Suomen SS-miehet - De finska SS-männen

Pitääkö sanoa? Hyvä on.

Ska jag verkligen yttra mig om det här? Okej.

Suomalaisten SS-miesten osallistuminen siviilien murhiin oli täysin odotettavissa, koska suomalaiset SS-miehet kuuluivat SS:ään, eli puljuun, jonka toimintaan siviilien murhaaminen kuului aika oleellisesti.

Att finska SS-män var med om att mörda civila är någonting man kan vänta sig, eftersom de finska SS-männen stred i SS, dvs en organisation vars normala verksamhet till betydande del handlade om att mörda civila.

Suomen armeijalla tai Suomen armeijan upseereilla ei ole minkäänlaista syytä eikä tarvetta nolostella asiaa, koska SS ei ollut Suomen armeijan osa eikä sen käskyvallassa.

Finlands armé och dess officerare har ingen anledning att genera sig över saken, eftersom SS varken utgjorde en del av Finlands armé eller lydde under den.

Suomen armeijalla tai Suomen armeijan upseereilla ei ole minkäänlaista syytä eikä tarvetta vähätellä asiaa, koska SS ei ollut Suomen armeijan osa eikä sen käskyvallassa.

Finlands armé och dess officerare har ingen anledning att bagatellisera saken, eftersom SS varken utgjorde en del av Finlands armé eller lydde under den.

Suomen armeijalla tai Suomen armeijan upseereilla ei ole minkäänlaista syytä puolustella SS-miehiä, koska SS ei ollut Suomen armeijan osa eikä sen käskyvallassa.

Finlands armé och dess officerare har ingen anledning att ta SS-männen i försvar, eftersom SS varken utgjorde en del av Finlands armé eller lydde under den.

Suomen armeijalla tai Suomen armeijan upseereilla ei ole minkäänlaista vastuuta suomalaisten SS-miesten osasyyllisyydestä Natsi-Saksan raakuuksiin, koska suomalaiset SS-miehet eivät olleet Suomen armeijan komennossa. 


Finlands armé och dess officerare bör inte på något sätt ansvarsbeläggas för att finska SS-män möjligen bidragit till de nazistiska grymheterna, eftersom de finska SS-männen inte lydde under Finlands armé.

Ammattisotilailla ei ole minkäänlaista ammattikunniaan liittyvää syytä puolustella SS-miehiä, koska SS oli diktaattorin yksityisen henkikaartin luonteinen muodostelma, jota ei voida rinnastaa kansaansa ja isänmaataan puolustavaan armeijaan.

Yrkesmilitärer har inget skäl att i yrkeshederns namn ta i försvar SS-männen, eftersom SS-männen ingick i en formation som snarast var diktatorns privata livgarde, inte en armé som försvarar folket och fosterlandet. 

SS-pataljoonaan liittyneet vapaaehtoiset taistelivat Saksan puolesta Neuvostoliittoa vastaan. Tämä oli varsin tehoton tapa taistella Suomen puolesta. Isänmaan puolesta taistellaan tehokkaimmin isänmaan armeijassa.

De frivilliga i SS-bataljonen kämpade för Tyskland och bekämpade Sovjetunionen. Det här var ett synnerligen ineffektivt sätt att kämpa för fosterlandet. För fosterlandet kämpar man mest effektivt i fosterlandets armé.

Tutkimuksen yhteydessä on ilmennyt, että monet suomalaiset vapaaehtoiset pettyivät SS:ään, koska odottivat sen olevan eliittimuodostelma, jossa opitaan korkeampaa sotatiedettä käytännössä, ja joutuivat huomaamaan sen edustaneen todellisuudessa matalampaa osaamistasoa, koska se tosiaan oli pikemminkin poliittinen kuin sotilaallinen muodostelma. Suomalaiset vapaaehtoiset paheksuivat juutalaisten siviilien surmaamista jo sotilaallisista syistä: "siihen riittää huonompikin ampumataito". 

Forskningarna har visat att många finska frivilliga blev besvikna på SS, eftersom de väntat sig att det skulle handla om en elitformation, där man lär sig någon sorts högre krigsvetenskap i praktiken, men det visade sig att SS - faktiskt snarare en politisk än en militär formation - egentligen var sämre på att föra krig än vanliga arméer. Finska frivilliga yttrade sitt ogillande för mord på judiska civila av rent militära skäl: "det kan man göra fast man inte är särskilt bra på att skjuta".

Panttipataljoona oli poliitikkojen päätös, koska he katsoivat siitä olevan ulkopoliittista etua. Moraaliltaan haiskahtavien päätösten teko ulkopoliittisista syistä on Suomessa herra paratkoon aina osattu ja varsinkin sodan jälkeen.

Den finska SS-bataljonen var något politikerna beslutat om, eftersom de ansåg att det låg i landets utrikespolitiska intresse. Moraliskt suspekta utrikespolitiskt motiverade beslut är någonting Finland alltid förstått sig på, inte minst efter kriget.

Jos maanpuolustushenkinen väki yleisemmin nyt ryhtyy pesemään puhtaiksi SS-vapaaehtoisia (yllä luettelemistani syistä heillä ei ole siihen mitään moraalista velvollisuutta), se tarkoittaa aseiden jakelemista kultalautasella kaikille niille vasemmistohörhöille ja Venäjän asiaa ajaville nettiprovokaattoreille, jotka pyrkivät esittämään, että on fasismia puolustaa isänmaata Venäjän uhalta. Voin jo kuvitella, kuinka Johan Bäckman (tai vaikka Henrik Arnstad) valonarassa piilopaikassaan jo hieroo käsiään yhteen.

Om försvarsvännerna nu åtar sig att tillsammans rentvå SS-frivilliga (som jag ovan visat har de ingen moralisk förpliktelse att göra det), innebär det att dela ut vapen på guldtallrik till alla de vänstertokar och rysksinnade online-provokatörer som vill utmåla fosterlandets försvar mot ryska hotet som fascism. Jag kan föreställa mig hur Johan Bäckman (eller Henrik Arnstad för den delen) redan i sitt ljusskygga skrymsle gnuggar händerna.

Mitä sitten tulee entisiin SS-miehiin Suomen yhteiskunnassa, päätellen mm. siitä, että pataljoonassa palvellut Sulo Suorttanen toimi Kekkosen presidenttikaudella puolustusministerinä, heitä ei varsinaisesti vainottu eikä marginalisoitu suomettumisaikoina. Uskon kyllä, että sellaiset henkilöt, jotka eivät kyenneet kiinnittymään yhteiskuntaan minkään valtavirtaa edustavan järjestön kautta (kuten Suorttanen maalaisliiton/keskustapuolueen) ja joille SS-jäsenyys oli ensisijainen identiteetti, tunsivat itsensä sorretuiksi. Mutta se, että Suorttanen saattoi toimia maalaisliitossa/keskustapuolueessa, joka oli Suomen neuvostoystävällisin porvaripuolue, kertoo aika paljon entisten SS-miesten mahdollisuuksista päästä mukaan senaikaiseen suomalaiseen yhteiskuntaelämään.

Vad sen gäller de före detta SS-männen i samhället under efterkrigsåren, tjänstgjorde faktiskt en av dem, Sulo Suorttanen, som försvarsminister under Kekkonens maktperiod. Sålunda tänker jag inte ta på allvar några påståenden om att de förföljts eller marginaliserats under finlandiseringsåren. Jag tror gärna att personer som inte klarade av att komma in i samhällslivet genom någon mainstream-organisation (så som Suorttanen genom agrarförbundet/centerpartiet) och för vilka det var deras främsta identitet att vara f d SS-män kunde känna sig förtryckta. Men att Suorttanen kunde verka inom agrarförbundet/centerpartiet, som dåförtiden var Finlands sovjetvänligaste borgerliga parti, säger en hel del om hur lätt eller svårt det var att etablera sig inom beslutsfattandet i dåtida Finland som SS-veteran.

Muuten olen tästä asiasta samaa mieltä kuin Raamattukin: kun saatte tuntea totuuden, totuus vapauttaa teidät.

För övrigt anser jag att det är Bibeln som redan formulerat min åsikt om det här: när ni lär känna sanningen, ska sanningen göra er fria.

Suomalaisista SS-miehistä - Om finska SS-män

(suomenkielinen osuus poistettu/den finska versionen avlägsnad)

Jag är ju ingen utbildad historiker så det är inte min sak att recensera André Swanströms nya bok om finska SS-män, men en sak måste jag påpeka som jag alltid skrattat åt. Det är den i Finland så vanliga och även i debatten kring den här boken många gånger om framförda tanken att det fanns någon sorts "schysta killars SS", som de finska grabbarna ingick i och som bara dödade soldater på slagfältet (vilket ju är helt legitimt i ett krig), och en annan SS-organisation för de där hemska nazisterna.

Mutta natseja emme ole, emme varmasti - Vi är inte nazister, nejdå

Tällaisia kuvia ihan-varmasti-ei-natsistinen Pohjoismainen Vastarintaliike jätti näkyville Tampereelle "sananvapaus"-mielenosoituksensa jälkeen.

Med såna här bilder signalerade Nordiska Motståndsrörelsen i Tammerfors att den inte är nazistisk, aldrig i livet.

Titaanien taistelu - Titanernas tvekamp

Perussuomalaisten luoja ja puheenjohtaja Timo Soini on ilmeisesti väistymässä puolueen johdosta, eli päämpän palli on nyt kaupan, ellei peräti huutokaupan. Huudot ainakin ovat voimistumassa, sillä sekä puolustusministeri Jussi Niinistö että päärasisti Jussi Halla-aho ovat sopivasti möläytelleet typeryyksiä vuodenvaihteen jälkeen.

Det förefaller att Timo Soini, sannfinska partiets ledare och skapare, håller på att lämna ifrån sig rodret. Ledartronen är alltså till salu och kommer att auktioneras till den som vrålar högst. Och vrål råder det ingen brist på, ty både försvarsminister Jussi Niinistö och den ledande rasisten Jussi Halla-aho har kommit med lämpligt tajmat skitprat strax efter årsskiftet.

Jussi Niinistö edustaa vielä jossain määrin vanhaa militaristista äärioikeistotraditiotamme. Hurrivihaaja toki hänkin on, eli viime kädessä hänelle on tärkeämpää etsiä vihollisia ja vainottavia oman kansan keskuudessa kuin pyrkiä sitomaan kaikki kansanryhmät maanpuolustusta tukemaan. Silti hän on selvästi kotoisin eri maailmasta kuin Halla-aho: hänelle jonkinlaisen maanpuolustushenkisen isänmaallisuuden ylläpitäminen on vielä tärkeää, ja siviilipalvelusmiehet hän näkee vaarana tälle isänmaallisuudelle.

Jussi Niinistö står för vår traditionella militaristiska högerextremism. Svenskätare är han visserligen, dvs för honom är det när allt kommer omkring viktigare att söka fiender bland finländare och förfölja dem i stället för att engagera alla befolkningsdelar i fosterlandets försvar. Ändå är han hemma från en annan värld än Halla-aho: för honom är det alltjämt viktigt att upprätthålla någon sorts försvarsvänlig patriotism, och civiltjänstgörarna ser han som ett hot mot denna fosterländskhet.

Kokonaan eri asia sitten on, että Niinistölle asepalvelus on ennen kaikkea uskonnollinen rituaali, joka kaikkien nuorukaisten tulee suorittaa, vaikka suoritus tapahtuisi tavalla, joka ei vastaa maanpuolustuksen tosiasiallisia nykytarpeita. Juuri hänenlaistensa siviilimilitaristien kiihkoilu yläasteaikoina on vuosikymmenet käännyttänyt enemmän nuorukaisia sivariuteen kuin mikään Sadankomitean tai Aseistakieltäytyjäliiton propaganda pystyisikään. 

Sen är det en helt annan historia att värnplikten ur Niinistös synpunkt endast utgör en religiös ritual som alla ynglingar bör underkasta sig, oberoende av om detta sker på ett sätt som inte motsvarar försvarets verkliga behov. De flesta vapenvägrare har faktiskt aldrig intresserat sig vare sig för De Hundras Komittés eller Vapenvägrarförbundets propaganda - däremot har de gått i högstadiet tillsammans med Niinistös gelikar.

Halla-aho, kuten tiedämme, on täysin maattoman maailmankulttuurin tuote ilman minkäänlaista kosketusta isänmaan perinteisiin. Hän valitsi aikoinaan siviilipalveluksen, eikä varmasti minkään rauhanaatteen, vaan pikemminkin joko mukavuudenhalun tai kyynisen nihilismin takia. Hänelle "kulttuuriharrastukset" tarkoittavat räminärokkipumppua, mutta esimerkiksi suomenkielistä kirjallisuutta hän ei tunne eikä lue - jos lukisi, hänen vastenmielisen huono äidinkielen taitonsa saattaisi jopa parantuakin.

Som vi vet är Halla-aho en produkt av den rotlösa och hemlösa världskulturen och saknar all kontakt med fosterlandets sanna traditioner. På sin tid gjorde han civiltjänst, och definitivt inte besjälad av någon fredsidé, utan snarare av bekvämlighetsskäl eller p g a ren cynisk nihilism. Några kulturintressen har han aldrig haft, med undantag av ett miserabelt rockband han spelat i, men det är uppenbart att han inte har någon aning om finskspråkig litteratur - skulle han någonsin ha läst böcker på finska, skulle hans motbjudande dåliga kunskaper i modersmålet t o m bli bättre.

Mitä sitten maanpuolustukseen tulee, Halla-aho otti avoimesti kantaa Trumpin puolesta. Tämä osoittaa täydellistä piittaamattomuutta siitä, mikä Suomen tosiasiallinen maanpuolustuksellinen etu on - se, että USA ja Nato pysyisivät koossa ja sotilaallisesti toimintakykyisinä ja että meillä olisi Nato johon liittyä. On jo pitkään ollut selvää, että Trump on - jollei suorastaan Venäjän taskussa - niin ainakin halukas tekemään henkilökohtaisia sopimuksia Putinin kanssa meidän kaikkien päänmenoksi. Jos Halla-aho tai hänen kannattajansa olisivat oikeasti kansallismielisiä missään järkevässä mielessä, he eivät olisi erityisen ilahtuneita sellaisen presidentin valtaannoususta Yhdysvalloissa, joka saattaa allekirjoittaa uuden Molotov-Ribbentrop-sopimuksen Putinin kanssa.

Vad sen gäller fosterlandets försvar, så bör det noteras att Halla-aho öppet tog parti för Trump. Det här vittnar om ren nonchalans mot Finlands faktiska försvarsintressen. Vårt intresse är att USA och Nato förblir någorlunda funktionsdugliga, att det alls finns en Nato att ansluta sig till. Men det blev klart för länge sen att Trump - om han inte direkt är en rysk marionett - åtminstone är villig att ingå personliga avtal med Putin, till vår allas nackdel. Skulle Halla-aho eller hans anhängare i ordets vettiga mening vara fosterländskt eller nationellt sinnade, så skulle de inte vara alltför förtjusta över att en president som kanske kommer att skriva under en ny Molotov-Ribbentrop-pakt tillträtt makten i USA.

Oma huvittavuutensa on tietenkin siinä, että Halla-aho päätyy Trump-ihailussaan samalle puolelle kuin kaikkein paatuneimmat vanhan liiton kommunistit, jotka hyvän aikaa ennen Yhdysvaltain vaaleja alkoivat jankata "sota-Hillarysta". Koska se porukka ei pyyhi persettäänkään ilman eri käskyä Kremlistä, on harvinaisen selvää kenen lauluja he lauloivat. Ikäkommareille "rauha" tarkoittaa aina sitä, että Venäjä saa rauhassa rauhanomaisesti vallata rajanaapureitaan, ja tämän estäminen on sotahulluutta ja Nato-kiimaa.

Det är givetvis på sitt sätt komiskt att Halla-aho i sin beundran av Trump hamnar på samma sida med de allra envisaste gamla kommunisterna, som i god tid före det amerikanska presidentvalet började svamla om "krigstokiga Hillary". Det gänget torkar sig inte ens i rumpan utan order från Moskva, så det är inte svårt att gissa vem som komponerat slagdängan åt dem. För gamla kommunister betyder ordet "fred" att låta Ryssland i fred erövra sina grannländer, och den som inte gillar det här är en krigstokig Natohök.

Halla-aho on pitkään koettanut istua kahdella tuolilla ja koettanut kiistää puolueensa ja kannattajakuntansa venäläismielisyyden, mutta juuri äskettäin hän kirjoitti Atte Kalevan blogiin kommentin, jossa osoitti olevansa puhdasverinen YYA-mies. Kommentissaan hän tallasi samaa polkua, jota monet hompanssit ennen häntä ovat kulkeneet pragmaattisuudeksi selitettyyn russofiliaan. Hän ehdotti Suomelle Armenian tietä, mikä on jo vähän liiankin härskiä. Armenia on jo pitkään ollut monessakin mielessä Venäjän provinssi, ei vähiten siksi, että mailla on hyvin laajaa sotilaallista yhteistoimintaa; Putin on hiljattain esittänyt yhteisten asevoimien luomista, mutta Armenialla ja Venäjällä on jo ennestään jonkin verran yhteisiä joukkoja.

Halla-aho har länge försökt sitta på två stolar och förneka den rysksinnade attityd som gör sig gällande inom hans parti och hans egen anhängarkår, men helt nyligen lämnade han i Atte Kalevas blogg en kommentar som visar att han är en renrasig vsb-man. I kommentaren följde han i de åsiktsfränders fotspår som redan tidigare omfattat Rysslands ståndpunkt utifrån vad de själva anser vara pragmatism. Han föreslog Armenien som förebild för Finland, vilket redan går alltför långt. Armenien har ju sedan länge varit i praktiken en rysk provins: Putin har nyligen föreslagit att dess väpnade styrkor slås ihop med det sydryska militärdistriktets, men Armenien och Ryssland har redan av gammalt någon sorts gemensamma trupper.

Puheenjohtajakisa tietysti edellyttää polarisaatiota eli sitä, että molemmat herrat korostavat erojaan ja syyttävät toisiaan pettureiksi ja kommunisteiksi; ja juuri Niinistön ja Halla-ahon välillä kulkee perinteisen suomalaisen äärioikeistolaisuuden ja postmodernin kansainvälisen fasismin jakolinja.

Tävlingen om ordförandeskapet innebär givetvis polarisering, dvs bägge gentlemännen måste framhäva sina skillnader och oenigheter och beskylla varandra för bedrägeri och kommunism; och det är precis mellan Niinistö och Halla-aho som skiljelinjen mellan traditionell finsk högerextremism och postmodern internationell fascism förlöper.

Se todellinen poliittinen korrektius - Den verkliga politiska korrektheten

"Poliittisella korrektiudella" tarkoitetaan äärioikeiston ja sitä hännystelevien viestimien kielessä sitä, että "kaikkien tietämiä tosiasioita" piilotellaan ideologisista (vasemmistolaisista) syistä. Kuten kaikissa äärioikeiston propagandavalheissa, tässäkin tunnetusti on totuuden siemen - kuten joku minua viisaampi sanoi, äärioikeistolaisuudessa on kyse siitä, että otetaan jokin ilmeinen epäkohta ja muka vastustetaan sitä keksimällä massoittain valheita.

"Poliittista korrektiutta" on olemassa, mutta sillä suojellaan monia muitakin heikoiksi miellettyjä yhteiskuntaryhmiä kuin maahanmuuttajia tai muslimeja. Ennen vanhaan, ennen maahanmuuttovuosia, ammatti- ja taparikollisia varjeltiin samalla tavalla ylenmääräiseltä säälimättömyydeltä. Tappotuomion vaatiminen taparikollisille oli siihen aikaan samanlaista sivistymätöntä käytöstä kuin rasismi nykyään, ja sitä arvosteltiin samaan tapaan. 

Toisaalta tällaisen kielenkäytön suitsijoita ja paheksujia soimattiin vasemmistolaisiksi hyssyttelijöiksi ja rikollisten hyysääjiksi, ja heidän itsensä toivottiin joutuvan rikoksen uhreiksi, jotta he oppisivat, millaisia oikeat paatuneet roistot ja lain ulkopuolelle tippuneet huumeorjat ovat. Niin, ja tosiaan huumeidenkäyttäjistä puheen ollen: silloin ennen vanhaan hyvin kiltit ja lempeät ihmiset saattoivat olla sitä mieltä, että kaikki narkomaanit pitäisi tappaa. Sitäkin kuitenkin pidettiin sivistymättömänä ja sopimattomana puhetapana.

Tuo rasismia edeltänyt eliminatorinen viha rikollisia ja narkomaaneja kohtaan oli kuitenkin sikäli ymmärrettävämpää, että rikolliset ovat rikollisia koska ovat tehneet rikoksia, siis pahoja ja rangaistavia tekoja. Rikollista vihataan sen takia, mitä hän on tehnyt, maahanmuuttajaa, muslimia tai afrikkalaista sen takia, mitä hän on ja mille hän ei voi mitään. Narkomaanikammo taas on ennen muuta niille ominaista, joilla on lapsia vaikutteille alttiissa iässä ja jotka pelkäävät jälkikasvunsa voivan ajautua narkomaaniporukoihin.

"Kaikkien tietämä tosiasia" rikollisten ollessa kyseessä on se, että jos Arskalla on pitkä rikosrekisteri, Arskan rikosrekisteri on todennäköisesti altis pitenemään, pahimmassa tapauksessa siihen saakka kun Arska siirtyy sinne, missä ei rikoksia eikä muutakaan pahuutta enää ole. Toisaalta jo moniaita vuosikymmeniä meitä on ohjeistettu ajattelemaan, että Arskalle tulee aina antaa tilaisuus kunnostautua kunnon kansalaiseksi ja saada anteeksi rikoksensa, jos hän onnistuu irrottautumaan noidankehästään. Siksi Arskaa ei saa leimata parantumattomaksi, vaikka sellainen leimaaminen kuinka tuntuisi terveen arkijärjen mukaiselta. Tämä perustuu kulttuurimme tiedostamattomiin - ellei peräti hyvin tiedostettuihin! - kristillisiin piirteisiin: pohjalla on ajatus, ettei kukaan, edes Arska, ole ennen kuolemaansa kadotettu.

Tämä rikollisten sääliminen ja myötäily on nyt kuitenkin kääntynyt kriminaalien suoranaiseksi suosimiseksi. Ns. maahanmuuttokriittistä liikettä on mediassa paijattu myötäkarvaan - ei välttämättä edes siksi, että pelättäisiin äärioikeiston nettiterroria (vaikka se onkin merkittävä ongelma), vaan myös siksi, että heikäläiset on mielletty vähän reppanoiksi olennoiksi, joita pitää sääliä ja hyysätä samalla tavalla kuin ammattirikollisia.

Rikollisten sääliminen perustuu ajatukseen Suomesta hyvin järjestettynä, vakaana ja lahjomattomana maana, jossa rikollinen väistämättä häviää taistelunsa laillista yhteiskuntaa vastaan ja jossa lainkuuliaisella kansalaisella siksi on varaa tiettyyn hempeilyyn. Rikollinen on nähty nukkavieruna ressukkana, jonka teot ovat oravanpyörästä pudonneen, elämänhallintansa menettäneen ihmisen hätäkeinoja. Tämän näkökulman ei tietenkään tarvitse olla erityisesti vasemmistolainen, mutta voidaan sitä toki vasemmistoargumenteinkin perustella: kapitalisti asettaa erityisesti kouluttamattomille sekatyöläisille (joiden keskuudesta taparikollisten mielletään rekrytoituvan) kohtuuttomia vaatimuksia, jotka murtavat monen selän.

Rikollisten näkeminen uhkana on siis ollut jossain määrin sopimatonta ("poliittisesti epäkorrektia"), koska rikollisten käyttäytyminen on sivistyneen puheenparren mukaan vain oire ja todellinen ongelma on haluttu nähdä itse yhteiskunnan rakenteissa. Rikollisten raakuuden on esitetty heijastelevan yhteiskunnan omaa armottomuutta. Ajatus rikollisesta sisäsyntyisesti parantumattoman pahana - manipuloivana psykopaattina - on karkoitettu mielestä sen sopimattomuuden vuoksi.

Sama koskee tietysti muutettavat muuttaen niin maahanmuuttokriitikoita kuin katupartioitakin. Minähän sain maahanmuuttokriitikoiden terrorikampanjat niskaani siksi että (poliittisesti epäkorrektilla tavalla!) sanoin ääneen sen minkä "kaikki tietävät mutteivät uskalla myöntää": että rasistinen öyhötys ("maahanmuuttokritiikki") kuuluu keskeisesti ammatti- ja taparikollisten elämäntapaan ja että rasismin nousu valtavirtaan väistämättä merkitsee ammattirikollisten nousua vallan käytäville.

Tämän pitkän ja tylsän johdannon jälkeen siirryn varsinaiseen aiheeseen, joka minut alkujaan innoitti tähän bloggaukseen. Aamulehti kirjoitti kuin suurenakin paljastuksena, että "naisia puolustavien" katupartioiden riveissä suuri osa väestä on naisten pahoinpitelyistä ja muista väkivaltarikoksista tuomittuja taparikollisia, huumerikollisista puhumattakaan. Tämähän on täysin itsestään selvää kelle tahansa yöelämässä joskus liikkuneelle - ja jopa minulle, joka en juo viinaksia enkä viihdy yöklubeilla enkä diskoissa, mutta joka olen kyllä kuullut tuossa miljöössä liikkuvien kaverien kertomuksia ja osaan laskea yhteen kaksi ynnä kaksi.

Eräs vanhan Blogistanin aikainen tuttu kertoi aikoinaan siitä, kuinka hän oli tullut eräälle "hyvän jätkän" oloiselle naiskaverilleen heittäneeksi herjan, joka liittyi hänen ilmeisen kookkaisiin tisseihinsä. Nainen ei ollut ilahtunut, ja kaverini myönsi itsekin möläyttäneensä typeryyden. Mutta ei siinä kaikki: keskustelun kuullut väkivallantekijän oloinen muskelimies rupesi ahdistelemaan tuttavaani. "Nyt olet loukannut naista", muskelisankari julisti ja antoi ymmärtää, että piti velvollisuutenaan vetää tuttuani turpaan tämän pyhäinhäväistyksen johdosta. 

Ilta siis oli pilalla, koska heti kapakan oven edessä oli odotettavissa pahoinpitely. Naisosapuolikaan ei ollut erityisen ilahtunut ritarillisesta puolustajastaan, koska hän tiesi varmasti oikein hyvin, mitä tämä väkivaltainen tunkeilija hänestä halusi. Sillä tietenkin tämä "naisten puolustaminen" on iskustrategia, jolla väkivaltaiset steroidisienet yrittävät saada sänkyseuraa. Nainen, jota "puolustetaan", saatetaan kiitollisuudenvelkaan, jonka hän voi maksaa "pelastajalleen" vain olemalla tämän kanssa sukupuoliyhteydessä. Jos hän ei vapaaehtoisesti tajua tehdä näin, hänet voidaan sekä hakata että raiskata.

Jos joku muistaa vielä Tony Halmeen, niin joitakin vuosia ennen kuolemaansa tämä herra joutui haastatteluun erään hänen kaverinsa syyllistyttyä rikoksista pahimpaan eli murhaan. Halme selitteli, ettei hän olisi voinut uskoa sellaista ystävästään, jonka kanssa hän oli usein liikkunut Helsingin yössä naisia puolustamassa. Tällaista porukkaa ne kotitekoiset ritarit ovat: taparikollisia ja murhaajia. Halme itsehän ei sentään murhannut ketään, mutta aika kotihelvetin hän vaimolleen kuulemma järjesti, puhumattakaan tietysti siitä, että hän syyllistyi elämänsä aikana niin väkivalta-, huume- kuin aserikoksiin. Seksuaalirikoksiin hänen ei toki tiedetä syyllistyneen, mikä hänelle ansioksi luettakoon, mutta muilta osin ei ole väärin pitää häntä taparikollisena.

Odinin soturit sun muut katukaartit ovat ainoastaan seuraavan sukupolven sovellus tästä yöelämän ritarillisuudesta. Toimittajille viina ja vahvemmatkin piristeet maistuvat siihen malliin, että luulisi heillä olevan aika paljon omakohtaista kokemustietoa kapakka- ja yökerhomaailmasta, eli toisin sanoen heidän tulisi osata nauraa pellolle rikolliset, jotka yrittävät esiintyä järjestyskaartina. 

Aamulehti toki raportoi ansiokkaasti katukaartilaisten huume- ja väkivaltarikostaustoista, mutta luultavasti siihenkin tarvittiin jonkin verran yleisön apua. Tutkiva journalismi ei ole suomalaisten ydinosaamista. Muistellaanpa taas äärioikeiston nousun idyllisiä alkuaikoja kymmenkunta vuotta sitten. Silloin eräs Helsingin Sanomien toimittajatäti kirjoitti viattomasti sananvapaudesta ja toimittajien kohtaloista diktatuurivaltioissa jutun, jonka kommenttiosastolle rasistit ryntäsivät julistaen, että heidän sananvapauttaan vastaan rikottiin ja että jutun kirjoittaja oli tekopyhä.

Hyökkäys oli niin odottamaton ja raakamainen, että toimittajatäti järkyttyi tapahtuneesta. Otin häneen jälkeen päin yhteyttä, pahoittelin tapahtunutta ja ehdotin, että Helsingin Sanomat tekisi tutkivaa journalismia näistä äärioikeistolaisista. Toimittaja kiitti myötätunnosta, mutta sanoi, että liiallisen huomion antaminen - esimerkiksi juuri tutkivaa journalismia tekemällä - antaisi vain heille huomiota.

No, mehän tiedämme mikä oli vaihtoehto, nimittäin se, että se sakki pääsi julkisuuteen omilla ehdoillaan eli saattoi esitellä itsensä "maahanmuuttokriittisenä kansanliikkeenä". Jos toimittajat olisivat vaivautuneet tekemään työnsä, heille olisi varsin pian selvinnyt, että tavanomaiset epäillyt ne taas kerran yrittivät tuoda rasismia ja fasismia yhteiskunnan valtavirtaan ja hölinöillä "kansanliikkeestä" ei ollut mitään pohjaa.

Toimittajien luonteeseen kuuluu toki kyseenalaistaa vakiintunut poroporvarillinen näkökulma ja etsiä uusia tapoja suhtautua vaikkapa yhteiskunnan marginaaliryhmiin. Mutta tietyssä vaiheessa pitää kysyä, mitä mieltä tässä rasististen rikollisten ymmärtämisessä ja hyysäämisessä oikein on. Tässä vaiheessa on jo muodostunut uudeksi poliittiseksi korrektiudeksi ymmärtää äärioikeiston ja rasistien "aitoa huolta" isänmaasta, ja katupartioiden "paljastaminen" rikollisjengeiksi (siis käytännössä rikollisten nimittäminen rikollisiksi ja lapioiden lapioiksi) alkaa suorastaan vaikuttaa uusia uria aukovalta.

Oikein paraatiesimerkin siitä, millaista porukkaa "naisten puolustuskaarteihin" käkeää, tarjoaa Veronika Honkasalon Facebook-sivu, koska Honkasalo on aivan erityisesti maahanmuuttokriitikoiden hampaissa ja pitää sivunsa auki roskaväelle. Siellä muuan naisten suojelija tarjosi tällaista kansan ääntä:

Veronika Honkasalo ulos eduskunnasta! Kaikkien niiden raiskattujen suomalaisten lasten ja naisten puolesta, kaiken sen matuterrorin takia. Honkasalo ulos nauttimasta 5000-6000 euron palkkaa maanpetturuudesta ja rasismista kantasuomalaisia kohtaan!

Kirjoitusvirheet olen tästä tekstistä korjannut (tyylilajin tuntevat osaavat jo arvata ainakin yhden virheen), mutta sen oleellisen virheen olen tietenkin jättänyt tekstiin: Veronika Honkasalo ei todellisuudessa ole kansanedustaja. Tämä teksti ei ole kiinnostava itsessään - todellinen hauskuus alkaa siitä, kun selvitetään sen kirjoittaneen ritarillisen sankarismiehen taustaa. Miehen nimeä en kerro, sen voivat viitseliäät selvittää Googlen avulla. 

Punk in Finland -foorumilta löytyneiden linkkien ja sitaattien mukaan tämä sankari on tuomittu entisen tyttöystävänsä kiduttamisesta joskus vuoden 2009 aikoihin. Yhdessä eurajokisen kaverinsa kanssa kyseinen raaka ja ramuton raumalaismies houkutteli naisen ansaan, ja miehet kiduttivat häntä ainakin tunkemalla hänelle saippuaa suuhun, läimimällä avokämmenellä kasvoihin, painamalla päätä veden alle, kuristamalla tajuttomaksi ja uhkaamalla tappamisella ja pakkoprostituoimisella. Häntä myös tökittiin huumeruiskulla ja peloteltiin, että ruiskusta saa hepatiitin.

Herrasmies koki oikeuttaa tätä väkivallantekoa sillä, että nainen oli "vasikka". Tämä voi viitata siihen, että koko tapauksessa oli kyse alamaailman lain jakamisesta, mutta ehkä se tarkoitti ihan vain sitä, että uhri oli jo aikaisemmin puhunut poliisin kanssa miehen väkivaltaisuudesta.

Vaikka asia onkin vakava, tulisi ihan oikeasti voida nauraa sille, että poikkeuksellisen raakana naisenhakkaajana kunnostautunut väkivaltarikollinen esiintyy naisten ja lasten puolustajana. Mutta se juuri on suomalaisen julkisuuden tämänhetkinen ongelma. Mediapellet ja lehtineekerit lähtevät siitä, että tällaisen tyypin "aito huoli naisten ja lasten turvallisuudesta" pitää ottaa vakavasti. Sitä ei kehdata nauraa ulos julkisuudesta. 

Ja muistutan taas kerran: useampi kuin yksi kolmi-nelikymmenluvun suuret totalitarismit henkilökohtaisesti kokenut sanoi totalitarismin ytimen olevan siinä, että järjestelmän naurettaville piirteille ei uskaltanut nauraa. Se, että taparikolliset julistautuvat lainvartijoiksi ja naisenhakkaajat ritarillisiksi naisten puolustajiksi on ennen muuta naurettavaa. Se, että poliisi puolustelee ja puolustaa näitä pellejä naurunalaiseksi joutumiselta, on paha merkki.

"Politisk korrekthet" är ett propagandabegrepp som används i extremhögerns språk och som även medierna i sin inställsamhet övertagit. Politisk korrekthet innebär enligt dem att "allom kända fakta" hemlighålls av (vänster)ideologiska skäl. Som alla högerextrema propagandalögner har även den här en kärna av sanning - någon som är klokare än jag sade att högerextremism handlar om att ta upp något uppenbart missförhållande och kantänka bekämpa det genom att hitta på en massa lögner.

Det finns "politisk korrekthet", men invandrare och muslimer är inte de enda förfördelade samhällsgrupper den gäller. Förr i världen, när invandringen inte ännu var en het samhällsfråga, förekom det liknande hysch-hysch t ex kring vanebrottslingar och yrkeskriminella. Att kräva dödsstraff för vanebrottslingar uppfattades som ociviliserat beteende, alltså ungefär som rasism i dag, och kritiserades som sådant. 

De som ville lägga sordin på sådant hatiskt språkbruk fick givetvis också stå ut med en massa okvädinsord, de misstänktes för att vara vänstervridna, de ansågs dalta och klema med kriminella, och givetvis fick de höra att de själva borde råka ut för brutala brott så de skulle inse vad riktiga förhärdade kriminella är för folk, för att inte nämna knarkare som befinner sig utanför lagen. Apropå knarkare, dåförtiden var även mycket milda och snälla människor av den åsikten att alla narkomaner borde avlivas. Det ansågs dock vara ociviliserat språkbruk att säga så.

Det eliminatoriska hat mot brottslingar och knarkare som karaktäriserade det för-rasistiska tidevarvet var dock såtillvida mera förståeligt att brottslingar är brottslingar därför att de faktiskt begått brott, dvs illdåd som de bestraffats för. Brottslingen hatas för det han gjort, invandraren, muslimen och afrikanen för det han är och vad han inte kan ändra på. Vad sen gäller knarkarfobin gör den sig särskilt gällande bland de som har barn i riskåldern och som hyser farhågor att dessa kan fastna i träsket.

Det "faktum som alla vet" om brottslingar är att ett långt brottsregister vanligen bara blir längre, tills dess ägare kommer till det rike där det varken existerar brott eller ondska. Å andra sidan har vi sedan många årtionden tillbaka fått det itutat att en brottsling alltid bör tillhandahållas chansen att bli en laglydig medborgare och få erkänsla som sådan, om han lyckas lösgöra sig från sin onda cirkel. Därför är det inte snällt att utmåla någon som obotlig brottsling, inte ens när brännmärkningen på grund av sunt förnuft förefaller berättigad. Det här beror ytterst på de kristliga impulserna i vår kultur: inte ens en förhärdad vanebrottsling är tillspillogiven före sin död.

I dessa tider har det här daltandet med brottslingarna dock gått för långt. I dag uttrycker man inte bara medlidande för dem, utan även favoriserar dem. Det är precis därför medierna gillar att stryka de såkallade invandringskritikerna medhårs - inte nödvändigtvis ens därför att man skulle vara rädd för högerextremistisk webbterrorism (låt vara att sådan terrorism givetvis är ett betydande problem) utan snarare därför att rasister av gammalt uppfattats som stackars satar som man måste tycka synd om precis som man gör med vanebrottslingar.

Man vågar pjoska med brottslingar, eftersom man litar på Finland som ett välordnat, stabilt och omutligt samhälle, där brottslingen under alla omständigheter kommer att förlora sin kamp mot lag och ordning och där en laglydig medborgare sålunda har råd med en viss barmhärtighet. Brottslingen uppfattas som en sjabbig stackare som tar till våld och brott som den sista utvägen för en människa som trillat ner ur ekorrhjulet och som inte längre har någon riktig kontroll över sitt liv. Den här synvinkeln behöver inte ens vara särskilt vänstervriden, men visst kan den berättigas med vänsterargument: kapitalisten ställer omöjliga krav för obildade diversearbetare (som man inbillar sig utgör det viktigaste rekryteringsunderlaget för vanebrottslingar) som sen dignar under bördan.

Att omtala brottslingar som ett hot har alltså varit i viss män opåbjudet ("politiskt inkorrekt"), eftersom brottslighet i det civiliserade språkbruket bara är ett symtom, medan det verkliga problemet alltid ligger i samhällsstrukturerna. Brottslingars grymhet återspeglar alltså bara samhällets egen obarmhärtighet. Den opassande idén att brottslingen kunde vara obotligt ond, en manipulerande psykopat, har däremot trängts undan.

Detsamma gäller mutatis mutandis för både invandringskritiker som gatupatruller. Jag blev föremål för sagda kritikers webbterror, eftersom jag (politiskt inkorrekt!) vågade säga vad "alla vet men ingen törs yttra": att rasistiskt raseri (såkallad invandringskritik) är typiskt för yrkes- och vanebrottslingarnas uppförande och att rasister i samhällets huvudfåra automatiskt innebär yrkeskriminella i maktens korridorer.

Efter denna långa och långtråkiga inledning övergår jag till det som jag egentligen ville skriva om. Tammerforstidningen Aamulehti skrev - som om det varit ett pangavslöjande - att en stor del av mannarna i gatupatrullerna, som kantänka vill försvara kvinnofreden, är vanebrottslingar som misshandlat kvinnor och begått övriga våldsbrott, för att nu inte tala om deras knarkbrott. Det här var ju på förhand klart för alla som vet någonting om bar- och nattklubbslivet. Även jag, som varken dricker sprit eller någonsin besökt ett disco, kan dra mina slutsatser av de historier mina mera nattvana vänner och kompisar berättat.

En kille jag kände från bloggvärlden för tie år sen berättade på sin tid om hur han satt på baren med kompisar och råkade säga till en av kvinnorna i kompiskretsen någonting om hennes stora bröst. Kvinnan fann det inte särskilt amysant, och min bekant medgav själv att han begått en plumphet. Men inte nog med det: en muskulös kille med våldsverkarfasoner började trakassera min bekant: "Nu har du förolämpat en dam", förkunnade muskelhjälten och lät förstå att han såg det som sin plikt att ge min bekant på käften p g a detta helgerån. 

Kvällen var alltså förstörd, eftersom min bekant kunde räkna med att bli misshandlad utanför dörren till krogen. Kvinnan var inte heller särskilt glad åt sin ridderliga försvarare, ty hon visste nog mer än väl vad denne våldsbenägne inkräktare ville av henne. Ty det här med att "försvara kvinnor" är för steroidatleterna ett sätt att ragga tjejer. Kvinnan de "tar i försvar" förutsätts avbetala sin tacksamhetsskuld genom att gå med på att ligga med "försvararen", och gör hon det inte frivilligt, är det legitimt att slå henne sönder och samman och dessutom också våldta henne.

Om någon ännu kommer ihåg Tony Halme, så intervjuades denne gentleman ett par år före sin död när en kompis till honom begått ett mord. Halme svor att han aldrig hade kunnat föreställa sig att hans vän skulle göra sig skyldig till någonting så hemskt, för de hade tillsammans brukat patrullera på helsingforsiska nattklubbar för att försvara kvinnor. Såna här är våra självutnämnda riddare: vanebrottslingar och mördare. Själv begick Halme gudskelov varken mord eller dråp, men hans fru lär ha upplevt äktenskapet med honom som en veritabel smärtans väg, och sen är det ju ett välkänt faktum att han under sitt liv gjorde sig skyldig till både vålds- och knarkbrott samt olovligt vapeninnehav. Det bör medges att han veterligen inte var sexualbrottsling, men det är inte fel att kalla honom vanebrottsling.

Odinskrigarna och liknande gatupatruller är bara en aktualiserad version av denna nattklubbsridderlighet. Journalister brukar gilla sprit och tjack såpass mycket att de i allmänhet borde ha egen erfarenhet av krogs- och nattklubbsvärlden, och sålunda borde de kunna skratta ut kriminella som försöker uppträda som ordningsvakter. 

Tidningen Aamulehti förtjänar givetvis vår tacksamhet för sin rapportering om knark- och våldsbrotten som begåtts av gatugardisterna, men jag misstänker att redaktörerna därvid utnyttjade material de fått av allmänheten. Grävande journalism är inte direkt ett begrepp i finskan. Vi ska bara dra oss till minnes den idylliska tid för ett tietal år sen då extremhögerns uppgång bara var i antågande och livet i allmänhet var idylliskt. Då var det en kvinnlig redaktör i Helsingin Sanomat som oskyldigt skrev en artikel om uttrycksfrihet och fångade journalister i diktaturer - och såg kommentarlådan till texten fyllas med rasistiska påhopp där det förkunnades att det var deras uttrycksfrihet som mest kringskars och att redaktören var skenhelig.

Invasionen var så oväntad och brutal att den bragte redaktören helt ur fattningen. Jag kontaktade henne efteråt, uttryckte min sympati och föreslog att någon på HS skulle granska extremhögern med grävande journalistiska metoder. Redaktören tackade för medkänslan, men tyckte att det skulle vara bättre att inte granska extremhögern - det skulle ju bara ge dem den uppmärksamhet de vill ha.

Nu vet vi dock vad som var alternativet: att de här killarna tillskansade sig publicitet på sina egna villkor som "invandringskritisk folkrörelse". Hade murvlarna för en gångs skull gjort sitt jobb yrkesmässigt, skulle de snart ha insett att det igen var de vanliga misstänkta som ville införa rasism och fascism i samhällets huvudfåra och att det här om en spontan folkrörelse var rena skitsnacket.

Visst förstår jag att det utgör en del av journalistens yrke att ifrågasätta vad som anses vara det vedertagna kälkborgarperspektivet t ex på marginalgrupperna i samhället. Men vid ett visst skede bör man kunnna fråga, vad det här daltet med rasistiska kriminella egentligen tjänar till. Den nya politiska korrektheten innebär i dag att visa förståelse för extremhögerns och rasisters "genuina omtanke om fosterlandet". Att "avslöja" gatupatrullerna som kriminella ligor (att kalla en brottsling för brottsling och att i allmänhet kalla saker och ting vid deras rätta namn) förefaller onekligen nydanande i den här atmosfären.

Ett paradexempel på vad det är för folk som säger sig "försvara kvinnor" erbjuder vänsterpolitikern Veronika Honkasalos Fejasida: Honkasalo har fått lida särskilt mycket av extremistiska påhopp, men håller sin sida ändå öppen för pöbeln. Där var det i följande ordalag en rättvisans riddarsman yttrade sig:

Ut med Veronika Honkasalo ur riksdagen! För alla de där våldtagna finska barnens och kvinnornas skull, för all den där invandrarterrorns skull. Ut med Honkasalo, som nu får fem-sextusen euro varje månad för sitt landsförräderi och sin rasism mot den finska stambefolkningen!

Veronika Honkasalo är inte riksdagsledamot, men strunt i det nu. Det verkligen intressanta är riddarsmannens bakgrund. Hans namn avslöjar jag inte, den som vill kan ta reda på det själv - det behövs bara kunskaper i finska och lite googlande. 

Enligt de länkar och citat som fanns att tillgå på webbforumet Punk in Finland har denne hjälte dömts till fängelsestraff för att han torterat sin före detta flickvän nångång kring år 2009. Tillsammans med sin kompis från Euraåminne gillrade denne raumobo en fälla för kvinnan, och när de väl tagit henne tillfånga torterade männen henne åtminstone genom att stoppa in en tvålbit i munnen på henne, ge henne slag med handflatan i ansiktet, trycka hennes huvud i vattnet, strypa henne medvetslös och hota med mord eller prostituering mot hennes vilja. De stack henne också med en knarkspruta som de påstod var kontaminerad med hepatit.

Gentlemannen rättfärdigade våldet med att kalla kvinnan för "kalv". Det här kan innebära att hela historien handlade om rättskipning inom den kriminella undre världen, men kanske det bara berodde på att offret redan tidigare talat med myndigheterna om mannens benägenhet till våld.

Hur allvarliga saker det än handlar om borde man nog kunna skratta åt att en dömd våldsverkare som med exceptionell brutalitet misshandlat en kvinna vill framträda som kvinnors och barns försvarare. Men det är precis vad som är fel med finsk publicitet i dag. Mediemurvlarna utgår från att slyngelns "genuina omtanke om kvinnors och barns trygghet" bör tas på allvar. Man vågar inte helt enkelt utlämna honom till allmänt åtlöje.

Och här är det åter på plats att påminna, att fler än en som i egen person upplevt de stora totalitarismerna på tretti-förtitalet såg totalitarismens kärna ligga i att folk inte vågar skratta åt systemets löjliga drag. Att vanebrottslingar säger sig vara lagens väktare och att killar som misshandlat kvinnor kallar sig riddarsmän och säger sig försvara kvinnor är framför allt skrattretande absurt. Att polisen tar dessa clowner i försvar, att polisen skyddar dem mot åtlöje, är illavarslande.