Lífsmark

Näkymättömän tytön taannoisesta merkinnästä innostuneena olen koettanut kirjoittaa isoäidistäni, mutta vaikka hänestä olisi yhtä ja toista kerrottavaa, teksti ei tunnu lähtevän käyntiin. Ehkä asia on vielä liian herkkä.

Olen työsyistä edelleenkin herätellyt puolan taitojani talviunilta. Vaikka olenkin taas yhä aktiivisemmin harrastanut kieltä viime aikoina, hämmästyttävän monet tärkeät sanat ovat päässeet passivoitumaan. On hyvin turhauttavaa nähdä sana, jota tietää joskus käyttäneensä aktiivisesti mutta jonka merkitys ei runsaasta kontekstistaankaan huolimatta tahdo juolahtaa mieleen. Erityisen paljon se ärsyttää sen takia, että minulla on aina ollut hyvin voimakas henkilökohtainen suhde puolan kieleen - miltei yhtä voimakas kuin iiriin. Neiti Novinha tosin aikoinaan sotki sen suhteen, niin että puola sai vuosikausiksi väistyä iirin tieltä. Minkä Dublin voitti, sen Varsova menetti. Se tuntuu kovin surulliselta, miten huono ote minulla esimerkiksi on Puolan nykyisestä poliittisesta tilanteesta. Tuntuu siltä, että nekin asiat olisivat päässeet riistäytymään käsistä, kun en ole aikoihin ollut paimentamassa.

Olen lueskellut Tadeusz Zenczykowskin kirjaa Polska lubelska, joka käsittelee sitä, kuinka Neuvostoliiton joukot sodan loppuvaiheessa murskasivat Itä-Puolan vastarintaliikkeen voidakseen panna omat miehensä johtamaan Puolaa. Valitettavasti kirja on kadonnut pari tuntia sitten, mutta korvaukseksi siitä kirjakasojani hallitsevat jumalat antoivat minun löytää kauan kateissa olleen Puolan saksalaisten historian, joka on melko tärkeä lähdeteoskin.

Voisi luulla, että Puolan historia toimisi tehokkaana varoituksena sekä oikeistolaisen että vasemmistolaisen totalitarismin pahuudesta. Nykyinen puolalainen äärioikeistolaisuus on odotetusti lähinnä katolista. Valitettavasti Puolassa on myös tyhmiä nuoria äärikommunisteja. Hieman omaksikin yllätyksekseni olen huomannut, että minulla on pahoja vaikeuksia osoittaa ymmärtämystä ketään nuorta puolalaista kohtaan, joka näinä aikoina rupeaa äärikommunistiksi. Käytän etuliitettä "ääri-" erotukseksi "kommunistista", joka voi olla joko marxilaisuutta sisäistämätön pikkuidealisti tai moraaliton ja aatteeton kommunistivaltion pikkuvirkailijanilkki. "Äärikommunistilla" tarkoitan oikeaa väärentämätöntä kolmikymmenluvun kaaderikommunistia, sellaista tappajaa johon verrattuna 70-luvun stalinistit ja heidän pilalle hemmotellut kakaransa ovat oikeasti pelkkiä suurilla sanoilla leikkiviä lapsia.

Fasismi, libertarismi ym. demokratianvastaiset oikeistoaatteet eivät sanottavasti hemaise minua, mutta tietenkin ymmärrän, miksi nuoret itäeurooppalaiset ajautuvat niitä kannattamaan. Minäkin olisin voinut ajautua, jos olisin itäeurooppalainen. Mutta se on minusta epämiellyttävää, että heikäläiset rupeavat juuri kommunisteiksi, kaiken lisäksi oikeiksi puoluekuria ja aukotonta ideologiaa kannattaviksi ja ylläpitäviksi kommunisteiksi. Ehkä se on jonkinlainen tapa kapinoida isien sukupolvea, toisinajattelijoiden sukupolvea vastaan. Nuoret puolalaiset kommunistit ovat kuitenkin yhtä keskustelukyvyttömiä robotteja kuin natsit ja libertaristit, eikä heitä voida pitää minään erityisen rakentavana yhteiskunnallisena voimana.

Minua oikeasti inhottaa myös keskinkertaisen puolalaisen nuorkommunistin typerä Venäjä-myönteisyys. Suomalaisten radikaalien Neukkula-nuoleskelun 70-luvulla tavallaan ymmärrän, vaikka se onkin jättänyt erittäin vahingollisen perinnön, nykyään kun meikäläisissä nuorissa vasemmistopiireissä esiintyy vieläkin jonkin verran täysin asiatonta ymmärtämystä ja myönteisyyttä fasistista Venäjää kohtaan. Olisi luullut, että vasemmisto ei enää kokisi Venäjän mielistelyä tai hyvittelyä asiakseen, nyt kun mitään ideologisia syitä ei enää moiseen ole, ja kaikki tietävät hyvin, että Venäjä on roiston johtama vastenmielisten hullujen kansoittama maa.

Puolalainen uskontotieteilijä paavista

Seuraava juttu osui netissä aivan vahingossa nähtäväkseni. Siinä antaa mielipiteensä Papa Ratzista puolalainen uskontotieteilijä Zbigniew Mikołejko, jota haastateltiin Życie Warszawy -lehteen viime heinäkuussa.

Z.M. ei kysyttäessä osaa mainita mitään, mikä häntä olisi Benediktus XVI:n virkakauden ensimmäisinä kolmena kuukautena yllättänyt: tämän paavin virkakausi vaikuttaa tuiki värittömältä. Ei tapahtunut mitään hänen luonnettaan erityisesti määrittävää. Edeltäjät olivat aivan eri luokkaa: Johannes XXIII tunnetusti pani alulle Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen ja Paavali VI jatkoi sitä. Johannes Paavali II:n virkakausi oli alusta loppuun suurta spektaakkelia. Nyt olemme saaneet niskoillemme ukon, joka vain kököttää Vatikaanissa.

Puuttuuko Benediktukselta paaviuden missio tai oma idea? Z.M. pitää uutta paavia älykkäänä ja lahjakkaana teologina, mutta samanaikaisesti pitää tätä tunne-elämältään epäkypsänä ja lapsellisena, minkä huomaa aina silloin kun paavi putoaa roolistaan kirkon päämiehenä. Huomatkaa, että massakulttuuri osaa panna merkille tuollaiset asiat ja tuottaa paavinalleja ja paavinukkeja.

Tuleeko Benediktuksesta siis välikauden paavi? Voi olla, sanoo Z.M. ja miettii, tuleeko nyt yli vuosikymmenen mittainen paavikausi, jonka aikana ei tapahdu mitään merkillepantavaa.

Haastattelija huomauttaa, että paavi ja kirkko saivat taannoin italialaiset boikotoimaan kansanäänestystä keinohedelmöityslain liberalisoimisesta. Eikö tämä merkitse, että kirkolla on vielä vaikutusvaltaa ja kykyä saada läntiset yhteiskunnat noudattamaan ankaraa moraalista kantaansa? Z.M. ei pidä kansanäänestystä minään menestyksenä kirkolle: eurooppalaiset kun ovat ylipäätään joka tapauksessa haluttomia äänestämään, lisäksi kyseisessä kansanäänestyksessä käsitelty kysymys oli sen tyyppinen moniselitteinen hienous - ei mikään selkeä kyllä vai ei -kysymys, kuten abortti- tai avioerokysymykset ovat - että harvat jaksavat vaivautua sen takia. Mitenkään hirveän innokkaita italialaiset eivät ole noudattamaan kirkon vetoomuksia, toteaa Z.M. - esimerkiksi kehotukset olla lukematta Da Vinci -koodia ainoastaan lisäsivät kirjan menekkiä.

Kuten jo tiedämmekin, Benediktus on selvästi ankarampi mies kuin Johannes Paavali. Tyypillisesti hän on esimerkiksi rikkonut sen vapaamielisten ja vanhoillisten välisen linnarauhan, johon hän konklaavin aikana lupautui. Saadakseen vapaamielisten kardinaalien äänet Ratzinger lupautui myönnytyksiin ankarimpien kantojensa suhteen, mutta jo nyt (heinäkuussa) hän on valinnut kirkon opin vartijaksi - siis ilmeisesti samaan virkaan, jossa hän itse oli ennen paavinvirkaansa - ennenkuulumattoman kovapäisen yhdysvaltalaisen arkkipiispa Levadan.

Vanhoillisuudesta todistaa mm. paavin kanta, joka kieltää ehtoollisen jakamisen eronneille. Milanon arkkipiispa Tettamanzi, yksi Ratzin tärkeimmistä kilpailijoista paavin virkaan, katsoi, että ainakin niiden eronneiden tulisi saada ehtoollinen, jotka ovat joutuneet puolisoittensa odottamatta jättämiksi. Benediktus ei kuitenkaan salli moista lepsuilua. Avioero on hirveä synti Jumalan sakramenttia vastaan, eikä mitään myönnytyksiä sallita.

Myös abortin laillistamisen hyväksyvät katoliset poliitikot ovat Benediktuksen silmätikkuja. Johannes Paavali ei uskaltanut julistaa pannaan tai sulkea ehtoollisyhteydestä tällaisia poliitikkoja, mutta on mahdollista, että Benediktus ryhtyy tässäkin toimintaan.

Ratzingerin kanta ekumeniaan on aikaisemmin ollut hyvin kielteinen, mutta nyt on alettu puhua rohkeista yhteistyökonsepteista ortodoksien kanssa. Uskontotieteilijämme ei kuitenkaan juurikaan usko Benediktuksen pääsevän mihinkään ekumeeniseen läpimurtoon Moskovan patriarkan kanssa. Venäläiset lupailevat itselleen kaikenlaista paavin saksalaisista syyllisyydentunteista Venäjää kohtaan, mutta itse asiassa Ratzinger on oikeassaolija, joka ei juurikaan syyllisyyksiä koe.

Viime aikoina äänekkäänä ja varsin rasistisenakin muslimivihaajana esiintynyt Oriana Fallaci on valittanut Benediktin innokkuudesta avata dialogi islamilaisten uskonnollisten johtajien suuntaan (ikään kuin ne moskeijan liehuparrat olisivat oikeasti missään kytkyissä Osaman nuorien susien kanssa). Uskontotieteilijä ei kuitenkaan pidä Fallacin huolta aiheellisena. Ratzinger pitää islamia taistelevana vihollisuskontona ja vastustaa Turkin jäsenyyttä EU:ssa juuri siksi, että kyseessä on muslimimaa. Silti muslimifundamentalistit ovat kovasti ihastuneet Papa Ratziin. Kyllähän yksi sittiäinen toinen tunnistaa, kuten irlantilainen sananlasku sanoo: onhan Penalla paljon yhteistä heidän abortti-, nais- ja homonäkemystensä kanssa.

Katolisen kirkon kannalta kohtalokkainta lienee kuitenkin se, että Ratzinger viis veisaa kolmannesta maailmasta: hän on eurosentrinen paavi, joka haaveilee arkkipelagikirkosta: kirkko on uskon ja henkisyyden saaristo jumalattomassa Homokondomiaborttivaltameressä. Latinalaisen Amerikan katoliset, jotka uskontotieteilijän mielestä ovat katolisen kirkon toivo hengissäpysymisestä, on jätetty lapsipuolen rooliin Papa Ratzin kirkossa. Benediktin edustama eurooppalaiskeskeinen teologinen perinne ei juurikaan ole sovitettavissa kehitysmaiden oloihin.

Mitään suuria henkilömuutoksia asiantuntija ei odota kirkossa tapahtuvan. Korkeimpien pallien miehitys jäänee ennalleen, joskin tietysti ratzingerilaiset konservatiivit vahvistavat kaikkialla asemiaan.

Luonnollisesti uusi paavi on juuri niin kova, armoton ja ankara mies kuin hänen jo tiedämmekin olevan. Tunnen kaikki tärkeimmät Uskonopin kongregaation asiakirjat. Ne ovat apodiktisia - ts. eivät anna sijaa epäilylle ja problematisoinnille - brutaaleja ja pelottavasti muotoiltuja.

Mitään varsinaisesti uuttahan tässä ei ollut, mutta alkujaan huomioni kiinnitti tuo, mitä Mikołejko sanoi paavin tunne-elämän epäkypsyydestä. Blogistanissa pohdittiin joskus sitä, miksi katoliset papit jäävät yhtä mittaa kiinni juuri homoseksuaalisesta pedofiliasta sen sijaan että hairahtuisivat sänkyyn esimerkiksi aikuisten naisten tai edes sukukypsyyden saavuttaneiden murrosikäisten neitosten kanssa, kuten ahdasmielisestä heteronormatiivisuusoletuksesta käsin voisi luulla heidän tekevän. Selitys on ehkä juuri siinä, että keskimääräisen katolisen hengenmiehen tunne-elämä on jäänyt esimurrosikäiselle tasolle. Joskus vuosia sitten Politykassa joku toimittaja kertoi siitä, kuinka hän oli kuunnellut kahden papin keskustelua paimennettavan laumansa keskuudessa viime vuosina solmituista avioliitoista, siitä, kuinka nuoret ovat rakastuneet toisiinsa jne. Toimittajasta pappien keskustelu tästä aiheesta, josta heillä ei selibaatin vuoksi voinut olla omakohtaista kokemusta, kuulosti esimurrosikäisten poikien intoilulta: rakkauteen ja seksuaalisuuteen suhtaudutaan kovin naiivisti, herttaisesti ja ihanteellisesti, ja samalla se on kovin kiehtova asia, josta juoruillaan miltei kouristuksenomaisesti.

Hyvä me!

Kävin katsomassa IMDB:stä, mitä siellä sanotaan Renny Harlinin kuuluisasta debyyttielokuvasta Jäätävä polte. Filmin nähneiden angloamerikkalaisten kommentit olivat varsin hauskoja:

You can see how the Finns used to view their Russian neighbors and also what an aspiring Finnish director thinks would appeal to American audiences.

Minusta on aina tuntunut siltä, että amerikkalaisten tyhmyyttä on loppujen lopuksi tapana suuresti liioitella. Kyllä he ainakin huomaavat, milloin heitä aliarvioidaan.

PS: Minähän olen aina inttänyt, että suomalaisten ryssänviha on luonteeltaan enemmän rasistista ja eliminatorista kuin amerikkalaisten kylmän sodan aikainen ryssänviha. Amerikkalaisten pysyvä rasismi suuntautuu heidän oman yhteiskuntansa sisäisiin ryhmiin, mutta muilta osin sitä ohjaa poliittinen ja sotilaallinen tarkoituksenmukaisuus. Siinä vaiheessa kun muslimit saavat aktinsa kasaan, lopettavat terrorismin tukemisen ja alkavat elää ihmisiksi - ja historian esimerkki osoittaa, että näin ennemmin tai myöhemmin kuitenkin käy, meidän ongelmamme on vain pysytellä hengissä siihen asti - amerikkalaisten muslimivastaisuus lopahtaa varsin nopeasti. Joka ei tätä usko, miettiköön tykönänsä jenkkien suhtautumista venäläisiin. Heti kun ydintuhon vaara ja poliittinen vastakkainasettelu väistyivät, yhdysvaltalaisten asenne Venäjää ja venäläisiä kohtaan muuttui suorastaan makeilevan ystävälliseksi: koska Putinia ei mielletä poliittiseksi viholliseksi, häntä suvaitaan enemmänkin kuin olisi sopivaa. (Meillä Suomessa kehitys on tunnetusti ollut päinvastainen. Neuvostoliitto oli sisäpoliittinen symboli ja lyömäase ja olisi ollut siinäkin tapauksessa, että se ei olisi yrittänyt vaikuttaa Suomen sisäisiin asioihin, koska se nyt kuitenkin oli kommunismi-nimisen uskonnon Mekka. Sen arvosteleminen oli siis poliittinen kannanotto, tai pyhäinhäväistys kommunismi-nimisen tunnustetun uskonnollisen yhteisön jumalia kohtaan. Nykyisin kyseiseen uskontoon tuskin enää kukaan uskoo, ja Venäjäkin on päättänyt ruveta normaaliksi valtioksi, edes jossain määrin; niinpä jokin Amnesty International voi arvostella täysin epäpoliittisesti Venäjän vankilaoloja.)

Kun Renny teki elokuvansa ja väänsi siitä mahdollisimman kieli poskessa ryssänvastaisen, hän itse asiassa tuli esitelleeksi suomalaisen ryssänvihan alitajuntaa. Sinänsä ymmärrettävistä historiallisista syistä suomalainen ryssänviha on ilotonta ja raakaa. Myös minun ryssänvihani: en yritäkään väittää olevani muuta kuin ryssää hysteerisesti pelkäävä ja vihaava rasisti. Juuri siksi, että tiedostan sen, se ei pääse häiritsevässä määrin sotkemaan loogisia prosessejani, ainakin niin toivon asian olevan. Kuten Orwell opettaa esseessään Notes on Nationalism -

It is a question first of all of discovering what one really is, what one's own feelings really are, and then of making allowance for the inevitable bias. If you hate and fear Russia, if you are jealous of the wealth and power of America, if you despise Jews, if you have a sentiment of inferiority towards the British ruling class, you cannot get rid of those feelings simply by taking thought. But you can at least recognize that you have them, and prevent them from contaminating your mental processes. The emotional urges which are inescapable, and are perhaps even necessary to political action, should be able to exist side by side with an acceptance of reality.

Ja edelleen esseessään Anti-Semitism in Britain -

Antisemitism is only one manifestation of nationalism, and not everyone will have the disease in that particular form. A Jew, for example, would not be antisemitic: but then many Zionist Jews seem to me to be merely antisemites turned upside-down, just as many Indians and Negroes display the normal colour prejudices in an inverted form. The point is that something, some psychological vitamin, is lacking in modern civilisation, and as a result we are all more or less subject to this lunacy of believing that whole races or nations are mysteriously good or mysteriously evil. I defy any modern intellectual to look closely and honestly into his own mind without coming upon nationalistic loyalties and hatreds of one kind or another. It is the fact that he can feel the emotional tug of such things, and yet see them dispassionately for what they are, that gives him his status as an intellectual. It will be seen, therefore, that the starting point for any investigation of antisemitism should not be “Why does this obviously irrational belief appeal to other people?” but “Why does antisemitism appeal to me? What is there about it that I feel to be true?” If one asks this question one at least discovers one's own rationalisations, and it may be possible to find out what lies beneath them. Antisemitism should be investigated — and I will not say by antisemites, but at any rate by people who know that they are not immune to that kind of emotion.

Rennyn elokuvassa kolme amerikkalaista tulee hätäännyksissään tai epähuomiossa teurastaneeksi lähellä Suomen rajaa sijaitsevan kylän. Vaikka venäläisten partisaanien hyökkäyksistä suomalaisiin rajakyliin on saanut puhua vasta Neuvostoliiton kaaduttua, ei kai ole ihan mahdotonta, että esim. perhepiirissä muistitietona kulkeneet kertomukset kyseisistä hyökkäyksistä innoittivat Rennyä ja Markus Seliniä kirjoittamaan elokuvaansa jonkinlaisena revanssina tällaisen kohtauksen. Amerikkalaisia moinen tietysti inhottaa, koska toisin kuin suomalaiset, he eivät olleet edes kylmän sodan aikana kansana ja rotuna tuhoamissodassa venäläisiä vastaan. Suomalaiseen ryssänvihaan sitä vastoin kuuluu juuri ajatus siitä, että synnymme sotiaksemme ryssiä vastaan - tietenkin myös naisia ja lapsia, sillä susinartut synnyttävät susia ja saivareista tulee lutikoita - että yksi suomalaisuuden määritelmällisistä attribuutista on ikuinen sota pirua ja/tai/eli ryssää vastaan.