Kuka saa kirjoittaa Gulagista suomeksi? - Vem får skriva om Gulag på finska?

Aina kun tulee puhe äärioikeiston mielipideterrorista, rasismista ja häiriköinnistä, äärioikeiston kannattajat alkavat parkua siitä, kuinka Stalinin ja kommunistien rikoksista ei puhuta riittävästi. Vaikka tämä on tyypillinen yritys vaihtaa puheenaihetta, se ansaitsee kommenttinsa. Onko totta, että Stalinin julmuuksista ei puhuta riittävästi? Ja jos on, niin miksi?

Alltid när det blir diskussion om högerextrem åsiktsterror, rasism och koordinerade hatkampanjer, börjar anhängare av extremhögern jämra sig om att man inte talar tillräckligt mycket om Stalin och kommunistiska brott mot mänskligheten. Det här är ett typiskt försök att byta samtalsämne, men förtjänar att dryftas. Är det sant att man inte talar tillräckligt om Stalins brott, och om det är det, varför så?

Kuten ääriainekset yleensä, myös äärioikeisto käyttää yhteiskunnanvastaisen taistelunsa lähtökohtina ihan oikeita olemassaolevia epäkohtia, joilla sitten perustellaan älyttömiä ja vahingollisia "parannusehdotuksia". Tämä on hyvä esimerkki sellaisesta epäkohdasta. Olen samaa mieltä, että Stalinin julmuuksista ei kirjoiteta riittävästi. Mutta - kuka estää?

Som extremister alltid gör, utgår även extremhögern i sin kamp mot samhället från verkliga existerande missförhållanden med vilka man sedan motiverar vett- och hutlösa "reformförslag". Det här är ett fint exempel på ett sådant missförhållande. Jag är av samma åsikt: det skrivs inte tillräckligt mycket om Stalins grymheter. Men - vem är det som står i vägen?

Ennen kuin sain julki ensimmäistäkään juttua suomeksi, olin jo kauan avustanut Suomen ainoaa jokaviikkoista kulttuurilehteä, joka on tietenkin ruotsinkielinen. Se on myös leimallisesti vasemmistolainen. 90-luvun alussa Puolassa usein käyneenä ja itäeurooppalaisesta kulttuurista innostuneena kirjoitin kyseiseen julkaisuun paljon näistä aiheista, myös ja varsinkin Stalinin julmuuksista ja hänen vankileirien saaristostaan.

Innan jag gett ut en enda futtig grej på finska, hade jag sedan länge bidragit till Finlands enda varje vecka utkommande kulturtidning, som naturligtvis är svenskspråkig och dessutom utpräglat vänstervriden. I början av nittiotalet var jag en flitig Polenbesökare och entusiasmerade mig över östeuropeisk kultur, vilket innebar att jag skrev en hel del om dessa teman i tidningen, inte minst om Stalins grymheter och Gulag-arkipelagen.

Haluan erityisesti korostaa, että ao. vasemmistolehdessä kukaan ei koskaan kieltänyt eikä yrittänyt estää minua kirjoittamasta näistä aiheista. Toki syynä oli sekin, että tuohon aikaan pidin itseäni kovastikin vasemmistolaisena ja halusin kirjoituksissani nimenomaan pohtia, millä otteella vasemmistolaiset voisivat itsekriittisesti suhtautua Gulagin julmuuksiin. Siitä, että olin kovin myönteinen asenteessani Aleksandr Solženitsyniin tai Puolan Solidaarisuus-ammattiyhdistysliikkeeseen, tuli toki välillä hiukan pyyhkeitä (kuvaavaa kyllä lähinnä suomenkielisiltä lukijoilta): Solženitsyn oli kuulemma taantumuksellinen (totta, mutta se ei sinänsä kumoa hänen keräämänsä historiallisen dokumenttiaineiston arvoa) ja Solidaarisuuden taustalla olivat kuulemma CIA ja katolinen kirkko (totta, mutta se ei sinänsä kumoa sitä, että Solidaarisuus oli myös reaktiota oikeisiin epäkohtiin ja vapauden puutteeseen).

Jag vill särskilt framhäva att jag aldrig förbjöds skriva om dessa teman, och det blev inga försök att nedtysta mig när jag erbjöd mina texter till vänstertidningen ifråga. Ett annat skäl var att jag på den tiden såg mig själv som vänstermänniska, t o m en radikal sådan, och att jag i mina skriverier ville reflektera över hur just vänstermänniskorna kunde och borde gå tillväga i sin självkritiska bedömning av grymheterna i Gulag. Att jag såg Aleksandr Solzjenitsyn eller den polska fackrörelsen Solidaritet i relativt positiv dager ledde ibland till att läsare uttryckte sitt ogillande (vanligen var det läsare med finska som modersmål). Solzjenitsyn tyckte de var reaktionär (sant, men det dokumentära material han samlat är värdefullt hur som helst), och bakom Solidaritet stod katolska kyrkan och CIA (sant, men Solidaritet var samtidigt en autentisk reaktion mot verkliga missförhållanden och ofrihet).

Suomenruotsalaisessa vasemmistolehdessä Stalinin ja Neuvostoliiton kritisointi ja paheksuminen on siis ollut viimeistään 90-luvulla jota kuinkin sallittua ja hyväksyttyä. Tällaiseen tottuneena tietysti kirjoitin Neuvostoliiton julmuuksista paljon sitten kun aikoinani sain suomenkielisen pärstäkekolumnin. Koska olin jo tuossa vaiheessa lukenut paljon mm. neuvostoliittolaisten toisinajattelijoiden muistelmia - sellaisia, joita ei ollut käännetty suomeksi - minulla oli Suomen oloissa uutta sanottavaa aiheesta. Mitenkään kohtuuttomasti itseäni kehumatta voin sanoa niiden seitsemän vuoden ajan pohtineeni Stalinin rikoksia enemmän, julkisemmin ja asiantuntevammin kuin kukaan muu populäärikynäilijä Suomessa Sofi Oksasta lukuun ottamatta.

I en finlandssvensk vänstertidning har det alltså redan på nittiotalet varit tillåtet och vedertaget att kritisera och ogilla Stalin och Sovjetunionen. Van som jag var vid dylik frihet skrev jag naturligtvis massor av texter om sovjetisk brutalitet när jag väl blivit finskspråkig webbkåsör. Vid det skedet var jag redan mycket förtrogen bl a med sovjetiska Gulagmemoarer skrivna av oliktänkare, ofta böcker som aldrig hade översatts till finska, hade jag en hel del nytt och fräscht att säga om temat. Utan att skryta i onödan kan jag påstå att jag under de där sju åren dryftade Stalins brott oftare, offentligare och sakkunnigare än någon annan populärskribent i finska Finland, med undantag av Sofi Oksanen.

Mutta ketä se eniten ärsytti, että kirjoitin Stalinin rikoksista ja kommunistien hallitsemien maiden julmuudesta? Ketäpä muutakaan kuin äärioikeistoa.

Men vem var det som mest ondgjorde sig över att jag skrev om Stalins brott och om grymheterna i de kommuniststyrda länderna? Extremhögern.

Äärioikeistolaiset olivat aivopesseet toisensa ajattelemaan, että kommunismin rikoksista ei saa sanoa poliittisesti korrekteissa viestimissä mitään, ja että jokainen, joka niistä kirjoittaa (suomeksi), on automaattisesti heidän liittolaisensa. Kun minä sitten otin tämän teeman puheeksi kerran toisensa jälkeen blogissani, äärioikeisto raivosi, koska en tietenkään allekirjoittanut koko heidän aatepakettiaan hurrivihoineen ja rasismeineen. Haukuttuani maan rakoon niin Stalinin kuin Putininkin kannattajineen sain tyypillisellä äärioikeistologiikalla kuulla olevani stalinisti ja putinisti (!).

Högerextremisterna hade hjärntvättat varandra till att tänka, att inte en enda människa får säga någonting om kommunismens brott i de politiskt korrekta medierna och att var och en som skriver om dem (på finska) automatiskt är på samma sida med dem. När jag gång på gång upptog det här temat i min blogg, blev extremhögern rosenrasande, eftersom jag naturligtvis inte skrev under deras ideologi, dvs rasismen och svenskhatet. När jag väl skällt ner både Stalin, Putin och bådas anhängare, fick jag av högerextremisterna, logiskt nog, höra att jag var stalinist och putinist (!). 

Mikä heitä ärsytti? No ensinnäkin se, että rohkenin kirjoittaa tuomitsevasti sekä Stalinin tappotyöleireistä että Hitlerin tuhoamisleireistä. Heidän maailmassaan ei ole olemassa sellaista yleisdemokraattista positiota, josta käsin sekä kaasuun kuoleminen Puolalta vallatussa kenraalikuvernementissa että tappotöihin menehtyminen Neuvostoliiton kylmimmissä kolkissa on elämänkohtalona suoraan sanoen helvetin perseestä ja yhteiskunta on mieluiten pyrittävä järjestämään sellaiseksi, että tällaisia elämänkohtaloita ei esiintyisi.

Vad var det de retade sig på? Att jag vågade skriva fördömande både om Stalins dödsarbetsläger och om Hitlers förintelseläger. I deras värld existerar det inte någon allmändemokratisk position, utifrån vilken det varken är särskilt lajbans att gasas ihjäl i ett "generalguvernement" på polsk mark eller att arbeta ihjäl sig i det kallaste Sibirien, så att man kommer till slutsatsen att samhället helst bör ordnas på sådant vis att dylika livsöden inte förekommer.

Ehei. Heidän mielestään ainoa selitys sille, että kukaan kirjoittaisi natsien hirmutöistä, oli pyrkimys hyvitellä ja lievennellä kommunistien hirmutöitä. Eikä kommunistien hirmutöistä saanut kirjoittaa, ellei tarkoituksena ollut natsien hirmutöiden vähätteleminen.

Nähä. Enligt deras åsikt kunde man bara skriva om nazistiska terrordåd om man ville släta över och bagatellisera kommunistiska terrordåd. Och om kommunistiska terrordåd fick man bara skriva om man ville släta över och bagatellisera nazistiska terrordåd.

Toinen heitä ärsyttänyt asia oli sitten se, että kuvasin Gulagia jonkinasteisesta asiantuntijanäkökulmasta. Minä sentään olin jo teininä lukenut Vankileirien saariston ja kaksikymppisenä Lev Kopelevin kaikki muistelmakirjat (en silloin vielä osannut venäjää, luin ne saksaksi). Toisin sanoen minun näkemykseni Neuvostoliiton julmuuksiin on, että ne ovat asia, jota voidaan tutkia ja selittää ja jolla on historiansa.

En annan orsak till deras förargelse var att jag skildrade Gulag-arkipelagen utifrån ett sakkunnigt perspektiv. Jag hade läst Solzjenitsyns bok om Gulag som tonåring, Lev Kopelevs lägermemoarer när jag var i tjugoårsåldern (då behärskade jag inte ännu någon ryska, jag läste böckerna i tysk översättning). Jag ser sålunda på Sovjetunionens grymheter som någonting man kan forska i och redogöra för, som en historisk företeelse.

Äärioikeisto nimittäin tarvitsee Gulagia absoluuttiseksi pahaksi, jolla se voi oikeuttaa omat järjettömyytensä. Meillä on nykyään sellainen tilanne, jossa äärioikeistolla on käytännössä tulkintaetusija Gulagiin, koska Gulagin historiasta ja kehityksestä tiedetään yleisesti hyvin vähän. Natsismistakin ollaan paremmin perillä. Siksi äärioikeisto voi perustella minkä tahansa päähänpistonsa Neuvostoliittoon vetoamalla.

Extremhögern behöver nämligen Gulag som ett absolut ont att rättfärdiga sina galenskaper med. I dag har vi en situation där extremhögern i praktiken har tolkningsföreträde när det gäller Gulag, eftersom man i allmänhet vet mycket litet om Gulags historia och utveckling, t ex i jämförelse med vad man i allmänhet vet om nazismen. Sålunda kan extremhögern motivera vilket infall som helst med det magiska ordet Sovjetunionen.

Eräskin rotuoppeihin hurahtanut setä kehitteli suorastaan laajan teorian sellaisesta ajatuksesta käsin, että Neuvostoliiton kommunistit olisivat vainonneet ensisijaisesti älymystöä, mikä sitten olisi johtanut, ehm, rodun huonontumiseen. (Tämä siis oli erään ihan akateemisesti koulutetun hörhön väite Helsingin yliopiston sittemmin bittitaivaaseen siirretyllä nettikeskustelufoorumilla joskus vuonna laho puumiekka ja rapautunut kivikypäri.)

Jag kommer ihåg en raslärofrälst gubbe som utvecklade en omfattande teori utifrån idén att de sovjetiska kommunisterna till största delen hade förföljt de intellektuella, vilket sedan enligt honom hade gjort den ryska, ehem, rasen lite mindre klyftig av sig. (Det här var alltså en akademiskt utbildad tokstolle som uppträdde på Helsingfors universitets senare nedlagda online-diskussionsforum anno dazumal.) 

Nythän on niin, että Stalinin massiivisimmat vainot kohdistuivat kouluttamattomiin musikoihin (Robert Conquestin klassikko The Great Terror käsittelee juuri sitä vainoa, ja kirjan nimi antaa ymmärtää, että oli myös "pieni terrori", eli se älymystön vaino). Toki myös aatelisia surmattiin joukoittain, mutta jo Leninin ja sotakommunismin aikana talonpoikien vilja takavarikoitiin ja hanttiinpanemisesta rangaistiin ampumalla. Vaikka ao. rotuteoreetikon premissit hyväksyttäisiin ja oletettaisiin yhteiskunnallisen luokka-aseman olevan suorassa suhteessa älykkyyteen (mitä en kyllä tsaarinaikaisesta aatelistosta usko), tiedot Stalinin vainojen todellisesta historiasta kumoaisivat hänen teoriansa.

Nu förhåller det sig så att de mest massiva förföljelserna i Sovjetunionen under Stalin riktade sig mot obildade bönder: Robert Conquests klassiker Den stora terrorn handlar precis om denna förföljelse, och boktiteln låter förstå att det också fanns en "liten terror": det var förföljelserna mot intellektuella som var den lilla terrorn. Visst slaktade man också massor av adliga, men redan under Lenin och krigskommunismen konfiskerades spannmålen och de bönder som inte gillade detta arkebuserades på fläcken. Även om vi skulle acceptera de premisser som rasteoretikern ifråga byggde sin teori på, och även om vi dessutom förutsatte att samhällsklassen verkligen står i direkt korrelation med intelligens (låt vara att jag absolut inte tror att det var genom intelligens man blev adlig i Tsarryssland), så skulle det vi vet om de stalinska förföljelsernas verkliga historia vederlägga teorin.

Tällaisia tolkuttomuuksia vain ei kukaan ala kritisoida edes sellaisissa nettikeskusteluissa, joissa pitäisi riittää asiantuntevia ihmisiä panemaan mutuilija järjestykseen. Olen havainnut, että yllättävän pitkälle koulutetuilla ihmisillä voivat Neuvostoliittoon liittyvät perusasiat olla täysin hukassa, vaikka samat tyypit olisivatkin kohtalaisen hyvin kartalla Saksan natsivaiheista.

Sådana här tokigheter börjar dock ingen kritisera ens på webbforum där det borde finnas tillräckligt med sakkunniga människor för att förklara för den självutnämnde vetenskapsmannen vad som är fel med hans idéer. Men som jag märkt är det överraskande välutbildade människor som saknar de mest elementära kunskaper om Sovjetunionens samhälle och historia, trots att precis samma människor kan ha en relativt välinformerad föreställning om Nazityskland. 

Ja kyllä vain, tämän ilmapiirin luomiseen ja ylläpitämiseen on osallistunut myös vasemmisto. Voisin mainita ihan nimeltä erään Kansan Uutisten pitkäaikaisen avustajan, joka kävi vuosikaudet lähes persutason ilkeilykampanjaa Sofi Oksasta vastaan. Vasemmistossa on kummallinen tapa paheksua kaikenlaista - myös faktapohjaista ja asiallista - puhetta Gulagista ja ottaa se hyökkäyksenä vasemmistoa kohtaan. Tässä suhteessa persujen tapa pahentua natseja koskevista tutkimuksista on ihan osuva parodia siitä, miten aivan liian monet vasemmistolaiset ottavat henkilökohtaisesti kommunismin kauhujen tutkimisen.

Och javisst, även vänstern har bidragit till att skapa och upprätthålla den här atmosfären. Jag kunde nämna vid namn en långvarig medarbetare till vänstertidningen Kansan Uutiset, som i åratal förde en personlig elakhetskampanj mot författaren Sofi Oksanen - en kampanj som nog en hel del liknade sannfinnarnas punktmarkeringskampanjer mot politiska motståndare. Vänstern har en besynnerlig vana att ogilla alla omnämnanden av Gulag - också när det handlar om faktabaserad och saklig kommentar - och tolka dem som angrepp mot vänstern. Nu när sannfinnarna ondgör sig över nazismforskning känns det egentligen som en träffande parodi på hur personligt många vänstermänniskor tar all forskning i kommunismens terrordåd.

Esimerkiksi Anne Applebaumin kirjoituksiin suhtaudutaan vasemmalla niin vihamielisesti, etteivät heikäläiset ilmeisesti ole lukeneet niitä riviäkään. Applebaum on korostanut, että vasemmistolla ja työväenliikkeellä oli Stalinin aikana aitoa ja inhimillisesti ymmärrettävää kannatusta lännessä ja että Stalinin nostaminen toivon symboliksi vasemmistossa ei todellakaan johtunut yksinomaan pahuudesta tai tyhmyydestä. Siitä huolimatta vasemmistolaisilla näkee näitä "lukematta paskaa" -asenteita Applebaumia kohtaan.

Många inom vänstern förhåller sig t ex till Anne Applebaum så fientligt att de tydligen inte läst en enda rad hon skrivit. Applebaum har faktiskt framhävt att vänstern och arbetarrörelsen under Stalintiden hade genuin och mänskligt förståeligt stöd i Väst och att det ingalunda bara berodde på ondska eller dumhet att vänstern upphöjde Stalin till en hoppets symbol. Trots detta anser en hel del vänstermänniskor att det inte lönar sig att läsa Applebaum.

Eikö kommunismin uhreja muistella riittävästi? Minns vi inte kommunismens offer?

Kaja Kunnas nosti hiljattain otsikon kysymyksen esille Hugenberger Zeitungissa, siis Hesarissa. Koska olen vanhana Solženitsynin lukijana pohtinut sitä paljonkin, heitän tässä pari sanaa.

Kaja Kunnas ställde nyligen den i rubriken citerade frågan i vår malligaste morgontidning, dvs Helsingin Sanomat. Jag läste som bekant Solzjenitsyn redan som tolvåring och har reflekterat över denna fråga sedan dess, och sålunda kan jag uttala mig om saken här.

Kunnas mainitsi kreikkalaisen vasemmistopoliitikon, jonka mielestä kommunismia ei voi tuomita samalla tavalla kuin natsismia, koska kommunismista on ollut myös vapauttavia muotoja. Kunnas kuittasi tämän sanomalla, totuudenmukaisesti, että kommunistiset vallankumoukset ovat aina johtaneet diktatuureihin. Nyt sietää miettiä, mitä kreikkalainen vasemmistopoliitikko oikeasti tarkoitti.

Kunnas nämnde en grekisk vänsterpolitiker, enligt vilken man inte kan fördöma kommunismen som man fördömer nazismen, eftersom vissa former av kommunism också varit befriande och frigörande. Kunnas avvärjde detta med det i och för sig sanna påpekandet att kommunistiska revolutioner alltid lett till diktaturer. Men låt oss överväga, vad den grekiske vänsterpolitikern egentligen ville säga.

Kommunistipuolueet ovat vakaan demokratian oloissa ja hillitseminä pystyneet uudistumaan niin, että niistä on tullut köyhälistön yhteiskunnallisten intressien aitoja edistäjiä. Suomen esimerkkiä minun ei tarvitse mainitakaan: siitä aiheesta kannattaa lukea vaikka Lauri Haatajan Demokratian opissa. Toinen merkittävä esimerkki tulee Italiasta, missä kommunistipuolue sai kannatusta sikäläisen sosialistisen (ts. sosiaalidemokraattisen) puolueen läpikorruptoituneisuuden ja mafiosoituneisuuden vuoksi. Siellä kommunistijohtaja Enrico Berlinguer päätyi irrottautumaan neuvostojohtoisuudesta ja vallankumouksellisuudesta ja totesi, että yhteistyö muiden puolueiden kanssa oli välttämätöntä köyhien ja vähäväkisten asioiden ajamiseksi demokraattisen valtion puitteissa.

I stabila demokratier har kommunistiska partier kunnat reformera sig så att de uppträtt som genuina representanter för proletariatet och dess samhälleliga intressen. Jag behöver inte ens nämna exemplet Finland här - jag hänvisar bara till Lauri Haatajas bok Demokratian opissa. Ett annat välkänt exempel är Italien, där kommunisterna fick stöd p g a av att socialistpartiet, dvs de italienska socialdemokraterna, sågs som korrumperade och mafiotiserade. Den kommunistiska partiledaren Enrico Berlinguer beslutade att det var viktigare att samarbeta med andra partier för att främja de fattigas sak inom den demokratiska statens ramar än drömma om revolutionen.

Enrico Berlinguer. Lähde/källa/Bildquelle: Wikipedia.de

Kyllä minä sinänsä hyväksyn ja ymmärränkin sen, että länsieurooppalainen vasemmistolainen haluaa pestä kommunismin nimeä puhtaaksi, koska hänelle se oikea henkilökohtaisesti koettu kommunismi tarkoittaa demokraattisen järjestelmän sisällä ja niiden säännöillä toimineita kommunistisia puolueita, ja Itä-Euroopan kommunistiset tyranniat ovat olleet jossain muualla. Odottaisin kuitenkin, että kyseinen länsieurooppalainen vasemmistolainen sanoisi tämän avoimesti, sen sijaan että kiertelee ja kaartelee.

I och för sig accepterar jag och förstår varför en västeuropeisk vänsterradikal vill rentvå kommunismens namn, ty för honom är kommunismen - så som han upplevt den - likabetydande med kommunistiska partier som fungerat inom det demokratiska systemet och beaktat dess regler, medan de östeuropeiska kommunistiska tyrannierna varit någon annanstans. Jag skulle dock förvänta att denne västeuropeiske vänsterradikal skulle säga det här öppet i st för att slingra sig.

Kommunistiset vallankumoukset ovat aina epäonnistuneet, mutta haave vallankumouksesta elää radikaalissa vasemmistossa eräänlaisena tiedostamattoman uskonnollisena elementtinä, jota voi verrata (ja minua fiksummatkin ajattelijat ovat verranneet) Jeesuksen toiseen tulemiseen, viimeiseen tuomioon ja tuhatvuotiseen valtakuntaan. Kommunistinen vallankumous on eräänlainen politiikan loppu. Ihanteen mukaan poliittisia riitoja ei vallankumouksen jälkeen enää tarvittaisi; käytännössä, kuten tiedämme, politiikka pyritään kommunistisen vallankumouksen jälkeen kieltämään. 

Kommunistiska revolutioner har alltid misslyckats, men revolutionsdrömmen lever vidare inom radikal vänster som en sorts omedvetet religiöst element, som även klokare män än jag jämfört med Kristi återkomst, domedagen och tusenårsriket. Kommunistisk revolution är en sorts slut på all politik. Enligt idealet behövs inga politiska stridigheter längre efter revolutionen; det som sker i praktiken är att den nya makten försöker förbjuda politiska motsättningar.


Vallankumoukseen kuuluu oleellisesti sortavan luokan nujertaminen, mahdollisesti likvidoiminenkin. Tämä ei ole panettelua, sillä porvarillinen tasavaltakin on syntynyt sellaisesta vallankumouksesta - Ranskan vallankumouksesta. Sekin johti tolkuttomaan lahtaamiseen, kun vallankumouksen oletettuja vihollisia piti raivata tieltä.

Revolution handlar om att besegra den härskande klassen, t o m om att förinta den. Det här är inte förtal, ty även den borgerliga demokratin har uppstått ur en sådan revolution - den franska. Och den revolutionen ledde också till vanvettigt slaktande när det gällde att ta kål på påstådda fiender till revolutionen.

Kommunismin pahin ongelma ei siis ole haave sosialistisesta yhteiskunnasta ilman rahaa ja sortajia. Sosialismi sinänsä on pelkkä käytännön järjestely, jota on tarpeen ilmaantuessa sovellettu ihmiskunnan historiassa moneen otteeseen - hyvinvointivaltiotakaan ei keksinyt vasemmisto, vaan Otto von Bismarck vastavedoksi vasemmistolle, ja varsin porvarillisetkin valtiot turvautuvat täysin sosialistisiin yhteiskuntajärjestelyihin aina sodan sattuessa. Kommunismin ongelma on juuri vallankumouksen nostaminen jonkinlaiseksi ihanteeksi. Todellisuudessa vallankumous on, kuten sota, viimeinen keino, johon ajaudutaan, kun yhteiskunnan sisäiset ristiriidat kasvavat liian suuriksi eikä ole neuvottelumekanismia niiden sovittelemiseksi. 

Problemet med kommunismen är alltså inte drömmen om ett socialistiskt samhälle utan pengar och förtryckare. Socialismen i och för sig är ett rent praktiskt arrangemang, som i historien vid behov tillämpats många gånger: det var t ex inte vänstern som hittade på välfärdsstaten, utan Otto von Bismarck, som ville ta vinden ur seglen för socialisterna. Och när det blir krig drar sig borgerliga regeringar inte för socialistiska lösningar heller. Det problematiska med kommunismen är att upphöja revolutionen till ett ideal. I verkligheten är revolutioner alltid nödlösningar som kan jämföras med krig. Man drivs till revolution som sista utväg när de inre konflikterna i samhället växer sig alltför stora och någon försonings- och förhandlingsmekanism inte finns till.

Otto von Bismarck. Lähde/källa/Quelle: Bundesarchiv

Neuvostoliiton julmuuksissa oli kyse vallankumouksellisesta väkivallasta, joka oli nostettu normiksi senkin jälkeen kun itse vallankumous ja kansalaissota olivat ohi. Äärivasemmiston haluttomuuden tuomita Gulagia yhtä pahana kuin natsismia selittää se, että silloinkin kun äärivasemmisto ei pyhitä eikä ihannoi vallankumouksellista väkivaltaa, se haluaa ymmärtää sitä. Fasismin väkivalta johtuu äärivasemmistolaisen mielestä silkasta pahuudesta (enkä todellakaan väitä vastaan), kun taas aidon vallankumouksellisen väkivallan taustalla on todellisia yhteiskunnallisia motiiveja, joita pitää voida ymmärtää. Kommunististen diktatuurien julmuus on ymmärrettävää, koska se on käytännön välttämättömyys pahojen kapitalistien nujertamiseksi ja pitämiseksi nujerrettuina.

I de sovjetiska grymheterna rörde det sig om revolutionärt våld som hade upphöjts till norm även när själva revolutionen och inbördeskriget var förbi. Om radikalvänstern är ovillig att fördöma Gulag som den fördömer nazismen, beror detta mest på att den - även när den gått med på att inte idealisera revolutionärt våld - tenderar att se på det med förståelse. Fascistiskt våld beror enligt vänsterradikalen på ren ondska (och det vill jag inte ifrågasätta), medan genuint och autentiskt revolutionärt våld beror på verkliga sociala motiveringar som man bör kunna förstå. Grymhet i kommunistiska diktaturer är förståeligt eftersom det inte finns något annat sätt att varaktigt få bukt med de onda kapitalisterna.

Tässä näkemyksessä on jotain sellaista rehellisyyttä ja johdonmukaisuutta, joka tekee siitä miltei arvostettavan. Valitettavasti vain tämäkään oikeutus kommunistisille julmuuksille ei oikein toimi. Katsokaapa Kiinaa. Siellä on siirrytty kapitalismiin, mutta kommunistinen puolue hallitsee maata yhä yksinään ja loukkaa ihmisoikeuksia jota kuinkin entiseen tapaan. Kommunistinen yksipuoluevalta ei siis pysty edes siihen ainoaan, millä se oikeuttaa julmuutensa: estämään siirtymistä kapitalismiin. Demokratiaan siirtymisen se sitä vastoin kykenee tehokkaasti pysäyttämään.

Den här synen på saken är såtillvida ärlig och logisk att jag nästan uppskattar den. Dessvärre fungerar inte ens det här berättigandet av kommunistiska grymheter i verkligheten. Se på Kina. Där har man övergått till kapitalism, men kommunistiska partiet fortsätter att härska ensamt över landet och kränker de mänskliga rättigheterna precis som ensamhärskande partier alltid brukar. Kommunistisk enpartimakt kan inte förebygga övergången till kapitalism, men däremot kan den effektivt förebygga övergången till demokrati.

No, tämä meni vähän liian pitkäksi, ja joka tapauksessa kaikki tietävät hyvin, miksi laitavasemmisto ei halua puhua kommunismin julmuuksista. Huomattavasti merkillisempää on se, että äärioikeisto ei sekään ole erityisen mielissään, jos tästä aiheesta puhutaan liikaa.

Nåja, det här blev lite för långrandigt, och i alla fall vet vi mycket väl varför radikala vänstermänniskor inte är så hemskt ivriga att ta upp kommunismens grymheter. Det är mycket konstigare att extremhögern inte heller är så förtjust om man talar alltför mycket om dem.

Silloin ennen, kun en itse ollut joutunut tosiasialliseen julkaisu- ja siteerauskieltoon suomenkielisessä mediassa, kirjoitin Solženitsynistä, neuvostoliittolaisista toisinajattelijoista ja Stalinin julmuuksista varmasti enemmän ja asiantuntevammin kuin kukaan suomalainen kulttuurimölisijä Sofi Oksasta ehkä lukuun ottamatta. Nämä kirjoitukset kuitenkin provosoivat juuri äärioikeistoa tavattomasti, ja eräät sen edustajista olivat niin sekaisin, että kutsuivat minua stalinistiksi juuri näiden kirjoitusten takia. Mikä moisessa saattoi olla takana?

Förr i världen, när jag ännu inte hade skaffat mig de facto utgivnings- och citeringsförbud i finskspråkiga medier, skrev jag - möjligtvis med undantag av Sofi Oksanen - mera och sakkunnigare än någon annan finsk kulturskribent. Mina skriverier provocerade dock extremhögern till den milda grad att en del av dess aktivister fick för sig att kalla mig stalinist på grund av precis dessa skriverier. Vad kunde månne detta bero på?



Siinä oli takana se, että äärioikeisto katsoo itse omistavansa Gulagin. Se on tottunut ajattelemaan, että Gulag ja kommunismin julmuudet ovat moraalinen perustelu aivan kaikille sen omille väkivaltafantasioille. Samalla se on oikeastaan oikein hyvin sopeutunut siihen menneiden vuosikymmenten tilanteeseen, jossa Gulag oli sen oma yksityinen salaisuus.

Det beror på att extremhögern anser sig ha äganderätt till Gulag. Den har vant sig vid att tänka, att Gulag och kommunismens grymheter utgör ett vattentätt berättigande för alla dess egna våldsfantasier. Samtidigt har den egentligen anpassat sig alltför väl till den situation som rådde under gångna årtionden, då Gulag verkligen var dess egen privata hemlighet.

Kun minä rupesin tuomaan Gulagia valtavirtaan, äärioikeisto alkoi esittää minulle vaatimuksia, että minun pitäisi kannattaa kaikkia sen käsityksiä, hurrivihasta rasismiin, jos kerran en kiistänyt kommunismin raakuuksia. Kun en kannattanut, minuun suhtauduttiin ikään kuin Gulagin olemassaolon myöntämällä olisin ilmoittautunut jäseneksi heidän mafiaansa, jossa vallitsivat alamaailman ankarat lait: minua alettiin kohdella vasikkana. 

När jag försökte införa Gulag i huvudfåran, började extremhögern ställa mig krav på att jag borde omfatta alla dess dogmer från svenskhat till rasism, om jag inte ifrågasatte kommunismens grymheter. När jag vägrade, behandlades jag som om jag genom att medge att Gulag fanns till hade anmält mig som medlem till deras maffia, där det var den undre världens stränga lagar som rådde: de började bemöta mig som en tjallare.

Äärioikeisto tai "vaihtoehtoinen oikeisto" on "vaihtoehto" ennen kaikkea liberaalille, demokraattiselle järjestykselle ylipäätään. Samalla se kuitenkin valehtelee itselleen vastustavansa ennen kaikkea "kommunismia", jonka moraalisen hylättävyyden Gulag on todistanut ikuisiksi ajoiksi. Tämä itsepetos pysyy uskottavana tasan niin kauan kuin valtavirrassa ei puhuta Gulagista - tällöin nimittäin vaihtoehto-oikeisto voi uskotella itselleen, että valtavirran näkökulmasta on jotenkin noloa puhua siitä, ja näin vaihtoehto-oikeisto voi pitäytyä siinä harhassa, että liberaali länsimainen demokratia on jotenkin sama asia kuin kommunismi ja stalinismi.

Extremhögern eller den "alternativa högern" utgör främst ett alternativ till den liberala och demokratiska samhällsordningen överhuvudtaget. Samtidigt inbillar den sig att den framför allt bekämpar "kommunismen", vars moraliska förkastlighet Gulag givetvis bevisat för all tid framåt. Det här självbedrägeriet förblir trovärdigt precis så länge som man inte talar öppet om Gulag - då kan extremhögern nämligen inbilla sig, att huvudfåran på något sätt blygs att tala om det, och på det viset kan alternativa högern envisas med sina vanföreställningar om att liberal västerländsk demokrati på något sätt är samma sak som kommunism och stalinism.

Vaihtoehto-oikeisto ei todellakaan halua, että valtavirrassa puhuttaisiin Gulagista. Se haluaa päinvastaista: sitä, että valtavirta pysyisi siitä hiljaa, jotta se itse voisi pyörittää vanhaa veisuaan siitä, kuinka Gulagista ei puhuta mutta joka ämyri tööttää holokaustijuttuja. Kun Gulagista oikeasti aletaan puhua, vaihtoehto-oikeisto itkee ja rääkyy kuin ainakin pikkuvauva, jolta on riistetty lempilelu.

Den alternativa högern vill verkligen inte någon alltför offentlig eller öppen diskussion om Gulag. Det är det precis det motsatta den vill: att huvudfåran skulle hålla tyst om Gulag, så att den själv kunde veva sin utnötta slagdänga om hur det inte talas om Gulag i huvudfåran medan medierna och mediemurvlarna bara mal på om Förintelsen. När man verkligen börjar tala om Gulag så hör vi den alternativa högern lipa och gråta som ett barn när det berövats sin favoritleksak.

Ja kun mielipideterrori saa riittävän massiiviset mitat, totta kai valtavirta alkaa välttää aihetta. Jos kaikki tietävät, että puolen sanankin sanominen Gulagista johtaa äärioikeiston loanheittoon, kukaan ei tietenkään halua puuttua aiheeseen. Itse asiassa ns. poliittisessa korrektiudessa on kyse juuri tästä: ei siitä, että jokin mielipidesensuuri olisi kieltänyt puhumasta äärioikeiston lempiaiheista, vaan siitä, että äärioikeisto itse on varannut ne itselleen eikä salli, että vihkiytymättömät niistä puhuisivat.

Och när åsiktsterrorn får tillräckligt massiva dimensioner är det naturligt att folk börjar undvika temat. Om alla vet att man blir föremål för en smutskastningskampanj om man bara nämner Gulag med ett halvt ord, då föredrar folk att inte alls yttra sig om saken. Om det finns en "åsiktskorridor" eller "politisk korrekthet" så beror det på precis det här: inte på att någon åsiktscensur förbjudit oss att diskutera om extremhögerns favoritteman, utan på att själva extremhögern lagt beslag på dem och tillåter inte oss oinvigda att dryfta dem.