Uudislähedys Suomen Nasaalisesdi Ynisdyjen Uudisden Diedodoimisdosda

Suomen Nasaalisesdi Ynisdyjen Uudisden Diedodoimisdo däällä, hyvää ildaa.

Gansainvälised arvioindilaidogsed ovad jälleen arvioineed Suomen gilpailugyvyn maailman barhaagsi. Elingeinoelämän edujärjesdöd ovad väliddömäsdi ilmoiddaneed Suomen olevan daloudellisen gatastrofin bardaalla ja darvitsevan syvällegäyviä muudogsia gilbailugyvyn barandamisegsi.

Gansainvälised arvioindilaidogsed ovad dodenneed suomalaised goululaised maailman barhaigsi mademadiigassa ja luonnondiedeissä. Suomalaisuuden liiddo on väliddömäsdi ilmoiddanud, eddä baggoruodsin boisdaminen on välddämädöndä, jodda suomalaised goululaised bärjäisiväd baremmin mademadiigassa ja luonnondiedeissä.

Gansainvälised arvioindilaidogsed ovad arvioineed sugubuolden dasa-arvon dodeuduneen Suomessa boiggeugsellisen hyvin. Gaiggi arvaavad jo, midä suomalaisden naisden edujärjesdöd ovad siidä sanoneed.

Hyvää idsenäisyysbäivän jadgoa, doivoddaa Ynjevi Nääbiöinen Suomen Nasaalisesdi Ynisdyjen Uudisden Diedodoimisdosda. Balaamme eedderin aalloille juuri silloin gun meidä vähiden ododadde, doivomisesda buhumaddagaan.

"Prinsessojen draaman halu"

Ilmeisesti entisen Lapin läänin pääkaupungissa majaileva Hämärää länkytystä -blogin pitäjä (hänen etunimensä on Mikko - ettei vain olisi teeveestä, anteeksi, Usenetistä tuttu Mikko Salo?) on antanut psykonarttuilulle kovin proosallisen selityksen: kun nuori nainen leimaa miehen, jonka seuraan on itse etsiytynyt ja jonka sitten oikkunsa vuoksi haluaa heittää mäkeen, hän on kokevinaan miehen käytöksen uhkaavana luodakseen tylsään elämäänsä jännitystä ja draamaa. Tällainen kuulostaa kaikessa banaaliudessaan suorastaan uskottavalta, mutta koska toiselle osapuolelle - varsinkin jos hän on ns. kiltti mies, jolle on oikeasti profeministin kunnia-asia olla leimautumatta naisten ahdistelijaksi - voi olla vuosien harmi ja tuska tästä prinsessojen oikkuilusta, olen kyllä sitä mieltä että tällainen pistää oikeasti todella vihaksi, jos Mikko on oikeassa.

Hankkikaa akat ihan oikeasti elämä, älkääkä inuko sitä draamaa jonkun muun kustannuksella. Saatte meinaan joutua siitä itse maksamaan, kun jollakulla tämän maailman panulla keittää yli niin pahasti, että hän päättää järjestää teille jännitystä oikein urakalla. Enkä todellakaan tarkoita mitään konepistoolijoukkomurhia, jollaisia toki ahdistuneet opiskelijanuorukaiset ovat järjestäneet nuorten naisten päänmenoksi merentakaisessa sivistymättömässä maassa - nuorten naisten mielenrauhalle kun tuntuu olevan liiaksi sekin, että joku rupeaa panuilemaan ja sanomaan heille avoimesti, miltä se heidän harjoittamansa runttaaminen tuntuu.

Applebaumin Gulagin historia

Kävin lauantaina Helsingissä ja tapasin Veran - jämähdimme syömään jäätelöä (siitäköhän tämä sairas ja vilustunut olo tällä kertaa tuli) niin pitkäksi aikaa, että pääsin lähtemään vasta iltakuuden junalla. Oksana oli periaatteessa kiinnostunut tapaamaan meidät illalla jahka pääsisi ompeluseu- ei kun kurssilta, mutta minä olin tietysti hukannut hänen puhelinnumeronsa. Lankesin taas ostamaan ihan turhia venäläisiä kirjoja (no, hyvällä tahdolla voi sanoa, että tsaarinvallan viimeisten vuosien liberaalipoliitikko Miljukovin muistelmat antavat lisävalaistusta Venäjän vallankumoukseen - minähän en ole aivan luopunut haaveista kirjoittaa joskus jotain merkittävää Neuvostoliiton synnystä ja alkuvaiheista), mutta Akateemisesta löytyi Anne Applebaumin Gulagin historia, joka minun piti hankkia itselleni jo vuonna miekka ja kivikypärä.

Voisi luulla, ettei Applebaumilla olisi kovin paljon uutta sanottavaa siihen, mitä Solzhenitsyn ja kumppanit ovat jo kirjoittaneet asianomaisesta aiheesta, mutta itse asiassa kirja on oikeasti hyvä ja merkittävä lisä aiempiin tietoihin. Esipuheessa Applebaum on samoilla linjoilla kuin itse satuin olemaan oman lisensiaattityöni johdannossa: hän hakee syytä Neuvostoliiton hyssyttelyyn vasemmistovirtausten lisäksi toisesta maailmansodasta, siitä, että lännen oli kovin vaikea luopua mukavasta kuvitelmasta, joka esitti Hitleriä vastaan käydyn sodan yksiselitteisenä hyvän ja pahan taisteluna. Kirjoitin itse lisuriluonnokseni alussa, että "toinen maailmansota" oli - kuten erään anglosaksislähtöisen hakuteoksen esipuheessa sanottiin - jo itsessään, käsitteenä, angloamerikkalainen tulkinta. Esimerkiksi amerikkalaiset kuitenkin tarvitsivat ja tarvitsevat tätä tulkintaa oman yhteiskuntansa koossapitämiseen, sellaiseksi kansalliseksi myytiksi, joka voi yhdistää maan asukkaat ihonvärirajojen yli.

Applebaum on yrittänyt edes hieman systematisoida kuvaa Gulagin historiasta. Esimerkiksi Solzhenitsynin kuvaama Gulag on tavallaan ajaton ja absolutisoitu työleiri. Applebaumin mukaan leirien olot muuttuivat ja kehittyivät ajan mukaan. Kaksikymmenluvulla oli olemassa hirveitä kidutusleirejä, kuten pahamaineinen Solovetskin saaristo Jäämerellä - entinen luostari, kuten itse asiassa erinäiset muutkin vankilat, mm. Suhanovkan pahamaineinen tutkintovankila lähellä Moskovaa - mutta toisaalta kaksikymmenluvun Neuvostoliitossa kukoistivat esimerkiksi koululaitoksen piirissä kaikenlaiset kokeilut (niistä saa hyvän kuvan lukemalla esimerkiksi desantti Kerttu Nuortevan salanimellä Irja Niemi kirjoittaman kirjan "Neuvostokasvatti", joka ilmiselvästi päälleliimattua viimeistä lukua lukuunottamatta on selvästi luotettava sekä 20-luvun neuvostolapsuuden että Gulagin kuvaus), joten ilmeisesti näiden kuri(s)tushuoneiden rinnalla toimi jonkinlaisia humaaneja mallivankiloita, tai (mikä todennäköisempää) lepsuilupaikkoja, joissa vartijat olivat niin kännissä ja lahjottavissa, että niistä pystyi karkaamaan suunnilleen pihalle kävelemällä. Vuoden 1937 suuri puhdistus merkitsi ilmeisesti myös vankileireissä ryhtiliikettä ja pyrkimystä kurin yhtenäistämiseen (lue: yleiseen julmentamiseen).

Yleisesti ottaen voitaneen kuitenkin sanoa, että Gulagin julmuus oli lähinnä irtaalleen lasketun reuhaaja- ja öyhöttäjäsakin julmuutta. Hitlerin keskitysleireissä ihmisiä tapettiin teollisesti, suunnitelmallisesti ja tahallaan. Gulagissakin näin tehtiin osan aikaa, mutta enimmältään heidät vain jätettiin väkivaltaisten roistojen armoille. Suurelta osin Gulag olikin itse asiassa säännöistä huolimatta ja niiden systemaattisen laiminlyönnin ja noudattamattomuuden tuloksena syntynyt yhteisö, jota voi jossain määrin jopa pitää eräänlaisena libertariana. Kuten todellisuuden libertariassa varmasti kävisi, myös Gulagissa valta valui häikäilemättömimmille eli blatnyjeksi ja avtoritetyksi kutsutuille ammatti- ja väkivaltarikollisille, mafiosoille ja alamaailmalle. Tietystihän Solzhenitsynkin korosti sitä, että oikeat rikolliset - "sosiaalisesti läheinen aines" - esiintyivät leireillä puolittain vartijan lailla ja heidän alamaailman lakinsa nousi käytännössä osaksi leirielämän sisäistä kuria. Applebaum tietää kuitenkin kertoa vielä groteskimmasta ilmiöstä eli siitä, että pätevänä organisaattorina kunnostautunut rikosvanki nousee ikään kuin puolivahingossa vartijaksi, jopa leirin hallintoon. Isovenäläiseen nationalismiin ja siihen elimellisesti kuuluvaan juutalaisvastaisuuteen taipuvainen Solzhenitsyn esitti jossain yhteydessä leirimaailman legenda Naftali Frenkelin jonkinlaisena juutalaisen salaliiton etäispäätteenä, henkilönä, joka on samanaikaisesti vartija, vanki ja vielä herra ties millainen kansainvälinen seikkailija.

Applebaum tuo tähänkin tapaukseen hieman selvyyttä: Frenkel oli ilmeisesti vain jonkinlainen huijarinsorttinen kauppias, joka päätyi vankileireihin jonkin liian rohkean välistävedon tuloksena, mutta juuri välistäveto- ja junailutaitojensa ansiosta onnistui keppostelemaan itsensä koko vankileirien saariston hallinnossa korkealle pallille. Vastentahtoisesti on pakko olla hieman imponeerattu siitä, että mies pystyy nousemaan vangista vankilalaitoksen johtoportaaseen. Mutta juuri tämä oli yksi Gulagin paradokseja.

Gulagin anti maailmankirjallisuudelle rajoittunee toistaiseksi useimpien mielessä Solzhenitsynin tuotantoon, mutta paljon muutakin aiheesta on kirjoitettu, toki enimmäkseen muistelmia, ei fiktiota. Vanhalla Venäjällä senaikainen Siperian-karkotus antoi aiheen monien muistelmien lisäksi Dostojevskin optimistisimpaan kirjaan Muistelmia kuolleesta talosta - kyllä vain, minusta se on yksi maailman optimistisimpia ja lohdullisimpia kaunokirjallisia teoksia, koska siinä Dostojevski uskaltautuu avoimesti myöntämään, mikä häntä lohduttaa ja pitää hengissä pahassa maailmassa: aito ja teeskentelemätön nöyryys maalaiskansan vilpittömän hurskauden edessä. Dostojevskissä on paljon älykkö-öykkäriä, jollainen itsekin olen, mutta Kuollut talo synnyttää vaikutelman miehestä, joka uskoo aidosti siihen, että hän on päässyt intellektuelliksi vain näiden köyhien ja yksinkertaisten ihmisten armosta ja on siksi velvollinen palvelemaan heitä.

Solzhenitsyn on monessa suhteessa samanlainen luonne kuin Dostojevski, ellei peräti jonkinlainen epigoni. Romaanissaan Ensimmäinen piiri - jonka sensuroimaton versio pitäisi muuten lopultakin saada suomeksi - hän antaa alter ego -hahmonsa Gleb Nerzhinin hakeutua vankilassa talonpoika Spiridonin seuraan tutustuakseen tuohon Dostojevskin ylistämään juurevaan kansaan. Spiridon on mielestäni realistisempi hahmo kuin Dostojevskin kuvaama kansa - realistinen hyvässä ja pahassa, tavallaan kyyninen ja tavallaan ei. Ennen muuta Spiridon on ihmiseläin, perheenisä, jolle on luonnollista pariutua, lisääntyä ja huolehtia lapsistaan, mistä hän kertookin liikuttavan tarinan: kun Spiridon poikineen oli orjatyöläisenä saksalaisella verstaalla, verstaan mestari löi Spiridonin poikaa, ja Spiridon kävi sydämistyneenä mestarin kimppuun. Kun idän oikeudeton orjatyöläinen Natsi-Saksassa löi herrakansan edustajaa, kuolemantuomio oli varma. Mutta saksalainen mestari ei tapattanut Spiridonia, ei ilmiantanut häntä natseille, vaan hänen vihansa lientyi ja hän sanoi Spiridonille huonolla venäjällä: Mine ise. Sine ise. Mine ymmerte. Myös Spiridon "ymmersi" ja antoi vuosien kärsimykset koko Saksan kansalle anteeksi, koska heidän joukostaan sentään löytyi edes yksi, joka osasi tuoda ajatuksen kansallisuusrajat ylittävästä yleisihmisyydestä ja inhimillisyydestä Spiridonin ulottuville sellaisessa muodossa, että hänkin sen ymmärsi.

Tervetuloa Kellarinloukkoon!

Tämä on uusi, salainen blogini Kirjoituksia kellarista (venäjää osaamattomille tiedoksi, että sitä nimenomaan tarkoittaa tuo Zapiski iz podpol'ja). Unicode tuli valittua koodausmuodoksi ihan vahingossa, mutta ei kai se ole haitaksikaan - oletan, että se helpottaa esimerkiksi puolalaisten kirjailijoiden nimien kirjoittamista.

Ensimmäinen kokeilu

Katsotaan.