Kun kuuluu olevan tapana ruotia blogeissa kesken olevia lukemisia, niin minulla on nyt Paul Prestonin La Guerra Civil Española. Käännetty englannista espanjaksi toki. Toivon, että luettuani Prestonin kirjat Espanjan sisällissodasta ja Francosta pääsen sisälle espanjan kieleen niin ettei minun tarvitse enää säheltää sanakirjojen kanssa.
Saksan puolelta on kierroksessa Christian Graf von Krockown Einspruch gegen den Zeitgeist ja Jürgsin Günter Grass -elämäkerta. Hyvä olisi, jos pääsisin vielä kunnolla vauhtiin Merseburgerin Willy Brandt -elämäkerran kanssa.
Sitten tietysti nuo jo vuosia kestäneet venäjän ikuisuusprojektit: Hertzenin Былое и думы ja maailman suurimman tylsimyksen eli Berdjajevin Судьба России. Ensimmäinen on tiukkaa asiaa, mutta jälkimmäistä turhempaa kirjaa saa maailmasta etsiä, paitsi aatehistoriallisena lähdeteoksena.
lauantai 19. helmikuuta 2005
Viikonloppuvisailu
Tässä on muutama visailukysymys, joka juolahti mieleeni. Voittaja ei saa kultaa, kunniaa kylläkin.
1) Kuka oli Ison-Britannian pääministerinä ensimmäisen
maailmansodan loppupuolen? (Alkupuolella oli Herbert Asquith.)
2) Kuka on kirjoittanut romaanin Quo vadis?
3) Kuka murhasi Rasputinin?
4) Minkä niminen oli vanhin Jaakobin pojista?
5) Kuka tuli Neuvostoliiton johtoon Stalinin kuoltua?
6) Mitä kapinaa johtivat Patrick Pearse ja James Connolly? (Riittää,
kun mainitsee, minkä kirkollisen juhlapyhän mukaan kapina on
nimetty.)
7) Kenen kanssa Djor Kantos meni naimisiin?
8) Kuka on kirjoittanut novellit "Erämaat", "Tyypit", "Sarajevo,
Sarajevo" ja "Viisauden lähde"?
9) Minkä maan valuutta on gourde?
10) Minkä latinalaisamerikkalaisen maan diktaattori oli Rafael Leonidas
Trujillo Molina?
11) Kuka on kirjoittanut tästä diktaattorista kertovan kirjan "La
Fiesta del Chivo"("Vuohen juhla")?
12) Mikä on antimonin kemiallinen merkki?
13) Mikä seuraavista ei ole siirtymämetalli: rauta, platina, lyijy,
kromi?
14) Mikä on raskain alkuaine, jolla vielä on pysyviä, siis
ei-radioaktiivisia isotooppeja? (Kaksi vastausta hyväksytään. Oikea
vastaus on omien kemianopintojeni jälkeen näet muuttunut.)
15) Minkämaalaisia poliitikkoja ovat Valtr Komárek ja Václav Klaus?
16) Minkä maan kansalainen Adolf Hitler oli syntyjään?
17) Israelilainen vakooja Isser Harel on kirjoittanut kirjan Kaappaus
Garibaldinkadulla. Kenet Harel agentteineen kaappasi Garibaldinkadulla?
Lisäpisteen saa siitä jos tietää, missä maassa tämä tapahtui.
18) Kuka oli Säätiön ensimmäinen kaupparuhtinas?
19) Mikä on Sverdlovskin kaupungin tsaarinaikainen (ja nykyinen) nimi?
20) Hiroshimaan ja Nagasakiin pudotettiin atomipommit. Mikä oli kolmas
kaupunki, joka oli valittu vaihtoehtoiseksi pommituskohteeksi, jos
Nagasakin sää ei sallisi pommitusta?
1) Kuka oli Ison-Britannian pääministerinä ensimmäisen
maailmansodan loppupuolen? (Alkupuolella oli Herbert Asquith.)
2) Kuka on kirjoittanut romaanin Quo vadis?
3) Kuka murhasi Rasputinin?
4) Minkä niminen oli vanhin Jaakobin pojista?
5) Kuka tuli Neuvostoliiton johtoon Stalinin kuoltua?
6) Mitä kapinaa johtivat Patrick Pearse ja James Connolly? (Riittää,
kun mainitsee, minkä kirkollisen juhlapyhän mukaan kapina on
nimetty.)
7) Kenen kanssa Djor Kantos meni naimisiin?
8) Kuka on kirjoittanut novellit "Erämaat", "Tyypit", "Sarajevo,
Sarajevo" ja "Viisauden lähde"?
9) Minkä maan valuutta on gourde?
10) Minkä latinalaisamerikkalaisen maan diktaattori oli Rafael Leonidas
Trujillo Molina?
11) Kuka on kirjoittanut tästä diktaattorista kertovan kirjan "La
Fiesta del Chivo"("Vuohen juhla")?
12) Mikä on antimonin kemiallinen merkki?
13) Mikä seuraavista ei ole siirtymämetalli: rauta, platina, lyijy,
kromi?
14) Mikä on raskain alkuaine, jolla vielä on pysyviä, siis
ei-radioaktiivisia isotooppeja? (Kaksi vastausta hyväksytään. Oikea
vastaus on omien kemianopintojeni jälkeen näet muuttunut.)
15) Minkämaalaisia poliitikkoja ovat Valtr Komárek ja Václav Klaus?
16) Minkä maan kansalainen Adolf Hitler oli syntyjään?
17) Israelilainen vakooja Isser Harel on kirjoittanut kirjan Kaappaus
Garibaldinkadulla. Kenet Harel agentteineen kaappasi Garibaldinkadulla?
Lisäpisteen saa siitä jos tietää, missä maassa tämä tapahtui.
18) Kuka oli Säätiön ensimmäinen kaupparuhtinas?
19) Mikä on Sverdlovskin kaupungin tsaarinaikainen (ja nykyinen) nimi?
20) Hiroshimaan ja Nagasakiin pudotettiin atomipommit. Mikä oli kolmas
kaupunki, joka oli valittu vaihtoehtoiseksi pommituskohteeksi, jos
Nagasakin sää ei sallisi pommitusta?
Clash of civilisations, my ass
En tiedä, missä välissä jaksan kirjoittaa sen merkinnän muslimien sulauttamisesta läntisiin yhteiskuntiin, joka Jantusen ja Junakohtauksen innoittamana oli suunnitelmissa, mutta tulkoon nyt kirjatuksi pääsyy, miksi en usko tähän Huntingtonin innokkaasti ajamaan teesiin sivilisaatioiden yhteentörmäyksestä: vaikka muslimien ja lännen vastakkaisuus sinänsä on verraten uskottava ajatus yleisesti tunnetuista syistä, toista Huntingtonin ajatusta eli latinalaisen Amerikan ja Yhdysvaltain "sivilisaatioiden" yhteensopimattomuutta (jota hän kuuluu viime aikoina jonkinlaisena leipäpappina ajaneen) on vaikea pitää osoituksena muusta kuin rasismista. Latinalainen Amerikka on suurimmaksi osaksi täysin yksiselitteisesti länsimaisen kulttuurin osa, mitä ei muuta se, että maanosassa on suuria intiaanivähemmistöjä sekä väkivaltainen poliittinen kulttuuri (jota Yhdysvallat ovat yllyttäneet ja käyttäneet hyväkseen). Itse asiassa on vaikea kuvitella mitään maailmankolkkaa, jonka asukkaat olisivat yhtä hyvää perusjenkkiainesta kuin lattarit: pelaavat baseballia, harrastavat new age -synkretismiä ja haluavat kaikki muuttaa Yhdysvaltoihin. Sitä paitsi myös latinalaisamerikkalaiset naiset ovat tunnetusti vapaata riistaa perusjenkkimiehelle, kun taas muslimien kohdalla tämä sukupuolisen vuorovaikutuksen vastavuoroistaminen on sattuneista syistä hieman vaikeaa.
Niin että jos Samuel Huntington haluaa lisää uskottavuutta muslimit vastaan länsi -asetelmalleen, lopettakoon heti paikalla rasistisen paskanjauhannan lattarit vastaan anglosaksit -konfliktista. Siinä ei ole konfliktia paskankaan vertaa. Tietysti jenkit urputtavat siitä, että koulussa pitää lukea espanjaa, mutta urputtakoot. Ottaen huomioon, että iso osa yhdysvaltalaisista asuu paikoissa, joilla on sellaisia nimiä kuin Montana tai Laredo tai Santa Fe tai Boca Raton tai Palo Alto, heillä ei pitäisi olla mitään valittamista: oppivatpahan ääntämään kotipaikkansa tai kotivaltionsa nimen oikein.
Sitä paitsi espanja on ihan oikeasti mukava kieli. Se sopisi huomattavasti englantia paremmin vaikka maailmankieleksi. Ennen kaikkea ääntämisen suhde oikeinkirjoitukseen on selvästi tolkullisempi.
Niin että jos Samuel Huntington haluaa lisää uskottavuutta muslimit vastaan länsi -asetelmalleen, lopettakoon heti paikalla rasistisen paskanjauhannan lattarit vastaan anglosaksit -konfliktista. Siinä ei ole konfliktia paskankaan vertaa. Tietysti jenkit urputtavat siitä, että koulussa pitää lukea espanjaa, mutta urputtakoot. Ottaen huomioon, että iso osa yhdysvaltalaisista asuu paikoissa, joilla on sellaisia nimiä kuin Montana tai Laredo tai Santa Fe tai Boca Raton tai Palo Alto, heillä ei pitäisi olla mitään valittamista: oppivatpahan ääntämään kotipaikkansa tai kotivaltionsa nimen oikein.
Sitä paitsi espanja on ihan oikeasti mukava kieli. Se sopisi huomattavasti englantia paremmin vaikka maailmankieleksi. Ennen kaikkea ääntämisen suhde oikeinkirjoitukseen on selvästi tolkullisempi.
perjantai 18. helmikuuta 2005
Haista sinä eesti mees paska - eli: Otevřený dopis do Václava Havla
Tšekin tasavallan entinen presidentti Václav Havel tunki pärstänsä päivän Hesarin pääkirjoitussivulle ja selitti, kuinka kamalaa se on kun Eurooppa nöyristelee diktaattorien edessä: hän pitää sitä jopa eurooppalaisuuden häpeällisimpänä perintönä. Sitä vastoin "uuden Euroopan" hän katsoi edustavan korkeampaa moraalista tasoa, koska se oli karkaistu diktatuurin tulessa eikä koskaan unohtaisi, milta tuntuu olla sorron alla. Sanalla sanoen, kirjoitus oli oikein mehevä esimerkki siitä, kuinka itäeurooppalainen osoittaa ajattelunsa itsenäisyyttä kumartamalla Atlantin yli.
Ilmeisesti on sitten kunniakkaampaa olla diktatuuri, jossa ihmisiä tapetaan ja vangitaan ilman oikeudenkäyntiä, kuin diktatuurien uhkaama demokratia, jossa pitkin hampain ja oman edun vuoksi on pakko puristella nyrkkiä taskussa ja suostua pikku rähmäilyyn vaikka se onkin ns. syvältä ja poikittain. Kaipa Havel lähtee siitä, että diktatuurin, esimerkiksi kommunismin aikaisen Tšekkoslovakian (joka oli oikeasti yksi blokin pahimpia maita vuoden 1968 jälkeisen stalinistisen ryhtiliik- ei kun ryhdittömyysliikkeen jälkeen), moraali mitataan hänenlaistensa toisinajattelijoiden mukaan.
Valitettavasti Tšekkoslovakian kaltaisten maiden kansalaisten enemmistö ei ennen vuotta 1989 ollut kovin omapäistä ja rohkeaa. Eivät kaikki ajatelleet toisin. Ei "toisinajattelijoita" olisi kutsuttu toisinajattelijoiksi, jos joka jerzy ja halina ja jiří ja helena olisi ajatellut toisin. Tosin vuoden 1989 jälkeen kaikki pikku rivikommunistit ja muut nilkit julistivat, että heidän nimensä oli oikeasti Wallenrod, Konrad Wallenrod1. Havelilla on oikeus saarnata moraalia omalta kohdaltaan, mutta hänen maansa ei siitä muutu yhtään sen paremmaksi, että hän väitti vastaan silloin kun se oli oikeasti vaarallista. Hänen maalleen ja sitä asuttavalle kansalle, sekä kaikille niille muille pikku perseennuolijoille, takinkääntäjille ja opportunisteille Elben itärannalla minulla on seuraavanlainen sanoma:
ITÄEUROOPPALAISTEN EI TARVITSE TULLA OPETTAMAAN MEILLE DEMOKRATIAA EIKÄ ISÄÄNSÄ NAIMAAN. ME OSAAMME SEN HOMMAN HEITÄ PAREMMIN JA MEILLÄ ON SIITÄ ENEMMÄN KOKEMUSTA.
Toistan:
ITÄEUROOPPALAISTEN EI TARVITSE TULLA OPETTAMAAN MEILLE DEMOKRATIAA EIKÄ ISÄÄNSÄ NAIMAAN. ME OSAAMME SEN HOMMAN HEITÄ PAREMMIN JA MEILLÄ ON SIITÄ ENEMMÄN KOKEMUSTA.
Vielä kerran:
ITÄEUROOPPALAISTEN EI TARVITSE TULLA OPETTAMAAN MEILLE DEMOKRATIAA EIKÄ ISÄÄNSÄ NAIMAAN. ME OSAAMME SEN HOMMAN HEITÄ PAREMMIN JA MEILLÄ ON SIITÄ ENEMMÄN KOKEMUSTA.
Minäpä kerron teille, millainen on keskimääräinen itäeurooppalainen maa. Ja tämä ei todellakaan ole mikään Molvania-vitsi eikä rasismia, koska minä tunnen sitä maailmankolkkaa jonkin verran ja arvostelen sitä vain aiheesta ja tarpeesta. Keskimääräinen itäeurooppalainen maa on täynnä huoria, huumeita, huligaaneja, ammattirikollisia, palkkamurhaajia, poliiseja jotka eivät ole paljon murhaajaa kummempia, taloudellista eriarvoisuutta, fanaattisia pikku oikeistopoliitikkoja, opportunistisia ex-kommunistisia (nykyisiä nimellisesti "sosiaalidemokraattisia") poliitikkoja, lysergihapon dietyyliamidin vaikutuksen alaisena kehitellyn näköisiä libertaristisia yhteiskuntakokeiluja, jotka eivät järjettömyydessään paljoakaan jää jälkeen Stalinin sekoiluista (Viron tasavero esimerkiksi) ja yleistä moraalista rappiota - millä tarkoitan niin liiketaloudellista epärehellisyyttä, seksuaalista holtittomuutta ja vastuuttomuutta sekä kaksinaismoraalia (ja totta vitussa ilman kondomia, varsinkin kun katolinen kirkko laajentaa valtaansa sielläkin, missä se ei ole yksinomainen eikä edes kovin perinteinen kirkko, ja olisi toki aivan kauuu-heeta kommunismia arvostella Jumaaalan sanansaattajia) kuin sitä vitut millään on väliä -asennetta, joka tällaisen rappion taustalla on ja joka ulottuu yhtä mädättävänä kaikille elämänaloille.
Viime vappuna, kun nämä rakkaat ystävät liittyivät yhteiseen eurooppalaiseen kerhoomme (= tulivat sisään votkapäissään öyhöttäen ja harppoivat mutaisin kengin olohuoneen persialaismatolle), Vera sanoi sen kohdalleen, vaikka hän ei lienekään kanssani yksi yhteen yhtä mieltä siitä, mikä tekee maasta sivilisoituneen - käänsin itse suomeksi tämän sitaatin:
Kolme vuotta sitten olin Prahassa ja Budapestissa. Sanokaa mitä sanotte, mutta minusta maa, jossa joka toisessa ravintolassa yritetään petkuttaa, ei ole sivistysmaa, vaan banaanitasavalta. Toivon heidän saaneen asiansa parempaan kondikseen, mutta en pidätä hengitystäni sitä odotellessa.
Itä-Euroopan maat eivät ole tällä hetkellä sivistysmaita. Tämän sanon siitäkin huolimatta, että olen osannut puolan kieltä yli kymmenen vuotta ja oppinut puolalaisilta kaikenlaista. Silti olen sitä mieltä, että keskimääräinen suomalainen on sivilisoituneempi, sivistyneempi, rehellisempi ja mukavampi kaveri kuin keskimääräinen puolalainen. Kokonaan toinen asia on, että Puolassa on laajempi vaihteluväli ja että sieltä voi hyvällä tuurilla löytää hyvin mukavia, fiksuja ja mielenkiintoisia ihmisiä, jollaisia tylsässä Suomessa ei ole. Toisaalta - tylsä elämä on sivilisoituneempi vaihtoehto kuin sellainen "mielenkiintoinen" elämä, jota apokryfisessä kiinalaisessa kirouksessa toivotetaan lähimmäiselle, ja Tommi Perkola on joka suhteessa parempi, mukavampi, reilumpi, moraalisempi, jalompi jne. ihminen kuin seitsemän murhaa ja kahdeksan kidutusta tehnyt ammattirikollinen Tappaja-Tadek Kowalski Łódźista, vaikka Tappaja-Tadekilla olisi epäilemättä mielenkiintoisempia tarinoita kerrottavanaan.
Myös sananvapaus ja demokratia ovat vain sitä, mitä niistä osataan ottaa irti, ja jos väki on ikänsä elänyt moisia luksuksia vailla, eivätpä he niitä osaa ylläpitää kovin hyvin senkään jälkeen kun ne on saatu. Käytännössä öyhöttäjät sieppaavat julkisen tilan haltuunsa. Skinheadit ja rikolliset mellastavat kaduilla, erilaiset populistit niin oikealta, vasemmalta kuin keskeltäkin (Puolassa on oikeasti äärikeskustalainen aseellinen järjestö, talonpoikien itsepuolustuksen puolue Samoobrona) taas nousevat poliittisessa debatissa maltillisten äänien yli. Ja siinä missä ennen sai olla vain kommunisti ja väestön enemmistö oli Siperialla selkärangattomiksi peloteltuja reppanoita, jotka kiljuen julistivat uskollisuuttaan Neuvostoliitolle ja imperialismin vastaiselle sotilaallisuu- ei kun solidaarisuudelle, nyt kaikki vanhasta muistista koettavat olla kovia kapitalisteja ja markkinatalousihmisiä käsikirjan mukaan, koska vanhasta muistista uskovat, että vallanpitäjien aatteita mielistelemällä elämästä selviää parhaiten hengissä. Luonnollisesti tällainen konsensus aiheuttaa äärimmäisen vulgäärejä, huonosti harkittuja ja typeriä äärivasemmistolaisia vastareaktioita, jotka saattavat kanavoitua terrorismiin. En ihmettelisi, jos Viroon ilmaantuisi omia punaisia prikaateja (jotka muuten saattaisivat antaa huonon esimerkin myös meikäläisen vasemmistonuorison typerimmälle osalle).
Esimerkiksi Virossa maan tasaverotuksen arvosteleminen on käytännössä tabu ja sanomalehdissä voimassa itsesensuuri sen suhteen: arvostelijat näet leimataan kommunisteiksi. Siihen ei tietenkään jaanien järki piisaa, että tajuaisivat "kaikki yhteiskunnan sääntely on kommunismia" -ajattelutavan olevan kiinteässä yhteydessä yleiseen lakien halveksumiseen - jos kaikki yhteiskunnan sääntely on kommunismia, myös lait ja niiden noudattaminen on kommunismia - ja sitä tietä yleiseen turvattomuuteen, rikollisuuteen ja korruptioon. Lyhyesti sanoen, jaaniseni: tuo Afganistanin käynyt Vasili tuossa osoittaa sinua kalasnikovillaan vatsaan siksi, että olet itse mukana siinä kuorossa, joka huutaa, että olisi kommunismia ottaa Vasililta kalasnikovi pois yhteiskunnan voimin.
Kun Mai Loog laati ensimmäisen viron slangisanakirjan, hänen oli pakko julkaista se Suomessa, koska Virossa hän joutui sikäläisten kielitieteilijöiden täysin ala-arvoisen paskanheittokampanjan kohteeksi - huutokuoroa johti muuan sosiolingvistiikasta ja kaksikielisyystutkimuksesta täysin osaton professorismies nimeltä Mati Hint, jonka kirjoituksia Suomalaisuuden liitto on hyödyntänyt hurrivihapropagandassaan. Vanhaa kunnon bolševikkityylistä paskanheittotaktiikkaa eivät jaanit eivätkä sirjet ole unohtaneet, vaikka iga vene meni takaisin Venemaalle jo vuosia sitten.
Luonnollisesti Yhdysvaltoja ja George Bushia noissa maissa ihannoidaan kieli ruskeana, ja rasismi on aivan toisella tavalla hyväksyttyä kuin meillä. Siinä missä vanha historiankäsitys oli vääntynyt niskat nurin neuvostoliittolaisen pösilöbolševismin paineessa, nykyinen historiankäsitys on kotoisin Itä-Euroopassa laajalti epäkriittisesti ihaillun Margaret Thatcherin käytettyjen kalsareiden kaapista. Esimerkiksi Pinochetista tiedetään, että hän pelasti Chilen kommunismilta. Siinä se, mitä hänestä tiedetään, piste. (Tietenkin Venäjällä ollaan kriittisempiä Yhdysvaltojen suhteen, mutta tämä johtuu vain ja pelkästään siitä, että stalinistinen "antifasismi" on yhä voimissaan - monet hakaristiä kantavat venäläiset uusnatsitkin kieltävät närkästyneinä olevansa fasisteja, koska venäjän kielessä фашист tarkoittaa käytännössä samaa kuin инородец, eikä ainakaan koskaan voi viitata kehenkään venäläiseen: "venäläinen fasisti" on venäläisten mielestä suunnilleen yhtä täydellinen käsitteellinen mahdottomuus kuin suomalaisesta "suomalainen eskimo".)
Niinkin fiksun lehden kuin Politykan kolumnisti meni täysin hämilleen Michael Mooren filmistä Bowling for Columbine, jossa amerikkalaisten asehulluus esitetään osana samaa kompleksia kuin amerikkalaisten ulkopoliittinen aggressiivisuus. Politykan arvostelija nimittäin ei ymmärtänyt käsitettä "amerikkalaisten ulkopoliittinen aggressiivisuus", hänelle ajatus, että amerikkalaiset eivät olisi tervetulleita jonnekin, oli yksinkertaisesti vieras ja mahdoton. Muistin isoäitini kanssa käymäni keskustelun vuonna 1982, kun Israelin joukot olivat tunkeutuneet Libanoniin ns. Rauha Galileaan (Šalom haGalil) -operaation puitteissa:
Isoäiti: Kuka sinne Libanoniin hyökkää, iranilaiset vai irakilaiset? (Iranin ja Irakin sota oli alkanut vähän aikaisemmin.)
Minä (kauhistuneena siitä, että isoäidin dementia oli edennyt noin pitkälle): Israelilaiset.
Isoäiti (kuin pikkulapselle, joka on juuri sanonut jotain täysin absurdia): Voi sinua mummun kulta kun eiväthän israelilaiset hyökkää.
Ja juu, en todellakaan jaa tätä nykyistä muodikasta Israelin-vastaisuutta enkä edes ole kaikilta osin kovin ilahtunut typerästä amerikkalaisvastaisuudesta. Mutta sellainen maailmankuva, jossa jotkin valtiot ovat niin pyhiä ja suurenmoisia ja ihania ja hienoja, että ne eivät voi tehdä mitään pahaa tai arveluttavaa, ei ole terve maailmankuva. Se olisi tavallaan ymmärrettävä maailmankuva, jos se ihana ja viaton maa olisi oma maa. Kritiikitön nationalismi ei ole fiksua eikä hyväksi, mutta se on sittenkin parempi, terveempi ja vähemmän vaarallinen vaihtoehto kuin jonkin ulkomaan kritiikitön palvominen - transferred nationalism, kuten Orwell sanoisi.
Kyllä itäeurooppalaiset vallankumouksen osasivat järjestää, kun sauma aukesi. Mutta ei se heistä vielä tee moraalisesti parempia ja fiksumpia ihmisiä. Tähän kohtaan pitääkin lykätä sopivasti ulottuville osunut sitaatti Immanuel Kantilta: Durch eine Revolution wird vielleicht wohl ein Abfall vo[n] [...] herrschsüchtiger Bedrückung, aber niemals wahre Reform der Denkungsart zustande kommen; sondern neue Vorurteile werden, eben sowohl als die alten, zum Leitbande des gedankenlosen grossen Haufens werden.
Lopuksi valitan tätä purkausta. Minun piti kirjoittaa Jantusen Markun ja Junakohtauksen innoittamana jotain siitä, mikä olisi viisain ja kultaista keskitietä noudattavin tapa integroida muslimimaahanmuuttajat Suomeen. Siitä oli tarkoitus tulla julman legalistinen kirjoitus. Mutta Havelin jorinat luettuani platzte mir der Kragen siinä määrin, että tämä oli pakko sanoa: Kukaan itäeurooppalainen фарцовщик, чекист, мокрушник, интердевочка ja блатной ei vittu perkele tule minulle selittämään mitään demokratiasta, lainkuuliaisuudesta, moraalista eikä ylipäätään mistään muusta asiasta, joka minun maassani on saatanan paljon paremmin kuin hänen Molvaniassaan. Minulle ette saakeli myy yhtään tiiliskiveä.2
(Ja lopuksi ns. Kozakiewiczin ele, eli toinen käsivarsi koukkuun ja toinen sen koukussa olevan päälle.)
1) Konrad Wallenrod on päähenkilö puolalaisen Adam Mickiewiczin samannimisessä runoelmassa. Wallenrod on puolalaisten vanhan vihollisen, Saksalaisen ritarikunnan, suurmestari, joka onkin salaa puoliksi puolalainen ja puolalaisia vastaan taistellessaan valmistautuukin pettämään ritarikunnan puolalaisten hyväksi. Suuren murrosvuoden 1989 jälkeen moni puolalainen kommunisti selitti olevansa wallenrodilainen kommunisti. Selitys haisee kilometrien päähän. Rotanraadolta.
2) "Tiiliskiven myyminen" tarkoittaa uhkailua tai kiristämistä. Kun Varsova oli raunioina sodan jälkeen (suositeltavaa luettavaa tässä kohdin on Leopold Tyrmandin suomeksikin käännetty, mutta vuonna 1959 ilman uusintapainoksia julkaistuna vaikeasti saatavissa oleva romaani Paha mies), raunioissa liikkui jengejä, jotka ryöstivät ihmisiä "sivistyneesti", ojentamalla johonkin sanomalehdenrepaleeseen käärittyä raunioista poimittua tiiliskiveä ja sanomalla: Osta herra tiili. Jos herra ei ostanut tiiltä, häneltä lyötiin sillä tiilellä taju kankaalle, mahdollisesti myös henki maalle ja aivot ulos ja etelään3, ja kaikki rahat ryöstettiin. Jos herra oli halukas ostamaan tiilen, se myytiin hänelle tavanomaisen pummaustaksan hintaan.
3) Tämäkin on kirjallinen alluusio ja viittaa Halldór Kiljan Laxnessin saagakirjallisuutta parodioivaan romaaniin Gerpla (suom. Laulu sankareista), jossa murhaa kuvataan sanomalla, että murhatun jollain terä- tai lyömäaseella silpaistusta päästä stakk blóð og heili út og suður ("hyppäsi veri ja aivo ulos ja etelään"). Miksi etelään, sitä olen ihmetellyt siitä asti kun kirjan luin.
Ilmeisesti on sitten kunniakkaampaa olla diktatuuri, jossa ihmisiä tapetaan ja vangitaan ilman oikeudenkäyntiä, kuin diktatuurien uhkaama demokratia, jossa pitkin hampain ja oman edun vuoksi on pakko puristella nyrkkiä taskussa ja suostua pikku rähmäilyyn vaikka se onkin ns. syvältä ja poikittain. Kaipa Havel lähtee siitä, että diktatuurin, esimerkiksi kommunismin aikaisen Tšekkoslovakian (joka oli oikeasti yksi blokin pahimpia maita vuoden 1968 jälkeisen stalinistisen ryhtiliik- ei kun ryhdittömyysliikkeen jälkeen), moraali mitataan hänenlaistensa toisinajattelijoiden mukaan.
Valitettavasti Tšekkoslovakian kaltaisten maiden kansalaisten enemmistö ei ennen vuotta 1989 ollut kovin omapäistä ja rohkeaa. Eivät kaikki ajatelleet toisin. Ei "toisinajattelijoita" olisi kutsuttu toisinajattelijoiksi, jos joka jerzy ja halina ja jiří ja helena olisi ajatellut toisin. Tosin vuoden 1989 jälkeen kaikki pikku rivikommunistit ja muut nilkit julistivat, että heidän nimensä oli oikeasti Wallenrod, Konrad Wallenrod1. Havelilla on oikeus saarnata moraalia omalta kohdaltaan, mutta hänen maansa ei siitä muutu yhtään sen paremmaksi, että hän väitti vastaan silloin kun se oli oikeasti vaarallista. Hänen maalleen ja sitä asuttavalle kansalle, sekä kaikille niille muille pikku perseennuolijoille, takinkääntäjille ja opportunisteille Elben itärannalla minulla on seuraavanlainen sanoma:
ITÄEUROOPPALAISTEN EI TARVITSE TULLA OPETTAMAAN MEILLE DEMOKRATIAA EIKÄ ISÄÄNSÄ NAIMAAN. ME OSAAMME SEN HOMMAN HEITÄ PAREMMIN JA MEILLÄ ON SIITÄ ENEMMÄN KOKEMUSTA.
Toistan:
ITÄEUROOPPALAISTEN EI TARVITSE TULLA OPETTAMAAN MEILLE DEMOKRATIAA EIKÄ ISÄÄNSÄ NAIMAAN. ME OSAAMME SEN HOMMAN HEITÄ PAREMMIN JA MEILLÄ ON SIITÄ ENEMMÄN KOKEMUSTA.
Vielä kerran:
ITÄEUROOPPALAISTEN EI TARVITSE TULLA OPETTAMAAN MEILLE DEMOKRATIAA EIKÄ ISÄÄNSÄ NAIMAAN. ME OSAAMME SEN HOMMAN HEITÄ PAREMMIN JA MEILLÄ ON SIITÄ ENEMMÄN KOKEMUSTA.
Minäpä kerron teille, millainen on keskimääräinen itäeurooppalainen maa. Ja tämä ei todellakaan ole mikään Molvania-vitsi eikä rasismia, koska minä tunnen sitä maailmankolkkaa jonkin verran ja arvostelen sitä vain aiheesta ja tarpeesta. Keskimääräinen itäeurooppalainen maa on täynnä huoria, huumeita, huligaaneja, ammattirikollisia, palkkamurhaajia, poliiseja jotka eivät ole paljon murhaajaa kummempia, taloudellista eriarvoisuutta, fanaattisia pikku oikeistopoliitikkoja, opportunistisia ex-kommunistisia (nykyisiä nimellisesti "sosiaalidemokraattisia") poliitikkoja, lysergihapon dietyyliamidin vaikutuksen alaisena kehitellyn näköisiä libertaristisia yhteiskuntakokeiluja, jotka eivät järjettömyydessään paljoakaan jää jälkeen Stalinin sekoiluista (Viron tasavero esimerkiksi) ja yleistä moraalista rappiota - millä tarkoitan niin liiketaloudellista epärehellisyyttä, seksuaalista holtittomuutta ja vastuuttomuutta sekä kaksinaismoraalia (ja totta vitussa ilman kondomia, varsinkin kun katolinen kirkko laajentaa valtaansa sielläkin, missä se ei ole yksinomainen eikä edes kovin perinteinen kirkko, ja olisi toki aivan kauuu-heeta kommunismia arvostella Jumaaalan sanansaattajia) kuin sitä vitut millään on väliä -asennetta, joka tällaisen rappion taustalla on ja joka ulottuu yhtä mädättävänä kaikille elämänaloille.
Viime vappuna, kun nämä rakkaat ystävät liittyivät yhteiseen eurooppalaiseen kerhoomme (= tulivat sisään votkapäissään öyhöttäen ja harppoivat mutaisin kengin olohuoneen persialaismatolle), Vera sanoi sen kohdalleen, vaikka hän ei lienekään kanssani yksi yhteen yhtä mieltä siitä, mikä tekee maasta sivilisoituneen - käänsin itse suomeksi tämän sitaatin:
Kolme vuotta sitten olin Prahassa ja Budapestissa. Sanokaa mitä sanotte, mutta minusta maa, jossa joka toisessa ravintolassa yritetään petkuttaa, ei ole sivistysmaa, vaan banaanitasavalta. Toivon heidän saaneen asiansa parempaan kondikseen, mutta en pidätä hengitystäni sitä odotellessa.
Itä-Euroopan maat eivät ole tällä hetkellä sivistysmaita. Tämän sanon siitäkin huolimatta, että olen osannut puolan kieltä yli kymmenen vuotta ja oppinut puolalaisilta kaikenlaista. Silti olen sitä mieltä, että keskimääräinen suomalainen on sivilisoituneempi, sivistyneempi, rehellisempi ja mukavampi kaveri kuin keskimääräinen puolalainen. Kokonaan toinen asia on, että Puolassa on laajempi vaihteluväli ja että sieltä voi hyvällä tuurilla löytää hyvin mukavia, fiksuja ja mielenkiintoisia ihmisiä, jollaisia tylsässä Suomessa ei ole. Toisaalta - tylsä elämä on sivilisoituneempi vaihtoehto kuin sellainen "mielenkiintoinen" elämä, jota apokryfisessä kiinalaisessa kirouksessa toivotetaan lähimmäiselle, ja Tommi Perkola on joka suhteessa parempi, mukavampi, reilumpi, moraalisempi, jalompi jne. ihminen kuin seitsemän murhaa ja kahdeksan kidutusta tehnyt ammattirikollinen Tappaja-Tadek Kowalski Łódźista, vaikka Tappaja-Tadekilla olisi epäilemättä mielenkiintoisempia tarinoita kerrottavanaan.
Myös sananvapaus ja demokratia ovat vain sitä, mitä niistä osataan ottaa irti, ja jos väki on ikänsä elänyt moisia luksuksia vailla, eivätpä he niitä osaa ylläpitää kovin hyvin senkään jälkeen kun ne on saatu. Käytännössä öyhöttäjät sieppaavat julkisen tilan haltuunsa. Skinheadit ja rikolliset mellastavat kaduilla, erilaiset populistit niin oikealta, vasemmalta kuin keskeltäkin (Puolassa on oikeasti äärikeskustalainen aseellinen järjestö, talonpoikien itsepuolustuksen puolue Samoobrona) taas nousevat poliittisessa debatissa maltillisten äänien yli. Ja siinä missä ennen sai olla vain kommunisti ja väestön enemmistö oli Siperialla selkärangattomiksi peloteltuja reppanoita, jotka kiljuen julistivat uskollisuuttaan Neuvostoliitolle ja imperialismin vastaiselle sotilaallisuu- ei kun solidaarisuudelle, nyt kaikki vanhasta muistista koettavat olla kovia kapitalisteja ja markkinatalousihmisiä käsikirjan mukaan, koska vanhasta muistista uskovat, että vallanpitäjien aatteita mielistelemällä elämästä selviää parhaiten hengissä. Luonnollisesti tällainen konsensus aiheuttaa äärimmäisen vulgäärejä, huonosti harkittuja ja typeriä äärivasemmistolaisia vastareaktioita, jotka saattavat kanavoitua terrorismiin. En ihmettelisi, jos Viroon ilmaantuisi omia punaisia prikaateja (jotka muuten saattaisivat antaa huonon esimerkin myös meikäläisen vasemmistonuorison typerimmälle osalle).
Esimerkiksi Virossa maan tasaverotuksen arvosteleminen on käytännössä tabu ja sanomalehdissä voimassa itsesensuuri sen suhteen: arvostelijat näet leimataan kommunisteiksi. Siihen ei tietenkään jaanien järki piisaa, että tajuaisivat "kaikki yhteiskunnan sääntely on kommunismia" -ajattelutavan olevan kiinteässä yhteydessä yleiseen lakien halveksumiseen - jos kaikki yhteiskunnan sääntely on kommunismia, myös lait ja niiden noudattaminen on kommunismia - ja sitä tietä yleiseen turvattomuuteen, rikollisuuteen ja korruptioon. Lyhyesti sanoen, jaaniseni: tuo Afganistanin käynyt Vasili tuossa osoittaa sinua kalasnikovillaan vatsaan siksi, että olet itse mukana siinä kuorossa, joka huutaa, että olisi kommunismia ottaa Vasililta kalasnikovi pois yhteiskunnan voimin.
Kun Mai Loog laati ensimmäisen viron slangisanakirjan, hänen oli pakko julkaista se Suomessa, koska Virossa hän joutui sikäläisten kielitieteilijöiden täysin ala-arvoisen paskanheittokampanjan kohteeksi - huutokuoroa johti muuan sosiolingvistiikasta ja kaksikielisyystutkimuksesta täysin osaton professorismies nimeltä Mati Hint, jonka kirjoituksia Suomalaisuuden liitto on hyödyntänyt hurrivihapropagandassaan. Vanhaa kunnon bolševikkityylistä paskanheittotaktiikkaa eivät jaanit eivätkä sirjet ole unohtaneet, vaikka iga vene meni takaisin Venemaalle jo vuosia sitten.
Luonnollisesti Yhdysvaltoja ja George Bushia noissa maissa ihannoidaan kieli ruskeana, ja rasismi on aivan toisella tavalla hyväksyttyä kuin meillä. Siinä missä vanha historiankäsitys oli vääntynyt niskat nurin neuvostoliittolaisen pösilöbolševismin paineessa, nykyinen historiankäsitys on kotoisin Itä-Euroopassa laajalti epäkriittisesti ihaillun Margaret Thatcherin käytettyjen kalsareiden kaapista. Esimerkiksi Pinochetista tiedetään, että hän pelasti Chilen kommunismilta. Siinä se, mitä hänestä tiedetään, piste. (Tietenkin Venäjällä ollaan kriittisempiä Yhdysvaltojen suhteen, mutta tämä johtuu vain ja pelkästään siitä, että stalinistinen "antifasismi" on yhä voimissaan - monet hakaristiä kantavat venäläiset uusnatsitkin kieltävät närkästyneinä olevansa fasisteja, koska venäjän kielessä фашист tarkoittaa käytännössä samaa kuin инородец, eikä ainakaan koskaan voi viitata kehenkään venäläiseen: "venäläinen fasisti" on venäläisten mielestä suunnilleen yhtä täydellinen käsitteellinen mahdottomuus kuin suomalaisesta "suomalainen eskimo".)
Niinkin fiksun lehden kuin Politykan kolumnisti meni täysin hämilleen Michael Mooren filmistä Bowling for Columbine, jossa amerikkalaisten asehulluus esitetään osana samaa kompleksia kuin amerikkalaisten ulkopoliittinen aggressiivisuus. Politykan arvostelija nimittäin ei ymmärtänyt käsitettä "amerikkalaisten ulkopoliittinen aggressiivisuus", hänelle ajatus, että amerikkalaiset eivät olisi tervetulleita jonnekin, oli yksinkertaisesti vieras ja mahdoton. Muistin isoäitini kanssa käymäni keskustelun vuonna 1982, kun Israelin joukot olivat tunkeutuneet Libanoniin ns. Rauha Galileaan (Šalom haGalil) -operaation puitteissa:
Isoäiti: Kuka sinne Libanoniin hyökkää, iranilaiset vai irakilaiset? (Iranin ja Irakin sota oli alkanut vähän aikaisemmin.)
Minä (kauhistuneena siitä, että isoäidin dementia oli edennyt noin pitkälle): Israelilaiset.
Isoäiti (kuin pikkulapselle, joka on juuri sanonut jotain täysin absurdia): Voi sinua mummun kulta kun eiväthän israelilaiset hyökkää.
Ja juu, en todellakaan jaa tätä nykyistä muodikasta Israelin-vastaisuutta enkä edes ole kaikilta osin kovin ilahtunut typerästä amerikkalaisvastaisuudesta. Mutta sellainen maailmankuva, jossa jotkin valtiot ovat niin pyhiä ja suurenmoisia ja ihania ja hienoja, että ne eivät voi tehdä mitään pahaa tai arveluttavaa, ei ole terve maailmankuva. Se olisi tavallaan ymmärrettävä maailmankuva, jos se ihana ja viaton maa olisi oma maa. Kritiikitön nationalismi ei ole fiksua eikä hyväksi, mutta se on sittenkin parempi, terveempi ja vähemmän vaarallinen vaihtoehto kuin jonkin ulkomaan kritiikitön palvominen - transferred nationalism, kuten Orwell sanoisi.
Kyllä itäeurooppalaiset vallankumouksen osasivat järjestää, kun sauma aukesi. Mutta ei se heistä vielä tee moraalisesti parempia ja fiksumpia ihmisiä. Tähän kohtaan pitääkin lykätä sopivasti ulottuville osunut sitaatti Immanuel Kantilta: Durch eine Revolution wird vielleicht wohl ein Abfall vo[n] [...] herrschsüchtiger Bedrückung, aber niemals wahre Reform der Denkungsart zustande kommen; sondern neue Vorurteile werden, eben sowohl als die alten, zum Leitbande des gedankenlosen grossen Haufens werden.
Lopuksi valitan tätä purkausta. Minun piti kirjoittaa Jantusen Markun ja Junakohtauksen innoittamana jotain siitä, mikä olisi viisain ja kultaista keskitietä noudattavin tapa integroida muslimimaahanmuuttajat Suomeen. Siitä oli tarkoitus tulla julman legalistinen kirjoitus. Mutta Havelin jorinat luettuani platzte mir der Kragen siinä määrin, että tämä oli pakko sanoa: Kukaan itäeurooppalainen фарцовщик, чекист, мокрушник, интердевочка ja блатной ei vittu perkele tule minulle selittämään mitään demokratiasta, lainkuuliaisuudesta, moraalista eikä ylipäätään mistään muusta asiasta, joka minun maassani on saatanan paljon paremmin kuin hänen Molvaniassaan. Minulle ette saakeli myy yhtään tiiliskiveä.2
(Ja lopuksi ns. Kozakiewiczin ele, eli toinen käsivarsi koukkuun ja toinen sen koukussa olevan päälle.)
1) Konrad Wallenrod on päähenkilö puolalaisen Adam Mickiewiczin samannimisessä runoelmassa. Wallenrod on puolalaisten vanhan vihollisen, Saksalaisen ritarikunnan, suurmestari, joka onkin salaa puoliksi puolalainen ja puolalaisia vastaan taistellessaan valmistautuukin pettämään ritarikunnan puolalaisten hyväksi. Suuren murrosvuoden 1989 jälkeen moni puolalainen kommunisti selitti olevansa wallenrodilainen kommunisti. Selitys haisee kilometrien päähän. Rotanraadolta.
2) "Tiiliskiven myyminen" tarkoittaa uhkailua tai kiristämistä. Kun Varsova oli raunioina sodan jälkeen (suositeltavaa luettavaa tässä kohdin on Leopold Tyrmandin suomeksikin käännetty, mutta vuonna 1959 ilman uusintapainoksia julkaistuna vaikeasti saatavissa oleva romaani Paha mies), raunioissa liikkui jengejä, jotka ryöstivät ihmisiä "sivistyneesti", ojentamalla johonkin sanomalehdenrepaleeseen käärittyä raunioista poimittua tiiliskiveä ja sanomalla: Osta herra tiili. Jos herra ei ostanut tiiltä, häneltä lyötiin sillä tiilellä taju kankaalle, mahdollisesti myös henki maalle ja aivot ulos ja etelään3, ja kaikki rahat ryöstettiin. Jos herra oli halukas ostamaan tiilen, se myytiin hänelle tavanomaisen pummaustaksan hintaan.
3) Tämäkin on kirjallinen alluusio ja viittaa Halldór Kiljan Laxnessin saagakirjallisuutta parodioivaan romaaniin Gerpla (suom. Laulu sankareista), jossa murhaa kuvataan sanomalla, että murhatun jollain terä- tai lyömäaseella silpaistusta päästä stakk blóð og heili út og suður ("hyppäsi veri ja aivo ulos ja etelään"). Miksi etelään, sitä olen ihmetellyt siitä asti kun kirjan luin.
tiistai 15. helmikuuta 2005
Surullinen satu depressiosta
Minäpä kerron teille nyt sadun. Ich schreibe euch ein Märchen. Lest's oder lasst es bleiben, und habt mich alle gern.
Olipa kerran tyttö. Kuten tytöt usein tekevät, hän rakastui poikaan. Poikakin rakastui häneen ja he menivät naimisiin. Heillä oli onnellinen nuoruus yhdessä. He katselivat maailmaa ja tekivät kaikenlaista kahdestaan. Sitten poika sai päähänsä, että hänen markkina-arvonsa oli korkeampi kuin tytön, ja lähti menemään. Tytölle tämä isku tuli odottamattomana järkytyksenä, ja hän sairastui henkisesti. Häneen tuli depressio.
Tyttö ei voinut tämän pojan jälkeen enää kiintyä kehenkään. Mutta hänellä oli joka tapauksessa normaali hyväksynnän ja rakkauden tarve, ja siksi hän alkoi kinuta sitä hyväksyntää ja rakkautta joka mieheltä, joka kohdalle osui. Hän teki itsestään oikein pienen ja oikein surkean ja oikein säälittävän, niin että kaikki miehet halusivat olla hänelle kilttejä ja lempeitä ja helliä. Hän kirjoitti myös nettipäiväkirjaa liimaten siihen vihjailevan eroottisia kuvia itsestään, joissa näkyi vähän tissin syrjää. Näin hän saattoi hetken kokea itsensä kauniiksi ja haluttavaksi, vaikka periaatteessa tunsikin itsensä rumaksi ja kellekään kelpaamattomaksi - se kuului osana hänen tautiinsa.
Ja aivan oikein: maailmalta löytyi mies toisensa jälkeen, joka sääli häntä ja tahtoi pitää pientä raasua hyvänä ja rakastaa hänet terveeksi. Maailmalta löytyi mies toisensa jälkeen, joka halusi häntä rakasteltavakseen ja hellittäväkseen. Hänen paha olonsa helpottui hetkiseksi, kun hän sai olla tällaisten tunteiden kohteena. Siksi hän pyrki lietsomaan niitä parhaansa mukaan kaikissa tapaamissaan miehissä. Mutta heti kun miehet alkoivat tehdä vähimpiäkään konkreettisia ehdotuksia, esimerkiksi tapaamista kaveripohjalta, hän kavahti ja vetäytyi takaisin kuoreensa. Näin hän loukkasi ja suututti miehiä, tai sitten sai heidät matelemaan ovelleen ikuista rakkautta julistaen.
Jos hän olisi ollut mies, ja samalla tavalla rukoillut rakkautta ja hyväksyntää naisilta, nämä olisivat kääntäneet pilkaten hänelle selkänsä ja julistaneet hänet ämmämäiseksi surkimukseksi. Jos hän olisi ollut mies, hänellä olisi ollut mieskavereita, jotka olisivat kehottaneet häntä lopettamaan nyyhkyilyn ja tarttumaan itseään niskasta kiinni, tarvittaessa vaikka itsetuntoa teeskentelemällä. Se olisi voinut syventää hänen depressiotaan, mutta se olisi voinut myös saada hänet kyseenalaistamaan tapansa ja ajattelemaan asiat uusiksi tavalla, joka olisi auttanut häntä toipumaan sairaudestaan.
Mutta koska hän oli nainen, hän toisti samaa kaavaa yhä uusien miesten kanssa, ja kun välit väistämättä ajautuivat riitaan tai vainoon, hän saattoi todeta, että kylläpä maailmassa onkin paljon hulluja ja vaarallisia ja pelottavia ja arvaamattomia miehiä. Hänellä oli kaksi ystävätärtä, jotka naisten yleisen tavan mukaan olivat huonoja ihmistuntijoita ja luulivat olevansa hyviä, ja jotka vakuuttivat hänelle, että hän ei ainakaan ollut ikinä tehnyt mitään väärin ja että riidat ja sotkut olivat aina miesten syytä.
Niinpä hän ei koskaan toipunut sairaudestaan, ja kun hänen ovelleen kerääntyi onnettomasti rakastuneita miehiä, tai kun hänen miespuoliset ystävänsä panivat vihaisina ja katkerina välit poikki, hän ei koskaan etsinyt syytä itsestään, ei sittenkään, kun hänen kotimaansa miehet perustivat vihaklubin hänen päänsä menoksi ja alkoivat osoittaa mieltään häntä vastaan joka lauantai saunan jälkeen.
Sen pituinen se, ja tosipa se lienee.
Olipa kerran tyttö. Kuten tytöt usein tekevät, hän rakastui poikaan. Poikakin rakastui häneen ja he menivät naimisiin. Heillä oli onnellinen nuoruus yhdessä. He katselivat maailmaa ja tekivät kaikenlaista kahdestaan. Sitten poika sai päähänsä, että hänen markkina-arvonsa oli korkeampi kuin tytön, ja lähti menemään. Tytölle tämä isku tuli odottamattomana järkytyksenä, ja hän sairastui henkisesti. Häneen tuli depressio.
Tyttö ei voinut tämän pojan jälkeen enää kiintyä kehenkään. Mutta hänellä oli joka tapauksessa normaali hyväksynnän ja rakkauden tarve, ja siksi hän alkoi kinuta sitä hyväksyntää ja rakkautta joka mieheltä, joka kohdalle osui. Hän teki itsestään oikein pienen ja oikein surkean ja oikein säälittävän, niin että kaikki miehet halusivat olla hänelle kilttejä ja lempeitä ja helliä. Hän kirjoitti myös nettipäiväkirjaa liimaten siihen vihjailevan eroottisia kuvia itsestään, joissa näkyi vähän tissin syrjää. Näin hän saattoi hetken kokea itsensä kauniiksi ja haluttavaksi, vaikka periaatteessa tunsikin itsensä rumaksi ja kellekään kelpaamattomaksi - se kuului osana hänen tautiinsa.
Ja aivan oikein: maailmalta löytyi mies toisensa jälkeen, joka sääli häntä ja tahtoi pitää pientä raasua hyvänä ja rakastaa hänet terveeksi. Maailmalta löytyi mies toisensa jälkeen, joka halusi häntä rakasteltavakseen ja hellittäväkseen. Hänen paha olonsa helpottui hetkiseksi, kun hän sai olla tällaisten tunteiden kohteena. Siksi hän pyrki lietsomaan niitä parhaansa mukaan kaikissa tapaamissaan miehissä. Mutta heti kun miehet alkoivat tehdä vähimpiäkään konkreettisia ehdotuksia, esimerkiksi tapaamista kaveripohjalta, hän kavahti ja vetäytyi takaisin kuoreensa. Näin hän loukkasi ja suututti miehiä, tai sitten sai heidät matelemaan ovelleen ikuista rakkautta julistaen.
Jos hän olisi ollut mies, ja samalla tavalla rukoillut rakkautta ja hyväksyntää naisilta, nämä olisivat kääntäneet pilkaten hänelle selkänsä ja julistaneet hänet ämmämäiseksi surkimukseksi. Jos hän olisi ollut mies, hänellä olisi ollut mieskavereita, jotka olisivat kehottaneet häntä lopettamaan nyyhkyilyn ja tarttumaan itseään niskasta kiinni, tarvittaessa vaikka itsetuntoa teeskentelemällä. Se olisi voinut syventää hänen depressiotaan, mutta se olisi voinut myös saada hänet kyseenalaistamaan tapansa ja ajattelemaan asiat uusiksi tavalla, joka olisi auttanut häntä toipumaan sairaudestaan.
Mutta koska hän oli nainen, hän toisti samaa kaavaa yhä uusien miesten kanssa, ja kun välit väistämättä ajautuivat riitaan tai vainoon, hän saattoi todeta, että kylläpä maailmassa onkin paljon hulluja ja vaarallisia ja pelottavia ja arvaamattomia miehiä. Hänellä oli kaksi ystävätärtä, jotka naisten yleisen tavan mukaan olivat huonoja ihmistuntijoita ja luulivat olevansa hyviä, ja jotka vakuuttivat hänelle, että hän ei ainakaan ollut ikinä tehnyt mitään väärin ja että riidat ja sotkut olivat aina miesten syytä.
Niinpä hän ei koskaan toipunut sairaudestaan, ja kun hänen ovelleen kerääntyi onnettomasti rakastuneita miehiä, tai kun hänen miespuoliset ystävänsä panivat vihaisina ja katkerina välit poikki, hän ei koskaan etsinyt syytä itsestään, ei sittenkään, kun hänen kotimaansa miehet perustivat vihaklubin hänen päänsä menoksi ja alkoivat osoittaa mieltään häntä vastaan joka lauantai saunan jälkeen.
Sen pituinen se, ja tosipa se lienee.
maanantai 14. helmikuuta 2005
Turvattomuuspalvelu
Pitkästä aikaa lueskelin Politykaa, ja siinä olikin harvinaisen kiintoisa juttu, joka käsitteli Puolan turvallisuuspalvelun edesottamuksia vanhoina pahoina aikoina, kun Jaruzelski vielä hallitsi. Jutun ovat kirjoittaneet Piotr Pytlakowski ja Ewa Winnicka, ja he haastattelevat aluksi todellista sosialistisen työn sankaria, Jan Skibaa (salanimi), joka piti puolen sadan ilmiantajan verkostoa palveluksessaan. Hän tapasi kontaktihenkilöitään erityisten luottomiesten luona. Nämä luottomiehet olivat sataprosenttisen lojaaleja hänelle, eli kuten hän sanoo, asialle omistautuneita. Sanamuoto on mielenkiintoinen. Voisi hyvin kuvitella suomalaisen turvallisuuspoliisin - supon tai Pääesikunnan tiedusteluosaston miehen - tapaavan kontaktihenkilöään jonkun luotettavan kolmannen osapuolen kodissa, mutta sanoisiko suomalainen turvallisuuspoliisi asunnon haltijaa asialle omistautuneeksi? Ei varmasti. Pikemminkin isänmaallisiksi, velvollisuudentuntoisiksi tai lainkuuliaisiksi. Tuntuu jotenkin hämmentävältä, että vielä vuosikymmeniä sen jälkeen kun kommunistit - jotka Puolassa eivät olleet koskaan olleet mikään kansanliike (toisin kuin eteläisessä naapurimaassa sotien välisenä aikana), vaan ainoastaan neukkulan nälkämarketin haaraliike - olivat nousseet maata hallitsemaan, heidän valtansa tukipilari saattoi puhua valtion tai jopa puolueen sijasta asiasta, ikään kuin kyseessä olisi ollut maanalaisen idealistiliikkeen ajama asia - ikään kuin hän, turvallisuuspoliisi, olisi ollut vainottu toisinajattelija.
Agentti Skiballa oli oikeiden kontaktihenkilöiden lisäksi suojatteja - ystäviä, tuttavia, kavereita ja sukulaisia, joita hän turvallisuuspoliisin arvovallallaan koetti parhaansa mukaan auttaa esim. asunnon, passin, maastapoistumisluvan tms. hankinnassa. Nepotismi ja kaverikorruptio kukoistivat, mutta mitäpä muuta kukaan olisi odottanutkaan.
Kuolleita sieluja ylipäätään oli aika paljon turvallisuuspoliisin kirjoissa. Kun sisäministeri asetti turvallisuuspoliiseille täysin kohtuuttomat värväysnormit, he tietenkin keksivät olemattomia ilmiantajia papereihinsa ja laativat fiktiivisiä raportteja. Kyse oli siis tyypillisestä itäeurooppalaisesta tuhtásta.
Turvallisuuspalvelu SB juontaa juurensa vuoteen 1956, ja artikkelin kirjoittajat korostavat, että niin merkilliseltä kuin ajatus tuntuukin, SB:n perustaminen oli merkki Stalinin kuoleman jälkeisestä liberalisoitumisesta. Aiempi UB eli Turvallisuusvirasto puhdistettiin pahimmista rääkkääjistä ja psykotapauksista, ja henkilökuntaa vähennettiin yli kolmestakymmenestä tuhannesta alle puoleen. Myös oikeus "soveltaa fyysistä pakkoa kuulusteltavaan" poistettiin ainakin laista, ja turvallisuuspalvelu koetettiin myös alistaa Kansalaismiliisille, ts. tavalliselle poliisille. Mutta koska lain toimeenpanoa ei voitu kontrolloida, uusi turvallisuuspalvelu jäi käytännössä varsin itsenäiseksi ja päätökset tehtiin edelleen Varsovan keskuksessa sen sijaan että niistä olisi sovittu paikallisten "nimismiesten" (miliisikomendanttien) kanssa. SB jaettiin kolmeen osastoon - tiedusteluun, vastavakoiluun ja "valtionvastaisen toiminnan vastustamisen" osastoihin - ja valtionvastaisen liikehdinnän valvojien osasto kasvoi nopeasti entisiin mittoihinsa. Byrokratia kasvoi 1970-luvulla, jolloin perustettiin neljäs osasto valvomaan kirkon asioita, ja kun Solidaarisuus aloitti lakkoilunsa, kolmannen osaston seuraksi lisättiin osasto III A, joka ei tarkoita oluenjuontiosastoa, vaan "taloudenvastaisen toiminnan" kurissapito-osastoa. (Sellainenhan olisi varmaan mahdollinen nyky-Suomessakin.) Aikanaan tästä kasvoi erillinen viides osasto.
Artikkelin kirjoittajat toteavat, että SB riistäytyi täysin hallinnasta, se ei ollut edes valtio valtiossa, vaan anarkistisena rylläävä kontrolloimaton voima, jonka touhuista kellään ei ollut kokonaiskuvaa. Pappismiesten, kuten Jerzy Popiełuszkon, ja opposition toimijoiden, kuten opiskelija Stanisław Pyjasin ja talonpoikaisjohtaja Piotr Bartoszczen, murhat saattoivat ihan oikeasti olla tekevälle sattuneita juttuja, eivätkä mitään ylimmältä taholta käskytettyjä tekoja. Ns. Rokitan komitea 90-luvun alussa (lieneekö kyseessä ollut silloin kovasti pinnalla ollut konservatiivinen maaseudun solidaarisuuspoliitikko Jan Maria Rokita?) käsitteli 120 opposition edustajan murhaa, 90 tapauksessa SB:n todettiin olleen niiden takana, ja suurimmassa osassa tapauksista syylliset jäivät vapaalle jalalle.
Toisinajattelijoita kohdeltiin muutenkin kovalla kädellä. Pahoinpitelyt, pelottelu, henkinen väkivalta ja perättömien huhujen levittäminen olivat suosittuja keinoja, ja monet saatiinkin sillä tavalla hiljaisiksi, jotkut ajettiin jopa itsemurhan partaalle. Pytlakowski ja Winnicka: Tych metod wcale nie stosowali jacyś starannie wyselekcjonowani psychopaci od brudnej roboty. To byli zwykli funkcjonariusze, obrońcy socjalizmu. Nämä olivat siis harkiten sovellettuja rutiinimenettelytapoja, joiden soveltaminen oli normaalia virkamiestyötä ns. sosialismin puolustamiseksi, eivät mitään merkkejä erityisestä psykopaattisesta raakuudesta. Aivan tavallisia rivimiehiä.
Paskahommia? Ei suinkaan. Värväytymishaluisesta väestä ei ollut puutetta. Palkkaedut, autoedut ja asuntoedut houkuttelivat, samoin ylenemismahdollisuudet. Vielä 90-luvun alussa maalailtu ruusuinen kuva jaloista ja kirkasotsaisista puolalaisista, joita kourallisen kokoinen kommariklikki ankarasti sorti, ei todellakaan pidä paikkaansa. Vanhat miliisit kyllä korostavat miliisin ja turvallisuuspalvelun välien olleen vihamieliset, mutta syynä ei ollut mikään miliisin jalo halu puolustaa kansaa näiden gangsterien kohtuuttomuuksilta, vaan kateus turvallisuusväen paremmista eduista ja palkoista.
Pytlakowski ja Winnicka muistuttavat vanhasta kunnon iskulauseesta Nie matura, lecz chęć szczera zrobi z ciebie oficera - "Ei ylioppilastutkinto, vaan rehellinen halu [pyrkyryys?] tekee sinusta upseerin". Riittikö rehellinen halu tekemään pojasta turvallisuuspalvelun miehen? Viisi- ja kuusikymmenluvulla kyllä. Mutta vähitellen hommaan tuli yhä enemmän koulutettua väkeä. Jos olisin Ilkka, virnuilisin tietävästi siinä kohdassa, jossa todetaan humanistisen koulutuksen saaneiden maisterien, esim. historioitsijoiden olleen suosittua rekrytointimateriaalia - jos kohta insinöörit ja lakimiehetkin otettiin avosylin vastaan. Myös teatterikorkeakoulusta kerrotaan jonkun päässeen turvallisuuspalvelun leipiin, mikä sinänsä ei ihmetytä ainakaan minua - luulisi alan taitojen tulevan kovaan tarpeeseen salaiselle agentille.
(Tässä kohdassa yritän muuten heittää meemin Blogistaniin: miettikääpä, olisiko teistä voinut tulla turvallisuuspalvelun agentti, kiduttajaroisto tai kirjoituspöytämurhaaja kuvitteelliseen reaalisosialistiseen Suomeen. Humanistisen[kin] alan koulutuksella tarjotaan poikkeuksellisen hyvin palkattua, joskin eettisesti hieman epäilyttävää työtä. Mutta jos työssä tulettekin kolhineeksi jonkun teholle tai hengiltä, niin siitä tulee korkeintaan pienet nuhteet ja hyvällä tuurilla pikemminkin kehut. Miten olisi, kelpaisiko duuni Suomen Demokraattisen Kansantasavallan Valtion Turvallisuuden Komitean leivissä? Kirjoittakaapa vaikka vapaamuotoinen hakemus ja esitelkää meriittejänne, joilla uskoisitte pääsevänne sellaisen lafkan palvelukseen!)
Korkeakouluista tietysti myös värvättiin väkeä aktiivisella pääkallonmetsästystoiminnalla. Potentiaalinen turvallisuuspalvelun rekryytti suhtautui myönteisesti sosialismiin, eikä hänellä saanut olla läheisiä sukulaisia kapitalistisilla ulkomailla. Näköjään luokkasyntyperästä ei oltu niin tarkkoja. Tavallisesti toki pyrittiin ottamaan töihin sellaista porukkaa, jolla oli jo setiä ja serkkuja SB:n palkkalistoilla. Perhe on paras.
Koulutukseen kuului oleellisena osana kielenkäyttö, itsepetokseen ohjelmointi. Ketään vastaan ei taisteltu (zwalczać). Ehehei, vaan ihmisiä suojeltiin (ochraniać). Esimerkiksi Solidaarisuus-ammattiliittoa koetettiin "suojella" järjestelmänvastaisilta aineksilta.
Myös salaisen palvelun eri haaraosastojen välillä oli kilpailua, eturistiriitoja ja keskinäistä jallitusta ja kampitusta. Niinpä valtionvastaisen liikehdinnän hillitsemisosasto koetti vuosikausia napata kiinni erästä todella kovan luokan toisinajattelevaa. Tästä ei kuitenkaan tullut mitään, koska vastavakoilun agentit tarvitsivat häntä omiin juoniinsa. He soluttivat omia miehiään ison kalan lähipiiriin hankkiakseen näille häneltä luotetun toisinajattelijan maineen. Sen jälkeen vastavakoilijat "loikkasivat" länteen kovan toisinajattelijan suosituksineen ja soluttautuivat sikäläisiin puolalaisiin emigranttipiireihin.
Luonnollisesti myös oikeita toisinajattelijoita kiristettiin yhteistoimintaan esimerkiksi keräämällä heistä kompromettoivia tietoja, ennen muuta seksielämää koskevia. (Muistankin, että suomalaisissa lehdissä kohuttiin jossain välissä 80-luvulla seurapiiriuutista: WAŁĘSA KÄY VIERAISSA! Koettakaahan arvata, mikä porukka tämän uutisen on Iltiksen seurapiiripalstalle levittänyt, piti paikkansa tai ei.)
Kapteeni Skiba väittää, että 1980-luvulla Solidaarisuus tunkeutui kyllin syvälle yhteiskuntaan vaikuttaakseen jopa turvallisuuspalveluun. Solidaarisuuden edesottamuksia seurattiin, ei häiritty. Pyrittiin antamaan - kuten puolaksi sanotaan - Jumalalle kynttilä ja pirulle kynttilän pätkä, eli tasapainottelemaan kahden pahan, tai yhtä hyvän, välissä.
Sitten tuli hullu vuosi 1989, ja SB:lle alkoi lähtölaskenta. Vielä viime hetkillä SB oli aktiivinen ja kuuluu muistaakseni jopa murhanneen jonkun - tästä tulee ihan mieleen IRA:n pelottava iskulause: we haven't gone away, you know. Mutta siinä vaiheessa kun Tadeusz Mazowiecki oli pääministeri, pelätty sisäministeri Kiszczak heitti roskiin turvallisuuspalvelun Mazowieckin tapaamia ihmisiä koskevat raportit ja sanoi: paskaako te tuota vielä minun kirjoituspöydälleni kiikutatte, Mazowiecki on ehkä meille ideologisesti vieras, mutta hän on ison luokan pomo tässä maassa, peräti pääministeri, eikä teidän sellaista kuulu vakoilla.
Vuonna 1990 SB lakkautettiin. Tiedustelun ja vastavakoilun väki siirtyi suoraan uuden valtion suojeluviraston UOP:n palvelukseen saatuaan "myönteisen moraalisen verifikaation". Kolmannen, neljännen ja viidennen osaston väkeä odotti enimmäkseen kielteinen verifikaatio eli kalossinkuva persuuksiin julman kommunistisuuden vuoksi, tosin suuri osa tästäkin väestä siivottiin eläkkeelle.
Agentti Skiballa oli oikeiden kontaktihenkilöiden lisäksi suojatteja - ystäviä, tuttavia, kavereita ja sukulaisia, joita hän turvallisuuspoliisin arvovallallaan koetti parhaansa mukaan auttaa esim. asunnon, passin, maastapoistumisluvan tms. hankinnassa. Nepotismi ja kaverikorruptio kukoistivat, mutta mitäpä muuta kukaan olisi odottanutkaan.
Kuolleita sieluja ylipäätään oli aika paljon turvallisuuspoliisin kirjoissa. Kun sisäministeri asetti turvallisuuspoliiseille täysin kohtuuttomat värväysnormit, he tietenkin keksivät olemattomia ilmiantajia papereihinsa ja laativat fiktiivisiä raportteja. Kyse oli siis tyypillisestä itäeurooppalaisesta tuhtásta.
Turvallisuuspalvelu SB juontaa juurensa vuoteen 1956, ja artikkelin kirjoittajat korostavat, että niin merkilliseltä kuin ajatus tuntuukin, SB:n perustaminen oli merkki Stalinin kuoleman jälkeisestä liberalisoitumisesta. Aiempi UB eli Turvallisuusvirasto puhdistettiin pahimmista rääkkääjistä ja psykotapauksista, ja henkilökuntaa vähennettiin yli kolmestakymmenestä tuhannesta alle puoleen. Myös oikeus "soveltaa fyysistä pakkoa kuulusteltavaan" poistettiin ainakin laista, ja turvallisuuspalvelu koetettiin myös alistaa Kansalaismiliisille, ts. tavalliselle poliisille. Mutta koska lain toimeenpanoa ei voitu kontrolloida, uusi turvallisuuspalvelu jäi käytännössä varsin itsenäiseksi ja päätökset tehtiin edelleen Varsovan keskuksessa sen sijaan että niistä olisi sovittu paikallisten "nimismiesten" (miliisikomendanttien) kanssa. SB jaettiin kolmeen osastoon - tiedusteluun, vastavakoiluun ja "valtionvastaisen toiminnan vastustamisen" osastoihin - ja valtionvastaisen liikehdinnän valvojien osasto kasvoi nopeasti entisiin mittoihinsa. Byrokratia kasvoi 1970-luvulla, jolloin perustettiin neljäs osasto valvomaan kirkon asioita, ja kun Solidaarisuus aloitti lakkoilunsa, kolmannen osaston seuraksi lisättiin osasto III A, joka ei tarkoita oluenjuontiosastoa, vaan "taloudenvastaisen toiminnan" kurissapito-osastoa. (Sellainenhan olisi varmaan mahdollinen nyky-Suomessakin.) Aikanaan tästä kasvoi erillinen viides osasto.
Artikkelin kirjoittajat toteavat, että SB riistäytyi täysin hallinnasta, se ei ollut edes valtio valtiossa, vaan anarkistisena rylläävä kontrolloimaton voima, jonka touhuista kellään ei ollut kokonaiskuvaa. Pappismiesten, kuten Jerzy Popiełuszkon, ja opposition toimijoiden, kuten opiskelija Stanisław Pyjasin ja talonpoikaisjohtaja Piotr Bartoszczen, murhat saattoivat ihan oikeasti olla tekevälle sattuneita juttuja, eivätkä mitään ylimmältä taholta käskytettyjä tekoja. Ns. Rokitan komitea 90-luvun alussa (lieneekö kyseessä ollut silloin kovasti pinnalla ollut konservatiivinen maaseudun solidaarisuuspoliitikko Jan Maria Rokita?) käsitteli 120 opposition edustajan murhaa, 90 tapauksessa SB:n todettiin olleen niiden takana, ja suurimmassa osassa tapauksista syylliset jäivät vapaalle jalalle.
Toisinajattelijoita kohdeltiin muutenkin kovalla kädellä. Pahoinpitelyt, pelottelu, henkinen väkivalta ja perättömien huhujen levittäminen olivat suosittuja keinoja, ja monet saatiinkin sillä tavalla hiljaisiksi, jotkut ajettiin jopa itsemurhan partaalle. Pytlakowski ja Winnicka: Tych metod wcale nie stosowali jacyś starannie wyselekcjonowani psychopaci od brudnej roboty. To byli zwykli funkcjonariusze, obrońcy socjalizmu. Nämä olivat siis harkiten sovellettuja rutiinimenettelytapoja, joiden soveltaminen oli normaalia virkamiestyötä ns. sosialismin puolustamiseksi, eivät mitään merkkejä erityisestä psykopaattisesta raakuudesta. Aivan tavallisia rivimiehiä.
Paskahommia? Ei suinkaan. Värväytymishaluisesta väestä ei ollut puutetta. Palkkaedut, autoedut ja asuntoedut houkuttelivat, samoin ylenemismahdollisuudet. Vielä 90-luvun alussa maalailtu ruusuinen kuva jaloista ja kirkasotsaisista puolalaisista, joita kourallisen kokoinen kommariklikki ankarasti sorti, ei todellakaan pidä paikkaansa. Vanhat miliisit kyllä korostavat miliisin ja turvallisuuspalvelun välien olleen vihamieliset, mutta syynä ei ollut mikään miliisin jalo halu puolustaa kansaa näiden gangsterien kohtuuttomuuksilta, vaan kateus turvallisuusväen paremmista eduista ja palkoista.
Pytlakowski ja Winnicka muistuttavat vanhasta kunnon iskulauseesta Nie matura, lecz chęć szczera zrobi z ciebie oficera - "Ei ylioppilastutkinto, vaan rehellinen halu [pyrkyryys?] tekee sinusta upseerin". Riittikö rehellinen halu tekemään pojasta turvallisuuspalvelun miehen? Viisi- ja kuusikymmenluvulla kyllä. Mutta vähitellen hommaan tuli yhä enemmän koulutettua väkeä. Jos olisin Ilkka, virnuilisin tietävästi siinä kohdassa, jossa todetaan humanistisen koulutuksen saaneiden maisterien, esim. historioitsijoiden olleen suosittua rekrytointimateriaalia - jos kohta insinöörit ja lakimiehetkin otettiin avosylin vastaan. Myös teatterikorkeakoulusta kerrotaan jonkun päässeen turvallisuuspalvelun leipiin, mikä sinänsä ei ihmetytä ainakaan minua - luulisi alan taitojen tulevan kovaan tarpeeseen salaiselle agentille.
(Tässä kohdassa yritän muuten heittää meemin Blogistaniin: miettikääpä, olisiko teistä voinut tulla turvallisuuspalvelun agentti, kiduttajaroisto tai kirjoituspöytämurhaaja kuvitteelliseen reaalisosialistiseen Suomeen. Humanistisen[kin] alan koulutuksella tarjotaan poikkeuksellisen hyvin palkattua, joskin eettisesti hieman epäilyttävää työtä. Mutta jos työssä tulettekin kolhineeksi jonkun teholle tai hengiltä, niin siitä tulee korkeintaan pienet nuhteet ja hyvällä tuurilla pikemminkin kehut. Miten olisi, kelpaisiko duuni Suomen Demokraattisen Kansantasavallan Valtion Turvallisuuden Komitean leivissä? Kirjoittakaapa vaikka vapaamuotoinen hakemus ja esitelkää meriittejänne, joilla uskoisitte pääsevänne sellaisen lafkan palvelukseen!)
Korkeakouluista tietysti myös värvättiin väkeä aktiivisella pääkallonmetsästystoiminnalla. Potentiaalinen turvallisuuspalvelun rekryytti suhtautui myönteisesti sosialismiin, eikä hänellä saanut olla läheisiä sukulaisia kapitalistisilla ulkomailla. Näköjään luokkasyntyperästä ei oltu niin tarkkoja. Tavallisesti toki pyrittiin ottamaan töihin sellaista porukkaa, jolla oli jo setiä ja serkkuja SB:n palkkalistoilla. Perhe on paras.
Koulutukseen kuului oleellisena osana kielenkäyttö, itsepetokseen ohjelmointi. Ketään vastaan ei taisteltu (zwalczać). Ehehei, vaan ihmisiä suojeltiin (ochraniać). Esimerkiksi Solidaarisuus-ammattiliittoa koetettiin "suojella" järjestelmänvastaisilta aineksilta.
Myös salaisen palvelun eri haaraosastojen välillä oli kilpailua, eturistiriitoja ja keskinäistä jallitusta ja kampitusta. Niinpä valtionvastaisen liikehdinnän hillitsemisosasto koetti vuosikausia napata kiinni erästä todella kovan luokan toisinajattelevaa. Tästä ei kuitenkaan tullut mitään, koska vastavakoilun agentit tarvitsivat häntä omiin juoniinsa. He soluttivat omia miehiään ison kalan lähipiiriin hankkiakseen näille häneltä luotetun toisinajattelijan maineen. Sen jälkeen vastavakoilijat "loikkasivat" länteen kovan toisinajattelijan suosituksineen ja soluttautuivat sikäläisiin puolalaisiin emigranttipiireihin.
Luonnollisesti myös oikeita toisinajattelijoita kiristettiin yhteistoimintaan esimerkiksi keräämällä heistä kompromettoivia tietoja, ennen muuta seksielämää koskevia. (Muistankin, että suomalaisissa lehdissä kohuttiin jossain välissä 80-luvulla seurapiiriuutista: WAŁĘSA KÄY VIERAISSA! Koettakaahan arvata, mikä porukka tämän uutisen on Iltiksen seurapiiripalstalle levittänyt, piti paikkansa tai ei.)
Kapteeni Skiba väittää, että 1980-luvulla Solidaarisuus tunkeutui kyllin syvälle yhteiskuntaan vaikuttaakseen jopa turvallisuuspalveluun. Solidaarisuuden edesottamuksia seurattiin, ei häiritty. Pyrittiin antamaan - kuten puolaksi sanotaan - Jumalalle kynttilä ja pirulle kynttilän pätkä, eli tasapainottelemaan kahden pahan, tai yhtä hyvän, välissä.
Sitten tuli hullu vuosi 1989, ja SB:lle alkoi lähtölaskenta. Vielä viime hetkillä SB oli aktiivinen ja kuuluu muistaakseni jopa murhanneen jonkun - tästä tulee ihan mieleen IRA:n pelottava iskulause: we haven't gone away, you know. Mutta siinä vaiheessa kun Tadeusz Mazowiecki oli pääministeri, pelätty sisäministeri Kiszczak heitti roskiin turvallisuuspalvelun Mazowieckin tapaamia ihmisiä koskevat raportit ja sanoi: paskaako te tuota vielä minun kirjoituspöydälleni kiikutatte, Mazowiecki on ehkä meille ideologisesti vieras, mutta hän on ison luokan pomo tässä maassa, peräti pääministeri, eikä teidän sellaista kuulu vakoilla.
Vuonna 1990 SB lakkautettiin. Tiedustelun ja vastavakoilun väki siirtyi suoraan uuden valtion suojeluviraston UOP:n palvelukseen saatuaan "myönteisen moraalisen verifikaation". Kolmannen, neljännen ja viidennen osaston väkeä odotti enimmäkseen kielteinen verifikaatio eli kalossinkuva persuuksiin julman kommunistisuuden vuoksi, tosin suuri osa tästäkin väestä siivottiin eläkkeelle.
Jännittävää elämää?
Kasablogin Tuula: Haluaisin elää niin mielenkiintoista elämää, että voisin todeta kuten Imagen (1/2005) toimittaja Ilkka Karisto: "Tunnen Madridin keskustan, eksyisin Martinlaaksoon".
Pientä suhteutusta, Tuula: minä eksyisin aivan varmasti Martinlaaksoon, mutta tunnen erinomaisesti Dublinin keskustan. Ja koko Blogistan lienee yhtä mieltä siitä, että meikäläisen elämä nyt ei kadehtimisen väärti ole.
Joskus kymmenen vuotta sitten tunsin yhtä hyvin myös Varsovan keskustan, mutta Novinhan aiheuttama pettymys pilasi minulta tunnetusti puolan ja Puolan vuosikausiksi, ja vasta parin viime vuoden aikana olen onnistunut toipumaan. Ehkä minun pitäisi lähteä jossain välissä taas Varsovaa katsomaan.
Pientä suhteutusta, Tuula: minä eksyisin aivan varmasti Martinlaaksoon, mutta tunnen erinomaisesti Dublinin keskustan. Ja koko Blogistan lienee yhtä mieltä siitä, että meikäläisen elämä nyt ei kadehtimisen väärti ole.
Joskus kymmenen vuotta sitten tunsin yhtä hyvin myös Varsovan keskustan, mutta Novinhan aiheuttama pettymys pilasi minulta tunnetusti puolan ja Puolan vuosikausiksi, ja vasta parin viime vuoden aikana olen onnistunut toipumaan. Ehkä minun pitäisi lähteä jossain välissä taas Varsovaa katsomaan.
sunnuntai 13. helmikuuta 2005
Myytillisiä tarinoita
Tätähän nyt ei tietenkään kukaan usko, mutta tosiasia on ja sellaisena pysyy, että ostin kirja-alesta vain kaksi kirjaa: kokoelman ilkeämielisiä sitaatteja sekä Lauri Simonsuuren kokoaman kansansatuantologian Myytillisiä tarinoita. No, okei, tulinhan minä napanneeksi sieltä myös Byronin kootut, joka oli jo valmiiksi alle kympin hintainen, niitä sikahalpoja englanninkielisiä klassikkoliimaselkiä. Ei olisi pitänyt, enhän minä loppujen lopuksi Byronia koskaan suuremmin ole harrastanut, vaikka hänen vaikutuksensa venäläiseen runouteen on sitä luokkaa, että häntä voi miltei pitää yhtenä venäläisistä kirjailijoista.
Luullakseni Myytillisten tarinoiden ansiosta olen jaksanut lukea iirinkielistä kansanperinnettä niin ison pinon, että heikkopäisempiä hirvittää - Myytillisiä lapsena lukemalla opin, että kansantarinat voivat olla oikeasti jännittäviä ja kiinnostavia. Myytilliset on suurimmaksi osaksi työstetty kirjakieliseen muotoon, jopa hiukan huvittavassa määrin: talikkoakin kutsutaan tadikoksi, mikä kuulostaa jo hätävarjelun liioittelulta. Onhan se sikäli etymologisesti oikein, että talikko tai tadikko on johdettu lantaa tarkoittavasta murresanasta tade (genetiivi: tateen) - lienee skandinaavinen lainasana alkujaan, koska islannissa on samaa merkitsevä sana tað. Tateesta on kuitenkin puhuttu niin pienellä alueella, että sana on lainaantunut kirjakieleen murteellisessa muodossaan. (Itse asiassa tadikko kuulosti minusta niin kummalliselta, että jouduin kysymään isoäidiltä, mitä moinen käsittämätön sana tarkoitti, vaikka talikko ällällä oli hyvinkin tuttu ja nähty kapistus, niin kaupunkilaispoika kuin olinkin.) Törmäsin sanaan ensi kertaa kirjan sivulla 194, josta alkavat motiivin Trulli tadikkona toisinnot. Näissä tarinoissa noita on liikkeellä pahanteossa, mutta kuulee ihmisten lähestyvän ja taikoo itsensä kaksihaaraiseksi tadikoksi, tai vaikka talikoksi, jos niin haluatte. Joku ohikulkija tulee syystä tai toisesta katkaisseeksi toisen tadikon haaroista, jolloin trullin todellinen henkilöllisyys esimerkiksi ison talon emäntänä (ts. arvostettuna yhteisön jäsenenä, jota ei sovi epäillä noituudesta) paljastuu, kun hänen havaitaan ilman järkevää selitystä katkaisseen sääriluunsa.
Pikkupojan mielikuvitusta tietysti lietsoivat kaikenlaiset vainaja- ja kummittelutarinat. Tunnetuimpia niistä on tarina kuolleesta sulhasesta, joka tulee hakemaan morsiantaan seurakseen hautausmaahan. Morsian ei ole tietoinen poikaystävän kuolemasta, mutta käy kyytiin, vaikka poika onkin oudon vaitelias. Poika alkaa sitten laulaa kuutamoon: Kuu paistaa heleästi, kuollut ajaa keveästi, etkös pelkää, elävä? Tyttö vastaa kuitenkin, ettei häntä oman kullan kanssa pelota. Sisu tulee kaulaan vasta kirkkomaalla, kun poika ja hautausmaan muut asukkaat alkavat valmistaa tyttöystävää tervetulleeksi. Tyttö lähtee karkuun, mutta poika onnistuu tarraamaan kiinni vaatekappaleeseen, jonka tyttö sitten aamun valjettua ja apuväkeä haettuaan löytää pojan hautakiven päältä.
Kirjaan on sisällytetty myös Aleksis Kiven Seitsemään veljekseen sisällyttämä romanttinen tarina käärmeitten käräjäkentästä, joka olisi voinut olla vaikka mallina vanhalle iskelmälle Kuningaskobra. Käärmeet pitävät tapanaan kokoontua tietylle niitylle pitämään käräjiään kultaista kruunua kantavan, ikäänsä jo vaaleaksi muuttuneen kuningaskäärmeen johdolla. Eräänä päivänä sankari, jota Kivi kuvailee romanttisin sanakääntein, saapuu käräjäniitylle ja onnistuu nappaamaan kruunun kuningaskyyn päästä miekkansa kärkeen. Sankari ratsastaa pakoon, mutta käärmeet lähtevät takaa-ajoon, kiukkuisesti vainoomaan julkeata ryöväriä. Käärmeet jopa kiertävät itsensä kerälle, ja pyörivät kohta kuin tuhannen kurraa sankarin hevosen jaloissa, kuin kiekko maantiellä poikien heittämänä pyörii. Mies joutuu vieläpä viskaamaan lakkinsa käärmeille, jotka raivoissaan repivät sen riekaleiksi, mutta jatkavat yhtä kaikki takaa-ajoaan. Edes metsän halki ja virran poikki ratsastamalla mies ei saa käärmeitä karistettua kannoiltaan, mutta sitten näki hän matkan päässä hurjasti palavan kasken, ja kohden tulta hän nyt kannusti hevostansa, ja, kietoen itsensä virran kylvyssä läpikastettuun kauhtanaansa, rynkäsi hän liekkien helmaan, vaan kärmeet eivät vilaustakaan viipyneet häntä seuraamasta. Kelpo tyyliinsä Aleksimme ei malta olla kiskomatta kaikkea irti tästä kohtauksesta: Niinpä taivaan ratsastava sankari kultapilvien halki kiitää. Hevosparka, josta on jo otettu kaikki irti, menehtyy liekeistä päästyään, mutta käärmeetkin kuolevat liekkeihin, ja sankari jää voittajana seisomaan riemuitsevalla katsannolla, kädessä ihmeellinen kalleus. Nuo sanat kädessä ihmeellinen kalleus jäivät sittemmin jossain määrin kummittelemaan meidän poikien - veljeni, serkkuni ja minun - yksityiseen kieleen.
Luullakseni Myytillisten tarinoiden ansiosta olen jaksanut lukea iirinkielistä kansanperinnettä niin ison pinon, että heikkopäisempiä hirvittää - Myytillisiä lapsena lukemalla opin, että kansantarinat voivat olla oikeasti jännittäviä ja kiinnostavia. Myytilliset on suurimmaksi osaksi työstetty kirjakieliseen muotoon, jopa hiukan huvittavassa määrin: talikkoakin kutsutaan tadikoksi, mikä kuulostaa jo hätävarjelun liioittelulta. Onhan se sikäli etymologisesti oikein, että talikko tai tadikko on johdettu lantaa tarkoittavasta murresanasta tade (genetiivi: tateen) - lienee skandinaavinen lainasana alkujaan, koska islannissa on samaa merkitsevä sana tað. Tateesta on kuitenkin puhuttu niin pienellä alueella, että sana on lainaantunut kirjakieleen murteellisessa muodossaan. (Itse asiassa tadikko kuulosti minusta niin kummalliselta, että jouduin kysymään isoäidiltä, mitä moinen käsittämätön sana tarkoitti, vaikka talikko ällällä oli hyvinkin tuttu ja nähty kapistus, niin kaupunkilaispoika kuin olinkin.) Törmäsin sanaan ensi kertaa kirjan sivulla 194, josta alkavat motiivin Trulli tadikkona toisinnot. Näissä tarinoissa noita on liikkeellä pahanteossa, mutta kuulee ihmisten lähestyvän ja taikoo itsensä kaksihaaraiseksi tadikoksi, tai vaikka talikoksi, jos niin haluatte. Joku ohikulkija tulee syystä tai toisesta katkaisseeksi toisen tadikon haaroista, jolloin trullin todellinen henkilöllisyys esimerkiksi ison talon emäntänä (ts. arvostettuna yhteisön jäsenenä, jota ei sovi epäillä noituudesta) paljastuu, kun hänen havaitaan ilman järkevää selitystä katkaisseen sääriluunsa.
Pikkupojan mielikuvitusta tietysti lietsoivat kaikenlaiset vainaja- ja kummittelutarinat. Tunnetuimpia niistä on tarina kuolleesta sulhasesta, joka tulee hakemaan morsiantaan seurakseen hautausmaahan. Morsian ei ole tietoinen poikaystävän kuolemasta, mutta käy kyytiin, vaikka poika onkin oudon vaitelias. Poika alkaa sitten laulaa kuutamoon: Kuu paistaa heleästi, kuollut ajaa keveästi, etkös pelkää, elävä? Tyttö vastaa kuitenkin, ettei häntä oman kullan kanssa pelota. Sisu tulee kaulaan vasta kirkkomaalla, kun poika ja hautausmaan muut asukkaat alkavat valmistaa tyttöystävää tervetulleeksi. Tyttö lähtee karkuun, mutta poika onnistuu tarraamaan kiinni vaatekappaleeseen, jonka tyttö sitten aamun valjettua ja apuväkeä haettuaan löytää pojan hautakiven päältä.
Kirjaan on sisällytetty myös Aleksis Kiven Seitsemään veljekseen sisällyttämä romanttinen tarina käärmeitten käräjäkentästä, joka olisi voinut olla vaikka mallina vanhalle iskelmälle Kuningaskobra. Käärmeet pitävät tapanaan kokoontua tietylle niitylle pitämään käräjiään kultaista kruunua kantavan, ikäänsä jo vaaleaksi muuttuneen kuningaskäärmeen johdolla. Eräänä päivänä sankari, jota Kivi kuvailee romanttisin sanakääntein, saapuu käräjäniitylle ja onnistuu nappaamaan kruunun kuningaskyyn päästä miekkansa kärkeen. Sankari ratsastaa pakoon, mutta käärmeet lähtevät takaa-ajoon, kiukkuisesti vainoomaan julkeata ryöväriä. Käärmeet jopa kiertävät itsensä kerälle, ja pyörivät kohta kuin tuhannen kurraa sankarin hevosen jaloissa, kuin kiekko maantiellä poikien heittämänä pyörii. Mies joutuu vieläpä viskaamaan lakkinsa käärmeille, jotka raivoissaan repivät sen riekaleiksi, mutta jatkavat yhtä kaikki takaa-ajoaan. Edes metsän halki ja virran poikki ratsastamalla mies ei saa käärmeitä karistettua kannoiltaan, mutta sitten näki hän matkan päässä hurjasti palavan kasken, ja kohden tulta hän nyt kannusti hevostansa, ja, kietoen itsensä virran kylvyssä läpikastettuun kauhtanaansa, rynkäsi hän liekkien helmaan, vaan kärmeet eivät vilaustakaan viipyneet häntä seuraamasta. Kelpo tyyliinsä Aleksimme ei malta olla kiskomatta kaikkea irti tästä kohtauksesta: Niinpä taivaan ratsastava sankari kultapilvien halki kiitää. Hevosparka, josta on jo otettu kaikki irti, menehtyy liekeistä päästyään, mutta käärmeetkin kuolevat liekkeihin, ja sankari jää voittajana seisomaan riemuitsevalla katsannolla, kädessä ihmeellinen kalleus. Nuo sanat kädessä ihmeellinen kalleus jäivät sittemmin jossain määrin kummittelemaan meidän poikien - veljeni, serkkuni ja minun - yksityiseen kieleen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)