka en olisi ikinä kuvitellut hänen äänestävän demaria, edes naisdemaria. Itse äänestin Halosta vain samasta syystä, ja olisin varmasti äänestänyt äidin kehottamattakin, mutta siinä vaiheessa kun kotikokoomuslainenkin asettuu hänen taakseen, edes se vettä sakeampi veri, jota ankaran heimohengen hallitsemassa klaanissamme on aina arvostettu, ei hidasta kättä, joka piirtää äänestyslippuun yhdeksikön.

Täytyy vakavasti ihmetellä, mitä uusnatseja tuotakin huhua on ollut panemassa liikkeelle. Minun on vaikea varsinaisesti uskoa Kokoomuksen nuortenkaan olleen asialla, koska oletan, mahdollisesti toki erehtyen, ettei kyseinen järjestö ole mikään mattoa järsivien ja kuolaavien pikkunatsien ansari. Jos huhu on lähtenyt liikkeelle heikäläisistä piireistä, alkaa pikkuhiljaa jo ihmetellä, miten huonosti siellä ollaan perillä Suomen kansasta. Kansa ei ole ihan niin tyhmää, ettei se tietäisi, mikä on ollut sosiaalidemokraattien historiallinen rooli Suomessa. Siihen rooliin kuuluu varsin merkittävässä määrin kommunistien patoaminen, joskus arveluttavin keinoin, mutta yhtä kaikki. Paavo Lipponen pyrki tunnetusti, ja pyrkinee edelleenkin, asevelisosialistien rehabilitointiin. Alun perin pidin tätä avointen ovien sisäänpotkimisena, koska mielestäni kukaan ei ole ollut asevelisosialisteilta mainetta viemässäkään, ja toisaalta siinä vaiheessa kun asevelisosialismia ylipäätään alettiin arvostella, siihen oli vakavia syitä, nimittäin Tampereen aseveliakselin synnyttämä merkittävä korruptioskandaali (Noppa). Mutta nyt näyttää siltä kuin maahan olisi pesiytynyt täysin yhteiskuntakelvotonta äärioikeistoa, joka ei pysty ymmärtämään sosiaalidemokraatin ja kommunistin eroa, ei tiedä mitään asevelisosialisteista eikä heidän suhteestaan kokoomukseen eikä ymmärrä kansan tietävän nämä asiat heitä paremmin.

Kun joku, joka on ollut demareita lähellä seitsenkymmenluvulla ja nähnyt, miten kovasti nimenomaan demarit ovat ponnistelleet vastustaakseen kommunismia (kokonaan toinen asia on, että siinä yhteydessä tuli varmaankin myös vastustettua "kommunismina" esimerkiksi ympäristöliikettä ja muita kansalaisliikkeitä), saa kuulla noin alkeellisia Halosta koskevia syytöksiä, niin pahaa pelkään, että hän ottaa sen henkilökohtaisena loukkauksena ja menee äänestämään Halosta, vaikka olisi muuten syystä tai toisesta pettynyt demareihin ja siirtynyt äänestämään etupäässä porvaripuolueita. Yritykset leimata Halonen kommunistiksi eivät asiallisesti ottaen ole mitään muuta kuin yrityksiä leimata Suomen kansan enemmistö kommunisteiksi ja uhkailla sitä noitavainoilla. Sellaista kutsutaan meilläpäin poliittiseksi itsemurhaksi.

Niinistö itse on esiintynyt asiallisesti ja ihmisiksi, enkä yritäkään panna häntä mihinkään vastuuseen siitä, mihin hänen kannattajakuntansa öyhöosasto on syyllistynyt. Itse asiassa paskanheittäjät kaatoivat tehokkaasti Niinistön kampanjan innovatiiviset ideat vastakkainasettelun lopettamisesta ja "työväen presidentistä". Jos hän oikeasti halusi presidentiksi, luulisi tuollaisen suututtavan. On ihan mahdollista - ainakin teoriassa - että Niinistöstä olisi tullut hyvä presidentti, kenties jopa Halosta parempi (vaikka en ole varma, koska presidentti on Suomessa pitkälti ulkopoliittinen virka, ja nykyoloissa ulkopolitiikan johdon pitää ensisijaisesti ymmärtää, että Suomen edut eivät lankea yhteen Yhdysvaltain edun kanssa ja että emme kuulu heidän kanssaan samaan arvoyhteisöön - nähdäkseni Halonen ymmärtää tämän, mutta Niinistöstä en ole varma), mutta jos otetaan tukijoukkoihin selviä roikaleita, joilla ei ole minkäänlaista poliittista tajua, eikä pystytä pitämään näitä kurissa, on syytä mennä itseensä, kun homma niinsanotusti kusee.

Kun tiedän parin fiksummasta päästä olevan kokoomusaktiivin lukevan Notatkia vakituisesti, olisi kiintoisaa kuulla, - jos he uskaltautuvat kommentoimaan kampanjan kulissientakaista maailmaa - miten tässä pääsi käymään näin.

Blackhole 5

Planetaario-ohjelma Redshift 5, jonka hankin vuosi sitten sivistääkseni itseäni tähtitieteessä ja lähdemateriaaliksi iirinkielistä tähti- ja muiden luonnontieteiden nettiensyklopediaani varten, taitaa olla lopullisesti korruptoitunut, käyttääkseni typerää anglisismia. Eihän se maailmoja maksanutkaan, mutta olisi saanut olla edes hiukan pitkäikäisempi. Sen tietosanakirja oli ensimmäinen rakenneosa, joka klikkasi, koska sen linkit eivät koskaan toimineet luotettavasti - session alussa kyllä, mutta lopussa eivät, ja tietyssä vaiheessa asennus oli pakko korjata. No, alkuvaikeuksien yhteydessä olin huomannut myös sen, että verkkopäivitykset eivät toimi luotettavasti, enkä ollut turvautunut niihin uudestaan. Nyt kuitenkin huomasin verkkopäivityssivulle ilmaantuneen uuden ohjelmistopäivityksen, joka lupasi korjaavansa jonkin bugin. En tiedä korjasiko, mutta ainakin se hävitti tähdet ja planeetat näkyvistä - ainoastaan tähtijoukot ja galaksit näkyivät, eivätkä nekään kuvina, vaan symboleina tai klimppeinä. Koko hoito piti asentaa uudestaan, että se suostui millään tavalla toimimaan, ja nyt se ei suostu käynnistymään mitenkään. Taitaa olla aika joko asentaa se vielä kerran uudestaan levykkeeltä, tai heittää koko roskalla vesilintua, jollei tekninen tuki auta.

Elokuvia

Olen viime aikoina katsellut elokuvia. Tänään tuli postissa Atom Egoyanin filmi armenialaisten kansanmurhasta, Ararat. Kyllähän sen katseli, mutta ei se ensinäkemältä niin ihmeellinen elokuva ollut kuin odotin. Ehkä siksi, että tuon yli kaksi tuntia kestävän The Dancer Upstairsin jälkeen oletan kaikkien muidenkin taidefilmien etenevän yhtä verkkaisesti. Korostetaan nyt, että minä en ole nähnyt erityisen paljoa elokuvia enkä pidä itseäni niiden asiantuntijana. Itse asiassa, nyt kun olen alkanut ostella DVD-levyjä, huomaan, että minulla on varsin rajoittunut elokuvamaku, koska en yksinkertaisesti tiedä, mitä minun pitäisi ostaa täyttääkseni aukot sivistyksessäni. Spede-kokoelmani lisäksi minulla ei muuta olekaan kuin Star Wreck, The Dancer Upstairs, Tora!Tora!Tora! ja Ararat, sekä muutama epäsiveellinen elokuva, jotka olen hankkinut alennusmyynneistä vain uhmatakseni antipornofeminismin hydraa. Katselen niitä harvemmin kuin luulettekaan, koska Spede-nostalgiani on ihan toisella tasolla kuin kiinnostukseni pornofilmeihin: mieluummin Speedy Gonzales tai Pähkähullu Suomi kuin jokin jonninjoutava panoleffa. Pähkähullu Suomi tuleekin nähtyä lähes joka viikko.

Spede-kokoelmaani kuuluu yksinomaan kuusikymmenluvun ja alkavan seitsemänkymmenluvun filmejä. Olen yhä vakuuttuneempi siitä, että Spede elokuvataiteellisena käsitteenä ei ole Pertti Olavi Pasanen, vaan kaikki ne ihmiset, jotka Pertti Olavi Pasanen onnistui kokoamaan ympärilleen ja yhdistämään tiimiksi. Ja tietysti Leo Jokelan aivan liian varhainen kuolema oli Spedelle valtava menetys. Leo Jokela oli mukana, kun Spede teki elokuvansa Näköradiomiehen ihmeelliset siekailut, joka on allegorinen esitys sekä Speden omasta urasta että vaarasta, jonka hän ilmeisesti tiedosti erittäin hyvin tuohon aikaan: kusen nousemisesta päähän ja omalle menestykselle välttämättömien tiimikaverien väheksynnästä. Jokelalla on yhtä lailla merkittävä rooli Speedy Gonzalesissa, joka toimii loistavasti lännenelokuvan parodiana. Ei taida olla sattumaa, että Jokelan kuoltua Spede hirtti itsensä hiljaa lukemattomiin Turhapuroihin.

Pähkähullun Suomen kommenttiraidalla Jukka Virtanen luonnehtii Leo Jokelaa Speden luottokoomikoksi. Tunnetusti Jokela esitti Speden ensimmäisissä radiosketseissä papukaija G. Pula-ahoa. Tuntuu hämmentävältä ajatella, että joskus olisi ollut sellainen aika, jolloin Spedellä oli joku muukin "luottokoomikko" kuin Vesa-Matti Loiri ja Simo Salminen. Me näemme Speden uran hänen loppuaikojensa valossa, mutta itse asiassa Speden parhaissa aikaansaannoksissa Loiri ja Salminen ovat selvästi vähemmän merkittävässä osassa kuin Jokela. Speedy Gonzalesissa Loiri ei esiinny ollenkaan, koska hänellä sattui olemaan jalka poikki, ja hänen tilalleen Manoliton rooliin Spede otti Esko Salmisen, jolta kliseemeksikolaisen hurmurinelkeet ja juonittelut onnistuivatkin mainiosti. Aivan hirvittää ajatella Veskua ynisevän ylinäyttelevänä Manolitona.

(Tähän kohtaan korjaus: Hiski huomautti kommenttipuolella, että Loirin ei pitänyt esittää Manolitoa, vaan nynnyä pankkirosvo Clydeä, jonka roolin sai sitten Melasniemi. Näinhän asia tietysti onkin. Nyyhkyrosvo Clyden rooli olisi natsannut loistavasti Loirin maneereihin ja ulinaan. Melasniemen roolisuoritus ei ole huono, vaan pikemminkin liian hyvä: Vesku ei olisi kyennyt näyttelemään Clyden muuttumista nössöstä hulluksi tappajaksi niin vakavissaan kuin Melasniemi, jonka tappaja-Clyde tuntuu selkeästi liian pelottavalta komediaan.)

Luultavasti Speden hukkuminen Turhapuroon johtui pitkälti siitä, että Vesku ei oikein osannut tehdä muuta. En nyt varsinaisesti halua sanoa, että kyse olisi ollut luonneroolista, mutta ainakin sellaisesta roolista, jossa Veskun maneerit voitiin jotenkin perustella ja sallia. Leikkikalugangsteri-elokuvan ynisevänä kamreerina Vesku on suorastaan piinallinen ja yrittää aivan liikaa olla hauska. Sitä Speden huonompaa lännenparodiaa, Hirttämättömiä, en ole tainnut nähdä kertaakaan pikkupoikavuosieni jälkeen. Se ei tuntunut kovin hauskalta silloin, eikä varmaan tuntuisi nytkään. Ja minulla on sellainen paha aavistus, että epähauskuuden syynä olivat Veskun iänikuiset maneerit.

Turhapuro toimi valmiin kaavan varassa edes joten kuten, ikiliikkujana, joka pyörii itsekseen vaikka löpö olikin lopussa. Mutta kaava rappeutui varsin pian uuvuttavaksi rituaaliksi, ja ikiliikkuja jauhoi murskaksi nekin hyvät ideat, joita Spedelle juolahti mieleen. Olen itse aina ihmetellyt sitä, miten huomaamatta Turhapuron haukkujilta on jäänyt sekin Turhapuron elokuvien keskeinen teema, että Turhapuro on itse asiassa loputtoman lahjakas mies, joka pystyy täysin yli-inhimillisiin suorituksiin aina vaivautuessaan, mutta yleensä ei vaivaudu, koska a) lonkan vetäminen on oikeasti mukavampaa ja b) arvostusta ei saa kuitenkaan, ollaanhan Suomessa. Erityisesti jälkimmäinen on varsin merkittävä oivallus, jonka paikkansapitävyydestä minäkin vakuutuin palatessani keväällä 2004 Irlannista Suomeen: siellä kuningas, täällä ATM.

Speden itsekeskeistä myöhäiskautta ajatellessa tuntuu hämmentävältä, että Näköradiomiehen ihmeellisissä siekailuissa hän sijoittaa Simo Salmisen vakiintuneeksi koomikoksi, jolla on oma televisioshow, mutta esiintyy itse uraansa aloittelevan televisiomiehen roolissa. Tämä on minusta yksi merkki siitä, että Spede osasi tuolloin vielä arvostaa tiiminsä jäseniä ja tiedosti, että he saattoivat osata jonkin homman häntä itseään paremmin.

Muuan nuori mies, jonka herostraattista mainetta en aio lisätä mainitsemalla hänen nimeään, osallistui taannoin johonkin nettikeskusteluun Speden huonoimmasta elokuvasta vastaamalla kysymykseen iloisesti: "Kaikki!" Samainen herra on kuitenkin intoillut jostain South Parkin kaltaisesta tekeleestä, joka on uuskonservatiivisen jenkkilän oloihin viritettyä puskahuumoria. Saddam Hussein paholaisen homorakastajana - ja tämän pitäisi sitten olla jotenkin nerokasta? Pikemminkin yritys kerätä helppoja nauruja tehdyn kyynisiltä mukaälyköiltä. Joo, kyllä minä oikeasti South Parkin tiedän, mutta minun snobismiini kuuluu olla olevinani tietämätön sellaisista jutuista, joita muka originellit, muka intellektuellit, opiskelijoiksi esittäytyvät tupakkakahviloiden vetelehtijät pitävät tärkeinä ja ihmeellisinä. South Park ei ole kiinnostava, koska sen menestyksen syyt ovat ilmeiset: se on tehokkaasti markkinoitu kohdeyleisölleen. Huomattavasti hedelmällisempää on pohtia, miksi Spede menestyi, jos kerran oli niin "huono, huono, oikein huono". Tietenkin elitistinuorukaisemme sanoo tähän, että Suomen kansa nyt vain on niin tyhmää, mutta se on kielletty vastaus - kansa kun ei ole keskimäärin mitenkään kohtuuttoman tyhmää, ja aikalaiskauden mukana virtaavat pikkuälyköt, jotka eivät ikinä luo itse mitään, vaan keskittyvät ainoastaan mollaamaan muiden aikaansaannoksia, ovat tyhmyyden eri esiintymismuodoista vastenmielisimmästä päästä. (Myönnetään, etten itsekään ole aivan syytön tähän.)

Spede menestyi, koska rikkoi jonkin paradigman. Minusta tuntuu usein siltä, että Spede ylipäätään keksi huumorin ja hauskanpidon tässä maassa. Sitä ennen täällä pidettiin mustia vaatteita päällä, muisteltiin talvisotaa ja laulettiin hartaina noita - sinänsä ihan hyviä - piisejä Jumala ompi linnamme ja Suomalainen rukous. (Juu, ja kyllä minulta sujuu hyvin myös vanha kunnon Sinuhun turvaan, Jumala.) Jos joku hymyili rivissä, tuli poistumiskieltoa ja ylipalvelua. Se, että joku kehtasikin tehdä elokuvia vain hauskuttaakseen yleisöä, oli epäilyttävää, koska pelkän hauskanpidon vuoksi ei saanut tehdä mitään. Ns. seksuaalisessa vapautumisessakaan ei saanut olla kyse siitä, että orkku tekee gutaa, vaan sekin piti selittää jonkinlaiseksi kapinaksi ja poliittisesti merkitykselliseksi touhuksi. Spede sitä vastoin kehtasikin vain tehdä huvikseen omaa juttuaan, ja saada siitä - hyväkäs - vielä riihikuivaa rahaakin. Eihän sellainen sopinut.

Suurin synti ei tietenkään ollut se, että Spede sai rahaa. Kyllähän rahaa saa ansaita, rehellisellä työllä. Se oli sitä vastoin syntiä, että mies sai rahaa tekemällä viihdettä, vieläpä oman päänsä mukaan. Ihmisille hiipi mieleen sellainen ikävä aavistus, että tuolle maksetaan omana itsenään olemisesta, ja sehän nyt oli aivan kauheaa. Kun minä olen kovalla työllä ja tuskalla käsikirjasta katsomalla oppinut noudattamaan kunniallisen ihmisen elämissääntöjä viimeistä myöten ja tukahduttanut omat haaveeni ja haluni mahdollisimman tarkkaan, niin kyllähän toki se palkinto täytyy minulle antaa eikä tuolle irvistelevälle pellelle, joka ei noudata koko reglementtiä.

Alla känner apan (en utvidgad version)

Jag heter Anders Arvid Schimpansson. Som efternamnet ger vid handen, var stamfadern till vår släkt en schimpans som för ett par århundraden kom till vårt land såsom utställningsföremål för att mot betalning förevisas för den föga beresta lantbefolkningen tillsammans med andra märkligheter från främmande världsdelar. Redan på den tiden var det täcka könet sig likt i Finland, och sålunda hade schimpansen snart en flickvän för varje finger och tå - det är ju nästan samma sak för en schimpans. Så här lades grunden till den vitt förgrenade släkten Schimpansson. Några språksvårigheter lär inte ha förekommit mellan stamfadern och hans harem, ty flickorna behövde minsann inte begripa ett enda ord av vad han sade för att föda barn åt honom. Även i detta förhållande visar den finska kvinnan häpnadsväckande föga förändring sedan de där avlägsna tiderna. Men i Finland bor det ett folk som älskar sitt fosterland och sina nedärva sedvänjor, och det måtte glädja våra patriotiska hjärtan att något förblir vid det gamla och trygga även på datanätets och mobiltelefonens tidevarv.

Den förste Schimpansons kvinnotycke minskade ingalunda av att han såg ut som den apa han var: han kom ju från det exotiska utlandet. Men er ödmjuke tjänare, som plitar ned dessa blygsamma rader, är bara en högst vanlig finländsk man med ett apliknande ansikte och kan inte marknadsföra sin nos som något adelsmärke.

Följaktligen får jag nöja mig med att vara gift med min högra hand, ett arrangemang som dock är såtillvida bättre än det borgerliga äktenskapet att ens gemål varken sviker en med andra män eller har någonting emot att man ibland prasslar till vänster för omväxlings skull. Men eftersom detta ändå inte ledde till mycken tillfredsställelse i längden, reflekterade jag vid tjuguett års späda ålder allvarligt över att besöka Högholmen för att där söka en partner som inte skulle avfärda mig på grund av mitt påbrå och utseende. Den resan blev dock aldrig av. När allt kommer omkring har även jag låtit mig hjärntvättas av det förhärskande feminina skönhetsidealet och fantiserar om tungbröstade blondiner precis som om jag vore en annan femtonårig pojkvasker från Jäppilä - däremot känner jag dessvärre inget som helst kroppsligt begär för schimpanshonor. Detta kan man, om man så vill, kalla degeneration och perversion; men de psykologer och sexterapeuter som jag anlitat i saken har försäkrat mig att det är för sent att göra någonting åt den; och Konrad Lorenz' forskningsrön, som ju finns att tillgå i lättläst och populär form på alla offentliga bibliotek på båda inhemska och ibland även flera utländska språk, verkar stödja deras slutsatser.

Det finns alldeles säkert både finsk- och svensktalande Schimpanssonar i Finland - jag antar att efternamnet Simpanen, som jag ibland sett i telefonkatalogen, har någonting med min släkt att göra, men jag har aldrig blivit tillräckligt intresserad av släktforskning för att ta reda på detta. Slumpen ville det så att min far, som gav mig nosen och namnet i arv, var svensktalande. detta ledde med tiden till vissa konflikter med mina morföräldrar. De var båda äktfinska nationalister av gamla skolan; och när far min - hemma från svenskbygden som han var - aldrig kunde finna sig tillrätta som familjeförsörjare i finsktalande stadsmiljö, var det till slut de två gamlingarna som omhändertog mig. De var övertygade om att apnosen och finlandssvenskheten på något vis hängde samman; följaktligen ägnade de hela sin levnads kväll åt att hos mig inpränta fosterländska värderingar. Detta skedde inte minst med tillhjälp av sådan äktfinsk litteratur som Topelius' Läsning för barn, Fältskärns berättelser, Runebergs Fänrik Stål och Carl Grimbergs världshistoria - alla givetvis översatta till den stela och knaggliga gamla bokfinska som aldrig riktigt skakat av sig svenskans bojor.

De böcker som skrevs av samtida finska författare, Hannu Aho, Kalevi Seilonen, Hannu Salama och vad de nu måtte alla ha hetat, fann däremot ingen nåd i mina uppfostrares ögon. Språket i dessa böcker var ohyfsat och olitterärt: dessa kommunister, kulturknarkare och supésuputer skrev ju precis som folk talade, utan någon konstnärlig och stilistisk förfining. De var också alltför ivriga att beskriva det som på mina morföräldrars finska kallades för siitinelo och som på svenska väl kan återges med uttrycket köttsens gärningar. Dessa gärningar var i princip något som endast sedlöst pack och ouppfostrade nutidsungdomar kunde ägna sig åt, och detta förklarade på pricken varför alla mina skolkamrater antingen var lättsinniga och barnsliga, eller också halvkriminella grobianer och fula i mun: deras föräldrar hade uppenbarligen idkat dylika gärningar, eftersom de fått barn; och naturligt nog hade de uppfostrat ungarna till sina likar.

Trots att mina morföräldrar som gamla språknationalister i princip ogillade svenska språket, fick jag lära mig det i skolan som alla andra; och jag antar att jag numera både talar och skriver helt skapligt. När det en gång var ett obligatoriskt ämne, strävade jag efter ett så högt vitsord som möjligt, en jäkla plugghäst som jag var: det torde ligga i mitt medfödda anlag att apa och härma, och språkinlärning handlar ju framom allt om att imitera. Men när allt kommer omkring, måste jag nog också ha visat ett genuint intresse för det språk på vilket all riktig finsk litteratur - inte den hemska, porriga och kommunistiska samtidslitteraturen - hade avfattats. För att behålla den ädla finskhet jag uppfostrats till att uppskatta övergick jag sålunda till svenskan: vid första bästa tillfälle sökte jag mig till en svenskspråkig högskola för att ordentligt förkovra mig i finska kulturens ursprungliga, riktiga språk: för att försvenskas till en riktig finne av den sort som Runeberg besjungit.

Jag lyckades i den mån jag lyckades; de gamle, som så småningom lämnade det jordiska, må ha vänt sig i graven när jag till slut bestämde mig för civiltjänsten. Jag gjorde det inte så mycket av någon pacifistisk övertygelse, ty både pacifism och övertygelse är ganska främmande ord för mig, av flera skäl.

För det första har jag vilt schimpansblod i mina ådror och fick arbeta en hel del i min ungdom för att hålla mitt temperament i styr. Till all lycka fattade jag redan ganska tidigt att jag inte hade lika mycket råd att tappa mitt tålamod som mången annan. Med det här utseendet kan man ju faktiskt bli avlivad av polisen eller veterinären innan myndigheterna kommer underfund med att man är människa, åtminstone inför lagen.

För det andra är jag en skeptisk natur och ogillar alla ensaksmänniskor som har en övertygelse att skryta med: i allmänhet är de i praktiken de värsta fiender till den sak de säger sig stå för. Djurskyddare släpper ut minkar i naturen där de kan vara till men för hotade arter och där de dessutom inte överlevern själva. Anhängare av fri hasch brukar tala vitt och brett om tolerans, fred och avspänning, men så snart man fördristar sig att ifrågasätta deras slagord, börjar de uppträda både intolerant, hätskt och spänt, och man gör klokt i att avlägsna sig innan man får en rak höger över näsan, eller nosen.

Men det här med ensaksmänniskor gäller inte minst för försvarsvänner. En typisk sådan är djupt övertygad om att ryssarna, oberoende av om det är fråga om kommunistiska sovjetryssar eller djungelkapitalister, unga eller gamla, makthavare eller uteliggare, tillbringar största delen av sin tid på möten, diskussioner och studiecirklar, där de funderar över nya sätt att ta kål på stackars lilla Finland. Att leva under ryskt styre, som veterligen skulle avskaffa civiltjänsten, förlänga värnplikten till tre år och i skolan ersätta vettigare ämnen med urtråkiga föreläsningar om sovjetiska soldaters heroiska försvarskamp mot tyska fascister - denna hemska tanke plågar försvarsvännen till den milda grad att han inte kan vila förrän han definitivt avskaffat civiltjänsten, förlängt värnplikten till tre år och i skolan infört obligatorisk närvaro på ständigt återkommande föreläsningar om finska soldaters heroiska försvarskamp mot ryska bolsjeviker. Kalla mig för en paranoiker och stäm mig så gärna för ärekränkning, men ju längre jag följt med våra försvarsvänners sätt att argumentera, ju mera jag kom underfund med vad de egentligen hyste för avsikter, desto klarare blev det för mig från vilket väderstreck de egentligen fick mest stöd. Självklart bestämde jag mig för att motverka denna fientliga infiltration och försvara republiken, friheten och den demokratiska samhällsordningen: jag blev alltså vapenvägrare och gjorde civiltjänst för att visa, att till och med en schimpans kunde vara rakryggad finländare och inte lyssna till arvfiendens sirensång.

När jag väl uppfyllt min fosterländska plikt, var det dags att skriva avhandlingen pro gradu. Jag har alltid varit en eklektisk natur och intresserat mig för lite av varje. När jag var liten, läste jag allt jag kunde få tag i om zoologi, särskilt afrikanska djur, och inte minst mina köttsliga bröder och systrar, schimpanserna. Även romanerna om Tarzan, människan som blev apornas konung, fascinerade mig. Jag kanske kunde vara apan som blev människornas konung? Ens i någon överförd betydelse? Även matematiken lockade, inte minst därför att jag i barndomen en gång hört en av mina kusiner från moderns sida, en man med gedigen humaniorautbildning, en gång med mycket eftertryck och pondus förklara, att det kryllade av ena riktiga apor på matematisk-naturvetenskapliga fakulteten. Därefter vände jag dock min uppmärksamhet till språken, ty som jag redan konstaterar, hör det till mina naturliga anlag att härma och imitera.

Det slutade så att även jag kom att studera vid humanistiska fakulteten. Där lärde jag mig en rad viktiga kulturspråk från färöiska till baskiska, från lågsorbiska till walesiska och från gaeliska till någonting som hette tara tenselispans. Mannen som hade upptäckt tara tenselispans (det betyder "vårt språk", eller kollektivet, -pans, av muntligt, ten-, överförda tecken, selis, som tillhör, -ra, oss, ta-) i det avlägsna område där det talades, tillbringade nämligen ett år som utbytesforskare på vårt universitet, och jag koncentrerade alla mina krafter på att lära mig tara tenselispans, eftersom ett enastående tillfälle hade erbjudits. Men strax innan jag tog sluttentamen på kursen, visade det sig att vår gästforskare var en internationell skojare som förfalskat både sin person, sina akademiska titlar och, vad värre var, språket tara tenselispans. Tillsammans med den egendomliga kultur som det hörde hemma i var tara tenselispans bara ett fantasifoster från början till slut. Tidskrifterna Taratenselispansic Studies, Сборники по таратенселиспансской филологии och Vierteljahresschrift der philologischen und ethnologischen Taratenselispansistik, där han påstod sig ha publicerat sina vetenskapliga artiklar, hade aldrig existerat, med undantag av den handfull exemplar han låtit trycka privat för att övertyga misstänksamma forskarkollegor och nyfikna studerande.

Det värsta var inte att jag inte fick en enda studievecka av mina ansträngningar för att förkovra mig i tara tenselispans, utan att polisen beslagtog alla taratenselispansistiska böcker, tidskrifter och anteckningar som vår gästforskare hade med sig. Eftersom denne självutnämnde, självuppfunne och hemmagjorde forskare lurat vetenskapliga institutioner i sju-åtta länder på forskningspengar, blev det en massiv rättegång, eller snarare flera. Även jag inkallades till polisstationen ett par gånger för att avge mitt vittnesmål. Jag hade redan kommit ganska långt med språkinlärningen, men hade aldrig kommit underfund med vad schimpans heter på tara tenselispans. Eftersom språket använder sammansatta nyord i stället för t o m de mest internationella låneord, kan man inte helt enkelt utgå från ordet "schimpans" och anpassa det till språkets ljudlära och böjningssystem.

Till all lycka finns det många människor ute i världen som studerat tara tenselispans på de universitet där vår man verkat som föreläsare. En del av dem har inhämtat mycket djupgående kunskaper i språket, och tack vare deras idoga arbete finns det i dag en levande litteratur på språket, t ex månadstidskriften Tenselis, Ordet, som nyligen börjat ge ut en översättning av Tolkiens Härskarringen. Jag är numera inskriven på en e-maillista för taratenselister, TARATENS-L, och tack vare dessa kollegor vet jag nu även vad schimpans heter på språket. Det har grundats en akademi för tara tenselispans, som ansvarar för utvecklingen av modern terminologi. Uppfinnaren sitter visserligen inburad själv, men när fängelset har besökstimme, hälsar minst två akademimedlemmar på honom för att få hans samtycke till de nyaste besluten rörande språkriktighetsfrågor. Om mannen uppfattar detta som lindring eller skärpning av fängelsestraffet, är jag inte riktigt säker på.

Historien med tara tenselispans slutade alltså lyckligt, men strax efteråt hamnade jag i en sorts kris, ty att min förebild yppade sig som skojare och skurk ingav mig avsmak för språkvetenskap och tvivel på vetenskap överhuvudtaget. Jag kom på drift och bytte både ämne och fakultet i vansinnestakt, tills jag fastnade för samhällsvetenskapen och tilldelades ungdomsproblemet i finska småstäder och dess synlighet på busstationer som graduämne. Och det är därför jag företog mig den bussresa som jag nu vill ta itu med att beskriva.

Småstad, det ska ni veta, är numera ett rätt tänjbart begrepp i det här landet. På mina morföräldrars tid var det ett privilegium för en bebyggelse att få heta en stad. Seriösa lokalpatrioter lade sig särskilt vinn om att utveckla och förbättra sin hemort så att den kunde tilldelas denna upplyftande titel. I dag är det annorlunda. Stadsnamnet har blivit ett tröstpris som vilken råtthåla som helst kan ansöka om, medan det är klart för alla att trösten är synnerligen klen i jämförelse med den hopplöshet som utmärker dessa hålor på den obarmhärtiga globaliseringens dystra tidevarv. Den begåvade och företagsamme småstadsbon är per definitionem den som börjar längta efter andra stränder så snart han stammar fram sina första begripliga ord. För honom finns det ingenting på hemorten annat än ensamhet och desperation, och även om det finns andra på orten som längtar lika mycket bort och av liknande skäl, känner sig varenda en av dem så unik att det ligger under hans värdighet att söka de andras sällskap. Egentligen är de för honom förhatliga, så som han är för dem. De är lika ensamma som han i sin trånad efter vidgade vyer, ty den vida världen är inte densamma för alla. För mig innebär storstaden kanske en befrielse från rockmusiksplikten och suptvånget, för dig betyder den tillgång till ett spännande liv på mysigt haschdoftande rockklubbar. För mig är det du som är höjden på all den provinsialism som jag hatar på hemorten, och vice versa. Ingen av oss kan fatta vad den andre har i storstaden att söka, men ändå hamnar vi bägge dit.

Meemi kummallisista tavoista

Kaipa minun täytyy tähän osallistua, kun kerran on haastettu mukaan.

1) Kirjoittelen vakiosalanimellä Niilo Paasivirran keskustelufoorumiin.

2) Änkeydyn nettichattihuoneisiin provosoimaan ja trollaamaan mitä järjettömimmin. Erään kerran vuosia sitten esiinnyin koprofiilien järjestön edustajana ja puolustin koprofiliaa samantyyppisin argumentein kuin seksuaalivähemmistöt aina puolustelevat asiaansa. Kutsuin samalla chatin muita osallistujia Helsingissä muka järjestettävään suureen koprofiiliseen kulinariumiin, jossa heilläkin olisi mahdollisuus kokea koprofiilisiä nautintoja. En kertonut kellekään, mitä koprofilia tarkoittaa, annoin heidän ottaa itse selvää.

3) Minulla on nykyisinkin latinalaisamerikkalainen kirjeenvaihtoystävätär, jotta voisin harjoitella espanjaa. Koska en enää halua kirjeenvaihtokaverien rakastuvan itseeni, kerron hänelle olevani innokas ryhmäseksiorgioiden harrastaja. Kerron, että makaan, sekoilen ja öyhötän kahden tytön kanssa, joiden nimet ovat María ja Cristina.

4) Ostan vihkoja ja kirjoitan niihin luonnoksia iirinkielisistä teksteistä, jotka eivät välttämättä valmistu koskaan. Sitten ostan uusia vihkoja, joille teen samoin. Nyt nurkat ovatkin täynnä puolityhjiä vihkoja ja hyvää ruutupaperia. Ne ovat suurempi ongelma kuin kirjakasat, ja se on paljon sanottu.

5) Pelkään edelleenkin hysteerisesti ampiaisia ja olen vakuuttunut siitä, että ne ovat pirullinen, älyllinen elämänmuoto, jolla on henkilökohtaisesti jotain minua vastaan. Minua ei tietääkseni ole edelleenkään ampiainen pistänyt, vaikkakin muutamia vuosia sitten huomasin jonkinlaisen pistohaavan vasemmassa keskisormessani, ja sitä ympäröivä alue oli turvoksissa pari päivää, lievästi tunnoton vähän pitempään. Jälkeen päin näyttää oireiden mukaan ilmeiseltä, että minua on huomaamattani pistänyt mehiläinen tai ampiainen, mikä siis on todistettavasti niin lievä juttu, että se ei välttämättä tunnu melkein missään. Siitä huolimatta ampiaiskammoni jatkuu entisellään.

Houtzoun-Gouzetouz vapauttaa naisen

Rakkaat siskot,

patriarkaatti ja miesvalta ovat nujertaneet Naisen Henkisyyden aikojen alusta asti. Esihistoriallisina aikoina Nainen oli valtias hedelmällisyysjumalattarena, kuten Willendorfin Venus meille todistaa. Vain alkuvoimaisimpien luonnonkansojen keskuudessa on todellinen Maaäiti-uskonto säilynyt Elävänä. Nyt se on tullut Suomeen.

Länsiafrikkalaisen Bâyoun-Goûzi -heimon keskuudessa meidän päiviimme asti eläneen Houtzoun-Gouzetouz -uskonnon hedelmällisyysriitti, Guimba-Guiva, vapauttaa ritualisoidun erotiikan keinoin naisen patriarkaatin sorrosta. Gouzetouz-salaisuuksiin vihkiytyneen Banau-Myèze -mestarin johdolla rituaalin toimittavat Banau-Bou -naiset tanssivat vaatteiden kahleista irroittauduttuaan Guimba-Guiva -menojen valmisteluvaiheessa, jolloin Banau-Myèze vapauttaa tanssin herkistämänä hedelmällisyytensä voiman kädellään. Banau-Bout kiihdyttävät toisensa eroottiseen huippuunsa, jolloin Banau-Myèze sallii heistä yhden tai useamman päästä Hedelmöittävän Voimansa pyhitettäväksi. Kiihkeiden menojen kuluessa Banau-Bout vapautuvat tanssin, rituaalisten hyväilyjen ja Hedelmöittävän Voiman avulla miesten orjuudesta. Itsenäisinä, omalakisina olentoina he pyhittäytyvät Banau-Myèzen Väkevälle Hedelmöittävälle Voimalle, jolloin heidän ei enää tarvitse alistua poikaystävien, aviomiesten ym. porvarillisten kumppanien hyväksikäyttöön.

Sinä, puhdas, kaunis nuori nainen, joka haluat irrottautua poroporvarillisesta, alistavasta heteronormatiivisuudesta ja voimautua Todelliseksi Voimanaiseksi. Tule minun, Banau-Myèzen pyhitettäväksi. Tule minun Banau-Boukseni, liity arvoistesi seuraan.

(Julkaistu aiemmin Tietoisuuden vapautus -blogissa. Kieliasua on korjattu tämän blogin standardien mukaiseksi.)

"¡Viva el presidente Ezequiel!"

Maria on varmasti jo loputtoman kyllästynyt minun alinomaiseen tapaani intoilla John Malkovichin elokuvasta The Dancer Upstairs, joka kuuluu melko ohukaiseen DVD-kokoelmaani ja joka minulla on tapana katsella noin kerran viikossa, joskus useammin. Esimerkiksi nyt sitä tulee töllötettyä epätavallisenkin usein, koska koetan lueskella Vargas Llosan Andien miestä espanjaksi. (Lisäksi olen koko alkuviikon ollut todella flunssainen, olo on niin sietämätön, että paljon muuta ei jaksa tehdä kuin kääriytyä peitteisiin ja kuluttaa kulttuuria passiivisesti.) Sekä Malkovichin elokuvan että Varguitasin romaanin aiheena on Loistava Polku, Abimael Gúzmanin eli "Presidente Gonzalon" johtama vertahyytävän säälimätön ja kamala sissiporukka. Niiden tietojen perusteella, joita netistä on löytynyt, sekä Vargas Llosan kirja että John Malkovichin elokuva (joka ei perustu Varguitasin kirjaan, vaan Nicholas Shakespeare -nimisen Perussa nuoruutensa diplomaatin poikana viettäneen brittikirjailijan romaaniin) seuraavat aika uskollisesti Perun todellisia tapahtumia. Esimerkiksi Varguitasin kirjassa kuvataan D'Harcourt-nimisen perulaistuneen ranskalaisrouvan murha. Rouva uskoo voivansa vakuuttaa maolaississit oman ekologisen ja geologisen kartoitustyönsä epäpoliittisesta hyödyllisyydestä Perun kansalle, mutta sissit vastaavat robottimaisen ohjelmointinsa mukaan, että rouvan toiminta on objektiivisesti luokkavihollisen palvelemista, ja hänet tuomitaan kuolemaan. Tämä murha tapahtui todellisuudessa: rouvan nimi oli oikeasti Barbara d'Achille, ja hänet surmattiin 31. toukokuuta 1989 Huarmicochassa, Huandon piirikunnassa, Huancavelican maakunnassa.



Elokuvan sankari on Javier Bardemin esittämä poliisikomisario Rejas, jonka tehtäväksi tulee jäljittää "Presidente Ezequiel" alias Edgardo Rodríguez Rivas, entinen yliopiston professori ja nyttempi sissijohtaja. Elokuvan näyttävät vuoristomaisemat on kuvattu Ecuadorissa. Sen merkillisenä piirteenä on pidettävä sitä, että siinä puhutaan espanjan sijasta englantia - ja ketsuaa. Tekstit, esimerkiksi ne uhkailut, joita presidentti Ezequielin kannattajat jättävät lyhtypylväisiin roikkumaan hirtettyjen koirien kaulasta, ovat poikkeuksetta espanjaa. (Ainoa poikkeus taitaa olla se äärettömän mauttomaksi tyylitelty harlekiinikirja, jota Rejasin vaimo esittelee naapuriston rouvakerholle kirjallisuusillassaan. Sen kannessa lukee englanniksi The Strong Tend to Leave.) Näyttelijät ovat suurimmaksi osaksi latinalaisamerikkalaisia tai espanjalaisia - komeasta kyömynenäisestä Bardemista on saatu hyvin uskottava perulainen puoli-inka, mutta itse asiassa hän on espanjalainen, ehkä nenä on meikkausosastolta lainattu irtokappale - mutta yhdessä verraten keskeisessä roolissa nähdään brittiläissyntyinen Oliver Cotton, nimittäin poliisipäällikkö "Kalastaja" Merinon, Rejasin esimiehen, esittäjänä. Perulaisen näköinen espanjalainen on myös toista Rejasin alaista, etsivä Llosaa, esittävä Elvira Mínguez; baletinopettaja Yolandan roolissa nähdään italialainen Laura Morante.

Suurin osa näyttelijöistä mongertaa englantia vahvalla latinoaksentilla, jota ei yritetäkään peitellä, mutta pusakkaan sonnustautunutta, alinomaa tupakoivaa ja naisten maitotaloudellista potentiaalia kommentoivaa Rejasin nuorta alaista, etsivä Sucrea, esittävä argentiinalainen Juan Diego Botto puhuu aksentitonta englantia (tai on jälkiäänitetty aksentittomalla puhujalla) ja näyttää muutenkin erittäin epälatinolta, - mikä sinänsä ei ole epätavallista, jos ollaan kotoisin Argentiinasta, joka on täysin eurooppalainen siirtolaisvaltio. Tietenkin asian voi tulkita niinkin, että Sucre, joka puhuu sujuvaa englantia, on kaupunkilaispoika, kun taas Rejasin aksentilla halutaan korostaa hänen maalaista alkuperäänsä ja tiettyä vierauttaan urbaanissa ympäristössä. Kokonaisuus toimii englanninsolkkaamisesta huolimatta erinomaisesti: kerronta on toimivaa ja kuvaus hanskassa. Minähän en ole mikään elokuva-asiantuntija, mutta minusta tästä filmistä paistaa kauas se, että se on jännittävyytensä lisäksi myös taiteellisesti hyvä. Sen voi ottaa myös salapoliisitarinana, jolloin katsoja osallistuu itse syyllisen selvittämiseen: jo ennen kuin loppuratkaisu on selvillä, pieniä vihjeitä tarjotaan - erityisesti se, että silloin kun terroristit pimentävät pääkaupungista sähköt, siinä yhdessä asunnossa palaa yhä valo.

Mark Rosenfelder kirjoitti aikoinaan lyhyen merkinnän omaan blogiinsa tästä elokuvasta - itse asiassa siitä sain aikanaan idean ostaa sen DVD:nä. Merkinnän avainlause on, että terroristiryhmät eivät ole vaarallisia vain itsessään, vaan myös sen laittomuuden takia, johon ne yllyttävät hallitusta. Vallankumouksellinen on taantumuksellisen paras ystävä: molemmat antavat toinen toiselleen oikeutuksen noudattaa törkeimpiä päähänpistojaan. Tässä asiassa muuten olen Rosenfelderin kanssa kovasti samaa mieltä ja panen haisevan vastalauseeni sille vasemmistolaiselle nettisivulle, jossa inistiin, että elokuva ei ole riittävän yhteiskuntakriittinen tai -analyyttinen eikä pyri ymmärtämään terrorismin syitä (ikään kuin avoimesti esitetty slummikurjuus ja kiinniottamaansa intiaania elävältä polttavat soltut eivät olisi riittävän selkeä indikaatio terrorismin yhteiskunnallisille syille). Typerä vasemmistolainen ei myöskään ole huomannut, että terrori-iskut kohdistuivat esim. intiaanikylien omaehtoiseen organisaatioon ja Loistavan Polun kanssa eri linjoilla olleisiin vasemmistoaktivisteihin (tätä ei elokuvassa ehkä sanota selkeästi, mutta vihjeitä kyllä on). Viesti oli selvä: älkää helvetissä yrittäkö panna asioitanne järjestykseen omin neuvoin ja meistä riippumattomalla tavalla, tai lähtee henki.

Vasemmistokriitikon ääliömäisyyden huippu oli se huomautus, että Rejas ja armeija olivat samalla puolella. Tämä on tietenkin paskapuhetta jo siksikin, että Rejasin ja armeijan vastakkainasettelu on yksi elokuvan kantavia teemoja. Kun sisäministeri murhataan avantgarde-teatteriryhmäksi naamioituneen terroristiryhmän esityksessä, presidentin öykkärineuvonantaja Calderón kutsuu kenraali Merinon ja komisario Rejasin puheilleen ja ärjyy, että maahan julistetaan poikkeustila ja armeija pannaan kaduille, jollei poliisitutkimuksista synny tulosta. Sen jälkeen kun kolmen nuoren tytön terroristikommando murhaa vanhan amiraalin, poikkeustila julistetaan ja armeija ryhtyy toimintaan kovalla kädellä ja syyttömiä murhaten. Kiinnisaadut terroristit ammutaan ja ruumiit heitetään jokeen, sen sijaan että poliisin annettaisiin kuulustella heitä. Rosenfelder: Sotilaat toimivat raa'asti ja tyhmästi, mutta on liian helppoa vain tuomita heidät ymmärtämättä, miten valtavan turhauttavaa on taistella näkymätöntä ja äärimmäisen moraalitonta vihollista vastaan. Loistavan Polun mallina oli punaisten khmerien Kamputsea: kaikki "luokkaviholliset" tapetaan ja toivotaan, että kuolleiden luista nousee jollain tavalla oikeudenmukainen yhteiskunta.

Jos jotkut ovat keskenään samalla puolella, niin nimenomaan armeija ja terroristit, jotka molemmat edustavat Latinalaisessa Amerikassa jo kokeiltuja ja umpikujaan ajautuneita ratkaisuja, mennyttä maailmaa. Rejas edustaa yksinkertaisia hyveitä: isänmaallisuutta, legalismia ja velvollisuudentuntoa, joita pohjimmiltaan ei ole Latinalaisessa Amerikassa koskaan kokeiltu ja joita on siksi lupa pitää uutena asiana. On tietenkin myös syytä alleviivata sitä oppia, jonka Lev Kopelev sai nuoruudessaan osallistuessaan ns. kulakkien hävittämiseen: tarkoitus ei pyhitä keinoja, vaan tarkoitus on keinot ovat tarkoitus. Toisin sanoen pölhövasemmistolainen kanta, jonka mukaan Rejasin ja armeijan välillä ei ole oleellista moraalista tai eettistä eroa, on nimenomaan pölhö vasemmistolainen kanta. Siinä on todella merkittävä ero, että Rejas ja hänen väkensä pyrkivät saamaan Presidente Ezequielin kiinni määrätietoisella salapoliisityöllä ja syyttömiä vahingoittamatta, kun taas armeija koettaa nujertaa terroristit pyssyillä, tietää vastapuolen olevan täysin säälimätön ja raaka ja antaa - inhimillisesti kovin ymmärrettävällä tavalla - itselleen oikeuden olla yhtä säälimätön ja raaka takaisin, myös viattomia epäiltyjä kohtaan.

Tässä kohtaa onkin syytä todeta, miten epäoikeudenmukaista poliiseja kohtaan on puhua poliisivaltioista, kun tarkoitetaan mielivaltaisen vainon ja terrorin kyllästämiä yhteiskuntia. Poliisi tarkoittaa valtion virkamiestä, jonka toimintaa säätelevät ankarat lait ja rajoitukset. Sen sijaan että yleisesti väännellään ääliömäisiä vitsejä poliisien rajallisista älynlahjoista, olisi pikemminkin syytä todeta, että kun ihmisten välille tulee kiistaa, on paljon parempi, että sitä kiistaa on selvittämässä konstailematon kansanmies kuin esimerkiksi typerä humanisti-intellektuelli, jonka voi käännyttää paljon vierasperäisiä sanoja sisältävällä postmodernistisella paskapuheella kannattamaan vaikka Loistavaa Polkua. Jos poliisi on muka "tyhmä", niin ainakaan poliisi ei ole sillä tavalla typerä kuin joku humanisti-intellektuelli pahimmillaan on; ja jos em. humanisti-intellektuelli joutuu poliisin kanssa tekemisiin, on hänelle vain hyväksi, että hän joutuu selittämään poliisille asiat selkeillä päälauseilla puhumatta kertaakaan la différancesta sun muista joutavuuksista. Ns. poliisivaltioiden vikana ei tosiaankaan ole se, että niissä oli liikaa poliiseja. Niiden vikana on se, että niissä ei ole oikeita kunnon poliiseja ollenkaan, vaan erilaisia kuolemanpartioita ja "erityiskomissioita", joiden toimintaa ei ole laeilla säännelty ja joilla on siksi lupa ampua ja hakata ihmisiä koiran perään haukkumatta.

Sotilasdiktatuurit eivät kaikki olleet niin yksitotisen oikeistolaisia kuin meillä usein ajatellaan - esimerkiksi juuri Perussa Juan Velasco Alvaradon juntta yritti panna toimeen radikaaleja reformeja, mm. maareformia, mahdollisesti aikansa (70-luvun alun) sosialististen muotien innoittamana. Velascon juntta oli otteiltaan jokseenkin yhtä kova kuin sotilasdiktatuureilla on tapana olla, eli sensuuria, pidätyksiä, karkotuksia ja muuta mielivaltaa harrastettiin innokkaasti, jos kohta varsinaiseen kuolemanpartiotyyliseen terroriin Perussa ei liene sillä kertaa ajauduttu. Elokuvassa Rejas matkustaa maaseudulle tapaamaan lapsuudenystäväänsä: tarina kertoo, että hänen isänsä kahviviljelmä joutui aikoinaan "armeijan" takavarikoimaksi ja jäi sitten kesannolle; mahdollisesti Nicholas Shakespeare viittaa tarinassaan juuri Velascon kömpelöihin uudistusyrityksiin. (Mikään kummoinen menestys ne eivät loppuviimeksi olleet, koska valtiolliset monopoliyritykset imivät puoleensa korruptiota kuin hunaja kärpäsiä. Maareformikaan ei mennyt aivan putkeen, koska köyhät talonpojat eivät osanneet käyttää saamiaan konfiskoituja plantaasimaita muuhun kuin omavaraisviljelyyn, joka ei tietenkään tuonut maalle valuuttatuloja - toisin kuin sen sikaria polttavan öky-caziquen kahviviljelmä, jos hänen peoniensa hiellä ja verellä viljelty sumpinjuuri myydään ulkomaille.) Luonnollisesti Perussakin on ollut ihan rehellisiä sotilaiden oikeistodiktatuureja, ainakin Manuel Odrían kahdeksanvuotiskausi neljä-viisikymmenluvulla.

Vasemmistolaiset sissiliikkeet eivät nekään ole Latinalaisessa Amerikassa saaneet aikaan mitään kovin kummoista, tosin Reaganin kaudella levitellyt kauhutarinat kommunismin totalitarismista Kuubassa ja Nicaraguassa olivat liioiteltuja. Sekä Castron Kuuba että sandinistien Nicaragua ovat ennen kaikkea nationalistis-populistisia ja vasta sitten "vasemmistolaisia" tai "kommunistisia" ilmiöitä. Castron Kuuban yhtäläisyydet Neuvostoliittoon eivät johdu niinkään kommunismista - jonka Castro omaksui vasta jälkikäteen - kuin eräänlaisesta mentaliteetin yhtäläisyydestä: sekä Neuvostoliiton että Kuuban valtiojärjestyksen perusajatuksena on "puolustaa vallankumouksen saavutuksia", eli estää sellainen poliittinen kehitys, joka olisi ristiriidassa "vallankumouksen" kanssa. Castron höperyyksistä kuvaavin oli kieltämättä se Volker Skierkan elämäkerrassa kuvattu tapaus, jossa Castro - joka käsittääkseni oli vielä tuolloin sen verran nuori, että tapaus ei mennyt seniliteetin piikkiin - istui kuuntelemassa valtiovarainministerinsä (!) luentoa Kuuban taloudellisesta tilanteesta ja möläytti jollekin vallankumouskaverilleen kysymyksen, mikä tyyppi tuo tuossa oikein oli, miten se tiesi noin paljon Kuuban asioista ja ettei se vain ollut luokkavihollisen kätyri. Vallankumouskaveri meni varmaankin aika vaikeaksi ennen kuin sai änkättyä, että sehän on sinun oma ministerisi, Fidel hyvä. Jutun pointti on, että Fidel ei oikein koskaan hanskannut tätä tarvetta siirtyä pois sotakannalta normaaliin siviiliyhteiskuntaan, vaan ajatteli, että Kuuban yhteiskunta oli vieläkin "meidän jätkien" ja "imperialistiketkujen" taistelukenttä.


On ihan selvää, että vasemmistolaiset sissiliikkeet näyttivät vielä 1970-luvun alussa uudelta ja toimivalta idealta, koska maltillisen reformistiset, demokraattisesti valitut hallitukset olivat jääneet sotilasjunttien jalkoihin, tyypillisesti Yhdysvalloilta kommunistileiman (tavallisesti täysin asiattoman ja epäoikeudenmukaisen) saatuaan. Marxilaiset historiantulkinnat ja marxilaisuuden elähdyttämä sissisota olivat siihen aikaan aivan rationaalisen näköinen idea, kun mikään muukaan ei näyttänyt auttavan. Porvarillisia, liberaaleja reformisteja ei yksinkertaisesti enää jäänyt maisemiin, kaikki olivat joko maanpaossa, päässeet hengestään tai valinneet joko juntan tai sitten sissiliikkeiden puolen. Mutta siinä vaiheessa kun junttien aikakausi 80-luvulla alkoi loppua, myös maltillinen porvarillisuus ilmaantui takaisin varteenotettavana poliittisena optiona, ja kuten vakaissa tai vakautta haluavissa yhteiskunnissa kuuluukin olla, se osoittautui ilmeisesti melko suosituksi optioksi. Vasemmistolaiset sissiliikkeet saivat nähdä suuren osan taustatukijoistaan äänestävän maltillisia, perustuslaillisia reformistipuolueita. "Miten helvetissä tässä näin pääsi käymään, meidänhän piti tehdä vallankumousta?" Siinä vaiheessa kun vasemmistolaiset, kansan aitoa kannatusta nauttineet sissiliikkeet olivat tehneet osansa junttien kaatamiseksi, niitä ei enää tarvittu, mutta menepä kertomaan tämä heikäläisille itselleen. Kukaan ei halua kuulla olevansa menneisyyden mies, ja kaikkein vähiten uusvasemmistolaiset, jotka tunnetusti ilmaantuivat maisemiin hyvin merkittävän kulttuurimurroksen (kuusikymmenluvun lopun) kohdalla ja joilla siksi oli kehnohkot edellytykset ymmärtää olevansa vain yksi poliittinen muoti muiden joukossa. Loistava Polku oli vasemmistolaisten sissiliikkeiden poliittisen muodin viimeinen, turhautunut kouristus ja yritys pakottaa kansa pyssyllä uhaten haluamaan sitä, mistä se oli jo luopunut, ja se suhtautui 70-luvun pitkälti autenttisiin kansan marxilaisiin sissiliikkeisiin samalla tavoin kuin taistolaisuus 60-lukulaisuuteen: se oli aidon vallankumouksellisuuden raaistunut, rappeutunut ja totalitaarinen jälkiversio. Tämä ei tietenkään tarkoita, että 70-luvun sissiliikkeet olisivat olleet puhdasotsaisia sankareita; mutta se tarkoittaa kyllä, että merkittävä osa niistä oli aitoja kansanliikkeitä, joiden jäsenistöstä valtaosalle sen enempää marxilaisuus kuin väkivaltakaan ei ollut mikään itsetarkoitus. Ne tuskin myöskään pyrkivät tuhoamaan kansalaisyhteiskuntaa ja kansalaisjärjestöjä sillä tavalla kuin Loistava Polku.


Elokuvassa rakennetaan hieman kolmiodraamaakin: Rejas ihastuu tyttärensä baletinopettajaan, Yolandaan, joka on aivan erilainen kuin rouva Rejas (häntä esittää portugalilainen Alexandra Lencastre) - naistenlehtien, roskaromaanien ja rouvakerhon maailmaan uppoutunut hössöttäjä, joka rukoilee mieheltään rahaa nenäleikkaukseen ja uskoo ansaitsevansa tuhansia dollareita kosmetiikkaa mainostamalla ja myymällä. Avioliitto ei ole mitenkään erityisen onneton tai ahdistava, koska rouva Rejas on hössöttämisineenkin kiltti, sopuisa ja mukava ihminen. Kun rouva intoilee nenäleikkauksesta, mies taivuttaa hänet ystävällisesti luopumaan siitä toistaiseksi, ja sovun merkiksi rouva ottaa kuvan itsestään ja ojentaa sen miehelleen virkapöydällä pidettäväksi muistoksi; mies ottaa sen vastaan ilahtuneena. Perhe-elämään vetäytyminen onkin tunnetusti tärkeä selviytymisstrategia diktatuureissa tai muuten onnettomissa yhteiskunnissa eläville ihmisille, ja voikin ajatella, että rikkaammissa ja vakaammissa oloissa Rejasien avio-onni ei kauaa kestäisi.

Rouva Rejas on nimenomaan rouva. Sana rouva tarkoittaa henkilöä, jonka pääasiallinen funktio on olla jonkun rouva ja joka osallistuu organisoituneeseen rouvatoimintaan. Rouva Rejas on silminnähden innostunut rouvatouhuista - Alexandra Lencastre onnistuu esittämään uskottavasti provinssin ihmistä, jolle on suuri seikkailu ja haaste päästä Pääkaupungin piireihin, vaikka piireillä tarkoitettaisiinkin vain naapuriston rouvia.


[jatkuu]

Star Wreck isoon telkkariin

Tätä voi kai pitää runollisen oikeuden toteutumisena: Star Wreck esitetään TV 2:ssa lauantaina 28. tammikuuta. Varmaankin rakastetulla Keisarillamme oli mielessään juuri tämä aina kun hän sanoi: Telkkariin!

Tupakkakiellot etenevät - pelikulttuuri mukaan

Tupakkakieltojen edetessä, ts. maailman muutenkin mennessä mallilleen, olisi paikallaan jonkun pätevän pelinikkarin, kuten Ilkka Kokkarisen, toteuttaa seuraava toimintahenkinen tietokonepeli-idea, jolle olen antanut työnimeksi "Röökimysralli". Pelaajan tehtävänä on uuvuttaa hengiltä veikeästi vääntelehtivä ja (jos äänikortti on) bronkiittisesti kröhivä röökimys eli tupakoitsijahahmo (hahmoasetuksina esim. Tony Halmeen näköinen väkivaltainen kovis, Matti Nykäsen näköinen baarikärpänen tai Jasmin Mäntylän näköinen ikipissis). Röökimys yrittää sytyttää savukkeen ennen kuin pelaaja ehtii asettaa tupakointikieltomerkin sille kadunpätkälle tai aukiolle, jolla röökimys oleskelee. Jos kieltomerkki on jo kohdallaan, röökimys lähtee yhä tuskaisemmin kähisten yrittämään toiselle katuosuudelle, joka pelaajan on vuorostaan varustettava tupakointikieltomerkillä, ennen kuin röökimys ehtii sytyttää siellä savukkeensa. Tupakointikieltomerkkejä on periaatteessa rajaton määrä, mutta niiden voimassaoloaika on rajallinen, eli pelaajan on koko ajan pysyteltävä röökimyksen kintereillä. Jos röökimys saa imettyä sauhut tupakastaan tupakointikieltomerkin ulkopuolella, kaikki sillä hetkellä voimassa olevat tupakointikieltomerkit sammuvat ja pelaaja menettää pisteitä. Mutta jos röökimys joutuu juoksemaan esimerkiksi kolmen tupakointikieltopätkän kautta ennen kuin saa tupakan sauhuamaan, röökimys tikahtuu matkan varrelle, tikahtumiskohtaan ilmaantuu risti ja seppele tai mahdollisesti, pelin suunnittelijan huumorintajusta riippuen, pieni sisäänkäynti manalaan, josta Perkele jo ystävällisesti viittoilee hiilihangollaan röökimystä astumaan sisään; - ja pelaaja puolestaan siirtyy yhden tason pelissä eteenpäin.

Ehdotettu mikä ehdotettu. Nyt puuttuu vain pelisuunnittelija.

...vaikka pullo kerrallaan

Blogiavaruuteen on ilmaantunut mielenkiintoinen tulokas, jonka kirjoittaja on käynyt pariin otteeseen täälläkin kommentoimassa: Karjala takaisin - yritys saada jotain tolkkua Karjala-keskusteluun. Nyt kun olen tehnyt selväksi, mitä ajattelen Jantusen Markusta, joka viimeaikaisista kirjoituksistaan päätellen kuuluu jo Supon ja mielenterveystoimen asialistalle, voin siirtyä keskustelemaan Karjalan palautuksesta, joka on kiinnostava aihe, jos siitä voi keskustella jonkun täysissä järjissään olevan kanssa. Valitettavasti, mutta ymmärrettävistä syistä - tunnetun hervantalaisen herrasmieshistorioitsijan kirjoitteluun etukäteen leipääntyneenä, veikkaisin - kirjoittaja on estänyt merkintöjensä kommentoinnin, joten teen itse samoin ja toivon hänen vastaavan omassa blogissaan.

Kirjoitan siis tähän pikku muistion siitä, miksi itse en halua Karjalaa takaisin.

Ensimmäinen syy on, että olen itse isänmaallinen mies. Olen saanut kasvatukseni sellaista sukupolvea edustaneilta ihmisiltä, jotka olivat jo tulossa keski-ikään (nelissäkymmenissä), kun sota alkoi. Isoäitini koki kansalaissodan kauhut nuorena neitosena Jaalassa. Tästä kaikesta on seurannut, että sotia edeltävän ajan isänmaallisuus on mennyt minulle veriin. Siihen isänmaallisuuteen kuului oleellisena osana isänmaan palveleminen sellaisena kuin se on ja sen kehittäminen paremmaksi niistä lähtökohdista, jotka oli annettu. Toisin sanoen, kun minä synnyin sellaiseen Suomeen, jonka julkista keskustelua hallitsi vasemmistovaikutteinen diskurssi ja johon Karjala ei ollut kuulunut kolmeenkymmeneen vuoteen, isänmaallisuus tarkoitti minulle nimenomaan tähän Suomeen samastumista isänmaana. Koen periaatteessa syvästi loukkaavana ajatuksen, että minun elinaikani normaaleiksi hyväksymäni Suomen rajat olisivat jotenkin väärät, pilalliset tai silvotut. Minun isänmaani ei ole pilalla.

Toinen syy on se, että Karjalaa ei voida saada takaisin. Sotia edeltävän ajan heimoaatteet olivat jossain määrin vaikuttaneet isovanhempieni ajatteluun, ja sitä tietä ne vaikuttivat minuunkin. Vaikka nuorena aseistakieltäytyjänä uhosinkin isovanhempien aatteita vastaan kaikin mahdollisin vasemmistoklisein, neuvostokarjalainen Punalippu-lehti veti minua puoleensa siksi, että karjalan kieli oli määritelmällisesti kiehtovaa ja jännittävää - koska se oli karjalan kieltä, siis Kalevalan laulumaiden puheenpartta. Minun lapsuudenkotini puhekielessä kalevalaiset ilmaukset olivat peruskauraa, ja minua hämmästyttää aina yhtä paljon se, että joku ei tiedä, mitä tarkoittaa alakärsäksi asettaminen. Olen lukenut sekä Kalevalaa että Kanteletarta omasta vapaasta tahdostani alle kouluikäisenä, eikä siinä meillä ollut mitään ihmettelemistä. Nehän olivat kirjoja kirjahyllyssämme, ja kun hyllyssä on kirja, totta kai se luetaan. Tällä taustalla pystyn hyvin ymmärtämään sen, että joku suree karjalaisuuden menettämistä osana suomalaista kulttuuria, ja olen toki lukenut myös Eeva Kilven evakkomuistelmia. Mutta rajan tämänpuoleinen karjalaisuus on auttamatta mennyt miehitetyn Karjalan mukana - ainoa perussuomalaisuudesta kulttuurisesti eroava karjalaisuus, joka vielä on olemassa, on Itä-Karjalassa, siellä Petroskoin ja Kiestingin suunnalla, jos enää sielläkään. Rajansiirron vaatijat tuskin vaivautuvat lukemaan tai opettelemaan karjalaa - sen enempää sitä varsinaista karjalan kieltä kuin niitä kannakselaisia murteitakaan, joita ei lasketa eri kieleksi. Eivät he opettele karjalaisia arvoituksia eivätkä lue Sundugaa.

Se Karjala, joka olisi oikeasti ollut säilyttämisen väärti, olisi ollut se kulttuurin Karjala murteineen ja kansantapoineen. On mahdollista, ettei siitä olisi jäänyt tämän enempää jäljelle siinäkään tapauksessa, että rajaa ei olisi merkittävästi siirretty: Viipurista olisi tullut suuri, kukoistava ruuhkakaupunki, joka olisi imenyt itseensä Itä-Suomen liikaväestön sen sijaan että se olisi muuttanut Ruotsiin. Viipurista olisi karjalaisten kaupungin asemesta tullut savolaisten suurkaupunki, super-Kuopio.

Joka tapauksessa sitä vanhaa kulttuuri-Karjalaa ei voida pystyttää uudelleen. Vaikka Karjala palautuisikin Suomelle, karjalaisuutta ei kuuluisi takaisin. Ainoa mahdollinen tapa palauttaa karjalaisuus olisi sionistinen menetelmä, eli karjalaisten jälkeläiset opettelisivat paluumuuton yhteydessä puhumaan esi-isiensä kieltä (laatokankarjalaiset) tai murretta (kannakselaiset) sekä opettaisivat lapsilleen arvoituksia, lauluja ja muuta karjalaista folklorea tällä kielimuodolla. Tällaisesta kulttuuritoiminnasta en ole huomannut merkkiäkään aluepalautuksen vaatijoiden keskuudessa. Kulttuuriarvot eivät oikeasti kiinnosta heitä pätkääkään. Se, mikä kiinnostaa, on viiva kartalla.

Mitä sitten tulee Venäjään, Hervannan herrasmieshistorioitsijan ja hänen ystäviensä iskulause Suomen ja Venäjän yhteinen kehitystie: Stalinin rikosten korjaaminen kyllä koskettaa minua syvästi ja pidän sitä jopa sellaisena ajatuksena, jota varsin mielelläni kannattaisin, jos olisin nuorempi ja idealistisempi. Yhteiskunnat, jotka eivät kykene kriittiseen itsetutkisteluun, menevät väistämättä rappiolle. Länsimainen kulttuuri on juuri itsekriittisyytensä ansiosta osoittautunut maailman voimakkaimmaksi ja uudistumiskykyisimmäksi kulttuuriksi: sekä Venäjän että islamilaisen maailman surkea tila on suoraa seurausta niiden perusteettomasta omahyväisyydestä. (Jantusen Markun maanpetoksellinen, länsimaiselle kulttuurille vihamielinen perusasenne muuten ilmenee selvimmin siinä, että hän pitää juuri tätä itsekriittisyyttä - niin typeriä ja lapsellisia kuin sen älyttömimmät muodot ovatkin - jonkinlaisena länsimaisen kulttuurin sairautena, samalla kun hän kehuu Venäjän tervettä rasismia. Näyttää siltä, että hänen vuoteeseensa on todellakin soluttautunut vihollinen: Aasia, Itä.) Venäjän tervehtyminen sivistysvaltioksi edellyttää sitä, että Gulag ja imperialismin vääryys tunnustetaan, ja on pohjimmiltaan aivan legitiimi ja harkitsemisen arvoinen ajatus, että Venäjä keskeisenä osana tällaista itsekriittistä prosessia luovuttaisi Karjalan takaisin.

Ikävä kyllä Karjalan takaisinvaatijat eivät herätä minussa vilpitöntä vaikutelmaa. Yksi suurimpia syitä siihen, miksi en pysty heitä tukemaan eikä kannattamaan, on se, että kauneimmatkin iskulauseet, myös sellaiset, joita periaatteessa voisin itsekin kannattaa, ovat ilmeisesti ainoastaan pintamaalia, joka kätkee alleen todella sairaita ja hairahtuneita mielipiteitä. Perusasenne asiallistenkin Karjalan palauttajien piirissä on, että palauttamisen vastustajat ovat maanpettureita tai aivopestyjä eikä heidän mielipiteistään tarvitse välittää. Tämän he sanovat mielellään ihan ääneenkin. Siteeratakseni kollega Junakohtausta: valo on nähty ja totuus tiedostettu, ja muulla ei ole väliä.

Tavanomaisten "isänmaallisuus"-meemien kytkeytymisen johdosta porukassa on hyvin epäilyttävää väkeä. "Epäilyttävällä" en tarkoita meidän kaikkien rakastamaa Hervannan herrasmieshistorioitsijaa, joka ei yritäkään teeskennellä olevansa millään tavalla respektaabeli. Epäilyttäviä ovat sellaiset tyypit, jotka Karjalan palautushankkeiden ohessa esiintyvät kotisivuillaan milloin minkäkinlaisiin asepukuihin sonnustautuneina raskailla sotilasaseilla ammuskellen ja lähtevät siitä, että kansan enemmistöä ei tarvitse eikä kuulu tässä asiassa ottaa huomioon, koska vuoden 1940 jälkeinen Suomi on joka tapauksessa ollut laittomassa tilassa. (Tällaisiin mielipiteisiin törmäsin Karjala takaisin -blogin linkittämissä keskusteluissa, ja niitä laukomassa oli muuan varsin arvostettu ja tolkun ihmisenä pidetty, Karjala-kirjoistaankin tunnettu henkilö. Väärinkäsitysten välttämiseksi haluan erityisesti korostaa, että bloginpitäjä esitti kyseiset mielipiteet nimenomaan varoittavina esimerkkeinä siitä, millaisilla mielipiteillä Karjala-asiaa ei ainakaan ajeta.) Todella rohkaisevaa, vai mitä? Panssarintorjunta-aseilla harrastuksenaan leikkivät miehet kiistävät koko nyky-Suomen hallinnon, eduskunnan jne. laillisuuden ja sanovat, että kansalta ei kysytä eikä kuulu kysyäkään, mitä mieltä se on Karjalan palauttamisesta, koska kansa on joka tapauksessa henkisesti yhä kiinni neuvosto-orjuudessa eikä siis osaa ajatella oikein ja itsenäisesti. Tällaisia asenteita - ja niitä panssarintorjunta-aseita - olen nähnyt muuallakin. Annan vain kolme kirjainta vihjeeksi: I - R - A.

Kylmiä yhtälöitä

Tulin ostaneeksi kirjakaupasta Tom Godwinin valittujen teosten kokoelman The Cold Equations. Godwin lienee nykyään tunnettu ainoastaan noista Kylmistä yhtälöistään: sen niminen on hänen novellinsa, joka on jäänyt elämään suurimman osan teoksista kadottua jonnekin pulp-scifin historian hämäriin. Kylmät yhtälöt ovat kuulemma yksi keskeisistä teksteistä kaikilla jenkkiyliopistojen kirjallisuustieteen scifikursseilla, mutta etukäteistuomioni - en ole ehtinyt kirjassa vielä niin pitkälle - on se, että kyseinen novelli on sitä, mitä kutsuisin kovaluontoisuuspornoksi: teoksen nerokkain ja hätkähdyttävin idea oli aikoinaan siinä, että sen tahallisen armottomaksi viritetyssä maailmassa nuori nätti tyttö jouduttiin heittämään elävältä avaruuteen, koska hän oli epätoivottua painolastia. Richard Harter on tällä sivulla, jolle päädyin tältä Mark Rosenfelderin metaversumin sivulta, antanut tarkan kuvauksen sekä itse novellin sisällöstä että sen juoniaukoista.

Viisikymmenluvulla oli varsin radikaali veto tappaa nuori nätti tyttö scifinovellissa. Vielä kuusikymmenluvun alussa, kun Heinlein kirjoitti Podkayne of Marsin, joka tunnetaan suomeksi nimellä Taistelu Venuksessa, hän joutui muuttamaan loppua niin, että kuusitoistavuotias Podkayne-tyttö jäi henkiin. Lopun päälleliimattuus on ilmeinen kaikille kirjan lukeneille, koska tarinan koko logiikka vie kohti tytön kuolemaa. Luin itse kirjan joskus teini-ikäisenä, ja vaikka Podkayne jäi henkiin, mielikuvakseni jäi, että tämä oli kuollut lopussa: minusta tuntui, että Heinlein oli jänistänyt, mitä hänenlaisestaan koviksesta oli vaikea uskoa. (Itse asiassa Heinlein oli koviksena hieman surrogaattimallia: hän joutui eroamaan Yhdysvaltain laivastosta terveyssyistä eikä tainnut koskaan päästä sotaa käymään. Tyypillisenä ylikompensaationa hän sitten latasi merkittävän osan kirjoistaan täyteen uhoavaa urostelua. Tuntuu siltä, että tietynlaisen scifin machoasenne on juuri tällaista kokkaristyyppistä machoilua: machomaailmassa pärjäämättömän, mutta sen asenteet omaksuneen miehen kyvyttömyyttä mitata maailmaa muulla kuin machon mitalla. Tässä kohdassa pitääkin siteerata Mark Rosenfelderiä, jonka sivulla oli varsin terävä huomio: On jo tullut kliseeksi sanoa, että kulttuurimme on nynnymäinen ja sentimentaalinen. Harvemmin huomataan, että sentimentaaliset nynnyt - eritoten nojatuolinörtin tyyppiset - ovat taipuvaisia ihannoimaan brutaaliutta. Oikeasti barbaarisella aikakaudella eläneet ihmiset eivät välttämättä jakaneet tätä taipumusta. Päin vastoin, he näkivät usein paljonkin vaivaa vaikuttaakseen hienostuneilta ja kulturelleilta. Neuvostovenäläisten kultturellius on muuten mitä suurimmassa määrin a case in point.) Pari vuotta sitten luin Baen Booksin juhlapainoksen kirjasta ja sain tietää, että Heinlein oli itse asiassa tappanut Podkaynen käsikirjoituksensa alkuperäisversiossa, mutta että kustantaja oli pakottanut hänet muuttamaan kirjan loppua.

Mutta palataan Godwiniin. Hänen teosvalikoimansa sisältää suhteellisen lyhyen romaanin - se on minusta vähän liian pitkä ollakseen varsinaisesti pienoisromaani - nimeltä Survivors, Eloonjääneet. Maan kanssa sotaa käyvät julmat gernit kaappaavat uudisasukkaita kuljettavan risteilijän, jonka matkustajien oli tarkoitus asuttaa luonnonvaroista rikas ja kaunis Athenan planeetta ja tehdä siitä Maan tukikohta gernien selustaan. Risteilijän väki heitetään kyydistä viheliäiseen Ragnarök-nimiseen asumattomaan maailmaan, jonka painovoiman ja ankarien luonnonolojen odotetaan nitistävän heidät viimeiseen mieheen ja naiseen. Henkiin jää kuitenkin pieni joukko, jota elähdyttää kostonhimo gernejä kohtaan. Sukupolvien kuluessa nämä mukautuvat sekä Ragnarökin jonkin verran Maata suurempaan painovoimaan että planeetan muuhunkin luontoon. He kutsuvat gernit kylään lähettämällä näille radiosanoman, joka saavuttaa heidät parin vuosisadan päästä; kun gernien valoa nopeammin matkustava risteilijä laskeutuu planeetalle, eloonjääneiden jälkeläiset surmaavat tai vangitsevat gernimiehistön äärimmäistä raakuutta ja kostonhimoa osoittaen ja lähtevät sen jälkeen risteilijällä nostamaan sotavangit ja gernien Maasta peräisin olevat orjat kapinaan. Siihen romahtaa sitten koko gernien imperiumi. Mutta Ragnarökin ankarissa oloissa varttunut heimo ei enää kykene sopeutumaan Maan liian helppoon elämään, vaan lähtee valloittamaan avaruutta, missä heidän ruumiillinen ylivoimansa ja karski asenteensa on merkittävästi avuksi.

Godwin muistuttaa kirjailijanlaadultaan aika paljon Heinleiniä. Teematkin ovat hyvin samanlaisia. Hän tuntuu kuitenkin olleen vailla Heinleinin suhteellisen korkeaa koulutustasoa - Wikipedian tyngäksi jäänyt artikkeli mainitsee hänen jättäneen koulunsa kesken - joten hiukan ilkeästi voidaan sanoa, että Godwin on Heinlein ilman Heinleinin ansioita. Kyllä minä Godwinin tekstiä pystyn lukemaan, ei siinä mitään - siedettävän sujuvakynäistä amerikkalaista pulp-scifikirjailijaa on vaikeampaa jättää lukematta kuin lukea - mutta Heinleinin fanien, joita on, kannattaisi joskus miettiä, mikä heidän gurunsa oikeastaan nostaa tämän maailman godwinien yläpuolelle.

Godwinin ongelma tuntuu olleen se, että hän kirjoitti liiaksi jonkin valmiin kaavan mukaan. Heinlein-tyyppinen machoilu oli ilmeisesti se ote, jota John W. Campbell odotti kirjoittajiltaan, ja Heinleinistä onkin sanottu, että hän oli vain kynä Campbellin kädessä. Heinleinin tuotannon loppupuolen groteskeria lieneekin paljastanut miehen todellisen alitajunnan sen vapauduttua Campbellin asettamista parametreistä.

Totalitaaristen hirviöiden ideologia

Tämä postaus sisältää linkkejä Natsi-Saksaa ja Neuvostoimperiumia käsitteleviin kirjoituksiin.

Anne Applebaumin Gulagin historia.

Muistoja Hitleristä.

Tämä on Auschwitz, tervetuloa kaasuun.

Matkaopas kuvitteelliseen itäeurooppalaiseen maahan - tämä liittyy aiheeseen ikään kuin väärän koivun takaa.

Slavenian seikkailut. Matkalla kyseiseen kuvitteelliseen maahan.

Turvattomuuspalvelu eli kommunistisen Puolan turvallisuuspalvelu. Valitettavasti Politykaa ei enää voi lukea ilmaiseksi netissä.

Haista sinä eesti mees paska. Eli: ihan hyvä että sen neuvostojärjestelmän kaadoitte, itäeurooppalaiset, mutta älkää jumankauta tulko meille selittämään demokratian pelisääntöjä, koska tosiasia on, että meillä on hommasta enemmän kokemusta.

Inkeriläisfarssi.

Слушайте, слушайте, говорит Финляндия!

Toukokuun kolmas, vapaa Puola.

Juupas, eipäs, ajopuu. Tämäkin sivuaa aihetta hiukan.

Kookolin Kolja sun muita ryssiä. Dostojevski on huono kirjailija.

Heimoveljet ja naapurit kylässä (omistettu Jantusen Markulle)

Kun Serjoža, Vanja ja Kolja saapuivat pankkiin, oli nahkea iltapäivä eikä liikkeellä ollut juuri ketään. Pankin turvamiehet osasivat kyllä epäillä heitä, mutta siinä vaiheessa kun toinen heistä huomasi aseet, Serjožalla oli jo visusti jalka kynnyksen sisällä. Äänenvaimentimella varustettu pistooli oli hänen kädessään kuin taikaiskusta, ja vartijat kaatuivat kumoon ennen kuin ymmärsivät mikä heihin iski. Osaavana ammattimiehenä Serjoža lopetti molemmat vartijat ohimoon ammutulla laukauksella samalla kun Kolja asteli pankkisaliin ilmoittaen kyseessä olevan ryöstön.

Vanja oli asioinut pankissa riittävän monta kertaa pannakseen ammattimiehen silmällään merkille hälytysjärjestelmät, jotka hän tuhosi välittömästi - amatöörien työtä, luulevatko ne todellakin tällaisten pidättelevän meikäläisiä, hän mutisi itsekseen. Pankinjohtaja haettiin avaamaan holvia. Aluksi hän vastusteli, mutta Serjožan ammuttua kaksi pankkivirkailijaa hänen silmiensä edessä ja pitäessä järeän aseensa piippua kolmannen ohimoa vasten hän kävi paljon suostuvaisemmaksi ja avasi holvin. Serjoža ei juurikaan välittänyt setelirahasta, hän halusi ennen kaikkea kultaa, jota tässä konttorissa tiedettiin olevan rosvoamisen arvoisia määriä. Serkkutytön suomalainen aviomies, joka Marinan piti lopettaa näillä hetkillä, jaksoi aina inttää siitä, kuinka tärkeää oli sijoittaa kultaan. Hän puhui myös paljon muslimien uhasta ja oli vakuuttunut siitä, että Venäjä oli maailman viimeinen turva islamin uhkaa vastaan. Serjoža nyökytteli näille puheille mielellään päätään. Hän osasi jo sujuvasti suomea, mutta miehen jutuista sai mukavasti lisäharjoitusta ja aineistoa, jota saattoi käyttää hyväksi ylipuhuttaessa suomalaisia juoksilaita omalle puolelle.

Parin vuoden ajan tätä suurta keikkaa oli valmisteltu, ja sinä aikana Serjoža oli vaivihkaa hankkiutunut serkun miehen suosioon ja saanut tämän luottamuksen. Saatuaan tältä kellarikomeron avaimen ensimmäisen kerran lainaan Serjoža oli säilyttänyt siellä milloin kalavehkeitä, milloin jotain muuta viatonta, ja jättänyt avaimen silloin tällöin muka huolettomasti unohtaen miehen ulottuville, jotta tämä saattoi tyydyttää uteliaisuutensa. Silloin harvoin kun kellarissa oli oikeasti ollut huumeita, muoviräjähteitä tai kivääreitä, Serjoža oli käsitellyt avainta näennäisesti yhtä huolettomasti, mutta ollut tarkkana siitä, ettei se joutunut pois hänen hallustaan. Nyt oli kuitenkin ratkaisun aika. Serkku ja serkun mies saivat mennä: heidän henkilöllisyyttään tarvittaisiin pakopasseihin, joten heidät piti lopettaa vaivihkaa ja raadot hävittää niin, että viranomaiset eivät saisi tietää liian aikaisin heidän kuolemastaan. Marina hoiti homman: hän esiintyi Serjožan naiivina hupakkotyttöystävänä. Määräpaikassa hän otti oman pistoolinsa vaivihkaa esiin ja ampui luodit Serjožan serkun ja tämän suomalaisen insinöörimiehen takaraivoon. Sen jälkeen lähistöllä piileskelleet apumiehet huolehtivat ruumiiden hävittämisestä ja etsivät sitten ammuttujen asunnosta kaiken tarvittavan valehenkilöllisyyksien luomiseksi Marinalle ja Serjožalle suomalaisina.

Vaikka Vanja oli huolehtinut hälytysjärjestelmistä hyvin ja ammattitaitoisesti, mikään suunnitelma ei koskaan kestä kosketusta työn taistelukentän todellisuuteen. Poliisiautot ilmaantuivat pankin eteen vähän ennen pakoauton saapumista. Onneksi tähänkin oli varauduttu: Slava ja Vasili olivat hankkineet asunnot aukiolta - sujuvasti ja korostuksetta suomea puhuvat, hyvin pukeutuneet ja hyvissä rahoissa olevat miehet, joita ei sukunimen perusteellakaan suomalaisesta erottanut, saivat kyllä aina hyvät huoneet, joiden ikkunat soveltuivat mainiosti ampuma-aukoiksi. Kaihtimen lomasta, tuuletusaukosta Slava ja Vasili napsivat jokaisen poliiseista tarkoilla päähän ammutuilla laukauksilla pois vahvuudesta.

Aukiolla ei juuri liikkunut ihmisiä, mutta muutama aina ilmaantui, ja Slava ja Vasili kitkivät nämäkin rikkaruohot nopeasti pois kuljeksimasta. Luodit eivät loppuisi kesken, ja joka tapauksessa nämä asunnot oli määrä hylätä keikan onnistuttua. Onneksi poliisiautot jäivät kohtaan, jossa ne eivät seisoneet pakoauton tiellä. Pakoauto oli yksivärinen, uskottavan suomalaisen näköinen, ja lähistöllä valmiiksi vuokrattu autotalli, jossa rekisterilaatat vaihdettaisiin ja kylkiin kiinnitettäisiin kirkasväriset logot auton tunnistamisen vaikeuttamiseksi.

Pakoauto saapui. Sisällä Serjoža, Vanja ja Kolja olivat lopettaneet panttivankinsa tottuneesti ja vähin äänin, ja nyt pakoauton apumiehet ryntäsivät nostolaitteineen heidän avukseen raskaita kultaharkkoja kantamaan. Operaatio sujui nopeasti ja joustavasti, eikä yksikään ohikulkija säilynyt elävänä Slavan ja Vasilin osaavasta apuharvennuksesta. Aluetta ei ehditty saartaa: pakoauton ulkonäkö saatiin vaihdettua ja kulta siirrettyä toiseen ajoneuvoon, kuten suunniteltu oli.

Lukupäiväkirjan muistiinpanoja

Sain luettua loppuun yhden iirinkielisistä ikuisuusprojekteistani, Colm Ó Ceallaighin villin lännen seikkailun Brídín an Dilleachta. Nyt kun vielä saman herran Meilt Mhuilte Dé löytyisi, niin voisin iskeä siihen kiinni, ja äijän keskeinen tuotanto olisi sitten luettu. Valitettavasti asianomainen teos, joka vielä pari viikkoa sitten näyttäytyi käsinkosketeltavana aivan vuoteeni vieressä, on nyt mitä ilmeisimmin kadoksissa ja toistaiseksi pysyykin. Mitä jonninjoutavimpia opuksia täällä sitä vastoin kummittelee joka paikassa. Mutta eipä kai tässä muuta voi kuin alkaa lukea niitäkin, kun keltologit haluavat minun pitävän jonkin iirinkieliseen folkloreen liittyvän pubiseminaarin. Minua kiinnostaisivat korkeintaan kansansadun retoriset keinot tai kieliopilliset erikoisuudet, kun en oikein ole folkloristi - vaikka olenhan minä Gerhardin käskystä lukenut Marandan ja Köngäs-Marandan Strukturelle Modelle in der Folkloren.

Vaasassa minulla oli lukemisena Erskine Childersin romaani The Riddle of the Sands, vakoojatrillerin edeltäjä ja beredskapsroman. Kirja hukkasi juonensa Hollannin rannikon hiekkasärkkien sekaan, maisema- ja merikuvaukset kylläkin olivat hienoja. Annoin sen Marialle, pidin itselläni Fenimore Cooperin Viimeisen mohikaanin, joka kuuluu yleissivistykseen. Sen sijasta kuitenkin luin Vargas Llosan romaania Loistavasta polusta, Lituma en los Andes, joka alkaa jo tuntua enemmän kaunokirjallisuudelta kuin "vaikealta espanjan kieleltä".

Joulu

Olen nyt Vaasassa joulua viettämässä. Menomatkalla oli omat seikkailunsa, sillä Tampereelle asti pääsin kyllä kommelluksitta, mutta jatkoyhteytenä toiminut pendolino ei päässyt tulemaan - se oli juuttunut jonnekin Viialan tienoille. Lunta ja jäätä tuli parin talven edestä ja ajojohtimet olivat huurteessa, joten veturien virroittimet iskivät tulta. ja jos sattui istumaan, kuten minä, heti veturin jälkeisessä vaunussa, saattoi seurata huimaa valotehoste-esitystä hankien leimahdellessa vähän väliä sinertävään liekkiin. Valoshow ei kuitenkaan ajan pitkään liene hyväksi ajojohtimelle eikä virroittimelle, koska pendolinon ongelmat kuulemma johtuivat juuri virransyöttöhäiriöistä - kenties joko ajojohdin tai veturin virroitin suli poikki aikansa räiskähdeltyään.

Varayhteyttä saatiin sitten odottaa Tampereella melkein puoli yhteentoista saakka - jolloin minun olisi jo pitänyt olla Vaasassa. Siinä vaiheessa kun 70-luvulta peräisin olleet "pikajuna"-vaunut oli saatu kyhättyä jonkinmoiseksi junaksi veturin taakse, odottavan väen keskuudessa vallitsi jo hilpeän hirtehishumoristinen tunnelma, ja italialainen huipputeknologia sekä Berlusconi saivat kuulla kunniansa moneen kertaan. Lapset rääkyivät ja oikkuilivat, kuten saattoi odottaakin, ja nuori alkoholisoitunut pari otti junanvaunumme valtaansa kovilla, humalaisilla äänillään. Viinan ja tupakan suloiset nautinnot ylistettiin taivaisiin asti, varsinkin siinä vaiheessa, kun parin naispuolikas löysi yleisön joukosta ilmeisesti jo vanhemman miehen, jonka kanssa saatettiin käydä kauppaa vaihtamalla votkaryyppy konjakkiryyppyyn. Parin miespuolinen osakas koki jossain välissä lähestyä minua tiedustelemalla, olinko rokkimuusikko ja tunsinko jotain pari-kolme vuosikymmentä sitten Kauhavalla vaikuttanutta pumppua - vaikka en ole ihan niin tietämätön suomalaisen rokin historiasta kuin snobbailusyistä mielelläni annan ymmärtää olevani, kyseinen rämpyttäjistö oli minulle täysin vieras. Näytin luultavasti vielä tavallistakin pelottavammalta, koska alkoholisoitunut nuorukainen koki lepytellä minua ikään kuin olisin ollut iskemäisilläni häneen väkivaltaisesti kiinni. No, alaluokka ymmärtää kyllä pelkoa, se on sen oma mieliase. (Minun pitäisi kai ruveta oikeastikin harrastamaan taistelulajeja ja sitä ammuntaa suurikaliiperisella tapporaudalla, niin voisin tuntea olevani yhtä vaarallinen kuin miltä näytän, eikä vähiten hurrivihaajasaastan ym. ali-ihmisten kurissapitämiseksi. Pitäähän minunkin nyt alkaa oikeaksi pohjalaiseksi mieheksi niin asenteiden kuin taitojenkin puolesta, kun kerran olen päässyt perheeseen. Tuass' on mun uhkapuukkooni. Se se mua auttaa. Se on vihaanen puukkoo. Painiharrastuksen aloittaminen taitaa kuitenkin olla hieman yliampuva ajatus. Tällaisella hetkellä kuitenkin vähän jo harmittaa, ettei sinne armeijaan tullut mentyä.)

Sitten saavuimme Seinäjoelle, missä meitä Vaasaan menijöitä odotti kaksi varsin modernia ja näyttävää bussia. Kyyti oli nopea ja tehokas ja vauhti vaikutti välistä turhankin vinhalta niin tuhdinkokoiselle ajoneuvolle, mutta pääsimme kommelluksitta perille kello yhden tienoilla. Sen jälkeen oli sitten vielä etsittävä Marian asunto, jonka osoite ja ovikoodi minulla oli. Valitettavasti en muistanut ulkoa Marian antamia kulkuohjeita, vaikka ne olivatkin varsin suoraviivaiset ja perustuivat pääkatuihin. Niinpä katsoin aseman kartasta sopivalta vaikuttaneen reitin ja aloin kävellä aseman vierestä kulkevaa katua. Valitettavasti olin tulkinnut karttaa ylösalaisin, eli kuljin väärään suuntaan. Paarustin urheasti läpi tuulen ja tuiskun enkä lannistunut siitäkään, että rakennuksia oli yhä vähemmän ja puita yhä enemmän. Sitten jalkakäytävä päättyi, ja samoin kaupunkiasutus: jouduin palaamaan koko matkan takaisin asemalle, mutta sitten löysinkin oikean reitin vaikeuksitta ja painuin suorinta tietä Marian luo. Kaduilla ei juurikaan näkynyt humalikkaita eikä muitakaan jumalattomia, ainoastaan kaksi nuorta miestä käveli vastaan torin laidalla, mutta toinen puhui kännykkään kovalla äänellä ruotsia, eli omia olivat.

Pääsin perille vasta puoli kolmen maissa aamuyöllä: harhailin siis pitkin Vaasaa hyvinkin puolentoista tunnin ajan.

Provokaatio (vastaus Jantusen Markulle)

Nyt kun kaikesta saa puhua vapaasti, puhutaanpa Venäjän uhasta. Tuskin kukaan oikea suomalainen voi kiistää sitä, että Venäjä on koko itsenäisyytemme ajan ollut meille vaaraksi. Venäläiseen kansallismielisyyteen kuuluu erottamattomana osana imperialismin pyhittäminen, eikä Venäjällä koeta erityistä syyllisyydentuntoa menneiden vuosisatojen valloituksista ja hyökkäyksistä naapurimaiden alueille. Sitä, että Suomen ja Viron kaltaiset entiset alusmaat ovat onnistuneet vapautumaan Venäjän ikeestä, pidetään Venäjällä lähinnä merkkinä isänmaan häpeällisestä heikkoudesta. Lisäksi Venäjä pitää asianaan huolehtia venäläisen diasporan oikeuksista naapurimaissa, mikä, kuten käytäntö on esimerkiksi Viron tapauksessa osoittanut, tarkoittaa heikkojen pikkuvaltioiden uhkailemista ja simputtamista tällä tekosyyllä. Tämä merkitsee, että kun Venäjä ennemmin tai myöhemmin vahvistuu, se muodostuu välittömäksi turvallisuusuhkaksi niille naapurimailleen, joissa tällä hetkellä asuu venäläistä väestöä.

Jokainen venäläinen siirtolainen, joka asettuu maahamme asumaan, on tästä syystä suoraan verrattavissa valloittajasotilaaseen. Riippumatta siitä, miten vilpittömät ja hyväntahtoiset aikeet asianomaisella henkilökohtaisesti olisikin, tulevaisuuden vahvistuva Venäjä käyttää hänen läsnäoloaan tekosyynä vaikuttaa asiattomasti maamme sisäisiin asioihin, mahdollisesti jopa sotilasvoimaa käyttäen. Yhtä merkityksetöntä on se, sopeutuuko hän yhteiskuntaamme ja omaksuuko hän kielemme ja tapamme - hän on joka tapauksessa numero niissä tilastoissa, joihin vedoten Venäjä hyökkää. Siksi on maan edulle tavattoman vaarallista kukkahattuidealismia esittää, että tänne haluttaisiin - "inkeriläisyyteen", työvoimapulaan tai muihin tekosyihin vedoten - yhtään enempää venäläisiä.

Oikeusvaltion periaatteet lähtevät toki siitä, että kaikkien maahan muuttavien tulee periaatteessa olla samalla viivalla ja että jokaisen hyvään tahtoon uskotaan, ellei päinvastaisia syitä ilmene. Joskus valtion turvallisuuden on kuitenkin mentävä näiden periaatteiden ohi. Edellä esitetyistä syistä jokaista maahan pyrkivää tai maassa jo asuvaa venäläistä on käytännön syistä ja de facto pidettävä Suomen valtiollisen olemassaolon lakkauttamiseen pyrkivän vihamielisen ulkovallan agenttina.

Avioliittoja entisten tai nykyisten Venäjän kansalaisten kanssa on luonnollisesti pidettävä valtiopetoksen valmisteluun verrattavina toimina. Koska ihmisille on luontevaa kokea suurempaa lojaalisuutta perhettään ja läheisiään kuin isänmaataan kohtaan, jokainen venäläisen kanssa avioituva suomalainen on latentti maanpetturi, jolle ei missään tapauksessa tule uskoa isänmaan turvallisuudelle oleellisia tietoja eikä tehtäviä. Vaikka hän ei itse tietoisesti haluaisikaan syyllistyä maanpetokseen, koskaan emme voi olla kyllin varmoja: on selvää, että venäläisen puolison mukana perheeseen tulevat venäläiset arvot, jotka jo Venäjän historian vuoksi ovat sovittamattomassa ristiriidassa suomalaisten, oikeusvaltiollis-demokraattisten arvojen kanssa. Siksi jokaista venäläisen kanssa naimisissa tai avioliiton kaltaisissa olosuhteissa elävää on pidettävä soluttautujana, jonka tiedostamattomana tavoitteena on arvojemme ja yhteiskuntamme lahottaminen sisältäpäin.