Äärioikeisto ja Hugenbergit yhteisellä pahalla asialla - Extremhögern och Hugenbergmedierna gör gemensam sak för det onda

Nyt kun Svenska Litteratursällskapet i Finland on saattanut ulottuvillemme uudet alkuperäiskieliset painokset Zacharias Topeliuksen Välskärin kertomuksista ja Lukemisista lapsille, on taas kerran aika muistuttaa siitä, että äärioikeistollemme on luonteenomaista nimenomaan jumalattomuus ja isänmaattomuus. Kuten oma kokemukseni todistaa, se asia jota äärioikeisto vihaa kaikkein eniten on vilpitön kiinnostus niin evankeliumiin kuin isänmaallisiin klassikoihimme. Ja sen viha ruotsin kieltä kohtaan on tästä yksi todiste.

I dag, då Svenska Litteratursällskapet i Finland erbjuder oss Zacharias Topelius' Fältskärns berättelser och Läsning för barn i nytryck på originalspråket, är det återigen dags att påminna om att vår extremhöger utmärks av gudlöshet och ofosterländskhet. Som min egen erfarenhet visar, är få saker så förhatliga för extremhögern som uppriktigt intresse för både evangeliet och våra fosterländska klassiker. Och dess hat mot svenska språket är bara ett bevis på detta.

Tosiasia on, että ruotsin kieli on Suomen alkuperäinen isänmaallinen kieli. Ruotsiksi esitettiin ensimmäisen kerran vaatimus Suomen itsenäistymisestä. Suomen kieltä ei millään tavalla "sorrettu" Ruotsin vallan aikana; kokonaan eri asia on, että sitä ei hirveän merkittävästi edistettykään, koska vallanpitäjät kuitenkin olivat Suomen ulkopuolella, Tukholmassa. Mutta kuninkaan käskykirjeet käännettiin suomeksi, samoin Ruotsin valtakunnan laki. Muistutan taas kerran siitä, että siellä missä todellista sortoa oli - Irlannissa - tällainen ei olisi tullut kyseeseenkään.

Faktum kvarstår att svenskan är Finlands ursprungliga fosterländska språk. Kravet på självständighet för Finland framfördes på svenska till att börja med. Finska språket "förtrycktes" inte på något sätt under svenska väldet - det är en helt annan historia att det inte heller främjades i någon större utsträckning, eftersom makthavarna satt och styrde utanför Finland, i Stockholm. Men konungens reskript översattes till finska, Sveriges rikes lag likaså. Jag vill en gång till påminna om att någonting liknande aldrig hade kunnat ske på Irland, där det fanns verkligt förtryck.

Eurooppalaisessa aikalaishistoriassa poikkeuksellisen julmaa sisällissotaamme seurasi vankileirihelvetti, johon internoitujen nirri oli pahasti katkolla, kun nälän ja tautien tahallisesti sallittiin rehottaa. Kuten olemme kaikki lukeneet Jaakko Paavolaisen ja Oiva Ketosen teoksista, hulluus saatiin loppumaan, kun tieto leirikurjuudesta levisi Ruotsin lehtiin. Avainasemassa oli lääkäri Robert Tigerstedt, yksi Suomen historian suurimmista tiedemiehistä, joka sai nähdäkseen Tammisaaren leirin tilanteen ja joka ei pelännyt tehdä tilannetta tiettäväksi - isänmaamme paremmalla virallisella kielellä.

Vårt inbördeskrig, som var ovanligt grymt även i jämförelse med liknande samtida konflikter, åtföljdes av ett fånglägerhelvete, där de internerade svävade i akut livsfara, när svälten och sjukdomarna tilläts grassera. Som vi alla läst i Olavi Paavolainens och Oiva Ketonens skrifter, blev det slut med galenskapen först när svenska tidningar började rapportera om vad som pågick i Finland. Nyckelställningen i detta innehades av läkaren Robert Tigerstedt, en av de största männen i finländsk vetenskapshistoria, som fick insyn i situationen på fånglägret i Ekenäs och som inte var rädd att informera utomstående om det - på vårt fosterlands bättre officiella språk.

Kun tieto vankileirien oloista levisi ruotsiksi Ruotsiin, sikäläisissä lehdissä alkoi sellainen meteli, että Suomen viranomaisten oli pakko korjata tilannetta asiallisemmaksi. Tämä tapaus on syvästi symbolinen, mitä tulee siihen rooliin, joka suomen ja ruotsin kielillä on Suomen kulttuurissa. Monet vuosikymmenet sisällissotamme jälkeen Suomessa eli ihmisiä, joiden oli kiittäminen ruotsin kieltä elämästään. Suomen kieli on kuoleman kieli, ruotsin kieli elämän. Näin on aina ollut ja näin on aina oleva. Suomen kieli on sen kahleen helskettä, josta kiskoen kalašnikovilla viuhtova piippalakki davaita huutaen kiskoo meitä jalkapatikassa ikuiseen Siperian vankeuteen. Suomen kieli on vankila, ruotsin kieli on salainen tunnussana, joka avaa tien vapauteen.

När vetskapen om förhållandena i fånglägren spred sig på svenska till Sverige, blev det ett himla ståhej i rikssvenska tidningar, och resultatet var, att de finska myndigheterna såg sig nödda att göra någonting åt saken. I årtionden efter vårt inbördeskrig fanns det en massa människor i Finland som hade svenska språket att tacka för sitt liv. Finska språket är dödens språk, svenskan är livets. Så har det alltid varit och så ska det vara för all framtid. Finskan är rasslet från de kedjor som den ryske soldaten, viftandes med ett kalasjnikovgevär, rycker i när han, med ropet "davaj!" på sina läppar, driver oss till fots till den eviga fångenskapen i Sibirien. Finska språket är ett fängelse, svenskan ett hemligt lösenord som öppnar grindarna till friheten.

Niiltä osin kuin suomen kieli 1700-luvulla väistyi ruotsin tieltä, kyseessä ei ollut mikään "sorto", vaan kaikkien hyväksymä asiaintila, kun kenenkään mieleen ei ollut juolahtanutkaan, että siinä olisi jotain pahaa. Suomenkielinen rahvas ei valittanut siitä, että suomen kieltä olisi muka jotenkin sorrettu - korkeintaan se valitti siitä, ettei sillä ollut riittävästi tilaisuuksia oppia ruotsia. Ruotsin kielen oppimiseen oli olemassa objektiivinen paine, taloudellisten välttämättömyyksien aiheuttama. Ja taloudelliset välttämättömyydethän ovat se mistä oikeistomme aina on innoissaan. Suomen kielen nostaminen kirja- ja virkakieleksi väkisin kansalta varaaaastetulla verorahalla olisi nykyoikeiston näkökulmasta suoranaista kommunismia, jos se tapahtuisi tänään.

Om finskan under sjuttonhundratalet gav vika för svenskan, berodde detta icke på något "förtryck", det var den av alla accepterade objektiva verkligheten, och det föll ingen människa in att se detta som orättvisa. Den finska pöbeln, jag menar allmogen, klagade inte över att finska språket på något sätt förtrycktes, utan över att det inte fanns tillräckligt med möjligheter att lära sig svenska. Det fanns ett av ekonomisk nödvändighet förorsakat tryck att lära sig svenska. Och ekonomisk nödvändighet är någonting som alltid väcker entusiasm hos vår höger. Att upphöja finskan till bok- och ämbetsspråk med skattepengar, dvs pengar som statsmakten med våld plundrat hyggligt folk på, skulle ur modern högersynvinkel framstå som rena rama kommunismen, om det skedde i dag.

Suomenkielisen "kulttuurin" arvostamista, niiltä osin kuin sitä oli arvostettavaksi asti, mikään sensuuri ei Ruotsin vallan aikana estänyt. Lukuun ottamatta "maahanmuuttokriittistä" äärioikeistoa, joka keskittyi koulun historiantunnilla lähinnä vatkaamaan kyrpäänsä, kaikki tietävät hyvin että suomenkielistä kansanrunoutta tutki jo 1700-luvulla Henrik Gabriel Porthan. Mitään sortoa ei ollut: suomen kieli oli yhteiskunnassa sille kuuluvalla paikalla kansankielenä, joka soveltui kansanrunouden esittämiseen.

Det fanns ingen censur under svenska väldet för att förbjuda att uttrycka uppskattning för finsk kultur - problemet var att det helt enkelt inte fanns någon finsk kultur. Med undantag av den "invandringskritiska" extremhögern, som på historietimmarna i skolan koncentrerade sig på att masturbera, vet alla mycket väl att Henrik Gabriel Porthan redan på 1700-talet forskade i finsk folkdiktning. Något förtryck fanns det inte: finska språket var på sin rätta plats i samhället, det var språket att deklamera folkpoesi på.

Silloin kun Suomi vielä oli olemassa yhtenäisenä kulttuuriyksikkönä, kirjallisuus- ja kulttuurikielemme oli ruotsi. Mitä suomen kielellä on saatu aikaan? Tässä on muutamia esimerkkejä.

När Finland ännu fanns till som en enhetlig kulturhelhet, var svenskan vårt litteratur- och kulturspråk. Vad har man åstadkommit på finska? Här är ett par exempel.

• Topelius-plagiaatteja. Topelius itse oli syvältä eurooppalaisen historiallisen romaanin perinteestä ponnistava taiteilija. Sitä vastoin suomenkielisellä puolella on tarjottavanaan vain sellaisia tekijöitä kuin Aarno Karimo ja hänen surullisenkuuluisa tekeleensä Kumpujen yöstä. Kaikki ne myönteiset arvot, myös myönteiset kristilliset arvot, jotka luonnehtivat Topeliusta, loistavat toki Karimolla poissaolollaan, sitä vastoin hänen tekeleensä on täynnä sadomasokistista väkivallan ihailua ja makaaberia kuolemanpalvontaa./Topelius-plagiat. Topelius själv var en konstnär vars produktion återgick till den europeiska historiska romanens djupa traditioner. Däremot erbjöd den finskspråkiga litteraturen bara sådana alster som Aarno Karimos beryktade Kumpujen yöstä ("Ur kumlarnas mörker"). Alla de positiva värden - också kristliga sådana - som karaktäriserade Topelius lyste med sin frånvaro hos Karimo, däremot är hans s k roman fullspäckad med sadomasokistisk idealisering av våld och makaber dödsdyrkan. 
• Stalinistista ja muuta kommunistista propagandaa. Aika suuri osa siitä suomenkielisestä kirjallisuudesta, jota kirjoitettiin 70-luvulla, on täysin lukukelvotonta roskaa neuvostonöyristelyineen. Toki samansuuntaiset olivat aatteet ruotsinkieliselläkin puolella, mutta jotenkin siellä osattiin nousta pois siitä alhosta. Mutta parempi on parempaa ja suomenkielinen on huonompaa./Stalinistisk och annan kommunistisk propaganda. En mycket stor del av den finskspråkiga litteratur som skrevs på sjuttiotalet var helt oläsbar trams med sin genanta prosovjetism. Naturligtvis förekom dylika tendenser på svenska sidan, men på något sätt fann de finlandssvenska författarna en väg ut ur denna dödsskuggans dal. Men bättre är bättre och finskt är sämre.
• Lievemmin vasemmistolaista ja neuvostomyötäilevää kirjallisuutta. Viime aikoina oikeistotahoilla on pyritty leimaamaan Väinö Linnaa taistolaiseksi. Tämä on tietysti hölynpölyä, koska Linna oli toisen tasavallan valtavirtakirjailija jos joku, mutta arvostelijat ovat sikäli oikeilla jäljillä, että se kansallisen sovun tarina, jota Linna kertoo, on hyvin vahvasti kiinni Kekkosen ajan poliittisissa ja kansainvälisissä asetelmissa./Lindrigare vänstersinnad och prosovjetiskt lagd litteratur. På sistone har det på högerhåll förekommit försök att utmåla Väinö Linna som taistoit. Det här är naturligtvis rena rama rappakaljan, ty Linna om någon representerade andra republikens mainstreamtänkande, men kritikerna är såtillvida på rätt spår, att det narrativ om nationell sämja som Linna berättar sitter fast i de politiska och internationella konstellationer som präglade Kekkoneneran.
• Äärioikeistolaista paskaa. Timo Hännikäinen. Enempää ei tarvitse sanoa./Högerextrem skit. Jag ger bara ett namn: Timo Hännikäinen.

Se itsenäinen Suomi, joka vuosien 1917-1918 tuloksena luotiin, ei oikeastaan ollut Suomi. Suomen sisällissota oli ennen kaikkea osa Venäjän sisällissotaa. Suomen sisällissodan punaisten näkökulmasta Neuvosto-Venäjä oli se osa vanhaa emämaata, jossa punaiset - "omat" - olivat päässeet voitolle. Vielä sisällissodan jälkeen Suomi oli siis punaisten ja valkoisten taistelutanner, ainakin henkisellä tasolla. Eikä Neuvostoliitto ollut vieras maa, vaan osapuoli Suomen sisäpolitiikassa - ei vain sekaantumalla siihen, vaan pelkästään olemalla olemassa.

Det självständiga Finland, som skapades 1917-18, var egentligen inget Finland. Det finska inbördeskriget var framför allt en del av det ryska. Ur de finska rödas synvinkel var Sovjetryssland den del av det gamla moderlandet där de röda, "de egna", hade segrat. Ännu efter inbördeskriget var Finland ett slagfält där de vita och de röda bekämpade varandra, åtminstone på andlig nivå. Och Sovjet var inte ett främmande land, utan en part i finländsk inrikespolitik - inte bara genom att ingripa i den, utan genom att överhuvudtaget existera.

Pyhät puheet kansallisesta sovusta kuulostavat monellakin tapaa ontolta, koska merkittävä osa siitä "sovusta" oli itse asiassa Neuvostoliiton ikeeseen alistumista. Punainen osapuoli maltillistui toki vuosien myöntä - ei vähiten talvisodan ansiosta - mutta silti se toimi pitkälti Neuvostoliiton asian ajajana, tai Neuvostoliiton kanssa aatehistoriallisesti yhteiseltä pohjalta ponnistajana, suomalaisessa politiikassa.

Allt prat om nationell sämja låter på många sätt ihåligt, eftersom en stor del av "sämjan" bara handlade om att underkasta sig det sovjetiska oket. Visst blev den röda parten mindre radikal med tiden - inte minst tack vare vinterkriget - men ändå representerade den länge Sovjets intresse, eller snarare var det det politiska läger i finsk politik som idéhistoriskt delade samma grundval som Sovjet.

Toisaalta valkoiset alistuivat sovintoon lähinnä Neuvostoliiton pelossaan, eikä heillä ollut mitään erityistä halua luoda yhtä yhtenäistä kansakuntaa saati kohdata punaista osapuolta tasaveroisena kumppanina. Kaikesta väinölinnalaisesta retoriikasta huolimatta Suomi pysyi punaisten ja valkoisten vastakkainasettelun leimaamana, ja tämän kansallisen kaksintaistelun moottorina toimi viime kädessä Neuvostoliitto. Tämänhän näki esimerkiksi urheiluelämästä, kun "työläisurheilijat" ja "valkoiset urheilijat" eivät mahtuneet edes samoihin liittoihin.

Å andra sidan gick de vita med på försoningen främst därför att de var rädda för Sovjetunionen, och de var inte särskilt intresserade av att tillsammans med motståndarna bygga upp en enhetlig, gemensam nation eller möta den röda sidan som en jämlik partner. Trots all Väinö Linnaretorik förblev Finland präglat av den röd-vita motsättningen, och det var i sista hand Sovjetunionen som höll den här nationsomfattande duellen i gång. Det såg man till exempel i idrottslivet, där "arbetaridrottarna" och de "vita idrottarna" inte rymdes ens i samma idrottsförbund.

Silloin kun itse aloin kirjoittaa sellaisesta eheytyneen kansan näkökulmasta, jossa sekä punainen että valkoinen Suomi olivat visusti menneisyyttä mutta jossa molemmat traditiot sisälsivät arvostettavaa yhteissuomalaista kulttuuria, onnistuin närkästyttämään sekä "punaisen" että "valkoisen" Suomen muistelijayhdistykset. Kun yritin elvyttää perinteistä isänmaallisuutta - sekä topeliaanista, runebergiläistä että talvisodanhenkistä - vasemmisto leimasi minut fasistiksi.

När jag började skriva utifrån ett helat folks perspektiv - ett perspektiv där både det röda och det vita Finland var definitivt en del av det förflutna men där bägge traditionerna innehöll kultur som man kunde uppskatta som en del av det gemensamma finska arvet, lyckades jag bara irritera både det "röda" och det "vita" Finlands traditionsföreningar. När jag försökte återuppliva traditionell fosterländskhet - både topeliansk, runebergsk och vinterkrigstida - utmålade vänstern mig som fascist.

Mitä sitten äärioikeistoon tulee, siellä tapahtui mielenkiintoinen jako kahteen. Eräskin kaveri, jonka kotisivut notkuivat kaikenlaisia nationalistisia symboleita, pääkalloanimaatioita ym., reagoi hyvin positiivisesti ja innostuneesti juttuihini, eikä siksi, että olisin kannattanut äärioikeistoa, vaan siksi, että hän koki minun puhutelleen häntä isänmaasta vilpittömästi huolissaan olevana maanpuolustuksen ystävänä.

Vad sedan gäller extremhögern, skedde det en intressant tudelning på det hållet. En kille vars hemsidor var alldeles fullastade med nationalistiska symboler, animerade kranier osv., reagerade på mina skriverier mycket positivt och entusiastiskt - inte för att jag hade tagit ställning för den extremhöger han representerade, ty det hade jag minsann inte gjort, utan därför att han kände sig tilltalad av mig som den försvarsvän med genuin oro över fosterlandet han var.

Sitä vastoin ns. vaihtoehtoinen oikeisto oli niin raivoissaan, että se tunnetusti savusti minut pellolle koko mediasta. Vaikka tämä porukka on saanut vaikutteita kansainvälisiltä aateveljiltä, se on viime kädessä perinneyhdistys sekin, nimittäin sosialisminvastaisen sodan perinneyhdistys. "Sosialismi" ei tosin tarkoita sen kielenkäytössä enää yhtään mitään - "sosialismiksi" leimataan milloin mikäkin asia, täysin historiasta piittaamatta.

Däremot blev den så kallade alternativhögern så rasande att den som bekant rökte ut mig ur medierna. Det här gänget har visserligen tagit emot influenser från internationella idéfränder, men också det är en traditionsförening när allt kommer omkring - den omhuldar "kriget mot socialismen" och försöker hålla det i gång. Visserligen betyder "socialismen" ingenting konkret längre i dess språkbruk - vad som helst kan vara "socialism", helt oberoende av historien.

Jos nyt esimerkiksi ajatellaan ns. maahanmuuttokritiikkiä, Suomen ensimmäiset maahanmuuttokriitikot ja pakolaisten vastustajat seitsemän-kahdeksankymmenluvun taitteessa olivat nimenomaan laitavasemmistolaisia, koska silloinen ns. venepakolaisten aalto tuli Vietnamista, kommunistisesta diktatuurista, jota vasemmisto oli tukenut naiivimmin kuin mitään maata sitä ennen tai sen jälkeen. Jos äärioikeisto tietäisi mitään isänmaan historiasta, edes aikalaishistoriasta, se voisi vaikka paneutua kiusoittelemaan laitavasemmistoa tekopyhyydestä viittaamalla noihin vanhoihin synteihin.

Om man nu t ex reflekterar över invandringskritik, så var de första invandringskritikerna och flyktingmotståndarna i Finland i slutet på sjuttio- och i början av åttiotalet främst vänstermänniskor av den mera radikala sorten, eftersom de flyktingar som slussarna då öppnades för kom från Vietnam, en kommunistisk diktatur som vänstern stött mera naivt än något annat land tidigare eller senare. Skulle vår extremhöger veta någonting om fosterlandets historia, ens samtidshistoria, så kunde den t ex ägna sig åt att reta vänstern med hänvisningar till de där gamla synderna.

Mutta eihän se tiedä eikä sitä kiinnosta. Se ylläpitää retorista sisällissotaa itsetarkoituksena, ja sitä motivoi järjetön, pohjimmaiselta innoitukseltaan sadistis-seksuaalinen murhanhimo. Tämän intohimon vallassa se on käytännössä julistanut vastustettavaksi "sosialismiksi" ja "kommunismiksi" järjestäytyneen yhteiskunnan ylipäätään, ja sen pyhät periaatteet muuttuvat niin nopeasti, että se mikä eilen oli jumalan eli halla-ahon totuus, on tänään kommunismia.

Men extremhögern vet inte och är inte intresserad. Den upprätthåller ett retoriskt inbördeskrig för dess egen skull och motiveras av en vanvettig, av sexuell sadism inspirerad mordlystnad. I denna passions berusning har den i praktiken förklarat att ett välordnat samhälle är "socialism" och "kommunism", och dess heliga principer byts ut mot nya i så snabb takt att det som i går var Guds eller Halla-ahos heliga sanning i dag är kommunism.

Tästä voidaan mainita käytännön esimerkki. Yksi niistä verenhimoisista blogikirjoituksista, joilla Jussi Halla-aho nousi kulttihahmoksi 2000-luvun alussa, käsitteli silloisia globalisaatiokriittisiä nuorten mielenosoituksia. Kirjoituksen ydin oli tyypillinen tappamisella vihjailu: kalalle on luonteenomaista uinti, ja kala pannaan lopettamaan uintinsa tappamalla se, vastaavasti vasemmistohuligaanille on luonteenomaista kivien heittely, ja vasemmistohuligaani saadaan lopettamaan kivien heittely tiedätte kyllä miten.

Detta kan illustreras med ett praktiskt exempel. En av de blodtörstiga bloggdrapor som i början av det nya millenniet gjorde Jussi Halla-aho till en kultgestalt handlade om de globaliseringskritiska ungdomsdemonstration som då pågick. På sitt typiska sätt lekte Halla-aho med att nästan uppvigla till dödligt våld: det som ligger i fiskens natur är att simma, och genom att ta fisken av daga blir det slut med fiskens simmande, och det som ligger i vänsterhuliganens natur är att kasta stenar, hur månne får man vänsterhuliganen att sluta med stenkastande?

Merkittävintä kirjoituksessa oli kuitenkin se, että siihen aikaan kun Hän-jonka-Kakkakin-on-Kultaa-jos-palvojilta-kysytään kirjoitti tuon tekstinsä, nuoret vasemmistolaiset vastustivat nimenomaan globalisaatiota. Nykyään Taivaan Pyhän kannattajat vastustavat itse "globalismia". Mutta sehän on tietysti sellaista parempaa globalisaation vastustamista, vallankin kun siihen kuuluu antisemitismi (globalismi on äärioikeiston kielessä salanimi juutalaisille, kuten kaikki jo tietävätkin).

Det viktigaste i drapan är att det som unga vänstermänniskor vid skrivandets stund kritiserade var just globaliseringen. I dag är det Halla-ahos egna anhängare som är emot "globalism". Men det är visst en bättre form av antiglobalism, inte minst därför att det också handlar om antisemitism - som alla vet är "globalism" extremhögerns nyaste noanamn för judarna.

Samantyyppinen takinkääntö on tapahtunut nyt, kun Venäjä on hyökännyt Ukrainaan. Yhtäkkiä kaikki persut, jotka vielä hiljattain vannoivat Venäjän nimeen ja syyttivät esimerkiksi Ukrainaa alankomaalaisen matkustajakoneen alasampumisesta, julistautuivat suuriksi Ukrainan ystäviksi ja antiputinisteiksi. (Oceania oli aina ollut sodassa Itäaasiaa vastaan, sano.) Tietenkin he myös keskittyvät syyttelemään kaikkia muita Putinin myötäilystä.

En liknande kappvändning ser vi nu när Ryssland väl invaderat Ukraina. Plötsligt har alla sannfinnar, som ännu nyligen omhuldade Rysslands heliga sak och bl a skyllde nedskjutningen av det nederländska passagerarplanet på Ukraina, förklarat sig vara bästa vänner och såta stallbröder till Ukraina och inbitna Putinmotståndare. (Oceanien har som alla vet alltid legat i krig mot Ostasien.) Naturligtvis beskyller de också alla andra för eftergiftspolitik mot Putin.

Muitakin esimerkkejä voi mainita. Muistakaamme, että Halla-aho aikoinaan perusteli silloisissa (ei enää nykyisissä) äärioikeistopiireissä paheksuttavan aseistakieltäytymisensä protestina sille, että Mauno Koivisto ei hänen mukaansa ottanut riittävän jyrkästi kantaa Baltian maiden puolesta. Kuten nyt tiedämme, Suomi auttoi vaivihkaa Viron itsenäisyysaktivisteja samalla kun ulospäin esitettiin kovastikin viatonta naamaa itänaapuriin päin. Koska tuo oli vielä sitä aikaa kun Suomen presidentillä oli melkoisen laajat ulkopoliittiset valtuudet, moinen kaksoispeli ei varmasti olisi ollut mahdollista Koiviston sitä tietämättä ja hyväksymättä.

Också andra exempel kan nämnas. Låt oss komma ihåg att Halla-aho på sin tid rättfärdigade sin vapenvägran (som dåförtiden ännu var någonting oacceptabelt för en högerextremist) som protest mot att Mauno Koivisto enligt honom inte tog tillräckligt radikalt ställning för de baltiska ländernas självständighetssträvanden. Som vi nu vet hjälpte Finland i smyg de estniska självständighetsaktivisterna, vilket vi dock inte medgav öppet och särskilt inte i sovjetiska representanters närvaro. Detta skedde när Finlands president ännu hade betydande utrikespolitiska maktbefogenheter, så ett dylikt dubbelspel skulle aldrig ha varit möjligt utan Koivistos vetskap och godkännande.

Myönsikö Halla-aho puhuneensa läpiä päähänsä? Ei tietenkään. Hänelle nimittäin yliampuva demariviha, sisällissodan jatkaminen henkisellä tasolla, on pääasia. Sille keksitään jatkuvasti uusia tekosyitä, kun vanhat osoittautuvat virheellisiksi. Aivan kuten 2000-luvun alun idealistinuoria piti vihata ja uhata päähän ampumisella koska he vastustivat globalisaatiota, ja nyt idealistinuoria vihataan siksi että he edustavat sitä mitä äärioikeistopiireissä kutsutaan globalismiksi.

Men medgav Halla-aho att han snackat i nattmössan? Givetvis inte. För honom var det överdrivna hatet mot sossarna huvudsaken - han ville fortsätta inbördeskriget på andlig nivå. Detta krig motiveras alltid med nya svepskäl när de andra visar sig felaktiga. Precis som han i början av 2000-talet hatade de unga protesterarna och hotade dem med nackskott när de kritiserade globaliseringen, och som han nu hatar de nya idealistiska ungdomarna eftersom de representerar det extremhögern kallar globalism.

Mikäs siinä. Harmillista kuitenkin on, että niitä idealistinuoria ei saa arvostella vetelästä yleisliberaalista näkökulmasta. koska silloin äärioikeisto, kuten rikollisten verkostolta voi odottaa, katsoo arvostelijan kuuluvan heidän rikollisjärjestöönsä ja esittää käsittämättömiä lojaalisuusvaatimuksia. Itse asiassa suomenkielisessä Suomessa ei ole vetelän yleisliberaalia näkökulmaa, vaan kaikkien on valittava puolensa, joko punainen tai valkoinen puoli. Luonnollisesti ruotsin kieli pyritään vaientamaan juuri siksi, että ruotsiksi se vetelän yleisliberaali näkökulma on Suomessa aina ollut mahdollinen.

För all del. Dessvärre kan de där idealistiska ungdomarna inte kritiseras utifrån ett slappt allmänliberalt perspektiv, ty då anser extremhögern - vilket man kan förvänta av ett kriminellt nätverk - att kritikern ingår i deras liga och att denne därför bör vara lojal mot dem. I själva verket finns det inget slappt allmänliberalt perspektiv i finska Finland, utan alla måste välja antingen röd eller vit sida. Svenska språket vill man tysta ned därför att det där slappt allmänliberala perspektivet alltid varit möjligt och tänkbart på svenska i Finland.

Suomeksi se nimittäin ei ole. Tämän näkee siitäkin, että kun kolumnieni kommenttipuolella häiriköivät vasemmistolaiset, feministit tai demarit, työnjohto puolusti minua uskollisesti. Silloin kun siellä alkoi riehua äärioikeisto, työsuojelu katosi siihen paikkaan. Miksi?

På finska är det det inte. Detta syns också i att arbetsledningen troget försvarade mig när vänstermänniskor, feminister eller sossar väsnades i kommentarlådan till mina krönikor. Men när det var extremhögern som tog vid, försvann arbetsskyddet spårlöst. Varför?

Koska suomenkielisille porvarimedioille fasistit ovat viime kädessä omia. He ovat samalla puolella Suomen ikuisessa sisällissodassa. He ovat punikkeja vastaan (miten "punaiset" sitten käsitetäänkin), ja siksi heidän kanssaan ei saa joutua riitoihin, jos haluaa porvarimediaan kirjoittaa. Porvarimedian toimittajat ja johtoporras ovat nimittäin joko niin hölmöjä tai niin äärioikeistolaisia, että he eivät ymmärrä, miksi vetelä yleisliberaali voisi joutua riitoihin äärioikeiston kanssa, vaan tulkitsevat, että tuo kaveri on nyt kommarien puolella, koska Halla-aho ja muut yliherramme eivät pidä hänestä.

Ty de borgerliga finskspråkiga medierna ser fascisterna, när allt kommer omkring, som sina egna. De kämpar på samma sida i Finlands eviga inbördeskrig. De är emot "de röda" (hur man än definierar det begreppet) och därför får man inte komma på kant med dem, om man vill skriva i de borgerliga medierna. De som skriver i de borgerliga medierna eller styr samma medier är nämligen precis så dumma, eller så högerextrema, att de inte förstår varför en slapp liberal kan hamna i konflikt med extremhögern - de tolkar det så att han där är nu en jävla kommunist eftersom Halla-aho och våra övriga överherrar inte gillar honom.

Vaientamisen kulttuuri ja poliittinen valveutuneisuus (tyvärr bara på finska, handlar om finska språket i dag)

Eräs nettikaveri tuossa juuri irvaili sille, että persut pystyivät mahduttamaan yhteen ja samaan Twitter-viestiin kaksi äärioikeistolaista iskusanaa suoraan Amerikan ihmemaasta: "cancel-kulttuuri" ja "woke", ja totesi tämän taas kerran todistavan, miten tyhjiä ja merkityksettömiä persujen puheet jostain kansallisen kulttuurin vaalimisesta olivat. Rahat tulevat itärajan takaa ja kieli amerikkalaiselta äärioikeistolta, joka sekin saa ainakin moraalista tukea Putinilta.

Ei olisi mitenkään mahdotonta kääntää noita kahta termiä suomeksi. "Cancel-kulttuurista" saadaan näppärästi vaientamisen kulttuuria, ja "woke" kääntyy poliittisesti valveutuneeksi (ironisesti toki, mutta tällaista ironista ilkkumiskieltä äärioikeisto on Suomessakin käyttänyt siitä saakka kun "poliittinen korrektius" tuli käyttöön Luumäelläkin). Mutta persut, niin paljon kuin he uskottelevatkin ajavansa suomen kielen ja suomalaisen kulttuurin asiaa, eivät edes tuon vertaa vaivaudu. Oikea kulttuuri-isänmaallisuus tarkoittaa sitä, että vaivaudutaan, tällaistenkin asioiden takia.

Toki on itsestään selvää, että persuilla ei ole yhtään mitään tekemistä minkään kansallisen kulttuurin tai sivistyshankkeen kanssa. Kannattaa miettiä, mitä persut itse ovat saaneet aikaan kulttuurin saralla. Tyypillinen kulttuurintekijäpersu on rämpyti-rämpyti-rämpyn-rämpyn-yhtyeen "muusikko", ja luultavasti hänen rämppäpumppunsakin keskittyy "bänditreeneissään" enemmän välikaljan maisteluun, lennokkiliiman haisteluun ja kannabiksen sauhutteluun kuin mihinkään kunnianhimoisiin taiteellisiin päämääriin. Ai niin, muistetaan nyt vielä Juho Eerolaa, joka onnistui saamaan aikaan todella mainion rokkivideon kokaiininniistämisineen ja väsyneen näköisine strippareineen, joista yksi junttasi videon kohokohdassa valtavan mustan tekosiittimen itsensä päätähden (peräpäätähden?) peräsuoleen.

Ja tässä kohtaa joku varmaankin heittää, ettei persuilta voida tuon kummempaa odottaakaan. Ei niin. Mutta tässä maassa on vielä aika paljon minunkaltaisiani ihmisiä, jotka ottavat sekä kulttuuri- että muunkin isänmaallisuuden vakavasti. Kun rallienglantia solkkaavien ja Venäjän ja Kiinan kanssa juonivien retkujen puolue esiintyy suomen kielen ja perinteisen isänmaallisuuden puolustajana, siitä on voitava huomauttaa. Kuitenkin suomenkieliset valtavirtaviestimet pysyvät hiljaa kuin huopatossutehtaan hautuumaa tästä persujen valheellisuudesta ja esittävät, että heidän "kansallismielisyydessään" olisi jotain asiantynkääkin.

Suomen kieli sitten kun kepun ja persujen mieliksi olemme siirtyneet Venäjän osaksi

(tyvärr kan innehållet inte riktigt återges på svenska)

Kuten kaikki alan miehet tietävät, Neuvostoliitossa kohotettiin kirjakieliksi koko joukko pieniä vähemmistökieliä, mm. suomalais-ugrilaisia. Kuten kaikki alan miehet myös tietävät, näitä kirjakieliä käytettiin lähinnä venäläistämisen välikappaleina, kun mitään omaperäistä ammattisanastoa ei saanut luoda, vaan kaikki moderniin elämään liittyvä lainattiin suoraan venäjästä. 

Sitten kun mm. kepu ja persut saavat tahtonsa läpi ja Suomen osaksi Venäjää, suomen kielelle käy samalla tavalla. Seuraavassa näytteitä siitä, millaista suomen kieltä voimme odottaa näkevämme lehdissä sitten, kun Suomen virallinen nimi on "Suomalainen avtonomnoi respubliikka Venäjän federatsian sostaavissa". Mutta hei, eipähän tarvitse sitten enää ahdistua siitä kauheasta pakkoruotsista.

MILIITSIA ARESTIIRUIJASI JUOPUNEEN VODIITELIN

Miliitsian masiina pysäytti vodiitelin, joka ylitti nopeuden Mannergeima-prospektilla. Spirtometritestissä vodiiteli puhalsi zakoninkieltämän pokazanien ja arestiiruijattiin. Vodiitelia epäillään avtomobiilin hallinnoimisesta epäraittiissa tilassa ja transportin vaarantamisesta.

arestiiruijata pidättää
vodiiteli autokuski
spirtometri "pirtumetri", ts. alkometri
zakoni laki
pokazanie näyttö, lukema
transportti liikenne

HELSINGIN DYNAMO VOITTI TURUN GENERATORIN HOKKEIMATSISSA

Suomalaisen avtonomnoin respubliikan kaksi kuuluisinta jäällä pelattavan hokkein komandaa, Helsingin Dynamo ja Turun Generator, päätyivät jännittävän matsin lopuksi yllättävään rezultaattiin, kun Helsingin Dynamon Miroslav Karjalajev ujutti masterskoilla tavalla šaiban Turun Generatorin Aleksandr Georgijevin selän taakse. Voittogooli tehtiin kolmannen periodin poslednoilla minuutilla.

hokkei jääkiekko
komanda joukkue
rezultaatti tulos
masterskoi mestarillinen
gooli maali
periodi erä
poslednoi viimeinen

RODINAN IZMENNIEKKOJA KORKEIMPAAN NAKAZANIEN MITTAAN

Suomalaisen avtonomnoin respubliikan verhovnoi suudovalta on langettanut korkeimman nakazanien mitan kymmenelle rodinan izmenniekalle, jotka ovat mm. vaatineet suomalaiselle ja ruotsalaiselle kielille ofitsialnoita asemaa respubliikan tšinovnikkojen kielinä. Izmenniekkojen rasstreljaus tapahtuu huomenna aamunkoitteessa Senatorskoilla ploštšadilla.

rodina isänmaa
izmenniekka petturi
verhovnoi suudovalta korkein oikeus
nakazanie rangaistus
korkein nakazanien mitta kuolemanrangaistus
suomalainen ja ruotsalainen kielet suomen ja ruotsin kieli (venäläisellä lauserakenteella finskij i švedskij jazyki)
ofitsialnoi virallinen
tšinovnikka virkamies
rasstreljaus teloitus (ampumalla)
Senatorskoi ploštšadi Senaatintori

Suomen kielen tappolinja - varteenotettava kulttuuripoliittinen vaihtoehto

Pari vuotta sitten yleistä hilpeyttä herätti erään joukkoviestimemme tekemä naurettava käännösvirhe, kun mitä ilmeisimmin ”natseja vastaan taistelemista” tarkoittanut englanninkielinen ilmaus vinksahti suomalaisessa nyrkkipajassa ”Nazisin taisteluksi”. Nauru olisi ollut paikallaan, jos kyseessä olisi ollut yksittäistapaus; mutta heikkotasoinen käännöskieli on jo aikapäiviä sitten sivuuttanut viimeistellyt tekstit suomen kieltä normittavana lähteenä.

Kun Rillit huurussa -komediasarjan omalaatuinen fyysikkonero Sheldon kutsuu käännöstekstissä natriumia ”sodiumiksi” tai matriisia (tämä käsite tulee matematiikasta) ”matrikkeliksi”, se laajeneva osa suomalaisista, joka ei ole koskaan hankkinut matemaattisluonnontieteellistä yleissivistystä äidinkielellään, oppii pitämään näitä virheellisiä termejä oikeana suomena. Kun vielä erilaiset englannista häthätää käännetyt nettihömppäsivut kutsuvat smaragdijalokiveä ”emeraldiksi”, auripigmenttiä (kullanvärinen arseeniyhdiste) ”orpimentiksi” ja volframia (esimerkiksi hehkulangoissa käytetty, suurtakin kuumuutta sulamatta kestävä metalli) ”tungsteniksi”, alkaa herätä kysymys, onko suomea enää mitään mieltä yrittää ylläpitää termistöltään itsenäisenä tieteen ja koulutuksen kielenä.

Siitä ei ole kauaa, kun suomalaiset vielä arvostivat äidinkieltään ja kirjallisia perinteitään. Sivistyneistö piti sydämensä asiana kehittää kotoperäistä ammattisanastoa, joka ymmärtyisi helposti kansankielestä käsin. Niistä ajoista on kuitenkin tultu kauas. Nykyisellään joukkoviestimet tyytyvät kasaamaan tilkuista häthätää lainapeitteen, jonka alta alkuperäinen englanninkielinen sisältö näkyvästi irvistelee dollarihymyään. Toki tämä seuraa luonnostaan siitä, että suomenkielisellä joukkoviestinnällä ei nykyisin ole tarjottavanaan amerikkalaisia viihdeuutisia ihmeempää sanottavaa. Toimittajat joutuvat siis käytännössä työskentelemään kääntäjinä, alalla, jota he eivät osaa ja jolle heillä ei ole koulutusta. Näin syntyy juuri niin juosten kustua jälkeä kuin moisilla valmiuksilla voi odottaa. Itse asiassa olisikin mielekkäämpää lakkauttaa koko suomenkielisten toimittajien ammattikunta ja värvätä heidän tilalleen koulutettuja englannin kielen kääntäjiä, jotka tajuaisivat jotain myös suomen oikeakielisyydestä.

Näin ei kuitenkaan tapahdu. Viestinten säälittävä kieli kertoo näet syvemmällä yhteiskunnassa vaikuttavasta virtauksesta: ammattitaitoista suomen kielen käyttöä ei arvosteta, eikä suomenkielistä kulttuuria enää vaivauduta ylläpitämään vakavissaan. Viestinnän suomen kielen ei ilmeisesti ole tarkoituskaan olla muuta kuin kainalosauva tai tukisukka niitä varten, jotka eivät vielä hallitse englantia riittävän hyvin ymmärtääkseen vaikkapa amerikkalaisen televisiosarjan dialogia. Sellaisia ihmisiä on olemassa yhä vähemmän, ja sitä mukaa kun he muuttavat meidän kaikkien viimeiseen asuinsijaan kirkkomaan kivimuurin taakse, kysymys suomen kielen tarpeellisuudesta ylipäätään nousee väistämättä esiin.

Tämä on nähty maailmalla jo monta kertaa, ja aina tämä vanha murhenäytelmän ja farssin ristisiitos menee saman kaavan mukaan. Iirin haipuminen Irlannissa on kirjoituksiani lukeneille jo vanhastaan tuttu tapaus. Sen ohella puheeksi voi ottaa myös maltan kielen.

Malta, jonka alkeisiin olen sattumalta joutunut syventymään joitakin vuosia sitten, on alkujaan lähinnä tunisialaistyyppinen arabian muoto, joka paljon lainasanoja sekä sisilian murteesta, italian kirjakielestä että englannista omaksumalla on kehittynyt erilliseksi kieleksi. Nykyään tunisialaisetkaan arabian puhujat eivät siksi ymmärtäisi maltaa ilman eri opiskelua. Malta on vieläkin useimpien maltalaisten äidinkieli, mutta kieli- ja kulttuuri-isänmaallisuuden perinne on maassa heikko, ja äidinkieleen sekä kotimaiseen kirjallisuuteen suhtaudutaan yleensä kuin pakkopullaan. Nykyinen islaminvastainen rasismi voimistaa näitä asenteita: useampi kuin yksi maltalainen onkin motivoinut minulle raivoisaa vihaansa äidinkieltään kohtaan vetoamalla maltan häpeällisenä pitämäänsä arabialaiseen alkuperään.

Ne maltalaiset, joiden kieliasenteet eivät ole näin avoimen armottomia, korostavat kuitenkin englannin ylivoimaista hyödyllisyyttä. Ei pidä haaskata aikaa eikä tupakkia maltan kielen kehittämiseen ja viljelyyn, he julistavat – tärkeää on huolehtia siitä, että Maltan kansa oppii englantia ja lukee Shakespearea. Kun tällainen anglofiilinen maltalainen – kuten sikäläisen englanninkielisen lehden blogilöpinöitsijä Daphne Caruana Galizia – tapaa vaikkapa lääkärin odotushuoneessa yksikielisen maalaisukon, joka ei kykene lukemaan hänen tarjoamaansa englanninkielistä lehteä, hän ei suinkaan suhtaudu vanhukseen halveksuen saati pilkaten, vaan syvästi säälien: tuo sävyisä ja kohtelias, vähän pelokaskin miesparka voi olla älykäskin, mutta on ilmeisesti omatta syyttään jäänyt vaille sitä ainoaa oikeaa lukutaitoa – englannin kieltä.

Shakespeare todellakin on yksi argumentti, jolla anglofiiliset maltalaiset puolustelevat tätä kielimieltymystään. Englantia ei nähdä pelkästään hyötynäkökohdista käsin, vaan myös kulttuurisesti ylivoimaisena – vieläpä vetoamalla latteimpaan mahdolliseen perusteeseen eli Shakespeareen, jota lukemalla ja deklamoimalla ei suorastaan harjaannu puhumaan englanniksi nykymaailman asioista, tekniikasta eikä taloudesta. Maltalaisessa englannin ihannoinnissa ei siis olekaan kyse vain kulttuurin sivuuttavasta tehokkuusajattelusta, vaan kulttuuri-isänmaallisuuden kohdistumisesta toisen maan kieleen ja kulttuuriin, ei omaan. Maltalaisten omat klassikot, kuten Anton Manwel Caruanan Ineż Farruġ, eivät nauti samanlaista snobiarvostusta, vaikka tämän Alessandro Manzonin Kihlautuneiden hengessä kirjoitetun historiallisen romaanin luulisi kiinnostavan sellaistakin lukevaa yleisöä, joka ei paljoa perusta modernimmasta tai postmodernimmasta estetiikasta.

Maltalaisten asenteet ovat hyvin tuttuja sille, joka on lueskellut vaikkapa irlantilaisten vapauttajanakin kunnioitetun Daniel O'Connellin ajatuksia. O'Connell, jonka täti Eibhlín Dubh Ní Chonaill oli huomattava iirinkielinen kansanrunoilija, puhui itse iiriä äidinkielenään ja käytti sitä joskus salaisuuksiin, kun ei halunnut englantilaisten vihollistensa ymmärtävän. Samalla hän kuitenkin korosti englannin ylivoimaista hyödyllisyyttä esittäen kaikenlaisten iirinkielisyystouhujen olevan turhaa tunteilua. Englanti oli modernin tekniikan, kuten höyryveturin, kehruujennyn ja painokoneen kieli, aivan kuten meidän aikanamme tietokoneen. Malta on nyt kieliasenteiltaan siellä, missä Irlanti oli yhdeksännellätoista vuosisadalla, ja jos lukijaani kiinnostaa perehtyä maltan kieleen, kehotan pitämään kiirettä kun vielä voi.

Maltan kielen asemaa on toki sekä kotisaarella että yleisemminkin vahvistanut Euroopan unionin jäsenyys. Kuulemme yhtä mittaa tietynlaisten hyypiöiden jankkaavan, kuinka turhaa ja hyödytöntä on kääntää unionin lukuisille kielille asetuksia ja direktiivejä, joita kukaan ei kuitenkaan koskaan lue. Samaan aikaan pitkälti samat höyrypäät julistavat EU:n olevan hirveä sulatusuuni, joka hävittää kansojen erityislaadun. Käytännössä EU:n käännöstoimi on kuitenkin ilmeisesti ainoa taho, joka kerää talteen ja kehittää edelleen uusia termejä maltan kielelle. Maltan osalta väite EU:sta kansalliskielten tuhoajana on siis tasan yhtä päätön kuin Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen syyttäminen suomen kielen pilaamisesta.

Toki ne suomen kielen ja suomalaisen kulttuurin esitaistelijoiksi itse itsensä nimittäneet öykkärit, jotka ovat vuosikymmeniä raivonneet ruotsin kieltä vastaan, tietävät Kotuksesta ja sen roolista jota kuinkin yhtä vähän kuin EU:n kielipolitiikasta. Kun erästä heikäläistä vuosien takaisessa nettikeskustelussa moitittiin hänen norminvastaisesta, ns. ”yhdys sanoja” ja muita tyypillisiä virheitä vilisevästä tavastaan kirjoittaa äidinkieltä, hän julisti vain tuohtuneena, että ”kielenhuoltotoimisto” (hän ei osannut kirjoittaa edes moittimansa laitoksen nimeä oikein) ei keskity oleelliseen (mikä se sitten hänen mielestään olisikaan ollut), vaan keksii turhia sääntöjä kansan kiusaksi, ikään kuin umpisuomalainen ei osaisi kirjoittaa äidinkieltään oikein. No, me kaikki tiedämme totuuden: Kotus ja hyvä kielenhuolto yleensäkään eivät ”keksi” sääntöjä, vaan antavat suosituksia sen mukaan, mikä on esimerkiksi suomalaiseen kirjallisuuteen vakiintunut oikeakielisyysperinne. Sitä kirjallisuutta runsaasti ja monipuolisesti lukemalla on siis mahdollista harjaantua itsekin käyttämään sellaista kirjakieltä, joka ei ehkä ole tarkalleen nykyisten suositusten mukaista, mutta vain pienen hienosäädön päässä niistä.

Kyseinen netissä yhyttämäni ”suomenkielisyyden esitaistelija” ei siis todennäköisesti ollut ollenkaan lukenut kotimaista kirjallisuutta. Se, kuten suomalainen kulttuuri yleensäkin, on hänenlaisilleen tärkeä ainoastaan olemalla olemassa. Se, että jossain heidän näköpiirinsä ulkopuolella on olemassa jotain suomalaiseksi kulttuuriksi kutsuttua, oikeuttaa heidän vihansa suomenruotsalaisuutta ja ruotsin kieltä kohtaan, mitään muuta väliä sillä ei ole.

Kun jätetään pois selvät taloudelliset hyötynäkökohdat, suomenkielisen suomalaisen tärkein syy perehtyä ruotsin kieleen on sama kuin hänen syynsä tutustua suomenkieliseen kirjallisuuteen, eli kulttuuri-isänmaallisuus. Suurin osa siitä kansallisesta, kirjallisesta ja henkisestä perinnöstä, jonka voimin Suomi talvisodassa marssi neuvostojoukkoja vastaan, oli alkujaan ruotsinkielistä. Joka tosissaan arvostaa kansallisten klassikoidemme kirjoituksia tai edes haluaa käydä heitä vastaan polemiikkia vihollisensa tuntevan näkökulmasta, haluaa tietää, mitä he oikeasti ovat sanoneet, omalla äidinkielellään. Ruotsin kielen vastustaminen Suomessa ei siis ole kulttuuri-isänmaallisuutta, vaan sen vastakohta: viime kädessä nykyiset fennomaanimme viis veisaavat myös suomenkielisestä kansalliskirjallisuudesta.

Hyvä esimerkki tästä oli muuan nuorehko perussuomalainen poliitikko, joka tietenkin oli mielipiteissään profiloitunut keskinkertaisimpien lajitoveriensa kaltaiseksi niin ruotsin kielen kuin Euroopan yhdentymisen osalta. Hän julisti taannoisten kunnallisvaalien aikaan, että Venäjän armeijan pitäisi ”tilapäisesti” miehittää Suomi, koska se olisi hänen mielestään ainoa tapa ”pelastaa” suomen kieli ja Suomen kulttuuri Euroopan unionin ”uhalta”. En tiedä, pitäisikö tälle hulluudelle itkeä vai nauraa. Kaikki Venäjän kielipolitiikkaa tuntevat tietävät näet erinomaisesti, että itänaapurin nykyiset vallanpitäjät luonnehtivat maansa ihmeellistä kielirikkautta pahaksi monikulttuuriksi, joka tuhoaa isänmaan yhtenäisyyden, ja pyrkivät ohjaamaan Venäjää kohti sellaista tulevaisuutta, jossa suuri väkevä venäjän kieli hallitsee yksinään. Siihen suureen taikinaan suomen kieli ei kelpaisi edes hiivaksi, kun taas EU:ssa kielellämme on niin vahva ja sopimuksissa taattu asema, että Turkuun virtaa opiskelijoita niin Espanjasta kuin Liettuasta suomen osaajiksi ja Suomen epävirallisiksi kulttuurilähettiläiksi harjaantumaan.

Ruotsin kielen vihaamisesta onkin Suomessa tullut eräänlainen sijaistoiminto: sitä harjoittaa ennen muuta sellainen kulttuurisesti juureton kansanosa, joka pohjimmiltaan halveksii myös suomen kieltä, muttei uskalla myöntää tätä edes itselleen. Ruotsia vastaan taistelemalla he voivat kokea esiintyvänsä kulttuuri-isänmaallisuuden edustajina, mutta kun nyt tarkastelemme esimerkiksi Perussuomalaisten riveissä vaikuttavia ruotsin kielen vastustajia, niin suomenkielisestä sivistyksestä he eivät tiedä yhtään mitään. Heidän kokemuksensa omaehtoisesta kulttuurinteosta ovat yleensä sillä tasolla, että on soitettu sähköbassoa sun muuta moottorikitaraa peräkylän rokkipumpussa ja esitetty englanninkielisiä, angloamerikkalaisesta populaariperinnöstä omaksuttuja kappaleita.

Tietenkään sähkökitaroivan rokkarin ei ole mikään pakko olla kulttuurisesti juureton. Suomalainen rokki on viimeistään tarunhohtoisen Juice Leskisen ajoista ollut kiinteä ja kiistämätön osa kansallista perintöä, ja Leskisen kaltaiset alan huiput ovat sekä lähentäneet rokkirunoutta korkeakulttuuriin että korostaneet juuri äidinkielen nokkelan ja oivaltavan osaamisen tärkeyttä puhuteltaessa suomalaista yleisöä. Juicelle yhteys omaan kansalliskirjallisuuteen oli oleellinen osa rokintekijän osaamista ammattitaiteilijana, eikä Juicea takuulla olisi nolottanut viitata teoksissaan vaikka Kalevalaan tai Kantelettareen. On hyvin todennäköistä, että hänen sanoituksissaan onkin merkittäviä kalevalaisia vaikutteita, joita kirjallisuustieteilijät vain eivät vielä ole tunnistaneet eivätkä väitöskirjan aiheiksi valinneet. Takametsien rämppämiehille tällainen syvällisyys on kuitenkin vierasta. He soittavat rautalankayhtyeissä koska kansainvälisellä massakulttuurilla ravittujen nuorten sällien kuuluu niin tehdä – itse asiassa monille takahikiöiden kellaripumpuille ”yhtyeenä” esiintyminen onkin luultavasti vain tekosyy kokoontua pimentämään porukalla vinttikamaria välikaljalla ja varmaan vahvemmillakin virvokkeilla.

Tällaista peräkyläyhtyekulttuuria pilalehti Pahkasika aikoinaan irvi rokkilehteä parodioivilla sivuilla, jotka sisälsivät myös joukon hykerryttäviä pikkuilmoituksia. Eräässä niistä viisitoistavuotias poika kärtti ”pändejä” tekemään ”demoa meidän autotalliin, kun faija ei ole kotona”. En tainnut itsekään olla tuolloin paljoa viittätoista vuotta vanhempi, ja kun vielä olin itsekin kasvanut pershikiällä, saatoin heti kuvitella mielessäni parodian kohteen: pojanklopin, jonka mielestä megasikamakeuden ja überhypersiisteyden huipentuma oli isojen poikien ”pändi” soittamassa vahvistinnupit kaakossa juuri hänen faijansa autotallissa.

Tämän ”pändi”-mentaliteetin sisäistäneille häiskille kansallinen kulttuuri ja kirjallisuuden klassikot olivat sellaisia maikan väkisin tyrkyttämiä, ihan tyhmiä kalevalajuttuja, joita jaksoivat päntätä vain ämmämäiset rillipäät ja pingot, ja sellaisia nörttejä rangaistiin tietenkin sillä jumalallisella oikeudenmukaisuudella, johon vain teinikovikset kykenevät, eli muotoilemalla kohdehenkilön turparustinki rystyvitosella virtaviivaisempaan kuosiin. Asiat olivat toki mallissaan silloin kun ”pändi”-miehet eivät yrittäneetkään esittää mitään muuta kuin mitä olivat oikeastikin: tyhmänpuoleisia ja sivistymättömiä toljakkeita, joita kiehtoi rokkimaailman loiste ja lupaus ehtymättömistä viina-, huume- ja pimppanäljävirroista, mutta joilla sitten ei riittänytkään oikeaa omaperäisyyttä eikä lahjoja lunastaa lupausta. Omituinen katkos tapahtui siinä kohdassa, jossa nämä pojat alkoivat esiintyä juuri sen vielä hiljattain sydämen pohjasta halveksumansa ja alakärsäksi asettamansa kalevalakulttuurin asiantuntijoina ja vaalijoina.

Näiden kulttuurin ystävien julkiset möläytykset ovat sitten sitä laatua, että niiden pitäisi kaiken järjen mukaan tehdä esittäjänsä naurunalaisiksi. Eräskin sankari, jonka puoluekantaa on turha edes mainita, kehui kansanedustajakaudellaan perehtyneensä Aleksis Kiven tuotantoon ja elämänkohtaloon. Kouluvuosina, kun kaikki me muut sekä luimme seitsemän veljeksen kasvusta vastuullisiksi miehiksi että kuulimme kaiken August Ahlqvist-Oksasen haljuudesta Kiveä kohtaan, tuolla kansamme edusmiehellä oli varmaankin liian kiire soittaa niissä kellariyhtyeissään ja päteä nuorisojengissään. Mutta eipä siinä kaikki: tämä julli myös vaati kulttuuriapurahoista luopumista vetoamalla siihen, että Kivikin sentään oli vaikeissa oloissa ja ilman apurahoja kyennyt luomaan kestäviä teoksia! Hetkonen. Kiven aikana ei ollut apurahajärjestelmää, ja kirjailija menehtyi mielisairauteen ja köyhyyteen näkemättä koskaan teostensa kanonisointia kansalliskirjallisuuden kivijalaksi – Eino Leinon kuuluisien sanojen mukaan eli vain syksystä jouluun – ja tällä sitten perussuomalainen perustelee apurahajärjestelmän lakkauttamista?

Äkkinäinen luulisi tosiaan, että tällainen looginen kuperkeikka kirvoittaisi lähinnä pilkkanaurua. Mutta äkkinäisen luulot eivät ole tiedon väärtejä Suomen nykyisessä mediamaisemassa, jossa toimittajat joko pelokkuuttaan, periaatteettomuuttaan tai vakaumussyistä ovat ottaneet asiakseen myötäillä ”nationalisteina” esiintyvää äärioikeistoa uudenlaisen ”poliittisen korrektiuden” puitteissa. Tähän korrektiuteen kuuluu muun muassa se, että kun äärioikeistolainen sanoo ajavansa kansallisen kulttuurin asiaa, sitä ei kyseenalaisteta.

Tämä ei tietenkään ole pelkästään äärioikeiston eikä toimittajien syy, vaan kielii koko kansakunnan kulttuuriasenteiden pinnallistumisesta. Kun joku esiintyy kulttuuri-isänmaallisena ja samalla vaatii sekä valtiota että ilmeisesti myös yksityisiä mesenaatteja lopettamaan kulttuurityön tukemisen, kukaan ei näe asiassa mitään ristiriitaa. Tämä johtuu siitä, ettei kansallinen kulttuuri todellisuudessa kiinnosta ketään iskulauseita pidemmälle. Kansallisen kulttuurin edistäminen tarkoittaa sen sanomista, että kansallinen kulttuuri on siisti juttu. Kaikki myötäilevät – kuten hyviin tapoihin kuuluu – ja sanovat kansallisen kulttuurin olevan tosi hieno asia. Sen jälkeen voi vaikka ehdottaa koko kansallisen kulttuurin lakkauttamista, tietenkin sillä perusteella, että kansallinen kulttuuri on niin hyvä asia, ja kaikki hyrisevät ja hymistelevät samanmielisinä.

Samaa pinnallisuutta toki esiintyy suhtautumisessa isänmaallisuuteen yleensäkin. Isänmaallisuus, kuten tiedämme, tarkoittaa käytännössä sitä ja vain sitä, että Suomen toisen maailmansodan aikaisia kohtalonhetkiä muistellaan maailman tappiin asti ja mielellään päntätään vielä mahdollisimman paljon niihin liittyvää triviatietoa. Jos joku – vaikkapa historiallisen romaanin kirjoittaja – sitten jää kiinni siitä, ettei muista jonkin joukko-osaston järjestysnumeroa oikein, hänet julistetaan sakilla hivuttaen epäisänmaalliseksi rentuksi ja kommunistiksi, jonka mielipiteet myös mistä tahansa sotahistoriaan liittymättömästä asiasta – EU:n kurkunkäyryysdirektiivi ja muurahaisen leukapielet mukaan lukien – ovat arvottomia, koska hän ei tiedä eikä voikaan tietää yhtikäs mistään mitään.

Toisaalta varsin monet tämäntyyppisen sotatriviaisänmaallisuuden kannattajista hyväksyvät silmää räpäyttämättä sellaiset talous- ja energiapoliittiset ratkaisut, jotka toteutuessaan merkitsisivät Venäjän poliittisen vaikutusvallan huikaisevaa kasvua Suomen sisäpolitiikassa; ja näiden päätösten vastustajat voidaan ironista kyllä leimata maanpettureiksi. Ketään – ehkä armeijan korkeita upseereita lukuun ottamatta, koska he sentään ottavat hommansa ja sen aateperustan vakavasti – ei kiinnosta pohtia tosissaan, mitä isänmaallisuus sinänsä voisi tässä maailmantilanteessa olla, eli siis mitä muuta kuin kouristuksenomaiseksi ritualisoitunutta sodanpalvontaa ja vähemmistöjen vihaamista.

Ruotsin kieltä ei siis suinkaan vastusteta siksi, että se ei olisi kansallista kulttuuria. Sitä vastustetaan siksi, että se on kansallista kulttuuria. Sen vihaajien oma näkökulma kulttuuriin on pikemminkin default setting eli vaille kulttuuri- ja taidekasvatusta jääneen henkilön perus- tai tehdasasetus – sellaisen ihmisen näkökulma, joka on perehtynyt vain kaikille valmiiksi ja ilman vaivannäköä tarjolla olleeseen kulttuuriin, eli amerikkalaiseen massatavaraan häthätää suomen kielelle käännettynä.

Kun äärioikeiston yhteistoimintajärjestö Suomen Sisu, joka 2000-luvulla onnistui hankkimaan de facto -sensuurivallan suomenkieliseen viestinmaailmaan ja ohjaamaan Suomen visusti Unkarin tielle, julkaisi kotisivuillaan listan aatteellisesti suotavasta luettavasta, se ei silmiinpistävää kyllä sisältänyt edes suomalaista sotakirjallisuutta. Enkä nyt puhu sellaisista heidän näkökulmastaan paheksuttavista tekijöistä kuin Väinö Linna tai Eino Pietola: tarkoitan vaikkapa Mauri Sariolaa, joka teoksessaan Kolmannen valtakunnan kuningatar tuli arveluttavan lähelle natsismin romantisointia ja jonka olisi siis voinut kuvitella edustavan äärioikeistolle hyväksyttävämpää sotakirjallisuuden haaraa. Fasismin kansainväliset esiajattelijat olivat listassa huomattavasti keskeisemmällä sijalla, tosin Hitlerin Taisteluni-teosta sisupussitkaan eivät kehdanneet suositella. Tärkein suomalaista kulttuuria käsitellyt teos heidän listallaan oli Kivikauden Suomi tahattoman vitsikkäänä ja liiankin osuvana muistutuksena siitä, mille tasolle taantuisimme ilman heikäläisten kammoksumia ulkomaisia vaikutteita.

Miksi edes suomalainen sotakirjallisuus ei kiehdo äärioikeistoamme? Mikseivät he kehota kannattajiaan lukemaan Reino Lehväslaihoa tai vaikkapa Niilo Lauttamusta? Alkuperäinen vastaukseni tähän kysymykseen oli, että hyvä sotakirjallisuuskin on hyvää kirjallisuutta ja sellaisena liian ylevää äärioikeistolaiselle. Se käsittelee suuria moraalisia kysymyksiä, kuten toveruutta, uskollisuutta ja uhrautumista. Suomalaisen sotakirjallisuuden erityisiin teemoihin taas sisältyy taistelu ylivoimaista vihollista vastaan – heikomman näkökulmasta. Äärioikeistolle se on epämukava asia pohtia ja epämukava asema samaistua, koska koko aatteessa ei viime kädessä ole kyse muusta kuin haaveesta alistaa, kiduttaa, ahdistaa ja surmata heikompia ehdottomasta valta-asemasta käsin. Siksi äärioikeiston on loppujen lopuksi luontevampaa asettua Stalinin kuin Mannerheimin housuihin.

En ole valmis luopumaan tästä analyysista edelleenkään, mutta se on ehkä liian syvällinen. Pohjimmiltaan äärioikeisto taitaa vierastaa suomalaista sotakirjallisuutta samasta syystä kuin se kammoaa suomalaista kulttuuria ylipäätään. Se ei todellisuudessa halua alentua lukemaan kotimaista kirjallisuutta ollenkaan. Se puhuu ehkä suomalaisen kulttuurin edistämisestä, mutta halveksuntansa ”junttien kalevalapaskana” pitämäänsä suomenkielistä korkeakulttuuria kohtaan se on säilyttänyt entisellään koulupinnari- ja ”pändi”-ajoistaan.

Kuten tällaiselta globaalilla kulttuuripuurolla ruokitulta lössiltä voi odottaakin, amerikkalainen tieteiskirjallisuus englanniksi on sille tutumpaa kuin suomalainen kirjallisuus suomeksi: niinpä sen suosituslistaan kuului muun muassa rapakontakaisen tieteisklassikon Robert A. Heinleinin Starship Troopers. Heinlein äärioikeiston suosikkina sinänsä yllättää jossain määrin, sillä hänen tuotannostaan ei ole vaikea löytää teoksia, joiden luulisi olevan reilun (ja miksei epäreilummankin) rasistin mielestä törkeää monikulttuuripropagandaa.

Esimerkiksi Panoksena tulevaisuus (Double Star) kohottaa keskeiseksi teemakseen yhteistyön rotu- ja lajirajojen yli yhdistäen siihen samalla karskin maanpuolustushengen; sitä paitsi se on kehitysromaani rasistista, joka voittaa ennakkoluulonsa. Heinleinille on toki ominaista miehisen kovuuden ja sotilaallisuuden ihannointi, mutta tähän yhdistyy vakaa usko, että kaikki kovat ja sotilaalliset miehet voivat, ja pohjimmiltaan myös haluavat, olla veljiä kovuudessaan ja sotilaallisuudessaan. Heinleinille aseistakieltäytyjä on sielultaan vieraampi kuin afganistanilainen muslimipatriarkka: jälkimmäinen puhuttelee hänen miehisyysihanteitaan, kun taas ensimmäinen on pettänyt ne.

Myöskään Starship Troopers ei ole rasistinen teos, vaikka innokkaalta äärioikeistolaiselta lukijalta jää ehkä huomiotta, että sen päähenkilö ja kertojaminä Johnny Rico on itse asiassa hintelä filippiiniläispoika, ei mikään vaalea arjalaiskorsto. Heinlein luonnostelee kirjassaan eräänlaista sotilasdemokratiaa, jossa vain asepalveluksensa suorittaneet saavat äänioikeuden, koska omanvoitonpyyntisten poliitikkojen sijasta päättäville paikoille tarvitaan uhrautuvaisuutensa todistaneita kunnian miehiä. (Tietenkään Heinlein ei vaivautunut pohtimaan sitä, miten hänen utopiansa voisi käytännössä toteutettuna korruptoitua, mutta koskapa ihantolamaakarit olisivat vaivautuneet ajattelemaan niin pitkälle.) Poliittisten oikeuksien sitomista henkilökohtaiseen aseenkäyttövalmiuteen Heinlein pohti myös romaanissa Yli-ihmisen aika (Beyond This Horizon), jossa esimerkiksi poliisitoimi on käytännössä sälytetty tavallisten kansalaisten harteille. He joutuvat omilla käsiaseillaan pysäyttämään fasististen vallankumouksellisten vyöryn, koska vallankumoukselliset ovat biologisesta luonnonvalintanäkökulmasta oikeassa, jos voittavat aseellisen kansan – kuten kirjailija sanoo erään romaanihenkilön suulla.

Heinleinille sotilaskoulutus oli lähtökohtaisesti tasa-arvoistaja, equalizer, kuten erästä villin lännen aikojen suosittua asetyyppiä kutsuttiin: ase tasasi tilanteen muskelikorstojen ja ruipeloiden välillä ja teki kaikista miehistä ikään kuin yhtä kookkaita, vaikkakaan ei välttämättä sankareita. Äksiisin tuloksena pienestä Johnny Ricosta tuli samankokoinen kuin sotakavereistaan – ja Starship Troopersin sotilaskoulutuskuvaukset korostavatkin sitä, kuinka monenlaisista taustoista lähtöisin olevista miehistä taotaan taistelijoita. Jotkut tarinan sotilaista eivät osaa edes kouluttajavääpelin kieltä, mutta tämä rauhoittelee heitä tulkin välityksellä: kyllä se on sulkeisten myötä ennenkin opittu. Oman armeijamme kenraalikunnan näkemykset asepalveluksesta maahanmuuttajanuorukaisten kotiuttajana ovat samansuuntaisia, eikä siinä mitään pahaa olekaan.

Äärioikeistossamme on nykyään arvostetuimmillakin paikoilla paljon siviilipalveluksen käyneitä. Siksi on hämmentävää, että heidän keskuudessaan niin innolla luetaan Starship Troopersin kaltaista monikulttuuri-ideologian läpitunkemaa teosta. Yhtä ristiriitaista on, että äärioikeistolaiset esimerkiksi Homma-foorumilla usein irtisanoutuvat kiukkuisesti Suomen aseellisesta puolustamisesta, koska maa on heidän mielestään jonkinlaisen hyvin epämääräisesti määritellyn epämiehekkyysmentaliteetin vallassa. Tämähän lyö korville sekä Starship Troopersin kuvaamaa eetosta että sotaveteraaneihin henkilöityvää perinteistä suomalaista isänmaallisuutta.

Uhrautumishaluttomuudessaan äärioikeiston siviilipalvelusmiehet toimivat hullunkurista kyllä vahvana argumenttina sen juuri Heinleinin esittämän väitteen puolesta, että asepalvelus määrittelee kansalaiskunnon. Tässä he muistuttavatkin kaikkein eniten kahdeksankymmenlukulaisten aatetoveriensa hellimää viholliskuvaa aseistakieltäytyjistä itsekkäinä, tekopyhinä ja kansallisista arvoista kakat nakkaavina lusmuina. Tämä ei sinänsä ole mitenkään odottamatonta. Sen jälkeen kun vakaumusta testaava lautakunta katosi kuvioista ja siviilipalvelus valtavirtaistui, myös rasistisia äärioikeistolaisia alkoi luonnollisesti hakeutua sinne: kun armeijaan ei käytännössä ole pakko mennä, sinne hakeutuvat ennen muuta ne, jotka siellä vilpittömistä ja syvistä omantunnonsyistä myös haluavat palvella, mutta äärioikeistolla sellaista vakaumusta ei todellisuudessa ole, vaikka he kovasti isänmaallisuudellaan kerskailevatkin. He tuntuvatkin näkevän asian niin, että heillä kuuluisi pelkän poliittisen kantansa perusteella olla erityisoikeus vapautua asepalveluksesta – hieman samaan tapaan kuin kolmikymmenluvulla heinäveteläiset talonsa tärviölle juoneet isännät vaativat saada velkansa anteeksi, koska olivat isänmaallisia ja oikein suojeluskunnassa mukana, kuten touhua paheksunut paikallinen nimismies (itsekin tiukka antikommunisti ja äärivasemmistoa vankilaan toimittanut mies) irvaili.

Kummallista kuitenkin on, että tällainen avoimesti maanpuolustusvastainen remmi yhä esittää tietävänsä kaikkia muita paremmin, mitä isänmaallisuus tarkoittaa – aivan kuten heikäläiset ovat tietämättömiä ja pilkallisen piittaamattomia suomenkielisestä kirjallisuudesta ja kulttuuriperinteestä ja samalla julistautuvat suomalaisen kulttuurin esitaistelijoiksi. Kaikkein käsittämätöntä on, että kukaan merkittävä kirjoittaja ei ole vaivautunut ottamaan julkisesti puheeksi tätä tekopyhyyttä, saati sitten erittelemään sitä. Ehkä syynä on edellä mainitsemani äärioikeistoa myötäkarvaan silittelevä poliittinen korrektius, mutta luultavammin tämä johtuu siitä, että samantyyppinen kaksinaamaisuus on liian levinnyttä yhteiskunnassamme, jotta sitä kukaan vaivautuisi paheksumaan saati oudoksumaan.

Äärioikeiston mieliheittoja on sanoa, että kommunismi ei kuulu suomalaiseen kulttuuriin. Tällaisen väitteen esittäjä puhuu kuitenkin todistettavasti läpiä päähänsä. Silloin ennen vanhaan, kun Suomesta joukolla muutettiin Yhdysvaltoihin kaivos-, metsä- ja teollisuustöiden perässä, rapakon takana aivan kauhisteltiin, että verissäkö vai peräti rodussa se kommunismi mahtaa suomalaisilla istua, kun niin monet täältä tulleet heittäytyivät täysillä mukaan sikäläisen työväen- ja ammattiyhdistysliikkeen ärjyimpien haarojen touhuihin. Historiamme vuoksi huomattava osa kirjallisuudestamme ja taiteestamme on saanut innoitusta vasemmistolaisista, jopa äärivasemmistolaisista aatteista. Tämä ei tietenkään ole kaikilta osin hyvä asia, mutta tosiasia se on, jonka kiistäjä voisi yrittää seuraavaksi vaikka viittilöidä tuulelle – jospa se hänen käsimerkistään pysähtyisi...

Todellisuudessa äärioikeistolainen sanoutuu irti koko suomalaisesta kulttuurista ja kirjallisuudesta, koska pitää sitä kommunistisena ja siksi vastenmielisenä – aivan samalla tavalla kuin hän sanoutuu irti maanpuolustuksesta, koska ei pidä velvollisuutenaan puolustaa ”kommunisteiksi” kutsumiaan: tämä koodisana tarkoittaa mm. homoseksuaaleja, suomenruotsalaisia tai somalialaistaustaisia kansalaisiamme. On äärioikeistoltamme kiitettävää rehellisyyttä myöntää maanpuolustushaluttomuutensa niinkin avoimesti kuin he sen Homma-foorumilla tekevät, mutta yhtä vilpittöminä he voisivat myös myöntää halveksivansa ja vastustavansa suomalaista ja suomenkielistä kulttuuria sen sijaan että verhoavat tämän todellisen vakaumuksensa läpifalskeihin kulttuuri-isänmaallisiin fraaseihin ja latteuksiin. Silloin näet voitaisiin ruveta vakavasti keskustelemaan heidän kaltaistensa suomalaisuudestakieltäytyjien asemasta ja oikeuksista yhteiskunnassamme, samoin kuin suomalaisuudestakieltäytymisestä koko suomalaisen yhteiskunnan mahdollisena uutena suuntana.

Suomalaisuudestakieltäytyminen on toki sinänsä luonnollinen seuraus siitä, että suomalainen omaksuu äärioikeistolaiset, kulttuuritaantumukselliset asenteet. Kulttuuritaantumuksellisuuteen kuuluu oleellisesti kaipuu pois modernismista klassiseen kulttuuriin, yleensä romantiikan aikakauteen; Suomessa tätä vahvistaa se, että niin suuri osa vähänkään merkittävästä uudemmasta kaunokirjallisuudesta on joko vasemmistoväritteistä tai edustaa vasemmistoa ymmärtävää, maltillisen porvarillista kantaa – jälkimmäisestä hyvä esimerkki on tunnustautuneen keskustalaisen Paavo Rintalan tuotanto suurimmalta osaltaan. Suomessa kuitenkin romantiikan kirjallisuus oli pääasiassa ruotsinkielistä ja silloinen suomalainen kirjakieli niin vakiintumatonta ja sanavarastoltaankin vierasvaikutteista, ettei sille voi rakentaa mitään vaihtoehtoista kirjallista kaanonia. Mutta kun ”kansallismielinen” kulttuuritaantumuksellinen ei oikein voi vaatia ruotsinkaan palauttamista Suomen ainoaksi kirjallisuuskieleksi, niin hyvä kuin tämä idea periaatteessa olisikin, hän päätyy kääntämään selkänsä koko kotimaiselle kirjalliselle perinnölle.

Suomalaisuudestakieltäytyjät eivät toki ole uusi ilmiö. Ennen vanhaan he kuitenkin tunnustivat rohkeasti väriä sen sijaan että olisivat yrittäneet esittää kulttuuri-isänmaallista. Kahdeksan-yhdeksänkymmenluvuilla muistelen erinäistenkin talousmiesten ja insinöörien melko tiiviiseen tahtiin esittäneen suomenkielisen korkeamman koulutuksen korvaamista englanninkielisellä. Talousväki tietenkin elää elämäänsä joka tapauksessa pitkälti englanniksi; insinööreille taas englannin kielen puhuminen tuntuu olevan jonkinlainen kargokultti ja itsessään jännittävää ja kansainvälistä.

Kargo- eli lastikultti oli Tyynenmeren saarilla, varsinkin Melanesiassa esiintynyt uskonnollinen liike, johon kuului oleellisesti länsimaisen kulttuurin rituaalinen jäljittely. Siitä on monia tulkintoja, ja jotkut kansatieteilijät eivät hyväksy koko termiä, mutta yleisen populaarikäsityksen mukaan kargokultti perustui siihen, että alkuasukkaat eivät ymmärtäneet länsimaista teknistä sivilisaatiota, koska heidän keskuudessaan asuneet valkoiset eivät harjoittaneet minkäänlaista teollista tuotantoa – ainoastaan ottivat yhteyttä radiolla, jolloin helikopterit tai lentokoneet toivat kiitoradalle ”lastia” (paikalliset kielet ilmeisesti lainasivat englannista tätä tarkoittavan sanan cargo).

Alkuasukkaiden mielestä oli selvää, että länsimaalaiset eivät itse valmistaneet arvokkaita ”kargo”-tavaroita. Toisin sanoen kargo oli jumalten luomusta ja tarkoitettu melanesialaisille itselleen, eli kalkkinaamat olivat varastaneet sen – näin he tuiki loogisesti päättelivät. Melanesialaiset alkoivat siksi rakentaa omia seremoniallisia kiitoratoja, lennonjohtotorneja ja muita länsimaisia esikuvia jäljitteleviä rakennelmia kiinnittääkseen jumalten huomion ja rukoillakseen kargoa oikeaan osoitteeseen. Tähän lastikulttiin vertaan suomalaisten asennetta englantiin. Maan omat kielet jätetään kesannolle ja savonenglantia molotetaan angloamerikkalaisuuden jumalten mielistelemiseksi siinä toivossa, että ne heittäisivät ilmasta kargoa, eli siis ”huippututkimusta” ja ”innovaatioita”.

Se äärioikeistolle toiseksi luonnoksi muodostunut hämäys, joka yhdistää tosiasiallisen välinpitämättömyyden tai vihamielisyyden suomen kieltä kohtaan läpifalskiin kulttuuri-isänmaalliseen retoriikkaan, on ehkä perua Suomalaisuuden liiton ensimmäisestä ruotsin kielen vastaisesta kampanjasta 80-luvun puolestavälistä. Tuohon aikaan liitto näet vaati voimavarojen keskittämistä yksinomaan englannin kielen opiskeluun; mutta silloin ennen vanhaan Suomessa oli oikeitakin kulttuuri-isänmaallisia, jotka olivat ehtineet jo huolestua englannin ylivallasta uhkana suomen tulevaisuudelle. Heillä oli myös sen verran vaikutus- ja sananvaltaa yhteiskunnassa ja kulttuurissa, että Suomalaisuuden liiton kampanja sillä kertaa saatiin naurettua suohon ”englantilaisuuden liiton” tempauksena. Vaikutelma olikin, että liitossa olivat nousseet ääneen koulussa pelkästään ruotsia vieraana kielenä oppinutta sukupolvea edustaneet ihmiset, jotka vanhoilla päivillään tajusivat joutuvansa marginaaliin yhä enemmän englanniksi toimivassa yhteiskunnassa ja jotka kanavoivat avuttomuutensa ja katkeruutensa ruotsin kielen vihaamiseen.

Tietenkään ei ollut ruotsin kielen syy, että he eivät osanneet englantia; eikä kukaan opi paremmin englantia jättämällä ruotsin opettelematta. Huonolla kielipäällä yli kymmentä kieltä tankanneena ja aika monta niistä hyvin oppineenakin voin vakuuttaa, että asia on pikemminkin päin vastoin. Jos joku ei osaa englantia, tämä johtuu siitä ja vain siitä, että se ei ole hänen äidinkielensä eikä hänellä ole ollut tilaisuutta oppia sitä vieraana kielenä. Jos hän on englannintaidottomuutensa vuoksi suomalaisessa yhteiskunnassa avuton, se johtuu siitä, että päättäjät ovat kielipoliittisilla valinnoillaan (tai lepsuilullaan, mutta sekin on valinta) päästäneet englannin hallitsevaan asemaan. Jos Suomessa syntyneellä, täällä jokseenkin koko ikänsä viettäneellä ja täällä ylimuistoisista ajoista puhuttua kieltä äidinkielenään käyttävällä henkilöllä on englannin ylivallan vuoksi vaikeuksia selvitä arjessa, viranomaiset ovat lyöneet laimin velvollisuutensa – joko velvollisuuden valvoa kansalaisten kielellisten oikeuksien toteutumista, tai sitten velvollisuuden järjestää kansalaisille riittävät mahdollisuudet oppia maassa tosiasiallisesti käytettyä kieltä eli englantia.

Muutaman vuosikymmenen ajan kansallismielisiksi itseään kutsuvat järjestöt, henkilöt ja painostusryhmät ovat julistaneet haluavansa lakkauttaa ruotsinkielisten perustuslaissa määritellyn oikeuden äidinkieleen, koska pitävät sitä etuoikeutena. Samaan aikaan suomenkielisten suomalaisten omat kielelliset oikeudet ovat murentuneet englannin paineessa taivaan tuuliin. Esimerkiksi koulutus käsitteenä on Suomessa jo vuosikymmenen-parin ajan tarkoittanut sitä, että savolaiset luennoitsijat opettavat savolaisille nuorille liiketaloutta savolaiskorosteisella kökköenglannilla Yhdysvaltain työelämää varten. No mikäpä siinä, jos haluat mieluummin panna verorahasi tähän kuin maan toisen perinteisen kansalliskielen (ja taloudellisesti vahvassa naapurimaassa puhutun kielen) opettamiseen nuorille kotimaan työmarkkinoita varten. Ne fyrkat sopii näköjään antaa mieluummin jenkkipankkiireille, kunhan hurrit eivät niistä kostu – paitsi että jos ruotsin osaaminen jätetään ainoastaan ”hurrien” asiaksi, kukaan muu kuin kotimaiset ”hurrit” eivät pääse hyötymään talousyhteyksistä Pohjanlahden taakse.

Kun suomenkieliset ”kansallismieliset” väittävät suomenruotsalaisten nauttivan jonkinlaisia etuoikeuksia, kyse on itse asiassa siitä, että Suomen ruotsinkieliset yhä arvostavat kieltään ja kulttuuri-identiteettiään ja ovat valmiita puolustamaan perustuslaissa määriteltyä kulttuuriautonomiaansa. Suomenkieliset ovat jännittävän englannin kielen huumaamina heittäneet samat oikeudet parvekkeelta alas eivätkä ymmärrä, miksi ruotsinkieliset eivät tee samoin, vaan esittävät jatkuvasti militantin, pelottavan, kiihkomielisen ja kohtuuttoman kuuloisia vaatimuksia. Luulevatko ne hurrit, että perustuslaki on tehty noudatettavaksi? Herra mun vereni, millaista utopismia!

Sen sijaan, että kulttuurisesti juureton kansanosa – joka voi hyvinkin olla suomenkielisten suomalaisten enemmistö, ja luultavasti onkin – esittää oman elämäntapansa ”suomalaisena kulttuurina” ja verhoutuu teeskenneltyyn kulttuuri-isänmaalliseen puhetapaan, se saisi päättää, kumpaa oikeasti haluaa: jatkaa entiseen tapaan isänmaan perinteistä tietämättömänä kansainvälisen populaarikulttuurin kuluttajakarjana vai perehtyä suomalaiseen kulttuuriin, johon oleellisesti kuuluu myös suomenruotsalainen kulttuuri ja kirjallisuus. Sen sijaan että juurettomisto haluaa kieltäytyä vain ruotsin kielestä, se voisi reilusti kieltäytyä suomalaisesta sivistysperinteestä yleensä. Myöntäköön, että tätä se on pohjimmiltaan aina tahtonut, muttei julkisesti kehdannut.

Siksi odottaisinkin juurettomiston järjestäytyvän ja muotoilevan vaatimuksensa rehellisesti. Samoilla perustein kuin se vastustaa ruotsin kieltä se voisi vaatia myös vanhemmille oikeutta kieltää lapsiltaan pakkosuomi. On täysin ymmärrettävää ja inhimillistä olla esimerkiksi sitä mieltä, että suomenkielinen kirjallisuus on alusta loppuun epäoleellista roskaa, joka vain pitää meitä kiinni menneisyydessä: etehen elävän mieli, kuolleet taakse katsokohon. Nykyään, kun liikemiesliberaalit asenteet luonnehtivat suurta osaa kansasta ja yhteiskunnasta, on voitava keskustella siitä, onko enää mielekästä vaivata päätään menneen maailman punaisten ja valkoisten vastakkainasettelulla, jonka loputon vääntäminen ja vemputtaminen leimaa käytännössä koko suomalaista kertomakirjallisuutta. Työn ja pääoman ristiriita ei ehkä häviä, mutta se saa uudessa maailmassa uusia muotoja, joiden kuvaamiseen ja analysointiin englannin kieli ja sen sanasto ja käsitteet soveltuvat paremmin kuin suomi. Onhan englanti nykyään aina siellä missä tapahtuu, ja muiden kielten osaksi jää parhaansa mukaan tehdä selkoa jälkikäteen.

Mitä sitten tulee kaunokirjallisuuteen yleensä, yhä useammat kustantajat osaavat kertoa, että niin kutsuttu korkeakirjallisuus on nykyisillä kirjamarkkinoilla käytännössä valtavirran ulkopuolista genretavaraa, sitä vastoin tieteistarinat ja fantasia se juhta, joka vetää kärryt kotiin asti. Toisin sanoen kirjallisesti kunnianhimoisimpien nuorten on syytä suuntautua englanninkieliseen fantasiakirjallisuuteen. Jo nyt monet tämän lajityypin suomalaiset tekijät kirjoittavat englanniksi, heidän tekstiensä kanoninen muoto on englanniksi ja suomennos ilmestyy vasta jälkeen päin; eikä ole mitään syytä olla pitämättä tätä vastaisuudessa vahvistuvana suuntauksena.

Jo silloin, kun suomalainen tieteiskirjallisuus laadittiin ensisijaisesti suomeksi, siitä huomasi, että se oli alun perin ajateltu englanniksi, eikä kirjoittajilla ollut kovin lujaa otetta suomen kielen tyyleistä ja oikeakielisyydestä. Esimerkiksi Maarit Verronen on tarinankertojana täysin Jorge Luis Borgesin luokkaa, mutta suomen kielen käyttäjänä mitä ilmeisimmin huonompi kuin englannin, ja hänen loistava tuotantonsa olisi selvästi lukukelpoisempi, jos hän olisi laatinut teoksensa paremmin osaamallaan kielellä ja jättänyt suomenkielisen asun osaavan kääntäjän työstettäväksi. Luova kirjoittaminen on siis opetettava nuorille englanniksi, ja sanavaraston rakentamiseksi ja tyylivaiston kehittämiseksi heillä tulee luettaa englanninkielistä kirjallisuutta Walter Scottista Lois McMaster Bujoldiin. Luonnontieteiden opetuksenkin – tietysti englanninkielisen – voisi integroida osaksi tieteiskirjailijavalmennusta: näin luonnontieteellinen yleissivistys leviäisi varmasti nykyistä laajemmalle.

Ilmiselvä osa tätä kulttuuripolitiikkaa on englannin nostaminen Suomen ainoaksi viralliseksi kieleksi. Tämä asemahan sillä on monissa Afrikan valtioissa, esimerkiksi Botswanassa, jonka kieliolot ovat sikäli Suomen kaltaiset, että siellä on yksi iso alkuperäiskieli, setswana, ja joitakin kotoperäisiä kielivähemmistöjä. Tietenkin englanninkielisyyspuolue voisi vaatia myös kielenhuollon ja Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen lakkauttamista, joka onkin jo pitkään ollut kaikkien virtaviivaistusideologien työlistalla. Suomen kielen voisi antaa imeä itseensä kaikki englannin lainasanat, näinhän Intiankin lukuisat kielet tekevät, myös ja varsinkin ne, joilla on kymmeniä miljoonia puhujia turvaamassa ne sukupuutolta. Ruotsin puhujat hyödyntäkööt lahden takaista terminologiatyötä, ja saamen kielten asioita hoitamaan voisi varmaan organisoida kalottialueen rajat ylittävän säätiön tai muun puljun.

Tällainen kulttuuripoliittinen ohjelma olisi omalla tavallaan uskottava, johdonmukainen ja perusteltu. Sitä paitsi jos sen tosiasialliset kannattajat tulisivat kaapista ja tunnustaisivat väriä, suomenkielisen kirjallisen perinnön ylläpitäminen, elvyttäminen ja muu viljely siirtyisi niiden ihmisten ja piirien hallintaan, joille se tosiasiassakin on sydämen asia. Onhan selvää että suomen kielellä ei mene hyvin, jos sen julkisiksi puolestapuhujiksi äänekkäimmin julistautuvat turvenuijavyöhykkeen uusnatsit, joiden aitosuomalaisin sivistyssaavutus on ollut soittaa käytöstä poistetussa navetassa American Assholes -yhtyeeltä lainaamaansa kappaletta Fucking Shitting All Day All Night – ja jotka itsekin olisivat onnellisempia ja paremmin sovinnossa itsensä kanssa, jos saisivat olla avoimesti sitä mitä ovat eli juurettomia englanninkielistyjiä juurettomien englanninkielistyjien maailmassa.