Mielipuoli polkupyöräilijä rautatiesillalta iskee jälleen

Tänään Marian kanssa odotimme bussia Julian sisäänkäynnin edessä olevalla pysäkillä, kun ohi pyöräili mies. Se siltavainoojani! En olisi huomannut, ellei vieressämme seissyt täti-ihminen olisi toimittanut lapsilleen: "Voi voi kun tuo pyöräilevä setä niin rumasti näytti sormea...!"

Eräs ärsyttävimpiä piirteitä demokraattisen ja tasa-arvoisen maan elämässä - siis sellaisen maan, jossa me kognitiivisen eliitin edustajat emme pääse mukavasti turvaan asehullujen vartiomiesten vartioimien muurin taakse - on se, että mielipuolet hyypiöt voivat yhtäkkiä saada päähänsä meikäläisen edustavan jonkinlaisen fasistisen pahuuden ruumiillistumaa. Ei minua ollenkaan häiritse ajatus, että olen vihattu, kadehdittu ja pelätty Panuna, koska oma itse on aina oma itse ja siitä on ylpeä, jos vähänkään on itsetuntoa olemassa - puhumattakaan siitä, että omana itsenään herättämistään närkästysreaktioista kuitenkin on eräässä mielessä vastuussa ja tietää, mitä kuuluu ajatella ihmisistä, jotka pitävät ruotsin ja iirin puhumista loukkauksena pyhiä arvojaan kohtaan. Sitä vastoin on äärimmäisen vastenmielistä herättää jonkun latvakakkosen huomio pelkällä ulkonäöllään ja olemassaolollaan, koska ei tasan tiedä, mitä järjettömiä mielikuvia mielipuoli minuun liittää.

Ns. psykonarttujen kanssa kestämäni ihmissuhdesotkut kävivät voimille juuri tämän takia: niiden kanssa oli täysin mahdotonta sopia ja sovitella, koska ämmä nyt oli tykönänsä päättänyt, että symbolisoin tiettyjä hänen elämässään vaikuttavia voimia: niin kauan kuin hän asuu tukahduttavana ja hirveänä kokemansa äidin kanssa Turussa, olen voima, joka vie häntä pois äidin luota ja vapauteen, mutta kun hän muuttaa isänsä luo Järvenpäähän (paikannimi muutettu), minusta tuleekin voima, joka vetää häntä takaisin äidin luokse, ja tästä syystä hän katsoo asiakseen solvata minua karkeasti ilman selkeää syytä. Sellainen on äärimmäisen vastenmielistä ja rasittavaa, koska toinen osapuoli asettuu järjellisen kommunikaation tuolle puolen ja alkaa syytellä asioista, joihin en itse miellä syyllistyneeni, ainakaan tietoisesti.

Mi neniam lernis paroli bonan Esperanton

En ole koskaan oppinut puhumaan esperantoa hyvin. Olen useita kertoja aloittanut sen opettelun, mutten ole kertaakaan saanut esperanton taitoani niin hyväksi, että voisin käyttää sitä luovasti. (Tällaiselle henkilölle on vakiintunut nimikin esperantoksi: eterna komencanto, ikuinen aloittelija. On jokseenkin hupaisaa, että sinä aikana, kun olen oppinut hyvää puolaa, erinomaista iiriä, auttavaa venäjää ja kotitarve-espanjaa, olen jäänyt esperantossa eterna komencanton asteelle.) En ole ilmeisesti kertaakaan lukenut kokonaista kirjaa esperantoksi, vaikka luoja tietää että olen aina silloin tällöin innostunut yrittämään. (Claude Pironin kieltä opiskeleville suunnattua jännäriä "Gerda on kadonnut!" - esperantoksi Gerda malaperis! - ei todellakaan lasketa. Löydätte siitä ties kuinka monta kopiota pitkin nettiä googlettamalla sanoilla "Gerda malaperis".) Minulla on kyllä Tove Janssonin muumikirja esperantoksi käännettynä tuolla toisen seinän vieressä, ja täällä jossain on myös esperantonkielinen Kalevala. Viime kerrasta, kun yritin opetella esperantoa, on jo pari vuotta. Hankin kirjat silloin.

Monet monikieliset ihmiset ovat esperantisteja tai ovat ainakin olleet, ovat joskus harrastaneet esperantoa hyödyksi asti ja hieman hiostettuina osaavat puhuakin sitä. Katson jopa olevani poikkeus, koska itse en ole lopultakaan jaksanut innostua siitä edes pakottautumalla. Tiedän, että se olisi palkitsevaa kielitieteilijälle. Sitä paitsi esperanto on luomuksena hyvin kiintoisa, ja sen sananjohtojärjestelmä on oikeasti nerokas, säännöllinen ja tehokas. Ymmärrän oikein hyvin ketä tahansa, joka rupeaa esperantokirjailijaksi vain saadakseen luoda sen avulla uusia merkitykseltään äärimmäisen pikkutarkkoja sanoja.

Esperantoksi nimittäin on kirjoitettu ja kirjoitetaan edelleenkin kaunokirjallisuutta. Vaikka kielen loi puolanjuutalainen lääkäri Białystokista, kirjalliset perinteet sille kehittivät unkarilaiset Gyula Bághy ja Kálmán Kalocsay. Jälkimmäinen herroista - varsin riimitajuinen runoniekka - oivalsi, että pornahtelukirjallisuuden luominen esperantoksi oli välttämätöntä kielen tekemiseksi houkuttelevaksi, ja julkaisi salanimellä Peter Peneter kokoelman "salaisia sonetteja" (Sekretaj sonetoj) eli eroottisia runoja. Olen vilkaissut niitä sanakirjan avulla ja todennut, että ne ovat ilmeisesti nykylukijankin näkökulmasta jopa häiritsevässä määrin mehukasta tavaraa, puhumattakaan siitä, miltä niiden on täytynyt tuntua kolmikymmenluvun ihmisistä. Merkittävin osa Kalocsaynkin työstä lienee kuitenkin ollut kaunokirjallisten antologioiden laatiminen ja toimittaminen eri maiden kirjallisuudesta. Esperantoksi on käsittääkseni alusta saakka pyritty kääntämään edustava valikoima eri maiden klassista kirjallisuutta: käytännössä antologiat ovat painottuneet Itä-Eurooppaan, Kiinaan ja Japaniin, jotka ovat perinteisesti esperantoharrastuksen vahvinta aluetta.

Joskus kuulee väitettävän, että esperanto on kieli ilman omaa kulttuuritaustaa. Tämä on tietysti silkkaa hölynpölyä. Itse asiassa sen perusteella, mitä siitä tiedän, sillä on oma kirjallinen kaanon ja omat sisäpiirivitsit. Netistä löytyy jonkin verran tietoa esperanton slangista, jota totta kai on syntynyt esperantokonferenssien laitamilla. En tiedä onko esperantoksi olemassa erityistä idiomaattista ilmausta, joka tarkoittaa esperantokonferenssiheilaa (sellainen on kuitenkin epäilemättä helppo keksiä, ottaen huomioon, miten helposti esperanto taipuu muodostamaan uusia sanoja - "kiertopalkinto" naisesta käytettynä haukkumasanana on tunnetusti ĉiesulino - ĉies "jokaisen, kaikkien" -ul- "henkilö, ihminen" -in- "nainen, feminiini" -o "substantiivi"), mutta jos joku kuvittelee, että niihin konferensseihin muka ei mentäisi jännittävien ulkomaalaisten seksipartnereiden perässä, hän uskoo varmaan joulupukkiinkin. Itse asiassa Vilkin-Favénin esperanton taskusanakirjan keskusteluesimerkit ovat täynnä turhankin paljastavia dialogeja esperantokonferenssiin valmistautuvista eri maiden nuorista (huom!) ihmisistä flirttailemassa toisilleen hienostuneen viisikymmenlukulaisesti. (Itse asiassa tuollainen vanhanaikainen ja viaton hakkailuleikki tuntuu nykynäkökulmasta puuduttavan rivolta juuri siksi, että se kiertää kuin kissa kuumaa puuroa todellista pääasiaansa eli seksiä ja verhoaa sen tympeän hienosteleviin sanakäänteisiin. Eräs syy siihen, miksi en voi sietää Tiina Kaarelaa, on hänen puuduttava tätimäinen tapansa viitata seksuaalisiin tekoihin teennäisellä korukielellä: ...mutta yhdessä asiassa heidän sointunsa soljuivat suloisesti yhteen, nimittäin rakkauden ihmeteoissa, myös vällyjen alla ja usein ilmankin. Sointunsa? Soljuivat?? Suloisesti???!! Rakkauden ihmeteoissa?!?!?!---VittupillukyrpäkullimulkkunussiinaipaneeperkelesaatanaaaaaaaaaAAAAAARGH!)

Esperanto on kaikkien aikojen menestynein keinotekoinen apukieli. Tämä täytyy voida sanoa ääneen siitäkin huolimatta, että kansainvälisiä apukieliä kehittelevät piirit ovat täynnä kaikenkarvaisia kiljukauloja, jotka esittelevät nerokkaita projektejaan vielä esperantoakin paremmiksi apukieliksi - heidän kielissään kun on se paha vika, ettei niitä yleensä puhu edes kielen keksijä kovin sujuvasti, saati sitten kukaan muu. Minulle ei ainakaan tulisi mieleenkään kehittää omaa keinotekoista kieltä muun kuin roolipelien tai fantasiakirjallisuuden tarpeisiin tai puhtaasti leikkikalukäyttöön, niin että voisin kääntää itse kielelleni muutaman lempikirjani ja tehdä ihmisiin vaikutuksen junassa lukemalla yksityisesti painattamaani ja sidottamaani kirjaa, jonka kannessa sitten lukisi esimerkiksi Mark Twain - Huckleberry Finnoqo ñâtzhéngàrtnökh. Keinotekoisen kansainvälisen apukielen markkinaraon on joka tapauksessa napannut esperanto, ehkä enemmän tuurilla ja hyvällä saumalla kuin ansioilla, ja minä en ole niin tyhmä, että yrittäisin kilpailla sen kanssa. Hieman reaalipolitiikan tajua pitää ihmisillä olla.

Joltain nettisivulta luin varsin uskottavan selityksen esperanton menestykselle: volapük, joka oli tosin säännöllinen, mutta järjettömän monimutkainen muoto-opiltaan, keräsi ensin kokoon ensimmäisen kansainvälisen apukieliliikkeen. Ensimmäisessä volapük-konferenssissa kuitenkin osoittautui, että kukaan ei ollut tyytyväinen kielen kielioppiin, ja väki joutui riitoihin siitä, miten sitä pitäisi parannella. Esperanto ilmaantui kuvioihin mukaan juuri silloin ja osoittautui niin paljon volapükiä paremmaksi, että suurin osa volapükisteistä loikkasi esperanton leiriin. Sitten kun esperanto vuorostaan joutui reformivaatimusten ristiaallokkoon, jäsenistössä oli olemassa jo volapükistien riitelyyn valmiiksi kyllästynyt kova ydin, jolle liikkeen säilyttäminen yhtenäisenä oli arvo sinänsä ja joka ei ruvennut väkisin poraamaan uusia ikkuna-aukkoja vesirajan alapuolelle siinä vaiheessa kun purkki jo purjehti kohtuullisen hyvin, eli kun esperanto oli saanut kohtuullisen määrän sujuvia puhujia ja toimi sekä kirjallisuuden että arkikommunikaation kielenä. Ne hölmöläiset, jotka porasivat ikkuna-aukkoja, lähtivät liikkeestä oman ido-nimisen projektinsa perään, ja sittemmin ido on lisääntynyt jakautumalla, eli siitä on puolestaan lohjennut omia "idoja" (esperantossa ido on oikeastaan johtopääte, jolla muodostetaan jälkeläistä tai poikasta tarkoittavia substantiiveja, esimerkiksi birdo on lintu ja birdido on linnunpoikanen). Toisin sanoen jäsenkunta oli valmiina, ja hajottajat saatiin liikkeestä ulos hajottamaan keskenään.

Esperanto havainnollistaa erinomaisesti sitä, mikä on vikana kokkariaanis-erektuslaisissa käsityksissä 1) kieli on vain kommunikaatioväline, johon on turha liittää nationalististyyppisiä lojaalisuudentunteita ja 2) luonnollisista kielistä ovat ikäviä kun niissä on epäloogisia ja humanistisia epäsäännöllisyyksiä. Kuten kaikki hyvin tietävät, esperantistit liittävät kieleensä hyvinkin nationalististyyppisiä lojaalisuudentunteita, vaikka niitä ei tietenkään saa kutsua nationalismiksi. (On jopa olemassa - kuulemma lähinnä vasemmistolaista internationalismia edustava - esperantojärjestö nimeltä Sennacieca Asocio Tutmonda, Kansakunnattomien maailmanliitto.) Esperantismiin kuuluu oleellisesti eri maissa matkustelu paikallisten esperantistiverkostojen turvin ja majoittamana; varsinkin Kiinan kaltaisessa maassa esperantismilla on juuri siksi arvaamattoman paljon merkitystä tavallisten ihmisten kansainvälisille kontakteille. Tämä synnyttää kokemuksen "kuvitellusta yhteisöstä" (imagined community), joka ei todellakaan eroa mitenkään oleellisesti nationalistien kuvittelemasta kansakuntayhteisöstä: perustuuhan se kielelle, kuten monet noista kansakunnista. Esperantistit itse asiassa puhuvat mielellään Esperantujosta, Esperantomaasta, joka realisoituu esimerkiksi noiden konferenssien yhteydessä. Esperantistit puhuttelevat toisiaan kai vieläkin sanalla samideano, joka tarkoittaa aatetoveria (sam- = sama, -ide- = aate, idea, -an- = jäsen, -o = substantiivi), ja kielen katsotaan itsessään sisältävän jonkinlaisen aatteellisen mielenilmauksen tai postulaatin, esperantoksi "sisäisen aatteen", la interna ideo. Esperantomaalla on oma lippu ja kansallislaulu, ja sillä on sisäiset ja muusta maailmasta suhteellisen riippumattomat aatesuuntauksensa ja oppiriitansa, jotka ilmeisesti perustuvat ainakin jossain määrin esperantokonferenssien antamiin päätöslauselmiin ja niissä ilmaistuihin tavoitteisiin. Interna ideo käsitetään lähtökohtaisesti "nationalismin" vastaisuudeksi, mutta sen voisi määritellä toisinkin: kansalliskielillä puhumista, joka on konferensseissa etikettivirhe, kutsutaan Esperantujossa krokodiladoksi (krokodil- = krokotiili, kansalliskielen puhuja, -ad- = toistuva tekeminen, tekeminen, -o = substantiivi), ja olisikin ehkä parempi pitää interna ideota krokodilismon vastaisena, jos krokodilismolla tarkoitetaan ahtaiden kansallisten etujen tai lojaalisuudentunteiden asettamista Esperantujon etujen edelle.

Toisin sanoen voidaan todeta, että esperantolla on oma itsestään syntynyt nationalisminsa. Edes sellainen kieli, joka on nimenomaisesti tarkoitettu neutraaliksi yhteydenpitovälineeksi, ei voi olla synnyttämättä omanlaisiaan tunteita ja intohimoja.

Mitä sitten tulee kielen "säännöllisyyteen" ja "loogisuuteen", nuo ristiriidat osoittavat, ettei ole mitään objektiivista mittapuuta kielen säännöllisyydelle. Esperanto ei esimerkiksi pronominiensa osalta ole niin säännöllinen kuin vaikkapa ketšua, jossa persoonapronominien monikko muodostetaan yksiköstä tavanomaisella monikonpäätteellä, siis ikään kuin ei sanottaisi "te", vaan "sinät". Esperanton persoonapronominit ovat mi = minä, ci = sinä (tämä on mitä ilmeisimmin lainattu puolasta, jossa ty "sinä" -pronominin datiivi on ci), li = hän (mies), ŝi = hän (nainen) - huomatkaa, että näille suomalais-ugrilaisia kieliä osaamattomille indoeurooppalaisille ei juolahtanut edes mieleen käyttää molemmista sukupuolista samaa pronominia, ni = me, vi = te (tämäkin on selvästi slaavilaiselta taholta), ili = he. Jostain inkojen jälkeläisestä tämä tällainen on aivan käsittämättömän epäloogista sössöä, mutta koska Zamenhof tunsi puolansa ja jiddišinsä lisäksi vain (indo)eurooppalaiset sivistyskielet ja venäjän, hänelle ei koskaan juolahtanut mieleenkään, että monikon säännöllistämisen voisi ulottaa näinkin pitkälle. Hän ei myöskään osannut itäaasialaisia kieliä, jolloin hänelle olisi voinut juolahtaa mieleen luopua monikonpäätteestä kokonaan ja ilmaista monikko vain toistamalla sana (sentyyppisiä monikkoja kuin auto auto = "autot" esiintyy esimerkiksi indonesiassa), puhumattakaan siitä, että hän olisi voinut luopua myös verbien aikamuodoista ja korvata ne adverbeilla (ts. "minä mennä koti" tarkoittaisi sekä "menen kotiin", "menin kotiin", "olen mennyt kotiin" ja "olin mennyt kotiin", mutta esim. "minä jo mennä koti" voisi tarkoittaa vain "olen mennyt kotiin", "minä silloin mennä koti" vain "menin kotiin", ja "minä jo ennen mennä koti" vain "olin mennyt kotiin").

Esperanton vastustajiin kuuluu hyvinkin vakavastiotettavia lingvistejä, jotka räyhäävät tämäntyyppisistä piirteistä ja pitävät niitä poliittisesti epäkorrekteina tai muuten vain epiksinä eurooppalaisuuksina. He ovat tietenkin oikeassa. Tilanne vain valitettavasti on se, että juna on jo jättänyt. Esperanto on jo keksitty, se on jo saanut omat puhujat ja oman kulttuurin, ja jos kielessä on mielestänne suunnitteluvirheitä, se on voi-voi. Sosiolingvisti minussa lähtee siitä, että esperanton nykyinen kielioppi on tapahtunut tosiasia, ja sitä voi korkeintaan hienoviilailla sieltä täältä samalla tavalla kuin minkä tahansa kielen kieliopin standardointi on hienoviilailua.

Esperanton kriitikot moittivat kieltä milloin liian suuresta sanajuurten lukumäärästä - onkin totta, että kun esperanton päätteitä voidaan käyttää myös sanajuurina, on syytä kysyä, mihin tarvitaankaan enää sanaa fari "tehdä", kun on jo kausatiiviverbin muodostuspääte igi (esperantistigi "käännyttää joku esperantistiksi"), tai mitä virkaa on adjektiivilla granda "suuri" ja sen vastakohdalla malgranda "pieni", kun "pienelle" ja "suurelle" on jo olemassa muodostuspäätteet eta ja ega (ridi nauraa, rideti hymyillä, varma lämmin, varmega kuuma) - milloin sen eurooppalaisista kielistä käännöslainaamista idiomeista ja sananlaskuista (puhumattakaan siitä, että kiinasta ja japanista sanasanaisesti käännetyt kaunokirjalliset teokset ovat oletettavasti poikineet esperantoon koko lailla itämaisperäistä fraseologiaa). Kaikki tämä on loppujen lopuksi tiikerin moittimista juovistaan ja kielen moittimista siitä, että se on kieltä. Kun kieli on opittu hyvin, sitä halutaan käyttää kaunokirjallisiin tarkoituksiin, jolloin sille luodaan omat idiomit, omat sisäiset viitejärjestelmät ja omat sisäpiirivitsit, joista tulee aikanaan niin erottamaton osa kieltä, että niiden oppiminen kuuluu oleellisesti itse kielen oppimiseen. Tämä luonnollisestikin herättää närkästystä niissä, joiden mielestä esperanton on tarkoitus olla yksinomaan kansainvälisen kommunikaation apuväline. Mutta koska esperanto on ihmisille laadittu kieli, siitä tulee kaikkien ominaisuuksiensa osalta ihmisten kieli siinä vaiheessa kun se saa merkittävästi puhujia.

Onkin ilmeistä, että ryhtyessään luomaan ihmisille yksinkertaista, helppoa ja säännönmukaista kieltä silmälääkäri Zamenhof ei ymmärtänyt idiomatiikan, sanontojen ja kulttuuristen sisäpiirivitsien viime kädessä olevan suurempi este kielen oppimiselle ja kulttuurien väliselle kommunikaatiolle kuin taivutusluokkien ja verbivartaloiden. Koska ihmiset ovat ihmisiä, heillä on paha tapa kehittää kaikenlaista humanismia kielen ympärille. Zamenhof muisteli aikoinaan kotikaupunkiaan, jonka "väestö koostuu" - tai koostui, ennen Hitlerin ja Stalinin vuosisataa - "neljästä erilaisesta elementistä: venäläisistä, puolalaisista, saksalaisista ja juutalaisista; jokainen näistä elementeistä puhui eri kieltä ja suhtautui epäystävällisesti muihin elementteihin. Tässä kaupungissa enemmän kuin missään muualla herkkä luonto tuntee monikielisyyden raskaan onnettomuuden ja vakuuttuu joka askelella siitä, että kielten erilaisuus on tärkein syy, joka hajottaa ihmiskunnan perheen" (En Bjelostoko la loĝantaro konsistas el kvar diversaj elementoj: rusoj, poloj, germanoj kaj hebreoj; ĉiu el tiuj ĉi elementoj parolas apartan lingvon kaj neamike rilatas la aliajn elementojn. En tiu urbo pli ol ie la impresema naturo sentas la multepezan malfeliĉon de diverslingveco kaj konvinkiĝas ĉe ĉiu paŝo, ke diverseco de lingvoj estas la ĉefa kaŭzo, kiu disigas la homan familion). Sitä vain hänkään ei ymmärtänyt, että esperanto on viime kädessä monessa mielessä vain viides kieli noiden neljän seuraksi ja että esperanton interna ideo on vain yksi kansallinen mytologia lisää. Kuvaavaa kyllä Zamenhof koetti itse jalostaa interna ideota mystiikaksi ja uskonnoksi nimeltä homaranismo - hom/ar/an/ismo - ihmis/kunnan/jäsen/yys - ja jos se olisi lyönyt läpi, esperanto ei olisi enää ollut pelkkä kieli kielipohjaisine "nationalismeineen", vaan esperantismi olisi muodostunut täysin esim. juutalaisuuteen verrattavaksi etnis-uskonnolliseksi kokonaisidentiteetiksi.

Hyväätarkoittava homaranismo on interna ideon valoisa puoli. Kuitenkin esperantokulttuuria on joku siitä vieraantunut ihan oikeasti arvostellut ilmiöstä, jota yllä kutsuin antikrokodilismoksi - ja sitä voi jo pitää interna ideon potentiaalisena pimeänä puolena. Minulla ei ole sinänsä mitään esperantoa vastaan. Toisin kuin monet romaanisia kieliä osaavat ihmiset, jotka pitävät sitä espanjan ja italian irvokkaana parodiana, minusta se on ihan mukava ja hauska keksintö, ja olen täysin vakuuttunut siitä, että maailma esperanton sisältä nähtynä on itse kullekin hyvin terveellinen täydennys maailmaan englannin, tuon Fox Newsin äidinkielen, sisältä nähtynä. Siitä vähästä esperantosta, jota olen silloin tällöin tullut oppineeksi, on ollut apua sekä espanjan että ranskan ymmärtämisessä (ei, en tosiaan ole luopunut nyttemmistä aikeistani oppia ranskaa). Annoin teille tämän merkinnän alussa linkin "Lernu!" ("Opi!") -sivustolle, josta löytyy käytännöllisesti katsoen kaikki esperanton oppimiseen tarvittava alkeistason oppikirjoista korkeatasoisiin lukukirjoihin (kyllä, siellä on myös se Gerda malaperis) ja kielioppikäsikirjoihin: vaikka en itse osaa esperantoa hyödyksi asti enkä pidä itseäni esperantistina, kehotan itse kutakin menemään sinne ja opettelemaan, jos se yhtään kiinnostaa. Antaŭen al la laboro!

Kuitenkin olen sitä mieltä, että interna ideo ja antikrokodilismo sisältävät aimo annoksen epämiellyttävää kulttuuritotalitarismia, joka juuri kaikessa hyväätarkoittavuudessaan voisi olla todella vaarallinen ja pelottava ilmiö, jos esperanto joskus nousisi haastajaksi englannille. En toki pidä englannista. Käytännöllisesti katsoen kaikki muut osaamani kielet sopisivat maailmankieliksi englantia paremmin, paitsi ehkä venäjä. (Iirin kielioppi on eksoottinen, mutta säännöllinen, ja pelottavan näköinen oikeinkirjoitus on selvästi englantia johdonmukaisemmassa suhteessa ääntämiseen.) Silti se, että krokotiilipuhe on kiellettyä esperantokonferensseissa ja se, että innokkaat esperantistit haaveilevat koko maailman muuttamisesta yhdeksi ainoaksi esperantokonferenssiksi - kieleltään ja arvoiltaan - soittaa jotain hyvin ikävästi kalkkaavaa kuolemankelloa.

Tietenkin englannilla on oma antikrokodilismonsa. Angloamerikkalaisen kulttuuriteollisuuden aivopesemät englannin kielen antikrokodilistiset edistäjät ovat sanoneet minusta netissä, vieläpä isoin kirjaimin: KUNPA KUKAAN SUOMALAINEN ASIANTUNTIJA EI VAJOAISI PANU HÖGLUNDIN SURKEAAN TILAAN. "Surkealla tilalla" he tarkoittavat jonninjoutavina pitämiensä "ei-suurten kielten" kuten puolan ja iirin osaamista; kyseinen suuraakkoskirjailija voihki suorastaan moraalista paatosta täynnä, että "suurista kielistä hän osaa vain englantia, saksaa, venäjää ja espanjaa, kahta jälkimmäistä huonosti". Suuren, ylikansallisen puolelle asettuminen on siis moraalista ja hyve; mutta voi tuota krokotiilien sukua, joka haluaa puhua ruotsia Suomessa, iiriä Irlannissa ja saksaa Itä-Belgiassa. - Tiedänpä erään esperantistinkin täältä Suomesta, joka on kiihkeä hurrivihaaja. Näen hänen ajattelunsa takana tämän saman antikrokodilismon: kuten esperantokonferenssissa on väärin ja krokotiilimaista puhua mitään muuta kuin esperantoa, Suomessa on saman logiikan mukaan väärin ja krokotiilimaista puhua mitään muuta kuin suomea.

Antikrokodilismo on ennen kaikkea eriseuraisuuden ja porukasta pois jättäytymisen kieltämistä, ja jos jokin minua ei miellytä niin se on juuri tuo asenne - tässä on ihan kyse lapsuuden traumoista, myönnän sen. Demokratiassa ja kansalaisoikeuksissa on kyse nimenomaan siitä, että saa halutessaan rauhassa olla krokotiili - esimerkiksi ns. pakkoruotsi tai pakkoiiri avaa ihmiselle uusia mahdollisuuksia olla krokotiili ja erottautua homaranistien massasta. Niin kauan kuin esperanto on vaihtoehto englannille, sitä kannattaa tukea ja opetella. Mutta jos kaduillamme alkaisi maleksia uhkaavan näköisiä vihreätähtisiin nahkarotseihin pukeutuneita jengejä ärähdellen kaikille suomea tai ruotsia puhuville ohikulkijoille: Ne krokodilu!, silloin olisi kyllä jo kansalaisvelvollisuus kieltäytyä puhumasta salutoninkaan vertaa esperantoa.

Interna ideo ja Zamenhof erehtyvät sikälikin, että etniset ristiriidat eivät todellakaan ole yksin kielten varassa. Paraguayssa valtaväestö vaihtaa luontevasti guaranín kielestä espanjaan ja takaisin tilanteen vaatimalla tavalla. Tämä ei ole estänyt Paraguayta käymästä aika ajoin holocaustin väärtiä tuhoamistaistelua omia guaraníta puhuvia intiaaniheimojaan vastaan (ja sitä on verrannut holocaustiin itse Elie Wiesel, jonka luulisi tietävän mistä puhuu). Bosniassa tunnetusti serbin, kroaatin ja bosnian kielten väliset erot ovat pikemminkin seurausta etnisistä ristiriidoista kuin niiden syy - kaikki kolme kirjakieltä perustuvat uusštokavialaisiin murteisiin. Pohjois-Irlannissa molemmat kansanryhmät puhuvat nykyisin kielimuotoa, jonka suhde englantiin on suunnilleen sama kuin skoonen ruotsiin - ts. englantia (ruotsia) osaava henkilö kykenee asian vaatimin ponnistuksin ymmärtämään Pohjois-Irlannin (Skoonen) asukkaiden kieltä, vaikka sen kuunteleminen aiheuttaakin hänelle tavattomia kärsimyksiä. Silti yhteinen kieli ei juurikaan ole vähentänyt vihanpitoa - pikemminkin on vain harmia siitä, että kumpikin osapuoli ymmärtää toistensa solvaukset ja kiroukset.

Se kuuluisa oikeusjuttu

Blogimaailmaa ja vähän laajempiakin piirejä jopa netin ulkopuolella on viime aikoina hätkähdyttänyt merkillinen oikeusjutun alku, jossa vastakkain ovat EFFIn johtoon kuuluva juristi Herkko Hietanen ja muudan nimeltä mainitsematon lounaskuppila. Hietanen tunnetusti kirjoitti nimeltä mainitsemattomalle lounaskuppilalle valituksen sen palvelun laadusta, mutta reklamaatioon ei reagoitu millään tavalla. Tämän jälkeen Hietanen pani valituksensa nettiin. Sanottakoon, että minulla ei sinänsä ole mitään syytä pitää Hietasen puolta, koska valituksesta saa mielikuvan kopeasta juristisnobista. Kuitenkin tapauksen tosiasiat ovat jokseenkin selvät: valitus on perusteltu, asiallinen ja yksityiskohtainen, olkoonkin että siitä syntyy sellainen vaikutelma kuin seurueen ulkoasu - mahdollisesti rennon nörttimäinen? - ei olisi miellyttänyt nimeltä mainitsemattoman lounaskuppilan henkilökuntaa, joten he olisivat päättäneet tehdä nörteille jäynän: tarjoilija, hovi ja ravintolapäällikkö näyttävät suunnilleen toimineen yhdessä kompuksessa näiden vieraiden kiusaamiseksi.

Mitäs siitä. Mutta kaikkein käsittämättömin on kyllä ravintolan reaktio: Hietanen uhataan haastaa oikeuteen ja häneltä vaaditaan vahingonkorvauksia. Ei ole vielä selvää, minkä pykälän nojalla. En ole lainoppinut, mutta kyllä minäkin sentään jotain tiedän - en tosin sellaista pykälää, jonka nojalla Hietasta voisi tuomita yhtään mistään. Vahingonteko (rikoslain 35. luku) edellyttäisi, että jotain fyysisesti olemassaolevaa olisi rikottu. Kunnianloukkaus ei voi kohdistua oikeushenkilöön, eikä kunnianloukkauksena pidetä elinkeinotoiminnan legitiimiä arvostelua. Toisin sanoen silläkään pykälällä ei pitkälle pötkitä.

Tarinassa on pohtimisen arvoista ainoastaan se, mistä nimeltä mainitsemattoman lounaskuppilan omistaja on kehittänyt sellaisen hybriksen, että kuvittelee voivansa noin vain vaatia vahingonkorvauksia nimeämättä edes rikosta. Onko yhteiskunnan ilmapiiri mennyt sellaiseksi, että kun joku on työnantajan asemassa, se nousee hänelle niin pahasti päähän, että hän kuvittelee voivansa tehdä mitä vain? Ja mikä tuollaisiin kaikkivaltiuskuvitelmiin on syynä? Kenties se, että kaikenlaisia kettutyttöjä ja muita stanssattuposkisia aktivisteja on viime vuosina pamputettu olan takaa, mikä on sitten saanut maailmanparantajat valittamaan, että poliisi pitää vain pääoman ja kapitalistin puolta - ja nimeltä mainitsemattoman lounaskuppilan omistaja on sitten mennyt uskomaan sinkiläposkien alakulttuurin sisäiseen käyttöön tarkoitettuun propagandaan ja oikeasti kuvitellut lain pitävän hänen puoltaan asiakasta vastaan?

En toki olisi Panu, ellen ottaisi tähän antifeminististä näkökulmaa: tuo tekaistu syyte on tasan samanlainen kuin ne tekaistut syytteet ja syyteuhkailut, joita olen saanut kokea ns. fasistisen pahuuden edustajilta. Jos ylläoleva teoriani on oikea, se viittaa siihen, että tällaisia järjettömiä syytteitä erehtyy esittämään nimenomaan se taho yhteiskunnassa, joka katsoo olevansa niskan päällä ja lain olevan pikemminkin hänen puolellaan kuin vastapuolen. Voimme siis katsoa, että naiset ovat voiton puolella ja miehet altavastaajina.

Oikeudenkäynnistä - jos siis tämä farssi menee edes syyteharkintaan asti - tulee joka tapauksessa hauska kuin tynnyrillinen apinoita. Nimeltä mainitsemattoman lounaskuppilan omistaja häviää sen läpihuutojuttuna, minkä jälkeen Herkko Hietanen voi puolestaan vaatia pitkän pennin vahingonkorvausta väärästä ilmiannosta. Eikä nimeltä mainitsemattoman lounaskuppilan omistaja varmaan tajua, miten se nyt näin meni.

Hmm-m. Tulee tästä tietysti mieleen muutakin kuin nuo nuorten naisten esittämät kunnianloukkaussyytteet. Nimittäin se tamperelaisen herrasmieshistorioitsijan ja menetettyjen itäalueidemme arvostetun palauttajan minusta tekemä rikosilmoitus, joka sitten kuivui kokoon.

Uusi blogilista...

...pelaa näköjään merkityillä korteilla: Notatkin/Plökin päivitykset eivät näy siellä.

Sensuurilla on monet tiet ja monet keinot.

Lisää sonnimiehistä

Mutta palataanpa vielä sonnimiehiin. Kommenttiosastolleni ehti jo tulla vastaus tähän sonniasiaan:


Jos vaikka tuo kuvauksesi olisikin totta suomalaisnaisista ja mustista sonnimiehistä, ihmettelen onko se mitenkään merkittävä yhteiskunnallinen ongelma. Sitä paitsi seksuaalivietti taitaa olla useimmilla. Suomalaismiesten sikailu ei poikkea yhtään afrikkalaisten vastaavasta, jos haluaa yleistää.

En itse asiassa ole koko aikana sanonut, että suomalaismiesten sikailu poikkeaisi afrikkalaismiesten sikailusta, jos suomalaismiehet olisivat samassa sosiaalisessa tilanteessa kuin afrikkalaiset miehet. Afrikkalainen tai jamaikalainen sonnimies on kouluttamaton. Luonnollisesti on olemassa myös koulutettuja ja yhteiskuntaan sopeutuneita afrikkalaisia ja jamaikalaisia miehiä, joilla ei varmastikaan välttämättä ole oleellisia vaikeuksia sulautua suomalaiseen keskiluokkaan. Lisäksi verraten kouluttamatonkin kehitysmaalainen mies voi löytää paikkansa suomalaisessa yhteiskunnassa esimerkiksi maaseudulla tai yksityisyrittäjänä, jos kohta sekä maatalous että yrittäjänä toimiminen vaativatkin monenlaista paperityötä ja anomusten ja hakemusten täyttämistä. Sonnimies on kuitenkin määritelmällisesti sellainen mies, joka on tuotu Suomeen etupäässä naisen seksileluksi.

Kritiikin kärki osuu tässä Backlénin romaanissaan kuvaamaan suomalaiseen eksotiikannälkäiseen naiseen (ja harkitsematon ja vastuuton eksotiikannälkä on rasismia siinä missä skinheadien väkivallanteot), joka käyttää sonnimiestä seksiorjanaan, muttei osaa eikä viitsi auttaa häntä sopeutumaan suomalaiseen yhteiskuntaan. Siinä missä kehitysmaasta tuleva ja perinteiset sukupuoliroolit sisäistänyt thaimaalainen tai filippiiniläinen nainen suostuu mielellään kotirouvan asemaan siitä yksinkertaisesta syystä, että se on hänen kulttuurissaan oikeasti arvostettu asema ja että sellaisena voidaan hänen kulttuurinsa arvostusten mukaan elää hyvää elämää, sonnimies - hänkin perinteisten sukupuoliroolien piirissä kasvanut - joutuu käytännössä koti-isän asemaan, jollaista hänen kulttuurissaan ei tunneta eikä ymmärretä. Hän on täysin akkavaltikan alla vieraassa maassa, vieraassa kulttuurissa ja yksin. Ja koska sonnimies on kehitysmaan alaluokan edustaja - Backlénin kirjassahan selkeästi kuvattiin sonnimiehet jamaikalaisellekin keskiluokalle pelottaviksi ja vieraiksi katuroistoiksi - kulttuurišokin päälle tulevat vielä luokkaerot. Sonnimiehelle ei jää mitään muuta tapaa päteä miehenä kuin paneskelu. Ja kun musta sonnimies on kaikille suomalaisille naisille ennen muuta kiihottava seksiobjekti, tilaisuuksia tällaiseen pätemiseen tarjoutuu yllin kyllin, kun suomalaiset nuoret tytötkin hiplaavat sonnia keskellä katua vaimon läsnäolosta piittaamatta. Tilaisuus tunnetusti tekee varkaan. Tarvittaisiin hyvin tasapainoinen, aidosti korkeamoraalinen ja luonteeltaan luja mies kestämään periksi antamatta kaikki ne seksuaaliset tarjoukset, joiden kohteeksi sonnimies joutuu. On melkoisen kohtuutonta edellyttää yhteiskunnassamme pallo hukassa olevalta, pohjimmiltaan kovin pelästyneeltä, ahdistuneelta ja kiinnekohdattomaan tilaan joutuneelta sonnimieheltä kykyä kieltäytyä siitä, mitä tarjotaan.

Jos vaikka tuo kuvauksesi olisikin totta suomalaisnaisista ja mustista sonnimiehistä, ihmettelen onko se mitenkään merkittävä yhteiskunnallinen ongelma.

On se aika merkittävä yhteiskunnallinen ongelma niin kauan kuin a) naisaktivistit pitävät suomalaisten miesten (kuviteltua) huorissakäynti-intoa merkittävänä yhteiskunnallisena ongelmana ja b) immuunikatopöpsykkäisten hankkiminen sonnimiesten kanssa makaamalla kuuluu suomalaisten naisten valtavirran seksitapoihin (vrt. George Kingsin ja eräiden muiden afrikkalaisten tartunnanlähdemiesten jättiläismäiset haaremit).

Minä en koskisi edes lusikalla tuollaisiin naisiin jo tartuntavaaran takia enkä ymmärrä, miten kuvaamasi asia voi olla niin syvä katkeruuden aihe.

Sehän se ongelma onkin että "tuollaisia naisia" on varmasti ns. kilttien perhetyttöjenkin joukossa. Täysin vastuuton ja immuunikatotartuntaa kerjäävä seksielämä on kaikkien naisryhmien touhua nykyään. Kyllä sille tunnolliselle kuuden laudaturin ylioppilaallekin pöpöset-pöpsykkäiset maittavat. Samoin sille, joka vaikuttaa fiksulta ja vastuuntuntoiselta ja jolla on kanssasi samansuuntaiset kiinnostuksen kohteet. Kehen tahansa, sanoo: kehen tahansa, naiseen sitten ihastutkin, hän on riskiryhmää. Tämä on realismia ja tästä on lähdettävä.

Kyllä minullakin leuka venähti, kun elämäni ensimmäiset suuret rakkaudet tuossa 80-luvun lopulla tunnustivat sivulauseessa - no big deal - harrastaneensa lomaromansseja Välimeren miesten kanssa. Molemmat olivat tietysti minua, seksuaalisesti kokematonta, nuorempia; toinen oli myös uskonnollinen. (Kumpikin juttu sitten tietysti kuivui kokoon minun ujouteni ja asianomaisten neitojen fasistisen pahuuden yhteisvaikutuksesta.) En minä tästäkään olisi niin katkera, jos oma menneisyyteni koulukiusaamisen uhrina ei olisi ollut suurimmalle osalle nuorista naisista niin paljon suurempi tahra ihmisen menneisyydessä kuin heidän omat seksuaaliset sikailunsa.

Kyllähän niillä markkinoilla tietysti pätevät markkinalait. Armoa ei anneta! Emme anna sinä ja minäkään.

Siinähän se suurin katkeruuden aihe juuri onkin. Koko naiskulttuurin propaganda on minun lapsuudestani saakka keskittynyt julistamaan sitä, kuinka maailman kaikki paha, mm. parisuhdemarkkinoiden armottomuus, johtuu miesten fasistisesta pahuudesta. Kukaan ihminen ei halua olla fasistisen paha. Nuori poika, joka haluaa kasvaa hyväksi mieheksi, ei kuitenkaan löydä muuta hyvän miehen mallia kuin naiskulttuurin mieshaukunnassa implisiittisesti läsnä oleva hyvän miehen malli - ei lyö, auttaa kotitöissä, ei rällää kännissä, ei katso Urheiluruutua, ei vietä vastuutonta seksuaalielämää, rakastaa ja on hyvä. Kasvettuaan tällaiseksi kiltiksi mieheksi hän sitten tulee maailman julmille markkinoille, joilla pätevät täysin armottomat markkinalait. Naiset, jotka omassa omakehupropagandassaan esittävät itsensä jaloina ja lämminsydämisinä olentoina, osoittautuvat kylmää hohkaaviksi, laskelmoiviksi avaruushirviöiksi, jotka eivät tosiaankaan ole kotoisin Venuksesta, vaan Pluton pimeältä puolelta. On pitkä ja raskas prosessi kasvaa oikealla ja realistisella tavalla armottomaksi mieheksi, joka on julma ja kova naisille tarpeen vaatiessa ja joka vastaa heidän pahuuteensa ja halpamaisuuteensa kahta vertaa suuremmalla pahuudella ja halpamaisuudella, kun joutuu luopumaan monista sellaisista asioista ja arvostuksista, joista on aluksi ollut ylpeä ja joita on pitänyt hyvän miehen merkkeinä.

Sonnimiesten kanssa makaaminen ja muut seksuaalisen vastuuttomuuden muodot, joita naiset nykyään harjoittavat, eivät sinänsä häiritsisi minua, jos yleinen konsensus olisi, että ne ovat naiseuden pimeä puoli siinä missä miesten huorissakäynti ja entisaikojen kaksinaismoraali ("miehen satunnainen syrjähyppy tulee voida hyväksyä, mutta jos akka kerrankin huoraat niin lennät kadulle") on mieheyden pimeä puoli. Nykyisen valtavirtajulkisuuden mukaan kuitenkin asia ei ole näin, vaan naisia pidetään edelleenkin miehiä parempina ja moraalisempina olentoina - riippumatta siitä mitä he tekevät. Tarkalleen sama asia, joka miehen tekemänä olisi merkki miehen immanentista sikuudesta, on naisen tekemänä merkki tyttöenergiasta ja itsenäisyydestä. Niin kauan kuin tästä uuskaksinaismoraalista on pätkääkään jäljellä, panuismin maailmanhistoriallinen tehtävä on vielä kesken.

Missään ei olisi vikaa, jos kiltit nörttipojat tulisivat parisuhdemaailmaan terveen säälimättöminä ja lähtisivät siitä, että naiset ovat rapaa ja likaa ja saastaa joka kelpaa korkeintaan hyväksikäytettäväksi ja että naisen on yksilönä erikseen ansaittava kunnioitus, jota hänelle osoitetaan. Tämähän olisi aivan sama kuin naisten asenne, eli että miehet ovat rapaa ja likaa ja saastaa joka kelpaa korkeintaan hyväksikäytettäväksi ja että miehen on yksilönä erikseen ansaittava kunnioitus, jota hänelle osoitetaan.

Muuten, edelleenkin haluan nostaa esille seuraavan kohdan muinaisesta kommentistani Arawnin blogiin: Kun loputtomiin vongutaan siitä, että miehet ottavat ulkomaalaisen vaimon kun pelkäävät "vahvaa suomalaista naista", niin mitä pelkäävät ne naiset, jotka ovat akateemisesti koulutettuja ja joille ei tulisi mieleenkään kelpuuttaa kouluttamatonta suomalaista peräkammaripoikaa, vaikka tämä olisi kuinka kiltti ja hellyttävä Pekko Aikamiespoika - ja joille ei kelpaa suomalainen akateeminen ATM? [---] Kun Suomessa on akateemisesti koulutettuja ja fiksuja ATMiä, niin miksi nainen sanoo heille kaikille "me ollaan liian erilaisia", mutta ottaa kouluttamattoman ja ukkapukkahenkiin uskovan mustan sonnin, jonka kanssa tuskin pystyy edes kommunikoimaan? Mitä pelkoaan nainen pakenee ottamalla mieluummin sonnin kuin ATM:n?

Miehenä olen lopen kyllästynyt siihen, että jokainen tekoni, jokainen tekemättä jättämiseni, jokainen mielipiteeni ja jokainen kannan ottamatta jättämiseni psykologisoidaan puhki fraudulenttifreudilaista retoriikkaa väärinkäyttäen ja naisten holtittoman seksi- ja viinakäyttäytymisen arvostelu kansanterveydellisestä(kin) näkökulmasta leimataan iloisesti merkiksi siitä, että "pelkään vahvaa suomalaista naista", mutta samalla suomalaisen naisen tyhmyydet, vastuuttomuudet ja puutteellinen elämänhallinta selitetään aina miesten ja miesvallan syyksi. Minä haluan ihan oikeasti tietää, mikä koulutetussa ja kiltissä suomalaisessa miehessä pelottaa suomalaista naista niin paljon, että mieluummin pitää ottaa vaikka se sonnimies.

Pako poroporvarillisuudesta - ehdoin tahdoin ongelmaperheeseen

Kirjoitin tämän jo viime viikolla, mutta tarkoitukseni on editoida sitä edelleen.


Olimme Marian kanssa sopineet treffit kirjaston eteen, mutta minä juutuin sisälle lukemaan Marianne Backlénin romaania Karma - taas kerran. Kirja tunnetusti kertoo eksotiikankaipuisten suomalaisten naisten kiville menevistä avioliitoista jännittävien mustien miesten kanssa - itse asiassa nyt vähän surettaa, että en voi antaa sen suomennosta kymmenvuotishääpäivälahjaksi Ilkka Kokkariselle, joka aivan varmasti osaisi arvostaa sitä. Kirjasta näetsen tulee jälkimakuna hyvin kokkariaaninen olo. Luonnollisesti se myös silittää myötäkarvaan rasistien käsityksiä nekruista, jos kohta arvostelun päämaali ovatkin suomalaiset naiset ja heidän himonsa mustaan makiaan. Nuoret tytöt hiplaavat suomalaisten naisten afrikkalaisia ja jamaikalaisia miehiä ja tekevät näille ehdotuksia ikään kuin miehen vaimo ja lapset eivät olisi läsnäkään: tule, musta poika, ja työnnä minuun jynkeä parrusi suloisine pikku immuunikatopöpösineen-pöpsykkäisineen, ja tietenkin ilman kondomia! Kovin hupaisaa on myös lukea siitä, kuinka mustien miesten suomalaisvaimot teettelevät "mama Africaa", pukeutuvat afrikkalaisittain, puhuvat ja hyväksyvät ja ymmärtävät tyttöjen ympärileikkauksia, puhumattakaan miesten uskottomuudesta: pankoon mies muita naisia - hänhän on afrikkalainen mies (underförstått: kun on kalebassilla annettu, ei voi Sarviksen muovisaavilla vaatia) - kunhan palaa panoreissuiltaan takaisin kotiin ja on kiltti lapsille. Yksi kirjan naispuolisista minäkertojista, luultavasti eniten Backlénin alter ego, toteaa hyväksyvänsä mieheltään sellaista, mitä ei ikinä antaisi anteeksi suomalaiselle miehelle.

Yksi kirjan arvostelijoista, Kirsi Hemánus, on nähnyt kirjan kontroversiaalisuuden siinä, että se käsittelee afrikkalaisen miehen - kirjassa ääneen pääsevän nigerialaisen Chiken - seksiriippuvuutta samalla tavalla kuin Hannu Salama suomalaisen miehen seksiriippuvuutta. (Chiken monologi muuten on kirjan huonoin osa kirjallisesti, koska Chike siinä jatkuvasti selittää, kuinka me afrikkalaiset miehet olemme sellaisia ja tällaisia - se kuulostaa epäuskottavalta.) Minusta kyllä pitäisi suoraan sanoa, että kirja käsittelee nimenomaan suomalaisen naisen seksiriippuvuutta, johon liittyy täydellinen kykenemättömyys vastuulliseen seksikäyttäytymiseen: kirjan tarinan edetessä annetaankin ymmärtää, että useat näistä mustiin miehiin mieltyneistä suomalaisnaisista menehtyvät immuunikatoon.

Kirjoitin viime vuonna Arawnin kommentteihin seuraavat mietteet, jotka voisin vaikka siteerata tässä:

Jos nyt saan sanoa jotain tästä ulkomaalaisten puolisoiden asiasta, niin minusta on kaksi perusasetelmaa, joista saa ja pitääkin ärsyyntyä:

- likaisten vanhojen miesten itäaasialaiset lapsivaimot
- akateemisesti koulutettujen suomalaisten naisten kouluttamattomat ulkomaalaiset sonnit.

Likaisten vanhojen miesten itäaasialaisia lapsivaimoja pidetään ihan aiheesta säälittävinä uhreina, mutta on loukkaavaa ja asiatonta, että _kaikki_ suomalaisten miesten ulkomaalaiset vaimot mielletään joko huorahtaviksi kullankaivajiksi tai hyväksikäytetyiksi lapsivaimoiksi. Sitä vastoin tasan ainoa ihminen, joka on uskaltautunut puhumaan naisten sonnimiehistä julkisesti, on Marianne Backlén romaanissaan "Karma" - ja on mielenkiintoista, että kirja on sivuutettu täydellisesti vaieten. (Backlénilla oli itsellään ainakin jossain määrin sonniksi laskettava jamaikalaismies, ennen kuin hän kirjoitti kirjan.)

Kun loputtomiin vongutaan siitä, että miehet ottavat ulkomaalaisen vaimon kun pelkäävät "vahvaa suomalaista naista", niin mitä pelkäävät ne naiset, jotka ovat akateemisesti koulutettuja ja joille ei tulisi mieleenkään kelpuuttaa kouluttamatonta suomalaista peräkammaripoikaa, vaikka tämä olisi kuinka kiltti ja hellyttävä Pekko Aikamiespoika - ja joille ei kelpaa suomalainen akateeminen ATM?

Poikien ronskeissa puheissa ehkä irvaillaan suomalaisten naisten mustan sonnin himolle. Mutta ns. sivistyneessä diskurssissa on täysin sopimatonta puhua naisen sonniavioliitosta koskaan muuna kuin suurena rakkautena. Samanaikaisesti suomalaisten miesten vaikuttimia on täysin sallittua epäillä ja kyseenalaistaa täysin ilkeämielisesti.

Kun Suomessa on akateemisesti koulutettuja ja fiksuja ATMiä, niin miksi nainen sanoo heille kaikille "me ollaan liian erilaisia", mutta ottaa kouluttamattoman ja ukkapukkahenkiin uskovan mustan sonnin, jonka kanssa tuskin pystyy edes kommunikoimaan? Mitä pelkoaan nainen pakenee ottamalla mieluummin sonnin kuin ATM:n?

Kutsuttakoon sitä omalla nimellään sonniavioliitoksi sen sijaan että siitä puhutaan suurena ja jalona rakkautena. Nykytilanne kuitenkin on se, että julkisen tilan on vallannut tekopyhä naisdiskurssi, jossa sonniavioliittojen arvosteleminen on moralisointia, mutta suomalaisten miesten itävaimot saa kaikki surutta leimata kouluttamattomiksi huoriksi silloinkin kun nämä eivät sitä ole.

Mutta mitäs sonneista. Kun luen Backlénin romaania, joka sijoittuu enemmän tai vähemmän alkoholisoituneisiin, narkomanisoituneisiin tai muuten vain itsetarkoituksellisesti boheemeihin ja sopeutumiskyvyttömiin taidepiireihin, kirjan ilmapiirille on ominaista samanlainen ahdistuneisuus kuin niille entisten aikojen ilottoman porvarielämän kuvauksille, joissa korostettiin, kuinka kamalaa on, kun sovinnaisuudet ja konventiot tukahduttavat kaiken spontaanisuuden ja omalaatuisuuden. Backlén on kirjoittanut elämästä, jossa itsetarkoituksellinen ja kouristuksenomainen - siis kaikkea muuta kuin spontaani ja omalaatuinen - poroporvarillisuuden välttäminen ja erikoisuuden tavoittelu pilaa ihmisten mahdollisuudet hyvään ja kilttiin elämään. Viinaa juodaan ja ravataan kaikenlaisissa juottoloissa, joissa on oikeasti ikävää, siis ei todellakaan spontaanilla ja lapsenomaisella tavalla kivaa. Sen sijaan että otettaisiin se kiltti nörttipoika ja opeteltaisiin sen kanssa yhdessä se seksi, otetaan järjettömiä riskejä oletetun seksuaalisen tyydytyksen takia. (Naisella katos on oikeus mieheen, joka osaa hommat, kuten Blogistanin ylimmäinen säälinkerjääjä, yliluutnantti Eeva Levänen sanoisi - mikään rakkaus ei saa pakottaa naista alentumaan sellaiseen mieheen, jota pitää, hyi olkoon, opettaa.) Otetaan väkivaltainen ja vastuuton jamaikalaista alaluokkaa edustava mies, jonka kanssa ei osata edes kommunikoida ja joka on pelottavalla ja käsittämättömällä tavalla taikauskoinen. (Merkillepantavaa on, että Backlénin kirjan keskeisin naishahmo hakee Jamaikalta nimenomaan alaluokkaisen miehen - sellaisen, jota romaanihenkilön keskiluokkaiset jamaikalaiset ystävätkin pitävät pelottavana ja vaarallisena.) Eikä tästä edes saada pitkän päälle sitä seksuaalista iloa, koska mies alkaa piankin hyppiä vieraissa ja juosta yöllä laiminlyöden vaimoaan. Sonnimies on kuitenkin vain yksi osa tätä hyvän elämän pilaavaa erikoisuudentavoittelua. Ja on jokseenkin kuvaavaa, että juuri sonnimies vie naisen siihen perhehelvettitulevaisuuteen, jota nainen pakeni sonnimiehen syliin. Paitsi että sonnimiehen kanssa elämä on vielä puolta huonompaa kuin kiltin poroporvarillisen nörtin kanssa, koska sonnimies ei käy töissä eikä pärjää suomalaisessa yhteiskunnassa.

Niiltä osin kuin olen itse "vältellyt poroporvarillisuutta", kyse ei todellakaan ole ollut mistään itsetarkoituksellisesta boheemiudesta, vaan siitä, että ainakaan minun aikanani se poroporvarillisuus ei ollut minulle tarpeeksi poroporvarillista. Minut oli kasvatettu entisaikojen sivistysporvarin maailmankuvaan, jolloin hyvinvointi-Suomen auto ja rivitalonpätkä -poroporvarillisuus oli minulle liian sivistymätöntä ja rahvaanomaista - liian työväenluokkaista - kelvatakseen kunnon porvarillisuudeksi. Myös uskonnollisuus siinä muodossa kuin se tuli vastaan oli liian ulkokohtaista ja pinnallista puhutellakseen minua, koska olin itse kasvanut sellaisessa maailmassa, jossa kaiken lävistävä uskonnollisuus oli luonteva osa elämää, eikä se esimerkiksi millään tavalla ollut ristiriidassa darwinismin kanssa. Luullakseni isoäitini olisi suhtautunut darwinismia vastustaviin kiihkouskovaisiin samalla tavalla kuin narkomaaneihin, puolittain säälien ja puolittain halveksuvasti: surkeita houkkia ja ressukoita.

Huomattavan pitkälti se "poroporvarillisuus", jota minä olen vältellyt, on itse asiassa ollut juuri tuota Backlénin kuvaamaa keskiluokan boheemiutta, eli niitä taiteellisen syrjäytyneistön ja öyhöttävän alaluokan yhteisiä elämänhallinnan puutteesta kieliviä huonoja tapoja, jotka on omaksuttu keskiluokan kakaroiden tavaksi päteä kavereidensa silmissä. Itse asiassa yksi merkittävistä mentaalisista eroista minun ja ikäisteni välillä oli se, että minä kuuluin omasta elämäntavastaan ylpeään ja itsetuntoiseen 30-luvun keskiluokkaan, kun taas koulutoverini elivät keskellä eräänlaista keskiluokan kriisiä: monet sellaiset elintapaerot, joilla orastava sivistysporvaristo oli erottautunut sekä rappeutuneesta ruotsinkielisestä yläluokasta että suomalaisuuden pettäneistä punikkiroistotyöläisistä - esimerkiksi raittius (punssia latkiva dekadentti hurri ja valtoimenaan öyhöttävät sakilaiset olivat molemmat keskeisiä viholliskuvia) - olivat joutuneet 60-luvulta alkaneen yhteiskunnallisen muutoksen uhreiksi. 60-luku oli ennen muuta kapinaa 50-lukua vastaan: kostean sukupolven viinanjuonti oli ensi sijassa poliittinen protesti sille, mitä raittius merkitsi 50-luvulla, eli teeskennelty ihanne, jota ei ollut tarkoituskaan noudattaa. 50-luku oli restauraation aikaa, pyrkimystä palata takaisin 20-30-lukujen hyvään elämään ja torjua "ryssän solutuksena" kaikki yhteiskunnan ja kulttuurin muutokset poispäin siitä hyvästä elämästä, joita mahdollisesti oli ilmetäkseen. Minä tulin 20-30-lukujen maailmasta, jonka ulkoilmamuseo isovanhempieni koti oli, keskelle 70-lukua, jonka identiteetti syntyi ennen muuta siitä, että se oli poroporvarillisuudeksi valtavirtaistuva kapina 50-lukua, eli 20-30-lukujen maailman idealisoivaa restaurointiyritystä, vastaan.