Olavi Mäenpää vastaan hompanssit

Eräs tuttavani, joka toisin kuin minä viitsii joskus penkoa Homman loka-allasta, kiinnitti huomionsa siihen, että Olavi Mäenpää, Turun äärioikeistoveteraani, kävi siellä haastamassa hompansseja. Seuraava viesti kertoo paljon siitä, millä tavalla nykyiset hompanssit eroavat vanhoista äärioikeistolaisista. Olen luettavuuden vuoksi vähän toimittanut tekstiä – ei siksi, että Mäenpää kirjoittaisi mitenkään kovin huonoa suomea (itse asiassa hänen kielenkäyttönsä on osaavampaa kuin viiteryhmässä keskimäärin). Olen myös poistanut yksityishenkilöiden nimet.

”Olen A[---] satavarma, ettet sinä saisi kaksinumeroisiakaan äänimääriä missään vaaleissa. Toki jaksan epäillä, ettei kaltaistasi millekään listalle edes ehdokkaaksi hyväksyttäisi. Joku raja sentään politiikassakin pitää olla. Eläisit vain muistoissasi, kun olit urasi huipulla Suomen Sisun aluepäällikön tittelillä. Sait kutsua koolle tyhjänpäiväiset keskiviikkokerhotkin. Nyt puuhastelet saman järjestön entisen kanslia- ja vastatiedustelupäällikkö (saako nauraa?) R[---] R[---] H[---]n kanssa, joka ylensi itsensä nimimerkillä sotamarsalkka Rommeliksikin, jonkin älyvapaan reformiseuranne parissa. Kyllä teidän kumpaisenkin veikkosen tyylitajusta henkii vahvasti, että ette ole asevelvollisuuttakaan suorittaneet. Tosin H[---] yritti, mutta lensi kuin leppäkeihäs Niinisalon varuskunnasta! Hanki A[---] itsellesi edes jonkinasteinen elämä tuollaisen merkityksettömän uhoamisen tilalle. Ensimmäinen askel positiiviseen suuntaan olisi astua sieltä tunkkaisen kämpän tietokoneruudun takaa raittiiseen ulkoilmaan ja sitä tietä totuttelemaan ihmissuhteiden solmimiseen normaalissa siviilisaatiossa.
Herra J[---]nkin vedät kirjoituksessasi esiin. Juuri pari päivää sitten soittelimme M[---]n kanssa ja suunnittelimme tulevia. Tuntuu, ettei hänenkään poliittiseksi kodikseen oikein sovi järjestö, jossa valtaa käyttävät pilviveikot, homoliittojen puolestapuhujat, totaalikieltäytyjät ja sivarit! Keskustelimme myös hyvästä yhteistyöstämme M[---]n ollessa listallani ehdokkaana EU-vaaleissa 2004. Ei koskaan tiedä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan? A[---], politiikka on eriskummallinen urheilulaji.”

Mäenpään keskustelukumppani A on eräs vähemmän tunnettu turkulainen (muistaakseni) äärioikeistolainen. RRH taas on se nuori äärioikeistolainen, joka kirjoitti narkkarikavereilleen väärennettyjä lääkereseptejä ja sai tuomion huumerikoksesta ja lääkärinä esiintymisestä. Hän myös leukaili joukkomurhaamisesta jollain terveydenhoitoalan nettilaudalla (vai oliko sähköpostilista?) ja aiheutti hysterian, niin että hänelle mäjäytettiin syyte perättömästä vaarailmoituksesta. M ja herra J ovat sama henkilö, äärioikeiston vanha nestorismies, joka taisi tulla alan miesten joukossa kuuluisaksi 90-luvun alussa yrittäessään perustaa IKL:ää uudelleen.

Mäenpään kirjoituksesta näkyy selvästi, mikä hänenlaistensa vanhojen äärioikeistolaisten ja uusien natsien ero on. Ennen vanhaan, hänen loistoaikoinaan, äärioikeistolaisuuteen liittyi ainakin teoriassa tietty ihmisihanne: kovan, ruumiillisesti voimakkaan heteromachon ihanne. Kuten tiedämme, Mäenpää on äärioikeistolaisen remuamisensa ohessa myös ansioitunut nyrkkeilyvalmentaja, jonka suojatteihin on lukeutunut maahanmuuttaja- ja muslimitaustaisiakin nuorukaisia. Pistää itse asiassa miettimään, kumpaa Mäenpää vastustaa enemmän: maahanmuuttoa sinänsä vai maahanmuuttopolitiikan vihernynny- ja tätileimaa. Ehkä hänestäkin olisi saatu maahanmuuttomyönteinen, jos maahanmuutto olisi markkinoitu hänelle niin, että sieltä tulee Olkku kovia sällejä joista sinä saat valmentaa nyrkkeilijöitä ja jotka puolustavat Suomea Venäjän uhalta.

Mäenpään äärioikeistolaisuudessa on selvät paalut, joita myöten aidat vedetään: aseellinen maanpuolustus, homoliittojen vastustaminen ja huumekielteisyys. Monet kommentoijat poliisin ”asiantuntijoita” myöten ovat kuvitelleet, että uudenkin äärioikeiston ideologia olisi yhtä ehdoton. Näinhän ei kuitenkaan ole, vaan uusi äärioikeisto niin meillä kuin muualla on hylännyt perinteisen äärioikeiston arvot. Ei se esimerkiksi ole mitenkään kansallisella pohjalla, vaikka väittääkin olevansa nationalistista ja isänmaallista.

Olavi Mäenpään äärioikeistolaisuus oli vielä reaktiota johonkin todelliseen. On totta, että Suomi liukui Neuvostoliiton aikakaudella arveluttavalla tavalla itänaapurin vaikutuspiiriin. Aseistakieltäytymisen ja homoseksuaalisuuden salliminen johtuivat toki ennen muuta ihan kapitalistisesta markkinataloudesta ja sen omasta liberalisoitumisesta, mutta koska tämä olojen ja ajattelun vapautuminen tapahtui Suomen ollessa Neuvostoliiton vaikutuksen alla, se oli helppo leimata Neuvostoliiton aiheuttamaksi rappioilmiöksi. Vanhan polven äärioikeistolaiset, kuten Mäenpää, paheksuivat kaikkea tätä ja päätyivät ajattelemaan, että oikeistoradikalismi on ainoa tapa pelastaa isänmaa. Itse asiasta voi olla eri mieltä, mutta ainakin kyseessä oli Suomen omista yhteiskunnallisista oloista kummunnut protesti.

Päälle tulee tietysti vielä sekin, että oikeistoradikalismin juuret Suomessa ulottuvat vuoteen 1918 asti. Ensimmäisessä tasavallassa koko vasemmisto – myös sosiaalidemokraattien se osa, joka ei ottanut osaa kapinaan – oli epäilyttävää porukkaa, jolle ei ensimmäisten vaalikausien aikana annettu edes mahdollisuutta esiintyä radiossa. Ne ajat muistaneille oikeistolaisille ”vapaus” tarkoitti määritelmällisesti sitä, että vasemmisto pidettiin hiljaa, ja totta kai kaipuu sellaiseen ”normaalitilaan” siirtyi myöhemmille sukupolville, joita Olavi Mäenpää omalta osaltaan edustaa. Itse asiassahan tuollainen vasemmistonvastaisuus kuului minunkin perheeni traditioon.

Uusi äärioikeisto sitä vastoin on kansainvälinen muoti ja alakulttuuri. Kuten on jo nähty, suuri osa sen teeseistä ja iskulauseista on peräisin toisista yhteiskunnista ja toisista historiallisista oloista. Pelottelu hallitsemattomalla maahanmuutolla ei kuulu Suomeen, jossa maahanmuutto on useimpiin länsimaihin verrattuna häviävän pientä ja jossa ei ole mitään paperittomien suuria laumoja. Itse asiassahan yksi syy siihen, miksi politiikan valtavirta ei moneen vuoteen ottanut maahanmuuttajakriitikoita vakavasti, on juuri tässä: ”hallitsemattomasta maahanmuutosta” puhuminen Suomen oloissa nyt vain on suunnilleen yhtä mielekästä kuin Tahitilla olisi keskustella jäänmurtajan hankkimisesta ahtojääongelmia helpottamaan.

Mäenpää valittelee sitä, että uuden äärioikeiston piirissä vaikuttaa pilvenpolttajia. Kuten muistamme, vanha äärioikeisto painotti päihdeharrastuksissaan perinteisiä kansallisjuomia. Pilven poltto oli pitkään politisoitunutta ja miellettiin osaksi hippityylistä pasifistista protestia. Vielä nykyäänkin kuulee lapsellisen naiiveja väitteitä kannabiksesta rauhanhuumeena. Nuorimmassa polvessa sitä vastoin kannabis on yksinkertaisesti päihde, jota käytetään siksi, että halutaan päästä päihtyneeseen tilaan, se on vähän niin kuin päihteidenkäytön idea, jos tyhmänä raittiusmiehenä olen asian oikein ymmärtänyt. Toisin sanoen pilvenpolttajalla ei nykymaailmassa ole mitään syvällisiä aatteellisia esteitä alkaa äärioikeistolaisiksi.

Siviilipalveluksestakaan et nykyään enää rauhanmiestä tunnista. Tämä on tietysti seurausta siitä, että aseistakieltäytyjäliike harmillisesti onnistui pyrkimyksessään tehdä sivarista valtavirtaisesti hyväksyttävää. Vielä 80-luvulla siviilipalvelukseen pääsi vain erityisen vakaumuksentutkintalautakunnan luvalla, mikä tarkoitti, että aseistakieltäytyjäksi kelvatakseen piti nähdä aitoa vaivaa ja pohtia asioita, olla uskottava aatteen mies. Vuonna 1987 lautakunta lakkautettiin ja aseistakieltäytymisestä tuli pelkkä ilmoitusasia. Tällöin sivari muuttui roskapöntöksi sellaisille tyypeille, joita armeija ei ymmärrettävistä syistä halunnut riveihinsä: aloitteleville taparikollisille ja sairaalloisen lihaville, pari esimerkkiä mainitakseni. Niinpä kaikenlaiset törkyrasistiset rämppäsällit saattoivat mennä sivariin vain koska se oli niiden kulttuuria, tässä tapauksessa siis hevilettisten hevirokkarien.

Olavi Mäenpään edustamalle äärioikeistosukupolvelle luultavasti rokkikulttuuri oli kokonaisuudessaan paheksuttava ilmiö, osa samaa rappiota, joka sai hänenlaisensa omaksumaan oikeistoradikaalin arvomaailman. Nuoremman polven äärioikeistolle sitä vastoin suuri osa siitä paheksuttavasta rappiosta on jo aikoja sitten valtavirtaistunut osaksi arkea. Tämän takia tuntuukin piinallisen teennäiseltä, kun nykyiset nelikymppiset ja sitä nuoremmat esittävät konservatiivista vanhaa äijää puhuen vanhoista hyvistä ajoista, jolloin elämä oli yhteisöllistä ja yksikulttuurista. (Milloinkahan se oli, 90-luvullako?)

Nykyinen äärioikeistolaisuus on pääosin alakulttuuri-identiteetti. Se ei ole reaktiota mihinkään yhteiskunnalliseen epäkohtaan, vaan pelkkä rooli, jossa on kyse enemmän uhosta ja näyttelemisestä kuin aatteellisesta johdonmukaisuudesta. Edes äärioikeistolaisten ideologinen ydinryhmä ei ole johdonmukainen esimerkiksi suhteessaan Venäjään, jota se välillä pitää turvallisuusuhkana Suomelle, välillä ihanana muslimintappovaltiona. Mitä tulee tämän ydinryhmän ulkopuolisiin, harhaanjohdettujen suuriin laumoihin, monet heistä tosiaan koettavat omaksua sitä vanhan jäärän roolia, mutta he eivät ollenkaan tiedä, mikä se vanha hyvä aika oikein on, jonka arvoja pitäisi haikailla takaisin.

Esimerkiksi kelpaavat vaikka jonkun Reijo Tossavaisen jutut. Paatos ja milloin mihinkin tahoon kohdistuva paheksunta on hirmuinen, mutta sen takaa ei tunnu löytyvän mitään punaista lankaa. Vanhoihin hyviin aikoihin kaivataan, mutta ei ole selvää mihin tarkalleen. Eräässä kohdassa Tossavainen halusi EU:n tilalle vahvempaa YK:ta, vaikka – kuten eräs kaverini sarkastisesti totesi – YK:ssa Suomen sisäisiin asioihin olisi sekaantumassa paljon enemmän ulkomaalaisia kuin EU:ssa konsanaan, ja ne ulkomaalaisetkin olisivat keskimäärin paljon tummaihoisempia.

Tossavaisen YK-möläytys paljastaakin yhden suomalaisen äärioikeiston rakenteellisista ongelmista: se menneiden aikojen idylli, jota taantumuksellinen määritelmän mukaisesti kaipaa takaisin, voi nykyään olla vain Kekkosen Suomi. Kekkosen valtaantulo tapahtui vuonna 1956, lähes kuusikymmentä vuotta sitten, ja Kekkosen aikaa kesti kaksi ja puoli vuosikymmentä. Toisin sanoen nykyiset vanhuksetkin ovat Kekkosen Suomen muovaamia ja tulleet aikuisiksi Kekkosen Suomessa. Ja Kekkosen Suomessa, kuten tiedämme, monet vasemmistoidealistien ideat oli imetty valtavirran osaksi – esimerkiksi ajatus Suomesta maailmanpolitiikan lääkärinä, joka vaikuttaa YK:n kautta. Kun EU-jäsenyydestämme aikoinaan käytiin kansalaiskeskustelua, vasemmisto vierasti koko ideaa siksi, että Suomi oli jo riittävän kansainvälinen ja harjoitti kansainvälisyyttään YK:n, esimerkiksi rauhanturvaamistoiminnan, välityksellä. YK nähtiin tasapuolisena ja oikeudenmukaisena, EU taas sekä maailmanlaajuisesti että paikallisesti rikkaiden liittona köyhien päänmenoksi.

Tämän pitkälti vasemmistolaisen Kekkos-kaipuun päälle on sitten haettu kansainväliseltä ja kotimaiselta äärioikeistolta sen kanssa ristiriitaisia ideoita. Kotimainen äärioikeisto on reaktiota ja protestia juuri sille Kekkosen Suomelle. Kansainvälinen äärioikeisto taas näkee nykyään Venäjän pelastajamaana ja muslimien murskaajana, mikä on ristiriidassa kotimaisen äärioikeistoperinteen kanssa. Joku Tossavainen ei siis oikeasti tiedä mitä hän tahtoo, vaan on välillä kekkosnostalgista, välillä äärioikeistolaista mieltä asioista.

Sinänsähän Perussuomalaiset on puolue, jonka juuret ovat vennamolaisessa reaktiossa Kekkosen yksinvaltaisina ja liian neuvostoystävällisinä pidettyihin otteisiin. Toisin sanoen se on väärä puolue toimimaan Kekkos-nostalgian poliittisena kanavana. Kekkonen on suomalaisessa tietoisuudessa kiistelty hahmo, jota toiset pitävät itäeurooppalaisena kommunistidiktaattorina (mikä on asiatonta ja epäoikeudenmukaista), toiset sellaisena ihanana äärioikeistolaisena yksinvaltiaana, joka nitistäisi sivarit ja maahanmuuttajat (mikä on yhtä asiatonta ja epäoikeudenmukaista, koska Kekkonen itse asiassa oli presidenttinä ajamassa humaanimpaa kohtelua esimerkiksi aseistakieltäytyjille).

Jotta Kekkosen haamu tietoisuudessamme ei katoaisi harhateille, tarvittaisiin tosiaan tahoa, joka paneutuisi valistamaan kansalaisia siitä, mitä Kekkonen oikeasti teki tai edusti suomalaisessa politiikassa – ja kyllä vain, tarvittaisiin puolue, joka näkisi itsensä Kekkosen manttelinperijänä ja ajaisi asioita ja tavoitteita, joita Kekkonen aikoinaan myös ajoi. En sano tätä siksi, että erityisemmin itse kannattaisin Kekkosta tai kekkoslaisuutta, vaan siksi, että Kekkos-nostalgia on täysin legitiimi poliittinen positio, jos kaipaillaan sitä, mitä Kekkonen aikoinaan edusti suomalaisessa politiikassa eli jatkuvuutta, vakautta, vaurautta ja inklusiivisuutta. Perussuomalaiset on kuitenkin kaikin tavoin väärä puolue sitä nostalgiaa hyväksikäyttämään, koska se pyrkii itsetarkoituksellisesti katkaisemaan suomalaisen politiikan jatkuvuuden (”murra vanhojen puolueiden ylivalta”), horjuttamaan yhteiskunnallista vakautta, paskat nakkaa niin talous- kuin sosiaalipolitiikastakin ja keksii yhä uusia vähemmistöryhmiä, jotka se haluaa marginalisoida.

Mitähän se on se russofobia?

(julkaistu alun perin Paljastetun blogissa 9. joulukuuta 2014)

Kun kerran kommenttiosasto yhtä mittaa julistaa minun olevan russofobi eli venäläisvastainen rasisti, niin taidan tietää paljon russofobiasta. Siksipä päätinkin kertoa teille, mitä se russofobia oikeasti on. Höristäkää korvianne ja olkaa kuulolla.

Olen aiemmin kirjoittanut paljon perussuomalaisen äärioikeistomme russofiliasta – venäläismielisyydestä – mutta koska äärioikeiston ajattelu on tunnepohjaista ja sisäisesti ristiriitaista, monet heikäläiset pystyvät samanaikaisesti olemaan (poliittisesti) russofiilejä ja (rasistisesti) russofobeja. Kadulla venäjää puhuvat venäläiset ovat heille vastenmielisiä, koska Suomessa kuuluu heidän mielestään puhua suomen kieltä, ei esimerkiksi ruotsia, saamea eikä venäjää. Sitä vastoin Putin on hieno mies, koska Putin edustaa heille mieleisiä arvoja ja tappaa ihmisiä. (Kuten tiedämme, ajatus ihmisten tappamisesta ja siihen liittyvästä sadistisesta nautinnosta elähdyttää voimakkaasti kaikkia äärioikeistolaisia ja on yksi koko ”ideologian” keskeisiä moottoreita.)

Esimerkiksi kansanedustaja Reijo Tossavainen, jonka ajattelu mielenkiintoisesti vaappuu perinteisen isänmaallisuuden ja maahanmuuttokriitikoiden edustaman uuden äärioikeistolaisuuden välillä, loihe nettipäiväkirjassaan hiljattain lausumaan, että venäläisten kulttuuriin kuuluu valehteleminen. Tämä on Venäjän juoksupoikapuolueesta tulleena yllättävä heitto, mutta on aika kuvaavaa, että Tossavainen – perussuomalainen kun on – ei kykene esittämään Venäjän arvostelua eksymättä avoimeen rasismiin ja kaikkien venäläisten olemukselliseen leimaamiseen. Itse asiassa Tossavainen tulee tuollaisilla heitoilla toimineeksi Venäjän hyödyllisenä typeryksenä eli antaneeksi lausunnon, jonka valossa kaikkia Venäjän arvostelijoita voi haukkua rasistisiksi russofobeiksi.

Tossavaisen heitto havainnollistaa hyvin sitä, missä kohdassa rasismi alkaa. Se alkaa siinä, kun etnisen ryhmän, ihonväriryhmän tai niihin verrattavan synnynnäisryhmän jäseniä luonnehditaan olemukseltaan kykenemättömiksi noudattamaan yleisinhimillisiä periaatteita. Esimerkiksi valheen ja toden käsitteiden välillä on ero kaikissa kulttuureissa. Toisin sanoen rasismia on sanoa, että esimerkiksi venäläiset olisivat kulttuurinsa vuoksi auttamattomasti kykenemättömiä erottamaan valhetta todesta. Sitä vastoin ei ole rasismia sanoa, että Venäjällä valtaa pitää totuudesta täysin piittaamaton, moraaliton ja mädännäinen valehtelijahallitus, jota monet venäläiset kannattavat, koska pelkäävät tai koska tuntevat aitoa kaunaa länttä kohtaan.

Russofobiasta hyvä esimerkki on myös Ilta-Sanomien (minkäpä muunkaan lehden) itsenäisyyspäivän jälkimainingeissa lietsoma epäluulo siitä, että Tuntemattoman sotilaan jälkeen televisiosta tuli venäjänkielinen uutislähetys Novosti.

Ihan ensimmäiseksi suvaitsen toki ihmetellä, missä kohtaa Tuntemattomasta sotilaasta tuli sellainen taideluoma, jonka varjolla voidaan kiihottaa syrjimään edes venäläisiä. Kaikkihan tietävät (vai tietävätkö?), että Linnan Tuntematon nähtiin omana aikanaan pikemminkin ihannoitua sotaa kriittisesti kyseenalaistavana, ei suinkaan naiivisti isänmaallisena saati nationalistisena teoksena. Kirjaa syytettiin suunnilleen kommunistiseksi ja maanpetokselliseksi. Itse asiassa ennen kuin äärioikeisto alkoi mobilisoitua maahanmuuttokriittiseen liikkeeseen, netissä liikkui paljon sellaisia äärioikeistolaisia, joiden mielestä Linna oli suomettunut tai suorastaan kommunistinen kirjailija ja jotka vaativat että Linnan patsas olisi kaadettava nyt Neuvostoliiton romahdettua. Teoksen kiistellyn taustan vuoksi pidän suorastaan hämmentävänä, että sitä voidaan nykyään käyttää kiihkoisänmaallisena lyömäaseena.

Mutta puhutaanpa Novosti-uutislähetyksestä. Tällä hetkellä Suomessa on sellainen henkisen maanpuolustuksen näkökulmasta todella merkittävä ongelma, että ainoa merkittävä rahoitus venäjänkielisille viestimille, mitä tarjolla on, tulee Putinin pusseista. Sellaiset venäjänkieliset tiedotusvälineet, jotka eivät ota vastaan Putinin rahaa, ovat hiljattaisten uutisten mukaan taloudellisissa vaikeuksissa. Juuri sen takia, että pitää estää viidennen kolonnan mentaliteetin yleistyminen venäjänkielisen väestömme keskuudessa, olen itse valmis puoltamaan aika avokätisiä valtion tukia Putinista riippumattomille venäjänsuomalaisille medioille. Olen jopa sitä mieltä, että se rahoitus voisi tulla puolustusbudjetin kautta. Nyt kun Venäjä panostaa massiivisesti mediasodankäyntiin, sen valehtimille kuten Russia Today -kanavalle tulisi tarjota vaihtoehtoja.

(Pienenä ceterum censeona muistutan tässä välissä, että Russia Today on sama kanava, jolla nyt kovaksi Ukrainan ystäväksi itsensä stilisoinut Jussi Halla-aho pari vuotta sitten esiintyi kertomassa kauhujuttujaan Suomen liekehtivistä mamugetoista. Russia Todaylle tunnetusti kelpaa mikä vain hölynpöly, jolla saadaan länsi näyttämään rappeutuneelta, romahtavalta ja uppoavalta. Sehän on se vanha Neuvostoliiton rutiini.)

Olen seurannut itse Novostia sen verran, että pidän sitä täysin asiallisena uutislähetyksenä. Sen ainoa vika on, että se on kovin lyhyt eikä sillä ole mahdollisuuksia taustoittaa uutisia. Jos tavoitteena on sellainen suomenvenäläinen väestö, joka tuntee hyvin suomalaisen kulttuurin ja kokee olevansa isänmaallinen suomalainen ja Suomen puolella, Novosti ei ole missään ristiriidassa tämän tavoitteen kanssa.  Sen esittäminen Tuntemattoman jälkeen voi siis olla jonkinlainen isänmaallisuuden loukkaus vain sellaisten ihmisten mielestä, joille sota oli suomenkielisten sotaa venäjänkielisiä vastaan. Vaikka tällainen käsitys on laajalle levinnyt, sitä on pidettävä nimenomaan turvallisuuspoliittisesta näkökulmasta tuomittavana.

Me nimittäin kävimme ne sodat siksi, että itänaapurissa vallitsi totalitaarinen järjestelmä, joka uhkasi vapauttamme ja henkeämme. Se olisi ollut aivan yhtä suuri uhka, vaikka itänaapurissa olisi puhuttu mongolia, azeria, iiriä tai vaikka viroa. Eikä Venäjä nytkään ole uhka siksi, että siellä puhutaan venäjää. Se on uhka siksi, että siellä hallitsee kyyninen ja sodanhaluisuutensa käytännössä osoittanut diktaattori. Venäjän kielen vierastaminen on seurausta siitä, että venäjän kieli on leimautunut diktaattorin hallitsemaksi kieleksi, aivan samalla tavalla kuin minä vierastan suomen kieltä, koska se on silmissäni leimautunut maahanmuuttokriitikoiden ja heitä nöyristelevien lehtineekerien rasistiseksi ja fasistiseksi propagandakieleksi.

Juuri siksi venäjää on käytettävä länsimaisten demokraattisten arvojen levittämiseksi sekä oman venäläisvähemmistömme että – mahdollisuuksien mukaan – Venäjän väestön keskuuteen. Vastaavalla tavalla suomalaisille on kerrottava suomeksi, millaisia roistoja maahanmuuttokriitikot, journalistit ja muut breivikistit ovat.

Myyttejä Venäjästä, Ukrainasta ja Neuvostoliitosta

(julkaistu ensimmäisen kerran Paljastetun blogissa 28. syyskuuta 2014)

Näin putinismin aikana liikkeellä on kaikenlaisia myyttejä niin Venäjästä, Neuvostoliitosta kuin Ukrainastakin. Kuten salaliittoteorioiden aikakaudella on tavallista, samoihin myytteihin uskotaan usein molemmilla äärilaidoilla. Itä-Eurooppa ja Venäjä eivät ole tuttuja paikkoja ja Neuvostoliittokin on katoamassa myyttien ja huhujen hämäriin.

Käydäänpä siis asiaan.

Venäläiset ovat joutuneet kärsimään eniten Stalinista/Hitleristä/toisesta maailmansodasta jne.Täällä Suomessa on pilvin pimein näitä sentimentaalisia Venäjän nyyhky-ystäviä joihin tämä puppu on uponnut kuin sukellusvene Mariaanien hautaan. Tavallisesti se sama porukka julistaa Venäjän kulttuurin suurenmoisuutta tietämättä kyseisestä kulttuurista paljon mitään.

Timothy Snyder. Kuva: Wikipedia

Nyt kun Timothy Snyderin erinomainen teos Tappotanner on lopultakin saatu suomeksi, umpisuomalaisetkin voivat sieltä lukea, mikä ryhmä Neuvostoliitossa joutui kärsimään eniten Stalinin vainoista: Neuvostoliiton puolalainen vähemmistö. Mitä sitten toisen maailmansodan itärintamaan tulee, on aika selvää, että siellä ukrainalaiset ja valkovenäläiset, jotka joutuivat sodan ja miehityksen jalkoihin ja rintaman kohdalle, saivat kärsiä eniten. Itärintaman sotaa käytiin itse asiassa ukrainalaisilla ja valkovenäläisillä sotilailla puolin ja toisin: sekä Saksan armeijan alkuasukasvahvistuksiin että neuvostoarmeijaan värvättiin paljon näiden kansojen edustajia, ja veli nousi veljeään vastaan aivan sananmukaisesti. Jopa oikeaoppinen neuvostosotakirjallisuus myöntää tämän kautta rantain (venäjäntaitoisille vihjeeksi Emmanuil Kazakevitšin kertomus Zvezda, ”Tähti” – en toki tiedä, onko suomennettu).

Emmanuil Kazakevitš. Alkujaan Juutalaisten autonomiselle alueelle Birobidžaniin muuttanut kirjailija aloitti uransa jiddišinkielisenä runoilijana, mutta joutui 1930-luvun vainojen uhatessa muuttamaan kiireellä lännemmäksi. Koska suurin osa Neuvostoliitossa vainotuista sai vain alueellisen etsintäkuulutuksen, maan sisäinen pakolaisuus saattoi olla riittävä keino päästä karkuun puhdistuksia. Sodan aikana Kazakevitš hankki rintamakokemusta ja alkoi kirjoittaa venäjäksi sotakertomuksia. Kuva: Wikipedia.

Itse asiassa yksi venäjänkielisen, neuvostoaikaisen sotakirjallisuuden merkittävimpiä kielellisiä erikoispiirteitä on, että kirjoissa esiintyy useinkin ukrainan tai valkovenäjän sekaista venäjää solkkaavia sivuhenkilöitä (tämä ei toki näy suomennoksissa). Kirjailijoiden mielestä se ilmeisesti kuului oleellisena, määrittävänä piirteenä rintaman autenttiseen tunnelmaan.

Ukrainalaisten esittäminen jonkinlaisena fasistikansana, joka loukkaa itsenäisyyspyrkimyksillään kauan kärsinyttä Venäjän kansaa, on siis historiallisesti valheellista. Se toki on totta, että Ukrainasta, kuten muiltakin miehitetyiltä alueilta, löytyi paljon yhteistoimintamiehiä. Mutta niin löytyi myös etnisten venäläisten joukosta sieltä, minne Hitlerin pitkä koura ulottui.

Krim oli ukrainalaisen Hruštšovin nousuhumalassa päähänpistosta antama lahja Ukrainalle.Tällä koetetaan alinomaa perustella Krimin rikollista valtaamista ja laitonta liittämistä Venäjään. Ensimmäinen valhe on, että Nikita Hruštšov, Neuvostoliiton johtaja viisi-kuusikymmenluvulla, olisi ollut ukrainalainen. Itse asiassa Hruštšov syntyi Kalinovkan kylässä Kurskin oblastissa (”oblast”, joka suomennetaan usein ”alueeksi”, on lähinnä läänin tyyppinen hallintoalue), joka on kyllä Ukrainan itärajan lähellä, mutta etnisesti ja kielellisesti se on varmasti yksiselitteisen venäläistä aluetta ja poliittisesti Venäjää.

Nikita Hruštšov, Neuvostoliiton johtaja Stalinin jälkeen. Kuva: Bundesarchiv/Wikipedia

Hruštšov oli siis venäläinen; hänen ukrainalaisyhteytensä on siinä ja vain siinä, että hän teki nuorena uraa Ukrainassa sikäläisen puoluepomon Lazar Kaganovitšin kakkosmiehenä. Sitten kun Kaganovitš siirtyi Ukrainasta Moskovan puolueaparaattiin, hän otti apumiehensä mukaansa. Sodan jälkeen Hruštšov palasi Ukrainaan jälleenrakennustyötä johtamaan.

Krimin siirto Ukrainan alaisuuteen johtui ennen muuta infrastruktuurin hallinnointitarpeista: tarina nousuhumalaisesta lahjasta Ukrainalle lienee syntynyt siinä vaiheessa kun Hruštšovin vastustajat ryhtyivät häntä kaatamaan ja halusivat esittää hänet Staliniin verrattavana mielivaltaisena johtajana. Siinä missä Stalinia syytettiin ”henkilökultista”, seuraajalle keksittiin synniksi ”voluntarismi”, sanahirviö, jolla viitattiin hänen liian ”omatahtoiseen” ja tempoilevaan politiikkaansa (kuka tahansa Neuvostoliiton ja kylmän sodan historiaan tutustunut tietää, ettei syyte ollut kaikilta osin aivan tuulesta temmattu). Propagandaväite Krimin mielivaltaisesta siirrosta osavaltiolta toiselle sopi tähän kuin nyrkki silmään.

Lazar Kaganovitš, Hruštšovin esimies ja mentori. Kaganovitš toimi Ukrainassa edistämällä ensin ukrainan kieltä ja sitten nälänhätää, sen mukaan mitä puolue, eli Stalin, vaati. Hän onnistui sumplimaan itsensä kaikkien poliittisten äkkikäännösten läpi ja kuoli vasta vuonna 1991. Kuva: Wikipedia.

Länsimaista kirjallisuutta ei ollut ollenkaan saatavana Neuvostoliitossa. Tähän täysin järjettömään väitteeseen törmäsin joskus Agricolan foorumeilla. Se on kaivellut siitä lähtien, joten otanpa ja oikaisen sen tässä. Se on esimerkki siitä, millaisiin tolkuttomuuksiin väki uskoo silloin kun on a) tarpeen esittää Neuvostoliitto kaikkia muita pahempana, absoluuttisena hirmuvaltana (tosin Neuvostoliiton on äärioikeiston kammoksumana demonina alkanut viime aikoina korvata islamilainen maailma) ja b) kaikki ei-äärioikeistolaiset Neuvostoliiton myötäjuoksijoina.

Neuvostoliiton pahuutta ja vastenmielisyyttä ei todellakaan ole syytä vähätellä. On kuitenkin syytä muistaa, että Neuvostoliiton kehityksessä oli monia vaiheita: Stalinin mielivaltaisen diktatuurin ja Hruštšovin tempoilun jälkeen maa rauhoittui konservatiiviseen perusneukkuelämäntapaan, jonka suomalaiset itse asiassa tuntevat melko hyvin vanhoilta kunnon votkaturistiajoilta. Se myöhäisaikojen Neukkula pyrki luomaan kulttuurisuhteita länteen, ja myös lännen kirjallisuutta käännettiin jonkin verran (tosin saksittuna). Toki suosituimpia ja vapaimmin saatavissa olleita läntisiä kirjoja olivat sellaiset poliittisesti yhdentekevät klassikot kuin Huckleberry Finnin seikkailut tai Aarresaari. (Omasta hyllystäni löytyy muuten venäjäksi Robinson Crusoe, tosin jo Venäjällä, ei Neuvostoliitossa painettuna.)

Julian Semjonov, neuvostoliittolainen jännäriviihdekirjailija. Hän lienee tunnetuin Saksaan soluttautuneen neuvostovakooja Stirlitzin seikkailuja kuvaavasta, televisiosarjaksikin kääntyneestä romaanista Kevään seitsemäntoista hetkeä. Kuva: Wikipedia

Silloin kun länsikirjallisuutta sensuroitiin, sakset söivät luultavasti enemmän seksikuvauksia kuin poliittisesti arkoja kohtia. (Poliittiset sopimattomuudet selitettiin luultavasti alaviitteissä ja esipuheissa; neuvostoaikaisissa kirjoissa muuten on yleensä varsin hyvä alaviiteaparaatti, joka poliittisten soo-soo-sormennostojen lisäksi sisältää aivan asiallisiakin selityksiä.) Gabriel García Márquezin Sadan vuoden yksinäisyyden rehevä eteläamerikkalainen sukupuolisuus vimmastutti neuvostosensorit siinä määrin, että kirja puukotettiin juonettomaksi. Neuvostosensuurin menettelytavoista hyvää käytännön tietoa on saatavana Mihail Bulgakovin romaanin Saatana saapuu Moskovaan ensimmäisestä suomenkielisestä painoksesta, jossa neuvostosensuurin poispätkimät kohdat näkyvät tekijänoikeussyistä kursiivilla painettuina. Lukija huomaa pian, että poliittisesti huolestuttavien osuuksien lisäksi kirjasta on suorastaan naurettavan säntillisesti poistettu kaikki viittaukset seksiin ja alastomuuteen.

Mihail Bulgakov. Kuva: Wikipedia

Länsimaisen kirjallisuuden ja kulttuurin asema Neuvostoliitossa oli oikeastaan kaksinainen. Toisaalta eliitti vihasi sitä, mutta toisaalta yksi eliitin tunnusmerkeistä oli, että se pääsi tavallista rahvasta esteettömämmin käsiksi siihen. Eliittikoulu tarkoitti 70-luvun Neuvostoliitossa käytännössä koulua, jossa opetettiin englantia ja jossa kävi ulkomaalaisia vieraita lännestä puhumassa oppilaiden kanssa englantia (tästä lisää Viktor Pelevinin elämäkerrassa Pelevin i pokolenie pustoty).

Serhij Žadan, ukrainalainen nykyrunoilija ja -kirjailija, jota minäkin olen hieman lukenut. Kuva Rafał Komorowski, Wikipedia 

Venäläiset ovat lukevia, henkeviä ja sivistyneitä ihmisiä, koska jo neuvostoaikana neuvostoraitiovaunut olivat täynnä lukevaa kansaa. Venäjän hienoa kulttuuria ihannoivat venäläismieliset jankkaavat usein tätä iskulausetta. Se on pinnalta katsoen totta. Mutta kannattaa miettiä, mitä luettiin.

Kuten monet varmasti muistavat, Stalin kutsui kirjailijoita ”ihmissielun insinööreiksi”, mikä tarkoitti, että kirjailijoilla nähtiin olevan propagandistinen tehtävä osana neuvostososialismin rakentamista. Tämä tarkoittaa, että niiden lännessä ihailtujen toisinajattelijoiden lisäksi Venäjällä oli paljon samoinajattelevia kirjailijoita, siis moraaliltaan venyviä ja kirjailijaliiton tarjoamista eduista lokoisasti nauttivia kynämiehiä, jotka osasivat olla hankkimatta itselleen vihollisia puoluejohdosta.

Neuvostoliitossa oli runsaasti kirjailijoita, elokuvaohjaajia ja muuta kulttuurielämää, eivätkä kaikki olleet aivan huonoja. On kuitenkin syytä muistaa, että Neuvostoliitossa kirjallisuus oli pitkälti massaviihdettä. Lukeva yleisö oli valtava ja suuri osa luettavasta melko teollisesti tuotettua tavaraa. Ei pidä hetkeäkään kuvitella, ettei Neuvostoliitossa olisi kirjoitettu paljon ajanvietekirjallisuutta melko rahvaanomaiseen makuun.

Täällä meillä kuviteltiin silloin ja kuvitellaan usein vielä nytkin, että Neuvostoliitossa ei olisi ollut viihdeteollisuutta eikä viihdyttäväksi tarkoitettua lukemista. Tämä johtuu siitä, että Neuvostoliitto nähtiin kaiken kivan kieltäjämaana. Lännessä oli bestsellereitä ja salapoliisijännäreitä, Neuvostoliitossa uuvuttavia agitaatiokokouksia ja punalippukulkueita. Lisäksi suomeksi käännetystä venäläisestä ja neuvostoliittolaisesta kirjallisuudesta suurin osa oli vakavaksi tarkoitettua ja pyrki noudattamaan 1800-luvulta periytyvää klassista realistista estetiikkaa.

Itse asiassa Neuvostoliitossa tietysti oli jännärikirjallisuutta, vieläpä sellaista jännärikirjallisuutta, joka samalla toimi propagandana neuvostojärjestelmän puolesta. Sellaisissa jännäreissä KGB:n miehet olivat tietysti hyviksiä, punatähti- James Bondeja, ja lännen agentit fasisteja. Synkästi kalskahtava sana tšekisti, joka viittaa Tšekaan eli KGB:n ensimmäiseen edeltäjään, oli Neuvostoliitossa ja itäblokissa virallisesti sankarin kunnianimi. Neuvostojännärikirjailijoista suomeksi on taidettu kääntää ainakin Julian Semjonovia.

Tällä kirjallisuudella kasvaneiden ja päänsä sotkeneiden ihmisten arvomaailma ei ole mitenkään yksiselitteisesti syvällisempi tai jalompi kuin länsimaisella joukkotiedotuksella kasvaneiden. Omasta mielestäni ihmemies MacGyverin tai vaikka Teksasin rajajääkäri Walkerin edustama amerikkalainen partiopoikaidealismi, jota televisiostamme näinä päivänä onneksi tulee sitä kaipaaville yllin kyllin, on paljon terveemmällä pohjalla kuin neuvostokirjallisuuden sanoma.

Valentin Pikul'. Kuva: Wikipedia

Kannattaa panna merkille sekin, että Neuvostoliitossa fasismia hipovaa venäläistä nationalismia sai itse asiassa julistaa verraten vapaasti. Tämä johtui siitä, että venäläinen nationalismi oli kuitenkin kansakuntaa koossapitävä voima, siinä missä esimerkiksi ukrainalainen nationalismi oli hajottava voima. Avoimesti nationalistinen viihdekirjailija Valentin Pikul', jota ei ole taidettu suomeksi kääntää, ei joutunut poliittisiin vaikeuksiin ainakaan nationalisminsa vuoksi. Maaseutukirjailijoiden koulukunta, johon kuului esimerkiksi Valentin Rasputin (Rasputin on Siperiassa yhtä tavallinen nimi kuin Piirainen Kainuussa, joten kirjailija ei ollut sukua viimeisen tsaarin neuvonantajalle), vastusti nationalistiskonservatiivisista lähtökohdista suunnilleen koko modernia yhteiskuntaa, mutta heillä ei ollut sellaisia vaikeuksia sensuurin kanssa kuin länsimaisia arvoja kannattavilla toisinajattelijoilla.

Ukraina ei ole kieli, vaan venäjän murre. Mainitsin edellä, että venäjänkielisessä neuvostokirjallisuudessa esiintyy usein ukrainaa tai valkovenäjää solkkaavia sivuhenkilöitä autenttisuustarkoituksessa. Tämä on luonnollisesti ollut omiaan synnyttämään venäläisten keskuudessa käsityksen, että ukraina olisi turmeltunutta tai murteellista venäjää.

Ukraina ja venäjä ovat läheistä sukua toisilleen, koska molemmat kuuluvat slaavilaisten kielten itäiseen haaraan. Monet sellaiset piirteet, jotka venäjässä ovat murrepiirteitä, ovat ukrainassa osa normitettua kirjakieltä. Samaa voidaan toki sanoa monista muistakin lähisukuisista naapurikielistä. Esimerkiksi ruotsissa rein 'puhdas' on pohjalaista murretta, ren taas kirjakieltä. Toisaalta norjassa rein on kirjakieltä (ainakin nynorskin kirjakieltä). Silti harvoin kuulee väitettävän, että Pohjanmaan ruotsinkieliset olisivat norjalaisia.

Ukraina eroaa venäjästä esimerkiksi seuraavilla tavoin:

• Siinä missä venäjässä on o tai e, ukrainassa esiintyy konsonanttiin päättyvässä tavussa yleensä erityinen ukrainalainen i, joka kirjoitetaan ihan länsimaisen i:n näköisellä kirjaimella. Kissa on venäjäksi kot (кот - nykykielessä tosin mieluummin koška; kot on ennen kaikkea kollikissa) mutta ukrainaksi kit (кіт).
• Sitä vastoin venäjän kaksi i:tä, pehmeä и ja kova ы, ovat ukrainassa yksi ja sama äänne, niin että noista kahdesta kirjaimesta jälkimmäinen puuttuu ukrainan kielestä kokonaan.
• Kirjain г, joka venäjässä äännetään g, on ukrainassa h. Ukrainaan on kuitenkin eräiden lähinnä puolasta (tai puolan kautta saksasta) lainattujen sanojen mukana tullut uusi g-äänne, jolle on tarvittu oma kirjain ґ. Tämä jälkimmäinen kirjain tosin julistettiin neuvostoaikana fasistiseksi ja nationalistiseksi kirjaimeksi eikä sitä saanut käyttää (tämä ei todellakaan ole mikään vitsi, kunpa olisikin), mutta nyt se on taas elvytetty.
• Siinä missä venäjän sanavaraston kehitykseen on vaikuttanut kirkkoslaavi, ukrainaa (kuten myös valkovenäjää) on vuosisatoja muovannut puolan vaikutus. Kirkkoslaavi on oikeastaan muinaista bulgariaa, joka on täynnä ortodoksisen kirkkokreikan mallin mukaan muodostettuja sanahirviöitä. Kreikassa yhdyssanoja käytetään paljon enemmän kuin tyypillisissä slaavikielissä, ja siksi niitä on paljon kirkkoslaavissakin. Tämän takia minä, joka olen opetellut puolaa ennen kuin venäjää, pidän jälkimmäistä pahimmillaan hirveän kömpelönä ja lyijynraskaana byrokraattikielenä, kun taas valkovenäjä ja ukraina tietysti ovat erikseen opettelemattakin helpompia, luontevampia ja ilmavampia. Venäläiset kuitenkin tuntuvat elävän siinä groteskissa harhaluulossa, että juuri kirkkoslaavi on sitä oikeaa slaavilaisuutta, ja pitävät siksi ukrainaa ja valkovenäjää jotenkin pilallisina.
• Ukrainassa on kokonaan omanlaisensa, muista slaavilaisista kielistä täysin poikkeava tapa muodostaa futuuri (tulevaisuuteen viittaava aikamuoto). Ukrainaksi ”me elämme (tulevaisuudessa)” on žytymemo, kun taas venäjäksi se on budem žit' ja puolaksi będziemy żyć (toki ukrainassakin on käytössä tämä jälkimmänen malli, oletettavasti sekä venäjän että puolan vaikutuksesta).
• Venäjän standardikielessä (tosin ei kaikissa venäjän murteissa) painollista tavua edeltävät o:t heikkenevät a:ksi. Sen, että golová (”pää”) kuuluu lausua galava, oppivat kaikki venäjän opiskelijat suunnilleen ensimmäisellä oppitunnilla. Mutta ukrainaksi sama sana äännetään tietysti holova, kuten kaikki varmaan jo arvasivatkin.

On toki selvää, että ukraina on neuvostoaikana jatkuvan venäläistämisen vuoksi kehittynyt venäjän suuntaan. On myös syntynyt ukrainan ja venäjän sekakieltä, jota käytetään siksi, ettei kumpaakaan kieltä aina osata kirjakielisen normin mukaisesti, kun koulu on käyty milloin milläkin kielellä jos ollenkaan. Joku maalaistäti voi esimerkiksi puhua äidinkielenään hyvinkin puhdasta ukrainaa, mutta käyttää sen seassa yksittäisiä venäläisiä sanoja, koska on käynyt venäjänkielistä koulua. On ukrainalaisia, jotka puhuvat vain venäjää, mutta puhuvat sitä ukrainan kielen äännejärjestelmällä. Ei myöskään ole epätavallista, että Ukrainassa asuva syntyperäinen venäjänkielinen yrittää parhaansa mukaan puhua ukrainaa, koska on noin yleisesti ottaen kunnon ihminen eli inhoaa Itä-Ukrainaan soluttautuneiden ”pienten vihreiden miesten” raakuuksia ja haluaa sanoutua heistä irti. Hänen parhaansa vain voi olla kovin huono. Kaikki nämä ovat tietoisen kielisorron seurausilmiöitä.

On tietysti syytä muistuttaa myös siitä, että Neuvostoliitossa ukrainan kielen kirjallista normia on yritetty tietoisesti lähentää venäjään. Minulla on Puolassa painettu ukraina-puola -sanakirja (näinä päivinä se tulee kovasti tarpeeseen), joka on ensimmäisen kerran julkaistu 1900-luvun alkupuolella. Sen mukaan ”kansa” on ukrainaksi narid, mikä kuulostaakin kieliopin pääsäännön mukaiselta. Nykyisessä Ukrainassa sitä vastoin käytössä tuntuu olevan yksinomaan venäläisemmän näköinen muoto narod. Jokin pistää epäilemään, että kielen normia on tuossakin asiassa tahallisesti rukattu venäjän suuntaan: ukrainalaisen i:n paikalle on muilutettu venäläinen o.

Ukrainan, puolan ja venäjän sanaston eroista ja yhtäläisyyksistä esimerkiksi muutama sana:

Tuntea (tunteita): puolaksi czuć, ukrainaksi tšuty, venäjäksi tšuvstvovat' (veikkaanpa että tämäkin johtuu siitä kirkkoslaavista: sanavartalo on sama kuin puolassa ja ukrainassa, mutta johtotapa on mutkikkaampi)

Vero: puolaksi podatek, ukrainaksi podatok, venäjäksi nalog (venäjän sanakirjoista löytyy kyllä veroa tarkoittamaan sellainenkin sana kuin podat', mutta se ei enää ole nykykieltä, vaan taitaa kuulua enemmän maaorjien ja linnanherrojen aikakauteen)

Oppikirja: puolaksi podręcznik, ukrainaksi pidrutšnyk, venäjäksi utšebnik (vrt. tšekki, jolla sanotaan učebnice). Puolan ja ukrainan sanat tarkoittavat jotain käden alla pidettävää - oppikirjan onkin hyvä olla aina käsillä esimerkiksi ukrainaa opetellessa.

Unohtaa: puolaksi zapomnieć, ukrainaksi zabuty, venäjäksi zabyt'

Uhri: puolaksi ofiara, ukrainaksi ja venäjäksi žertva (tämän sanan osalta valkovenäjä menee puolan, ukraina venäjän mukaan – valkovenäjäksi sana on achviara, koska siellä äffästä tulee ihan oikeasti ähvä, ainakin tuossa sanassa)

Asia: puolaksi sprawa, ukrainaksi sprava,venäjäksi delo (puolan dzieło tarkoittaa esimerkiksi kirjailijan teosta, venäjäksi sotšinenie tai proizvedenie)

Tori, aukio: puolaksi plac (äännetään ”plats”, eli saksastahan tämä tulee), ukrainaksi majdan (kuten kaikki jo tietävät – tämä sana taas tulee persiasta, oletettavasti turkkilaiskielten välittämänä), venäjäksi ploštšad'. (Valkovenäjä menee tämän sanan osalta venäjän mukaan, tosin se dee puuttuu sieltä lopusta.)

Kiitos: puolaksi dziękuję, ukrainaksi djakuju tai spasybi, venäjäksi spasibo

Sijainen tai korvaaja: puolaksi zastępca, ukrainaksi zastupnyk, venäjäksi zamestitel'(puolan ja ukrainan sanat tarkoittavat tilalle astuvaa, venäjän sana taas paikan ottavaa).

Puoli tuntia: puolaksi pół godziny, ukrainaksi piv hodyny, venäjäksi pol tšasa

Sanaston lähteet ovat Eugeniusz Hrycakin ja Konstanty Kisielewskin (ukrainalaisittain Evhen Hrytsak ja Kost' Kysilevs'kyj) ukraina-puola -sanakirja Słownik Ukraińsko-polski/Ukrajins'ko-pol's'kyj slovnyk (kustantaja Wydawnictwo Międzymorze, Varsova 1990), Svetlana Amir-Babenkon ukrainan oppikirja saksalaisille (Lehrbuch der ukrainischen Sprache), kustantaja Helmut Buske Verlag, Hampuri 2007 sekä Ukrajins'ka Pravda -lehden nettisivut. Niin, ja sen mitä ”puoli tuntia” on ukrainaksi olen oppinut 1990-luvun alussa solkatessani ukrainalaisten kauppiaiden kanssa sekakieltä puolalaisilla toreilla. Ukrainaa en voi sanoa osaavani, vaikka jokainen puolaa ja venäjää opiskellut sitä kyllä ymmärtää ainakin kirjoitetussa muodossa, aivan kuten saksaa ja ruotsia osaava ymmärtää hollantia (mutta se ei tee hollannista saksan murretta).

Venäjän kieltä ja/tai venäjänkielisiä sorretaan Ukrainassa. Tälle väitteelle joku ukrainalainen jo esittikin tyhjentävän vastatodisteen: kuvan ukrainalaisesta lehtikioskista, jossa on myynnissä parikymmentä venäjänkielistä ja pari-kolme ukrainankielistä lehtinimikettä. Ukrainassakin venäjän kieltä ylläpitää sekä tapa että taloudellinen valta. Silloin kun säädetään ”sortolakeja venäjää vastaan”, kyseessä ovat yleensä lait, joilla yritetään saada taloudellisen vallan haltijoita ottamaan ukrainankieliset paremmin huomioon ja tuoda ukrainan kieli myös venäjänkielisten koululaisten ulottuville. Vaikka ukrainasta tehtäisiin Ukrainan ainoa virallinen kieli ja venäjän kielen käyttö viranomaisissa oikeasti kiellettäisiin, käytännön seuraus olisi luultavasti se, että ukraina nousisi lähes tasa-arvoiseen asemaan venäjän kanssa.

Huomattava osa, luultavasti enemmistö, niistäkin ukrainalaisista, jotka pitävät ukrainaa ensimmäisenä kielenään, on harmitonta ja sovinnollista väkeä, joka ei halua vettäkään samentaa ja jolle ei tulisi mieleenkään pakottaa ketään olemaan puhumatta venäjää, koska sellainen olisi huonoa käytöstä. Sitä vastoin monet venäjän puhujat katsovat yhä olevansa itseoikeutettu hallitsijakansa, jolta ei saa odottaa maanmatosten kielen opettelua.

Venäjällä muuten oikeasti sorretaan ukrainankielisiä, vaikka ukraina on Venäjän suurimpia vähemmistökieliä. Se, että Kubanin kasakat (oikeastaan ”kasakka” tarkoittaa ainakin nykyään rikollis- tai terroristiliigan jäsentä) ovat nyt Ukrainassa taistelemassa terroristien puolella, on suurta historian ironiaa, sillä Kuban oli neuvostovenäläistämiskampanjoihin asti ukrainankielinen alue, jossa ilmestyi Neuvostoliiton alkuaikoina paljon ukrainankielisiä lehtiä ja kirjoja. Jos Krim pitää palauttaa Venäjälle, niin aivan yhtä suurella ellei paremmallakin syyllä Kuban tulisi liittää Ukrainaan.

Mistäkö Kuban löytyy kartalta? No tuosta Krimin itäpuolelta Mustan meren rannalta. Kuban vastaa suunnilleen nykyistä Krasnodarin kraita sekä osaa Stavropolin kraista. Krai on oblastin tasoinen hallintoyksikkö Venäjällä – sana käännetään suomeksi usein ”aluepiiri”. Krai-nimitys viittaa reuna-alueeseen (itse asiassa Ukrainan nimen ytimessä on sama sana) ja tarkoittaa, että aluepiiri on joskus muinoin tsaarin aikana perustettu valtakunnan rajoille tarkoituksena nujertaa alkuperäisasukkaat, ”inorotsit”, ja korvata heidät venäläisasutuksella. Kubanin alueella inorotsit olivat adygein kieltä puhuvia tšerkessejä; kieltä puhutaan alueella yhä jonkin verran, ja se kuuluu yhteen Kaukasuksen pienistä ja hyvin konsonanttipitoisista kielikunnista. Kubanin ensimmäiset ”venäläiset” asuttajat kuitenkin olivat ukrainalaisia kasakoita. Siksi Kubanista tuli pariksi vuosisadaksi ukrainalainen alue. Nykyasukkaista suuri enemmistö katsoo (pyssyllä uhattuina?) olevansa venäläisiä.